Go Rin No Sho

Suomen suhde kansainväliseen terrorismiin ja ääriliikkeisiin

2011-12-07T04:11:00.000-08:00

Suomi-terrorismi-Supo – Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? Toim. Anssi Kullberg. WSOY 2011.

Humanisti 4/2011

Helsingissä toimi viime vuosisadan alussa terroristijärjestö nimeltä Verikoirat. Isänmaallisten nuorukaisten joukko teki murhia ja terrori-iskuja Helsingissä ja muualla. Eugen Schauman on tietenkin tuttu suomalaisille, koska ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin, mutta Verikoirat harjoittivat paljon pahempaa terroria.

Kirjan tärkeintä antia

Useinkaan jonkun tietyn asian puolesta taisteleminen ei historiallisesti osoittaudu kunniakkaaksi tai edes tarpeelliseksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana keisarillisen Saksan puolesta terroritekoja Venäjällä tehneet suomalaiset oikeistoradikaalit luulivat sotivansa itäistä barbariaa vastaan ja puolustavansa eurooppalaista sivistystä. Saksahan oli joskus sivistysvaltio, mutta natsit – nuo myöhempien aikojen oikeistoradikaalit – lähes tuhosivat historiallisesti arvokkaan saksalaisen perinteen reilussa kymmenessä vuodessa. Onneksi parikymmentä vuotta aiemmin oikeistoradikaalimme eivät saaneet Suomeen saksalaista kuningasta.

Nykyiset äärioikeistolaiset ovat yleensä pettyneitä parlamentaarisen demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään, vaikka ovat lähteneet siihen mukaan kyvyttöminä suoraan radikaaliin toimintaan. Jussi Jalonen kuvaa esseessään näitä nykyajan kansallismielisiä netissä uhoavia ”sankareita”. Jalosen kirjoitus on Perussuomalaisten suosion vuoksi kirjan tärkeintä antia. Hän paljastaa Halla-ahon yhteydet kansainväliseen islaminvastaiseen liikkeeseen ja osoittaa Anders Behring Breivikin ammentaneen samoista lähteistä. Breivikin manifesti voisi koostua suomalaisista teksteistä.

Neuvosto-Venäjän alkuaikoina Pietarissa inkeriläisten kanssa toimineet suomalaiset harjoittivat vakavaa terroria, joskin suurimmat suunnitelmat epäonnistuivat. Tarkoituksena oli aiheuttaa kaaosta miljoonan asukkaan kaupungissa tuhoamalla vesilaitokset ja katkaisemalla sähköt. Tavoitteena oli estää kaupungin joutuminen valkoisten vastavallankumouksellisten haltuun ja Neuvosto-Venäjän pääkaupungin siirtäminen Moskovaan tai Kiovaan, kauemmas Suomen rajoilta. Tämä oli oikeiston intresseissä.

Siirtymiä selitysmallista toiseen

Juha Siltala valottaa sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia kertaamalla Suomen historiasta tuttuja veritekoja ja kyydityksiä. Hienoa Siltalan tarkastelussa on se, että entisenä freudilaisuuteen vahvasti nojaavana psykohistorioitsijana tekijä näyttää osittain siirtyneen darwinistiseen selitysmalliin, joka tuottaa vahvan hypoteesin ja uskottavan selityksen yhteiskunnallisen epävakauden jakautumiselle: nuorisopullistuman.

Kun väestöstä noin 1/5 on nuoria, 15–24-vuotiaita nuoria miehiä, kaikille ei riitä töitä, perintöä tai puolisoa. Nuorukaisille tulee tarve statuspöyhistelyyn ja mikä tahansa sankariaate kelpaa. Siltala esittelee vertailevaa aineistoa Suomesta hypoteesinsa tueksi: kun nuoria miehiä on eniten väestöön suhteutettuna, ovat ajat levottomat.

Kirjoittaja palaa psykologisoivaan lähestymistapaan hakiessaan yksilöllisiä syitä terrorille, mutta kaiken kaikkiaan teoriat ovat joko uskottavia tai tieteelliseksi diskurssiksi muokattuja itsestäänselvyyksiä. Siltalan mukaan tuloerojen tasaaminen ja yksilön mahdollisuus tienata riittävä toimeentulo työstään ovat parhaat keinot ennaltaehkäistä poliittista tai uskonnollista väkivaltaa. Mielenkiintoinen on myös tekijän pohdinta internetin ja nimettömänä kirjoittamisen vaikutuksesta yksilön ryhmäidentiteettiin.

Kylmän sodan tarkasteluja

Seuraava osio käsittelee kylmää sotaa, alkaen kuitenkin jo Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta. Kimmo Rentola tarkastelee kommunistista terrorismia, jonka Trotski oikeutti teoksessaan Terrorismi ja kommunismi. Lenin kannatti vain valtioterroria ja kuten tiedetään, hän harjoitti sitä erityisesti sisäpolitiikassa ”kansanvihollisia” vastaan.

1960-luvun loppupuolella Vanhan valtaus ja eräs toinen tapahtuma ajoivat eduskuntavaaleista tutun Nils Torvaldsin melkoisen radikaaliin toimintaan, mistä Rentola antaa herkullisen kuvauksen. Loppupäätelmäksi kuitenkin jää, että taistolaisuus oli rauhanomaista ja vähensi kommunistisen terrorin uhkaa Suomessa.

Christian Jokisen kylmän sodan aikaan keskittyvä tarkastelu paljastaa muun muassa sen, että Suomessa vieraili 1970-luvulla kansainvälisesti merkittäviä japanilaisterroristeja. Nämä harjoittivat kommunistisesti perusteltua terroritoimintaa ympäri maailmaa, mutta ei sentään Suomessa. Muissa Pohjoismaissa tehtiin iskuja, esimerkiksi Tukholmassa piti kaapata lähetystö. Kommunistinen terrori on vielä 1970-luvulla ollut samanlainen vitsaus kuin islamilainen terrori 2000-luvulla. RAF on tietenkin kuuluisin kommunistisista terrorijärjestöistä, mutta Suomea on sivunnut moni muukin vastaava radikaaliorganisaatio.

1960-luvun lopulla Suomessa nousi esille Palestiinan kysymys ja sen ympärille kerääntyi vasemmistolaista aktivistiainesta, jota Supo tarkkaili palestiinalaisterrorismiyhteyksien varalta. Jokinen käsittelee myös tapausta, jossa epäiltiin pahamaineisen Šakaalin eli Carlosin käyneen Suomessa. Huhulle ei saatu vahvistusta. Samoin Lockerbien pommi-isku PanAmin lentokoneeseen sisältää mielenkiintoisen, joskin lopulta vääräksi osoittautuneen yhteyden Suomeen.

Abu Nidalin ANO:n jäsen Samir Khadar vaikutti myös Suomessa, koska yksi hänen pohjoismaisista vaimoistaan omasi suomalaiset sukujuuret. Khadar on yksi kaikkien aikojen vaarallisimmista terroristeista eikä hänen kuolemansa ole vieläkään varmistunut, joskin sitä epäillään.

Kirjoittaja tarkastelee myös Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden aiheuttamia tapahtumia, ajatollah Khomeinin brittikirjailijalle langettamaa kuolemantuomiota, ja reaktioita Suomeen asettuneiden muslimien keskuudessa. Suomen pakistanilaisperäisissä piireissä oltiin valmiit surmaamaan Rushdie, mutta kääntäjä ja kustantaja jätettiin rauhaan. Iranilaiset Suomessa olisivat osoittaneet mieltään, mikäli kirjaa ei oltaisi täällä julkaistu.

Jokinen nostaa lopuksi esiin tekijät, jotka ovat olleet ratkaisevia sille, ettei Suomessa ole viime aikoina harjoitettu terroria. Suomen puolueettomuuspolitiikka vähensi vasemmistoterrorismin uhkaa, samoin laitavasemmiston pysyminen puoluepolitiikassa. Vastaavasti Suomen verrattain tiukka maahanmuuttopolitiikka on vähentänyt islamilaisen terrorismin uhkaa. Tässä suhteessa on mielenkiintoista pohtia eduskuntavaalikampanjoissa ja äärioikeistolaisessa populismissa esitettyjä näkemyksiä Suomen ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Sellaista ei näet Suomessa ole koskaan esiintynytkään. Sen sijaan äärioikeistolaista terroria on esiintynyt, viimeksi Pride-kulkueeseen tehty kaasuisku. Tästä ei kuitenkaan pelästytty, vaan seuraavana vuonna kulkue oli entistä paljon suurempi. Terroristeille ei pidäkään antaa milliäkään periksi.

Nykyinen leimakirveily

Leena Malkki käsittelee Myyrmannin pommi-iskua ja molempia kouluampumisia mediauutisoinnin pohjalta. Hän pohtii, ovatko teot terrorismia vai yksittäisiä tapauksia, kyseenalaistaen ja osoittaen samalla, miten terrorismisyytöstä voi käyttää myös poliittisena leimakirveenä.

Suomalaisesta äärioikeistosta ja -vasemmistosta teoksessa kerrotaan suhteellisen laajasti Thomas Jokisen osuudessa. Ilahduttavaa on huomata Jussi Halla-ahon ja Johan Bäckmanin päätyneen samaan artikkeliin, koska he totisesti kuuluvat yhteen monessakin suhteessa. Halla-aho on Suomen tunnetuimpia islamvihaajia ja Bäckman taas Putinin Venäjän, erityisesti Putinin itsensä, harras ihailija. Putinin hallinnon aggressiivinen kansallismielisyys on kuin suoraan Suomen Sisun ideologiasta – tai päinvastoin. Ei siis ihme, että Bäckman on SAFKA-blogillaan puolustanut Halla-ahoa tämän jouduttua syytteeseen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan häirinnästä.

Pekka Siitoin oli kuitenkin Suomen ensimmäinen oikea koko kansan sekopää, jonka hörhöilysaavutuksia myöhempien yrittäjien on lähes mahdotonta ylittää. Kirjan viimeisessä esseessä Venäjän masinoima Tallinnan Pronssisoturi-kiista vuonna 2007 saa ansiokkaan, mutta valitettavan lyhyen käsittelyn Heli Tiirmaa-Klaarilta. Bäckman on kirjoittanut siitä kirjan, joka on historiallisesti virheellinen ja Venäjän nykyhallintoa propagoiva. Bäckman toimii Suomessa Venäjän asiamiehenä.

Myös Joensuun skinit käsitellään Jokisen artikkelissa lyhyesti. Samassa yhteydessä paljastuu, että nykyajan vitsaus, muukalaisvihamielinen retoriikka ja maahanmuuttajien syyllistäminen oli arkipäivää jo 1990-luvun alussa. Toiminta on nyt, internetin ansiosta, paljon laajempaa, valtakunnallista, oikeastaan globaalia.

Retoriikan voima?

Vasemmistoanarkistit ja eläinaktivistit muodostavat äärioikeistoa vakavamman uhan. Kansainvälisesti näiden ryhmien tekemissä terrori-iskuissa on kuollut useita ihmisiä ja halua ihmisuhreihin tuntuu retoriikassa esiintyvän vuosi vuodelta enemmän. Suomessa vasemmistoanarkistit ovat tehneet muutamia iskuja, mutta henkilövahingoilta on onneksi vältytty.

Anssi Kullberg tarkastelee artikkelissaan islamilaista ääritoimintaa Suomessa. On tärkeää korostaa, että jopa islamismin eli poliittisen islamin kannattajat ovat yleensä rauhallista väkeä. Vain tämän pienen fraktion pienen pieni siipi, jihadistit, on valmis väkivaltaan ja tekee mediassa näkyvässä roolissa olevia terrori-iskuja.

Kullberg nostaa artikkelissaan ansiokkaasti esiin Perussuomalaisten islaminvastaisen retoriikan. Islamofobia ja suoranainen muslimien demonisointi on tietenkin omiaan lisäämään islamilaista radikalismia Suomessa. Kullberg kiinnittää huomiota myös pakolaisuuden sisältämiin rakenteellisiin ongelmiin, jotka haittaavat tulokkaiden integroitumista.

Vastaavasti Pekka Riipisen osio valottaa internetissä tapahtuvaa islamilaisen radikalismin yhteistyö-, värväys-, rahoitus- ja propagandatoimintaa eli ”jihad.comia”. Tarkastelu on seikkaperäinen ja äärimmäisen tärkeä.

Teos on aihepiiriltään laaja, informatiivinen ja asiantuntevasti kirjoitettu. Sitä voi lämpimästi suositella kaikille terrorismista ja historiasta kiinnostuneille.

Platonista on moneksi

2011-10-26T10:05:00.000-07:00

(Skeptikko 4/2011.)

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus 2011.

Skeptikoille Platon on varmaan tunnetuin Atlantis-tarusta. Kuuluisa kertomus löytyy Platonin Timaios-dialogista ja sitä käsitellään myös dialogissa Kritias. Yhtä kuuluisa – ja pahamaineinen – on filosofin pääteos Valtio. Karl Popperin jälkeen Valtiota ei ole voinut enää lukea havaitsematta Platonin mieltymystä totalitarismiin. Liberaali kriitikko Popper ottaa monen mielestä Platonin liian vakavasti, mutta valitettavasti myös jokuset poliitikot ovat historian saatossa kokeilleet Platonin teorioita käytännössä. Jäljet ovat olleet melko ikäviä ja Popper aina ajankohtainen. Kuten kritiikin kohde Platon.

Kansainvälisesti arvostettu Platon-tuntija Holger Thesleff korostaa uusimmassa teoksessaan, että Platonin filosofiaa ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Siinä on mukana huumoria ja sisäpiirille tarkoitettuja ajatuskokeita. Filosofin dialogit on kirjoitettu käytettäviksi seminaarimaisissa keskustelutilanteissa Platonin maineikkaassa Akatemiassa.

Ajattelun kuntosalilla

Thesleffin kirja on kuivakas akateeminen yleisesitys, joten keskivertolukija ei sitä varmasti kauaa pysty lukemaan. Lisäksi tekijä käsittelee aihetta tavalla, joka edellyttää lukijalta aiempaa tutustumista Platonin teksteihin. Yritin kuvitella, miltä esittely tuntuisi sellaiselle, joka ei Platonista oikeastaan mitään tiedä. Akateemiseen esitystapaan tottumattoman lukijan uteliaisuus varmasti törmäisi nopeasti oppineeseen kielimuuriin; Thesleff vyöryttää huimaavan tietomäärän lähes joka sivulla ja lisäksi esittää vaivihkaa oman, kiistanalaisen, tulkintansa Platonin tunnetusta ideaopista, kahden tason mallin. Akateeminen tyyli on kuitenkin selkeydessään ylivertainen viihdyttävämpiin kansantajuisiin esityksiin verrattuna.

Thesleff on vanhan liiton miehiä eikä onneksemme ole taipunut nykyajan nopeuden, keskinkertaisuuden ja helppouden palvonnalle. Myyntilukuja tärkeämpää on tieto itse – ja se, että tieto esitetään niin selkeästi ja asiallisesti kuin mahdollista.

Esittely on perinpohjainen. Tulkintansa saavat kaikki Platonin keskeiset ajatukset, joista skeptikkoja huvittavat varsinkin jälleensyntymisspekulaatiot ja filosofin itsejalostus. Platonin käsityksiä sielusta toistetaan vieläkin muun muassa kristinuskossa. Samoin maailmankaikkeuden synty ja rakenne ovat Platonin filosofiassa muodossa, joka on vaikuttanut huomattavasti kristinuskoon. Platonin luojajumaluus, demiurgi, on gnostilaisten paha Jumala, joka loi maailman.

Lännessä hyvä-paha-dikotomia jalostettiin juuri platonistien (ei kuitenkaan Platonin) keskuudessa. Platonilla ja platonisteilla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lähetyskäskyä vaan kyse oli elitistisestä filosofian harjoittelusta. Antiikin maailmaan perehtynyt kääntäjäkirjailija Arto Kivimäki onkin sattuvasti todennut, että Akatemiaa voi pitää eräänlaisena ajattelun kuntosalina.

Filosofien kasvatuksesta

Kirjan kolmannen osan lyhyet tiivistelmät Platonin dialogeista ja esittely filosofista opettajana tietyissä dialogeissa ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Kolmannen osan alussa sivutuista Platonin tekstien ajoituksen ongelmista olisi lukenut mieluusti enemmänkin, varsinkin, kun autenttisuusongelma sekä aikalaiskuvaus liittyvät myös kristinuskon varhaisten lähteiden, kuten evankeliumien, sisältöön. Kuka ne kirjoitti, missä, milloin ja miksi? Vastaukset tiedetään vain hämärästi kysymyksestä riippuen, arviot vaihtelevat, eikä varmuutta enää voi saavuttaa. Joudumme tyytymään varovaisiin valistuneisiin arvauksiin.

Antiikin teksteistä Platon-käsikirjoitukset ovat parhaiten säilyneitä, joten niiden tutkimus on varmemmalla perustalla kuin monen muun huomattavasti myöhemmän oppijärjestelmän.

Ajoitusongelman jälkeen siirrytään laajemmin Platonin filosofisiin metodeihin, joita esitellään dialogien yhteydessä. Filosofin pääteos Valtio saa oman lukunsa. Tekijän tiivistelmästäkin huomaa, miten Valtio sisältää oikeastaan kaikki Platon keskeiset filosofiset teemat liittyen filosofien kasvatukseen.

Nykylukijaa huvittaa ajatus siitä, että filosofin tulisi olla jumalten tai Jumalan kaltainen. Tässä piilee omahyväisyyden vaara, jota lukemattomat filosofian opiskelijat ja filosofian tohtorit eivät ole onnistuneet välttämään. Onneksemme vain harvat heistä lähtevät politiikkaan. Platon tosin useiden muidenkin kuin Thesleffin tulkinnan mukaan ei tosissaan pohdi filosofien politiikkaan lähtemistä vaan tähtää ainoastaan filosofien kasvattamiseen.

Toisaalta kristillinen nöyryyden ihannointi oli antiikin kreikkalaisessa maailmassa täysin vieras ajatus. Sokrateen kuuluisa tunne itsesi -käsky liittyy siihen, että ihmisen kuuluu tietää mikä on ja olla juuri sitä. Aatelistoon kuuluva ihminen, jonka sukujuuret juontuivat jumalasta, oli parhaimmillaan jumalan kaltainen. Aristoteelisesti sanottuna kyse on on ihmisessä olevien mahdollisuuksien kehittämisestä huippuunsa.

Mitään näyttöä ei silti koskaan ole ollut siitä, että filosofit olisivat missään mielessä parempia ihmisiä kuin vaikkapa kaupanmyyjät tai pornotähdet. Tietenkin filosofi on usein oppinut ja sivistynyt, kohteliaskin. Platonin aikana ja sekä ennen että jälkeen, filosofit ovat olleet yksilöitä, aivan kuten muutkin ihmiset. Enfant terrible ja vuoren vanha viisas, puoliksi pyhimys, ovat kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtuu koko ihmiselon kirjo myös filosofien suhteen. Antiikin kyynikosta, joka masturboi ja parittelee julkisesti, on pitkä matka kristinuskon pääoppien hiuksia halkovaan Alvin Plantingaan.

Thesleff ei problematisoi Platonin omahyväisyyden ongelmaa, mutta kuten todettua, Popper on tehnyt sen aiemmin klassikkoteoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. On syytä huomioida, että Popperin kritiikki kohdistuu pitkälti 1800-luvun Platonia vastaan, siis vanhentuneisiin tulkintoihin Platonin ajattelusta. Virhe on sama kuin se, että Veikko Huovinen samastetaan Konsta Pylkkäseen tai hänen humorististen tarinoidensa kertojanääneen tai päähenkilöihin. Popper ottaa Platon fiktiot faktana. Platon itse tiesi, kuinka vaarallista taide on.

Autenttisuusongelma

Platon jakaa voimakkaasti mielipiteitä, aivan kuten eittämättä Sokrates ennen häntä. Sokrateshan esiintyy Platonin dialogien päähenkilönä ja hänen suuhunsa Platon sekä hänen akatemiansa jäsenet ovat laittaneet platonisia näkemyksiä. Autenttista Sokratesta on yhtä mahdotonta historiasta kaivaa kuin autenttista Jeesusta. Tosin Sokrateen oppilaat sentään kirjoittivat jotain Mestaristaan.

Platonin Sokrates on kaunokirjallinen hahmo, joka elää omaa elämäänsä Sokrateesta ja Platonista riippumatta. Tällaisissa tapauksissa jako faktaan ja fiktioon on täysin keinotekoinen ja ongelmallinen, häilyvä ja harhaanjohtava. Myös myytit ovat luonteeltaan sellaisia, että niissä on sekä fiktion että faktan elementtejä. Platonin tekstejä voisi lähinnä luonnehtia filosofiseksi kaunokirjallisuudeksi, jossa erilaisia filosofisia ajatuskulkuja kokeillaan, viedään mahdollisimman pitkälle, ja jossa niitä joskus törmäytetään toisiinsa niin kuin hiukkaskiihdyttimissä.

Autenttisuusongelmaa lisää se, ettemme voi tietää, paljonko tekstiin on lisätty materiaalia jälkikäteen tai jopa varhaisvaiheessa. Todennäköisesti teksti on Akatemiassa muuttunut vuosien saatossa, kuten evankeliumit ja muut Raamatun tekstit satoja vuosia Platonin kirjoitusten jälkeen; Platonin nimiin laitetut tekstit on kuitenkin kirjoitettu eri aikoina eri puolilla Kreikkaa, kun taas Uuteen testamenttiin valittuja tekstejä on kirjoitettu eri aikoina eri puolilla antiikin maailmaa.

Platonin oppilaat ja kollegat ovat saattaneet kirjoittaa isojakin osuuksia, jopa Mestarinsa vielä eläessä, Platonin nimiin laitetuista dialogeista, joita siis Thesleffin mukaan käytettiin seminaarin tapaisissa filosofointitilanteissa Akatemiassa. Osa teksteistä on tosin suunnattu laajemmalle kuulijakunnalle. Tämäkin on kuitenkin lähinnä oletus, vaikka toki todennäköisesti paikkansa pitävä oletus.

Kirjailija-auktoriteetin ajatus oli ennen romantiikan aikaa varsin elastinen ja joka tapauksessa toisenlainen kuin nykyään. Antiikin historiakirjoitus, myös Raamattu, sisältää "autenttisia" kirjeitä ja puheita, jotka ovat kirjailijan sepittämiä, ja silti esimerkiksi Perikleen puheet Thukydideellä ovat Perikleen puheita. Tapa on edelleen käytössä: tasavallan presidentti tai rempseänä kansanmiehenä esiintyvä oppositiopoliitikko harvoin kirjoittavat puheensa itse.

Platonin perintö

Kirjan loppuosien lyhyet tiivistelmät Platonin teoksista ovat erinomaisia, tulkinnat tietenkin varovaisesti esitetty. Kreikkalainen kasvatusihanne, paideia, on mielenkiintoinen kysymys, josta Georg Henrik von Wright -vainaa aikoinaan kirjoitti oivallisen esseen (sisältyy teokseen Ajatus ja julistus). Platonilla filosofiassa keskeistä onkin juuri kasvatus, filosofin ja hallitsijan kouliminen. Ylipäätään kysymys kasvatuksesta on kreikkalaisen filosofian ydintä. Platonin Akatemiassa kasvatettiin ajattelijoita, filosofeja, sekä hallitsijoita.

Aivan teoksen loppumetreillä kerrataan lyhyesti Platonin vaikutus jälkipolviin. Keskiplatonismin ja uusplatonismin myötä melkoinen osa Platonin seuraajien oppeja päätyi kristilliseen teologiaan ja siten eräitä uusplatonistisia ajattelijoita voidaan pitää teologian pioneereina. Lisäksi erilaiset teoriat sielunvaelluksesta ja ”hypostaaseista” ovat vaikuttaneet rajatiedon harrastukseen merkittävällä tavalla.

Onkin harmillista, että Platonin kuvaamat myytit ja metafyysiset pohdiskelut ovat tehneet hänen filosofiansa niin suosituksi erilaisten paranormaalin harrastajien parissa. Platonin maine skeptikkojen keskuudessa voisi olla parempikin ja Thesleffin teoksen lukeminen on yksi hyvä tie siihen.

Mitä uusateismi tarkoittaa?

2011-09-14T01:20:00.000-07:00

(toimittanut Jussi K. Niemelä) ISBN 978-952-5500-95-0, Savukeidas 2011, 180s. Nidottu.

Mikä ero on Richard Dawkinsin ja Ayaan Hirsi Alin uskontokritiikillä, kannustavatko uskonnot oikeasti pahuuteen ja sopiiko uskonto todella yhteen tieteen kanssa?

Jussi K. Niemelän toimittama teos käy läpi uskonnotonta ajattelua ja kulttuuria. Uusateismia on myös kritisoitu, mutta miten uusateistit vastaavat kritiikkiin? Millainen ideologia uusateismin taustalla on vai onko ilmiö ollenkaan poliittinen? Kirjassa pureudutaan myös uskontojen mukanaan tuomiin ihmisoikeusongelmiin ja uskontokritiikin aiheuttamiin konflikteihin.

Kirjaan ovat kirjoittaneet uskontotieteilijät Matti Kamppinen, Kimmo Ketola, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen, toimittaja Jaakko Wallenius, taiteilija Nora Luoto ja kirjailijat Tiina Raevaara sekä Jussi K. Niemelä.

Mitä uusateismi tarkoittaa? -kokoelman aloittaa uskontotieteilijä Matti Kamppinen tarkastelullaan tieteen ja ateismin sekä ateismin ja sekulaarihumanismin suhteesta. Hän osoittaa monet uusateismia koskevista väitteistä vääräksi ja puolustaa tieteellistä maailmankuvaa.

Jaakko Wallenius kirjoittaa uusateistien islamkritiikistä ja islamin historiasta ja luonteesta uskontona sekä ideologiana. Kirjoittaja argumentoi, että islamin sisäinen uudistuminen on välttämätöntä, jotta uskonto ja tulokasmuslimit voisivat kunnolla sopeutua länsimaisiin yhteiskuntiin.

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee uskonnon ja tieteen välistä konfliktia, jossa uskonto on heikoilla. Rauhaanpakottamisyritykset johtavat uskonnon merkityksen vähenemiseen. Uskonnollinen fundamentalismi puolestaan on tuomittu häviämään aina kun se joutuu konfliktiin tieteen kanssa.

Jussi K. Niemelä tarkastelee, kuinka hyvin uusateismi sopii tai ei sovi erilaisiin poliittisiin ideologioihin. Niemelä puolustaa esseessään yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joiden toteutuminen edellyttää demokratiaa ja poliittista liberalismia. Mikäli uusateistit vaativat itselleen yhdenvertaista asemaa ja vakaumusten tasa-arvoa, he eivät voi lähteä siitä, että uskonnolliset ihmiset pitää käännyttää ateisteiksi. Uskonnonvapaustematiikan – erityisesti laajan omantunnonvapauden – näkökulmasta hyökkäykset maltillisia uskovia vastaan ovat sisäisesti ristiriitaisia.

Kirjailija ja biologi Tiina Raevaara kertoo suomalaisateistien kampanjoiden ja Ateismi-kirjan saamasta vastaanotosta. Hän osoittaa, että ateismia pidetään maassamme vieläkin yleisesti epäilyttävänä ja tästä seuraa merkittäviä ongelmia sananvapaudelle. Kirjoitus päättyy painavaan sanan- ja uskonnonvapauden puolustuspuheeseen.

Nora Luoto valottaa lukijalle uskonnottoman yksinhuoltajaäidin arkea Suomen "Raamattuvyöhykkeellä". Konkreettiset esimerkit kertovat, miten vaikeaa lapsen uskonnonvapauden toteutuminen uskonnollisen enemmistön aiheuttamassa paineessa on. Luoto peräänkuuluttaa kristityiltä samaa suvaitsevaisuutta mitä hän itse heitä kohtaan osoittaa ja muistuttaa, että oikeuksistaan kannattaa olla tietoinen.

Uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä uskonnollisuudesta, uskonnottomuudesta ja sukupuolen yhteydestä niihin. Kaikkiin kysymyksiin ei vielä ole vastausta, mutta erilaisia yrityksiä sukupuolierojen selittämiseksi on tehty. Kirjoittaja tarkastelee myös vallan ilmenemistä niin ateismissa kuin uskonnossa, ja kritisoi miesateistien sekä uskonnollisten konservatiivien hedelmätöntä väittelyä, joka perustuukin lähinnä valtataisteluun.

Tiina Raevaara ja Jussi K. Niemelä palaavat vielä Ilkka Pyysiäisen ja Matti Kamppisen esiin nostamaan aiheeseen, uskonnon ja tieteen ristiriitaan. Raevaara ja Niemelä väittävät, että Yhdysvalloissa näkyvästi evoluutioteoriaa kyseenalaistava tieteeksi naamioitu luomisoppi, kreationismiin perustuva älykkään suunnittelun teoria, on asettunut vahvasti myös Suomeen ja sen äänekkäin kannattaja on vieläpä yliopistoprofessori. Lisäksi kyseinen henkilö ei tyydy ainoastaan kreationismin puolustamiseen vaan pyrkii avoimesti, yliopiston sisältä, tuomaan kristinuskon Jumalan tieteen tekemisen perustaksi.

Lopuksi uskontotieteilijä Kimmo Ketola luo katsauksen uskonnollisen terrorin taustamotivaatioon ja syihin. Uusateistit väittävät suorasukaisesti, että uskonnollinen usko johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan. Onko asia näin? Ketolan johtopäätös on mielenkiintoinen.

Tilaa, hintaan 15€ (norm.18,90€)

http://www.savukeidas.com/uusateismi

Davidit ja Goljatit

2011-03-03T01:37:00.000-08:00

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 1/2007)

Taistelu ennakkoluuloja vastaan on raskasta ja voidaan jopa sanoa, että ihmislajin historia on taistelujen historiaa. Akateemisella rintamalla kamppailuun on aikoinaan käyty mm. uskontojen tieto-opillista hirmuvaltaa vastaan, mutta uskontojakin on monenlaisia. Kaikkia ei välttämättä edes kutsuta uskonnoiksi. Nykyään kiivain taistelu on siirtynyt myös yliopiston sisälle ja kohdistuu eräisiin akateemisen maailman sitkeimmin vaalittuihin tabuihin.

Vastapainolta ilmestyi viime kesänä suppea valikoima skottifilosofi David Humen (1711-1776) esseitä. Teokseen on käännetty neljätoista esseetä n. viidestäkymmenestä alkukielellä ilmestyneestä (tosin osa näistä jäi filosofin elinaikana julkaisematta). Humen esseemuotoisten tutkielmien paras laitos on Essays Moral, Political, and Literary (toim. Eugene F. Miller, Liberty Fund 1987). Suomennoksessa kääntäjiä on useita, mutta tämä ei valikoimasta pahemmin ilmene. Käännökset ovat kauttaaltaan erinomaisia. Esseitä vain on kokoelmassa harmillisen vähän.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Humen pääteos A Treatise of Human Nature (Tutkielma ihmisluonnosta, 1739-1740) on vielä kääntämättä, mitä voitaneen pitää skandaalina. Sen sijaan hänen pääteoksestaan myöhemmin laatimistaan tutkielmista toinen, Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä, on suomennettu vuonna 1938. Suomennoksesta vastasi kuuluisa filosofi Eino Kaila ja se on jo vanhentunut, varsinkin kieliasultaan (Esseitä -kokoelmaan on käännetty uudelleen skeptikoille tuiki tärkeä tutkielma ”Akateemisesta eli skeptisestä filosofiasta”).

Skandaalina voidaan pitää myös sitä, että tämä jo aikoja sitten loppuunmyyty kirja ei ole nähnyt uusintapainoksia. Kun kyseessä on sentään WSOY, joka julkaisee edullisina taskukirjoina muitakin filosofian klassikkoja, ei voi kuin ihmetellä miksei Humen teosta näy kirjakaupoissa. Sitä saa vain kirjastoista ja antikvariaateista – jälkimmäisistäkin vain keräilyharvinaisuutena ja hinnaltaan sen mukaisena. Uusintapainos olisi toivottava pelkästään Kailan häikäisevän johdannon takia.

Toinenkin näistä myöhemmistä tutkielmista, An Enquiry Concerning the Principles of Morals (Tutkimus moraalin perusteista), pitäisi myöskin mitä pikimmin saada suomennetuksi. Heikki Sarmajan evoluutiopsykologiset artikkelit eivät kaikessa humelaisuudessaan vielä yksin riitä kamppailussa perusteiltaan täysin virheellistä akateemista moraalifilosofiaa vastaan; tarvitaan myös Humen itsensä tekstit (varhaisemmista ajattelijoista ihmisluontoon perustuvaa lähestymistapaa moraaliin ovat Humen ohella edustaneet mm. Adam Smith ja suomalainen Edvard Westermarck).

Lisäksi on aivan käsittämätöntä, että näinkin maineikkaalta valistusfilosofilta on kääntämättä äärimmäisen tärkeät uskontokriittiset teokset Dialogues Concerning Natural Religion (Dialogeja luonnollisesta uskonnosta) ja The Natural History of Religion (Uskonnon luonnonhistoria). Varsinkin dialogeista löytyy kosolti argumentteja meilläkin suosiotaan kasvattavaa ID-kreationismia vastaan. Teos onkin nyt yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.

Historian lukemisen tärkeys

Hume osoittaa, että historian opiskelu on tärkeää varsinkin naisille. Syyt tähän ovat ilmeiset:

”Ensinnäkin me miessukuun kuuluvat – aivan samoin kuin he itsekin – olemme kaukana niistä täydellisistä olennoista, jollaisiksi he ovat taipuvaisia meidät kuvittelemaan; toiseksi rakkaus ei ole ainoa miesten maailmaa hallitseva intohimo; ahneus, kunnianhimo, turhamaisuus ja tuhat muuta voimakasta tunnetta vievät siitä usein voiton” (s. 33).

Tämän tiimoilta arvon esseistimme tunnustaa, miten hän on pahoillaan siitä, ”että naiset niin usein karttavat asiatietoa ja ovat niin persoja valheelle.” Niinpä niin – vilkaisu modernin naistutkimuksen valtavirtaan tai naistenlehtiin riittää osoittamaan väitteen yleispätevyyden.

Hume ei kuitenkaan tarkoita opiskelusuosituksellaan evoluutiohistoriaa, jonka syvällinen tunteminen olisi erityisesti akateemisille feministeille ensiarvoisen tärkeää utopismin välttämiseksi. Hume on myös paikoin raivostuttavan ylimielinen naisia kohtaan, mikä toisaalta osoittaa feminismin yhteiskunnallisen voiman: nykyään moinen kielenkäyttö ei enää mene läpi kuin naisilta miehiin kohdistuneena!

Ja aivan kuten Hume itsekin esittää, historiassa voimme tosiaan havaita edistymistä barbaarisemmista tavoista kohti sivistystä. Tämä on yksi historian opiskelun suurista hyödyistä. Menneisyyden tapahtumiin perehtyminen syventää toki myös tieteellistä maailmankuvaa laajentaessaan lukijan oppineisuutta, eruditiota. Lyhyesti sanoen historia kasvattaa:

”Verrattuna käytännön elämän antamaan opetukseen on historiasta saamamme kokemus ylivoimainen siinä, että se tutustuttaa meidät vähitellen ihmisten tekemisiin kaventamatta mitenkään omaa, herkkää hyveen tuntoamme” (s. 37).

Skottiajattelija on oikeassa; ihmisluonto on syytä tuntea perusteellisesti, mikäli ei halua filosofisissa tutkimuksissaan livetä hyveen kaidalta polulta. Näin ollen historian opiskelu kannattaa ulottaa mahdollisimman kauas menneisyyteen. Tähän moderni evoluutiobiologia antaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet kuin Humella oli 1700-luvulla.

Skeptistä filosofiaa sielun kuolemattomuudesta

Uudelleen suomennetussa esseessään ”Akateemisesta eli skeptisestä filosofiasta” tekijä pohtii, kuinka pitkälle epäily sopii ulottaa. Aistien ja järjen ristiriita on monissa asioissa varsin kouriintuntuva, eikä kiistatonta ratkaisua kaikkiin Humen tarkastelemiin tieto-opillisiin pulmiin ole vieläkään näköpiirissä. Skeptisen filosofian rajoja onkin syytä pohtia aina säännöllisin väliajoin uudestaan.

Joskus epäily menee kiistatta terveen järjen tuolle puolen – joskus taas herkkäuskoisuus. Filosofi toteaakin, ettei liiallisesta skeptisismistä ”voi koskaan seurata mitään kestävää hyvää sen ollessa täysissä voimissaan” (s. 51). Hän kommentoi aivan oikein, että ”luonto on aina periaatetta voimakkaampi”. Saivartelu ja pelleily paljastuvat ennemmin tai myöhemmin pöyhistelyksi, eikä ääriskeptikko lopulta tosipaikan tullen usko itsekään omiin absurdeihin järkeilyihinsä. Sama pätee mutatis mutandis nykyisiin postmodernisti-relativisteihin.

En käsittele esseetä tässä pitempään, koska Risto Selin on jo ottanut siitä skeptikoille relevantin lainauksen sanakirjaansa Ihmeellinen maailma (Ursa 2001; hakusana Hume, David). Lisäksi tila ei anna myöten sen syvällisemmille tietoteoreettisille hiusten halkomisille.

Ilahduttavaa on se, että Humen esseevalikoimaan on kuin onkin saatu ujutettua myös hiven uskontokriittistä materiaalia. Humen säilähän on tällä saralla terävimmillään. Poikkeusta ei tee lyhyt, kokoelman päättävä tutkielma ”Sielun kuolemattomuudesta”. Tässä esseessä filosofi osoittaa, kuinka hataralla pohjalla spekulaatiot kuoleman jälkeen elämään jäävästä sielusta olivat jo ennen tieteellistä vallankumousta. Asiaan sisältyvät kommellukset ja ristiriidat eivät tietenkään ole tässä välissä muuttuneet miksikään.

Ihmiseläimen emootioihin (passioihin!) ja inhimillisiin heikkouksiin vakavasti mutta lempeästi suhtautunut Hume on erittäin tärkeä filosofi eräälle aikamme nopeimmin edistyvistä tieteenaloista, evoluutiopsykologialle. Edellä mainittu Heikki Sarmaja ei väsy korostamasta, kuinka keskeisiä skottiajattelijan huomiot ihmisluonnosta ovat modernille ihmistutkimukselle.

Kaikki mitä olet halunnut tai et ole halunnut tietää seksistä

Kun Donald Symons vuonna 1979 julkaisi kirjansa The Evolution of Human Sexuality (Oxford University Press), hän tuskin uskalsi toivoakaan millaisen vallankumouksen se tiedemaailmassa aiheuttaisi. Mutta nyt, melkein 30 vuotta myöhemmin, ihmisen seksuaalisuuden biologinen tutkimus on nopeasti kasvava ala.

Jostain kumman syystä Symonsin teos on edelleen suomentamatta. Se ei ole edes sattuvasti vanhentunut, mikä kertoo kuinka paljon edellä aikaansa Symons oli. Hän ei ole kirjoittanut toista kirjaa – vain joitakin artikkeleita kokoomateoksiin ja tiedejulkaisuihin. Tämäkin kertoo osaltaan The Evolution of Human Sexualityn merkityksestä; kirjaa on lähes mahdotonta ylittää.

Lähimmäksi on mielestäni päässyt oma poikamme Osmo Tammisalo huikealla teoksellaan Rakkauden evoluutio (Terra Cognita 2005). Tammisalo nojaa kuitenkin pitkälti muiden teoreetikkojen ajatteluun ja tutkimukseen, mitä etua Symonsilla ei tietenkään vuonna 1979 ollut. Tammisalon kriittisyys alan keskeisiä teorioita ja hypoteeseja kohtaan hakee silti vertaistaan kansainvälisestikin suhteutettuna.

Yksi nykyajan merkittävimmistä evoluutiopsykologeista on professori David M. Buss Texasin yliopistosta Austinista. Hänen toiseen laitokseen edennyt kirjansa The Evolution of Desire – Strategies of Human Mating on nyt myös suomennettu ja kiitos teoksellaan aina Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi päätyneen Tammisalon, jo ilmestyessään vanhentunut.

Härmän häjymme taisi myös napata Bussilta hänen teoksensa luontevamman suomenkielisen tittelin, sillä texasilaisprofessorin teos kantaa täällä hieman harhaanjohtavaa nimeä Halun evoluutio – Ihmisen pariutumisstrategiat (Sitruuna Kustannus 2006). Teos näet käsittelee paljon muutakin kuin seksuaalista halua.

Jos joku kustantaja täällä ennättää Bussin vuonna 2000 julkaiseman teoksen The Dangerous Passion – Why Jealousy Is As Necessary As Love Or Sex kimppuun, kääntäjä tuskin noudattaa Hume-suomentajien sopimusta tulkita englannin sana ’passion’ kylmänrauhallisesti passioksi. Ja kohtuutonta on tietysti toivoa, että joku suomentaisi Bussin jyhkeän pääteoksen, Evolutionary Psychology – The New Science of the Mind –oppikirjan (Second Edition; Pearson Education Inc. 2004). Tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää maamme tiedemaailman saattamiseksi ajan tasalle. Tammisalon teosta voi toki käyttää oppikirjanakin, mutta se on kuitenkin populaari esitys, kuten nyt suomennettu Halun evoluutiokin.

Kuvaavaa, joskin ilahduttavaa, on se, että Bussin teoksen on meillä julkaissut pienkustantamo. Jostain syystä isot kustantamot eivät ole innostuneet evolutiivisen ihmistutkimuksen yleistajuisten esitysten suomentamisesta. Tammisalollekin todettiin eräästä suuresta yhtiöstä hänen Rakkauden evoluution käsikirjoitusta heille tarjotessaan, että teoksen tyylin pitäisi olla lähempänä 7 Päivää –lehteä. Myöskään muuten erinomaisen valikoiman tiedekirjoja suomeksi saattanut Art House ei evoluutiopsykologista kirjallisuutta ole paria poikkeusta lukuun ottamatta julkaissut.

Bussin laajaan kansainväliseen tutkimusaineistoon nojaavan teoksen on komeasti suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Tunnen häntä kohtaan erityisesti sympatiaa termin ’Error Management Theory’ kääntämättä jättämisestä. Kyseinen teoria käsittelee sitä ilmiötä, johon jokainen heteroaikuinen on elämänsä aikana taatusti törmännyt: kun nainen hymyilee, mies luulee pääsevänsä sänkyyn.

Evoluutiohistoriaan perehtymällä selviää, mistä tämä ylitulkinta saattaa johtua. Ihmiskoiraalle kun on aina ollut lisääntymismielessä hyötyä siitä, että hän on kokenut olonsa mahdollisimman toiveikkaaksi. Naaralle vastaavasta taipumuksesta ei ole koitunut hyötyä; hänen osakseen satunnaisesta yhdynnästä on herkästi tullut pakollinen yhdeksän kuukauden raskaus ja muutaman vuoden imetys.

Kaikki eivät tietenkään tällaisesta ajattelusta pidä, vaikka se perustuukin sosiobiologi Robert Triversin empiirisesti vahvistettuun teoriaan vanhemman investoinnista. Evoluutiopsykologiaa onkin vastustettu pääasiassa moralistis-ideologisista syistä. Pätevin kritiikki on toistaiseksi tullut alan sisältä.

Oli miten oli, Bussin kirjasta löytyy roppakaupalla tietoa meille tärkeimpien emootioiden evolutiivisista taustatekijöistä. Miksi rakastumme, mutta silti saatamme pettää kumppaniamme tilaisuuden tullen? Miksi vähitellen kyllästymme kumppaniimme? Miksi riitelemme ja mistä kovimmat riidat syntyvät? Miksi tunnemme mustasukkaisuutta kumppanistamme? Kun nainen pukeutuu seksikkäästi, mitä hän haluaa viestiä? Miksi yksinäisiä miehiä on enemmän kuin yksinäisiä naisia? Kun mies ostaa kumppanilleen kalliita lahjoja, onko hän vilpitön ja mitä hän yrittää kertoa? Entä kykeneekö mies havaitsemaan, koska naisella on ovulaatio?

En paljasta tässä vastauksia, koska toivon, että mahdollisimman moni hankkisi Bussin kirjan. Vihjaan vain sen verran, että teoksessa pohditaan myös kauneuden perimmäisiä syitä ja sitä, onko naisen orgasmi evolutiivinen sopeutuma. Miehiä kiinnostanevat erityisesti naisten salatut strategiat. Naisia puolestaan ei voi olla kiehtomatta kysymys, miksi miehet haluavat jotain muuta kuin he itse.

Humen giljotiini, yhteiskuntatiede ja sosiobiologia

Buss käsittelee myös lyhyesti syitä, jotka muodostavat esteitä ihmisen seksuaalisuuden evolutiiviselle ymmärtämiselle (s. 38-42). Perinteisesti on pitkälti ajateltu, että biologiset ominaisuudet ovat yhteiskunnallisen edistyksen sekä muutoksen este ja jotenkin moraalisesti kyseenalaisia. Toinen ääripää on tietenkin romanttinen myytti jalosta villistä, jolloin aggressio, sodat ja muut inhottavat asiat johtuvat kapitalistisen yhteiskunnan meihin indoktrinoimasta kilpailun ihannoimisesta ja varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta. Molemmat ovat saman kolikon puolia ja sekä humanististen että yhteiskuntatieteiden vakiokauraa.

