15 November 2016

Sananvapaus ja uskonrauha

Päivitetty versio Suomen PENin vuoden 2012 Vapaasankirjassa ilmestyneestä esseestä.

”Jos mies, joka on nainut alaikäisen tytön, omistaa hänet ennen kuin hän on täyttänyt yhdeksän vuotta ja tyttö traumautuu siitä, mies ei saa toistaa tekoansa.” -Ajatollah Khomeini: Ajatollahin ajatuksia - poliittisia, filosofisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia kannanottoja (Karisto 1980).

Julkaisen muutaman vuoden takaisen esseeni hieman lyhennettynä ja muokattuna, koska se on jälleen ajankohtainen. Luin tänään uutisen, joka liittyy suoraan asiaan. Ministeri Paula Risikon ja viranomaisten yhteistyö on johtamassa lisääntyvään valvontaan ja ilmiantoyhteiskunnan laajenemiseen. Suomi on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Jytky, Brexit, Trump, jatkoa on tämänkin uutisen valossa luvassa. Vallanpitäjät ja viranomaiset eivät ole ottaneet opikseen, päinvastoin.

Kun ihmisoikeuksia kirjataan lakiin, oikeudet ovat toisinaan ristiriidassa. Sananvapaus on demokratian edellytys. Ilman vapautta ilmaista mielipiteitä ja ajatuksia elämä moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi mahdotonta; moniarvoista yhteiskuntaa ei olisi.

Lyhyesti sanoen sananvapaus on nykyajan keskustelevalle demokratialle ja ihmisoikeuksille rakennetun hyvinvointivaltion tärkein peruskivi. En lähde tässä määrittelemään termiä enkä lukemaan lakia, koska oletan lukijan ymmärtävän sananvapauden periaatteen ja sen, miksi se on nykyaikaisissa demokraattisissa valtioissa perustuslakiin tai vastaavaan asiakirjaan kirjattu.

Demokratiaan kuuluu olennaisena osana vähemmistöjen suojeleminen enemmistön ja toisten vähemmistöjen tyrannialta sekä vihanlietsonnalta. Tähän sisältyy uskonnonvapaus eli vapaus tunnustaa ja harjoittaa tai olla tunnustamatta uskontoa. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy Suomen rikoslain mukaan, jos

"julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta".

Vähemmistöjen suojelun ohella demokratia on tietenkin todellista kansanvaltaa, koska äänestäjien valtuuttama eduskunta säätää lait. Enemmistö voi haluta lakeja, jotka suojelevat juuri heidän pyhinä pitämiään asioita toisin ajattelevien arvostelulta. Tästä aiheutuu väistämättä konflikti sananvapauden ja uskonrauhan välillä.

Uskonrauha ja jumalanpilkan kielto ovat esimerkki kristityn enemmistön aikoinaan säätämästä laista, jota vähemmistöt ja niiden suojelijat nyttemmin käyttävät usein hyväkseen kieltääkseen uskontonsa arvostelun ja jopa taiteen, jossa uskontoa käsitellään vähänkin ironisella, satiirisella, loukkaavalla tai ylipäätään negatiivisella tavalla.

Myös elinvoimaiselle kulttuurille sananvapaus on välttämätöntä. Ilman rohkeaa, uusia latuja avaavaa taidetta, tiedettä, kulttuurikritiikkiä sekä dynaamista mielipideilmastoa kulttuuri näivettyy ja pysähtyy. Älymystön roolille sananvapaus on luonnollisesti tärkein tekijä, koska ilman sananvapautta ajattelija ei saisi mielipiteitään julkisuuteen. Tässä internet on edistänyt asioita huomattavasti. 

Jokainen voi pitää ilmaista internetpäiväkirjaa ja esittää siellä nimellään tai nimimerkillä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Internetin tuomaan nopeaan muutokseen aletaan vasta nyt herätä ja kirjoittajien nauttima täydellinen vapaus sekä erityisesti räväkkä poliittissävytteinen keskustelu näyttävät huolestuttavan erityisesti vallanpitäjiä, viranomaisia ja virkamiehiä. Lakeja halutaan tiukentaa yleisen mielipiteen ohjaamiseksi suvaitsevaiseen suuntaan.

Laajalle levinnyt taipumus itsesensuuriin ja sensuuriin vaikuttaa myös yliopistoihin ja kirjakustantamoihin. Eräitä arkaluonteisia teoksia ei haluta julkaista ja jos julkaisemiseen on päädytty, teoksiin olennaisesti kuuluvia osia on jätetty pois vähemmistöjen loukkaamisen pelossa. Näin kävi esimerkiksi Yalen yliopistopainossa, joka ei uskaltanut sisällyttää Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvia niistä kertovaan tieteelliseen teokseen. Taidettakin on siistitty, jopa sensuroitu. Yhdysvalloissa Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa sana 'neekeri' on korvattu sanalla 'orja'.