Eräät tunnetut amerikkalaiset marxistibiologit loivat 1970-luvun sosiobiologiakiistan alussa käsitekummajaisen ’geneettinen determinismi’ irvikuvaksi biologisesta ajattelusta. Tämän näkemyksen mukaan käyttäytymisen biologinen selittäminen pyrkii samalla oikeuttamaan erinäisiäkin edistyksellisten kammoamia tapoja, väittämällä ettei näitä voi kasvatuksella muuttaa. Mitään tällaista sosiobiologiaan ei kuitenkaan ole koskaan sisältynyt. Kyseisiin näkemyksiin törmää vain internetissä, erilaisilla pseudotieteellistä retoriikkaa tursuttavilla kansallismielisillä blogeilla ja keskustelufoorumeilla. Tässäkin tapauksessa ääripäät muistuttavat toisiaan.

Itse asiassa on surkuhupaisaa, että nimenomaan edistyksellisesti suuntautuneet tahot tulevat tahtomattaan itsekin edustaneeksi geneettistä determinismiä, sillä mikäli moraali ja yhteiskunta tosiaan on perustettava ihmisen ”luontaisiin” ominaisuuksiin, esim. helposti kasvatuksen avulla muovailtavaan ihmismieleen, on jokainen heidän näkemyksilleen vastakkainen empiirinen löytö ihmiseläimen biologisista käyttäytymispiirteistä ja hankalasti muutettavista ominaisuuksista automaattisesti naula heidän moraali- ja kasvatuskäsitystensä arkkuun. Tätä dilemmaa kannattaa tosiaan tovi jos toinenkin tykönään pohdiskella.

On myös syytä todeta, että hyvää asiaa ei totisesti kannata perustella huonoilla argumenteilla. Kuitenkin juuri näin on päässyt käymään ja ihmisen käyttäytymistä koskevan evoluutiotieteen dogmaattisesta vastustamisesta on tullut tietyissä piireissä itsetarkoitus. Samalla tiedemaailma on politisoitunut varsin ikävällä tavalla. Ajatteluun sisältyvää ristiriitaisuutta ei tarvitse kovin syvältä kaivella: eriarvoisuus joko seuraa erilaisuudesta tai sitten ei – olivat erilaisuuden syyt mitkä tahansa.

Ennen biologisen determinismin peikolla pelottelua termi ’eriarvoisuus’ tulisi tietenkin tarkkaan määritellä. Itse olen aina käsittänyt ihmisarvon olevan abstrakti moraalinen ideaali, joka ei riipu esim. sukupuolesta, älykkyysosamäärästä, kuukausituloista tai ihonväristä. Aivan kuten siitä tosiasiasta, että fysikaalisessa mielessä olemme vain ajassa ohikiitäviä ainemöykkyjä, ei seuraa, että voisimme kohdella toisiamme kuin mitä tahansa ainemöykkyjä, ei myöskään keskimääräisistä eroista populaatioiden sisäisissä tai välisissä geenifrekvensseissä seuraa yhtään mitään moraalisessa mielessä.

Moni evoluutiopsykologian kriitikko ajattelee sitä tajuamattaan päinvastoin. Nämä arvostelijat syyttävät evolutiivisen kannan edustajia toistuvasti poliittis-ideologisista päämääristä ja ”konservatiivisuudesta”. Jos etniset ryhmät, rodut ja sukupuolet ovat geneettisesti mielenvalmiuksiltaan keskimäärin erilaisia, se on muka kauhea asia. Eli heidän mukaansa tosiasiasta seuraa suoraan arvoarvostelma. Tämän kannan mukaan on tosiaan niin, että jos ihmiset ovat erilaisia, he ovat myös eriarvoisia. Ja jos sukupuolten tai ryhmien välillä on keskimääräisiä geneettisiä eroja, ovat tietyt käyttäytymispiirteet ja hierarkiat muka oikeutettuja.

Näin kummallisesti päättelevien ihmisten mielestä ihmiseläimen tulisi vauvana olla enemmän tai vähemmän aiemmin mainittu tabula rasa, tyhjä taulu, johon kulttuuri ja kasvatus vähitellen kaivertavat toivotut ominaisuudet. Tästä syystä nämä geneettistä erilaisuutta kammoavat rakastavat kulttuurista erilaisuutta!

Lisäksi mikäli lapsesta tulee aikuisena paha ihminen, on se yksinomaan yhteiskunnan tai lapsen vanhempien vika. Ja koska jokainen on lapsia tarkkailemalla ja lapsena ollessaan havainnut sekä itse kokenut, miten erilaisia yksilöt – myös samassa perheessä kasvaneet sisarukset – jo pikkulapsena ovat, on synnynnäisistä eroista muodostunut yksi 1900-luvun jälkipuoliskon sitkeimmistä tabuista. Totuus on ilmeinen, mutta jostain syystä sietämätön.

Natsien hirmuteoilla on tietenkin osansa asiassa ja outoa onkin, ettei vastaavaa kauhistelua ole syntynyt tyhjän taulun ympärille – onhan tälle ihmiskäsitykselle perustuvista yhteiskuntakokeiluista vähintään yhtä karmeaa näyttöä kuin natsien karkeasta, pseudotieteeseen perustuvasta vulgaaribiologismistakin. Maon Kiina, Pol Potin Kamputsea ja suuri mahtava itänaapurimme vain joitakin pöyristyttävimpiä esimerkkejä mainitakseni.

Totuus löytyy jälleen kerran ääripäiden välistä. Ihmismielen muovautuvuudessa kyse ei ole joko-tai vaan sekä-että –asetelmasta. Ihmisellä on evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia taipumuksia, joista osa on ns. kovakoodattuja eli kasvatuksella vaikeasti tai ei lainkaan muutettavissa. Näihin lukeutuvat mm. seksuaalinen suuntautuminen, sukupuolivietti ja mustasukkaisuus. Näiden ominaisuuksien evolutiivinen merkitys on ollut siksi suuri, ettei luonnonvalinta ole jättänyt niitä kasvattajan oikkujen armoille. Varianssia toki esiintyy, kuten kaikissa geneettisissä ominaisuuksissa.

Koulutuksella ja tapakasvatuksella taas voidaan vaikuttaa melkoisesti suurimpaan osaan mielenvalmiuksista, mm. siihen, kuinka suuren tietomäärän ihminen hankkii, mitä hän syö ja juo, miten hän kohtelee vastakkaista sukupuolta sekä mihin taruolentoihin hän uskoo ja/tai ei usko.

Politiikan avulla voimme tasoittaa eri syistä johtuvia keskimääräisiä eroja yksilöiden ja ryhmien välillä. Tasa-arvo ei kuitenkaan edellytä tasapäistämistä. Politiikan voimme perustaa joko toiveajatteluun tai faktoihin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi hyviä ja kauniita asioita ei voitaisi tavoitella ikävistä tosiasioista huolimatta. Kuten todettua, historia osoittaa kiistatta, että edistys on mahdollista – ja ihmisen geneettiset valmiudet eivät kirjoitetun historian aikana ole muuttuneet juuri lainkaan.

Esimerkki: Bussin kirjasta selviää, että miesten toiveet puolisonsa koskemattomuudesta ennen parisuhdetta vaihtelevat melkoisesti kulttuurin ja aikakauden mukaan. Pohjoismaissa neitsyyttä ei arvosta juuri lainkaan. Silti tämäkin ominaisuus on saattanut olla evoluutiohistoriassa tärkeä. Mutta miksi se ei sitten ole kovakoodattu? Yksiselitteistä vastausta Buss ei anna vaan pohtii eri mahdollisuuksia. Ehkäisyvälineillä ja naisten emansipaatiolla on varmasti vaikutusta siihen, että ominaisuus ei enää ole miehille tärkeä. Yhdysvalloissa vielä 1930-luvulla se kuitenkin oli. Geeneissä selitys ei siis ainakaan piile.

Itse ajattelen niin, että neitsyyden liiallinen arvostaminen on evoluutiohistoriassa ollut aina haitallista – hyvän kumppanin menettäminen moisen takia ei ole ollut luonnonvalinnan mieleen. Evoluutio on täynnä tällaisia lehmänkauppoja. Pääsääntö on, että se mikä kasvattaa yksilön ja tämän lähisukulaisten lisääntymismenestystä ja edistää näiden eloon jäämistä, menee evoluutiossa eteenpäin seuraaville sukupolville. Ihmisnaaraan neitsyys ei tässä leikissä ole niin paljoa painanut, että sen vaatimus olisi koiraalle muodostunut elämää suuremmaksi periaatekysymykseksi. Neitsyys on arvatenkin monen koiraan mielestä haluttu ominaisuus, mutta ilmankin pärjää.

Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jääkin, miksi toisissa kulttuureissa ominaisuutta arvostetaan edelleen. Näissä kulttuureissa naisen asema on muutenkin heikko, joten sivistys ja edistys pitäisi mitä pikimmin ulottaa myös niihin. Kun naisen asema kohenee, syntyy kenties positiivinen kierre jossa eri asiat vahvistavat toisiaan – käy mitä todennäköisimmin samoin kuin länsimaissa.

Yhteiskuntatieteeseen ja humanismiin pesiytyneiden äärirelativistien mukaan tällainen olisi kuitenkin kulttuuri-imperialismia, länsimaisten tapojen pakkovientiä ihanaa toiseutta edustaviin kulttuureihin. Alkukantaisten tapojen puolustajien joukossa on myös feministejä, mitä en itse liberaalina tasa-arvon kannattajana saata ymmärtää. Toisaalta kausaliteetti saattaa olla myös päinvastainen: neitsyyden arvostaminen ja naisten arvostamatta jättäminen voi ihmispopulaatiossa vaihdella geneettisistäkin syistä. Tätä mahdollisuutta ei voida a priori sulkea pois.

Kaiken kaikkiaan ihmisen käyttäytymisen biologista tutkimusta vastaan tunnetut ennakkoluulot osoittavat, miten oikeassa Hume oli kuuluisan giljotiininsa kanssa: siitä miten asiat ovat, päätellään lähes varmuudella miten niiden tulisi olla. Ja päinvastoin: siitä miten asioiden pitäisi olla, päätellään lähes varmuudella miten ne ovat.

Muurahaisten kohdalla ihminen ei näin kuitenkaan tee – vaikkakin joskus niskuroivien autojen ja tietokoneiden kohdalla. Moraalisuus on niin syvällä ihmisluonnossa, että jopa tekniset vempaimet saavat osakseen kovakoodattuja kiitollisuuden ja suuttumuksen tunteitamme.

Onko ihmisluonnon tuntemus tie moraalisuuteen?

Evoluutiopsykologian ja samalla Bussin kirjan suurin heikkous on yksilöiden ja populaatioiden välisten erojen ohittaminen. Näitä tutkii eri tieteenala, käyttäytymisgenetiikka. Ennen tämän alan tiedon omaksumista evoluutiopsykologiseen paradigmaan ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimus on osittain pikemminkin haku- kuin tarkkuusammuntaa.

Ihmiskoiraalla saattaa olla eri ympäristössä ja tilanteissa erilainen alttius esimerkiksi raiskauskäyttäytymiseen, mutta sama on pätenyt jo evoluutioympäristöissä, jotka eri paikoissa ovat eronneet toisistaan huomattavastikin. Ympäristö tietenkin vaikuttaa käyttäytymiseen nykyhetken ohella aina myös lajin evoluutiossa, koska valintapaineet vaihtelevat eri ilmastossa hyvinkin paljon. Näin ollen eri ihmispopulaatioiden miehillä saattaa olla erilaisia geneettisiä ja lisäksi yksilöhistoriasta johtuvia mielen ominaisuuksia, jotka tekevät heistä alttiimpia raiskaamaan kuin lajitovereistaan toisella puolella maapalloa.

Kun tällaisia kysymyksiä miettii ja niitä koskevaa tutkimusta lukee, ei juurikaan ihmettele miksi aloista nimenomaan käyttäytymisgenetiikka on niin huonossa huudossa yhteiskuntatieteen ja humanismin valtavirrassa. Ja kuitenkin juuri tällaisessa tutkimuksessa piilee ratkaisu ongelmiin. Tarvitaan täsmätutkimusta, ei toiveajattelua. Analogiana voidaan ajatella lääketiedettä, jossa sairauden syyt ja mekanismit pitää tarkasti tuntea ennen tehokkaan hoitomuodon löytymistä. Mutta varsinaiseen tutkimukseen poliittisia päämääriä ei tule sotkea. Vasta kun evolutiivisen käyttäytymistutkimuksen löytöjä aletaan soveltaa yhteiskuntaan, tulevat toiveet ja pelot mukaan.

Evoluutiopsykologiassa on siis mahdollisuuksia ihmisen moraaliseen edistymiseen, niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin. Kun tuntee ihmisluontoon sisältyvät taipumukset ja niiden ilmenemiseen vaikuttavat olosuhteet, voi voimakkaitakin tunteita kenties helpommin vastustaa ja riskitekijöitä ennakoida. Aiemmin mainittu evoluutiopsykologian pioneeri, Donald Symons, päättääkin The Evolution of Human Sexuality –klassikkonsa komeisiin sanoihin, joihin on helppo koko sydämestään yhtyä: ”Ehkei ole liian naiivia toivoa, että olennolla, jolla on kyky nähdä auranterä miekassa, saattaa olla myös kyky vapauttaa itsensä menneisyyden painajaisesta.”

Vihreät ja islam vuoden 2010 joulukuussa

2010-12-13T21:35:00.000-08:00

Olen ilmoittanut eroavani Vihreiden jäsenyydestä hiipumalla eli en aio enää ensi keväänä maksaa jäsenmaksua. Jäsen olen ollut kevättalvesta 2007. Liityin puolueeseen, koska Vihreät kaikista puoleista vaikutti selkeimmin ihmisoikeuspuolueelta, eläinoikeuksien ja luonnonsuojelun ohella.

Olen tunnetusti islamkriittinen ja puolueen linja on häirinnyt minua tässä suhteessa pitkään. Olen yrittänyt muuttaa puolueessa vallitsevia näkemyksiä vähemmän naiiviin suuntaan, siinä osin onnistuenkin. Nykyisin Vihreät sentään jo tuomitsee islamilaisen fundamentalismin ohjelmajulistuksissaan ja kannattaa maltillisten tai entisten muslimien auttamista fundamentalisteja vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä.

Vihreiden presidenttiehdokas ja näkyvä kansanedustaja Pekka Haavisto kirjoitti eilen, että Tukholman pommi-isku oli poliittinen teko. Sitä se tietenkin myös oli, päältä katsoen, tulkintaa venyttäen. Haavisto mainitsee lisäksi, että kaikki uskonnot pitävät rauhantyötä arvossa. Islamia hän ei erikseen mainitse, vaikka Tukholman pommimies oli jälleen kerran muslimi, jihadisti, jonka oma viesti ei jätä mitään epäselväksi. Poliitikko ei näköjään voi suoraan sanoa, että ainakaan islam ei kaikilta osin pidä rauhantyötä arvossa. Islamiin näet sisältyy olennaisena osana oppi uskonnon puolustamisesta, vaikka asein. Sitä kutsutaan jihadiksi ja uskonsoturia jihadistiksi. Tukholman pommimies vetosi viestissään mujahideeneihin kaikkialla terrorin määrän lisäämiseksi. Mujahideen tarkoittaa jihadistia.

Tätä Haavisto ei halunnut sanoa. Syitä voidaan vain arvella. Eiköhän päällimmäinen syy kuitenkin ole se, että puolue haluaa olla suvaitsevainen eikä se halua lisätä islamiin kohdistuvia epäluuloja tai maahanmuuttokritiikin suosiota sekä kasvualustaa. Vaikeneminen on kultaa, edelleen, ajattelevat Vihreät kärkipoliitikot. Mutta lisääkö vaikeneminen ja asian kiertely uskottavuutta ja puolueen suosiota? Ei lisää, päinvastoin. Haaviston lausunto lisää maahanmuuttokriitikkojen suosiota, kuten Euroopassa ollaan nähty monet kerrat. Vihreät tuntuu operoivan omassa maailmassaan, jossa tosiasioita ei haluta katsoa suoraan silmiin. Vihreät toimii kuin sokea pimeydessä.

Haavisto vihjaa parissakin kohdassa, että rauhanprosessia pitäisi tukea. Hän kenties tarkoittaa, että Afganistan pitäisi jättää rauhaan eikä islamaiheisia pilakuvia enää länsimaissa saisi piirtää. Nimeäähän Tukholman pommimies Lars Vilksin viestissään ja jihadistit ovat yrittäneet tappaa tai pahoinpidellä Vilksin jo muutaman kerran. Myös ns. maltilliset muslimit hyökkäsivät taannoin ruotsalaispilapiirtäjän kimppuun Uppsalan yliopistolla. Hyökkäys tallentui kameralla ja se on nähtävissä YouTubessa.

Pelottelu on yksi islamistien keino vaientaa kriitikot. Terrori on pelottelun äärimuoto. Pelottelua ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Vihreät on vedonnut sananvapauden puolesta aina, kun iskuja on kohdistettu vaikkapa seksuaalivähemmistöihin. Tämä on tietenkin erittäin hyvä asia. Vihreät ei kuitenkaan Tukholman tapauksessa vetoa sananvapauden, uskonnonvapauden tai rauhanturvaamisen puolesta. Afganistanissa olevat joukot turvaavat rauhaa YK:n mandaatilla. Pommi-isku oli osittain puolustustaistelua Afganistanissa olevia joukkoja vastaan.

Voisiko tästä ottaa esimerkkiä? Minulta kysyttiin eilen, miten itse vähentäisin jihadin uhkaa. Yksi keino olisi käyttää jihadistien taktiikkaa joukkosyyllistämisestä sivistyneellä tavalla jihadisteja vastaan. Islamistit ajattelevat, että länsimaisia siviilejä saa tappaa, koska länsimaiset joukot pitävät islamisteja, mm. verenhimoisia talibaneja ja heidän hengenheimolaisiaan, kurissa Afganistanissa ja Irakissa. Tästä he saavat Koraanin siunaaman oikeutuksen jihadilleen. Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua – lopullisesti suljettua – moskeijaa. Painostustoimi olisi siis diplomaattinen ja Haavistonkin mieleen, koska se on rauhantyötä parhaimmillaan. Kova kovaa vastaan, pehmeästi. Haaviston mukaan kaikki uskonnot pitävät rauhantyötä arvossa, jolloin vaikkapa Lontoon suurimman moskeijan sulkeminen lopullisesti on varmasti kaikkien uskontojen mieleen, mikäli sillä estetään uskonnollinen terrori – tai siis Haaviston sanoin poliittisesti motivoitunut terrori.

Mitä tulee motivaatioon yleensä, on mielenkiintoista, miten länsimaiset poliitikot maahanmuuttoa suosivien leirissä tietävät terroristien motiivin paremmin kuin terroristit itse. Vaikka Tukholman pommimies viestissään selkeästi, yksiselitteisesti, ilmoitti, mikä oli hänen motiivinsa (jihad), Haavisto pitää motiivia vain poliittisena ja epäilee, että tekijä kärsi mielenterveysongelmista.

Siinä mielessä uskonnollisesti perusteltu terrori on tietenkin myös poliittista, että fanaattinen hurskas muslimi haluaa pelottaa länsimaat omalle kannalleen eli kieltää näitä turvaamasta rauhaa Lähi-idässä ja kieltää länsimaisia taiteilijoita piirtämästä islamaiheisia pilakuvia. Joidenkin ateistien ja uskontokriitikkojen mielestä hurskas uskovainen on ipso facto mielenterveysongelmainen, harhainen, mutta uskontotiede ja empiirinen aineisto eivät tue näkemystä. Uskonnollinen fundamentalisti tietää mitä tekee ja osaa oikeuttaa toimintansa vetoamalla pyhiin kirjoituksiin sekä uskonnonvapauteen. Itsemurhaterroristit, kuten Tukholman pommimies, ovat pääsääntöisesti hyvin koulutettuja, kielitaitoisia ”mukavia naapurin kavereita”. He ovat siis erittäin hyvin kotoutuneet. Ainoa asia, mikä heidät länsimaisista keskivertoyksilöistä selkeästi erottaa, on hurskas uskonnollisuus. Kaikki itsemurhaterroristit ovat hurskaita muslimeja ja osaavat oikeuttaa toimintansa vetoamalla pyhiin kirjoituksiin, Koraaniin ja haditheihin.

Miksi uskonnollisen motiivin ääneen sanominen on Vihreille niin vaikeaa? Tämä on tulevissa eduskuntavaaleissa yksi Vihreiden kohtalonkysymys. Vierittämällä terrorismin perussyyn epämääräisille alueille, epäoikeudenmukaisuudentuntoon, politiikkaan ja mielenterveyteen, Haavisto noudattaa Vihreiden tuttua linjaa islamin suhteen. Varsinaista syytä ei haluta ääneen sanoa. Syy on islam, tarkemmin sanoen usko siihen, että jihad länsimaita vastaan on oikeutettu. Tämän tietää jokainen muslimi, joka Koraaninsa ja uskontonsa tuntee. Kaikki muslimit eivät edes suhtaudu jihadiin samalla tavalla, mikä on tietenkin itsestään selvää. Sen sijaan Vihreät kärkipoliitikot suhtautuvat jihadiin aina samalla tavalla. He kieltävät koko jihadin, koko islamistisen ideologian, olemassaolon. Tämä on todellisuuden, maailman toiseksi suosituimman uskonnon keskeisten oppien kieltämistä.

Toki islamin nimissä halutaan vaikuttaa myös poliittisesti, aivan kuten Päivi Räsänen ja Timo Soini haluavat vaikuttaa kristinuskon nimissä Suomen lainsäädäntöön. Tässä tapauksessa kukaan järkevä ei epäile, etteikö motiivi olisi ensi sijassa uskonnollinen – perustellaanhan naispappeuden vastustamista ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamista Raamatulla. Islamilaisissa maissa ei ole naisimaameja eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Mistähän se johtuu? Vihreiden mukaan ei ilmeisesti ainakaan islamista. Kyse on varmasti kolonialismista, riistosta ja imperialismista. Tai kristinuskosta.

Vihreät ei pärjää politiikassa, mikäli puolue haluaa muuttaa mielikuvitusmaailmaa. Vain todellisen maailman muuttaminen johtaa edistykseen ja ihmisoikeuksien kohentumiseen. Jos ja kun Vihreät ei selkeästi ja jyrkästi tuomitse yksittäisiä jihadisteja sekä koko jihadin oikeutusta, se ajaa de facto jihadistien asiaa. Samoin Vihreät seksuaalivähemmistöjä ja naisia erityisesti puolustavana tahona on vaikeuksissa, koska islam laajasti ottaen ei juurikaan tai ei lainkaan kunnioita seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.

Maahanmuutto ja turvapaikkapolitiikka muuttaa länsimaiden väestöä islamiin liittyen siten, että konservatiivien määrä lisääntyy suhteessa liberaaleihin. Suuri osa pakolaisista on näet muslimeja ja suuri osa näistä noudattaa uskontonsa ei-liberaaleja oppeja. Kuten todettua, islamilaisissa valtioissa ihmisoikeudet ovat heikoissa kantimissa. Muslimit eivät yhdessä yössä tai koskaan muutu liberaaleiksi länsimaissa, elleivät ensin käänny pois islamista. Joitakin esimerkkejä tunnetaan. Islamista pois kääntyminen on islamin lain, sharian, mukaan rangaistava kuolemalla.

Mikäli hurskaat ihmisoikeuspuheet halutaan tuoda käytännön tasolle, tulisi Vihreiden johdonmukaisuuden nimissä puolustaa ja suosia niitä muslimeja, jotka haluavat kokonaan uudistaa uskontonsa länsimaisille ihmisoikeuskäsityksille sopivaksi tai kääntyä pois islamista. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että puolue haluaa suosia tasapuolisesti kaikkia muslimeja, myös länsimaissa terroria harjoittavia jihadisteja. Tämä ei voi olla vaikuttamatta Vihreiden suosioon.

Niemelä kommentoi eroaan

2010-11-23T05:44:00.000-08:00

Kotimaa24 uutisoi tänään (23.11.2010) erostani Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan paikalta. Uutisessa mainitaan myös minun eronneen Humanistin päätoimittajuudesta ja virheellisesti, että olisin eronnut Helsingin Humanistiyhdistyksestä tai Humanistiliitosta. En ole myöskään eronnut Helsingin vapaa-ajattelijat ry:stä.

Erosin Humanistin päätoimittajan paikalta pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtajuudesta sen sijaan erosin – kuten uutisessa aivan oikein mainitaan – lopen kyllästyneenä liitossa valloillaan rehottavaan hörhöilyyn.

Keväällä 2009 irtisanottu liiton ex-toiminnanjohtaja tukijoukkoineen on pitänyt yllä sotaa liitossa jo vuosia, ja vaikka liitto nyt voitti oikeusjutun selkeästi, kyseinen porukka jatkaa puuhasteluaan liitossa ja sen jäsenyhdistyksissä. Tämä porukka siis koostuu ex-toiminnanjohtajasta ja hänen apulaisistaan, jotka ovat koko tämän ajan liiton luottamustoimissa ajaneet ex-toiminnanjohtajan, eivät liiton etua. He ajavat edelleen ex-toiminnanjohtajan etua. Toiminta ei kestä lähempää tarkastelua.

Kyseiseen toimintaan liittyy mm. työtodistuksen väärentäminen (liiton pääsihteeri Huotari todisti käräjäoikeudessa kirjoittaneensa ilman tiedonantoa liittohallitukselle kyseisen asiakirjan ex-toiminnanjohtajalle tämän sitä häneltä pyydettyä), ex-toiminnanjohtajan valitseminen liittohallituksen varajäseneksi sekä erään hänen lähimmän tukijansa valitseminen samalla liittohallituksen varsinaiseksi jäseneksi.

Näitä kaikkia luottamuspaikkoja, tekoja ja laitonta työtodistusta käytettiin lisäksi oikeudessa todisteena liittoa vastaan. On syytä huomioida, että ex-toiminnanjohtaja on nostanut laittomalla työtodistuksella työttömyytensä alusta saakka ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Hän ei minulta tai liittohallitukselta (hänen virallinen työnantajansa) koskaan ole laillista, työnantajan myöntämää työtodistusta pyytänyt, ei, vaikka väärennetyn työtodistuksen laillisuuden liittohallitus on kiistänyt sekä työvoimatoimistolle että ex-toiminnanjohtajan ammattiliitolle. Oikeudessa todisti myös liittovaltuuston jäsen Martti Vaattovaara, joka kertoi ex-toiminnanjohtajan pyynnöstä kyselleensä työtodistuksen laillisuutta yhdistysoikeusasiantuntijoilta. Vaattovaara todisti, että asiantuntijan mukaan työtodistus on "virallisluonteinen".

Liiton asianajajan mukaan työtodistus on laiton. Liiton asianajaja on työoikeuden asiantuntija.

Käräjäoikeudessa esitettiin myös joko perätön lausuma tai sitten eräs henkilö valehteli kyseisen lausuman esittäjälle puhelimessa oikeudenkäynnin toisen päivän aamuna.

Koska mainitun kaltaiseen toimintaan syyllistyneet ihmiset jatkavat edelleen liiton luottamustoimissa kuin mitään ei olisi tapahtunut, katsoin velvollisuudekseni erota liiton puheenjohtajuudesta.

Asiasta on tulossa lisää tietoa muutaman viikon sisällä ilmestyvään Vapaa Ajattelija -lehteen.

Uskomusten, uskontojen ja maailmankuvien taustamekanismeista

2010-11-02T04:36:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä

(Skeptikko 4/2010)

Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)

Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)

Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.

Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.

Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.

Uusateismin puolustus

Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.

Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.

Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.

Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.

Yleistämällä olkiukkojen kimppuun

Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.

Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).

Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.

Yliluonnollisten agenttien selitys

Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.

Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.

Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.

Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.

Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).

Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.

Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.

Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.

Sielut, aaveet ja šamaanit

Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.

Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.

Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.

Jumala yliluonnollisena agenttina

Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.

Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.

Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.

Loukkaamisesta, syyllistämisestä ja syntipukeista

2010-10-19T05:53:00.000-07:00

A-studion homoillan nostattama kohu ei ota laantuakseen. Eroaalto on jatkunut ja jopa kiihtynyt, kirkosta on homoillan jälkimainingeissa eronnut jo yli 25 000 ihmistä.

Ilmiö on tietenkin herättänyt kiivasta keskustelua myös kirkon piirissä, aiheestakin. Arkkipiispa Mäkinen sanoutui ensin irti Päivi Räsäsen edustamasta kannasta, mutta muutti sitten mielensä ja kertoi eilen A-studiossa, että samaa sukupuolta olevien siunaaminen ei ole ajankohtaista. Ensin arkkipiispa siis teki Räsäsestä syntipukin, ilmoittamalla ettei tämä edusta kirkon kantaa, mutta seuraavana päivänä arkkipiispa itse osoitti, että Räsänen sittenkin edustaa kirkon kantaa.

Seksuaalisuus on niin merkittävä osa ihmisyyttä, että sitä jos mitä pitää lähimmäisen kunnioittaa. Seksuaalisuus ei ole aate tai ideologia, eikä tietenkään uskonto. Kaikkia kolmea viimeksi mainittua pyritään sananvapauden avulla suojelemaan ja niitä opetetaan kunnioittamaan.

Jos uskontoa tai aatetta ulkopuolelta kritisoidaan, vaikka aiheestakin, moni uskova siitä helposti loukkaantuu. Sitten nämä loukkaantujat eivät hämmästele lainkaan sitä, jos joku loukkaantuu siitä, että hänen seksuaalista suuntautumistaan pidetään sairautena tai kehityshäiriönä, jopa syntinä.

Kaikkien vastenmielisin lieveilmiö on ollut eroajien syyllistäminen. Ensin Tampereen piispa ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja loukkaavat homoseksuaalien ihmisarvoa ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta suorassa tv-lähetyksessä. Kun ihmisoikeuksia kannattavat ihmiset sitten vetävät tästä johtopäätökset ja valitsevat kirkosta eroamisen, tätä päätöstä ei moni halua kunnioittaa. Sen sijaan näitä ihmisiä – kuten Jani Toivolaa – syyllistetään entistä enemmän. ”Vain jäsenenä voit vaikuttaa!”, ”eroaminen on epäloogista!”.

Tai ”eroajat ovat joukkohysterian vallassa”, kuten uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Hannu Koskinen loihe lausumaan.

Mutta jos ja kun kirkon virallinen kanta, mikäli arkkipiispaa on uskominen, on suurin piirtein sama kuin piispa Revolla ja puheenjohtaja Räsäsellä, niin varmasti oikeampi oletus on se, että ihmisoikeuksia ja ihmisten yhdenvertaista kohtelua kannattavat kristityt eivät yksinkertaisesti enää halua kuulua samaan kirkkoon, samaan seurakuntaan, näiden homoliittojen siunaamista vastustavien tahojen kanssa.

On totta, että kokonaista viisi piispaa on suhtautunut myönteisesti samaa sukupuolta olevien siunaamiseen, mutta näistä kaksi – arkkipiispa Mäkinen ja Porvoon piispa Vikström – vetivät sittemmin sanansa takaisin ja ovat nyt pelkän rukoilemisen kannalla. Tämä tuntuu varmasti monista loukatuista vielä pahemmalta kuin avoin solvaaminen ja ihmisarvon polkeminen.

Millaista on kristillisyys, joka ensin loukkaa, sitten hakee syntipukkeja, sitten syyllistää loukattuja? Miten se sopii Jeesus Nasaretilaisen laupeuden, armon ja lähimmäisenrakkauden sanomaan?

Se on tekopyhää, julmaa, taantumuksellista, epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Se ei mitenkään sovi kristinuskon keskushahmon sanomaan, päinvastoin. Näin ollen on aivan perusteltua – jopa väistämätöntä – että nimenomaan kunnon kristitty eroaa kirkosta, josta on tullut rautakautisia moraaliperiaatteita suojeleva pöhöttynyt instituutio. Instituutio, jonka Jeesus Nasaretilainen olisi varmasti halunnut ennustaa tuhoutuvan maan tasalle ja jonka hän kenties olisi halunnut repiä maan tasalle omin käsin.

Päivi Räsänen mielipidevaikuttajana ja kristittynä

2010-10-13T23:56:00.000-07:00

Ajankohtaisen kakkosen homoillassa tiistaina 12.10. keskusteltiin mm. nais- ja miesparien oikeudesta avioliittoon sekä lasten adoptointiin. Ohjelmassa esiintynyt KD:n puheenjohtaja Päivi Räsänen esitti voimakkaita mielipiteitä, jotka suututtivat kirkon vapaamieliset jäsenet. Seuraavana päivänä, keskiviikkona 13.10., eroakirkosta.fi -nettipalvelun kautta kirkosta erosi kaikkien aikojen ennätysmäärä, 2633 jäsentä.

On mielenkiintoista hieman pohtia eroamisen taustalla olevia syitä. Veikkaisin, että kirkon aidosti suvaitsevaisia jäseniä raivostuttaa ennen kaikkea Räsäsen fundamentalismiin sisältyvä räikeä tekopyhyys, opettaahan Uusi testamentti, että lähimmäistä pitää rakastaa kuin itseään ja kristinusko laajemminkin korostaa armoa, ihmisrakkautta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta jos ja kun uskonnollinen fundamentalisti pääsee ääneen, hän vain vetoaa rautakautisiin moraalikäsityksiin, joita Raamattu on pullollaan. Hän rakastaa vain itseään ja omaa fanaattista uskoaan.

Päivi Räsäsen kaltainen kristitty fundamentalisti vetoaa pyhään kirjaansa ja haluaa tehdä rautakautisten moraalikäsitysten pohjalta politiikkaa. Tässä Räsänen ei mitenkään eroa poliittisen islamin kannattajista, joita hän itse julkisuudessa on paheksunut. Tällainenkin on tekopyhää. Päivi Räsäsellä on oma shariansa, joka hänellä on Mooseksen laki. Se periytyy esikristilliseltä ajalta, mutta jo Raamatun Jeesus sitä kannatti. Pienin muutoksin, mutta kannatti kuitenkin.

Koska moraaliopetukset ovat tavattoman sekavia ja keskenään ristiriitaisia, uskovainen valitsee Raamatusta omansa kuin rusinat pullasta. Jokainen luulee tietävänsä, mikä on kirjan lopullinen totuus. Mutta kirjaa kriittisesti lukenut tietää, ettei siinä ole totuuden häivääkään, lopullisuudesta puhumattakaan. Raamattu on pikemminkin peili, josta uskovainen näkee oman kuvansa. Räsäsen raamattukäsitys ei ole kaunis. Onneksi valtaosa nykykristityistä näkee kirjassaan kauneutta, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Armoa.

Mikäli vapaamieliset, aidosti liberaalit ja suvaitsevaiset kristityt eroavat kirkosta Räsäsen kaltaisten fundamentalistien vuoksi, jäävät kirkkoon lopulta vain kaikkein vanhoillisimmat. Silloin väistämättä toteutuu kirkon ja valtion ero, koska valtiota ei enää 2000-luvulla voi perustaa rautakautisille moraaliperiaatteille.

Ihmisoikeudet, joita sekulaari humanismi on kannattanut jo pitkään, ovat ajaneet ohi luterilaisen kirkon markkinoiman moraalin. Ellei kirkko kykene rakkauteen, armoon ja suvaitsevaisuuteen, se kuihtuu. Näyttää siltä, että se tosiaan kuihtuu, hiipuu hitaasti pois. Päivi Räsänen puolestaan mittauttaa barbaaristen moraalikäsitystensä suosion seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2011.

Veikkaan, että huonosti käy. Toivon, että kristillisdemokraateille käy vaaleissa mahdollisimman huonosti. Toiveeni kannalta näyttää erittäin hyvältä, kiitos Päivi Räsäsen rautakautisen laupeuden sanoman.

Terrorin aikakausi

2010-08-04T10:22:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä

Pääkirjoitus, Humanisti 2/2010, hieman muokattu

Heinäkuun alussa Helsingissä tehtiin kaasuisku seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta vastaan. Tekijät saatiin nopeasti kiinni. Kävi ilmi, että he olivat natsimielisiä nuoria eri puolilta Suomea.

Ruotsissa puolestaan pilakuvan profeetta Muhammadista koirana piirtänyt taiteilija Lars Vilks joutui toukokuussa muutaman muslimin hyökkäyksen kohteeksi Uppsalan yliopistolla luentonsa aikana. Vilks oli luennoimassa sananvapauden rajoista taide-elämässä. Väkivaltaisesti käyttäytyneet muslimit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta onneksi Vilks saatiin vietyä nopeasti turvaan ja hyökkääjät taltutettua poliisivoimin. Tapahtuma kuvattiin ja internetvideopalvelu YouTubessa kohtaus levisi nopeasti sekä sai välittömästi kansainväliset mittasuhteet. Myöhemmin Vilksin kotitalo yritettiin polttaa.

YLE:n A-studio esitti 5.7. toimittaja Sanna Ukkolan reportaasin Muhammad-pilakuvista. Ukkola haastatteli oululaisimaamia sekä profeettaa kuvanneita pohjoismaalaisia taiteilijoita. Vilks ja tanskalainen Kurt Westergaard esittelivät turvajärjestelyjään ja kertoivat saavansa tappouhkauksia päivittäin. Oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta ei tappouhkauksia muslimeilta ole saanut, mutta kertoi Ukkolan haastattelussa, että Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat suuttuvat toistuvasti hänen kristittyjä kritisoivista tai satiirisesti käsittelevistä pilakuvistaan.

Kuten Husein Muhammed käsillä olevassa lehdessä osoittaa, äärioikeisto ja ääri-islam elävät toisistaan. Molemmat suuntaukset ovat marginaalisia vähemmistöjä, mutta hyökkäävät jatkuvasti sekä sanallisen että käytännön terrorin keinoin toisia vähemmistöjä vastaan. Vihapuhekierre kiihtyy, myös seksuaalivähemmistön edustaja esitti taannoin internetlehti Uusi Suomen blogikirjoituksen yhteydessä tappouhkauksen eräälle kansanedustajalle. Tappouhkauksista näyttäisi tulleen arkipäivää, ja ilmeisesti äärioikeisto onkin nyt ryhtynyt käytännön toimiin Suomessa. Isku Pride-kulkuetta vastaan ei jäänyt yksittäiseksi teoksi, vaan heti sen jälkeen Helsingin SETA:n toimipisteen ikkunoita rikottiin ja oveen piirrettiin hakaristi ja uusnatsien tunnus.

Suomessa ääri-islam ei aiheuta ongelmia, mutta Sanna Ukkolan reportaasissa haastateltu imaami ei selvästikään ymmärrä länsimaista sananvapauden ja tasa-arvon periaatetta. Imaami ei suostunut kättelemään Ukkolaa ohjelman alussa, koska islam kieltää sen. Ääri-islamista ei ollut kyse, koska imaami on maltillinen.

Ääri-islamin edustajat eivät salaile sananvapauden ja muiden ihmisoikeuksien vastaisia tavoitteitaan, ja sama pätee tietenkin äärioikeistoon. Lisäksi kyseiset ryhmät hyökkäävät jatkuvasti toisiaan vastaan, onneksi vain sanallisesti. Odotettavissa kuitenkin on, että jossain vaiheessa ryhmät ajautuvat myös fyysiseen konfliktiin. Hyökkäyksiä pakolaiskeskuksiin ja maahanmuuttajien pitämiin yrityksiin on jo tehty.

Suvaitsemattomuuteen johtava asenneongelma tiivistyy Kristillisdemokraattien asenteessa. Puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen kirjoitti heti terrori-iskun jälkeen blogissaan, että kaasuiskun voisi tulkita "vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle". Koska yhteiskunta ei halua alistua Räsäsen edustaman marginaalivähemmistön konservatiivisille arvoille, uusnatsien terrori-isku oli siis ”liberaalien” eli muiden kuin kristillisdemokraattien syytä. Kommenteillaan Räsänen käytännössä hyväksyi terrori-iskut.

Vastaavaa järjettömyyttä esiintyi muslimifanaatikkojen suorittamien vuoden 2001 WTC-iskujen yhteydessä, jolloin eräät länsimaiset hurskastelijat kirjoittivat Yhdysvaltain vain saaneen mitä ansaitsikin. Pentti Linkola suorastaan ylisti iskuja Elonkehä-lehden pääkirjoituksessa otsikolla ”Se luoti tiesi paikkansa”.

KD:n viestintäpäällikkö ja Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Asmo Maanselkä puolestaan antoi heti puheenjohtajan blogin jälkeen eräässä sanomalehtikirjoituksessaan ymmärtää, että kaasuisku oli Pride-kulkueeseen osallistuneiden oma vika. Maaselkä kirjoitti, että "marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja." Hän ei näytä ymmärtävän, että KD on marginaalia omine konservatiivis-totalitaarisine arvoineen ja että demokratia ei ole enemmistödiktatuuria, vaan yksi sen keskeisiä tunnusmerkkejä on vähemmistöjen suojeleminen enemmistön tyrannialta.

Näyttää siltä, että 2000-luvusta on tulossa terrorin ja vastakkainasettelun aikakausi. Politiikka on polarisoitunut, ja taloudellinen lama lisää vastakkainasettelua entisestään. Tällaisessa tilanteessa ihmiset takertuvat helposti populistisiin ja totalitaarisiin oppeihin. Eero Eloranta esittelee tässä lehdessä hiljattain Suomessa vierailleen älykön, Zizekin, jonka opeissa on aineksia menneisyyden hirmuvaltiaiden ihailuun. Tällaiset sekavat ajattelijat vetävät Suomessa vielä tänäkin päivänä yliopiston salit täyteen. Tämä on osa ongelmaa.

Humanismia tarvitaan jälleen, valistuksen soihtua pitää polttaa entistä kirkkaammin. Vihapuhe ja väkivalta on tuomittava jyrkästi sekä yksiselitteisesti. Flirttailu menneisyyden ja nykyisyyden totalitaaristen oppien kanssa ei ratkaise ongelmia, vaan kärjistää niitä entisestään.

Lainsäätäjämme haluavat ymmärrettävästi reagoida tilanteeseen, mutta tämäkin on menossa ylireagoinnin puolelle. Oikeusministeriön valmistelema uusi rasismilainsäädäntö on vakava uhka sananvapaudelle ja kenties myös uskonnonvapaudelle.

Myös yliopistojen tulisi huolehtia siitä, että niiden nimissä sekä suojissa esiintyvät henkilöt eivät toimi vieraan vallan agitaattoreina tai ihaile synkän historian omaavia massamurhaajia. Tällä hetkellä tilanne ainakin Helsingissä voisi olla huomattavasti parempikin. Olemme nähtävästi palaamassa suomettuneisuuden ilmapiiriin, ellemme ole niin jo tehneet. Vihapuhe ja kriitikoiden leimaaminen erilaisilla ikävillä termeillä on selvästi yleistynyt eikä sille näy loppua. Ja kuten heinäkuun isku Pride-kulkuetta vastaan osoittaa, sanoista seuraa väistämättä tekoja. Kuinka pitkään vältymme kuolonuhreilta, jos ja kun kaikki tämä hulluus jatkuu?

Tuhtia purtavaa kreationisteille

2010-06-21T08:12:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)

Richard Dawkins: Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2009).

Maailman kenties tunnetuin ateistibiologi Richard Dawkins ei taaskaan petä lukijoitaan. Mikä hienointa, Kimmo Pietiläinen sai Dawkinsin uuden kirjan suomennoksen kauppoihin lähes samaan aikaan kuin alkuperäisteoksen. Suomessa päästään siis nauttimaan Dawkinsin esittämistä evoluution todisteista aivan tuoreeltaan. Uusia nämä todisteet eivät ole, mutta on hienoa, että ne on koottu yksiin kansiin helposti omaksuttavassa ja kiehtovassa muodossa. Evoluutiobiologiaa osaavalle kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, etenkin, kun mukana on argumentteja Dawkinsin varhaisemmista teoksista. Läheskään kaikkia tekijän aiempia teoksia ei kuitenkaan ole suomennettu, joten siinäkin mielessä Maailman hienoin esitys puolustaa paikkaansa jokaisen luonnontieteen ystävän kirjahyllyssä.

Tekijä toteaa heti alussa, että evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin. Hän myös selittää, miksi 'teoria' -termi on niin väärinymmärretty. Evoluutioteoria kun ei ole ”vain teoria” vaan ns. luonnontieteellinen fakta. Harva teoria on yhtä hyvin todennettu. Dawkinsin teos onkin huimaava matka Darwinin evoluutioteorian todisteiden pariin. Ja todisteitahan riittää.

Mistä on kyse

Dawkins aloittaa esipuheen kirjoittamalla, että ”evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin eivätkä ne ole koskaan olleet vahvemmat. Samalla tietämätön oppositio on paradoksaalisesti myös vahvempi kuin koskaan ennen.”

Tekijä viittaa tässä Yhdysvalloissa valtoimenaan rehottavaan kreationismiin eli luomisuskoon, jonka uudistettu versio tunnetaan nimellä intelligent design, ID, toisin sanoen ”älykäs suunnittelu”. Suomen tunnetuimmat älykkään suunnittelun puolestapuhujat ovat Matti Leisola, Pekka Reinikainen ja Kimmo Pälikkö. Viime vuosina kasvatuksen teorian ja tradition professori, käytännöllisen filosofian dosentti Tapio Puolimatka on kuitenkin noussut skeptikkojen ja suurenkin yleisön tietoisuuteen kristillistä maailmankuvaa markkinoivien, tiedekriittisten kirjojensa ja lehtikirjoitustensa sekä radio- ja televisioesiintymistensä myötä.

Vaikkapa Pälikköä ja Puolimatkaa lukemalla selviää nopeasti, että kumpikaan kriitikko ei ymmärrä evoluutioteoriaa eikä halua uskoa sitä massiivista todistusaineistoa, joka teorian puolesta on vuosien saatossa kertynyt. Suotta Richard Dawkins ei uuden teoksensa ensimmäisessä luvussa käsittele evoluutioteoriaa ”pelkkänä” teoriana, otsikolla ”Vain teoria?”. Tekijä osoittaa, että kreationistit käyttävät termiä 'teoria' tarkoitushakuisesti väärin. Tieteellinen teoria voi nimittäin pitää paikkansa joko osittain tai kokonaan, ja vastaavasti teoria voi olla osittain tai täysin virheellinen. Evoluutioteoria on varmasti totta eikä todisteita puutu. Toki teorialla on useita alateorioita, joista osa on vielä hypoteettisella asteella. Myös tiedot evoluutioteorian alle kuuluvista yksityiskohdista tarkentuvat ja korjaantuvat koko ajan.

Kriitikot kuitenkin samastavat koko teorian joihinkin vanhentuneisiin tai todistetusti virheellisiin teorioihin, huomaamatta, että juuri tämä on itse asiassa vahva argumentti evoluutioteorian oikeellisuuden puolesta. Kuten luonnontieteessä aina, virheellisistä uskomuksista ja teorioista luovutaan. Kreationistit takertuvat kuitenkin epätoivoisina oljenkorsiin, pieniin aukkoihin joissain evoluutioteorian alateorioissa, ja työntävät näihin oman uskontonsa tyhjyyttä kumiseviin epävarmuuksiin käsityksensä luojajumalasta. He eivät tarkoituksella puhu ”Jumalasta”, siis kristinuskon Jumalasta isolla J:llä, mutta esimerkiksi kaikkia edellä mainittuja suomalaiskreationisteja yhdistää vahva usko nimenomaan ristillä riippuneeseen syntisten ihmispolojen puolesta uhrautuneeseen Jeesus Kristukseen ja hänen kaikkivoipaan isäänsä. Juuri tämä Jeesuksen isä on eittämättä sekä yhdysvaltalais- että suomalaiskreationistien älykäs suunnittelija.

Muslimien älykäs suunnittelija on tietenkin Allah, juutalaisten Jahve. Jahve yhdistettynä Eliin on kristittyjen Jumala, joten voidaan perustellusti kysyä, ovatko kristityt monoteistejä ollenkaan. Myös pyhä kolminaisuus ja Jeesus sekä Maria ynnä muut enkelit ja pyhimykset, Pyhää Henkeä unohtamatta, viittaavat polyteismin suuntaan. Joka tapauksessa kristityt ainakin luulevat tai uskovat uskovansa vain yhteen jumalaan, Jumalaan, joka siis on heidän älykäs suunnittelijansa. Todellisuudessa älykäs suunnittelija on heidän luomuksensa.

Relativismi vastaan empiria

Dawkins kumoaa käsityksen yliluonnollisesta maailmankaikkeuden ja elämän luojasta vastaansanomattomasti. Uskovaiset tietenkin jatkavat uskomistaan, mittavista todisteista ja rationaalisista argumenteista huolimatta. Juuri usko Jumalaan saa heidät kannattamaan jotain niin absurdia ja järjetöntä kuin älykäs suunnittelu. Argumentteja kreationisteilla ei ole, vain pelkkää tieteenfilosofista saivartelua ja olkiukkojen mätkimistä. Erityisesti Puolimatka kunnostautuu filosofisessa jargonissa ja nimien pudottelussa. Hän on tieto-opillinen relativisti, subjektivisti ja sisäisesti ristiriitainen. On kuvaavaa, etteivät relativistit edes ymmärrä olevansa sisäisesti täysin epäjohdonmukaisia.

Jumaluskon tuominen tieteeseen ei ole uutta. Erityisesti humanistisissa tieteissä spekulaatio on sallittua, itse asiassa toivottua. Ajattelu ei edisty ilman rohkeita avauksia. Myöskään tiede ei edisty ilman uusia hypoteeseja ja teorioita. Dawkinsin esittelemässä kahdessa merkityksessä hypoteesi on alustava teoria, oletus, ja juuri tätä kreationistit retoriikassaan hyödyntävät – kun luonnontieteilijät puhuvat teoriasta vahvassa merkityksessä, kuten heliosentrisestä eli aurinkokeskeisestä tai evoluutioteoriasta, he puhuvat aina tosiasiasta. Kreationistit sen sijaan yleistävät oletuksen, heikon teorian, koskemaan kaikkia tieteellisiä teorioita. Ainoa, mikä heille on varmaa, on luojajumalan vaikutus tapahtumiin. Lajien luominen valmiina.

Tässäkin on hämmentävää epäjohdonmukaisuutta. Jos älykäs suunnittelija on luonut lajit valmiina, miksi lähes kaikki nykykreationistit hyväksyvät mikroevoluution eli lajin vähittäisen muutoksen? Siksi, että todisteet ovat vastaansanomattomat. Kuitenkin makroevoluutio, lajien muuttuminen uusiksi lajeiksi, juuri kuten Darwin oletti ja osoitti, edellyttää mikroevoluutiota. On toki selvää, että kreationistit eivät usko makroevoluutioon, koska sen tukena ei ole samanlaista välitöntä evidenssiä kuin mikroevoluutiolle. Paljain silmin ei voi nähdä lajin muuttuvan toiseksi eikä kreationistien mukaan edes lajien välimuotoja. Tässä he ovat väärässä.

Jokainen nykyisin olemassaoleva laji on välimuoto. Lajit kehittyvät jatkuvasti ja juuri tätä on mikroevoluutio. Ylipäätään evoluution jakaminen mikro- ja makroevoluutioon on käytössä vain kreationistien joukossa. Erilaiset valintapaineet muokkaavat lajeja eri ympäristöissä ja syntyy muunnoksia, rotuja sekä vähitellen myös uusia lajeja. Näistä vain viimeisen askeleen, makroevoluution, kreationistit kieltävät. Tämä on äärimmäisen epäjohdonmukaista ja älyllisesti epärehellistä. Kielto johtuu siitä, että kreationistit uskovat luojajumalaan. Myös koko 'lajin' määritelmä on hyvin joustava ja tulkinnanvarainen; lajirajat ovat ihmisen itsensä määrittelemiä. Koska Raamatussa ja Koraanissa sanotaan, että Jumala (eli muslimien Allah) loi elämän ja lajit, asian on oltava niin. Tieteestä ja sen tukena olevista todisteista huolimatta näihin muinaisten taikauskoisten paimentolaisheimojen sepitteisiin uskotaan. Itse asiassa on masentavaa, että jopa tieteellisen koulutuksen saanut henkilö – paraatiesimerkkinä Tapio Puolimatka – on niin jumiutunut uskoonsa, ettei kykene pitämään sitä erillään tieteellisistä faktoista ja tieteen metodiikasta. Usko ei ole järjen vaan tunteen asia. Tunteet eivät ole hyväksyttävä tapa puolustella tieteellisiä väitteitä, siksi uskovien täytyy turvautua leimakirveisiin, linssin viilaukseen, itsepetokseen ja valehteluun. Heidän retoriikkansa on propagandaa, joka valitettavasti uppoaa herkkäuskoisiin tietämättömiin yksilöihin kuten mikä tahansa muukin huuhaa.

Luonnontiede siis perustuu väitteiden todistamiseen, empiriaan. Havainnot voivat tukea teorioita ja hypoteeseja. Kreationistit väittävät havaintojensa tukevan teoriaa älykkäästä suunnittelijasta. Dawkins osoittaa, että oikeasti havainnot tukevat pikemminkin oletusta älyvapaasta suunnittelijasta. Niin huonosti suunniteltuja eliöitä kuin maapallolla tapaamme ei pitäisi löytyä, jos suunnittelija todella olisi älykäs.

Toki jo termi 'älykkyys' on pahamaineisen vaikea määritellä. Kreationisteilta pitäisikin kysyä, mikä on älykkään suunnittelijan vähimmäisälykkyysosamäärä ja miten he ovat mitanneet sen. Eliöitä tarkkailemalla suunnittelijan älykkyysosamäärää on mahdoton päätellä. Mutta niitä tarkkailemalla tyhmempikin tajuaa, ettei niitä ole voinut suunnitella mikään älykäs olento. Virheitä, pahoja suunnitteluvirheitä, on yksinkertaisesti liikaa.

Havaintoesimerkkejä tehoamattomana vastalääkkeenä uskolle

Dawkins ei säästele paukkuja. Tekijä pommittaa lukijaa hengästymiseen asti lukemattomilla evoluution todisteilla, jotka älyllisesti rehelliselle, älykkäälle tai tyhmemmällekin lukijalle eivät jätä mitään epäselväksi. Vain uskovainen, joka uskonsa tähden joutuu lakaisemaan järjen, rationaalisen argumentaation ja selkeät todisteet maton alle, saivartelee ja vääristelee. Uskovainen kreationisti ei ole järkiargumentein vakuutettavissa, koska usko ei ole järjen vaan tunteen asia.

Dawkinsin todistusaineistossa on paljon havaintoesimerkkejä sekä evoluutiosta että älyvapaasta suunnittelusta. Molemmat tietenkin todistavat kreationismin luojajumalan yksiselitteisen virheelliseksi, mutta tästä uskovaiset eivät tosiaan välitä, jos ovat kreationisteja. Onneksi suurin osa uskovaisista, ainakin kristityistä, on sen verran järkevää, älykästä ja sivistynyttä väkeä, että osaavat pitää tieteen ja uskonnon erillään. Kreationistit puolestaan haluavat käytännössä tuhota koko tieteen metodiikan ja sen myötä tieteen uskottavuuden tuomalla luomajumalansa yliopistoille asioiden selitykseksi. Mutta kuten jo skottifilosofi David Hume 1700-luvulla havaintoesimerkein osoitti, oletus älykkäästä suunnittelijasta ei selitä mitään. Päinvastoin. Nyt meidän pitää selittää älykäs suunnittelija. Mistä se on tullut, millainen se on, missä se on ja miten se vaikuttaa maapallolla sekä maailmakaikkeudessa. Näihin kysymyksiin kreationistit eivät pysty vastaamaan.

Tapio Puolimatkan väite siitä, että kristillinen maailmankuva on tieteen taustalla ja välttämätöntä tieteelle, ei kestä päivänvaloa. Vaikka kristillinen usko toimisi tieteen tekijän tai filosofin inspiraation lähteenä, pitää väitteet tieteessä pystyä perustelemaan johdonmukaisesti ja mikäli kyse on todellisuutta koskevista väitteistä, pitää ne myös pystyä todistamaan empiirisesti. Jos Puolimatka väittää, että Jumala on maailmankaikkeuden, elämän ja luonnonlakien taustalla, edelleen aktiivisesti vaikuttamassa luomiinsa prosesseihin, jää väite emotionaaliseksi sanahelinäksi, mikäli Puolimatka ei kykene empiirisesti ja objektiivisesti todistamaan väitettään. Vetoaminen henkilökohtaiseen kokemukseen tai uskoon ei tietenkään kelpaa; muutoinhan kuka tahansa voisi millä tahansa henkilökohtaisella kokemuksella tai uskolla esimerkiksi Madderakkaan, Odiniin tahi Baaliin oikeuttaa väitteensä, jonka mukaan nämä taruolennot ovat älykkäitä suunnittelijoita ja edelleen ohjailevat prosesseja ja professoreja olevaisuuden taustalta käsin. Kuten lukija huomaa, kun vaihtaa jumalan nimen, väitteen naurettavuus paljastuu.

Puolimatka osoittaa toisaalla tässä lehdessä arvioidussa viimeisimmässä huuhaakirjassaan, että hän on lukenut myös Dawkinsin uusimman teoksen. Mutta Puolimatka ei kreationistina yksinkertaisesti kykene nielemään Dawkinsin äärimmäisen tuhtia ja terveellistä kattausta, vaan ohittaa evoluution puolesta löydetyn massiivisen evidenssin parilla retorisella silmänkääntötempulla. Puolimatka tietenkin leimaa naturalistit uskovaisiksi. Luonnontiedekin on vain uskonto, ajattelee Puolimatka ja saarnaa kristillistä ilosanomaansa viittaamalla iänikuisiin Ernst Haeckelin alkiopiirroksiin sekä muihin kreationistien lempilapsuksiin.

Kimmo Pietiläisen käännös on erinomainen, lisäksi teoksesta löytyy neljä upeaa värikuvaliitettä. Elämän ihmeet saavat ansaitsemansa selityksen, joka ei tippaakaan vähennä elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta, päinvastoin. Kun evoluutioteorian nerokkuus paljastuu todisteiden ja havaintoesimerkkien myötä, elämän monimuotoisuus ja rikkaus ovat entistä arvokkaampia. Niitä kelpaa ihailla läheltä ja kaukaa, kirjoista, kuvista sekä lähietäisyydeltä elävässä elämässä. Illuusio suunnittelusta on miljardien vuosien evoluution tulos; vähittäisten muunnosten, periytymisen ja valikoitumisen seuraus. Toisin kuin kreationistit esittävät, evoluutioteoria ei perustu sattumaan, vaan vähittäisiin parannuksiin. Lajit sopeutuvat vähitellen uusiin ympäristöihin ja luonnonvalinta muokkaa vanhoista lajeista uusia. Fossiilit todistavat tämän vailla epäilyksen häivää. Kreationistien mukaan välimuotoja ei ole koskaan löytynyt. Todellisuudessa niitä on löytynyt hämmästyttävän paljon siihen nähden, kuinka pitkä aika lajisukupuutoista on kulunut ja kuinka alttiita erilaisille luonnonilmiöille hauraat fossiilit ovat.

Uskonnollisen mysteerin ytimessä on tyhjyys

2010-06-21T08:06:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009)

Sokrates-palkittu kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut merkittävän teoksen. Niin paljon sivuja on tuhlattu joutavaan valesyvälliseen jaaritteluun elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Enqvist sen sijaan tarttuu härkää sarvista – tai todellisuutta ytimestä. Luonnontiede selittää maailman ja merkitykset luomme me, ihmiset. Joillekin merkitykset ovat mystiikkaa; kaiken takaa pitäisi aina löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Tekijä osoittaa, miten tällaiset haaveet ovat tuulen tupia, itsepetosta, hybristä. Ihmisen pitäisi oppia nöyryyttä ja Enqvistin mukaan sitä oppii parhaiten olemalla älyllisesti rehellinen, totuutta kunnioittava. Uskonnot usein korostavat nöyryyttä, mutta ovatko ne oikeasti hyviä väyliä elämän tarkoituksen ja nöyryyden löytämiseen?

Tekijä etenee yksityisestä yleiseen ja kirjoittaa vanhemmistaan varsin avoimesti. Sekä äidin että isän koskettavat ja traagiset tarinat saavat kaikessa sattumanvaraisuudessaan Enqvistin käsissä elämää suuremman merkityksen. Vaikka professori usein korostaa kaiken tarkoituksettomuutta ja maailmankaikkeuden lakien väistämättömyyttä, hänen sanoistaan saa lohtua myös ihminen, joka kaipaa elämän perimmäisten kysymysten pohdiskelua. Epävarmuus ja sattumanvaraisuus voivat kääntyä voimavaraksi, mikäli uskaltaa katsoa todellisuutta suoraan silmiin. Enqvist ei elättele minkäänlaista sankariromantiikkaa, päinvastoin, mutta yhdessä kohdassa hän paljastaa oman käsityksensä rohkeudesta ja varsinkin kirjan lopussa osoittautuu lähes tulkoon perinteiseksi romantikoksi.

Enqvist päätyy pohdintansa lopuksi rakkauteen, rakkauden tärkeyden korostamiseen. Siihen on hyvä päätyä ja olisikin toivottavaa, että myös uskonnolliset fanaatikot edes joskus päätyisivät siihen. Mutta Jumalan fanaattisesta rakastamisesta on pitkä matka ihmiskunnan rakastamiseen ja tästä on ihmiskunnan historiassa karmaisevia esimerkkejä. Tekijä esittää niistä joitakin, sattuvin reunahuomautuksin.

Väärinymmärretty uskonto

Mielenkiintoista oli huomata Enqvistin päätyneen uskonnon ymmärtämisyrityksissään samaan tulokseen kuin itse muutama vuosi sitten päädyin ja vieläpä saman teoksen luettuamme. Kyse on uskontotieteilijä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe; WSOY 2007). Uskontoa ei pidä ottaa ideologiana, oppirakennelmana. Uskonto ja uskonnollinen usko on tunteen, ei järjen, asia. Uskovaa ei minkäänlainen rationaalinen argumentaatio voi vakuuttaa, koska uskossa ei ole kyse rationaalisuudesta saati argumentaatiosta.

Aiemmin professori oli ajatellut uskontoa ideologiana ja arvostellut sekä yrittänyt ymmärtää sitä sellaisena. Mutta Boyerin myötä lähestymiskulma muuttui. Tämä avaa Enqvistin pohdinnoille aivan uusia näköaloja. Hän tunnustaa, ettei ymmärrä uskontoa ja uskonnollisen uskon luonnetta. Sitä onkin uskonnottoman todella vaikea, jopa mahdoton, yrittää ymmärtää. Uskovat puhuvat mysteereistä, Jumalasta kaiken takana. Enqvistille nämä puheet ovat vailla mieltä ja merkitystä.

Muistelen huvittuneena professorin vastausta Skepsis ry:n kevään luentotilaisuudessa, kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista. Kysymyksiä ei ilmeisesti sen enempää mietitty, vaan niissä haluttiin ainoastaan haastaa professori perinteisen filosofian tapaan kyseenalaistamalla faktat tai itsestäänselvyydet. Mutta käsite 'ääretön tyhjiö' on tietenkin yhtä mahdoton määriteltäväksi kuin käsite 'jumala'. Siksi sellaisesta puhuminen tai sellaisen pohtiminen on ajan haaskausta.

Uskonto ei haasta pohtimaan, uskonto ja siihen liittyvä usko pakenevat mystiikkaan. Tämä on Enqvistin keskeinen viesti. Tekijä väittää olevansa uskonnoton, ei ateisti, mutta samalla hän kyllä tukee ateisteja tahtomattaan ja on määritelmän mukaan ateisti itsekin; ei-teisti, ihminen, joka ei usko teismiin, Jumalan olemassaoloon. Enqvist haluaa esiintyä välinpitämättömänä, mutta on vaikea uskoa, ettei uskonto miestä kiinnosta, kun hän kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Tekijää ei kuitenkaan näytä uskontojen oppisisältö kiinnostavan, oletettavasti edellä mainitusta syystä. Sen sijaan hän tarkastelee uskontoja psykologisesti ja meemiteoreettisesti. Tämän tarkastelun uskovainen varmasti kokee loukkaavaksi, koska professori vertaa uskonnollista uskoa skitsofreniaan ja mielen virukseen. Samalla hän kritisoi voimakkaasti lapsikastetta ja ylipäätään uskonnollista indoktrinaatiota.

Nähdäkseni Enqvist on oikeassa siinä, että ilman lapsuudessa tapahtuvaa uskomusten siirtämistä vanhemmilta suoraan jälkeläisille uskonnolliset uskomukset eivät säilyisi. Tämä seuraa suoraan Boyerin ja muiden kognitiivisten uskontieteilijöiden löydöistä. Meemit – tai mentaaliset representaatiot – pitää siirtää aivoista toisiin ja uskovaiset tietävät, että tehokkainta siirtyminen on siinä iässä, kun ihminen ei vielä kykene kriittiseen ajatteluun. Auktoriteettiasemaa hyväksi käyttämällä aikuiset saavat helposti lapset uskomaan satuja, joita he totena lapsilleen kertovat, itsekin kyseisiin satuihin uskoen.

Tässä on myös avain siihen ahdistukseen, joka uskonnon taustalla usein on. Enqvist on tutkinut teologien ja piispojen sanojen asemesta Vantaan Laurin nettisivuja ja löytänyt myös radion aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista uskonnollista arkisemantiikkaa. Näin hän ottaa uskonnon sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen arjessaan kokevat. Piispojen ja teologien saivartelut voidaan siis huoletta ohittaa. Erityisesti Enqvistiä närästää tapauskovaisten älyllinen itsepetos, jossa tieteen metodi sekä tulokset hyväksytään, mutta samaan aikaan toivotaan, että Jumala olisi olemassa. Tekijä ei ymmärrä tällaista toivetta ja siihen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä.

Mutta tekijä ei myöskään vie ajatustaan aivan loppuun asti. Koska mielen evolutiivisesti kehittynyt arkkitehtuuri mahdollistaa ja edistää uskonnollisen uskon takertumista tajuntaan sekä vielä panssaroi sen voimakkaiden emootioiden suojiin, en näe kovin outona sitä, että tapauskovainen, joka on tieteellisesti oppinut ja älyllisesti orientoitunut, pakenee uskonsa irrationaalisuutta viimeiseen oljenkorteen, haaveiluun. Määritelmän mukaan tällainen ihminen ei edes ole uskova, vaan pikemminkin agnostikko. Mutta jotenkin hänen epätietoisuutensa saa hänet ajattelemaan maailmankaikkeutta ja elämää sen verran sumeasti ja pehmeästi, että kokonaisuus jättää Jumalan mentävän aukon. Aukko on äärettömän tyhjyyden kokoinen, vailla mieltä ja merkitystä. Sinne sopii projisoida omat haaveensa, pelkonsa ja toiveensa, toisin sanoen luoda ikioma jumalarepresentaatio. Teologien ja piispojen harrastama käsiteakrobatia onkin paras todiste jatkuvan luomisen puolesta; ihminen luo jumalansa aina uudestaan ja uudestaan. Tosiasioiden edessä jumala pitää aina määritellä uudestaan, hänet pitää siirtää uuteen aukkoon. Prosessi on päättymätön, mystiikkaa on näet mahdoton kumota järkiargumentein.

Mainittu mekanismi selittää sen, miksi jumalaan uskovaa ei turhaan pidä ahdistella kyseenalaistamalla hänen emotionaalisesti suojatut uskomuksensa. Enqvist ei vaikuta ymmärtävän, miksi uskonnollisia uskomuksia ei saisi epäillä kuten mitä tahansa muita uskomuksia. Mutta juuri edellä kuvatut tosiasiat tekevät uskonnollisista uskomuksista erityisiä ja siksi voimakas hyökkäys uskovaisen vakaumusta vastaan kääntyy usein tarkoitustaan vastaan. Sen asemesta, että uskovainen kääntyisi uskonnottomaksi, uskovainen reagoi takertumalla entistä voimakkaammin ikiomaan jumalarepresentaatioonsa ja toisinaan hyökkäys ajaa uskovaisen fundamentalismiin. Hänen uskonsa puolustautuu ja piikit nousevat pystyyn. Tästä on varoittavia esimerkkejä varmasti jokaisen kiihkoateistin elämässä. Ja toki myös ateismi voi olla fanaattista ja valitettavan usein onkin. Silloin se ei mitenkään eroa uskonnollisesta fundamentalismista. Enqvist ei ole fanaattinen missään mielessä, mutta se ei liene uutinen kenellekään miehen kirjoja lukeneelle tai hänen luentojaan kuunnelleille.

Tyhjyys joka ei täyty

Enqvistin analyysi uskonnollisuudesta on mielestäni oikea ja ei häneltä ainakaan empatiaa puutu. Tietenkin uskovaisten mielestä moinen syväluotaus varmasti on pahinta inhimillistä hybristä, kun professori kehtaa armotta ruotia elämän tarkoitusta ja syviä mysteereitä luonnontieteellisesti ja rationaalisesti. Mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että mysteerien takaa löytyy lopulta pelkkää tyhjyyttä. Siksi uskovaiset ovat niin emotionaalisia uskossaan. He taitavat lopulta itsekin syvällä sisimmässään ymmärtää, että uskossa on kyse pelkästä uskosta, epävarmuudesta.

Toki jumalaan uskovalla voi olla voimakaskin tunne mainitun mielikuvitusolennon olemassaolosta, mutta kyseinen tunne ei kelpaa todistukseksi mistään. Tyhjyys ei täyty vaikka niin moni sitä semantiikalla ja retoriikalla yrittää täyttää. Kunnioitan joviaalin sekä sivistyneen uskovaisen tunnetta, koska sen hyökkäävä kyseenalaistaminen aiheuttaa ahdistusreaktion ja on muutenkin karkeaa käytöstä. Sen sijaan en ole valmis kunnioittamaan niitä, jotka uhkaavat tappaa vaikkapa profeetta Muhammadin pilakuvan piirtäneen tai Allahia tai profeettaa arvostelleen ihmisen. En myöskään kunnioita pätkääkään paavin kristillistä vakaumusta, jonka suojista hän hyssyttelee katolisen kirkon kätköissä vuosikausia harjoitettua pedofiliaa. Fanaatikkoja ja ryökäleitä ei pidä heidän uskomustensa takia suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. Rikolliset kuuluvat maallisten tuomioistuinten tuomittaviksi, koska taivaallisia ei ole olemassakaan.

Tekijää ärsyttää myös uskovien lähetyssaarnaaminen ja erityisesti terrori. Ketäpä rationaalista ihmistä ei ärsyttäisi. On hienoa lukea terävää kritiikkiä islamistiterrorista, jota usein näkee vähäteltävän varsinkin ansioituneempien tiedekirjoittajien teksteissä. Enqvist uskaltaa kirjoittaa asiasta suoraan ja tiukasti. Kuten Sam Harris, Christopher Hitchens ja erityisesti Richard Dawkins, myös Enqvist näkee ongelman syyn olevan nimenomaan uskonnollisessa uskossa. Se saa nuoret miehet lentämään lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä ja räjäyttämään itsensä aamuruuhkassa metrossa tai junassa. Toki muitakin tekijöitä on, mutta juuri usko Allahiin on keskeinen selittäjä. On turha selitellä, että ”tämä ei ole oikeaa islamia”, koska Enqvistin mukaan uskontoa on kaikki sen nimissä tehdyt teot. Onkin toivoton tehtävä yrittää teologisesti saivarrella, mikä on oikeaa uskontoa ja mikä ei, koska mitään lopullista totuutta ei mihinkään tunteenomaiseen, epämääräiseen rautakaudelta periytyvään uskomusjärjestelmään yksinkertaisesti voi sisältyä. Tyhjyyden ympärille on rakennettu valtavia spekulaatiomuureja juuri siksi, ettei niiden takana ole yhtään mitään. Siksi uskovaista usein ahdistaa ja hänen elämältään tuntuu puuttuvan merkitys. Jumala on pitänyt luoda helpottamaan tätä ahdistusta, mutta kuten Enqvist, minäkään en mitenkään saata ymmärtää, kuinka rautakaudella vaikuttaneiden juutalaisten keksimään mielikuvitusolentoon uskominen voisi aidosti lohduttaa nykyajan ihmistä.

Olen taipuvainen yhtymään professoriin ja korostamaan elämän ainutkertaisuutta sekä rakkauden merkitystä. Kun uskovaiset kaupittelevat kuolemanjälkeistä elämää ja taivaspaikkoja, uskonnoton haluaa kertoa elämän ainutlaatuisuudesta ja sen hyvin elämisen tärkeydestä. Tosin tämä on nykyään myös luterilaisuuden valtavirtaa, ainakin mikäli piispoja ja pappeja on uskominen. Mutta kuten jokainen tietää, pappi valehtelee ja/tai satuilee ammatikseen. Yksikään aidosti oppinut teologi ei usko Raamatun sepitteisiin tai evankeliumien kertomuksiin. Jokainen teologi tietää, että Jeesus ei syntynyt tallissa Betlehemissä vuonna 0, jos syntyi ollenkaan, yhtään missään. Ja jos syntyi, ei syntynyt ainakaan tallissa Betlehemissä vuonna 0. Silti kyseistä fiktiota vuodesta toiseen saarnataan kirkoissa, päiväkodeissa, kouluissa ja aamuhartauksissa. Tapauskovaiselle se on ehkä perinnettä, mutta keskivertouskovaiselle totta. Karmeaa petosta ja itsepetosta. Valhe. Huijausta.

Totuus on uskoa vahvempi

Tekijä kirjoittaa (s. 116):

” … totuus on jotakin, jota voidaan koetella vain rationaalisessa maailmassa. Totuus ei ole sama asia kuin mielipide, vaikka näitäkin joskus valitettavasti näkee synonyymeinä käytettävän. Tuskin millään muulla hokemalla on niin paljon yritetty peitellä latteiden ajatelmien kompostoimaa löyhkää kuin 'toisenlaisella totuudella'.”

Tämä on skeptikolle herkkua. Totuusrelativismi jyllää nykyään kaikkialla ja erityisesti uskontoa yritetään toistuvasti puolustella relativismilla. ”Uskonto on kielipeli eikä uskonto ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Roskaa. Aina kun uskonnon nimissä esitetään tosimaailmaa koskeva väite, se tulee tieteen alueelle. Jos uskovainen, esimerkiksi Tapio Puolimatka, väittää, että Jumala vaikuttaa jotenkin todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen, hänen tulee kyetä todistamaan väite. Muuten se on pelkkää sanahelinää. Ja kuten me kaikki tiedämme, se on pelkkää sanahelinää. Usko on tunne rinta-alassa, värisevä sydämen lepatus pimeässä huoneessa, ”henkinen vakuutuslaitos”, kuten filosofi Eino Kaila asian on ilmaissut.

Enqvist lähestyy totuutta varsin inhorealistisesti, osoittamalla sattuman merkityksen kohtalokkaissa tapahtumissa II maailmansodan aikaan Japanissa. Tekijä kuvaa ensimmäisten ydinpommien pudottamista ja selittää samalla ydinräjähdykset fysiikan näkökulmasta. Kaikessa yksityiskohtaisessa kauheudessaan teksti on paikoitellen lähes runollisen kaunista. Jumalaa ei näy missään eikä uskovainen Jumalaa kauheuksissa halua nähdäkään. Tämä on professorin karu viesti uskovaisille. Aasian tsunamissa piispa Eero Huovinen oli sanaton. Miten hyvä Jumala saattoi sallia sellaisen näytelmän?

Totuus on tietenkin yksinkertainen. Jumalaa ei ole muualla kuin Huovisen ja uskonsisarten sekä -veljien rintapielessä, tai tarkemmin sanoen aivoissa, meeminä, representaationa. Uskonnottomalle selitys on helppo, mannerlaattojen liikahdus ja siitä seurannut hyökyaalto. Tällaista vain tapahtuu eikä sitä tarvitse sen enempää ihmetellä. Uskovaista katastrofi epäilemättä ahdistaa enemmän kuin ateistia, koska uskovaisen tunne on ristiriidassa järjen kanssa. ”Tällaista nyt vain ei saisi tapahtua, koska Jumala rakastaa ihmiskuntaa.” Totuus on kuitenkin yksinkertainen – ja karu. Jumala ei rakasta ihmiskuntaa koska Jumalaa ei ole. Lause ”Jumala rakastaa ihmiskuntaa” on vailla mieltä. Tästä olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä.

Vakaumuksetta paras?

Erityisen ilahtunut olen siitä, että Enqvist on lukenut J.M. Coetzeen mestariteoksen Elizabeth Costellon. Kyseinen kaunokirjallinen tekele on oikeastaan sarja filosofia tutkielmia eri aiheista. Matemaatikon uran kirjallisuuden vuoksi jättänyt Coetzee syväluotaa muissakin teoksissaan ihmisyyttä ja todellisuutta, mutta erityisesti Elizabeth Costello on oikea ajatusten aarreaitta. Sieltä Enqvist on nostanut tarkasteluun vakaumukset ja niiden merkityksen ihmisyydelle.

Portit eivät aukene sille, joka on vailla vakaumuksia, toteaa kirjailijan alter ego Costello teoksessa. Mutta älyllinen rehellisyys ei mahdollista varmoja vakaumuksia. Kirjailija ja tieteilijä muistuttavat tässä Enqvistin mukaan toisiaan; molempien tulee kyetä objektiivisesti tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä vailla lopullisesti ankkuroituja vakaumuksia. Jo Nietzsche korosti vakaumusten vaarallisuutta ja niiden vaalimiseen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä. Uskonnollinen usko ja sen puute ovat molemmat vakaumuksellisia asioita. Ehkä tästä syystä professori ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana. Mutta vakaumus se on uskonnottomuuskin, voisi kyynikko veistellä. Ja vakaumus se on vakaumuksettomuuskin, voisi vieläkin koiramaisempi vakaumusten kyseenalaistaja nauraa.

Tässä piilee merkittävä idea. Tieteellinen totuus ei ole vakaumus, vaikka mysteerikauppiaat ja uskovaiset usein niin väittävät. ”Tiedekin on vain uskonto, ateismikin on uskonasia.” Tätä Tapio Puolimatka väsymättä saarnaa, teoksesta toiseen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Enqvist osoittaa jälleen kerran, miten tieteellinen totuus eroaa uskonnollisesta tunteenomaisesta ”totuudesta”. Tieteellinen totuus ei ole subjektiivinen uskonasia, henkilökohtainen vakaumus, tunne sydänalassa. Tieteellinen totuus tiedetään usein monen desimaalin tarkkuudella. Maailmankaikkeuden mysteerit on jo pitkälti selvitetty, vaikka uskonto tietenkin haluaa kaupitella juuri mystiikkaa ja mysteereitä kaiken selityksen taustalla. Mutta Enqvist kysyy aiheellisesti, minkä taustalla ja miten. Kysymyksissä ei ole mitään järkeä, niiden takaa paljastuu tyhjyys.

Mutta onko vakaumuksettomuuden tavoittelu lopulta samaa horror vacui -ajattelua kuin uskonto? Kun tekijä lopussa paljastaa arvostavansa rakkautta ja osoittaa syvää sekä empaattista henkilökohtaisen sielunelämän ymmärtämystä, hän mielestäni paljastaa myös joitakin vakaumuksiaan. Minusta luonnontieteilijän tai tieteellisesti asennoituneen ihmisen ei tarvitse vakaumuksiaan hävetä tai pitää niitä älyllisesti epärehellisenä haihatteluna. Kyse lienee loppujen lopuksi persoonallisuudesta ja siitäkin Enqvist kirjoittaa erittäin nautittavasti.

Ihmisen minuuden ei senkään tarvitse olla sen suurempi mysteeri ja juuri minuuden hauraus on kirjan keskeinen teema. Hauraallakin minällä voi olla vakaumuksia ja usein mitä hauraampi minä, sen vankkumattomammat vakaumukset. Ehkä tässä on Enqvistin tärkein viesti meille kaikille. Ymmärtämällä oman minuutensa koostumuksen ihminen voi kasvaa irti fanaattisuudesta ja fundamentalismista. Professorin viimeisin teos, kruununa oivalliselle kirjasarjalle, ei aiheetta tuonut näiden muiden teosten ohella hänelle Skepsis ry:n Sokrates-palkintoa. Enqvist on heittänyt rohkeasti koko persoonallisuutensa peliin ja kirjoittanut mestariteoksen ihmisenä olemisesta. Toivottavasti myös uskovaiset ymmärtävät tämän. Kirja ei missään nimessä ole ensisijaisesti uskontokritiikki. Se on henkilökohtainen matka tuntemattomaan ja sen Enqvist tekee oivallisella tavalla meille kaikille tunnetuksi.

Viimeisiä viedään – vai viedäänkö?

2010-03-24T23:13:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä

Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).

Kirja-arvio, Humanisti 1/2010

Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.

Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.

Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.

Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.

Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.

Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.

Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.

Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.

Humanismi ja politiikka

2010-03-03T05:05:00.000-08:00

Pääkirjoitus/Humanisti 1/2010

Jussi K. Niemelä

Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.

Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.

Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.

Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.

Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.

Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.

Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.

Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.

Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.

Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.

Nyt keskustellaan

2010-02-23T01:06:00.000-08:00

KOULUN KATSOMUSAINEIDEN TULEVAISUUDESTA

Helsingissä Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6, lauantaina 6.3.2010 klo 12 alkaen:

-Tarvitaanko koulussa pakollista ”oman uskonnon” opetusta?
-Tarvitaanko rinnakkaista erilaisten ”omien uskontojen” opetusta?
-Tarvitaanko koulussa elämänkatsomustiedon opetusta?
-Miksi elämänkatsomustieto on ollut vaajakäytössä
monilla alueilla Suomessa?
-Voisiko ja pitäisikö elämänkatsomustieto tulla
kaikille vapaasti valittavaksi?
-Voisiko lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksisa olla
kaikille yhteinen etiikka ja filosofia?

Asiaa pohtii parhaillaa Opetushallituksen työryhmä,
joka antaa oman ehdotuksensa tämän kevään aikana.

Paneelikeskusteluun osallistuvat

tutkija Sylvia Akar,
filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Arno Kotro,
kasvatustieteilijä , teologi Teemu Laajasalo
islamin opettaja Isra Lehtinen,
tutkija, et-asiantuntija Tuukka Tomperi sekä
Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n hallituksen jäsen,
lehtori Esa Ylikoski.

Puhetta johtaa Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtaja
Jussi K. Niemelä.

Yleisö saa esittää kommentteja ja kysymyksiä paneelin yhteydessä.

Tilaisuus on maksuton ja kestää enintään neljä tuntia. Välissä pidetään tauko,
jonka aikana on mahdollisuus nauttia ilmaisia virvokkeita aulassa.

Tervetuloa, vapaa pääsy!
Helsingin vapaa-ajattelijat ry.
p. 044 0715601

Islam ja sananvapaus

2010-01-14T03:37:00.000-08:00

Jussi K. Niemelä

Kommentti YLE:n Suoraa puhetta -radio-ohjelman manifestiin

Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin.

Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot.

Uskontojen säädökset ovat yleensä melko jyrkkiä ja varsinkin tämä näkyy ns. abrahamilaisten, patriarkaalisten monoteismien säädöksissä. Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia. Ollaksesi hyvä uskovainen, sinun pitäisi noudattaa näitä säädöksiä kirjaimellisesti. Näin ajattelevat fundamentalistit, jotka haluavat ottaa pyhien kirjojensa ja perinteensä säädökset kirjaimellisesti. He myös haluavat valitettavan usein pakottaa nekin, jotka eivät näihin säädöksiin tai niiden taustalla oleviin uskontoihin usko, noudattamaan niitä. Uskonnoissa ja dogmaattisissa ideologioissa on siis totalitarismin siemen.

Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vähitellen päässeet irti uskonnollisen vallan kahleista. Siitä ei ole vielä edes sataa vuotta, kun brittiläisfilosofi Bertrand Russell joutui uskonnollisen syrjinnän kohteeksi. Hän ei saanut opettaa New Yorkin yliopistossa uskontokriittisten näkemystensä ja liberaalin seksuaalimoraalinsa takia. Suomessa kirjailija Hannu Salama sai vuonna 1964 syytteen jumalanpilkasta Juhannustanssit -teoksensa pilasaarnasta, joka oli sijoitettu humalaisen miehen suuhun.

Suomen tilanne on mennyt parempaan suuntaan, kunnes viime vuonna maahanmuuttokriittinen Jussi Halla-aho Helsingistä sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Halla-aho arvosteli blogillaan satiirisesti profeetta Muhammadia tämän lapsivaimo Aishan takia. Mielestäni Halla-ahon saama tuomio on skandaali. Kristinuskoa saa nykyään jo vapaasti arvostella ja pilkata, mutta islamia ei.

Tilanne heijastelee kansainvälistä kehitystä. Salman Rushdien tapauksesta lähtien länsimainen sananvapaus on vähitellen antautunut väkivallan, painostuksen ja pelottelun edessä. Nyt länsimaissa eletään pelon ilmapiirissä ja kustantajat sekä itse taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, teatteriohjaajat, oopperatalot ym.) sensuroivat itseään. Sama kehitys on nähtävissä taidemuseoissa.

Mietin, uskaltaisiko kukaan tänään ohjata Moliéren Porvari aatelismiehenä -satiiria näyttämölle. Siinä pilkataan turkkilaisia muslimeja erittäin räväkästi. Näin teoksen näyttämösovituksen 2000-luvun alkupuolella Helsingin kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin ohjaamana. Tuolloin syyskuun 11. terrori-iskut olivat vielä tuoreessa muistissa ja teoksen näyttämösovituksen voidaan katsoa olleen vastalause iskuille. Hällström halusi käsittääkseni puolustaa länsimaista sananvapautta. Vähän tuon näyttämösovituksen jälkeen hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskellä katua. Murhaaja oli muslimifundamentalisti.

Islaminuskoisten strategiat länsimaiden lainsäädännön ja kulttuurin muuttamiseksi tapahtuvat nähdäkseni kolmella tasolla:

1 Avoin väkivallalla uhkailu, terrori, murhat, väkivaltaiset mielenosoitukset ja boikotit. Tässä islamistit osaavat hyödyntää globaalia mediaa. Pienistä paikallisista selkkauksista tehdään nopeasti kansainvälisiä mellakoita tai mielenosoituksia.

2 Avoin poliittinen ja akateeminen pyrkimys muokata länsimaiden johto, älymystö ja yleinen mielipide islammyönteiseksi tai yltiösuvaitsevaiseksi. Tähän liittyy mm. islamilaisten maiden järjestö OIC:n voimakas poliittinen lobbaus ”uskontojen halventamisen” estävän lainsäädännön ja YK:n julkilausumien toteuttamiseksi. YK:n Ihmisoikeusneuvosto ja yleiskokous taipuivat jo tämän poliittisen painostuksen edessä, mutta onneksemme YK:n päätöslauselma ei ole jäsenvaltioita juridisesti sitova. Akateemisessa maailmassa Saudi-Arabia ym. varakkaat muslimitahot rahoittavat länsimaissa lähi-idän instituutteja ja erityisesti islammyönteistä tutkimusta. Islamkriittiselle tutkimukselle on lähes mahdotonta saada rahoitusta. Yliopistomaailmasta kulttuurirelativistinen diskurssi on nopeasti levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja erityisesti siihen törmää vasemmiston sekä vihreiden keskuudessa.

3 Piilojihad, joka osittain kuuluu edelliseen kohtaan. Piilojihadista (stealth Jihad) on hiljattain kirjoittanut amerikkalainen islamkriitikko Robert Spencer samannimisessä kirjassaan. Piilojihadistit toimivat erilaisten peiteorganisaatioiden kautta kaikkialla länsimaissa, edistääkseen islamistisia päämääriä ja muokatakseen länsimaita vastaanottavaiseksi muslimien erillisvaatimuksille. Piilojihadiksi voidaan katsoa vaikkapa länsimaissa vaaditut musliminaisille ja -tytöille tarkoitetut erilliset uimahallivuorot. Jos ja kun sellaiset sallitaan, islamistit ovat saaneet taas yhden pienen sharia-lain elementin käyttöön länsimaissa. Sukupuolisegregaatio on olennainen osa vanhoillista sharia-lain tulkintaa.

Kakkoskohtaan voidaan lisätä poliittisen korrektiuden ilmapiiri, ts. yleisen islamkeskustelun sopivaisuuden rajat (akateeminen toiseuden kunnioittaminen ja kulttuurirelativismi). Kriittiset äänet leimataan herkästi rasismiksi, islamofobiaksi tai kulttuuri-imperialismiksi. Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia.

Tällainen ajattelu asettuu automaattisesti sortajan puolelle islamilaisten kulttuurien sisällä. Joka väittää ihmisoikeuksien puolustamista länsimaiseksi kulttuuri-imperialismiksi, rasismiksi tai islamofobiaksi, asettuu samaan rintamaan salafistien, deobandien ja wahhabilaisten kanssa.

Kulttuurirelativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta juuri siitä syystä, että missä tahansa kulttuurissa on voimia ja vastavoimia, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on sopivaa. Hylätessään islamin sisällä toimivat ihmisoikeusaktivistit länsimaiset kulttuurirelativistit asettuvat sharia-lain vanhoillisen tulkinnan kannattajien leiriin. Myös kaikenlaiset sananvapauden rajoituspyrkimykset– sensuuri, itsesensuuri, kriitikkojen leimaaminen – pelaavat väistämättä islamistien pussiin. Samalla niistä hyötyy länsimainen äärioikeisto ja muut poliittiset konservatiivit eli konservatiivien tukeminen yhtäällä tukee heitä myös toisaalla.

Tähän liittyen kannattaa huomata, että sanan- ja uskonnonvapaus on lopulta kaikkien eri ryhmien etu. Ilman sananvapautta ei ole vähemmistöjen oikeuksia eikä demokratiaa.

2010-01-08T05:46:00.000-08:00

Martha C. Nussbaum – maailmankansalaisuuden ja omantunnonvapauden filosofi

(Vapaa Ajattelija 4/2008)

Kansainvälisesti arvostettu filosofi Martha C. Nussbaum vieraili kesäkuun alussa Helsingissä tutkijakollegiumin seminaarin vetäjänä. Aiheena oli moraalipsykologia ja patriotismin politiikan filosofia. Nussbaum toimii Chicagon yliopiston lain ja etiikan professorina. Viimeisimmässä teoksessaan Liberty of Conscience – In Defense of America’s Tradition of Religious Equality (Basic Books 2008) filosofi käsittelee vapaa-ajattelijoille hyvin tärkeitä aiheita, uskonnon- ja omantunnonvapautta sekä valtion ja kirkon eroa. Myös hänen erinomaisesti perustellut ajatuksensa sivistyneiden maailmankansalaisten kasvattamisesta ovat hyvin lähellä Vapaa-ajattelijain liiton kulttuuriohjelmassa esitettyjä periaatteita.

Martha C. Nussbaum ei ole ateisti. Hän kääntyi kristillisyydestä juutalaisuuteen nuorena ja on edelleen juutalaisuuden reformistisen haaran jäsen. Filosofi kunnioittaakin uskontoja ja erilaisia uskomuksia siksi paljon, että se saattaa vapaa-ajattelijalle ja ateistille näyttäytyä ajoittain jopa hieman yliampuvana.