Julkisuudessa on kaikesta huolimatta noin kymmenen viime vuoden aikana noussut esiin yhtäältä kärkevä uskontokritiikki pilakuvien, sarjakuvien, kirjojen, näytelmien, oopperoiden, elokuvien ja erilaisten tempausten muodossa, sekä toisaalta uskonnollisten ryhmien enemmän tai vähemmän vihamieliset reaktiot harjoitettuun uskontokritiikkiin. Viime kädessä näissä tapauksissa kyse on ollut nimenomaan uskontokritiikistä tai vähintään uskonnollisen vallankäytön sekä arveluttavan perinteen kyseenalaistamisesta, ei loukkaamisesta loukkaamisen vuoksi. On selvää, että eriävä mielipide loukkaa väistämättä sellaisia, jotka ovat asiasta toista mieltä, ja mitä tunteenomaisemmin yksilö vakaumukseensa tai kantaansa suhtautuu, sitä herkemmin hän sen kyseenalaistamisesta närkästyy.

Tarkastelen seuraavassa muutamia esimerkkitapauksia sekä Suomesta että ulkomailta, jotka kaikki ovat saaneet runsaasti huomiota mediassa. Tapaukset ovat aiheeni kannalta keskeisiä ja osoittavat mielestäni kiistatta huolestuttavan trendin, jota edellä jo sivusin. Esitän tarkastelun ohessa joitakin henkilökohtaisia huomioita ja ajatuksia liittyen näkökohtiin, joita suomalainen media ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan. Etenen aikajärjestyksessä, vanhimmasta tapauksesta tuoreimpaan.

Saatanalliset säkeet ja älymystön pelkuruus

Vuonna 1989 Iranin uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Khomeini julisti kuolemantuomion brittikirjailija Salman Rushdielle teoksesta Saatanalliset säkeet. Kirjassaan Rushdie esittää islamissa pyhänä pidetyn profeetta Muhammadin humoristisella tavalla ja kyseenalaistaa ironisesti islamin syntyä koskevia kertomuksia. Teos on fantasiapainotteinen veijaritarina, satiiri, jonka sivuteemana tekijä tarkastelee islamin syntyä ja uskonnon alkuaikojen tapahtumia. Tämä oli liikaa joillekin muslimeille, jotka kirjan julkaisun jälkeen mellakoivat murhasivat Rushdien teoksen japanilaisen kääntäjän. Muitakin kääntäjiä eri puolella maailmaa yritettiin tappaa, mutta he selvisivät nipin napin. Rushdie on joutunut piileskelemään kuolemantuomionsa julistamisesta saakka.

Eräs kristitty tuttavani puolestaan on sitä mieltä, että Saatanallisissa säkeissä Rushdie oikeastaan markkinoi islamia länsimaisille lukijoilleen hauskalla, viattomalla ja kepeällä tavalla. Tuttavani pitää tästä syystä teosta hieman kyseenalaisena. Tässä näkyy, miten eri tavalla yksilö suhtautuu uskonnolliseen satiiriin, riippuen siitä, onko kyse omasta vai vieraasta uskonnosta. Pilailun kohteen ollessa etäinen satiiri saatetaan kokea jopa uskonnon mainoksena.

Mediassa Saatanallisten säkeiden aiheuttama kohu on noussut toistuvasti esiin, viimeksi vuonna 2007, kun Englannin kuningatar aateloi Rushdien. Muslimivaltiot paheksuivat tätä yleisesti ja useassa islamilaisenemmistöisessä maassa mellakoitiin jälleen kerran.

Mitä tulee Khomeinin kuuluisaan fatwaan, meillä länsimaissa julkisuudessa Rushdieta paheksuttiin kirjan noustua otsikoihin tavalla, joka oli lähes myöntymistä uhkailijoiden vaatimuksiin. Rushdien uskontokritiikki satiirin ja ironian keinoin muuttui siis tavallaan tosielämän satiiriksi, koska valitettavan moni länsimainen uskonnollinen auktoriteetti ja niin sanottu intellektuelli oli valmis tuomitsemaan kirjailijan Khomeinin tapaan. Heidän mielestään Rushdie vain sai mitä ansaitsi. 

Myöhemmin samanlainen suhtautuminen on leimannut länsimaisia julkisia reaktioita huumorin ja ironian keinoin harjoitettavaan uskontokritiikkiin. Onneksi vainottujen kriitikkojen puolustajiakin on noussut esiin, yleensä itsekin vainon kohteeksi joutuneita.