Samoin Nussbaum torppaa filosofikollegansa Daniel C. Dennettin ateismin melko ylimielisesti, vaikka kritisoi Dennettiä nimenomaan ylimielisyydestä uskovia kohtaan. Nussbaum tulkitsee ’bright’ eli ’välkky’ –käsitteen siten, että se tarkoittaa uskovien olevan automaattisesti typeriä. Toisaalta tällaista asennetta on ollut ronskeimmilla ateisteilla havaittavissa ja Richard Dawkins esittää jopa älykkyystilastoja käsityksensä tueksi Jumalharha –teoksessaan. Ehkä Nussbaumin ateismikritiikki on siis näiltä osin oikeutettua.

Helsingin tutkijakollegiumin kesäkuun seminaarissa ei ollut kyse uskonnon- tai omantunnonvapaudesta, mutta aihetta toki sivuttiin, koska se on suorassa yhteydessä Nussbaumille läheiseen maailmankansalaisuuden filosofiaan. Poliittiseksi liberaaliksi tunnustautuva filosofi on 1990-luvulla kirjoittanut kiehtovan teoksen Cultivating Humanity – A Classical Defense of Reform in Liberal Education (Harvard University Press 1997), jossa hän puolustaa vanhan ajan kattavaa sivistyskasvatusta nykyajan kapea-alaisen tehokoulutuksen vaaroja vastaan. Nussbaum korostaa erityisesti antiikin stoalaisuudesta juontuvaa käsitystä jokaisen ihmisen perimmäisestä arvosta valistuneen maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden edellytyksenä.

Filosofin päämääränä on osoittaa, että vaikka synnymme tietyn kansan ja perheen jäseniksi, olemme siitä huolimatta laajemman yhteisön kansalaisia eli maailmankansalaisia. Tämä aiheuttaa meille velvoitteita. Termi ’maailmankansalainen’ juontuu kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaisen (n. 412-323 eaa.) kuuluisasta lausahduksesta.

Tutkijakollegiumin seminaarissa Nussbaum tähdensi käsitystään maailmankansalaisuudesta nimenomaan poliittisena päämääränä eräiden muiden tutkijakollegoidensa eettistä näkemystä täydentäen. Moniarvoisessa, globalisoituvassa maailmassa on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää ihmisten erilaisuus, unohtamatta samalla sitä, että olemme kaikki periaatteessa samanlaisille kohtalon oikuille sekä muiden ihmisten mielivallalle alttiita haavoittuvia, tuntevia olentoja. Lyhyesti, saman maailman kansalaisia.

Omantunnonvapaus tasa-arvokysymyksenä

Teoksessaan Liberty of Conscience Nussbaum tarkastelee tasa-arvonäkökulmasta Yhdysvaltain perustuslain ensimmäistä lisäystä, joka takaa täydellisen uskonnonvapauden ja valtion neutraliteetin suhteessa mihinkään uskontoon tai uskonnottomuuteen. Ajattelija on huolissaan varsinkin enemmistötyranniasta ja osoittaa uskonnollisesti värittyneen hurmahenkisyyden vaarat eriuskoisille vähemmistöille usean historiallisen esimerkin avulla.

Yhdysvalloissa on vainottu viimeisten parin sadan vuoden aikana erityisesti katolilaisia ja mormoneja. Myös juutalaisvastaisuutta on maassa esiintynyt, varsinkin ennen toista maailmansotaa.

Kun lukee Nussbaumin kuvauksia vähemmistöuskontojen sorrosta, tulee välittömästi mieleen nykyajalle tyypillinen islaminuskoisiin suunnattu epäluulo. Myös muukalaisia karsastava retoriikka on yksi yhteen nykyisten maahanmuutonvastustajien kanssa. On valaisevaa sekä opettavaista havaita, miten samat uhkakuvat maahanmuutonvastustajien propagandassa toistuvat mormonien, katolilaisten ja muslimien kohdalla. Argumenteissa ei ole mitään eroa.

Aiemmin Yhdysvalloissa oltiin syvästi huolestuneita katolilaisten korkeasta syntyvyydestä ja erityisesti italialaisten sekä irlantilaisten maahanmuuton volyymista. Ryhmien seksuaalisuutta pyrittiin demonisoimaan ja heitä syytettiin työn vieroksumisesta sekä synnynnäisestä laiskuudesta.

Vastaavasti mormonien moniavioisuutta on käytetty epäluulojen ja suoranaisen pelon lietsomiseen. Feministi Nussbaum puolustaa hieman yllättäen tätä uskonnollista tapaa juuri uskonnonvapauteen kuuluvana, ohittaen lähes kokonaan poliittiset tasa-arvonäkökohdat.

Samoin hän myöhemmin Liberty of Consciencessa kritisoi voimakkaasti Hollannin burqa-kieltoa musliminaisten omantunnonvapauteen kajoamisena ja ajautuu argumentaatiossaan hyvin lähelle kaksinaismoralistista väkinäisyyttä.

Suvaitsevaisuudessaan Nussbaum vaikuttaa varsin herkästi unohtavan maailmankansalaisuuden poliittisen puolen ja ihmisoikeudet, joihin sukupuolten tasa-arvo olennaisena osana kuuluu. Joillekin meistä burqa näyttäytyy naisen alistamisen symbolina par excellence, mutta filosofi jättää tämän näkökohdan täysin vaille huomiota.

Uskonto, sekularismi ja ihmisoikeudet

Nussbaum ei syystä tai toisesta problematisoi uskonnon nimissä harjoitettua ihmisoikeuksien polkemista, indoktrinaatiota, mielivaltaa tai enemmistötyranniaa uskontojen sisällä. Silti hän arvioi Raamattuun perustuvia moraalinäkemyksiä hyvinkin kriittiseen sävyyn puolustaessaan seksuaalivähemmistöjen poliittisia oikeuksia ja tasa-arvoa Yhdysvalloissa. Koraania ja haditheja Nussbaum ei kuitenkaan mainitse, vaikka niiden antamat moraaliohjeet ja sharia-laki ovat tässä suhteessa paljon Raamattua jyrkempiä ja vieläpä arkipäivää islamilaisissa maissa. Shariaa on Nussbaumin monessa yhteydessä kritisoiman kulttuurirelativismin nimissä yritetty ajaa käytäntöön myös useissa länsimaissa.

Ranskan kouluissa määrätty huivikieltokin saa filosofilta nuhteita, osin aiheesta. Samaan aikaan kun muslimitytöiltä on kielletty huivin ja juutalaispojilta jarmulken eli kipan käyttö, sallitaan kristityille kuitenkin pienen ristin pitäminen. Vain isot ristit on kielletty.

Tässä kysymyksessä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen koskee valtion neutraliteettia suhteessa uskontoihin. Nussbaum näkee asian niin, että valtio ei voi pakottaa kansalaisiaan sekularismiin, vaan harmittomat uskonnolliset tavat, kuten pukeutuminen, pitäisi sallia. Lasten pukeutumiseen kajoaminen voidaan näin ollen tulkita kajoamisena vanhempien uskonnonvapauteen.

Toinen ongelma on kristinuskon enemmistöuskonnon rooli. Pieni poikkeus ristien kohdalla osoittaa filosofin mielestä sen, että huivi- ja kipakielto voidaan helposti tulkita uskonnollisten vähemmistöjen syrjimiseksi. Näin asia on Ranskassa ollutkin; musliminaisten ohella huivikieltoa vastustamaan barrikadeille nousivat tosin länsimaiden vapaita tapoja ja demokratiaa vihaavat radikaalit jihadistijärjestöt, mutta tätä Nussbaum ei noteeraa.

Professorin analyysi on kaikesta huolimatta erittäin relevantti muslimien kotoutumisongelmien kannalta. Euroopassa yleinen valtion ja kirkon yhteys saattaa näet olla osaselityksenä sille, että islaminuskoiset pakolaiset sekä maahanmuuttajat kokevat herkästi tulevansa Euroopan maihin toisen luokan kansalaisiksi. Tämä ei edesauta heidän kotoutumistaan, vaan synnyttää pikemminkin kapinamielialaa.

Yhdysvalloissa ongelmaa ei näin selkeässä muodossa ole, koska valtio on periaatteessa täysin neutraali suhteessa uskontoihin tai uskonnottomuuteen. Toisaalta Nussbaum ei korosta tarpeeksi sitä, että Yhdysvalloissa poliittisiin virkoihin ei julkiateisteilla ole asiaa. Tässä on yksi merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka muuten kattavasta esityksestä on jäänyt kokonaan pois.

Uskonnollinen oikeistokonservatismi, tiede ja kasvatus

Filosofin näkemykset kreationismin opettamisesta kouluissa ovat täysin linjassa vapaa-ajattelijoiden ja skeptikkojen tieteelliseen todellisuuskäsitykseen perustuvien käsitysten kanssa. Samoin esseessään Yhdysvaltain presidentin asettamalle bioetiikan neuvostolle Nussbaum näkee uskonnolliset perustelut kantasolututkista vastaan äärimmäisen heppoisina.

Yhdysvalloissa käytössä olevaa kotikoulutusta ja uskonnollisia kouluja ajattelija ei kannata, koska hänen mukaansa kumpikaan ei kykene takaamaan riittävän laaja-alaista kasvatusta lapsille ja nuorille. Nussbaumin mielestä Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston poliittiset pyrkimykset ylipäätään ovat uhka perustuslain ensimmäiselle lisäykselle, koska tämä ns. evankelinen liike ei hegemoniatavoitteittaan pahemmin salaile.

Juuri kristillinen oikeisto – presidentti Bush mukaan lukien – haluaa, että yhdysvaltalaisissa kouluissa opetettaisiin evoluutioteorian rinnalla älykästä suunnittelua eli kreationismia. Kotikoulussa ja kristillisissä kouluissa evoluutioteoriaa tuskin opetetaan asiallisesti, älykkään suunnittelun huuhaaksi osoittamisesta puhumattakaan.

Nussbaum puolustaa tältä pohjalta voimakkaasti peruskoulujärjestelmää ja yleistä oppivelvollisuutta. Ilman näitä moniarvoisessa yhteiskunnassa ja maailmassa pärjäämiselle välttämätön tietotaito ja sivistys jää saavuttamatta.

Professori on huolissaan myös nykykasvatukselle ominaisesta taloudellisen voitontavoittelun ylikorostumisesta kouluissa. Kun lapsille ja nuorille ei teroiteta inhimillisyyden sekä herkkyyden merkitystä, heistä tulee helposti empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia. Nussbaumin mielestä kasvatus on suoranaisessa kriisissä, koska humanistisia ja taideaineita sekä kriittistä ajattelua opettavia kursseja on Yhdysvalloissa viime vuosina laiminlyöty.

Juuri nämä aineet ovat hänen omassa filosofiassaan erittäin tärkeässä roolissa täysipainoisten maailmankansalaisten kasvattamiseksi. Ilman taideaineita ja humanistis-kriittistä tieteellistä koulutusta yleinen sivistystaso laskee samalla kun ihmisen voitontavoittelu sekä ahneus korostuvat. Mikäli lapsille ja nuorille ei anneta avaimia rationaaliseen ajatteluun, keinoja samastua toisenlaisiin ihmisiin ja tutustua heidän tapoihinsa sekä ajatuksiinsa kirjallisuuden, filosofian ja taiteen avulla, heistä ei Nussbaumin mukaan voi kasvaa kriittisiä, suvaitsevaisia, ihmisten erilaisuuden ja omantunnonvapauden hyväksyviä demokraattisia kansalaisia.

Mytologialla myyttejä vastaan

2009-12-17T02:09:00.000-08:00

Jussi K. Niemelä (Humanisti 4/2009)

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho (Otava 2009)

Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut omituisen kirjan. Nuorempana hän kritisoi ansiokkaasti suomettumista ja suomalaispoliitikkojen, -tutkijoiden sekä -toimittajien rähmällään oloa, mutta nyt tekijä on itse rähmällään samaan suuntaan, itään. Kansakunta rähmällään – Suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991) näyttää kirjailijalta jo unohtuneen. Joka ei muista historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, laukoi George Santayana aikoinaan. Näin on päässyt käymään myös professori Vihavaiselle. On huolestuttavaa tai oireellista, että tekijä unohtaa kokonaan oman varhaisemman teoksensa varoitukset.

Kirjailija pyrkii osoittamaan, että länsimaat ovat tuhon partaalla barbaarisen viihde- ja nuorisokulttuurin sekä maahanmuuton takia. Vihavaisen teesit ovat synkkiä. Ne perustuvat pitkälti Oswald Spenglerin kulttuuripessimismiin ja muistuttavat varsin läheisesti maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-ahon ajatuksia.

Vihavainen haluaa maahanmuuttokriitikkojen tavoin olla poliittisesti epäkorrekti. Hän myös kritisoi postmodernismia huomaamatta olevansa itsekin postmodernisti. Tekijä arvostelee tolkienilaista mustavalkoajattelua ja harrastaa sitä siinä sivussa. Tolkien on yksi Halla-ahon lempikirjailijoista. Sitä Vihavainen ei mainitse.

Oudointa Vihavaisen näkemyksissä on nyky-Venäjän epäkriittinen ihailu, joka menee slavofilian puolelle. Primitiivinen kyläkollektivismi, venäläisen sielun syvyys, on professorin ratkaisu länsimaiden tuhoon. Hän esittää, että meidän tulisi liittyä Venäjään. En saanut selkoa, tarkoittaako hän valtioliittoa vai pelkkää kulttuurista liittoa. Ilmeisesti molempia. Ilmeisesti ortodoksinen bysanttilaisuus on professorin mielestä ainoa turva rappiota vastaan.

Poroporvarillisuus kunniaan

Erityisesti Vihavaista korpeaa nuorten harrastama ruumiinosien lävistäminen ja goottilaiset vaatteet. Tuska -festivaali ei nauti professorin suosiota. Nuoriso on turmeltunutta ja ipso facto todistaa Vihavaisen spengleriläisen teesin länsimaiden tuhosta. Vihavainen suhtautuu nuorisoon hyvin poroporvarillisesti. Näin vanhat viisaat miehet ja moralistiset vanhatpiiat ovat aina suhtautuneet nuorisoon. Aina. Ei mitään uutta auringon alla.

Mieleen tulee väistämättä Linkolaa ihaillut edesmennyt akateemikkomme Georg Henrik von Wright, joka myös oli Spenglerinsä lukenut. Akateemikkomme ei ymmärtänyt taiteen olemusta eikä dynamiikkaa, jolloin hänen taidekäsityksensä ja -makunsa jämähti renessanssiin sekä Mozartiin. Mutta miksi ihmeessä nykytaiteilijoiden pitäisi maalata kuten Michelangelo tai säveltää kuten Wolfgang Amadeus?

Taiteen olemus on kapina, kumous, vallankumous. Jokainen taiteilija haluaa ylittää edeltäjiensä saavutukset. Taide on dynaamista – se ei toista opittua vaan uudistaa sitä.

Tuhoaako islam lännen?

Kuten Halla-aho, Vihavainen näkee islamin ja muslimien korkean syntyvyyden länsimaisen kulttuurin suurimpana uhkana. Maahanmuuttoa professori ei siis näytä kannattavan. Sen sijaan hän kuvittelee, että liittoutuminen Venäjän kanssa – dekadentin lännen, Euroopan ja Yhdysvaltain asemesta – pelastaa länsimaisesta kulttuurista sen mitä pelastamisen arvoista on.

Vihavainen ei analysoi islamia, hänelle uskonto on yksi möhkäle ilman nyansseja. Hän vain leimaa, aivan kuten Halla-aho seuraajineen. Professori ei tunne islamilaista perinnettä eikä näytä tietävän, että on myös maltillisia, maallistuneita muslimeja. Nämä vastustavat islamilaista fundamentalismia siinä missä kaikki muutkin demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat ihmiset. Tällaisia muslimeja on paljon enemmän kuin fanaattisia islamisteja. Vihavainen ei mainitse tätä tosiasiaa teoksessaan. Hän ei myöskään tunne Euroopan moniarvoista, pluralistista historiaa. Se on Euroopan voima, sekä sen että Yhdysvaltain menestyksen salaisuus.

Tekijä on erikoistunut Venäjän historiaan eikä ole selvillä maan tulevaisuudesta. Siksi hänen ratkaisuehdotuksensa on varsin outo. Itänaapuri on puolustusministeriömme julkaisemassa Russia of Challenges -raportissa (2008) referoidun ennusteen mukaan muslimienemmistöinen lähitulevaisuudessa, englanninkielisen Pravdan mukaan itse asiassa jo vuonna 2050 (Pravda 21.7.2008): ”Muslimitasavaltojen korkean syntyvyyden vuoksi islamista tulee todennäköisesti Venäjän pääuskonto vuoteen 2050 mennessä”. Maan presidentti Dmitri Medvedev sanoi kesäkuussa Kairossa, että ”Venäjä ei etsi ystävyyttä muslimimaailman kanssa: maamme on orgaaninen osa sitä maailmaa” (Georgian Daily, 24.6.2009).

Skenaario on todennäköinen, mutta Vihavainen ei näytä tietävän siitä mitään. Mitään realistisia ratkaisuja professori ei tuomiopäivän profetioihinsa tarjoile eikä edes halua pohtia sellaisia. Niiden sijaan hän takertuu turvalliseen mytologiaan.

Länsimaiden tuho on Sergio Leonen syytä

Myönnän, etten ole koskaan saanut luettua Spengleriä, koska G.H. von Wright on pelotellut minut siinä suhteessa erinomaisesti. Muistelen tässä kohdin Yrjö Ahmavaaran purevaa von Wright -kritiikkiä teoksessa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987). Siihen ei ole mitään lisättävää.

Kuten todettua, nuorisokulttuuria Vihavainen ei halua edes yrittää ymmärtää. Sekin on professorille barbariaa ja henkisesti tyhjää hapatusta. Vihavaisen mielestä italowesternit ovat aiheuttaneet länsimaissa väkivaltakulttuurin nousun. Rikollisia ei pitäisi ymmärtää ollenkaan.

Pahinta on, että italowesternissä tappajasta on tehty sankari. Vihavainen ei tunne näiltä osin maailmanhistoriaa. Vanhimmat sankarit ovat olleet varsin miehisiä miehiä, heitä tapaa jo vanhimmassa säilyneessä dokumentissa, Gilgamesh-eepoksessa. Myös Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä vaikkapa Vanha Testamentti sisältävät runsaasti väkivallan ja sodan ihailua. Vihavainen ei noteeraa tätä.

Erityisesti amerikkalaisuus ja Yhdysvallat ovat professorin hampaissa. Kulttuurisesti Vihavainen on nostalgikko, joka kaipaa menneisyyteen. Myyttiin. Omaan mielikuvitukseensa.

Lisäksi professori on tavattoman epäjohdonmukainen. Ratkaisuna ongelmiin hän tarjoilee venäläisyyttä, nykyvenäläisyyttä, putinilaista ”suvereenia demokratiaa”. Se on militaristista ja väkivaltaista. Tosin tätä tosiasiaa tekijä ei mainitse, mutta tiedotusvälineitä seuraavalle seikka on ilmeinen.

Olkaamme bysanttilaisia!

Vihavainen muistaa ohimennen mainita, että venäläiset ovat geneettisesti suomalaisten lähisukulaisia. Ruotsalaisia professori ei mainitse. Ilmeisesti, koska Ruotsi on turmeltunut länsimaa. Niin, siellä on vieläpä Vihavaisen kammoamia maahanmuuttajia ja pakolaisia.

Suomeen professori ei muslimeja tai mustaihoisia ”neekereitä” halua, koska pitää ”multikulturalismia” länsimaiden tuhon keskeisenä aiheuttajana. Venäläisten maahanmuutosta ja vaikkapa inkeriläisten paluumuuttajanuorten huumeongelmista Vihavainen ei kanna huolta.

Teos löytää eittämättä tiensä perussuomalaisten ja hommafoorumilaisten kirjahyllyyn eiralaisprofeetta Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä -omakustanteen viereen.

Ihmisen muisti on hämmästyttävän lyhyt. Vuonna 1991 Vihavainen näet kirjoitti (s. 13):

”... historia on ikuinen veijari, joka tekee kaikille temppujaan, pettäen ennusteet ja odotukset. Jokaista aikakautta on tarkasteltava sen omien edellytysten pohjalta, emmekä me itsekään voine edeltäjiämme paremmin tietää, millaista tulevaisuutta olemme loppujen lopuksi valitsemassa. Odotuksemme ja käsityksemme nykyajasta saattavat olla yhtä epärealistisia kuin ne milteipä säännönmukaisesti ovat olleet kaikilla tämän vuosisadan ihmisillä. Siitä huolimatta meidän tulee olla kriittisiä menneisyyteen nähden ja tutkia esimerkiksi sitä, missä määrin älyllistä miljöötämme hallitsi kritiikitön toiveajattelu, tai sitä missä määrin meillä suhteessa Neuvostoliittoon syntyi ja esiintyi lieveilmiöitä, jotka eivät palvelleet maan etua vaan vahingoittivat sitä tai jotka eivät olleet pyrkimystä maan edun vaan oman edun tai oman kuppikunnan intressien palvelemiseksi.”

Vihavaisen näkemykset ovat venäläistä tuontitavaraa. Putinin ”suvereenin demokratian” rasismi ja muukalaisviha aiheuttavat näköjään uussuomettuneisuutta akateemisissa piireissämme. Professorit, dosentit ja tohtorit lankeavat toinen toisensa perään slavofiiliseen mytologiaan ja ryhtyvät suurvenäläisen nationalismin asianajajiksi. He ovat nykyajan stalinisteja.

Islam voi olla myös hieno uskonto

2009-10-16T00:07:00.000-07:00

Mielipidekirjoitus Vihreään lankaan 9.10.2009, ei julkaistu.

Vihreän langan päätoimittaja Elina Grundstöm kirjoitti pääkirjoituksessaan 9.10., että islam on hieno uskonto. Hän perustaa mielipiteensä yhteen maahan, Indonesiaan ja ystäviltään kuulemiinsa kokemuksiin. Mutta jo Malesiaan siirryttäessä törmäämme raipparangaistukseen naiselle, joka joi lasin olutta.

Samalla Grundström ihan aiheellisesti kritisoi professori Timo Vihavaisen maalailemia uhkakuvia. Mutta kun Grundström vihjaa miespäätoimittajien tunteenomaisesti yleistävän islamennakkoluulonsa ”islamismin” käsitteen alle, hän erehtyy ja syyllistyy samaan mistä miespäätoimittajia arvostelee.

Olen itse kahden uskontokriittisen lehden päätoimittaja ja kritisoin poliittisen islamin aiheuttamia ihmisoikeusrikkeitä toistuvasti. En siis kritisoi humaaneja suufilaisia tai pasifisti-ismailiitteja. Myös minulla on muslimiystäviä ja kaikki he kritisoivat islamismia, siis määritelmän mukaan poliittista islamia, joka pyrkii saattamaan sharia-lain voimaan kaikkialla – myös länsimaissa. Esimerkiksi kanadalainen muslimiaktivisti Tarek Fatah on kirjoittanut erinomaisen kirjan Chasing a Mirage – The Tragic Illusion of an Islamic State (2008) poliittisen islamin vaaroista ja teoksessaan hän samalla purkaa islamistien levittämät yleisimmät myytit vakuuttavalla tavalla.

Indonesia on pikemminkin poikkeus islamilaisten valtioiden joukossa, eikä senkään ihmisoikeustilanne ole läheskään länsimaiden tasolla. Grundstöm ei tietenkään mainitse Saudi-Arabiaa, Irania, Afganistania, Somaliaa tai Sudania, joissa kaikissa valtaan pyrkii tai valtaa käyttää julma, epäinhimillistä pakkovaltaa suosiva islamistiklikki ja/tai ajatollaheista sekä mullaheista koostuva teokraattinen diktatuuri.

Pelkästään Sudanissa maan pohjoisosan islamistihallinto on systemaattisen kansanmurhan muodossa aiheuttanut yli miljoonan Etelä-Sudanin kristityn ja animistin kuoleman sekä Darfurin katastrofin. Sudanissa nainen, joka haluaa käyttää housuja, on hengenvaarassa.

Ääri-islamistiset terrorijärjestöt Hamas, Hizbollah ja Al Qaeda eivät tähtää vähempään kuin Israelin valtion tuhoon. Hurskas muslimi, Iranin presidentti ja holokaustin kieltäjä Mahmud Ahmadinejad ei myöskään pidä juutalaisista, kuten eivät pidä vaikkapa Egyptin televisiokanavilla antisemitististä propagandaa kylvävät mullahit ja toimittajat. Osa pikkulapsia antisemitismiin kasvattavista tv-juontajista on naisia, materiaalia löytyy YouTubesta yllin kyllin (Memri TV).

Islam voi olla myös hieno uskonto, jos kaikki me ihmisoikeuksia puolustavat humanistit autamme liberaaleja muslimiystäviämme voittamaan totalitaristi-islamistit.

Jussi K. Niemelä,
Päätoimittaja, Humanisti ja Vapaa Ajattelija

Tapani Hietaniemi: Ateismin historia 1-6

2009-09-19T06:42:00.000-07:00

Suhtautuminen vapaa-ajattelijoiden ja humanistien bussikampanjaan

2009-09-17T06:16:00.000-07:00

Suhtautuminen vapaa-ajattelijoiden ja humanistien bussikampanjaan elämästä nauttimisesta ilman uskoa jumalaan.

Kampanjan vetäjä tietokirjailija Jussi K. Niemelä alustaa Länsi-Uudenmaan humanistien tilaisuudessa Leppävaarassa 15.9.2009.

Kuvaaja: Aleksi Kuitunen

Koulujen uskonnonopetus - hyvä vai paha?

2009-09-14T22:07:00.000-07:00

Olin torstaina 10.9. klo 18 Helsingin Agricolan kirkossa keskustelemassa uskonnonopetuksesta pappi-kasvatustieteilijä Teemu Laajasalon kanssa. Jarmo Niinimäki Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:stä kuvasi debatin ja lopussa on myös yleisökommentteja.

9/11

2009-09-10T23:18:00.000-07:00

Sananvapauden marttyyri

2009-09-08T04:35:00.001-07:00

Pääkirjoitus/Humanisti 3/2009

Jussi K. Niemelä

Tiistaina 25.8.2009 tunnettu humanitaarisen maahanmuuton vastustaja, Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho Helsingistä, oli käräjäoikeudessa syytteessä uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Syyte koski Halla-ahon internet-sivullaan julkaisemaa ”Muutama täky Illmanin Mikalle” -kirjoitusta, joka on satiirinen, moraalis-juridisia kaksoisstandardeja pilkkaava ja analysoiva teksti. Halla-aho on selkeästi, kuten jo otsikosta ilmenee, kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille, joka on tunnettu siitä, että hän puuttuu herkästi internet-kirjoittajien sananvapauteen. Illman sai vuosi sitten kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland - EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden ja yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin Internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

”Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista, syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä.”

Illman, yhdessä vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään kanssa, pyrkii kitkemään intenetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on tietenkin hyvä, mutta keinot, joilla kansaa yritetään sivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.

Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön – sinänsä hyvinkin aiheellisen – Halla-ahon pöyristyttävästä kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka voi luokitella rasistiseksi tai muuten vain sivistymättömäksi vääristelyksi, panetteluksi ja kärjistämiseksi.

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”Aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

”Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.”

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että profeetta ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan. Heidän liittonsa 'täyttyi' Aishan ollessa 9-vuotias. ” Kirjoittajan tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapoja, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa.

Toinen syyte on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Se tuli samassa kirjoituksessa olleesta virkkeestä, jossa Halla-aho vertaa Kaleva-lehden pääkirjoituksessa ollutta arvelua suomalaisten päissään tappamisesta kansallisena, ehkä suorastaan geneettisenä erityispiirteenä, somaleihin. Virke kuuluu:

”Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.”

Halla-aho esittää, että virke on perusteltu, koska rikos- ja työttömyystilastot tukevat oletusta. Hän korostaa, ilmeisen ironisesti, että kyse on vain arvelusta. Asiayhteys ei jätä ketään epäselväksi virkkeen satiirisuudesta. Halla-aho kertoo halunneensa testata, voiko somaleista sanoa saman kuin suomalaisista. Ei voi, ei edes satiirisesti.

Mielestäni koko syyte on tekaistu ja erittäin heppoinen. Olen hyvin huolissani suomalaisten sananvapaudesta.

Islam ei kokonaisuutena ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Käytäntöä pitää arvostella ja sitä sopii arvostella hyvinkin kärkevästi. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan sairasta. Lisäksi se on yleisesti tuomittua.

Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi. On vastenmielistä, jos ihminen ei saa ajatella eri tavalla kuin minä ja vielä vastenmielisempää, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Halla-aholla on myös oltava oikeus, kuten kenellä tahansa, esittää satiirisia huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut agendansa nettisivuillaan erinomaisesti. Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, provosoida ja loukata.

Mikä pahinta, Halla-aho saa valtiollisen ammattiloukkaantumiskoneiston ansiosta marttyyrinkruunun, joka lisää hänen ja hänen poliittisesti kyseenalaisen liikkeensä suosiota. Samoin kävi eurovaaleissa hollantilaiselle Geert Wildersille, joka sai syytteen poliittista islamia sekä terrorismia kritisoineesta Fitna -lyhytelokuvastaan.

Oikeus arvostella kärkevästi islamia, kirjoittaa mediakriittistä satiiria ja pilkata valtionsyyttäjää eivät ole ainoastaan äärioikeistolaisten rasistien agendalla. Jos Halla-aho tuomitaan, siitä tulee ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Vuonna 2009 tanssitaan tosin Ramadan-tansseja.

Huolestuttavinta asiassa on se, että valtiovalta on kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa ja tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus sekä sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Toisista saa sanoa vapaasti, toisista ei. Ja näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Muutama herkullinen luu sananvapauden vahtikoirille

2009-08-25T08:50:00.000-07:00

Perussuomalaisten sitoutumaton kaupunginvaltuutettu, humanitaarista maahanmuuttoa fanaattisesti vastustava moraaliltaan kyseenalainen tilastovääristelijä ja törkybloggaaja Jussi Halla-aho on tänään ollut Helsingissä käräjäoikeudessa blogikirjoituksestaan Muutama täky Illmanin Mikalle. Syyttäjä vaati oikeudenkäynnissä Halla-aholle ehdollista vankeutta tai tuntuvaa sakkoa Halla-ahon satiirisesta kirjoituksesta.

Siteeraan tässä ohimennen Halla-ahon mainittua kirjoitusta, josko minutkin joku haastaisi oikeuteen. Olen tosin jo aiemmin Vapaa-ajattelija -lehdessä ja tällä blogilla uudelleen julkaistussa arviossani Robert Spencerin profeetta Muhammadia käsittelevästä teoksesta kutsunut islamin profeettaa pedofiiliksi. Mainittu teksti löytyy myös uskomaton.fi -nettisivulta. Kutsua kuulusteluihin ei ole kuulunut. Vielä.

Eroan Halla-ahosta siinä, että mielestäni islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Mielestäni käytäntöä pitää arvostella ja sitä sopii arvostella hyvinkin kärkevästi. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan sairasta. Lisäksi se on yleisesti tuomittua. Hyvä niin. Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli perimätiedon mukaan 9-vuotias kun Muhammad otti hänet seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad heidät otti. Hyvä niin. En osaa sanoa, voiko ja pitääkö profeetta Muhammad tämän perusteella luokitella pedofiiksi. Se on joka tapauksessa mahdotonta näin jälkikäteen. Selvää on vain se, että ottaessaan Aishan Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin ajattele. Mielestäni on vastenmielistä, jos ihminen ei saa ajatella eri tavalla kuin minä ja vielä vastenmielisempää, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Eroan Halla-ahosta myös siinä, etten edes satiirisessa asiayhteydessä sanoisi, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Halla-aho on näin humoristisesti sanonut ja on tänään ollut siitä syytteessä. Tämä on käsittääkseni Suomen oikeuslaitokselle häpeäksi. Halla-aholla on ollut paljon kärjekkäämpiä ja törkyisempiä kirjoituksia, joista tutkintapyyntöjä tai syytteitä ei ole tullut. Miksi siis mainitusta täkyblogista, joka on ilmiselvää parodiaa?

Jos tämä lyhyt blogimerkintäni – joka on sananvapaudesta huolestuneen toimittajan ja kansalaisen julkista pohdiskelua - loukkaa valtion virkamiehiä, otan osaa.

VASTINE MAINONNAN EETTISELLE NEUVOSTOLLE

2009-06-29T03:54:00.000-07:00

Tiedote 29.6.2009

Vapaa-ajattelijain ja Humanistien bussimainoksesta kantelu Mainonnan eettiselle neuvostolle

Vapaa-ajattelijain liiton ja Humanistiliiton meneillään olevasta "Jumalaa tuskin on olemassa" -bussikampanjasta on pääkaupunkiseudulla tehty kantelu Mainonnan eettiselle neuvostolle. Bussikampanja jatkuu vielä kuluvan viikon pääkaupunkiseudulla sekä vaihtoehtoisella tekstillä Tampereella ja Turussa.

Vastineessaan kanteluun Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtaja ja Humanistiliitto ry:n hallituksen jäsen Jussi K. Niemelä muun muassa toteaa, että toisin kuin kantelija väittää, "mainostajana en näe mainoksemme loukkaavan YK:n ihmisoikeusjulistusta. Päinvastoin, vakaumusten tasa-arvoa edistävänä ja siitä keskustelua herättävänä järjestönä mainoksemme tarkoituksena on nimenomaan edistää ihmisoikeusjulistuksessa mainittujen perusoikeuksien toteutumista yhteiskunnassamme. Uskonnottomien oikeus ilmaista vakaumuksensa julkisesti on taattu perustuslaissa sekä uskonnonvapaus- ja yhdenvertaisuuslaeissa."

Niemelän mukaan "mainoksen takana olevat Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto ovat IHEU:n (International Humanist and Ethical Union) jäseniä. IHEU on osa YK:n organisaatiota (UNICEF) ja sen tehtävänä on nimenomaan edistää uskonnottomien ihmisoikeuksia."

Kantelussa kampanjan väitetään olevan kunnianloukkaus kaikkia uskovia kohtaan sekä kiihotusta kansanryhmää kohtaan. Vastineessaan Niemelä kiistää tämän.

"Kantelun tehnyt henkilö näyttää pyrkivän tavalliseen tapaan vaatimaan ideoille ja juuri omille ideoilleen etuoikeuksia, ei oikeuksia ja suojaa ihmisille, mihin ajatukseen koko puhe ihmisoikeuksista perustuu. Jos syytös hyväksytään, on rasisti jokainen ateisti joka kertoo rehellisesti mielipiteensä. Tästä näemme, ettei kyse ole mistään hyväntahtoisesta pyrkimyksestä pelastaa jotkut ihmiset väitetyltä rasismilta, vaan pahantahtoisesta pyrkimyksestä tehdä omien näkemysten arvostelusta rikollista rasismisyytöksen avulla."

Suomen Humanistiliitto ry ja Vapaa-ajattelijain liitto ry ovat uskontokuntiin kuulumattomien ihmisten etujärjestöjä. Jäsenemme kutsuvat itseään agnostikoiksi, ateisteiksi, humanisteiksi, uskonnottomiksi tai vapaa-ajattelijoiksi. Liittojen yhteiskunnallisia tavoitteita ovat kaikkien katsomusten tasa-arvo ja kansalaisten yhdenvertainen kohtelu sekä lainsäädännön että käytännön elämän tasolla.

VASTINE MAINONNAN EETTISELLE NEUVOSTOLLE

Mainonnan eettinen neuvosto
Keskuskauppakamari
PL 1000, 00101 Helsinki

Pyynnöstä esitän vastineen bussimainostamme koskevalle Mainonnan eettiselle neuvostolle tulleelle kantelulle.

Mainostajana en näe mainoksemme loukkaavan YK:n ihmisoikeusjulistusta. Päinvastoin, vakaumusten tasa-arvoa edistävänä ja siitä keskustelua herättävänä järjestönä mainoksemme tarkoituksena on nimenomaan edistää ihmisoikeusjulistuksessa mainittujen
perusoikeuksien toteutumista yhteiskunnassamme. Uskonnottomien oikeus ilmaista vakaumuksensa julkisesti on taattu perustuslaissa sekä uskonnonvapaus- ja yhdenvertaisuuslaeissa.

Perustuslaki sanoo asiasta seuraavaa:

12 §
Sananvapaus ja julkisuus

Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Mainoksen takana olevat Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto ovat IHEU:n (International Humanist and Ethical Union) jäseniä. IHEU on osa YK:n organisaatiota (UNICEF) ja sen tehtävänä on nimenomaan edistää uskonnottomien ihmisoikeuksia.

Kantelun tehnyt henkilö näyttää pyrkivän tavalliseen tapaan vaatimaan ideoille ja juuri omille ideoilleen etuoikeuksia, ei oikeuksia ja suojaa ihmisille, mihin ajatukseen koko puhe ihmisoikeuksista perustuu.

Syytös kansanryhmää vastaan kiihottamisesta on aiheeton, koska emme ole

(a) edes maininneet mitään kansanryhmää
(b) esittäneet minkäänlaista kiihotusta, varsinkaan väkivaltaan.

Mainokseen ei myöskään sisälly rasismia. Sanalla "Jumala" isolla kirjaimella yksikkömuodossa viitataan vakiintuneeseen tapaan yksijumalaisten eli monoteististen uskontojen (esim. juutalaisuus, kristinusko, islam) Jumalaan. Kampanjamme esittää oman maailmankatsomuksellisen näkemyksemme ja kritisoi monoteistista ajattelua, mutta monoteistit itsekään eivät ole koskaan ajatelleet monoteismin kuuluvan jollekin erityiselle ihmisryhmälle tai rodulle. Samalla mainoksemme jumala toki koskee kaikkien muidenkin uskontojen jumalia, joten maailman kansat ja etniset ryhmät tulevat mainoksessamme tasa-arvoisesti huomioiduksi. Mainoksemme luonnollisesti viittaa myös lukemattomiin historian hämärään jääneisiin pelottaviin jumaliin, joita kukaan ei enää palvo.

Uskonnottoman vakaumuksen ilmaiseminen ilman jonkin asian kieltoa, jonka ilmaisemme mainoksessa yksinkertaisesti ja maltillisesti tieteellisen käytännön mukaan vieläpä 'tuskin' -varauksella, on tietenkin mahdotonta, joten mikäli vakaumusten tasa-arvoa halutaan käytännössä yhteiskunnassamme toteuttaa, myös uskonnottomien pitää voida esittää vakaumuksensa julkisesti ilman että se loukkaa uskovia. Uskonnottomia tuskin loukkaisi uskovien kampanja, jossa mainostettaisiin Jumala on! emmekä sellaista vaatisi kiellettäväksi, koska kaikilla vakaumusyhteisöillä tulee olla yhdenvertaisesti oikeus ilmaista vakaumuksensa.

Kantelun tehnyt henkilö ottaa lisäksi valituksen aiheeksi työsopimuksellisia näkökohtia, jotka eivät kuulu mainostajalle vaan liikennöitsijälle. Näiltä osin kantelu tulisi ohjata bussiyhtiölle.

Olen Helsingin Sanomien haastattelussa 14.6. itse asiassa suoraan sanonut, että mielestäni kuljettajien omantunnonvapautta pitäisi kunnioittaa niin pitkälle kuin mahdollista ja tarjota heille ajettavaksi sellaisia busseja, joissa olisi joku muu mainos.

Uskonnonvapaussäännöstä edeltävä hallituksen esitys ei sekään anna kuljettajalle oikeutta kieltäytyä työstään, joskin ohjaa työvuorojärjestelyihin: "Säännös puoltaisi yleisesti työnjaollisia tai muita hallinnollisia järjestelyjä, joilla vältettäisiin henkilön velvoittaminen vakaumustaan loukkaaviin työtehtäviin. Esimerkiksi uskonnon tai omantunnon vapauden ja virkavelvollisuuksien väliset ristiriidat joudutaan kuitenkin ratkaisemaan tapauskohtaisesti. Siten säännöksestä ei voida johtaa yleistä oikeutta kieltäytyä virkavelvollisuuksiin kuuluvasta tehtävästä vakaumuksen perusteella." (HE 309/1993)

Kunnioittavasti Helsingissä 29.6.2009,

Jussi K. Niemelä
Puheenjohtaja, Vapaa-ajattelijain liitto ry,
Hallituksen jäsen, Suomen Humanistiliitto ry.

Atheist Bus Campaign Launched in Finland

2009-06-21T19:06:00.000-07:00

The Finnish Atheist Bus Campaign on YouTube

2009-06-19T06:00:00.001-07:00

The censorship of the Finnish Campaign 1

The censorship of the Finnish Campaign 2

The censorship of the Finnish Campaign 3

The censorship of the Finnish Campaign 4

On Violence

On the Dangers of Religious Fundamentalism

YK ja ihmisoikeudet

2009-06-17T22:27:00.000-07:00

Pääkirjoitus, Humanisti 2/2009

Kansainvälisessä mediassa on viime kuukausina keskusteltu kriittisesti “uskontojen halventamisen” vastaisesta julkilausumasta, joka hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa tänä keväänä. Uussuomettuneessa mediassamme aiheesta ei tietenkään ole ollut juuri mitään.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – pyrkimyksestä estää islamkritiikki. OIC teki aloitteen YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja julkilausuma eteni sieltä YK:n yleiskokoukseen. OIC äänestää ihmisoikeusneuvostossa blokkina ja järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten valtioiden oma versio ”ihmisoikeuksista”. Sanomattakin on selvää, että vaihtoehtoisessa versiossa islam menee ihmisoikeuksien edelle.

OIC ei totisesti ole tunnettu siitä, että se kannattaisi jotain islamin maltillisia versioita, vaikkapa mystistä sufilaisuutta. Itse asiassa jo OIC:n ihmisoikeusneuvostossa tekemä aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on islamismista, islamin tuomisesta politiikkaan. Järjestö siis pyrkii rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa, islamin nimissä, uskontoaan suojellakseen ja sen voittokulkua edistääkseen. Jäsenmaihin lukeutuvat mm. Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Kuten tiedetään, näissä maissa eivät ihmisoikeudet juhli.

OIC:n ”uskontojen halventamisen” vastaista julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun voimakkaaseen putinilaiseen kansallismielisyyteen on läheisesti koplattu ortodoksikristillisyys. Nationalismi on lähes poikkeuksetta uskonnollista.

Tragikoomista asiassa on se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti “terrorisminvastaista” sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan. Mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma, tai ainakaan islamin ”halventamista”. Toisaalta juuri Venäjä on antanut Tshetshenian putinmieliselle nukkehallitsija Ramzan Kadyroville vapauden saattaa sharia, islamin laki, voimaan Tshetsheniassa. Kuten tunnettua, sharia ja ihmisoikeudet eivät sovi yhteen – päinvastoin.

Uussuomettuneessa Suomessa ei ilmeisesti ymmärretä, kuinka vakavasta asiasta julkilausumassa on kyse. Media vaikenee aiheesta ilmeisesti siksi, että kansalaisia halutaan ylhäältä päin varjella ”islamofobialta” tai ”russofobialta” eli edistää totalitarististen yhteiskuntajärjestelmien suvaitsemista, kuten aiemmin Kekkosslovakian kulta-aikoina. Samaan aikaan länsimaisilta ihmisiltä ollaan viemässä perustavanlaatuinen ihmisoikeus, sananvapaus, ja tilalle ollaan tuomassa ”uskontojen halventamisen” estävä päätöslauselma, joka kafkamaisesti antaa loukkauksen kohteelle oikeuden määritellä mikä on loukkaavaa. Ei ihme, että ihmisoikeuksia törkeästi polkevat Kiina, Kuuba, Valkovenäjä ja Venäjä ovat OIC:n kanssa samassa rintamassa.

On ilmeistä, että YK järjestönä on tiensä päässä, jos ja kun sitä käytetään totalitaristisen valtiojärjestyksen puolustamiseen ja suojelemiseen sekä teokratian edistämiseen. ”Uskontojen halventamisen” estävä päätöslauselma on ristiriidassa usean YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on jo tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten eturyhmien, usein antidemokraattisten sellaisten, kulissi. Sen ohella siitä on tullut vaarallinen instituutio, jossa totalitaristinen blokki voi ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Aivan samalla tavalla holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad käytti huhtikuussa YK:n rasisminvastaista konferenssia oman antisemitisminsä edistämiseen. Mitä tekemistä khomeinistiajatollahien vihaa lietsovalla nukkehallitsijalla ylipäätään oli kyseisessä konferenssissa?

Kansainvälisen humanistiliikkeen tehtävä on muistuttaa länsimaisten valtioiden päättäjiä siitä, että OIC ja sen liittolaiset eivät ole ihmisoikeuksien vaan oman etunsa asialla aloitteidensa kanssa. Uskonnon tuominen politiikkaan ja ihmisoikeuksien polkeminen sen nimissä on historiallisesti osoittanut vaarallisuutensa. Nyt, kun arvostettu instituutio YK on valjastettu totalitaristisen ja teokraattisen politiikan ajamiseen, hälytyskellojen pitäisi soida huomattavasti äänekkäämmin kuin ne nyt ovat soineet. Kyseiset kellot kumajavat tällä hetkellä juuri meille.

Islam ja lasten oikeudet

2009-04-06T23:50:00.000-07:00

Tiedote 6.4.2009

Suomen Vapaa-ajattelijain liitto ry katsoo, että Suomessa tulee noudattaa
maassamme vallalla olevia lakeja ja ihmisoikeuskäsityksiä. On aivan
käsittämätöntä, että tätä perusajatusta joutuu painottamaan nykyajan
Suomessa. Viimeaikaisten uutisten perusteella on tullut selväksi, että
osa Suomessa asuvista muslimeista ei noudata Suomen lakia mm. lasten
suojaiän osalta.

http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/14-vuotiaan-suomessa-vihkinyt-imaami-13-vuotta-hyva-avioitumisika/138298

Imaami Chehab Khodrilla on tietenkin oikeus lausua mielipiteensä. Vapaa
mielipiteen ilmaisu on ollut hyvin pitkään länsimaisen kulttuurin
selkäranka. Sananvapaus tuntuu vain unohtuvan mm. Imaami Khodrilta, kun
käsiteltävä asia on hänelle itselleen epämieluisa.

Uusimassa Vapaa-ajattelija-lehdessä on sarjakuvataitelija Ville Rannan
haastattelu, jossa hän kertoo, kuinka Imaami Khodr kohteli häntä YLE:n
Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illassa vuonna 2006. Lehdessä on myös
Ville Rannan Kaltio-lehdestä tuolloin sensuroitu Muhammad-aiheinen
sarjakuva.

http://www.vapaa-ajattelijat.fi/lehti/2009_02/VA_0209.pdf

Vapaa-ajattelijat kysyvät, haluaisiko Suomen lakia ja ihmisoikeuksia
kunnioittava naittaa oman peruskoulun neljännellä luokalla koulua
käyvän tyttärensä vanhemmalle miehelle. Vastaus on ilmeinen; ei tietenkään.
Miksi sitten sallisimme tämän kohtalon tytölle, joka sattumoisin on syntynyt
islamilaisen kulttuuriin piiriin? On olemassa joitakin perustavaa
laatua olevia ihmisoikeuksia ja yksi keskeinen on lapsen oikeus lapsuuteen.
Tämä ei toteudu, jos lapsi joutuu aikuisen miehen sänkykumppaniksi.

Uskonnoille ei saa antaa mitään erioikeuksia eikä niiden nimissä tule
sallia ihmisoikeuksien polkemista. Lainsäädännön tulee perustua
rationaaliseen päätöksentekoon ja siinä tulee ottaa huomioon paras
mahdollinen tutkittu tieto. Uskontojen vanhat pyhät kirjat eivät
täytä tätä velvoitetta. Ja mikä tärkeintä, lain oikeusvaltiossa pitää
olla kaikille sama. Tämän pitäisi olla aivan itsestäänselvyys. Näin ei
vain näytä käyvän, kun puhutaan uskonnoista ja niiden omista
tulkinnoista.

Suomi tekee karhunpalveluksen sekä itselleen että maahanmuuttajille
salliessaan islaminuskoisille erivapauksia. Keskustelussa ollut lasten
suojaikä on tehty lasten suojelemiseksi, eikä sitä saa heittää
romukoppaan minkään uskonnollisen ryhmittymän miellyttämiseksi.

Vapaa-ajattelijain liitto on uskonnottomien yhdistys, jonka tavoitteena
on mm. kaikkien uskontojen ja vakaumusten saattaminen tasa-arvoisiksi
sekä uskonnottomien etujen valvonta.

Sananvapaus on myös oikeutta loukata

2009-03-27T11:31:00.000-07:00

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske teki tänään päätöksen syyttää Jussi Halla-ahoa ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” sekä ”uskonrauhan rikkomisesta”. Mielestäni Kalskeen valitsemat kohdat Halla-ahon kirjoituksista eivät alkuunkaan riitä perusteluiksi syytteelle, koska ne ovat selkeästi ”täkyjä” ja ilmeisen ironisia tarkoitukseltaan. ”Geeniperuste” on erityisen huono, koska sillä Halla-aho nimenomaan halusi testata, saako somalialaistaustaisista sanoa samaa kuin suomalaisista. Ei näemmä saa, edes retorisesti.

Halla-ahon uskontokritiikki sen sijaan liittyy erittäin elimellisesti hänen poliittiseen tavoitteeseensa, humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen. Halla-ahon uskontokritiikki kohdistuu näet pääsääntöisesti islamiin sekä kristinuskoon sikäli, kuin se islamia myötäilee tai puolustelee.

Itse olen Vihreä enkä vastusta maahanmuuttoa, koska mielestäni Suomi on tässä suhteessa menossa parempaan suuntaan koko ajan, mutta islamia olen vapaa-ajattelijana ja ateistina arvostellut siinä missä Halla-ahokin. Omista kirjoituksistani löytyy kohtia, jotka ovat yhtä kärkeviä kuin ne tarkoitukselliset ”täkypalat”, jotka Halla-aho blogilleen laittoi.

Sananvapauteen kuuluu olennaisena osana vapaus loukata ja erityisesti uskontokritiikki on tunnetusti erittäin herkkä alue. Jopa maltillinen teisti loukkaantuu herkästi, jos hänen uskomuksiaan lähtee kyseenalaistamaan. Tästä syystä sanan- ja uskonnonvapaus – kaksi perustavanlaatuista ihmisoikeutta – joutuvat usein törmäyskurssille.

Itse olen valinnut sananvapauden kannattamisen enkä ole tehnyt elämässäni yhtään tutkintapyyntöä kunnianloukkauksesta tai vastaavasta. Olisin kyllä voinut sellaisia tehdä, mutten ole halunnut, koska sananvapaus ja omantunnonvapaus ovat minulle erittäin tärkeitä.

Yritän nykyisin harjoittaa uskontokritiikkiä tavalla, joka ei tarkoituksella pyri ketään uskonnollista ihmistä loukkaamaan, mutta toisaalta uskonnolliset tahot ovat itse erittäin herkkiä loukkaamaan niitä, jotka heitä uskaltautuvat kritisoimaan. Tästä olen kirjoittanut tällä blogilla paljon ja tulen kirjoittamaan.

Kuten Geert Wildersin Fitna-lyhytelokuvaa käsitelleessä esseessäni kirjoitan, jos vaikkapa islam todella olisi rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, niille, jotka väittävät, että se tosiasiassa tarjoaa tekosyyn väkivaltaan, sortoon ja terroriin, naureskeltaisiin. Sen sijaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Islam on kritiikkinsä ja kriitikkonsa ansainnut.

Samalla haluan korostaa myös itänaapurissamme yleistyvää vaarallista nationalismin ja ortodoksikristillisyyden liittoa. Suomessakin on kiihkovenäläismielisiä tahoja, jotka harjoittavat aggressiivista vihapropagandaa etenkin Baltian maita ja niiden asukkaita sekä niistä Suomeen muuttaneita ihmisiä kohtaan. Tätäkin ikävää toimintaa pitää voida kritisoida ilman pelkoa sananvapauden menettämisestä. Virolaisia haukkuvat tahot ovatkin erittäin hanakoita vetoamaan juuri sananvapauteen, siis omaansa. Muiden sananvapautta he pyrkivät aktiivisesti estämään tai sanoman merkitystä vähättelemään.

Olen Jussi Halla-ahon kanssa poliittisesti täysin eri linjoilla lähes kaikissa asioissa, mutta toivon kaikesta sydämestäni, ettei häntä tuomita Kalskeen ajamista syytteistä. Aivan kuten Geert Wilders Hollannissa, myös Halla-aho osaa jo kerätä poliittiset irtopisteet ja tällainen naurettava näytösoikeudenkäynti tulee eittämättä vain kasvattamaan hänen suosiotaan.

Uskonnoton nettiskaba!

2009-03-19T02:15:00.000-07:00

Ihmiset, osallistukaa Vapaa-ajattelijain liitto ry:n nettisivuilla kilpailuun. Palkintona hulppeita DVD-elokuvia!

Uusateismin ”uskontunnustus”

2009-03-15T06:09:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi

Kanava 2/09

Piispa Eero Huovinen käsitteli uusateismin, tieteen ja uskonnon suhdetta artikkelissaan ”Uusateismin haaste” (Kanava 9/2008). Kirjoitus sisälsi monia tärkeitä oivalluksia, mutta myös lukuisia ongelmallisia näkemyksiä. Vastaamme tässä esseessä Huovisen haasteeseen hänen toivomassaan dialogin hengessä.

Huovinen toteaa, että kovan retoriikan ja taistelumielen asemesta pitäisi edetä avoimeen ajatustenvaihtoon. Tämä on kannatettavaa, mutta toisaalta piispa itsekään ei näytä täysin vapautuneen taistelumielestään. Huovisen kollega Mikko Heikka on retoriikassaan vielä kovempi ja taistelumielisempi ja hyökkää Suomen Kuvalehden kolumneissaan uusateismin ”neljän ratsumiehen” eli Richard Dawkinsin, Daniel C. Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin kimppuun ilman riittäviä perusteita.

Ongelmallinen on jo se Huovisen ja Heikan väite, että Dawkinsin ja kumppaneiden kritiikki olisi relevanttia vain anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Skepsis ry:n vuoden 2008 Huuhaa-palkinnon saanut Kustannus Oy Uusi Tie on julkaissut professori Tapio Puolimatkan teokset Usko, tiede ja Raamattu sekä Usko, tiede ja evoluutio, jotka vastaansanomattomasti osoittavat, miten kreationismi ja tieteen metodiikan ohittaminen tekevät tuloaan myös Suomeen. Puolimatka on avoimesti kristitty ja hän pyrkii ajamaan luoja-Jumalaansa tieteeseen tavalla, joka on kuin suoraan Yhdysvalloissa toimivan älykkään suunnittelun pääideologien oppikirjasta.

Tiede ja uskonto

A-teismi tarkoittaa teismin, jumaluskon puuttumista. Teismi/a-teismi jakaa aristoteelisessa logiikassa mahdollisen maailman kahteen osaan yhden ominaisuuden perusteella. Toisin kuin Huovinen esittää, agnostismi ei ole kolmas keskitie, vaan pikemminkin ristiintaulukointi: on olemassa sekä agnostistista ateismia että agnostisista teismiä.

Tunnustaudemme ateisteiksi (tai, kuten nykykeskustelussa sanotaan: olemme ”bright”), mutta emme pidä Jumalan olemassaoloa ”mahdottomana”, kuten Huovinen luulee, vaan äärimmäisen epätodennäköisenä, kuten saunatonttujen, kentaurien, keijukaisten, haamujen ja Immanuel Kantin ”kultaisen vuoren” olemassaoloa. Lisäksi katsomme, että jotkut jumalat ovat todennäköisempiä kuin toiset: esimerkiksi einsteinilaisen panteistisen jumalan (jumala = luonto) todennäköisyys on jopa tasan 1. Pitää muistaa, että jonkin olemassa olevan, havaittavan seikan nimittäminen Jumalaksi ei tee siitä Jumalaa. Ihmisyksilöitäkin jumaloidaan ja kutsutaan jumaliksi.

Aivan eri asia on sellaisen Jumalan olettaminen, joka

a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi

b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä

c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa

d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa

e) on moraalin välttämätön lähde

f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Suunnilleen tällaiseen Jumalaan uskotaan Abrahamin uskonnoissa: juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ainakin niiden valtavirrassa. Tällaiseen Jumalaan kohdistuva kritiikki on esitetty erinomaisen selkeästi ”viidennen ratsumiehen”, Victor J. Stengerin, (johon Dawkinskin näyttää tukeutuvan) kirjassa: God: The Failed Hypothesis - How Science Shows That God Does Not Exist (Prometheus Books 2007).

Väitteet (a-f) ovat hypoteeseja, joita voidaan empiirisesti testata - ja on testattukin. Kaikkia näitä kysymyksiä tutkittaessa maailmankaikkeuden, luonnon ja ihmisen historia näyttää juuri siltä, millainen se olisi ilman Jumalaa. Paitsi että kuvatun kaltaisen Jumalan todennäköisyys on äärimmäisen pieni, ei sellaisen Jumalan puolesta ole myöskään olemassa minkäänlaista evidenssiä. Stengerin kirja tekee selvää jälkeä a-f –Jumalasta.

Huovinen näyttää artikkelissaan ainoastaan toistavan paleontologi Stephen Jay Gouldin aikoinaan lanseeraamaa teesiä "non-overlapping magisteria” (NOMA) tieteestä ja uskonnosta; ne ovat teesin mukaan valtakuntia, jotka eivät ole päällekkäisiä. Koko Huovisen argumentaatio seisoo ja luhistuu teesin myötä. Piispa tekee Jumalastaan täysin tuonpuoleisen, maailmaan vaikuttamattoman ja sanoin kuvaamattoman, jota voidaan lähestyä ainoastaan täysmystisesti, tunteen asiana.

Toisin sanoen Huovinen Dawkinsin ”materialistista lähtöoletusta” kritisoidessaan ajautuu ongelmiin, joita uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen esittelee Vartija-lehden 120-vuotisjuhla-artikkelissaan ”Missä hän on nyt?” (Vartija 5-6/2008, s. 185-193). Piispa pyyhkii Jumalansa havaittavasta todellisuudesta ja päätyy puolustamaan tuonpuoleista, maailmankaikkeuteen mitenkään vaikuttamatonta abstraktia käsitettä, mielikuvaa ja tunnetta. Mutta Jumala, joka ei ole millään tavoin kausaalisesti läsnä materiaalisessa todellisuudessa, ei ole kristinuskon Jumala. Se on epämääräinen uusdeistinen käsite, joka lisäksi edustaa Huovisen muuten ansiokkaasti esittelemää fideismiä, joka tietenkin johtaa täydelliseen tieto-opilliseen relativismiin.

Mikä tahansa tosiasiaväite, jota ei voida tieteen metodein tarkastella tai tutkia, ja jota pyritään puolustamaan fideistisin argumentein, on yhtä toivoton. Fideismin rationaalista kritiikkiä kaihtava Jumala on yhtä epätodennäköinen kuin yksisarvinen, hammaskeiju tai sinipiika. Tiedämme toki nimenomaan luonnontieteen edistymisen ansiosta, että teologien ja piispain vesitetty Jumalusko – käytännössä ateismia lähestyvä uusdeismi – on suoraa seurausta uskonnon epätoivoisesta puolustustaistelusta. Nykyiset oppineet teologit olisivat vielä keskiajalla olleet kerettiläisiä ja he olisivat joutuneet inkvisition käsittelyyn. Ja mitä useampia ominaisuuksia Jumalalle vastaavasti postuloidaan, sitä epätodennäköisemmäksi Jumala tulee. Tätä Dawkinsin perusargumenttia hänen teologikriitikkonsa eivät mitenkään tunnu ymmärtävän – tai sitten he eivät halua sitä ymmärtää. Tämä johtuu tietenkin siitä, että seuraukset argumentin sisäistämisestä ovat teismille kohtalokkaat.

Huovinen jopa kysyy: ”Ajattelevatko uusateistit, että luonnontieteet voivat ratkaista myös metafyysisiä kysymyksiä? Eivät varsinaisesti, sillä heidän mielestään metafysiikkaa ei ole. Kaikki on luonnollista.”

Toki ”olevaisen olemusta”, jos metafysiikka siksi määritellään, voi aivan hyvin pohtia. Siitä, että pyrimme perustelemaan maailmankuvamme ja –katsomuksemme luonnollisesti eli naturalistisesti (tätä tarkoittaa ”bright”), ei seuraa, että a priori torjuisimme vastaväitteet mahdottomiksi. Stengeriä seuraten tiede voi tutkia myös yliluonnollisia syitä ja hyväksyä ne jopa selityksiksi, mikäli mitkään muut selitykset eivät toimi. Näin esimerkiksi Harvardissa on tutkittu rukousten toimivuutta. Mitään näyttöä niiden parantavasta voimasta ei kuitenkaan ole löytynyt. Tieteen metodi on taas kerran osoittanut, että uskonto ja tiede eivät ole NOMA:n erottamia entiteettejä.

Huovinen toteaa, että ”filosofiassa ja teologiassa kysymystä Jumalan olemassaolosta ei yleensä lueta luonnontieteiden alaan. Luonnontieteet tutkivat materiaalista ja verifioitavissa olevaa todellisuutta. Niiden luonteeseen ei kuulu ottaa kantaa ns. tuonpuoleisiin asioihin, joihin metafysiikka ja kysymys Jumalasta kuuluvat.”

Juuri tässä on perusvirhe. Aina, kun uskonto tai oikeastaan uskova henkilö – tai oikeastaan kuka tahansa henkilö – esittää maailmankaikkeuden tosiasioihin liittyvän sisällöllisen väitteen Jumalasta, on se hypoteesina testattavissa kuten mikä tahansa mitä tahansa oliota koskeva näkemys. Tätä korostaa myös Ilkka Pyysiäinen artikkelissaan. Millainen on Jumala, joka on kaiken empiirisen ”takana”? Pyysiäinen kommentoi lakonisesti, että sellainen Jumala kuulostaa kovasti uusdeismiltä. ”Jumala on olemassa, mutta hän ei voi tehdä mitään. Heti, jos hänen väitetään tekevän jotakin maailmassa, asiaa pitäisi voida tutkia empiirisesti. Tosiasia on, että minkäänlaista Jumalaa ei tarvita fysiikan yhtälöihin tai biologian teorioihin. Maailman toiminta on kuvattavissa ilman Jumalaa ja se jopa tunnetaan jo varsin perinpohjaisesti; mitään suuria salaisuuksia ei enää ole” (s. 187).

Jumala-kysymys tieteessä

Luonnontieteen voittokulun myötä oppineen teologin sydämen syövereihin jää ainoastaan tunne siitä, että jonkinlaisen jumalan on oltava olemassa, tosiasioista huolimatta. Kyseinen jumala sattuu esimerkiksi piispa Heikan ja Huovisen sekä professori Tapio Puolimatkan kohdalla olemaan kristinuskon Jumala. Luultavasti piispat hyväksyvät väitteemme, että mikäli he olisivat sattuneet syntymään Saudi-Arabiassa, heidän tunteensa kohdistuisi Koraanin wahhabilaisesti tulkittuun Allahiin. Fideismin avulla ei tietenkään ole mitään keinoa osoittaa kumpaakaan tunnetta vääräksi, mutta sen sijaan luonnontieteen ja rationaalisen ajattelun keinoin molempien jumaluuksien olemassaolo voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Pyysiäinen jatkaa (s. 189): ”Jumalan käsitettä voidaan tietysti muokata niin, että siitä tulee helpompi puolustaa, mutta tällöin emme enää ole kiinnostuneita tietystä todellisuuden ilmiöstä vaan pelkän käsitteen puolustamisesta. Ja sitähän voi aina jatkaa loputtomiin kun vain käsitettä rukataan jatkuvasti.” Huovinen puolestaan esittää, että ”Dawkins näyttää pitävän Jumalaa havaittavaan todellisuuteen kuuluvana oliona. Vain tällöin hänen päättelynsä voisi edes teoriassa olla perusteltu.”

Juuri tässä kohdassa luonnontieteisiin nojaavia uusateisteja arvostelevat kristilliset filosofit, kasvatustieteilijät, teologit ja piispat tekevät virheensä. Kuten todettua, tietenkään luonnontiede ei käsittele asioita, jotka eivät ole todellisuuteen kuuluvia. Mutta tuollaiseen määrittelyyn ajautuva teologi on siis oikeastaan tehnyt jo meidän ateistien työn – hän on poistanut Jumalan todellisuudesta ja on lähestulkoon itsekin ateisti (tai ainakin ”uusdeisti”, Pyysiäisen termiä lainaten).

Lisäksi toisin kuin Huovinen väittää, suuret monoteistiset uskonnot nimenomaan opettavat, että Jumala loi maailman, vieläpä ihmisen pelastuksen näyttämöksi, ja ohjaa luonnon sekä ihmisen kehitystä, vastaa rukouksiin ja on moraalimme välttämätön lähde. Tällaisen uskonnon kohtaamme kaikkialla.

Huovisen oma mystinen Jumala ei ole hänen uskontonsa alkuperäinen Jumala, vaan oppineiden teologien ja erityisesti luonnontieteiden paljastamien tosiseikkojen vesittämä käsitteellinen, ”teologisesti korrekti” abstraktio. Silti Huovinen katsoo aiheelliseksi syyttää Dawkinsia epäloogisuudesta: ”Dawkinsin logiikka joutuu vaikeuksiin. Voidaan asettaa vastakysymys: toimivatko havaittavan todellisuuden lainalaisuudet puhuttaessa tuonpuoleisesta Jumalasta?”

Mikäli Huovisen Jumalalla ei ole mitään yhteyttä tämänpuoliseen, ei häntä voi tutkia, mutta lisäksi ei hänestä silloin myöskään voida järkevästi edes puhua. Päädytään Ludwig Wittgensteinin kuuluisaan lausahdukseen: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava!” Tältä pohjalta dialogi käy tai oikeastaan tehdään mahdottomaksi.

Jumalakysymys luonnontieteessä on paljon paremmin perustelu kuin piispat antavat ymmärtää. Asia voidaan tiivistää Pyysiäisen sanoin: ” ... uskonnot rakentuvat keskeisesti uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Lisäksi meillä on hyviä syitä pitää tieteellisiä uskomuksia tosina ja uskonnollisia enimmäkseen virheellisinä” (s. 192).

Uskonto, moraali ja ateismi

Usein uskonnollisessa ateismikritiikissä oletetaan, että moraali ilman uskontoa on mahdotonta. Tämä on perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Moderni kognitiivinen ihmistiede, erityisesti evoluutiopsykologia, on osoittanut, että ihminen on läpikotaisin moraalinen laji. Altruismi kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, niiden uskonnosta riippumatta. Maailmassa on n. 10 000 uskontoa ja ilmeistä onkin, että uskonnolliset moraalisäädökset ovat syntyneet ihmisyhteisöille luonnostaan kehittyvien moraalisten tunteiden ja tapojen pohjalta. Onkin olemassa lukemattomia yleismaailmallisia moraaliperiaatteita, jotka eri uskonnoissa ilmenevät hieman eri muodoissa.

Ihmiset käyttäytyvät kuitenkin valitettavan usein myös moraalittomasti, joskus jopa nimenomaan uskonnon vuoksi. Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin monessa tapauksessa heidät jopa epäinhimillistetään. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Moraalisuuteemme liittyen piispa Huovinen syyttää ateisteja erinäisistä moraalittomista silmänkääntötempuista, joista hän itsekään ei ole vapaa. On tietenkin selvää, että kirjoittaja pyrkii retorisesti vakuuttamaan lukijansa sanomistensa laadusta ja perusteista. On kuitenkin tarkasteltava argumentteja – ei retorisia temppuja. On kritisoitava väitteitä, ei väitteiden esittäjää.

Esimerkkinä todettakoon, miten piispa kirjoituksessaan väittää, ettei Dawkins teoksessaan osoittaisi ”samaa nöyryyttä puhuessaan itse luonnontieteellisistä teorioista”. Mutta Dawkinshan osoittaa juuri tätä teoksessaan, kuvatessaan tieteellisen metodin sekä tiedon eroa dogmaattiseen uskoon! Tästä Huovinen siirtyy suoraan hyökkäykseen: ”Vaikka väkivallantekijät voivatkin perustella toimintansa uskonnollisilla perinteillä ja löytää niistä inspiraatiota, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot olisivat lähtökohtaisesti sen väkivaltaisempia kuin ihminen yleensä.”

Olemme tästä jyrkästi eri mieltä. Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksestaan, tekevät pahoja tekoja ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin. Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan ”syväekologisen Jumalan”, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkolan ateismi voidaan asettaa kyseenalaiseksi juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologian takia. Lisäksi on syytä mainita, ettei Hitler ollut ateisti. Tämän myös Dawkins ja muut angloamerikkalaiset uskontokriitikot ovat toistuvasti todenneet, mutta heitä arvostelevat piispat eivät näytä sitä huomanneen.

Totta on sen sijaan, että väkivaltaa on sielläkin, missä ei ole uskontoa (emme tiedä kenenkään muuta väittäneen) ja kaikkien maailmankatsomusten oikeuttamatonta väkivaltaa tulee tietenkin arvostella sekä vastustaa.

Huovinen jatkaa, ettei ”Dawkins ei myönnä, että ateismi voisi innoittaa väkivaltaan.” Jälleen puuttuu tekstuaalinen tuki ja kuten todettua, käsitteleehän myös Dawkins kirjassaan Stalinin terroria. Herääkin kysymys, onko Huoviselta jäänyt koko kirja lukematta.

Stalin oli varmasti ateisti ja Dawkinsille sekä meille on itsestään selvää, että kommunistinen historianfilosofia innostaa diktatuuriin ja sitä tukevaan väkivaltaan. Mutta kommunismi onkin eräänlainen sekulaarinen uskonto ja ”tieteellinen ateismi” pelkkä pseudotiede nimestään huolimatta – aivan kuten ”tieteellinen kommunismikin”.

Ateisti tai teisti voi olla miten moraaliton (tai moraalinen) tahansa. Metafyysisestä maailmankuvakannasta ei vielä seuraa mitään välttämätöntä yhtä moraalia. Hitler tunnustautui kristityksi (ks. Taisteluni) ja häntä tuki ennen muuta katolinen Etelä-Saksa, ei esimerkiksi työväenliikkeen Berliini. Katolinen kirkko ei koskaan exkommunikoinut Hitleriä eikä muitakaan natseja. Näistä faktoista ei luonnollisestikaan seuraa, että kristityt olisivat natseja, yhtä vähän kuin että ateistit olisivat kommunisteja.

Lopulta Huovinen väittää, että ”Dawkinsin missio on kitkeä pois kaikki olemassa oleva uskonnollisuus ja siten tehdä maailmasta onnellinen paikka.” Piispa ei todellakaan tunne ateismia ja modernia vapaa-ajattelua. Uusateistinen uskontokritiikki ei tarkoita uskonnon saati uskovaisten tuhoamista. Vapaa-ajattelu on nykymaailman aseistettujen uskontojen ja itsemurhapommittajien keskellä pasifistinen liike, joka sanoo uskovaisille: luopukaa rauta-aikaisesta maailmankuvastanne ja patriarkaalisesta moraalistanne! Perustakaamme yhdessä maailmanlaajuinen vapaa yhteiskunta, jossa tiede ja sekulaarisuus yhdistävät ihmiskuntaa siinä, missä uskonnollisen ilmoituksen oletettu totuus sitä hajottaa!

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija, päätoimittaja ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja. Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.

Atheist Bus Campaign Launched in Finland

2009-03-15T04:25:00.000-07:00

To donate, just click the banner below. (English info coming soon!) Thanks!

Seminar on Freedom of Religion

2009-02-16T07:36:00.000-08:00

Sarjakuvista ja ihmisistä

2009-01-30T02:45:00.001-08:00

Mielipidekirjoitus Vihreään lankaan 21.1.2009 (julkaistu hieman muokattuna otsikolla "Taidetta ei pidä sensuroida" VL 5/09)

Vihreän langan julkaisema sarjakuva, jossa annettiin ajattelemisen aihetta ajankohtaiseen asiaan rinnastamalla Daavidin tähti hakaristiin, on aiheuttanut närkästystä juutalaisyhteisössä ja mediassa. Rasismikorttiakin on heilutettu.

Tilanne on täysin rinnasteinen muutaman vuoden takaisen Muhammad-pilakuvien julkaisemisen kanssa. Ainoastaan loukkaantunut taho on tällä kertaa toinen.

Miksi Israelin toimintaa Gazan konfliktissa ei saisi verrata II maailmansodan tapahtumiin? Onhan vastaavasti muslimejakin verrattu toistuvasti fasisteihin ja totalitaristeihin. Historia voi opettaa meitä ja siitä pitäisi kaikkien oppia yhtä lailla.

En väitä, etteikö äärijärjestö Hamas olisi yhtä väärässä kuin Israelin johto, harjoittaessaan systemaattista vihollista demonisoivaa propagandaa. Mutta Israelin johto on konfliktissa käyttänyt sotilaallista voimaa tavalla, joka ansaitsee ankaraa kritiikkiä, aivan kuten Hamasin toiminta. Kaksi uskontoa ja nationalismia on vastakkain ja jäljet hirvittävät.

Sananvapaus ja uskonnonvapaus ovat länsimaisen oikeusvaltion peruspilarit. Erityisen huolestuttavaa on se, että taidetta halutaan sensuroida ja sen viestejä sekä merkityssisältöjä valvoa. Taide on aina monitulkintaista, muuten se ei ole taidetta. Taiteen tehtävä on herättää kysymyksiä, ei vastata niihin. Vihreän langan sarjakuva on taidetta parhaasta päästä ja kysymykset, joita se herättää, äärimmäisen tärkeitä.

Mikään uskonto, ideologia tai valtio ei saa olla inhimillisen arvostelun yläpuolella. Nimenomaan inhimillisyyttä me kaikki tarvitsemme lisää. Se on luonnonvara, jota maailmassa ei koskaan voi olla liikaa.

Jussi K. Niemelä
Päätoimittaja, Humanisti ja Vapaa Ajattelija
Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtaja
Helsingin Vihreiden jäsen

Pseudohistoriaa ja poliittista propagandaa

2009-01-20T12:47:00.000-08:00

(Skeptikko 6/2008)

Dosentti Johan Bäckmanin hämmentävä kirja ”Pronssisoturi – Viron patsaskiistan tausta ja sisältö” (Tarbeinfo 2008) kertoo parin vuoden takaisesta kriisistä, joka liittyi neuvostoaikaisen muistomerkin siirtämiseen Tallinnassa. Teos on yliopistodosentin kirjoittamaksi äärimmäisen omituinen. Tekijällä näyttää olevan kirjan kirjoittamisen motiivina poliittinen agenda ja ideologia sumentaa hänen arvostelukykynsä täysin. Väitteet ovat suureksi osaksi täyttä huuhaata ja suosittelenkin Bäckmanin lukemista huumorimielessä. Tietenkään virolaiset eivät välttämättä näe mitään hauskaa siinä, että heitä haukutaan apartheid-järjestelmää kannattaviksi fasisteiksi ja natsimielisiksi holokaustin kieltäjäksi. Viimeksi mainittuihin lukeutuu Bäckmanin mukaan myös Viron entinen presidentti Lennart Meri, mikä antaa totuudenmukaisen kuvan teoksen tasosta.

Erkki Haapaniemen oivallinen arvio (Humanisti 3/2008) dosentti Bäckmanin kirjasta on itse asiassa paljon parempi kuin itse kirja. Haapaniemi on myös paljon parempi kirjoittaja ja terävämpi ajattelija kuin Bäckman. Ihmettelenkin syvästi, miksei Haapaniemellä ole akateemista virkaa, koska Bäckmanilla on sentään dosentuuri. Tämä kertoo jotakin yliopiston eräiden laitosten tilasta. Huuhaa-palkinnon juuri saanut professori Tapio Puolimatkan kirjaparivaljakko ei siis ole poikkeus akateemisen, pseudotieteellisen ja ideologisesti motivoituneen huuhaan saralla. Vaikka dosentti Bäckman ei ole historian tutkija, opettaa hän Viron ja Venäjän oikeussosiologiaa Helsingin yliopistolla ja toimii lisäksi kriminologian dosenttina Turun ja Joensuun yliopistoilla. Tämä on suoranainen skandaali, ottaen huomioon ”Pronssisoturissa” esitetyt räikeät valheet ja propagandistiset vääristelyt.

Miehittikö Neuvostoliitto Viron?

Tekijän yksi poskettomimmista väitteistä ja samalla kirjan kantava teema on se, ettei Neuvostoliitto koskaan miehittänyt Viroa. Sen sijaan Neuvostoliitto kuulemma vapautti Viron ja miehitys on pelkkä natsimyytti. Bäckman toistaa läpi kirjan, miten virolaiset ovat fasisteja ja natsimielisiä holokaustin kieltäjiä. Historiaa käsitellään siten, että muutama virolaisnatsi mainitaan ja heitä sitten solvataan. Tästä yleistetään rankasti koko kansaan ja myös suomalaiset saavat osansa. Natseja on joka nurkan takana. Kirjailija Mika Waltarikin paljastuu natsiksi. Mielenkiintoista.

Tosiasiat ovat tietenkin tosiasioita, eikä Bäckman niitä propagandallaan muuksi voi muuttaa. Historiankirjoitus ei toimi neuvostomielisten, ”russofobiasta” tai ”sovietofobiasta” vaahtoavien dosenttien ja toimittajien ehdoilla, onneksi. Mutta jos ja kun historiaa tarkastellaan neuvostomielisten silmälasien läpi, näyttäytyy kaikki tietenkin aivan uudessa valossa. Jälki on karmeaa, paikoitellen lukukelvotonta paasausta. En muista koskaan kärsineeni niin paljon lukemisesta kuin ”Pronssisoturia” viikkotolkulla iltapuhteena pakertaessani. Kärsivällisyys oli jatkuvasti koetuksella, mutta taistelin ja sain roskan vihdoin viikkojen tankkaamisen jälkeen väkisin luettua. Se oli kirjan paras anti – lukemisen lopettaminen. Oli äärimmäisen mukavaa palata laatukirjallisuuden pariin dosentti Bäckmanin ala-arvoisen hengentuotteen jälkeen.

Historiallinen fakta asiassa on se, että II maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta joutui pakon edessä solmimaan Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen vuonna 1939. Neuvostoliitto marssittikin Viroon 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin 18. lokakuuta 1939 alkaen. Todettakoon vielä se, että Virolla oli tuolloin rauhanaikaisena vahvuutena jatkuvasti palveluksessa vain 15 000 sotilasta, joten voimatasapainosta ei todellakaan voida puhua.

Kesäkuussa 1940 suomalaisten varsin hyvin muistama herra Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen, jossa naapurivaltiota syytettiin yhteistyösopimuksen rikkomisesta ja vaadittiin vielä lisäneuvostojoukkojen sijoittamista Viroon. Maan hallitus totesi vastarinnan mahdottomaksi ja Neuvostoliiton vaatimus hyväksyttiin. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti virolaisilla ollut.

Näin ollen 17. kesäkuuta–21. kesäkuuta 1940 Viroon saapui n. 90 000 neuvostosotilasta lisää. Tämän myötä Virossa olevien puna-armeijan joukkojen määrä oli jo yli 100 000 sotilasta eli maa oli miehitetty.

Elokuussa 1940 Virosta tuli neuvostotasavalta. Puna-armeijan ja Neuvostoliiton salaisen poliisin toimesta aloitettiin välittömästi laajamittaiset puhdistukset. Koko Viron tasavallan poliittinen ja taloudellinen eliitti ammuttiin tai vietiin Siperiaan; heidän joukossaan 400 juutalaista, joita syytettiin sionismista ja neuvostovaltion pettämisestä. Valtiorakenteet ja oikeusjärjestelmä tuhottiin. Presidentti Konstantin Päts perheineen vietiin Venäjälle vankilaan. Päts kuoli myöhemmin Venäjällä Neuvostoliiton salaisessa mielisairaalassa.

Viron neuvostoliittolaistaminen keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua Baltian kesällä 1941. Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe.

Saksan miehityksen aikana Viro oli ensimmäinen maa, josta juutalaiset (noin 950–1000 henkilöä) poistettiin kokonaan vuoden 1941 aikana, mikä todettiin Wannseen pöytäkirjoissa 20. tammikuuta1942. Tätä dosentti Bäckman kutsuu holokaustiksi ja juuri tämä on hänelle todiste virolaisten ”fasismista”. Kansallissosialismi ja antisemitismi oli kuitenkin vuonna 1933 Viron tasavallassa julistettu rikolliseksi toiminnaksi ja kotirauhaa rikkovaksi ideologiaksi. Neuvostoliitto otti Viron haltuunsa uudelleen syyskuussa 1944, kun Suomi solmi aselevon itänaapurinsa kanssa syyskuun alkupuolella.

Neuvostojärjestelmä pystytettiin Viroon todenteolla vasta II maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopussa. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, kuten Stalinilla oli tapana, ja virolaisten maatilat muutettiin neuvostokollektiiveiksi. Vielä 1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki aggressiivisesti pyyhkimään Viron neuvostotasavallasta ei-venäläiset eli virolaiset kulttuuripiirteet kokonaan pois.

Mitään näistä historiallisista faktoista ei Bäckmanin kirjasta löydy. Sen sijaan propagandaa natseista ja fasismista sekä sankarillisten neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” toiminnasta riittää. On päivänselvää, että kirjoittajalla on poliittinen agenda, jolloin historiallinen totuus asiasta saa väistyä.

Eljas Erkon sodat

Sivulla 155 dosentti kirjoittaa Eljas Erkon sodista. Näitä varten on kirjaan tehty oikea tietolaatikko. Bäckmanin kirja sisältää runsaasti tällaisia huuhaaväitteitä, joten niitä on syytä tarkastella hieman lähemmin.

Tekijä on jättänyt luettelostaan pois ne sodat, jotka ”Erkko aiheutti ennen vuotta 1924”. Mutta tämän jälkeen Erkko vaikutti maailmanhistoriaan merkittävällä tavalla, mikäli Bäckmania on uskominen.

Tekijä väittää, että Erkko käynnisti Leningradin piirityksen toimiessaan Tallinnan lähetystösihteerinä vuonna 1924. Toimiessaan Helsingin Sanomien päätoimittajana 1927-1938 ”Erkko teki lehdestään maailman neuvostovastaisimman ja natsimielisimmän julkaisun”. Tämän myötä Suomen aivopesty kansa oli ”helppo saada natsien liittolaisiksi piirittämään Leningradia”.

Ulkoministerikaudellaan (1938-1939) Erkko kuulemma aiheutti Talvisodan, koska oli ilkeä Stalinille. Aloittamansa Talvisodan jälkeen, toimiessaan Tukholman lähetystössä, ”Erkko ei osoittanut katumusta”. Mitä tästä seurasi? Toinen maailmansota. Eljas Erkko siis aiheutti Toisen maailmansodan, väittää Bäckman. Hitler näet tuli vasta ”Erkon aloittaman” Talvisodan ansiosta vakuuttuneeksi siitä, että Natsi-Saksa voisi voittaa Neuvostoliiton.

Erkko toimi myös sotavankitoimiston päällikkönä 1941-1942. Bäckmanin mukaan Erkko murhautti tuhansia neuvostoliittolaisia sotavankeja ”näännyttämällä nälkään, ampumalla tai luovuttamalla edelleen Saksan natseille murhattavaksi”.

Niin, Erkko on jatkanut sotaansa vielä kuolemansa jälkeenkin, haudasta käsin, toteaa arvon dosenttimme. ”Erkon sodista puhuminen on kiellettyä Helsingin Sanomien täsmäiskun uhalla ... HS:n pääkirjoitustoimitus on Erkon sodan viimeinen linnake, niin kuin Kuurinmaan natsimotti oli fasismin viimeinen linnake”.

Tässäkin kirjailija on epäjohdonmukainen ja sisäisesti tavattoman ristiriitainen – hänen mukaansa kun virolaiset ja suomalaiset ovat edelleen pitkälti fasisteja.

Onko Viro apartheidvaltio?

Tekijä puhuu Pronssisoturi-kiistasta venäläisenä intifadana, ikään kuin muslimiveljiään kunnioittaen. Kieltämättä Tallinnan mellakoinneissa oli piirteitä, jotka toivat mieleen islamistien riehumisen aina kun heidän uskontoaan ”loukataan”.

Patsaan siirtäminen aiheutti venäläisvähemmistössä närkästystä ja se on ymmärrettävää. Sen sijaan Bäckman jättää tyystin huomiotta sen tosiasian, että Viron venäläisvähemmistö on tullut alunperin maahan valloittajana, miehittäjänä. Virolaiset näkevät Pronssisoturin miehitysvallan symbolina, mutta tätä näkökohtaa dosenttimme ei halua ymmärtää.

Kirjassa tekijä kutsuu Viroa toistuvasti apartheidvaltioksi ja ex-presidentti Lennart Meri on holokaustin kieltäjä sekä valehtelija. Myös muut virolaispoliitikot saavat isän kädestä. On siten hyvin outoa, että Viro hyväksyttiin EU:n ja Naton jäseneksi. Onkin selvää, että Viro on apartheidvaltio vain Bäckmanin ja hänen liittolaistensa tarkoitushakuisessa fantasiamaailmassa, jota kirjakin karmivalla tavalla ilmentää. Tosiasiassa Viro on länsimainen demokratia, oikeusvaltio, josta Suomikin voisi ottaa mallia vaikkapa sananvapaudessa.

Kuvaavaa on, että Bäckmanin valheellinen propagandakirja on julkaistu myös Virossa ja hänen haastattelujaan sekä kirjoituksiaan on julkaistu sikäläisissä lehdissä. Virolaisessa ja venäläisessä mediassa dosentti esiintyy toistuvasti Helsingin yliopiston edustajana ja hakee näin tieteen arvovaltaa pseudotieteellisen ideologiansa tueksi.

Totuusrelativismi kukkii

Dosentti Bäckmanin tapaiset oppineet kirjoittajat tietävät, että pöyristyttävän typerien väitteiden esittäminen ei onnistu ilman historian ja kaiken tiedon suhteellistamista. Tekijä onkin blogillaan avoimesti kertonut edustavansa fantasiakirjallisuutta ja yhdistelevänsä historiaa, kaunokirjallisuutta ja ties mitä. Tässä mielessä hän on sanamagiaa harrastaville postmodernistirelativisteille tyypilliseen tapaan sisäisesti äärimmäisen epäjohdonmukainen ja subjektiivisuuden ylistyksessään vaatii, että hänet otettaisiin vakavasti. Satusetiä ei kuitenkaan voi tieteessä eikä politiikassa ottaa vakavasti, koska tämä johtaisi kaaokseen ja tieteen tuhoon.

Kirjassa on lopussa laaja lähdeluettelo, mutta viitteitä järjettömien väitteiden tueksi ei tietenkään esitetä. Kuviakin löytyy ja niitä on ihan mukava katsella lukukärsimyksen lomassa. Ensi vuoden Huuhaa-palkinto voidaan mielestäni jo nyt päättää, sillä Bäckmanin tekele on mitä karmivin esimerkki akatemiaan pesiytyneestä postmodernista totuusrelativismista, pseudotieteellisestä hapatuksesta ja historiaksi naamioidusta poliittisesta propagandasta.

Vaikka tekijä väittää, ettei hän ole tarkoittanut kirjaansa vakavasti otettavaksi historialliseksi tutkimukseksi, se kuitenkin sellaisena esitetään. Kirjailija on myös eittämättä tosissaan esittämiensä väitteiden suhteen. Kuten todettua, tämä on akateeminen skandaali, koska Johan Bäckman on dosentti ja opettaa propagandaansa välittömästi sivuavaa alaa Helsingin yliopistossa.

Avoin kirje ympärileikkauksista

2008-10-21T07:10:00.000-07:00

Korkeimman oikeuden jäsenille
Suomen hallituksen jäsenille ja kansanedustajille
Tiedotusvälineille

AVOIN KIRJE

Julkaisuvapaa: 21.10.2008

Korkein oikeus päätti perjantaina 17.10.2008 antamassaan tuomiossa, ettei uskonnollisista syistä tehty poikalapsen ympärileikkaus ole rangaistava teko, jos leikkaus tehdään asianmukaisesti ja kivunlievityksestä huolehditaan.

KKO katsoo, että lapsen huoltajalla on oikeus päättää ympärileikkauksen kaltaisesta pysyvän ruumiinvamman tuottamisesta, ”kunhan toimenpide edistää lapsen hyvinvointia ja kehitystä”. Mikään tutkimus ei kuitenkaan osoita lapsen hyvinvoinnin lisääntyvän silpomisesta. Uskonnollisesta syystä tehdyllä ympärileikkauksella voi KKO:n mukaan jopa ”olla myönteistä merkitystä muslimipojan ja hänen identiteettinsä kehittymisen kannalta sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöön liittymisen kannalta … ympärileikkaus on muslimeilla vakiintunut ja vanha perinne sekä kiinteä osa miesten identiteettiä”. Edellisen valossa tämä on spekulointia. Mies voi ympärileikkauksen teettää itselleen, jos siltä alkaa tuntua. Lapsen leikkaamatta jättäminen ei ole peruuttamaton toimenpide.

KKO esitti myös, että ”lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen puututtiin vain vähän … eikä toimenpiteestä jäänyt pysyvää haittaa”. Tuomion peruste ei vastaa lääketieteellisiä faktoja. Esinahan amputointi on kaikissa tapauksissa terveysriski. Se aiheuttaa pysyvän ja peruuttamattoman ruumiinvamman, joka alentaa seksuaalista herkkyyttä ja toimintakykyä. Se on väkivaltaista kajoamista lapsen koskemattomuuteen kaikkein intiimeimmällä fyysisyyden alueella.

Suomen rikoslaissa pahoinpitely on rangaistavaa. Silpomisen ja muunlaisen fyysisen pahoinpitelyn pitäisi johdonmukaisuuden nimissä olla kiellettyä myös niissä tapauksissa, kun sitä yritetään puolustaa uskontoon tai kulttuuriin vetoamalla. Toisaalta Suomen juutalaisessa yhteisössä on iät ajat tehty poikien ympärileikkauksia, joista ei ole nostettu oikeusjuttuja. On siis ilmeistä, että uskonnoille on annettu tässä suhteessa erivapaus rikoslain suhteen.

Perustuslaki ja Lapsen oikeuksien sopimus kuitenkin kieltävät syrjinnän sukupuolen tai uskonnon perusteella, ja valtio on sitoutunut ryhtymään tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin lapsen terveydelle haitallisten perinnäistapojen poistamiseksi. Euroopan biolääketieteen sopimus kieltää kajoamasta suostumustaan antamaan kykenemättömän ihmisen koskemattomuuteen muuten kuin tämän välittömäksi omaksi eduksi.

Tyttöjen sukupuolielinten silpominen on jo selkeästi tuomittu kaikissa oikeusvaltioissa, mutta poikia perustavanlaatuinen ihmisoikeus yksilön koskemattomuudesta ei näytä suojaavan. KKO:n tuore päätös on vaarallinen ennakkotapaus, koska sen avulla lasten silpomista voi perustella muutenkin kuin uskonnollisena tapana, jos sen vain saa näyttäytymään "lapsen kokonaisetuna". Tosiasiassa ympärileikkaus on vakava yksilön koskemattomuuden loukkaus. Se on sukupuolielinten silpomista.

80 prosenttia suomalaisista vastustaa sosiaali- ja terveysministeriön kaavailemaa ympärileikkausten laillistamista Suomessa. Suomalaiset sallisivat ympärileikkauksen ainoastaan aikuisille, jotka teettävät sen itselleen. Vain kahdeksan prosenttia vastaajista sallisi ympärileikkauksen tekemisen lapselle. Vastaajista 13 prosenttia ei osannut tai halunnut vastata kysymykseen.

Tiedot ilmenevät Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä. Kyselyyn vastasi noin tuhat henkeä syyskuun lopulla. Vastausten virhemarginaali on kaksi prosenttia kumpaankin suuntaan.

Me allekirjoittajat vaadimme, että sekä tyttöjen että poikien ei-lääketieteellisistä syistä tehtävä ympärileikkaus säädetään Suomessa rikokseksi erillislailla.

Helsingissä, 21.10.2008

-Anu Suomela, yht.maist. tutkimuspäällikkö, Sexpo-säätiö
-Esko Länsimies, LKT, erikoislääkäri, professori emeritus
-Jussi K. Niemelä, Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja, tietokirjailija ja päätoimittaja (Humanisti ja Vapaa Ajattelija)
-Tapani Hietaniemi, Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti
-Ilkka Pyysiäinen, akatemiatutkija
-Eino Huotari, opettaja, kaupunginhallituksen jäsen ja Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri
-Juha Kilpiä, seksuaalipedagogi (Nacs), nuorisotyönohjaaja
-Kimmo Helistö, tuottaja
-Jaakko Wallenius, taloustoimittaja, pääluottamusmies ja tietokirjailija
-Kalevi Suomela, puheenjohtaja, Suomen Rauhanliitto
-Leo Näreaho, uskonnonfilosofian dosentti, Helsingin yliopisto
-Pertti Laine, insinööri, Skepsis ry:n puheenjohtaja
-Antero Jyränki, oikeustieteen professori emeritus
-Jarkko Tontti, kirjailija, oikeustieteen tohtori, varatuomari
-Outi Alanko-Kahiluoto, kansanedustaja (vihr.)
-Hannu T. Sepponen, Mies vailla tasa-arvoa -kirjan toimittaja
-Paula Vasama, toiminnanjohtaja, Vapaa-ajattelijain liitto
-Olli Pohjakallio, asianajaja
-Annamari Vänskä, FT, tutkijatohtori, Kristiina-instituutti
-Kristiina Janhunen, tutkija
-Osmo Tammisalo, tietokirjailija
-Jane Herold, vapaa taiteilja
-Hannu Lauerma, vastaava ylilääkäri, Psykiatrinen vankisairaala, psykiatrian dosentti
-Timo I. Vasama, yleislääketieteen erikoislääkäri, Vapaa-ajattelijain liiton kunniapuheenjohtaja
-Jyrki Korkeila, psykiatrian professori, Turun Yliopisto, puheenjohtaja,
Suomen Psykiatriyhdistys
-Tommi Paalanen, filosofi, seksuaalietiikan tutkija, Sexpo-säätiön puheenjohtaja
-Aki Räisänen, toimittaja, Kainuun maakunnan koulutuslautakunnan puheenjohtaja, Vapaa-Ajattelijain liittohallituksen varapuheenjohtaja
-Antti Värri, tekn. yo, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen
varajäsen
-Tauno Lehtonen, kaupunginvaltuutettu, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Robert J. Brotherus, FL, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Kari Pasanen, ohjelmistosuunnittelija, Vapaa-ajattelijain liiton
liittohallituksen jäsen
-Marko Koivuniemi, järjestelmäasiantuntija, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Jori Mäntysalo, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Leeni Ikonen, varatuomari
-Terhi Elsilä, asianajaja
-Matti Virtanen, toimittaja
-Anneli Laakkonen, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Lasse Pylkki, lukion rehtori emeritus
-Olavi Korhonen, Vapaa-ajattelijain liiton liittovaltuuston puheenjohtaja, Huk-op., yrittäjä

Kirkollisvero - miksi maksaa tyhjästä?

2008-10-19T01:43:00.000-07:00

Suomalainen uskonnoton, oletko tullut ajatelleeksi, että saatat maksaa aivan turhaan veroja? Kirkollisvero on monelle turha vero. Jos nimittäin kuulut valtionkirkkoon, johon sinut on lupaa kysymättä vauvana liitetty, etkä kuitenkaan usko kirkon tuotteeseen tai brändiin, maksat veroa aivan turhaan. Kirkollisvero on turha menoerä.

Kuinka paljon siis maksat kirkollisveroa? Ja jos et usko kirkon markkinoimaan tuotteeseen, miksi tuet valtionkirkkoja maksamalla veroa turhaan? Kirkosta eroaminen on hyvin helppoa. Vältä kirkollisvero!

Erilaisuuden ongelmista ja niiden ratkaisusta

2008-10-16T23:13:00.000-07:00

Arvio Tatu Vanhasen teoksesta "Globaalit ongelmat – Evolutiivisten juurten etsintää" (Terra Cognita 2008).

Humanisti 2/2008

Tatu Vanhanen on Suomen mediassa ja ns. älymystöpiireissä huonossa maineessa. Emeritusprofessorin tutkimukset, joissa osoitetaan keskimääräisen kansallisen ÄÖ:n selittävän kansan bruttokansantuotetta, on julkisuudessa leimattu rasismiksi. Vanhasta on jopa syytetty sosiaalidarwinistiksi. Mutta kuinkahan moni tuomareista on lukenut professorin tutkimukset ja kirjat? Veikkaisin, että tuskin kukaan. Kun Vanhasen kirjat lukee ja hänen tutkimuksiinsa perehtyy, huomaa heti, ettei mies ole rasisti tai sosiaalidarwinisti. Toivottavasti julkinen ilmapiiri olisi jo sen verran muuttunut, että Vanhasen haukkumisen asemesta hänen tutkimustuloksiaan, tulkintojaan ja johtopäätöksiään vähitellen päästäisiin arvioimaan.

Kimmo Pietiläinen Terra Cognita –kustannusyhtiöstä on jälleen kerran osoittanut melkoista siviilirohkeutta julkaistessaan Vanhasen teoksen. Moni kustantaja ei pitkällä tikullakaan uskaltaisi koskea julkisuudessa ryvettyneen tutkijan poliittisesti arkaluonteisiin tutkimustuloksiin. Voin turvallisin mielin todeta, että onneksi Pietiläinen uskaltaa julkaista tällaista kirjallisuutta. Vanhasen kirja, johon hän on koonnut aiempia tutkimuksiaan ja liittänyt mukaan myös uutta aineistoa, on nimittäin lukemisen arvoinen ja täysin asiallinen. Humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille perinteisesti kiusallinen aihe, ihmisen käyttäytymisen evolutiiviset juuret, saa Vanhasen käsissä yleistajuisen, mutta erittäin tieteellisen käsittelyn.

Sosiobiologiaa vasta-alkajille

Tekijä olisi mielestäni voinut lisätä kirjan johdantoon laajemman evoluutioteoreettisen yleisesityksen, koska epäilemättä eräät hänen evolutiivisista hypoteeseistaan eivät avaudu maallikoille. Myös johtopäätökset herättänevät akateemisissa humanistipiireissä aiheetta närää, koska Vanhanen ei väännä asioiden yhteyksiä rautalangasta.

Toisaalta emeritusprofessorin ansioksi on luettava se, että hänen etenemistapansa on äärimmäisen selkeä ja analyyttinen. Kuviot ja selitykset havainnollistavat tutkimustuloksia ja kirjan lopusta löytyy melkoinen pino liitteitä, joiden avulla yksittäiset tutkijat voivat halutessaan vaikka testata vaihtoehtoisia hypoteeseja. Terra Cognitan vanhaan tapaan myös tästä teoksesta löytyy erinomainen ja kätevä aakkosellinen hakemisto. Koskahan muut suomalaiskustantajat oppivat tämän hyödyllisen tavan?

Vanhanen käsittelee kirjansa alussa historiallisesti biologisten selitysmallien saapumista yhteiskuntatieteisiin, mutta kuten todettua, maallikolle näiden selitysmallien taustateorioita olisi pitänyt esitellä yleistajuisesti ja kattavasti. Tämä olisi helpottanut joidenkin asioiden sulattelua ja ymmärtämistä.

Yksi esimerkki on anisogamia, joka tarkoittaa sukupuolisoluissa havaittua kokoeroa. Biologisen määritelmän mukaan naaras on sukupuoleltaan se, jolla on suuremmat sukupuolisolut. Tekijä hyppää tästä melko jouhevasti siihen, että pienemmän sukupuolisolun omaava koiras on lajien joukossa useimmiten se, joka kilpailee enemmän naaraiden suosiosta, mm. resursseja haalimalla. Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta olisi ollut ensiarvoisen tärkeää mainita poikkeuksia tästä säännöstä ja selittää, mistä ne johtuvat.

Tunnetaan useita lajeja, joissa naarat kilpailevat koiraiden suosiosta aggressiivisesti ja joissa nimenomaan koiras hoivaa jälkeläisiä. Nämä lajit vahvistavat biologi Robert Triversin teorian vanhemman investoinnista, jonka Vanhanen kyllä kirjassaan mainitsee, mutta jota hän ei esittele lukijalle sen enempää. Vaikkapa naistutkijoille ja humanistisille tieteilijöille kiehtovat poikkeukset olisivat voineet parhaassa tapauksessa toimia johdatuksena evolutiiviseen ihmistutkimukseen. Feministeille ja filosofeille olisi suurta hyötyä näiden tosiasioiden tuntemisesta.

Toisaalta Vanhanen ei turhia omia tutkimusasetelmiaan mainosta, mutta mielestäni tilaisuuden olisi voinut käyttää hyödyksi. Jos joku naistutkija tai perushumanisti kirjan lukee, oletettavasti irvistellen ja väristen, eloisa ja perusteellinen asioiden selittäminen hauskojen esimerkkien ja vastaesimerkkien avulla olisi varmasti vähentänyt vastahankaisuutta. Jassanat, keräkurmitsat ja merihevoset ovat lajeina varsin kaukana ihmisestä, mutta siitä huolimatta ne osoittavat biologian keskeisyyden myös oman lajimme käyttäytymiselle. Osoittamalla lukijalle, miksi näillä lajeilla naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta, Vanhanen olisi eittämättä alustanut naisten poliittista aliedustusta koskevan lukunsa naistutkijoille ja humanisteille vähemmän ennakkoluuloja aiheuttavalla tavalla.

Demokratian evolutiivinen tausta

Tekijän perushypoteesi demokratisoitumisen evolutiivista juurista on seuraava (s. 57): ”Demokratisoituminen tapahtuu olosuhteissa, joissa valtaresurssit ovat niin laajalle jakautuneita, ettei mikään ryhmä kykene enää tukahduttamaan kilpailijoitaan tai ylläpitämään hegemoniaansa.”

Valitettavan monelle evolutiivista yhteiskuntatutkimusta tuntemattomalle tällainen hypoteesi todennäköisesti näyttäytyy pahimman lajin sosiaalidarwinismina. Vanhanen kuitenkin perustelee melko hyvin, mistä hänen tutkimusasetelmansa juontuu. Tutkija testaa hypoteesiaan demokratian ja valtaresurssien jakautumisen välisestä riippuvuudesta korvaamalla hypoteettiset käsitteet erinäisillä demokratian mittareilla ja selittävillä tekijöillä (s. 66-67). Asetelma on hyvin selkeä ja Vanhanen testaa hypoteesejaan korrelaatio- regressioanalyysin avulla.

Hypoteesit saavat vahvaa tukea analyyseista ja lisäksi tekijä käsittelee mielenkiintoisella ja pohdiskelevalla otteella sekä positiivisia että negatiivisia poikkeuksia. Vanhasen ajatukset ovat tärkeitä ja niistä soisi keskusteltavan yhteiskunnassa laajemminkin. Mielestäni tutkija tavoittaa oivalluksissaan useita ongelmia, jotka paikantamalla niihin on helpompaa etsiä rakentavia ratkaisuja.

Verrattuna muiden tutkijoiden kilpaileviin selityksiin Vanhasen tutkimustulokset mielestäni osoittavat, että hänen perushypoteesinsa on vähintään oikeansuuntainen. Tutkimuksella on selkeästi poliittista painoarvoa, mutta ensiksi poliitikkojen pitäisi tietenkin perehtyä Vanhasen teoksiin ja pohdiskeluihin.

Naisten poliittinen aliedustus

Nähdäkseni tekijän hypoteesi naisen poliittisesta aliedustuksesta on hänen omien tulostensa valossa varsin heikoilla. On todennäköistä, että miehet ovat evolutiivista syistä keskimäärin kilpailevampia kuin naiset, mutta tästä erosta huolimatta yhteiskunnallinen edistys tasa-arvopyrkimyksineen on onnistunut tasoittamaan poliittisen edustuksen muutamissa valtioissa lähes kokonaan.

Vanhasen omat pohdiskelut osoittavat nähdäkseni kiistatta, miten evolutiivisesti kehittyneet erot ovat vähitellen menettäneet merkitystään politiikassa. Tämä on tapahtunut erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden ja säädösten avulla, mm. yleisen liberalisoitumisen sekä joissain maissa käyttöön otettujen sukupuolikiintiöiden myötä.

Emeritusprofessori itsekin tunnustautuu sukupuolikiintiöiden kannattajaksi, koska hänen mielestään demokratia ei toteudu, mikäli sukupuolilla ei ole tasapuolista 50-50 –edustusta parlamentissa. Kiintiöiden yksilöiden väliselle tasa-arvolle aiheuttamia merkittäviä ongelmia Vanhanen ei tässä yhteydessä pohdi, mikä on katsottavatta muuten ansiokkaalle esitykselle suureksi haitaksi.

Selvää on, ettei tekijän hypoteesi ole täysin virheellinen, mutta toisaalta teoksessa esitellyn aineiston perusteella on varsin ilmeistä, että yhteiskunnallispoliittisin toimin naisten poliittiseen aliedustukseen kyetään huomattavasti vaikuttamaan – jopa ilman ongelmallisia sukupuolikiintiöitä. Näin ollen Vanhasen evolutiivinen selitys ilmiölle on suhteellisen irrelevantti, joskin historiallisesti valaiseva.

Etniset konfliktit

Vaikka tekijän kehittämä etnisen heterogeenisyyden indeksi selittää puolet etnisen väkivallan asteikon vaihtelusta, selitys ei täysin vakuuta. Vanhasen indeksiin sisältyy tietenkin ongelma: Miten etnistä väkivaltaa voisi olla ilman etnistä heterogeenisyyttä? (Kiitän professori J.P. Roosia tästä huomiosta.) Mukaan olisi pitänyt ottaa myös laajempi pohdiskelu ihmisten taipumuksesta muodostaa sisä-ulko-ryhmäjako ja tämän pohjalta nousevista konflikteista. Vanhanen sen sijaan tyytyy melko kyseenalaiseen teoriaan geneettisen samankaltaisuuden vaikutuksesta ryhmäjakoon. Tästä on olemassa lukemattomia poikkeuksia; myös tekijän oma aineisto osoittaa sen.

Usein etniseksi laskettujen ryhmäkonfliktien taustalla on jotain aivan muuta kuin geneettinen erilaisuus. Tietenkin erilaiset sukuriidat ja laajemmin ajateltuna heimokonfliktit voidaan selittää etnisiksi, ja usein uskonnollisista tai muista syistä eristäytyvä ryhmä alkaa myös geneettisesti eriytyä muista ryhmistä, mutta kyse on määritelmästä ja vieläpä erittäin problemaattisesta sellaisesta. Vanhanen näyttäisi määrittelevän etnisyyden melkein ad hoc –tyyliin eli jopa saman kansan sisäinen uskonnollinen konflikti on hänellä etninen. Shiia- ja sunnimuslimien konflikti ei kuitenkaan seuraa ryhmien geneettisestä erilaisuudesta vaan teologisesta erimielisyydestä. Sama pätee Pohjois-Irlannissa pitkään jatkuneeseen katolilaisten ja protestanttien nahisteluun.

On tietenkin itsestään selvää, että ihminen herkästi samastuu omaan ryhmäänsä, kansaansa tai rotuunsa, mutta on runsaasti tieteellistä näyttöä myös siitä, että yksilön taipumus valita viiteryhmänsä on erittäin joustava ja riippuu asiayhteydestä. Vanhasen etniselle väkivallalle analyysissaan saama selitys johtuu nähdäkseni siitä, että hän tulkitsee etnisyyttä aivan liian väljästi.

Emeritusprofessorin aineisto kuitenkin osoittaa, että demokratia ei kykene estämään etnistä nahinointia. Tämä on monikulttuurisen yhteiskunnan kannalta tärkeä havainto. Maahanmuuton volyymi länsimaissa vaikuttaa vuosi vuodelta kasvavan ja etnis-uskonnollisia konflikteja alkaa esiintyä enenevissä määrin myös Euroopassa. Vanhasella ei ole tarjota lääkettä näihin ongelmiin, paitsi pitkän tähtäyksen lääke, etnisten ryhmien geneettinen sekoittuminen. Tällaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä, koska ihminen valitsee sukupuolikumppaninsa yleisimmin samankaltaisuuden perusteella. Lisäksi voidaan todeta, että Yhdysvallat ja Brasilia, joissa geneettistä sekoittumista on tapahtunut jo runsaasti, eivät suinkaan ole väkivaltarikollisuuden suhteen tilastojen häntäpäässä – päinvastoin.

Mielestäni Vanhasen olisi pitänyt tarkastella kilpailevia hypoteeseja, esimerkiksi tuloerojen suhdetta kansakunnan väkivaltarikollisuuteen. Kun ihmiset jakautuvat tuloerojen mukaan kaukana toisistaan oleviin ryhmiin, on seurauksena vastaava sisä-ulkoryhmäjako. Tämän pohjalta voidaan ennustaa, että alhaisemman tuloluokan ryhmä alkaa vähitellen kokea asemansa epäoikeutetuksi ja ryhtyy kapinoimaan korkeamman tuloluokan ryhmää vastaan.

Toisaalta ainakin Suomessa väkivaltaa esiintyy eniten juuri syrjäytyneiden miesten keskuudessa ja sen taustalla on yleensä päihdeongelma. Tässäkään ei yksilöiden geneettisellä samankaltaisuudella näytä olevan ehkäisevää vaikutusta.

Älykkyys ja kansojen varallisuus

Vanhasen huono maine yleisön, toimittajien ja tiettyjen tutkijoiden keskuudessa johtuu hänen Richard Lynnin kanssa julkaisemistaan tutkimuksista, jotka osoittavat, että kansakunnan keskimääräinen älykkyysosamäärä selittää kansakunnan BKT:stä n. 40%. Käsillä olevassa teoksessaan tekijä kuitenkin menee tätäkin pitemmälle, sillä ns. yhdistetty elämänolojen laadun indeksi, jonka yksi osatekijä BKT on, on vahvemmassa korrelaatiossa kansallisen ÄO:n kanssa kuin mikään sen viidestä osakomponentista. Tämän indeksin selitysaste nousee 70 prosenttiin.

Vanhanen kirjoittaa (s. 203):

”Korrelaatioanalyysin tulokset tukevat vahvasti tutkimushypoteesia. Kansallinen älykkyysosamäärä selittää maaryhmästä riippuen 52-70 prosenttia elämänolojen laadun vaihtelua mittavaan QHC-indeksin vaihtelusta. Tätä voidaan pitää hyvin korkeana selitysasteena. Selvästi enemmän kuin puolet elämänolojen maailmanlaajuisesta vaihtelusta selittyy kansakunnan keskimääräisellä älykkyysosamäärällä.”

Tässä on tietenkin kuuman perunan ydin. Kun Lynn ja Vanhanen lisäksi esittävät, että kyse on nimenomaan kansojen ja rotujen valtaosin perinnöllisestä erosta älykkyydessä, on ymmärrettävää, että reaktio on ollut tyrmistynyt. Mutta sen sijaan, että tutkijat leimataan rasisteiksi, heidän teoriaansa ja aineistoaan pitäisi tarkastella kriittisesti. Heidän tutkimuksessaan saama korkea selitysprosentti on kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että se ansaitsee vakavan käsittelyn.

Nähdäkseni Vanhasen teoria on oikeansuuntainen, mutta sitä rasittaa Richard Lynnin Saharan eteläpuolisen Afrikan datan laatu. Osa tutkimuksista on tehty lapsilla, osa 1900-luvun alkupuolella. Usein kyseessä on hyvin pieni populaatio, josta yleistäminen koko kansakuntaan on ongelmallista. On kuitenkin huomioitava, että vaikka kaikkien Afrikan maiden mitattu ÄO merkittäisiin arvolla 85, tulokset eivät ratkaisevasti muuttuisi.

Tekijä ei esityksessään pohdi riittävästi kausaliteetin suuntaa ja erilaisia vuorovaikutuksia. Tämä saattaa haitata erityisesti sellaista lukijaa, joka ei tunne älykkyystutkimusta laajemmin. Mistä voidaan tietää, että kausaliteetti toimii nimenomaan ÄO:sta elämänolojen laatuun? Korrelaatiosta kausaliteettia ei voi suoraan päätellä. Afrikasta ei ole tietääkseni ainuttakaan kaksos- tai adoptiotutkimusta, joten älykkyyden heritabiliteetti on maanosan suhteen pitkälti avoin kysymys.

Tietenkin Yhdysvalloista vuosikymmenien aikana kertynyt tutkimusaineisto antaa olettaa, että älykkyys on vahvasti perinnöllinen ominaisuus, mutta toisaalta tiedetään, että siihen vaikuttaa moni asia, joka köyhissä maissa on kohtalaisen huonolla tolalla. Vanhasen olisi joka tapauksessa pitänyt perusteellisemmin havainnollistaa, miksi älykkyystutkimuksen perusteella oletus siitä, että ÄO selittää taloudellista menestymistä eikä päinvastoin, on empiirisen datan ja vuosikymmenten tutkimusten valossa perusteltu.

Paljon kritiikkiä on saanut myös Lynnin ja Vanhasen tapa käyttää analyysissaan naapurimaiden aineistoa niiden valtioiden kohdalla, joista ÄO-dataa ei ole saatavilla. Kuten todettua, tämä ei kuitenkaan ole kovin merkittävä ongelma. Professori Pertti Töttö osoitti Tieteessä tapahtuu –lehdessä muutama vuosi sitten, että PISA-tutkimus, joka mittaa koulumenestystä, tukee Lynnin ja Vanhasen ÄO-aineistolla tekemää tutkimusta varsin kiistattomalla tavalla. Ja ÄO:n tiedetään indikoivan juuri koulumenestystä erittäin hyvin.

Keskeinen kysymys on siis se, kuinka paljon ympäristöoloja parantamalla kyetään kansakunnan keksimääräistä älykkyysosamäärää nostamaan. Mielestäni köyhimpien maiden kohdalla järkevintä on suhtautua Vanhasen johtopäätöksiin jokseenkin skeptisesti, koska kausaliteetin suuntaa emme korrelaatioiden perusteella kykene arvioimaan. Kyseessä on todennäköisesti vuorovaikutussuhde, jolloin ympäristöoloja parantamalla kansakunnan keskimääräinen älykkyyskin ainakin jonkin verran nousee. Tämä puolestaan mahdollistaa ympäristöolojen edelleen parantamisen, kunnes jossain vaiheessa kansakunnan geneettisen potentiaalin katto tulee vastaan. Missä tämä katto vaikkapa Lähi-Idän ja Saharan eteläpuoleisen Afrikan osalta sijaitsee on pitkälti avoin kysymys.

Esimerkiksi vanhoillisten islamilaisten valtioiden alhainen keski-ÄO voi pitkälti selittyä sillä, että naiset on suljettu koulu- ja työelämän ulkopuolelle eikä miestenkään koulutus ole lähelläkään länsimaista tasoa. Afrikassa on lisäksi omat ongelmansa, jotka tietenkin osaltaan johtuvat myös mantereen alhaisesta älykkyystasosta. Meidän pitäisi vain tietää, kuinka paljon tätä älykkyystasoa kykenemme nostamaan ja miten se pitäisi tehdä. Kysymys on erittäin vaikea, eikä asialle ole lyhyellä tähtäyksellä paljoakaan tehtävissä. Tässä mielessä Vanhasen analyysi on relevantti, sillä hänen tutkimuksissaan saama selitysprosentti on ja pysyy. Näin ollen ei ihme, että professori on melko pessimistinen asian suhteen.
Vanhanen ei kuitenkaan näytä merkkejä täydelliseen epätoivoon vaipumisesta. Teoksen lopussa hän esittää useita ehdotuksia siitä, miten asioiden tilaa voitaisiin parantaa. Nyt olisikin tärkeää, että emeritusprofessorin tutkimuksiin alettaisiin suhtautua vakavasti ja niiden puutteita ryhdyttäisiin korjaamaan. Globaalien ongelmien taustalla on kieltämättä usein ihmisten erilaisuus, mutta juuri tässä voi piillä myös joidenkin ongelmien ratkaisu.

Kun maailmaa ryhdytään parantamaan, on tärkeää parantaa oikeaa maailmaa. Parantamalla mielikuvitusmaailma, jossa kaikki erot johtuvat ympäristöstä ja jossa kaikki ihmiset ovat periaatteessa samanlaisia henkisiltä kyvyiltään, ei mikään todellisuudessa parane. Tässä mielessä Vanhanen pitäisi ottaa vakavasti poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen keskuudessa, mikä lienee kuitenkin tällä hetkellä varsin rohkea vaatimus. Tuskin edes Vanhasen oma poika, Suomen pääministeri, uskaltaa isänsä kirjoja lukea tai hänen tutkimustuloksiaan julkisuudessa paheksumatta kommentoida. Harmin paikka.

Tiede, rationaalinen argumentaatio ja Jumalan viraltapano

2008-10-13T10:30:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi (Vapaa Ajattelija 5/2008)

Piispa Mikko Heikka hyökkäsi rajusti uskontokriittisiä näkemyksiä esittäneiden Richard Dawkinsin ja Daniel C. Dennettin kimppuun Suomen Kuvalehdessä 5.9. Koska lehti antaa vain suppean vastinemahdollisuuden ja Heikan kirjoitus sisälsi niin runsaasti väärinkäsityksiä, katsoimme välttämättömäksi vastata Heikalle yksityiskohtaisesti Vapaa Ajattelijassa.

Piispa kysyy, paneeko tiede Jumalan viralta. Hän on huomannut, että evoluutiobiologit ja kosmologit väittävät tieteen nimissä uusiin tutkimuksiinsa nojautuen, ettei Jumalaa ole. Heikan mukaan heidän perusteensa jumalahypoteesin hylkäämiseen näyttävät kovin heppoisilta. Piispa ei selvästikään tunne keskeisiä, kyseisten ajattelijoiden esittämiä perusteluja ja valitettavasti kuvailee esitettyjäkin perusteluja väärin.

Sitä paitsi Heikan lähtökohtakin on väärä. ”Tieteen ei edes tarvitse panna Jumalaa viralta. Tieteen kannalta Jumala on tarpeeton hypoteesi, jonka syvällisempi pohtiminen ei yleensä tuota mitään hedelmällisiä ajatuksia”, kuten Suomen Kuvalehden lukijablogissa viisaasti sanottiin. Modernin tieteen lähtökohtana on jo kauan ollut metodologinen ateismi, joka kieltää henkiolentojen sekoittamisen maailmasta tehtyihin kuvauksiin.

Heikan tapa käsittää väärin tieteilijöiden taustaa ja kysymyksiä

Piispan väite, että tunnetuimmat Jumalan olemassaolon kieltävistä evoluutiobiologeista ja kosmologeista ovat Richard Dawkins ja Daniel C. Dennett ei pidä paikkaansa kuin osittain. Dawkins kylläkin on akateemisesti arvostettu biologi, vaikka Heikka yrittääkin Dawkinsin tieteellisen maineen kiistää. Dennett puolestaan ei ole evoluutiobiologi eikä kosmologi, mikä erehdys antaa kuvan Heikan argumentoinnin tasosta.

Muutenkin Heikan kirjoituksessa on ikävintä arvostettujen oppineiden ad hominem –tasolla tapahtuva teilaaminen sekä lukuisat virheet tutkijoiden tieteenalojen määrittelyssä. Tämä ei kuitenkaan koske teologeja, jotka saavat Heikalta todenmukaisen esittelyn lisäksi tarpeetontakin arvonnousua.

Piispa kirjoittaa: ”Richard Dawkins sai alun perin koulutuksensa eläintieteilijäksi, mutta sillä saralla hänen saavutuksensa jäivät jokseenkin vaatimattomiksi”. Väite ei pidä paikkaansa, ellei sitten merkittävän professuurin saamista Kalifornian yliopistosta Berkeleystä pidetä minään muuna kuin ”vaatimattomana saavutuksena”.

Lisäksi Heikka vihjaa, että tieteen kansantajuistaminen eli popularisointi olisi jotenkin toisarvoinen tehtävä. Päinvastoin: Oxfordin yliopisto on myöntänyt tämän yhteiskunnan kannalta keskeisen roolin juuri Dawkinsille, mikä on luonnollisestikin suuri kunnianosoitus. Dawkins on lisäksi julkaissut uraauurtavia artikkeleita mm. käyttäytymisekologian arvostetuissa oppikirjoissa sekä tieteellisesti korkeatasoisen teoksen The Extended Phenotype (Oxford University Press 1982).

Piispa jatkaa lukijoidensa harhaanjohtamista: ”Daniel C. Dennett puolestaan sai koulutuksen analyyttiseen filosofiaan, mutta tunnetuksi hän on tullut evoluutiobiologiaan liittyvistä teoksistaan”.

Koulutuksen Heikka kirjaa oikein, mutta maineen täysin väärin. Dennett ei ole minkäänlainen biologi, vaan filosofi. Dennettin tähän mennessä huomiota herättänein teos on Tietoisuuden selitys (1991, suom. Art House 1999), jossa hän esittelee mallinsa ihmismielen toiminnasta ja tietoisuudesta.

Piispa väittää jopa, että ”Dennett sanoo olevansa itseoppinut ja saaneensa parhaat oppinsa epämuodollisissa keskusteluissa toisten tutkijoiden kanssa.” Tämä on vähintäänkin harhaanjohtavaa. On mahdollista, että Dennett on noin sanonut, mutta se on ristiriidassa Heikan aikaisemman virkkeen ja Dennettin elämänhistorian kanssa. Dennett on arvostettu Tuftsin yliopiston professori ja julkaissut useita tärkeitä teoksia sekä tieteellisiä artikkeleita mielenfilosofiasta. Filosofi on kirjoituksissaan käsitellyt mm. vapaan tahdon ongelmaa, intentionaalisuutta ja kognitiota. Hän on kieltämättä evolutiivisesti suuntautunut, mutta niin ovat kaikki, jotka tietävät ihmismielen olevan evoluution vuosituhansien kuluessa muovaama.

Heikka on ilmeisestikin lukenut tietonsa toisen käden lähteistä ja viittaa Dennettin maineeseen teoksen Darwin’s Dangerous Idea (1995) perusteella. Siinä Dennett tosiaan käsittelee evoluutiomekanismien ohella myös maailmankaikkeuden syntyä koskevia teorioita, mutta tämä ei tee filosofista evoluutiobiologia tahi kosmologia eikä Dennett sellainen väitä olevansa.

Joudumme näin ollen ilmaisemaan syvän oudoksuntamme siitä, että kirkonmies Heikalla on kummallinen halu sanoa vääriä todistuksia korkeasti oppineista ihmisistä, tai ainakin uskontoa kritisoivista sellaisista.

Heikan mukaan Dawkinsin ja Dennettin kritiikissä keskeisessä roolissa on ollut professori Alister McGrath, joka kuulemma toimii Dawkinsin työtoverina Oxfordissa. McGrath ei kuitenkaan ole Dawkinsin ”työtoveri”, vaikka molemmilla onkin ollut oppituoli samassa yliopistossa. McGrath on teologi, kuten Heikka myöhemmin oikein kertoo, eikä hän suinkaan esiinny luonnontieteilijänä. McGrath on kylläkin hyvä teologi ja hän on kirjoittanut mm. kiinnostavan kirjan ateismin aatehistoriasta.

Heikan mielilukemisiin kuuluu ”kansainvälisesti tunnettu filosofi Roy Abraham Varghese.”

Englanninkielinen Wikipedia ei tunne Roy Abraham Varghesea, joten tuskin häntä kovin "kansainvälisesti tunnettuna" voi pitää. Mutta hän ei ole myöskään filosofi, vaan koulutuksestaan teologi ja monien sinänsä kiinnostavien keskustelukirjojen toimittaja. Varghesen suurimmaksi ansioksi kuvattu Templeton Prize ei myöskään tee hänestä filosofia tai luonnontieteilijää. John Templeton Foundation tukee toki tieteiden edistämistä, mutta Templeton Prize on mukana säätiön toiminnassa tieteen edistämisen ohella, ja säätiön oman ilmoituksen mukaan kyseinen palkinto on annettu uskonnon edistämisestä, ei tieteen eikä filosofian.

Ikävää on, että meidän täytyy näinkin laajasti selvitellä Heikan omia sotkuja, jotka hän tai Suomen Kuvalehden kriittinen toimittaja olisi voinut itse selvittää yksinkertaisella lähdekritiikillä ennen tekstin julkaisemista.

Onko meemien tutkimuksella merkitystä ja kumoaako meemien kritiikki ateismin?

Heikka keskittää tulituksensa ”meemin” käsitteeseen. Hän esittää, että ”Dawkinsin ja Dennettin tuotantoa yhdistävä tekijä on ’meemin’ käsite. Molemmat ovat puhuneet paljon geenien ja meemien vuorovaikutuksesta, joka on heidän mielestään avain evoluution ymmärtämiseen.”

Tämäkin väite on harhaanjohtava. Dennett on tosiaan käyttänyt Dawkinsin lanseeraamaa meemi-käsitettä mielenfilosofiassaan ja erityisesti ihmisen tietoisuuden selittämisessä, mutta hän tekee tämän nykyaikaisen kognitiotieteen puitteissa. Kognitiotieteessä käytetään meemistä poikkeavaa käsitettä ’mentaalinen representaatio’, joka on vastaava informaation siirtymisen mallintamista helpottava työkalu.

Heikka jatkaa: ”Meemit ovat tutkijoiden mielestä geenien kulttuurinen vastine. Meemi on kulttuurinen idea, joka voi kopioitua aivoista toiseen samaan tapaan kuin geenit kopioituvat yksilöstä toiseen. Meemit voivat levittää sekä hyödyllistä informaatiota että vaarallisia ideoita. Uskonnot ovat Dawkinsin ja Dennettin mielestä evoluution kannalta hyödyttömiä ja vahingollisia meemejä. Siksi uskontoja tulee vastustaa.”

Totta, mutta varauksella Dennettin suhteen. Dawkins ei kiellä, etteikö uskonnollisuudella mahdollisesti olisi saattanut olla evoluutiossa lisääntymistä ja eloonjäämistä edistäviä vaikutuksia, mutta molemmat tiedemiehet peräänkuuluttavat asian tarkempaa tutkimista. Mikäli Heikka olisi tieteen metodista perillä, hän toki tietäisi hypoteesien esittämisen, käsitteiden luomisen, varovaisuuden ja asioiden mahdollisimman täsmällisen selvittämisen olevan tieteen normaalikäytäntö.

Erityisen kohtalokasta on piispan auktoriteettiusko kollegansa meemikritiikkiä kohtaan. Heikka kirjoittaa: ”McGrathin painavin kritiikki kohdistuu kuitenkin meemin käsitteeseen. Tämä on McGrathin mielestä sinänsä kiinnostava konstruktio, mutta siinä on yksi perustavaa laatua oleva vika. Meemejä ei ole olemassa. Ne ovat luojiensa rakentama uskomusjärjestelmä, jolla he hyökkäävät uskonnon uskomusjärjestelmän kimppuun. Omaa uskomusjärjestelmäänsä he kutsuvat tieteeksi ja vastustajan uskomusjärjestelmiä vahingollisiksi meemeiksi. Tätä kutsuttiin vanhaan hyvään aikaan silmänkääntötempuksi.”

Väärin. Meemin käsitteen hylkääminen on vain McGrathin, uskovan henkilön henkilökohtainen mielipide. Tieteellisessä yhteisössä meemi on edelleen melko laajalti hyväksytty ja käytetty käsite. Meemi ei myöskään ole ateismin kulmakivi, vaan tieteen sisäinen kysymys. Mikäli tiede hylkää meemin käsitteen, myös tieteelliseen maailmankuvaan nojautuva ateismi hylkää sen.

Toisaalta aiemmin mainittu kognitiotieteen ja kognitiivisen uskontotieteen käsite ”mentaalinen representaatio” on meemin korvaava työkalu, joka selittää informaation siirtymisen ihmismielestä toiseen usean tutkijan mielestä meemiä realistisemmalla tavalla. Kiistely aiheesta jatkuu, kuten tieteessä on tapana.

Heikka jatkaa memetiikan suomimista toisen käden lähteisiin vetoamalla:

”Samansuuntaista kritiikkiä on myös suomalainen filosofi Putte Wilhelmsson.” Heikka kirjoittaa: ”Wilhelmsson toteaa, että geenit on tehty DNA:sta, mutta meemit ovat sanaleikkejä. Siksi meemien olemassaololle on yhtä vähän todisteita kuin Jumalan olemassaololle.” Tämä on tyhjä väite, ellemme sitten pidä Wilhelmssonia kaiken tieteen auktoriteettina. Wilhelmsson ei myöskään ole filosofi, kuten Heikka väittää, vaan vailla akateemista oppiarvoa oleva toimittaja.

Todella harhaanjohtavaa on se, että Heikka korottaa kirjallisuustieteen opinnot keskeyttäneen, filosofian opintojaan mahdollisesti jatkavan toimittaja-kolumnistin filosofiksi. Tätä akateemista arvonantoa kannattaa verrata siihen, miten piispa pitää Dawkinsin saavutuksia biologiassa ”vaatimattomina” ja Dennettiä lähinnä itseoppineena biologina.

Wilhelmssonin tapana on kirjoittaa kärkeviä kolumneja ja arvioita, joissa hän kumoaa itse kyhäämänsä olkiukot eli kritiikin kohteena olevasta asiasta tehdyt helpot maalit. Meemi saa Wilhelmssonilta samanlaisen kohtelun Turun Sanomien kirja-arviossa ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista”. Heikka nielee Wilhelmssonin siteeraaman mikrobiologi H. Allen Orrin yhden virkkeen meemikritiikin vailla epäilyksiä.

Piispalta unohtuu, että evoluutiobiologi Dawkins ja filosofi Dennett eivät suinkaan perusta uskontokritiikkiään meemin varaan, vaan argumentoivat kattavasti monoteististen uskontojen jumalien epätodennäköisyyden puolesta.

Onko uskonnosta ollut historiassa hyötyä ja mitkä ovat olleet ja ovat nyt sen vaarat?

Heikan mielestä Dawkinsin ja Dennettin uskontokritiikki on ”häijyä”. ”Dawkins vyöryttää esiin kaiken mahdollisen pahan, mitä uskonnot ovat saaneet aikaan. Uskonsodat, ristiretket ja itsemurhapommittajat todistavat hänen mielestään, että uskonnot levittävät vahingollisia meemejä. Erityisesti Dawkins on huolissaan uskontojen mielenterveydellisistä vaikutuksista.” Tämä pitääkin paikkansa.

Heikka menee kuitenkin niin pitkälle yhden teologikollegansa uskomisessa, että kirjoittaa: ”McGrathin teos The Dawkins Delusion (London 2007) ei jätä kohteestaan kiveä kiven päälle. Dawkinsin pääväite uskonnon mielenterveydellisistä haittavaikutuksista joutuu outoon valoon, kun McGrath vyöryttää toisensa jälkeen tutkimuksia, jotka osoittavat juuri päinvastaista.”

Tällainen on irrelevanttia. Väite ei sisällä minkäänlaista argumenttia, Heikka ainoastaan toteaa, että McGrath väittää päinvastaista. McGrathin teoksesta saattaa löytyä hyviä argumenttejakin, mutta ainakaan Heikka ei ole niitä löytänyt.

Piispa kirjoittaa: ”Dawkinsin ja Dennettin kiihkeä kritiikki tulee ymmärretyksi, kun muistaa, että he peilaavat ajatteluaan erityisesti amerikkalaiseen fundamentalismiin. Sen keskellä ateistit ovat Dawkinsin mielestä yhtä sorrettuja kuin homoseksuaalit. Siksi hän toivoo voivansa päästää ateistit kaapista ja tehdä heidän vakaumuksestaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävän.”

Totta, vaihteeksi. Anglosaksisten ateistien kirjoitukset on luonnollisestikin tehty heidän oman toimintaympäristönsä ehdoilla, eikä suomalainen ympäristö ole samanlainen. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin heikennä heidän eri uskonnollisuuden muotoihin kohdistamaa kritiikkiään.

Heikan mukaan ”uskonto on heille kreationismia ja ’älykästä suunnittelua’ (intelligent design). Nämä suuntaukset ovat kuitenkin olleet jo vuosikymmeniä kirkkojen valtavirran marginaalissa, vaikka Yhdysvalloissa ne vielä vaikuttavat.”

Väärin: vaikka ne eivät, ainakaan vielä, vaikuta voimakkaasti Suomessa, niin kreationismi ja ID ovat juuri protestanttisen uskonnollisuuden vitsaus kaikkialla maailmassa. Heikka ei myöskään kerro, mitä ”kirkkojen valtavirta” on, vaikka hänen kritiikkinsä rakentuu juuri sille.

Huvittavaa on, että Heikka tukeutuu mieliteologinsa (jota hän kuitenkin väittää filosofiksi) Varghesen suuhun sijoitettuun ”toteamukseen”, että ”uskonnosta puhuessaan Dawkins luopuu tieteellisestä argumentaatiosta ja ryhtyy fundamentalistiseksi saarnamieheksi”.

Tällainen kritiikki on tietystikin tyhjää. Varghesen väitetty mielipide on pelkkä henkilöön kohdistuva hyökkäys, ei argumentti. Ainoa ”fundamentalisti”, jonka Heikka katsoo kritiikkiä tarvitsevaksi, onkin yllättäen Dawkins! Piispa ei ilmeisesti katso fundamentalismin tarvitsevan muuta kritiikkiä ja vähättelee sen ongelmaa. Kuitenkin fundamentalismin nousu, sekä sen juutalaisessa, kristillisessä että islamilaisessa muodossaan on mielestämme yksi vuosisatamme suurimpia uhkakuvia ja ongelmia.

Haastaako moderni luonnontiede Jumalan, erityisesti suhteellisuusteoria ja kosmologia?

Heikka toteaa, että Suomessa erityisesti Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ”vyöryttävät tuotannossaan ja julkisissa esiintymisissään esiin suhteellisuusteorian perusteet ja kosmologian viimeiset löydöt. Alkuräjähdys, avaruuden laajeneminen ja Albert Einsteinin löydöt tulevat vakuuttavasti kuvatuksi. Lukija joutuu kuitenkin kysymään: So what? Mikä tässä on sellaista, joka panee Jumalan viralta?”

Näyttää siltä, että Heikka ei tunne koko kritiikin sisältöä. Esimerkiksi alkuräjähdys singulariteetista sulkee pois luoja-Jumalan, sillä ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaakaan. Tämän on todennut mm. arvostettu fyysikko Stephen Hawking. Heikka väittää, että ”jo kuusikymmentäluvulla jokainen itseään arvostava teologi omaksui suhteellisuusteorian perusteet.”

Väite on epäilyttävä, ellei sitten ”itseään arvostava teologi” määritellä ”teologiksi, joka omaksuu suhteellisuusteorian perusteet”. Suhteellisuusteorian hallinta on harvinaista herkkua, mutta siihen perustuvaa historiallista kosmologiaa, kuvausta maailmankaikkeuden synnystä ja laajentumisesta, voi ymmärtää ilman korkeampaa matematiikkaakin.

Koko yleisen suhteellisuuden eli siis tieteellisen kosmologian aivan alkeellisimpana lähtökohtana on se, että aika-avaruus tulee pystyä kuvaamaan tavalla, joka viittaa vain itseensä, eikä edellytä mitään ulkopuolisia rakenteita kuten suurempaa aikaa tai avaruutta, johon se olisi upotettu. Tämän aika-avaruuden puitteissa pitää pystyä tyhjentävästi selittämään, miten painovoima, erityisen suhteellisuuden antama paikallinen rakenne, aika, avaruus ja massa sitoutuvat yhdeksi jakamattomaksi kokonaisuudeksi.

Tällaisessa analyysissa ei siis ole mitään oletusta mistään universumin ulkopuolisesta paikasta, jossa voisi olla jumalia. Universumin käytös selitetään tavalla, joka sulkee ulkopuolisen vaikutuksen eli Jumalan pois.

Mitä merkitystä kristinuskolle modernin luonnontieteen maailmankuvasta on, etenkin tavallisen uskovaisen kannalta?

Piispan mielestä ”suomalaisten kosmologien uskontokritiikkiä kuunnellessa tulee vaivautunut olo. Mistä uskonnosta he oikein puhuvat?” Tämä on irrelevanttia, sillä Heikka puhuu ainoastaan subjektiivisesta ”vaivautuneesta olostaan”, mikä ei ole argumentti.

Kolumnisti täsmentää kysymystään: ”Millaisesta Jumalasta he (kosmologit) puhuvat?” Tämä on sen sijaan hyvä kysymys, joka pitää esittää niin teisteille kuin ateisteillekin, jotta keskustelut voisivat kohdata toisensa. Tästä näyttää vallitsevan yksimielisyys vakavasti keskusteluun pyrkivien teologien ja ateististen filosofien välillä: ”Mielestäni ateisteilta ja uskovaisilta agnostikoilta on aina kysyttävä, millaisen Jumalan he kieltävät, uskovat ja pitävät tietämättömyytensä kohteena.” (Matti Myllykoski Vartija-lehdessä 2/08). ”Olisikin kohtuullista, että teistit ja ateistit kertoisivat, minkä Jumalan he myöntävät tai hylkäävät.” (Ilkka Niiniluoto teoksessa Uskonnonfilosofia, WSOY 2003, s. 135).

Tosin Heikka ei tietenkään kerro meille, millaisesta Jumalasta hän itse puhuu, vaan esittää: ”Onko heille päivitetty näkemys siitä, mitä valtavirran kirkoissa opetetaan?” Tämä on tyhjä kysymys, eikä Heikka osoita, miten kosmologien kritiikki olisi virheellistä. Varmastikin piispa tuntee paremmin, mitä kirkossa saarnataan kuin ei-uskovaiset luonnontieteen professorit, mutta on kirkon oma vika, mikäli sen luvalla sanoen sekavat opit eivät ole laajemman yleisön tiedossa. Kreationismin ylistys kirkossa tulee kyllä esille jo pelkästään suvivirttä laulatettaessa.

Mikä on kristinuskon kanta tieteen vapauteen?

Piispan mukaan ”Raamattu ei ole kosmologian tai evoluutiobiologian oppikirja.” Tämä on varmasti totta, koska tiedettäkään ei ollut olemassa itäisen Välimeren alueella, kun Raamatun kirjat kirjoitettiin. Mutta näin protestantit alkoivat argumentoida vasta 1800-luvun lopulta alkaen ja katoliset huomattavasti myöhemmin.

Heikka jatkaa, että Raamattu ei myöskään ”esitä tieteelle agendaa.” Tämä on puolitotuus: Protestanttifundamentalistien mukaan esittää, luterilaisuuden ja katolisuuden nykymuotojen mukaan onneksi ei. Keskiajalla tiede oli teologian pakkopaidassa, mihin fundamentalistit sekä kristinuskossa että islamissa haluaisivat sen uudelleen kahlita.

Aleksandrian piispa tuhosi aikaisemman tieteellisen tiedon ruumiillistuman, Aleksandrian kirjaston, ja kristityt roomalaiset sulkivat Platonilta periytyneen Akatemian. Nämä iskivät tieteellistä edistystä taaksepäin vuosisadoiksi.

Heikka väittää, että ”luterilaisen uskon perusaksioomiin kuuluukin, että tiede on vapaa.” Perusaksioomiin? Se on enimmilläänkin puolitotuus. On hyvä, jos Suomessa tuomiokapituli sanoo näin, mutta Lutherin teksteistä tuskin löytyy suoraa tukea tuollaiselle näkemykselle. Historiassa on yllin kyllin näyttöä siitä, että myös luterilaiset ovat hyvin usein uskonnollisin perustein hidastamassa tieteen edistymistä. Suomen johtavat älykkään suunnittelun ja kreationismin kannattajat Matti Leisola, Kimmo Pälikkö ja Pekka Reinikainen ovat luterilaisia. Ovatko nämä luoja-Jumalaa tieteeseen avoimesti ajavat miehet siis Heikan mielestä huonoja luterilaisia?

Heikka joka tapauksessa vaikuttaa kokevansa olevan ”vapaa” vääristelemään eri tieteilijöiden aloja ja saavutuksia. Piispa ei myöskään anna luonnontieteelle vapautta keskustella meemeistä, vaan perusteetta leimaa ne ”uskonkappaleiksi”, mitkä tosin ovatkin hänen asiantuntemuksensa aluetta.

Heikka esittää, että ”tiede operoi järjen alueella, joka on Jumalan lahjoista suurimpia.” Järki on kuitenkin ihmisen evolutiivinen kyky, joka oli olemassa ennen teismiä. Heikan väite on vain dogmin toistamista ilman perustelua, mikä on juuri järjen käytön vastakohta.

Piispa jopa esittää, että ”kirkonmiehet ovat olleet pikemminkin iloissaan kuin pahoillaan Charles Darwinin löydöstä.” Tosiasiassahan kirkko kamppaili vuosikymmeniä evoluutioteoriaa vastaan (ks. tietolaatikko). Kun se osoittautui älyllisesti mahdottomaksi, yritettiin asia kuitata sillä, että ”evoluutio on Jumalan lahja”. Tällaista hypoteesia ei luonnollisen valinnan teoria tietenkään lainkaan tarvitse. Hupaisa yksityiskohta asiassa on, että myös Heikan Darwinin evoluutioteoriaa ylistäviä teologeja koskevan väitteen taustalta löytyy kolumnistikollega Putte Wilhelmssonin aiemmin mainittu yksioikoinen kirja-arvio.

Ovatko ”länsimaiset arvot” kristillisiä arvoja?

Heikka valittaa, ”etteivät tutkijat näe, kuinka länsimaisen kulttuurin perusarvot rakentuvat kristinuskon pohjalle”. Kristinusko on toki ollut muovaamassa länsimaista kulttuuria, mutta niin myös kreikkalainen tiede ja länsimainen valistus. Ateistit edustavat kahta viimeksi mainittua, jotka antavatkin länsimaiselle modernille sen aasialaisista (monoteistisista) kulttuureista erottuvan luonteen.

Eurooppalaisen eli modernin länsimaalaisen kulttuurin erityispiirteet saadaan esille juuri vertailussa euraasialaisten korkeakulttuureiden yleisiin piirteisiin. Mikäli puhutaan arvoista, niin eurooppalaisen modernin korkeakulttuurin perinteisistä aasialaisista korkeakulttuureista erottavia arvoja ovat olleet mm.:

- kreikkalainen osallistuvan demokratian idea;
- kreikkalainen riippumattoman tieteen idea;
- keskiajalta lähtevä edustuksellisuuden idea;
- uuden ajan kokeellisen tieteen idea;
- moderni valistuksen perintö:
- moderni ateismi.

Kristilliset arvot, joita parhaiten ruumiillisti keskiajan kristillinen yhtenäiskulttuuri, ovat sitä vastoin juuri niitä, jotka yhdistävät Euroopan aasialaisiin monoteistisiin kulttuuripiireihin, ennen muuta islamiin.

”Koululaitos, terveydenhoito, sosiaaliturva ja kansansivistys ovat syntyneet kirkon helmassa”, väittää Heikka ja kysyy: ”Eivätkö nämä ole evoluutiota rakentavia meemejä?” Kyseiset instituutiot olivat toki keskiajalla kirkon itselleen omimia, vaikkeivät silloinkaan kokonaan (erityisesti sosiaaliturva oli erilaisten kiltojen tehtävänä). Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat syntyneet ”kirkon helmassa” tai että niitä ei esiintyisi ei-kristillisissä kulttuureissa. Valtiollisen hyvinvointipolitiikan idea ei myöskään ole mitenkään länsimainen, vaan se löytyy esimerkiksi kiinalaisesta konfutselaisesta kulttuurista.

Mitkä ovat inhimillisen olemassaolon keskeiset kysymykset, ja onko kristinuskolla yksityisoikeus niiden vastauksiin tai edes oikeita vastauksia?

”Mistä uskonnossa sitten on kysymys?”, huipentaa Heikka. Hän kiteyttää Kristian Smedsiin tukeutuen ”ihmisen ongelman” kolmeen sanaan: "Rakkaus, kuolema ja Jumala. Ne ovat elämän perusvietit, ja niistä palikoista se vääntyy”. Ne ovat varmaankin Smedsin kolme keskeistä ongelmaa, mutta emme voi yleistää hänestä koko ihmislajiin. Esimerkiksi Freudin mukaan ihmisen perusvietit ovat vain eros ja thanatos, seksuaali- ja kuolemanvietti, ja niitä rajoittavat vain nälkä ja jano. Freudkin oli väärässä, kuten myöhempi psykologiatiede on osoittanut. Mutta teatteriohjaaja Smedsiin luottaminen näin tärkeässä asiassa on Freudiakin heppoisemmalla perustalla.

Jumalaa ei ole aina ollut, ei esimerkiksi metsästäjä-keräilijöiden animistisessa ja maagisessa kulttuurissa. Jumala on teistien myöhemmin keksimä ongelma, ei inhimillisen olemassaolon ikuinen ongelma. Moderni vertaileva uskontotiede on osoittanut, että tälläkin hetkellä maailmassa on noin 10 000 uskontoa, eikä läheskään kaikissa ole monoteismin olettamaa jumalaa.

Nykyaikaisen kognitiivisen uskontotieteen selitys niin monoteismin Jumalalle kuin muillekin vastaaville mielteille on melko yksinkertainen: jumalat ovat aivoissa loisivia, sopivasti intuitionvastaisia mentaalisia representaatioita (ks. Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään; WSOY 2007). Asiaa ei tässä tilanpuutteen vuoksi voida tämän laajemmin käsitellä, joten suosittelemme piispalle perehtymistä Boyerin yleistajuiseen teokseen. Aiheesta on myös tarjolla kerrassaan erinomaisia suomalaisia teoksia, joista on syytä mainita kansainvälisesti arvostetun, kognitiivisen uskontotieteen perustajiin lukeutuvan Ilkka Pyysiäisen kirja Jumalten keinu – kiertoajelu uskontotieteessä (Gaudeamus 2006) sekä Kimmo Ketolan, Ilkka Pyysiäisen ja Tom Sjöblomin toimittama tuore oppikirja Uskonto ja ihmismieli – Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen (Gaudeamus 2008).

Ja mitä tulee elämän suurin kysymyksiin, niin totta kai on järkevää pohtia moraalia, ihmisten yhteistyötä ja keskinäistä sisaruutta sekä veljeyttä ja rakkautta, kuolemasta nyt puhumattakaan. Kristinuskolla ei kuitenkaan ole mitään yksinoikeutta näihin kysymyksiin, eivätkä kristinuskon ns. ”jumalalliseen ilmestykseen” eli pyhiin kirjoituksiin perustuvat vastaukset ole suinkaan aina hyviä, vaan usein vaarallisia.

Mikä on ateismin vastaus elämän ja kuoleman kysymyksiin?

Entisen skottilaisen piispan Richard Hollowayn mukaan ”kristinusko on onnistunut muuttamaan Eroksen ja Afroditen paholaismaisiksi aaveiksi” seksuaalisuuden kritiikillään. Lisäksi ”Uskonto on kunnostautunut kuolemanahdistuksen nostattajana, erityisesti kristinusko sairaine ja rumine julistuksineen helvetistä.”

Ateismi taas hyväksyy Hollowayn mukaan, että ”kuolema on käsite, jolla tarkoitamme fyysisen olemuksemme hajoamista ja palautumista takaisin maahan. --Vaikka kuoleminen voi olla tuskallista, kuolema ei ole, koska se on vanha ystävämme Ei-Kukaan.” Siksi amerikkalainen ateisti Mark Twain saattoikin todeta oman ajan tieteellisen maailmankuvansa tasoon tukeutuen, että ”kuolema ei pelota minua, koska ennen syntymääni olin ollut kuolleena jo useita miljardeja vuosia!”

Ateismin sanoman voisi siis tiivistää niin, että ihmisen tulee huolehtia elämästään ja toisista jo maan päällä sekä nauttia olemassaolosta mahdollisuuksien rajoissa. Ateismiin ei sisälly pelkoa ja ahdistusta synnistä, helvetin tulesta tai muista yliluonnollisista rangaistuksista.

Vapaa-ajattelu on uskonnollista ajattelua parempi vaihtoehto, koska sen puitteissa ihmisen ei tarvitse rajoittaa henkensä liitoa turvautumalla vanhemmilta perittyihin perustelemattomiin uskomuksiin yliluonnollisten olentojen olemassaolosta. Ateistin ajattelu on tässä mielessä uskonnollisen ihmisen ajatteluun verrattuna positiivista, kirjaimellisesti vapaata. Surullista mutta totta, uskonnollinen ihminen on teististen uskomustensa vanki.

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja.

Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.

------------

Tietolaatikko:

Englannin kirkosta anteeksipyyntö Charles Darwinille

Anglikaanikirkon pastori Brown pyytää Darwinilta evoluutioteorian kieltämistä anteeksi lähes 150 vuotta ”Lajien synty” –teoksen ilmestymisen jälkeen. Uutinen julkaistiin Heikan kolumnin ilmestymisen jälkeisellä viikolla. Brown kirjoittaa: ”Charles Darwin: 200 vuotta syntymäsi jälkeen kirkko on velkaa anteeksipyynnön teoriasi väärinymmärtämisestä -- sekä ihmisten kannustamisesta tulkitsemaan sitä väärin."

Piispan Suomen Kuvalehdessä esittämiä väitteitä ei tue myöskään se, kun uutisessa kerrotaan, että ”anteeksipyynnön arvellaan suututtavan osan kirkon jäsenistä, joiden mielestä Darwinin teoriat ovat ristiriidassa kirkon oppeihin nähden". Englannin kirkon edustaja sanoikin, että kyseessä on pastori Brownin ”henkilökohtainen mielipide” eikä se siis ole kirkon virallinen anteeksipyyntö.

Murtuvatko myytit?

2008-10-10T11:57:00.000-07:00

Kirja-arvio, Skeptikko 3/2008

Viime vuosina on alkanut ilmestyä ilahduttavalla tavalla median valtavirrasta poikkeavia tietokirjoja, joissa kumotaan lehdissä, radiossa ja televisiossa usein kuultuja väitteitä. Myös akateemisessa maailmassa erilaiset pseudotieteelliset ja keittiöpsykologiaan perustuvat myytit ovat arkipäivää. Olisikin toivottavaa, että muodikkaasti spekulatiivisen näennäistieteen haastavat tietokirjat vaikuttaisivat suoraan myös yliopisto-opetukseen. On näet todella huolestuttavaa, että akateemisen maailman ylilyöntejä joudutaan toistuvasti arvostelemaan pääasiassa yliopiston ulkopuolelta. On taas kerran valittaen todettava, ettei tieteen itseäänkorjaavus näytä kaikilla aloilla toimivan.

Viime vuonna ilmestyi kaksi tärkeää kirjaa, jotka pitäisi löytyä jokaisen skeptikon kirjahyllystä tai ainakin lukulistalta. Teoksissa kumotaan valtava määrä myyttejä, joita kiertää baareissa, kahvipöytäkeskusteluissa ja mediassa.

Osa näistä saduista on suorastaan vahingollisia ja eräiden avulla voi jopa saada tohtorin paperit yliopistolta. Olisi siis hyvinkin suotavaa, että nyt arvioitavat uraauurtavat teokset saisivat sankan joukon seuraajia muilta kuvia kumartamattomilta kustantajilta, koska huolimatta kirjojen laajasta aihepiiristä, niissä vasta raapaistaan huuhaaoppien ja täysin virheelliselle ihmiskäsitykselle perustuvien ideologioiden pintaa. Todellisuus on tarua karmeampi ja sen nämä teokset kyllä kiistatta osoittavat.

Käsittelen seuraavassa vain niitä osa-alueita, jotka jotenkin liittyvät Skepsis ry:n toimialaan, joten anteeksipyyntöni niille kirjoittajille, joita en arviossani mainitse.

Skeptikon sydäntä lämmittää myös se, että leijonanosa teosten kirjoittajista on Skepsis ry:n jäseniä – osa jopa aktiiveja. Yhdistyksessämme on siis runsaasti rohkeita henkilöitä, jotka uskaltavat haastaa poliittisesti korrektin yleisen mielipiteen hegemonian. Esimerkillistä toimintaa!

Psykokulttuurin kriitikot

Marko Hamilon toimittama kirja ”Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa eli Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki” (Ajatus Kirjat 2007) on erittäin tervetullut lisä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjaan valitut kirjoittajat osaavat asiansa ja esittävät ilahduttavan ikonoklastisia näkemyksiä.

Se, että näin rohkea kirja tulee suuren Gummeruksen toimituksellisesti itsenäiseltä Ajatus Kirjat -kustannusyhtiöltä, lupaa hyvää myös jatkossa.

Hamilo korostaa, että kirja ei ole hyökkäys psykologiaa vastaan, vaan tarkoitus on ainoastaan kritisoida pseudotiedettä ja suoranaista epätieteellistä hömpötystä, jota meille psykologiana ja tieteenä on markkinoitu.

Kyse on lähinnä aiemmin papistolle kuuluneesta vallankäytöstä, joka viimeisten vuosikymmenien aikana sekularisoitumisen myötä on siirtynyt psykoterapiasektorille. Kun kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ongelmat on psykologisoitu, on syntynyt jatkuvasti uusia psykologisia kuppikuntia teorioineen näitä ongelmia ”parantamaan”. On narsisteja, huonoa itsetuntoa, tunneälyvajetta ja sitten tietysti lapsuuden traumoja, joita yhdistää se, että niiden avulla on yritetty selittää erilaisia ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen muotoja tai syyllistää syyttömiä. Mutta onko teorioille ja selityksille tieteellisiä perusteita?

Psykoanalyysi ja totuusrelativismi

Suomi on jostain syystä Argentiinan ja Ranskan kanssa siinä mielessä samanlaisessa asemassa, että täälläkin freudilaisuus vielä kukoistaa – tai oikeastaan rehottaa. Ranska on postmodernin totuusrelativismin kehto, kiitos sellaisten luonnontiedettä systemaattisesti solvanneiden ja väärinkäyttäneiden ”intellektuellien” kuin Jacques Derrida, Michel Foucault, Gilles Deleuze, Felix Guattari, Julia Kristeva, Luce Irigaray ja Jacques Lacan. Näistä neljä viimeksi mainittua ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammentaneet psykoanalyysista ja eräät jopa de facto psykoanalyytikkoja. Lacan on heistä eittämättä pahamaineisin – ja aiheesta onkin (ks. esim. Raymond Tallisin paljastava murska-arvio ‘The Shrink from Hell’; The Times Higher Education Supplement, 31 October 1997, s. 20, joka löytyy myös verkosta: http://www.psychiatrie-und-ethik.de/infc/1_gesamt_en.html)

Akateemiselle tutkimukselle aiheuttamansa haitan ohella psykoanalyysi on terrorisoinut myös yhteiskuntaa. Janne Kivivuori käsittelee tätä puolta esseessään ”Psykokulttuuri ja freudilaisuus Suomessa”. Tämän jälkeen kirjoittaja pohtii syitä freudilaisuuden suosiolle otsikolla ”Psykokulttuuri Ranskassa ja Argentiinassa”.

Edellä mainittuun luetteloon voidaan tämän myötä lisätä Raymond Tallisin oivallisesti lyttäämän Lacanin hagiografiankin kirjoittanut fanaattinen psykoanalyytikko Elizabeth Roudinescu, jonka pamfletti ”Miksi psykoanalyysia vielä tarvitaan?” ilmestyi suomeksi vuonna 2000. Kustantaja oli Gaudeamus, joka on muutenkin kunnostautunut totuusrelativismia kannattavien teosten suomeksi saattamisessa.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, näistä kummajaisista on syytä mainita Judith Butlerin sekavia spekulaatioita sisältävä naistutkimusraamattu ”Hankala sukupuoli”, jonka arvioin Skeptikon numerossa 2/2007 (ks. http://www.skepsis.fi/lehti/2007/2007-2-niemela.html). Myös Butler on nykyään innostunut psykoanalyysista, mikä ei ole yllätys. Mikä tahansa kelpaa, kunhan se ei ole tiedettä.

Janne Kivivuori osoittaa käsillä olevaan teokseen sisältyvissä esseissään, että psykoanalyysi on eräänlainen kansanuskonto, ideologia, jonka avulla erinäiset tahot yrittävät ajaa omaa agendaansa – yleensä kammottavin tai surkuhupaisin seurauksin. Lacan, Roudinescu ja Butler eivät tee poikkeusta.

Muiden uskomushoitojen tavoin psykoanalyysi nojaa nykyään vahvasti postmoderniin totuusrelativismiin. Tämä on ymmärrettävää, koska luonnontiede (empiria) ja tietoteoreettinen kritiikki ovat kumonneet kaikki psykoanalyytikkojen spekulaatiot kerta toisensa jälkeen. Näin ollen psykoanalyysia suosivat tutkijat ovat hakeneet tukea kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa muodikkaasta totuusrelativismista, jolloin mikä tahansa – paitsi tieteellinen metodi – käy. Kaikki on pelkkää tekstiä ja sen tulkintaa, tai performanssia sekä ”toistotekoja”.

Uskoo, ken haluaa. Minä en halua. Ennen muuta edellä mainittuihin spekulaatioihin hurahtaminen edellyttää epäkriittistä auktoriteettiuskoa ja moraaliposeeraajan mentaliteettia. Tieteen kanssa kummallakaan ominaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä.

Psykoterapian ongelmat

Marko Hamilo ottaa melkoisen riskin lähtiessään kritisoimaan psykoterapioiden tehoa. On selvää, että hän saa niskaansa koko terapeuttien ammattikunnan. Joka tapauksessa tekijä osoittaa, että terapioiden teho perustuu johonkin aivan muuhun kuin niiden taustalla oleviin teorioihin.

Monelle asiaa tuntemattomalle saattaa tulla yllätyksenä, että vain kognitiivisen käyttäytymisterapian toimivuudesta on tieteellistä näyttöä. Muiden terapioiden teho perustuu plasebovaikutukseen ja vaikkapa terapeutin sekä potilaan hyvään suhteeseen. Hamilo kysyykin aiheesta, pitääkö terapeuttien koulutukseen ja vastaanotolla ravaamiseen haaskata aikaa ja rahaa, kun hyvä ystävä tai empaattinen ihminen ajaa saman asian.

Kirjoittaja ei siis kiistä keskusteluhoidon mahdollisia ja osin havaittuja hyötyjä, mutta miksi opettaa ihmisille psykologisia teorioita, joiden toimivuudesta ei ole minkäänlaista näyttöä? Psykoanalyysi on tietenkin huuhaa-teorioiden joukossa omassa luokassaan ja julkisuudessa esitetyn kritiikin jälkeen psykoanalyytikot ovat jo pitkälti lakanneet väittämästä, että heidän oppinsa olisi tiedettä.

Vain jotkut itsepintaiset yliopistopostmodernistit – kuten eräs Freudiakin suomentanut performanssitaiteen nimiin vannova musiikkitieteilijä – jaksavat vuodesta toiseen sitkeästi puolustella näitä pseudotieteellisiä kakka- ja pippelispekulaatioita ja hankkivat sillä jopa filosofian tohtorin paperit. Tästä voimme päätellä jotakin yliopistolla tänäkin päivänä harjoitettavasta musiikkitieteestä ja naistutkimuksesta.

Rauhaa, rakkautta ja pseudotieteellistä utopismia

Petteri Pietikäisen osuus ”Vapaa seksi ja utopia uudesta ihmisestä” on herkullista ja hauskaa luettavaa. Psykoanalyyttisesta huuhaasta versoneet hurjat seksiteoriat ovat johtaneet suoranaisiin kultteihin, joissa vapaata seksiä on palvottu kuin hippiliikkeessä konsanaan.

Freudin spekulaatioista ponnistaneet ”terveen seksuaalisuuden” ylipapit, kuten enemmän taiteilijaboheemia kuin psykiatria muistuttanut Otto Gross, laativat kattavia yhteiskuntapoliittisia parannusohjelmia oppi-isänsä ideologisten huuhaateorioiden hengessä. Grossin ”dionyysinen eros” oli lisäksi hyvin feministinen ja sen tarkoitus oli tietenkin murtaa julmat patriarkaaliset ja kapitalistiset yhteiskuntarakenteet.

”Grossille psykoanalyysin tehtävänä on toimia vallankumouksen hiivana tai käyteaineena, joka yksilöllisen psyyken tasolla nostaa tietoisuutta kollektiivisen seksuaalipoliittisen vapautuksen mahdollisuudesta”, kirjoittaa Pietikäinen (s. 63). Myös filosofi Friedrich Nietzschen ”vallantahto” –käsite kummittelee näiden hurjien seksiutopioiden taustalla eli kyse on romantiikasta ja dekadenssista. Koko psykoanalyysikultin voidaankin sanoa olevan väärinymmärrettyä nietzscheläistä aristokraattista radikalismia. On toki jännittävää kuulua valaistuneeseen eliittiin, joka salaoppien avulla tavoittaa todellisuuden perimmäisen luonteen.

Suomessa Grossia tunnetumpi on Freudin oppilas Wilhelm Reich, jonka teoriat ovat niin järjettömiä, että skeptikko ei voi kuin ihmetellä, miten joku on voinut ottaa ne vakavasti. Ilmeisesti joku ottaa ne vieläkin vakavasti, koska Jouko Turkan perintö vaikuttaa edelleen teatterikorkeakoulussa. Turkan ohella entinen mestarikirjailija Hannu Salama oli taiteellisesti korkeatasoisessa varhaistuotannossaan läpeensä reichiläinen. Tämäkin osoittaa, että pseudotieteelliset hurjastelut ovat huomattavasti lähempänä taidetta kuin tiedettä. Tiedettä muistuttava okkultistinen jargon tosin harhauttaa epäkriittisiä lukijoita, mutta tämä ei ole mikään puolustus yliopistoille ja tutkijoille – päinvastoin.

Yliopistolla psykoanalyysista juontuvat hömppäopit kuuluisivat aatehistorian ja uskontotieteen tutkimuskohteisiin. Missään nimessä niitä ei saisi opiskelijoille tieteenä opettaa, kuten on laita kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa. Teatterikorkeakoulu ei siis ole ainoa opinahjo, jossa kaikkien rikkaruohojen annetaan villinä ja vapaana rehottaa.

Pietikäinen ei Reich-osiossaan jätä mitään epäselväksi. Kuten todettua, Reichin psykoanalyyttiseen sekoiluun liittyy voimakas moralistinen paatos ja kapitalistisen patriarkaatin vastustus. Ilmankos hän vetoaa tänäkin päivänä vallanhimoisiin, älyllisesti laiskoihin romantikkokaunosieluihin sekä akatemiassa että sen ulkopuolella. Samaa voidaan sanoa Sigmund Freudista.

1960-luvun nuoren älymystön guru Herbert Marcuse on myös jokseenkin tuttu suomalaisille. Tämä ”sivilisaation vaistorakenteen” väsymätön analysoija ei pitänyt amerikkalaisesta vauraasta yhteiskunnasta eikä nuorison vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä. Näistä epäkohdista Marcuse sitten kehitteli houreisia teorioitaan, jotka Pietikäinen ansiokkaasti esittelee.

Suomalaisia oikeusmurhia ja oppikirjojen ihmeellinen maailma

Anu Suomelan essee ”Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa” on todella karua luettavaa. Avioerotapauksissa isiä on syytetty insestistä ja oikeudessa on käytetty todistajina psykoanalyyttisesti orientoituneita ”asiantuntijoita”, joiden lausuntojen taustateoriat ovat täyttä humpuukia. ”Torjuttuja” muistoja on härskisti upotettu pienten lasten päähän ja heitä on johdateltu ja painostettu erilaisin keinoin. Isiä on tuomittu todella löyhin – suorastaan naurettavin, tai oikeastaan järkyttävin – perustein.

Suomelan kirjoitus on yhteiskunnallisesti erityisen tärkeä, koska se osoittaa, kuinka vakavia oikeudellisia vääryyksiä psykoanalyyttinen hömppä on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen. Kirjoittajan esittelemät karmivat esimerkkitapaukset puhuvat puolestaan.

Susanne Björkholm taas havainnollistaa kirjan päättävässä loistokkaassa esseessään, miten jo lukion psykologian oppikirjat ovat täynnä kaikenlaista psykohömppää. Nuorille opetetaan täysin vailla pohjaa olevia spekulaatioita tai itsestäänselvyyksiä.

Kirjoittajan johtopäätös ei mairittele oppikirjojen tekijöitä (s. 201):

”Lukiopsykologia on maalannut itsensä nurkkaan vetäytymällä syrjään luonnontieteistä. Mitään muuta kuin aikaa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Nyt, kun myös psykologiasta piittaamattomat nuoret pakotetaan tutustumaan aineeseen yhden lukiokurssin verran, olisi hyvä tilaisuus luoda uusin alku tieteellisen psykologian opetukselle.”

Toivon mukaan oppikirjojen kirjoittajat ja opetussuunnitelmien laatijat ottavat vaarin Björkholmin ehdotuksesta. Tässäkin nähdään, miten paras tieteen puolustus tulee usein akatemian ulkopuolelta; tässä tapauksessa suoraan kentältä, lukion kriittiseltä, itsenäiseen ajatteluun kykenevältä fiksulta opettajalta.

Björkholmin kaltaisia suoraselkäisiä tieteen puolustajia pitäisi vain olla kymmen- tai satakertainen määrä, jotta kaikki nuorten ja vähän vanhempienkin opetuksen epäkohdat saataisiin korjattua.

Ja on tietenkin selvää, että myös lukion oppikirjojen sisältämän roskan taustalta löytyy hyvin usein vanha tuttumme Sigmund Freud. Björkholm kirjoittaa (s. 200):

”Kyyninen tarkkailija voi löytää yhteisen nimittäjän kahdelle viimeksi mainitulle lukiopsykologian kuolemansynnille. Käsitesekamelska, yksinkertaisten asioiden monimutkaistaminen ja Freudin jatkuva kummitteleminen psykologian oppikirjoissa tuottavat psykologiabisnekselle yhä uusia asiakkaita. Lukiopolvi toisensa jälkeen lähtee koulunpenkiltä uskoen, että ihmismielen ymmärtäminen on suotu vain psykologeille ja että heidän luokseen on käännyttävä heti kun tuntuu pahalta.”

Psykoanalyytikot tienaavat erittäin hyvin, koska heidän tarjoamansa uskomushoito on erittäin pitkäkestoista ja vastaanotolla käydään useita kertoja viikossa. On siis psykoanalyytikoiden etujen mukaista, että ihmisten indoktrinoiminen freudilaisuudesta juontuviin seksi-, pissa- ja kakkaspekulaatioihin aloitetaan jo koulunpenkillä.

Toiminnan eettisyydestä pitäisi kuitenkin keskustella – ja vakavasti pitäisikin. Psykoanalyysi on humpuukia siinä missä antroposofia, korteista ennustaminen, pahojen henkien manaaminen, astrologia, homeopatia tai aromaterapia. Näitä se hyvin paljon muistuttaakin.

Tunneälyä vai yleisälykkyyttä?

Mikael Nederström kumoaa kirjoituksessaan monia myyttejä psykologisesta testaamisesta. Harvemmin Suomessa näin suoria sanoja saa lukea. Kirjoittaja on riemastuttavalla tavalla poliittisesti epäkorrekti ja erityisen mieluisaa tämä on sen tähden, että Nederströmin esittelemä psykologinen testaaminen perustuu tieteelliselle metodille ja on hyväksi havaittu, luotettava tapa arvioida ihmisten kykyjä. Itse asiassa älykkyystestit toimivat vertailukohtana kaikille muille psykometrisille mittareille, niin hyviä ja luotettavia ne jo pitkään ovat olleet.

Suomi oli pitkään Neuvostoliiton naapuri ja poliittisesti oikeaoppinen lysenkolaisuuden henki heijastuu edelleen ikävällä tavalla maamme differentiaalipsykologiaan ja aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Älykkyystutkimusta ei maassamme ole juuri arvostettu eikä edes tietokirjatasolla esitelty. Sitä on lähinnä kritisoitu ja totta kai väärin sekä epätieteellisin perustein.

Vain Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan jäsen, professori J.P. Roos on uskaltanut julkisuudessa älykkyystutkimusta puolustaa – Tatu Vanhasen ja Yrjö Ahmavaaran ohella. Nederström on nyt liittynyt tähän harvalukuisten uskalikkojen joukkoon.

Älykkyystutkimus ei jostain syystä sovi poliittiseen suvaitsevaisuutta korostavaan ilmapiiriin, koska se kartoittaa yksilöiden sekä ihmisryhmien välisiä osin geneettisperäisiä eroja ja niiden yhteiskunnallisia seurauksia. Ei siis ihme, että ala on saanut osakseen lähinnä ideologisesti motivoitua kritiikkiä niiltä, joiden mielestä vain keskenään henkisiltä ominaisuuksiltaan geneettisesti täysin samanlaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä pitää suvaita.

Kansainvälisesti arvostettuun emeritusprofessori Tatu Vanhaseen muutama vuosi sitten kohdistunut hysteerinen medianoitavaino on tästä henkilöön ikävästi käyvästä arvostelusta ääriesimerkkinä. Vanhanen leimattiin julkisuudessa kylmänviileästi rasistiksi vain sen vuoksi, että hän mainitsi jo pitkään tunnetun tosiasian ja etsi sille tieteellistä selitystä.

Jotkut ovat vieneet vääränlaista suvaitsevaisuutta korostavan massauskonnon todella pitkälle väittäen, ettei ihmisrotuja ole olemassakaan. Samaan aikaan he kuitenkin esittävät arvostavansa ihmis- sekä kulttuuridiversiteettiä ja tanssivat iloisesti monikulttuurisilla festivaaleilla. Kulttuurierot ovat kivoja ja ihania, mutta geneettiset erot itse saatanasta. Tällainen ajattelu on mielestäni hyvin omituista, mutta valitettavan yleistä. Miksi ihmeessä afrikkalaisten tai aasialaisten pitäisi olla geneettisesti samanlaisia kuin me? Mitä pahaa on ihmisroduissa ja niiden välisissä osin geneettisperäisissä eroissa?

Biologiaa hallitsevalle on itsestään selvää, että vain identtiset kaksoset ovat geneettisesti samanlaisia. Kaikki muut ihmiset eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Itse asiassa juuri kulttuuri usein pakottaa erilaisia ihmisiä massamuottiin jonkun totalitaristisen tai muuten järjettömän sortoideologian tahi muotivillityksen nimissä.

Tähän liittyen Nederström olisi voinut kirjoituksessaan aivan perustellusti mainita, että älykkyystestaus on ollut kiellettyä mm. Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Khomeinin Iranissa ja Kalifornian osavaltiossa (viimeksi mainitussa siksi, että testeissä mustat lapset pärjäävät keskimäärin valkoisia huonommin – tämä luonnollinen asiantila tulkittiin oikeudessa tietenkin rasismiksi).

Nederström joka tapauksessa kumoaa älykkyystutkimuksesta esitetyt poliittisesti motivoidut huuhaaväitteet asiallisesti ja tiukasti sekä esittelee asioiden todellisen laidan. Sen ohella hän toisessa kirjaan sisältyvässä esseessään arvostelee muodikkaita pehmoteorioita, kuten tunneälyä, jotka on luotu lähinnä lohduttamaan ihmisten tasapäisyyteen uskovia ”suvaitsevaisia” relativisti-idealisteja.

Tunneäly on Nederstörmin referoimien pätevien tutkimusten mukaan sarja persoonallisuuspiirteitä, eikä ominaisuuden itsenäisestä olemassaolosta ole juuri ollenkaan validia tieteellistä näyttöä. Tosin jonkinasteisesta sosiaalisesta älykkyydestä on kenties mielekästä puhua, mutta tämäkin on todennäköisesti yhdistelmä testien mittamaa yleisälykkyyttä ja persoonallisuuspiirteitä. Nähtäväksi jää, saako tunneäly joskus taakseen pätevää empiiristä näyttöä. Älykkyystutkimuksella näyttöä on yli sadan vuoden ajalta ja lisää tulee koko ajan.

Narsisteja, itsetuntovammaisia, koulukiusaamista, kriisiterapiaa ja yritysastrologiaa

Marko Hamilo puolestaan torppaa kahdessa erinomaisessa esseessään myytit koulukiusaamisen aiheuttamista elinikäisistä vaurioista ja narsisteista. Näihin liittyy runsaasti keittiö- ja kahvipöytäpsykologiaa, jolta kukaan ei ole voinut välttyä.

Jokainen tuntee narsistin, narsistin uhrin, huonosta itsetunnosta kärsivän koulukiusatun ihmisen ja jokainen osaa neuvoa, miten näihin pitäisi suhtautua sekä miten huonoa itsetuntoa voi nostaa. Erilaisia pseudotieteellisiä itsehoito-oppaita ilmestyy kuin sieniä sateella ja ihmisiä leimataan jatkuvasti äärimmäisen kyseenalaisin perustein.

Narsistia – termi, joka on peräisin freudilaisista opeista – käytetään nykyään jopa synonyymina psykopaatille. Jokainen epämiellyttäväksi koettu työtoveri, entinen puoliso, vaikea lapsi, määräilevä johtaja tai vastaava saa helposti niskaansa narsistin eli ”narskun” leiman. Tosiasiassa psykopatian diagnosoimiseen tarvitaan asiansa osaavaa psykiatria ja oireyhtymää varten kehitettyä erityistä testipatteria sekä mahdollisesti vielä sarja tieteellisiä kokeita.

Mitä tulee narsismiin, siitäkin on tullut kaiken kattava termi, jolla selitetään lähes mitä tahansa arkikäyttäytymistä. Jos termiä käytetään synonyymina itserakkaudelle, jokainen terve ihminen on narsisti. On tietenkin itserakkaampia ja vähemmän itserakkaita ihmisiä, mutta aivan eri asia on sitten se, pitääkö heitä psykologisoida tai alkaa hoitaa. Ammattinsa osaava psykiatri kyllä tunnistaa esimerkiksi vakavan masennuksen ja määrää siihen sopivan hoidon. Oikealla lääkityksellä itsetuntokin yleensä kummasti kohenee.

On myös otettava huomioon se yksinkertainen, jo mainittu tosiasia, että ihmiset ovat synnynnäisesti erilaisia, koska he identtisiä kaksosia lukuun ottamatta eroavat genotyypiltään. Lapsuuden kokemukset sekä myöhemmät elämänkohtalot vaikuttavat vielä tämän päälle. Me olemme erilaisia, eikä erilaisuus tietenkään ole psykopatologiaa. Tai sitten kaikki ovat sairaita. Näin moni tuntuu tosiaan ajattelevan.

Itsetuntokin on käsite, jota käytetään arkikielessä päivittäin. Silläkin selitetään lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä ja näin ollen se ei selitä yhtään mitään. Tämä on hyvin tyypillistä kulttuurimme ylipsykologisoitumiselle, jonka puitteissa kaikki hiukankin poikkeava käytös ja ihmisten väliset luonnolliset, osin myötäsyntyiset älykkyys-, temperamentti- ja persoonallisuuserot selitetään huonosta tai hyvästä itsetunnosta sekä väärästä kasvatuksesta ja/tai kapitalismista sekä sorrosta (tai rasismista) aiheutuviksi.

Tämäkään ei vielä riitä. Hamilo kertoo, että kokonaisia osavaltioita ja kansoja on diagnosoitu huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Ohjelmia väestön itsetunnon kohottamiseksi on laadittu ja tämän on oletettu automaattisesti johtavan yhteisön kukoistukseen. Missäs muualla tällaiseen ollaan turvauduttu kuin Yhdysvalloissa, laumaindividualismin ihmemaassa.

Koulukiusaajia ja kiusattuja on turha psykologisoida huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Sen sijaan kiusaamiseen pitäisi tiukasti puuttua. Itsetuntoa koskevista lukemattomista hömppäteorioista ei ole ihmisoikeusnäkökulmasta kuin haittaa.

Myös mediasta tutusta kriisiterapiasta on tullut muotivillitys ja sitä kritisoi aiheellisesti Pasi Jaakkonen. Näyttöä kriisiavun hyödyistä ei ole, mutta alustavaa näyttöä haitoista sen sijaan on. Moni onnettomuuden uhri tai uhrin läheinen ei edes halua kriisiapua ja eräät kokevat sen jopa loukkaavaksi.

Kirjoittaja esittelee paljonpuhuvia esimerkkejä kriisiterapeuttien ylilyönneistä ja jopa toimittajien sananvapauden estämisyrityksistä. Jos valta luisuu hataralla tai olemattomalla pohjalla olevia teorioita suosivalle kriisiterapeuttipapistolle, on asiallinen tiedonvälitys onnettomuuksista ja katastrofeista vakavasti uhattuna.

Taru Taipale kartoittaa esseessään psykotestausbisnestä, joka on kuulemma kasvussa. Tämä ei välttämättä ole hyvä asia. Työpaikkatestaamisessa käytetään näet mm. astroanalyysia ja kasvatustieteilijä Maarit Laurennon yritys Equinox Consulting laatii firmoille astrologisia karttoja. ”Kartan perusteella yritys sitten päättää esimerkiksi siitä, milloin jokin tuotelanseeraus kannattaa tehdä”, kirjoittaa Taipale (s. 170).

Henkilöarviointeja tehdään myös pätevämmin perustein ja näitä testejä Taipaleen ohella esittelee Nederström. Taipale on Nederströmiä kriittisempi henkilöstöarviointeja kohtaan, mutta molemmat peräänkuuluttavat testaajien pätevyyttä ja testien tieteellisyyttä. Erityisesti Skepsis ry:n jäsen Nederström antaa erinomaisen yleiskuvan alasta ja osoittaa hömppätestien sekä tieteellisten testien eron.

Feminismi, miehen paras ystävä?

Arno Kotron ja Hannu Sepposen kokoama esseeteos ”Mies vailla tasa-arvoa” (Tammi 2007) synnytti ilmestyessään julkisuudessa odotettua militanttia loanheittoa. Huvittavaa asiassa on se, että teokseen sisältyvässä mainiossa esseessään Esa Sariola ennakoi hienosti tämän lynkkausmentaliteetin ja mainitsee esimerkkinä Anne Moilasen Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen naistutkimusta arvostellutta teosta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” (Terra Cognita 2006) kohtaan esittämän törkeän ad hominem –hyökkäyksen Helsingin Sanomissa eli Pravdassa.

Myöhemmin, feministisen Tulva-lehden päätoimittajaksi ryhdyttyään, Moilanen vielä rankensi tyyliään pari pykälää ja nyt hän jo ampuu lehdessään miehiä munille. Kovaa peliä Naisasialiitto Unionissa, etten sanoisi. Tämä osoittaa sen, kuinka heppoisin eväin kiihkofeministit ovat pseudouskontonsa kanssa liikkeellä. Heillä ei ole ensimmäistäkään asia-argumenttia, jolla he voisivat vastata esitettyyn kritiikkiin. Jäljelle jää vain primitiivireaktio, jonka ampuu itseään nilkkaan. Tuli ei siis suinkaan osu miessikojen munille, vaan polttaa siskokultien uskottavuuden viimeisetkin rippeet karrelle. Otan osaa.

Eli kuten tavallista, ”Mies vailla tasa-arvoa” -kirjaa ja sen toimittajia sekä kirjoittajia arvioitiin vain henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella ja heitä syytettiin ties mistä. Näin käy kaikille, jotka pyhää lehmää uskaltautuvat kritisoimaan. Pyhä lehmä on tietenkin feminismi ja erityisesti akateeminen naistutkimus, feminismin yliopistolle pesiytynyt ideologinen haara.

Typerintä tässä ajojahdissa oli se, että feministit syyttivät kirjoittajia jonkinlaisesta ”miesasia-aktivismista” ja heidän jopa väitettiin olevan yhtenäinen naisasiaa vastustava liike. Tämä osoittaa jälleen kerran sen, että kirjaa ei edes luettu ennen suun avaamista; hutkittiin, eikä edes tutkittu. Lisäksi Arno Kotro nimenomaan korosti jo kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa tämän kirjoittaja Anne Moilasen tavoin oli läsnä, ettei ”Mies vailla tasa-arvoa” ole mikään miesasialiikkeen lähtölaukaus vaan kokoelma yksittäisiä kirjoituksia.

Tosiasiassa Kotron ja Sepposen toimittaja kirja oikeastaan kärsii hajanaisuudesta ja liiallisesta kirjoittajamäärästä. Pienemmällä tekijäjoukolla ja laadukkaammilla, laajemmilla esseillä teos olisi ollut huomattavasti parempi. Nyt mukana on täysiä huteja ja onpa mukaan valittu naistutkimuksen ylilyöntien puolustajiakin.

Heidän osuutensa kirjasta on paikoitellen käsittämätöntä pseudotieteellistä tasa-arvojargonia ja täynnä alkeellisia argumentaatiovirheitä sekä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Feministit eivät puolustajiensa puheenvuoroja kirjassa ole havainneet, mutta se ole yllätys. Kaikki äijänköriläät ovat heille lähtökohtaisesti pahoja ”miesasia-aktivistiluolamiehiä”, joten tulta munille ja piste.

Demarkaatio-ongelma ja rintamalinjojen asettaminen

Käsittelen tässä arviossani siis vain teoksen niitä kirjoituksia, jotka jollakin tavalla liittyvät Skepsis ry:n toimialaan. Valtaosa esseistä jää näin ollen kokonaan käsittelemättä, mm. kaikki yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet. Näiden poisjättäminen ei todellakaan tarkoita, ettenkö kokisi esseitä yhtä tärkeiksi kuin niitä, jotka liittyvät yhdistyksemme alaan.

Hannu Sepposen esittämät tosiasiat perheväkivallan uutisointiin liittyvästä vääristelystä on kuitenkin tässä syytä erikseen mainita. Jo tilastojen laadinnassa on suoranaista tarkoitushakuisuutta, joka tähtää vain ja ainoastaan miesten syyllistämiseen.

Sepponen esittää vastaansanomattomia todisteita väitteidensä tueksi ja ne olisi kyllä syytä yhteiskunnallisessa keskustelussa huomioida. Näin ei ole käynyt, vaan Sepponenkin on leimattu miesasiaöykkäriksi. Totuus tekee kipeää ja valitettavasti ankarimmat hyökkäykset ovat kohdistuneen nimenomaan Sepposen henkilöön.

Myös Arno Kotroa on ymmärretty niin väärin kuin vain voi. Vaikuttaa siltä, että kukaan feministi ja moni heitä sympatisoiva mies ei kirjan toimittajia edes halua ymmärtää. Juuri tämän takia on vielä syytä antaa erityiskunniamaininta Erkki Lampénin riemastuttavalle ja äärimmäisen selitysvoimaiselle esseelle ”Nainen miehen päässä – feministinen yliminä”. Suosittelen lämpimästi.

Vaikka kirjan toimittamisessa ollaan pääosin varsin poliittisesti epäkorrektilla linjalla, teoksen uskottavuuden kannalta biologian poissaolo on ilmeinen virhe, paria myönteistä poikkeusta lukuun ottamatta. Lähes kaikelle etsitään ja esitetään sosiaalis-kulttuurisia syitä, jotka useimmiten menevät metsään.

Esimerkiksi palkkaerojen ja työelämässä menestymisen sekä tieteellisille ja muille aloille suuntautumisen taustalla on useita biologisia tekijöitä, joista kirjassa ei anneta yhtään esimerkkiä. Sukupuolten välillä on eroja niin aivoissa, ruumiissa kuin käyttäytymisessä ja näillä on tietenkin osin biologinen perusta.

Usein ero on suurimmaksi osaksi juuri perimästä johtuva ja siihen perustuvia evolutiivisperäisiä selityksiä yhteiskunnallisille käytännöille sekä instituutioille kirjaan olisi pitänyt sisällyttää. Vain muutama essee sisältää biologiaan liittyviä tärkeitä tietoja, jotka aidosti selittävät sukupuolieroja monessa havaitussa ilmiössä.

Kirjan uskottavuutta heikentää lisäksi se, että mukana ovat Jussi Vähämäki ja Jouni Varanka. Molemmat edustavat moralistista, feminismistä lähtevää ”miestutkimusta” tai sille rinnasteista ideologiaa, jossa muka naisia eli feministejä mielistelemällä ja auttamalla autetaan myös miehiä. Miten tämä esimerkiksi pätee alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin laitakaupungin miehiin, joista hyvin tienaavat yliopistofeministit ja heidän akateemiset siipeilijänsä eivät ole pätkääkään kiinnostuneita?

Ideologisen painolastin ohella Vähämäen essee ei sisällä juuri ainuttakaan virkettä, jossa olisi tolkkua. Kirjoitus on postmodernin yliopistodiskurssin läpäisemä eli siinä soimataan miehiä ja kapitalismia. Kuten jokainen asiaan perehtynyt tietää, postmoderni jargon on pääosin käsittämätöntä akateemista sanahelinää eikä kirjoittajan virkkeistä kovinkaan usein löydy reaalisisältöä.

Miten ihmeessä muuten asiansa osaavat toimittajat Kotro ja Sepponen valitsivat tällaisia hömppäkirjoittajia näin tärkeään teokseen? Eikä tässä vielä kaikki.

Pasi Malmin oudot väitteet

Kahdella esseellä kirjassa huseeraava Pasi Malmi kysyy avausesseessään, mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää. Oireellista kirjoitukselle on kuitenkin se, että Malmikin sitoutuu melko vahvasti akateemisen feminismin ideologiseen lähtökohtaan, vaikkakin vain sen postmoderniin, relativistiseen muotoon.

Kirjoittaja jopa suoraan kehottaa miehiä lyöttäytymään yksiin postmodernistifeministien kanssa, koska näillä ei ole lopullisia, kiinnilyötyjä käsityksiä sukupuolirooleista. Malmi ohittaa tietoteoreettiset ongelmat kuten postmodernin totuusrelativismin sisäisen ristiriitaisuuden ja itsensä kumoamisen kokonaan. Miksi ihmeessä rationaalisen ihmisen tulisi kannattaa akateemista huuhaata tasa-arvopoliittisista syistä?

Toisaalta Malmi osoittaa nautittavalla tavalla akateemisen feminismin pöyristyttäviä ylilyöntejä, mutta ehkä hän osin hienotunteisuudesta tai tilanpuutteen takia jättää karmivimmat esimerkit mainitsematta. Satun näet tietämään, että Malmi on saanut kiivaimmilta feministeiltä runsaasti äärimmäisen ilkeää, henkilöön käyvää satikutia Naistutkimus-sähköpostilistalla, joten tästä olisi pari nasevaa näytettä ollut paikallaan. Vain nimet olisi pitänyt muuttaa, jotta syylliset eivät joutuisi kärsimään.

Tekijä kritisoi aiheesta täysin järjetöntä stand-point- eli suomeksi näkökulmaepistemologiaa, jossa naisen subjektiivinen käsitys asiasta kuin asiasta automaattisesti oletetaan moraalisesti ja tieto-opillisesti paremmaksi kuin pahan miehisen luonnontieteen objektiivisuuteen pyrkivä sortava, heteronormatiivisfallisnarsistisrasistinen metodiikka. Malmi ei kuitenkaan havaitse ristiriitaa myöhemmän yhteistyöehdotuksensa kanssa, koska postmoderni epistemologia on yhtä kestämättömällä pohjalla kuin näkökulmaepistemologia. Molemmat ovat relativismia ja subjektivismia pahimmillaan. Kummankin puitteissa luonnontieteellistä objektiivisuutta suorastaan solvataan.

Malmin esseensä lopussa ehdottama yhteistyö tasa-arvofeministien kanssa olisi järkevä ratkaisu, mutta toisaalta aitoa tasa-arvoa kannattavia akateemisia feministejä ei ole kovin helppo löytää. Onneksi heitä kuitenkin on. Tunnen jokusen henkilökohtaisesti ja yhteistyö sujuu mainiosti.

Aivoissa on eroja, vaan ei putkia

Kuten tavallista, Skepsis-aktiivi Hannu Lauerman teksti on antoisaa luettavaa. Kirjoittaja kumoaa naistenlehdistä ja naistutkimuksen laitoksilta tutun myytin miehistä putkiaivoisina luolamiesöykkäreinä.

Lauerma kartoittaa syitä, jotka nykytilanteeseen ovat johtaneet (s. 131-132):

”Jotain syitä sille, että näin on päässyt käymään, voitaneen alustavasti hahmotella. Niitä ovat New Age –henkinen aivopuoliskomytologia, yksinkertaisen näennäisselityksen houkuttelevuus, luonnontieteellisen ajattelun kehittymättömyys suurella osalla tiedonvälityksessä työskentelevistä vaikutusvaltaisista ihmisistä, tiedemaailman haluttomuus sotkeutua populaarikeskustelun loputtomaan suohon, joidenkin popularisoijien julkisuudenkipeys, postmoderni totuusrelativismi sekä naisnäkökulmainen mediailmapiiri.”

Aivoissa on eroja, mutta ei niin merkittäviä, että niistä voisi vetää mediassa yleisiä kohuotsikoita. Kirjoittaja esittelee eroja valitettavan suppeasti. Olisin kaivannut mm. laajempaa evoluutiopsykologian ja aivotutkimuksen löytöihin perustuvaa esitystä joistakin sukupuolten käyttäytymiseen vaikuttavista eroista. Toisaalta suppeassa esseessä tähän ei ole mahdollisuutta.

Lauerma päättää osuutensa seuraavasti (s. 134):

”Miehen ja naisen aivot eroavat toisistaan, myös puolierojen suhteen. Tarina aivokurkiaisesta ja naisaivojen paremmuudesta on kuitenkin pelkästään nykyiseen keskusteluilmapiiriin mukavasti istuva satu. Anatomiset ja toiminnalliset tutkimukset eivät ole kyenneet selittämään sukupuolten käyttäytymisen ja kokemisen eroja kuin hyvin pienin osin, jotka eivät tosiasiassa oikeuta yleistävää popularisointia. Se, että tuhansien joukosta poimitun yksittäisen ja hyvin vaatimattoman, tilastolliselta todistusvoimaltaan kehnon tutkimusraportin nojalla on luotu kokonainen mytologia naisen erityiskyvyistä, on kulttuurinen ilmiö. Käytännössä kuka tahansa tutkija, joka olisi luonut vastaavan sadun miehen aivojen paremmuudesta viittaamalla sopiviin tutkimuksiin, olisi joutunut loppuiäksi syrjään tieteenteosta. Häntä pidettäisiin hassahtaneena sovinistina, hänestä puhuttaisiin säälien tai kauhistellen ja hänen väitteidensä siteeraamista pidettäisiin moukkamaisena. Valitettavasti sama hömppä naisen aivoista ei vastaavaa kritiikkiä juuri tunnu osakseen saavan.”

Toisin sanoen, kuten George Orwellin psykologisesti hyvin opettavaisessa romaanissa ”Eläinten vallankumous”, yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista.

Mieheltä riistetty oikeus biologiseen vanhemmuuteen

Kirjan ylivoimaisesti paras essee on Heikki Sariolan ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäysten kohteena”. Jokaisen isän ja jokaisen miehen tulisi lukea tämä kirjoitus tarkkaan ja kerrata opittu säännöllisin väliajoin.

Sariola ei kuvia kumarra ja juuri siksi hän antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kirjoittaja tykittää raskaalla kädellä osoittaen armotta, millaisin perustein eduskunnassa ajettiin läpi hedelmöityshoitolaki, joka piireissä tunnetaan myös osuvalla nimellä ”keinosiemennyslaki”.

Erityisen merkittävä on Sariolan paljastama Kirsi Erärannan Naistutkimus-lehdessä Vuoden naistutkimusartikkelina taannoin palkitun kirjoituksen ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” yhteys eduskunnassa säädettyyn lakiin. On aivan kauhistuttavaa, että moinen läpeensä pseudotieteellinen roska on voinut vaikuttaa lainsäädäntöön, riistäen isiltä oikeuden vanhemmuuteen.

Erärannan Suomen Naistutkimuksen Seuran julkaisemassa lehdessä palkittu humpuukiartikkeli nojaa Judith Butlerin järjettömistä spekulaatioista syntyneeseen queer-teoriaan, joka on postmodernin relativismin ja sosiaalikonstruktivismin paraatiesimerkki. Sen avulla on Suomessakin väitelty tohtoriksi ja Butler on itse retoriikan professori. Valitettavasti tämä moralistinen, miehiä törkeästi syrjivä pseudotieteellinen retoriikka on uponnut myös lainsäätäjiin. Tämä antaa aihetta harkita seuraavissa eduskuntavaaleissa tarkkaan, ketä äänestää.

Luonnontiede ja erityisesti biologia pitäisi olla myös kansanedustajilla hallussa, jotta moista ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Myös oikeustaju on koetuksella, koska kiihkofeministinen ideologia on onnistunut nostamaan äidin oikeuden biologiseen jälkeläiseen mitätöimällä samaan aikaan isän oikeuden. Isästä on tullut pelkkä spermanluovuttaja, kasvoton ja persoonaton esine.

Sariola kirjoittaa (s. 48-49):

”Hedelmöityshoitolakikeskustelu johti eräänlaiseen sperman esineellistämiseen. Karkeimmillaan jotkut lakiesityksen puolustajat esittivät sperman aineena, jota on perjantai-iltaisin helppo saada kaupungilta ilmaiseksi. Lapselle kyse on kuitenkin hänen perimästään. Hänen temperamenttinsa, taipumuksensa, lahjakkuutensa, ruumiinrakenteensa, hiustensa ja silmiensä väri määräytyvät yhtä paljon tuon perimän mukaan kuin äidin perimän. Biologinen perimä merkitsee samalla myös vankan kiintymyssuhteen mahdollisuutta. Kun isän osuus oli määritelty spermatilkaksi, voitiin muut ulottuvuudet unohtaa. Biologisen lisäksi sosiaalinen ja kulttuurinen yhteys isään ja isän sukuun jäi keskustelussa vaille merkitystä.”

Tekijän mainitsema kiintymyssuhde on teoksessa erikseen esillä Miika Lehtosen äärimmäisen tärkeässä ja mielenkiintoisessa esseessä ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?”. Kirjoittaja osoittaa viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen avulla, että isä on ihmislapsen kehitykselle yhtä tärkeä kuin äiti. Tämä asettaa lesbopareille myönnetyt hedelmöityshoidot ongelmalliseen asemaan. Tehtiinköhän laki vajavaisiin tietoihin perustuen ja kiireessä? Lehtosen ja Sariolan kirjoitusten perusteella on ilmeistä, että vastaus on kyllä.

Molemmat esseistit kumoavat lukuisia freudilaisuudesta juontuvia huuhaauskomuksia, jotka edelleen vaikuttavat yhteiskunnassa, niin tieteessä, naistutkimuksen tapaisessa akateemisessa pseudotieteessä kuin politiikassa. Tällaiseen hömppään uskominen voi johtaa vakaviin seurauksiin, koska lapsen oikeus isään ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on miesten oikeuksien ohella kylmästi äärifeministisen ideologian nimissä ignoroitu.

Hieman yllättäen myös psykoanalyyttisesti orientoitunut Jari Sinkkonen on omaksunut evoluutiopsykologista ja sosiobiologista tietoa, koska hän kumoaa näiden alojen tutkimuksen pohjalta monia poikalasten kasvatusta koskevia myyttejä esseessään ”Sotaretki lapsuutta vastaan”.

On hienoa ja toiveita herättävää, että jopa vanhan liiton freudilaiset osoittavat tieto-opillista uudistumiskykyä ja aitoa tieteellisen fallibilismin kunnioitusta. Selitysvoimaiset empiiriseen testaamiseen perustuvat sosiobiologiset teoriat, eri lajien käyttäytymisestä tehdyt systemaattiset havainnot sekä lajien välinen vertailu ovat korvanneet sata vuotta vanhat psykoanalyyttiset spekulaatiot osoittamalla ne vääriksi yksi toisensa jälkeen.

Toivottavasti Sinkkonen pääsee lähivuosina lopullisesti eroon aiemmasta pseudotieteellisestä uskomusjärjestelmästään oidipuskomplekseineen ja omaksuu tilalle aitoon luonnontieteeseen perustuvat validit selitysmallit. Viitteitä tästä kirjaan sisältyvässä esseessä tosiaan on. Se ratkaiseva askel on enää ottamatta.

Sosiobiologisen käyttäytymisdatan esittelyn ohella Sinkkosen sosiaalikonstruktivismin kumoaminen on skeptikolle mieluisaa luettavaa. Tekijä päättää esseensä aiheelliseen varoitukseen (s. 159):

”Ideologiaan perustuva kiittäminen ja paheksunta muuttavat lapsen silmänpalvojaksi, joka joutuu kieltämään todellisen itsensä ja mukautumaan ympäristön paineisiin. Sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painostus.”

Lainsuojaton esinahka

Biologista ja nimenomaan lääketieteellistä lähestymistapaa edustaa myös Esko Länsimiehen erittäin keskeinen kirjoitus ”Lainsuojaton esinahka”, joka tällä hetkellä on hyvinkin ajankohtainen. Jälleen kerran on nimittäin lainsäädännöllisessä harkinnassa valtion varoilla korvattava, julkisen terveydenhuollon piirissä tehtävä poikalasten ympärileikkaaminen ja perusteet ovat edelleen samat eli uskonnolliset.

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on mainiolla Kummitusjuna-internetblogillaan aiheellisesti nimittänyt uskonnollisten ympärileikkausten kohteeksi joutuvia poikia lapsiuhreiksi (ks. http://henrydeal.blogspot.com/2008/08/lapsiuhrit.html). Myös Skepsis ry:n puheenjohtaja Pertti Laine on jyrkästi tuominnut poikalasten fyysisen pahoinpitelyn omalla blogillaan (ks. http://pera-laine.blogspot.com/2008/07/poikien-sukuelinten-silpomiselle.html).

Esko Länsimies kertoo esseessään yksityiskohtaisesti, kuinka merkittävässä roolissa esinahka on miehen seksuaalisen nautinnon kannalta. Sillä on muitakin tärkeitä tehtäviä. Kirjoittaja kumoaa myös yleisimmät ympärileikkausten puolesta esitetyt argumentit. Vain lääketieteellisistä syistä tai täysivaltaisen aikuisen miehen omasta päätöksestä esinahka voidaan poistaa.

Tyttöjen ympärileikkaus on jo kiellettyä, joten on aivan käsittämätöntä, että puolustuskyvyttömien lasten törkeä pahoinpitely sallitaan poikien kohdalla ja sitä vielä kehdataan ehdottaa valtion säätämien lakien erityissuojelukseen.

Ja kun toimintaa vielä puolustellaan rautakautiseen taikauskoon perustuvalla kulttuurisella perinteellä, voimme vain surullisina todeta, että paljon on vielä tieteen, rationaalisen ajattelun ja ihmisoikeuksien puolustajilla työsarkaa jäljellä.

Yliopiston häpeä

2008-09-27T05:54:00.000-07:00

”Olen kirjallinen kokeilija, haluan laajentaa tieteellisen ilmaisun kenttää sinne, missä uuden tieteellisen tiedon esittäminen on vielä mahdollista - mielipidekirjallisuuteen.” -Johan Bäckman

Julkisuudessa on viime viikolla keskusteltu aivan liian vähän dosentti Johan Bäckmanin tapauksesta ja siihen liittyvästä avoimesta kirjeestä, jonka myös itse allekirjoitin. Tekisin sen välittömästi uudestaan, jos joku minulta sitä kysyisi. Itse asiassa tarjouduin vapaaehtoisesti allekirjoittajaksi, kun kirjeestä kuulin. Allekirjoittajat ovat saaneet jonkin verran kritiikkiä ja heitä on syytetty muun muassa akateemiseen vapauteen ja sananvapauteen puuttumisesta. Perustelen seuraavassa lyhyesti, miksi kirjeessämme ei ole kyse kummastakaan.

Otettakoon alkuun lainaus avoimesta kirjeestämme:

Helsingin yliopiston dosentti Johan Bäckman julkaisi 22.9. Virossa kirjan “Pronssisoturi: Viron patsaskiistan tausta ja sisältö”, jossa hän muun muassa kieltää Viron neuvostomiehityksen tapahtuneen ja kutsuu puheita miehityksestä “natsimyytiksi”.

Kirjassaan, blogissaan ja julkisissa lausunnoissaan Johan Bäckman julistaa pikaista loppua Viron tasavallan itsenäisyydelle, puoltaa Viron liittämistä Venäjään ja väittää Viron olevan “apartheid-valtio”. Bäckman leimaa puheillaan kansanryhmiä kuten virolaisia, venäläisiä, juutalaisia sekä vironvenäläisiä, ja väärentää Viron historiaa.

Kirjan julkaisutilaisuudessa Bäckman ilmoitti virolaisten historiallista väkivallan kokemusta vähätellen: “virolaisten olisi jo aika ymmärtää, ettei mitään neuvostomiehitystä ollut”. Bäckman kutsuu tietoa Viron neuvostomiehityksestä mm. natsipropagandan valheelliseksi keksinnöksi. Hän perustaa väitteensä mm. natsien juutalaisvastaiseen propagandaan, jota levitettiin Hitlerin Saksan toisen maailmansodan aikana miehittämissä maissa, esittäen sitä virolaisten ja Viron valtion ideologiana. Näin hän leimaa Viron historiasta ja virolaisten kokemuksesta kertovat ihmiset natsipropagandan levittäjiksi.

Dosentti Johan Bäckman opettaa Helsingin yliopiston opinto-oppaan mukaan lukuvuonna 2008-2009 Helsingin yliopiston oikeussosiologian oppiaineen puitteissa oikeussosiologiaa ja “Venäjän ja Viron oikeuspolitiikan erityispiirteitä”.

Bäckmanin julkiset lausunnot eivät ole vain mielipiteitä. Viron valtion olemassaolon oikeuden kyseenalaistamisen ja Viron julistamisen Venäjän osaksi voi luokitella valtioon ja kansaan kohdistuvaksi vihamieliseksi propagandaksi. Bäckmanin totuuden vastaiset väitteet Viron menneisyydestä, kuten myös nyky-Virosta, ovat avoimessa ristiriidassa tieteellisen totuuden tavoittelun kanssa. Bäckmania Viron ja Venäjän oikeuskäytäntöjen opettajana voi hänen lausuntojensa perusteella vertailla holokaustin kieltäjään, joka opettaa yliopistolla juutalaisten historiaa. Olisiko sekin mahdollista Helsingin yliopistolla?

Näin siis yhdessä kirjoitimme. Tarkastellaanpa asiaa hieman perusteellisemmin.

Pseudohistoriaa, todellista historiaa ja popularisointia

Lehdistötiedotteessaan Helsingin ylipiston dosentti, valtiotieteiden tohtori Johan Bäckman kertoo, että hän on ”ilmoittanut ryhtyvänsä oikeudellisiin toimiin häntä vastaan suunnatun avoimen kirjeen vuoksi. Bäckmanin mukaan kirjeen kirjoittajat ovat syyllistyneet törkeään kunnianloukkausrikokseen levittäessään julkisuuteen ja Bäckmanin työnantajalle väitteitä, joiden mukaan hän kirjoittaisi vihapropagandaa jotakin kansanryhmää vastaan.”

Ahaa, olemme siis loukanneet dosentin kunniaa. Mielenkiintoista. Dosentti Bäckman jatkaa:

”Bäckman julkisti Tallinnassa maanantaina kirjan "Pronssisoturi – Viron patsaskiistan tausta ja sisältö". Kirjassa kritisoidaan Viron rasistista apartheid-politiikkaa ja sekä virolaista miehitysmyyttiä, jonka mukaan Neuvostoliitto miehitti Viron. Kirja on ollut Virossa kuuman keskustelun aiheena jo yli kaksi viikkoa.”

Hmm, Bäckmanin sanavalinnat ovat mielenkiintoisia; ”rasistista apartheid-politiikkaa”, ”virolaista miehitysmyyttiä”. Bäckman tarkoittaa rasistisella apartheid-politiikalla ilmeisesti Etelä-Afrikassa aikoinaan harjoitettua rotusortoa, mutta mikäli tällainen kansanryhmään kohdistettu systemaattinen, julma vaino ja diskriminaatio olisi Virossa todellisuudessa käytössä, ei maa olisi tietenkään päässyt EU:n jäseneksi. Sen sijaan Viro olisi joutunut kansainvälisten talouspakotteiden sekä boikottien kohteeksi, kuten Etelä-Afrikka aikoinaan – aiheesta.

Mutta kuten Tuure Junnila kirjassaan ”Etelä-Afrikka – Ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka” (Alea-Kirja 1988) jo osoitti, samoin perustein myös Neuvostoliiton olisi pitänyt joutua vastaavien pakotteiden ja boikottien kohteeksi. En mene tässä historiallisiin detaljeihin Neuvostoliiton aikoinaan ja Venäjän edelleen harjoittamista lukuisista ihmisoikeusloukkauksista. Niitä löytyy kosolti kaikista ajan tasalla olevista tietosana- ja tietokirjoista.

Bäckman vyöryttää:

”Bäckmanin mukaan hänen kirjansa on poliittinen mielipidekirja, joka sekoittaa mm. historiantutkimusta, mielipiteitä ja kaunokirjallisuutta. Hän on myös kuvannut sitä dokumenttiromaaniksi. Kirja ei edes yritä olla tutkimus eikä sitä ole tarkoitettu oppikirjaksi. Kirja ei myöskään liity millään tavoin hänen yliopistollisiin opetustehtäviinsä.”

Tässä ollaankin jo asian ytimessä. Dosentti Bäckman vetää sanojaan takaisin ja jopa itse tunnustaa, että hän sekoittaa niin sanotulla postmodernilla, tyypillisesti äärimmäisen totuusrelativistisella tavalla, iloisesti ”historiantutkimusta”, mielipiteitä ja kaunokirjallisuutta. Näinhän kuka tahansa saa julkisuudessa vapaasti tehdä ja juuri näin dosentti Bäckman on tehnyt. Mutta mitä tällä kaikella on merkitystä Bäckmanin dosentuurille ja yliopiston maineelle?

Bäckman kertoo pitävänsä erikoisena avoimen kirjeen kirjoittajien ”vaatimusta siitä, että Viron apartheid-politiikasta pitäisi vaieta”. Olisi tietenkin ensin osoitettava, että kirjeessä vaaditaan jotain tällaista. Itse en kirjettä allekirjoittaessani moista vaatimusta tekstissä huomannut, enkä huomaa vieläkään.

Jos Bäckman haluaa kirjoittaa dokumentaarisia historiallisia satuja, kuten hän itse lehdistötiedotteessaan avoimesti myöntää, hänen tulisi osata tehdä selkeä ero faktan ja fiktion välillä. Viro näet ei ole valtio, jossa olisi käytössä apartheid-järjestelmä. On myös kiistaton historiallinen fakta, että Neuvostoliitto miehitti Viron. Virossa vielä asuva venäläisvähemmistö on osa neuvostomiehittäjän aikoinaan suorittamaa väestönsiirtoa, jonka tarkoituksena oli korvata alkuperäisväestö uudella kansalla, venäläisillä. Stalin harrasti tätä aivan yleisesti myös muiden alkuperäiskansojen kustannuksella. Bäckman, Helsingin yliopiston dosentti, ilmeisesti kiistää tämän.

Vähemmistöretoriikka on keskeinen osa postmodernia ”näkökulmadiskurssia”, jolloin ”sorretun” äänestä tulee automaattisesti totuuden ääni. Tällaista akateemista sanahelinää, pseudoälyllistä linssinviilausta, olen kritisoinut lukuisissa kirja-arvioissani, kirjoissani, mielipidekirjoituksissani ja artikkeleissani. Bäckman asettuukin väistämättä samaan kategoriaan kuin totuusrelativistinen naistutkimus, psykoanalyyttisperäinen fenomenologinen hermeneutiikka ja mannermainen kirjallisuuden tutkimus derridalaisine dekonstruktioineen. Aivan, juuri näiden alojen tutkijat usein ovatkin nöyristelleet hirmuhallitsijoita ja todellisia sortajia.

Filosofi Jean-Paul Sartre – eksistentialisti-marxisti – piti kovasti Fidel Castron sosialistihallinnosta Kuubassa 1960-luvulla. Michel Foucault, postmodernin, sisällyksellisesti tyhjän yliopistojargonin ylipappi, suorastaan palvoi ajatollah Khomeinin shiialaista teokratiatotalitarismia. Hermeneuttisen eksistenssifilosofian guru ja merkittävästi postmoderniin filosofiaan vaikuttanut Martin Heidegger oli natsipuolueen jäsen. Muitakin esimerkkejä akateemisten idioottien hyödyttömyydestä ja suoranaisesta vahingollisuudesta on, mutta niitä on turha tässä luetella.

Mielestäni dosentti Bäckman asettuu saumattomasti tähän perinteeseen. Hän haluaa vaikuttaa kirjallaan poliittisesti ja lietsoa valheellisin perustein vihaa virolaisia kohtaan. Outoa on se, että Bäckmanille vähemmistö ovat venäläiset, eivät virolaiset. Onhan aivan kiistaton fakta, että Neuvostoliitto oli suurvalta, joka Viron ohella miehitti monia muitakin itäblokin maita. Muistaakseni Stalin yritti miehittää Suomenkin, muttei siinä onnistunut.

Eli tiedettä vapaasti politisoivan dosentti Bäckmanin Viroa koskevista ”tutkimuksista”, tai siis kaunokirjallis-historiallis-poliittisista mielipiteistä, voimme vetää turvallisin mielin sen johtopäätöksen, että mikäli Stalin Suomen olisi aikoinaan saanut valloitettua ja vasta vuoden 1989 paikkeilla olisimme saaneet itsenäisyytemme takaisin, olisimme Bäckmanin mielestä tällä hetkellä rasistinen apartheid-valtio ja isänmaamme miehitys olisi vain natsi- tahi lahtarimyytti; jos siis maahamme olisi jäänyt venäläismiehittäjistä koostuva muka rasistisin perustein nyky-Suomessa ”sorrettu” vähemmistö, jota Bäckman syystä tai toisesta haluaisi historiaa, poliittisia mielipiteitä ja kaunokirjallisuutta sekoittamalla puolustaa ja Suomea solvata.

Tieteen ja yliopiston tehtävä

Tieteen tehtävä on tieteellisen metodin avulla tavoitella totuutta ja yliopiston tehtävä on kasvattaa sekä työllistää oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Bäckmanin työ yliopistolla on - tai sen pitäisi olla - edistää näitä tavoitteita. Miksi siis hänelle maksetaan verorahoista palkkaa siitä, että hän julkisuudessa tekee yliopistolaitoksesta parodiaa?

On selvää, että akateeminen status antaa kirjailijalle, joka vieläpä historiaa surutta vääristelevässä postmodernissa teoksessaan sivuaa yliopistolla opettamaansa alaa, aivan erilaista uskottavuutta ja painoarvoa kuin vaikkapa työskenteleminen Venäjän salaisessa palvelussa. Mikäli Bäckman kirjoittaisi virolaisesta rasistisesta apartheid-politiikasta ja neuvostomiehityksestä ”natsimyyttinä” FSB:n agenttina, hänen sanomansa saisi aivan eri merkityksen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Dosentti Bäckman pyrkiikin ilmiselvästi vaikuttamaan poliittiseen ilmapiiriin tutkijanstatuksensa avulla.

Asia ei siis ole niin yksinkertainen kuin moni olettaa. Tutkijan, vieläpä dosentin, asema asettaa vapauksien ohella tiettyjä velvoitteita, vastuuta. Tieteen autonomia ja tieteen eettiset pelisäännöt eivät suinkaan tarkoita sitä, että totuutta voisi vapaasti vääristellä. Totuuden vääristeleminen on propagandaa, eikä avoimessa kirjeessämme suinkaan kielletä propagandaa, kuin ei myöskään akateemista vapautta tai sananvapautta. Mutta kun akateeminen ja sananvapaus muuttuu vihamieliseksi propagandaksi ja pseudohistorialliseksi totuusrelativismiksi, on toden totta syytä huolestua.

Eli vielä kerran: Miten Bäckman voi toimia Helsingin yliopistolla dosenttina?

On totisesti syytä ihmetellä, edellyttääkö yliopisto opettajiltaan tosiasioiden tunnustamista ja onko yliopiston tehtävänä enää lainkaan totuuden tavoittelu. Vai onko kenties yliopiston tehtävänä nykyisin lähinnä akateemisen statuksen antamalla painokkuudella historiaa surutta vääristelevän roskakirjallisuuden ja nettiblogipropagandan kirjoittajan tieteen maineelle aiheuttaman vahingon puolustelu ja kaupan päälle hänen taloudellisen asemansa tukeminen palkan muodossa? Kas, kun Bäckmanin kirja ei ole Yliopistopainon kustantama. Ehkä jo ensi kerralla.

Sharia Helsingissä 2

2008-09-14T10:49:00.000-07:00

Kunnallisvaaliehdokas Iivi Anna Masson Uusi Suomi – verkkolehden vaaliblogikirjoitus musliminaisten ja -tyttöjen uimahallivuorosta Jakomäessä on herättänyt julkisuudessa runsaasti keskustelua. Kokoomuksen listalta ehdolla olevaa Massoa on jopa erään hänen puoluetoverinsa taholta syytetty oikeistopopulismista. Islamilaisen sharia-lain aiheuttaman tasa-arvo-ongelman kritisoiminen tulkitaan siis helposti ”äärioikeistolaisuudeksi” myös oikeistopuolue Kokoomuksessa. Mistä ihmeestä tässä on kyse?

Kohu sai alkunsa Helsingin Sanomien viattoman tuntuisesta verkkouutisesta, jossa kerrottiin vain musliminaisille ja –tytöille Jakomäen uimahallissa kerran viikossa järjestettävästä vuorosta.

Masson vedottua kritiikissään tasa-arvoon, yhdenvertaiseen kohteluun ja ihmisoikeuksiin, keskustelu tavanmukaisesti karkasi käsistä ja kohta ehdokkaaseen lyötiin jo ahkerasti äärioikeistolais- ja oikeistopopulistileimoja.

Muslimien uimataito ihmisoikeusongelmana

Musliminaisten erillistä uimahallivuoroa on puolusteltu pääasiassa uimataidolla ja kotoutumisella. Voidaan vaikkapa väittää, etteivät HS:n uutisessa mainitut somalitytöt opi uimaan ilman muslimien erillisvuoroja.

Tähän on helppo vastata. Kukaan ei kiellä somalityttöjä oppimasta uimaan. Jos heidän uskontonsa kieltää sen, tuleeko meidän noin vain suvaita sitä? Moni luulee tai toivoo, että uskonnollisin perustein tapahtuva syrjintä – sukupuoliapartheid – vähitellen katoaa, jos muslimien perinnäistavoille annettaan periksi.

Argumentti on hyvin outo eikä kestä kriittistä tarkastelua. Pikemminkin vanhoillisille islamilaisille tavoille, jotka ovat osa shariaa, islamin lakia, myöntyminen hidastaa muslimimaahanmuuttajien kotoutumista ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Lisäksi islamilaisissa maissa tavallinen sukupuoliapartheid syrjii kaikkia muita kuin muslimeja. Suomessa on laissa säädetty uskonnonvapaus eikä ketään saisi syrjiä uskonnollisin perustein. Jos siis Jakomäen uimahalliin yrittäisi ateisti, kristitty tai juutalainen nainen, eikä häntä päästettäisi uimaan, kyse olisi uskontoon perustuvasta syrjinnästä.

Myös lasten oikeuksista on syytä olla huolissaan. Kun pikkutytöt jo lapsesta saakka indoktrinoidaan sukupuoliapartheidiin "suvaitsevaisten" päättäjien ja sosiaaliviranomaisten nyökytellessä hyväksyvästi päätään, he eivät koskaan kotoudu länsimaiseen yhteiskuntaan eivätkä varmasti opi suvaitsemaan toisuskoisia tai uskonnottomia, jotka sekasukupuoliuintia vähissä vaatteissa toistuvasti harrastavat.

Erivapaus uskonnollisin perustein

Onko oikeudenmukaista, että muslimit käytännössä pakottavat muut ihmiset olemaan käyttämättä uimahallia muslimeille varattuna aikana? Voidaan kysyä, miksi tätä uskonnolliseen syrjintään perustuvaa erivapautta ei suoda kaikille, jotka sitä haluavat.

Jos sukupuoliapartheidiin perustuvia järjestelyjä halutaan suosia, suomalaismuslimien kannattaisi ehkä kääntyä Saudi-Arabian puoleen. Kuningasperhe rahoittaa valtionuskontoonsa wahhabismiin perustuvan äärivanhoillisen islamin levittämistä ympäri maailman, joten saudirahoituksella Suomessa asuvat muslimit saisivat nopeasti betonibunkkeriin sijoitetun yksityisen uimahallin vanhoillisille muslimeille.

Siellä musliminaiset voisivat sitten rauhassa opetella uimaan, vaikka tämä ei tietenkään poistaisi sitä laajempaa ihmisoikeusongelmaa, että näitä tyttöjä ja naisia edelleen sorrettaisiin islamin nimissä.

Tärkeää on myös huomioida, että uimahallivuorojen jälkeen muslimit saattavat vaatia shariaa sovellettavan vaikkapa Suomen perheoikeudessa. Iranissa naisille on jo omia puistoja, joissa he joutuvat lenkkeilemään. Niihin ei miehillä eikä vääräuskoisilla ei-muslimeilla ole asiaa. Saudi-Arabiassa naiset ovat vielä pahemmin alistettuja.

Länsimaissa muslimit ovat vaatineet shariaa perheoikeuteen mm. Kanadassa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa. Erillisiä uimahallivuoroja muslimeille on Suomen ohella järjestetty ainakin Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Mihin väärä suvaitsevaisuus voi johtaa?

Musliminaisille ja –tytöille varatuissa uimahallivuoroissa ei tietenkään ole kyse pelkästään sukupuoliapartheidista. Myös Yrjönkadun uimahallissa on jo pitkään ollut erillisvuorot naisille ja miehille.

Olisikin mielenkiintoista seurata reaktioita, mikäli kristityt fundamentalistit vaatisivat, etteivät kristityt naiset ja tytöt saisi uida yhdessä vääräuskoisten ja ateistien kanssa. Rahoittaisikohan kunta tässä tapauksessa naisten ja tyttöjen vanhoilliseen uskontulkintaan perustuvaa eristämistä? Tästä – ja vain tästä – on Jakomäen uimahallivuoroissa kyse.

On myös aiheellista kysyä, onko sukupuolisyrjintä työpaikoillakin "suvaitsevaisuuden" nimissä hyväksyttävä, koska muuten vanhoilliset muslimimiehet eivät päästä musliminaisia ollenkaan töihin. Onhan tehtaan, toimiston tai yliopiston naisosastolle burqa päällä pääsykin parempi vaihtoehto kuin kotona istuminen. Vai onko?

Miten käy sille työlle, jota feministit länsimaissa ovat yli sata vuotta tehneet ja mitä sisaret islamilaisissa maissa tälläkin hetkellä henkensä kaupalla tekevät?

Yhdenvertainen kohtelu ja outo uutisointi

Musliminaisten ja –tyttöjen uimahallivuoroissa rikotaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, johon sisältyy vaatimus, ettei julkinen valta saa syrjiä ainakaan yhtään enempää kuin mikä on sallittua yksityiselle.

Ihmisiin kohdistettua ryhmäperusteista pakkosyrjintää ei pitäisi missään nimessä lisätä nykyisestä tai tukea kunnallisesti sosiaalisin perustein, vaikka tällaiset tavat ovatkin edelleen arkipäivää vanhoillisessa islamissa.

Asiassa on jäänyt ilmeisesti huomaamatta se, että musliminainen, joka ei voi uida samaan aikaan muiden kanssa ja estää tytöiltä saman, ei todellakaan ole maltillinen vaan vanhoillinen. Tai jos naisten puolisot estävät heitä ja tyttäriään uimasta samaan aikaan muiden naisten ja erityisesti miesten kanssa, on kyse puhtaasta patriarkaalisesta sharia-tulkinnasta eli syrjimisestä uskonnollisin perustein. Erillisvuorot muslimeille ovat näin ollen väistämättä poliittista islamia, islamismia.

Oudointa tapauksessa on se, että julkisen kohun jatkuttua noin viikon Uuden Suomen toimitukselle kerrottiin, että ”Jakomäen uimahallin musliminaisten uintivuoro onkin kaikkien naisten uintivuoro”. Verkkouutisessa lähiöliikuttaja Toni Lempiäinen kertoo, että ”uintivuoro kulkee nimikkeellä ’musliminaisten vapaauinti’, koska miehille halutaan korostaa, että he eivät ole silloin uimahalliin tervetulleita. Aiemmin vuoro on kulkenut nimellä ’maahanmuuttajien uintivuoro.’” Iivi Anna Masso on maahanmuuttaja, joten olisikohan hän tervetullut vaikkapa bikineissä Jakomäen uimahallin maahanmuuttajien uintivuorolle?

Lempiäinen ei tietenkään tiedä, mitä hallissa näiden vuorojen aikana tapahtuu, koska hän ei niiden aikana pääse halliin sisään.

Kirkkoon kuuluvissa on myös ateisteja

2008-08-28T10:46:00.001-07:00

Helsingin Sanomat 28.8.2008

Osoittaakseen kristinuskon olevan kulttuurisessa hegemonia-asemassa, dosentti Pekka Särkiö esitti mielipidesivulla (HS 26.8.2008) tilastoja uskonnollisuudesta ja uskonnottomuudesta. Tilastot kuitenkin riippuvat kysymyksenasetteluista ja eri tutkimuksissa on saatu erilaisia prosentteja ateistien määrästä.

Kirkkoon kuuluvien joukossakin on ateisteja. Myös moni teologi on käytännössä hyvin lähellä ateismia, koska tieteellinen maailmankuva on länsimaissa nopeasti korvannut varhaisemman uskonnollisen todellisuuskäsityksen. Tiede, kriittisyys ja valistus ovat onneksemme purreet ja edelleen purevat rautakaudelta perityviin yliluonnollisiin uskomuksiin.

Toivottavasti yksikään nykyteologi ei usko kirjaimellisesti evankelisluterilaisen tai ortodoksisen kirkon uskontunnustukseen, vaikka papin pitääkin virkansa puolesta allekirjoittaa niiden sisältämät hurjat väitteet vielä tänäkin päivänä.

Särkiö kirjoitti lapsen oikeudesta uskonnolliseen elämään. Hän ei problematisoinut yksilön uskonnonvapautta, vaan otti annettuna vanhempien oikeuden siirtää omat yliluonnolliset uskomuksensa herkässä iässä olevalle lapselle.

Miksi tällainen erivapaus annetaan vailla rationaalisia perusteita olevien uskonnollisten väitteiden esittämiselle, mutta samaan aikaan kouluopetus pyrkii kasvattamaan lapsesta tosiasioita ja asianmukaisesti perusteltuja arvostuksia kunnioittavan kansalaisen?

Jokainen lapsi on syntyjään ateisti, kunnes vanhemmat tai muut auktoriteetit siirtävät hänelle omat uskonnolliset käsityksensä. Kasvuiässä oleva ihminen ei vielä osaa kyseenalaistaa hänelle esitettyjä yliluonnollisia väitteitä. Toimiva demokratia kuitenkin edellyttää itsenäiseen ajatteluun ja auktoriteettien haastamiseen kykeneviä yksilöitä.

Jo esikoulu- ja päiväkotiopetuksessa lapsia pitäisi kasvattaa yleiseen kriittisyyteen ja rationaalisesti perusteltuun suvaitsevaisuuteen. Yksilönvapauteen täytyy sisältyä myös oikeus olla vapaa auktoriteettien perusteettomien uskomusten tuputtamisesta.

Vasta itsenäiseen mielipiteenmuodostukseen kykenevänä aikuisena ihminen voi aidosti valita eri uskomusten välillä ja vasta silloin hänen vakaumustaan voi perustellusti kunnioittaa.

Pakottamalla tai painostamalla hankittu uskonnollisuus ei ole suvaitsemisen arvoista.

Jussi K. Niemelä
Puheenjohtaja,
Vapaa-ajattelijain liitto

Moniarvoisuus ja uskonnonvapaus turvattava

2008-08-04T22:19:00.000-07:00

Vapaa-ajattelijain liitto ry:n lausunto 5.8.2008 Helsingin kaupungin johdolle, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan pj:lle ja varapj:lle, eduskuntaryhmien pj:lle, sosiaali- ja terveysministeriöön, sisäasiainministeriöön, tasa-arvovaltuutetulle, ministeri Astrid Thorsille ja ministeri Liisa Hyssälälle.

27.7.2008 Helsingin Sanomat kertoi tapauksesta, jossa perheenäiti oli ottanut aurinkoa uima-altaan vieressä bikineissä helsinkiläisessä asukaspuistossa. Naisen lapset olivat uimassa altaassa. Kaupungin virkailija oli tullut vaatimaan, että perheenäidin pitäisi käyttää peittävämpää vaatetusta. Johtavan leikkipuisto-ohjaajan mukaan osasyy vaatetusmääräyksiin ovat maahanmuuttajat, jotka saattaisivat loukkaantua, jos näkisivät naisen bikineissä.

Ainoa maahanmuuttajaryhmä, jonka kanssa vaatetus nousee toistuvasti esille, ovat vanhoilliset muslimit. Tämä johtuu siitä, että islamin uskonnollinen laki, sharia, vaatii naisia käyttämään peittävää asustusta. Jos muslimien takia muutetaan helsinkiläisiä vaatetussäännöksiä, tarkoittaa se käytännössä uskonnollisen lain säännösten ujuttamista helsinkiläisten ja muiden Suomessa asuvien sekä oleskelevien arkipäivään. Moniarvoisen yhteiskunnan turvaamiseksi Vapaa-ajattelijain liitto vaatii, että kyseinen ohjesääntö ja vastaavat virkamiehistön laatimat säädökset poistetaan henkilöstön ohjeistuksesta.

Vapaa-ajattelijain liiton mielestä uskontoihin perustuvaa suvaitsemattomuutta ei saa näkyä kaupunkien virkamiehistön ohjesäännöissä ja toiminnassa. Liitto katsoo, että tässä nimenomaisessa tapauksessa – ja monessa muussa elämän pienessä yksityiskohdassa, kuten pelkästään musliminaisille ja -lapsille osoitetuissa uimahallivuoroissa julkisissa uimahalleissa – vapaamielistä, sukupuolten tasa-arvoon tottunutta kansalaista syrjitään. Kuka vain estynyt tai paljaaseen ihoon tottumaton yksilö voi viranomaisteitä noin vain estää muiden katsomuksen vapauden, normaalin elämisen ja itseilmaisun.

Vetoamme Helsingin päättäjiin, ministereihin ja kansanedustajiin, jotta he tekisivät kaupungin virkamiehille sekä työntekijöille selväksi, että kaikkien suomalaisten katsomuksen vapautta, ihmisarvoa ja oikeuksia tulee kunnioittaa sekä näin edistää aitoa moniarvoisuutta, eikä kaupunkien julkisiin tiloihin saa siksi ujuttaa mitään sharia-lain tai muun uskonnollisen fundamentalismin osia.

Vapaa-ajattelijain liitto ry
Jussi K. Niemelä, puheenjohtaja
Eino Huotari, pääsihteeri

Sharia Helsingissä

2008-07-29T12:52:00.000-07:00

Helsingin Sanomien mukaan uskonnollisena poliisina toimivat puistomartat ovat tuoneet sharian kesäiseen Helsinkiin. Kenen mandaatilla he toimivat?

"Tämä on yhdessä tehty johtavien leikkipuisto-ohjaajien kesken ja perhekeskuspäälliköiden kanssa, jotta kaikissa puistoissa mentäisiin samoilla ohjeilla. Meillä on paljon maahanmuuttajataustaisia, joita liian paljastavat vaatteet saattavat loukata. Ei sääntöä kuitenkaan yksin heidän takiaan ole tehty."

Lyhyestä virsi ruma.