Koska eräät muslimit vaikuttavat olevan hyvin herkkänahkaisia uskontonsa suhteen, länsimaissa on syntynyt varovaisuuden, pelon ja nöyristelyn kulttuuri, jossa niin sanottu älymystö, uskonnolliset johtajat sekä poliitikot ministereitä ja presidenttejä myöten liehittelevät väkivallalla uhkailevia uskonnollisia fanaatikkoja suvaitsevaisuuden ja uskontojen rauhanomaisen vuoropuhelun nimissä. Uskontokriitikot ja aidosti kriittiset älyköt ovat siis tällä hetkellä selkeästi vaaranalaisin vähemmistö ja heidän rohkeuttaan jatkaa kritiikkiään täytyy vain ihaillen kunnioittaa.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että lähes kaikki, elleivät jopa kaikki, menneisyyden uskontokriitikot ja uskonnollisten dogmien kyseenalaistajat ovat nyttemmin historian arvostamia henkilöitä. Myös vaikkapa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perustajahahmojen voidaan katsoa kyseenalaistaneen useita oman aikansa uskonnollisia dogmeja, perinteitä ja tapoja – usein vieläpä satiirin ja ironian keinoin. Ilman menneisyyden uskontojen arvostelua ja suoranaista ivaa nykyajan uskovilla ei olisi uskontojaan, joiden nimissä loukkaantua.

Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat

Tanskalaisessa Jyllands-Posten lehdessä syksyllä 2005 julkaistujen Muhammad-pilakuvien tapaus valottaa erinomaisesti edellä luonnostelemaani tilannetta.

Kuvat tilattiin alunperin, koska Tanskassa oli käynyt ilmi, etteivät taiteilijat uskaltaneet lähteä kuvittamaan profeetta Muhammadin elämästä kertovaa lastenkirjaa. Jyllands-Posten päätti testata, onko islam todella näin merkittävä uhka länsimaiselle sananvapaudelle. Testi onnistui – islam on erittäin suuri uhka sananvapaudelle kaikkialla.

Länsimaissa reaktio pilakuvamellakoihin oli odotettu. Poliitikot, kantaaottava ”älymystö” ja uskonnolliset johtajat nöyristelivät islamia ja paheksuivat voimakkaasti pilakuvia. Pelättiin iskuja Suomessakin. Pilakuvia ei julkaistu lehdissä, vaikka ainoa keino lopettaa raivostuneiden muslimien uhkailu tuossa tilanteessa olisi ollut julkaista pilakuvat kaikkien länsimaisten lehtien etusivulla samana päivänä. Joukkovoimaa voi käyttää rauhanomaisestikin, kuten mahatma Gandhi opetti. Kuvien julkaisu kaikissa lehdissä olisi ollut selkeä ja ryhdikäs viesti rähiseville fanaatikoille ja tuohtuneille muslimijohtajille sekä -poliitikoille (usein nämä ovat sama asia): Me emme taivu uhkailun edessä.

Mitään tällaista ei nähty – vain muutama rohkea lehti julkaisi pilakuvat ja sai palkinnoksi uhkailua sekä paheksuntaa.

Suomessa pilakuvat julkaisi jokunen internetkirjoittaja ja Suomen Sisu -niminen kansallismielinen järjestö. Sisun julkaistua pilakuvat internetsivuillaan pääministeri Matti Vanhanen pyysi sitä anteeksi muslimimailta Torinon talviolympialaisissa. Vähän tämän jälkeen Ville Ranta piirsi aiheesta sarjakuvan, jossa profeetta Muhammad esiintyy naamari päässä ja pelottelee sarjakuvapiirtäjää. Lopussa käy ilmi, että sarjakuvapiirtäjä ei suinkaan vihaa ja halveksi islamia, vaan arvostelee purevasti Matti Vanhasta, Erkki Tuomiojaa ja presidentti Tarja Halosta, jotka kukin tahollaan nöyristelivät islamin edessä sananvapauden kustannuksella. Tuomioja, joka tuolloin toimi ulkoministerinä, on sittemmin Skepsis ry:n 20-vuotisjuhlassa ateistiksi tunnustautuessaan julkisesti kertonut häpeävänsä pilakuvajupakan aikaista sananvapauden vastaista käytöstään.

Rannan sarjakuva piti julkaista pienessä Kaltio-kulttuurilehdessä. Lehden internetsivuilta se vedettiin nopeasti pois ja painetussa lehdessä sitä ei julkaistu suunnitelmien mukaan. Ranta erosi lehden palveluksesta ja häntä alusta saakka tukenut päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin.

Muita vastaavia tapauksia

Itse paavi Benedictus XVI sai vähän pilakuvajupakan jälkeen kokea, kuinka vaarallista islamin kritisoiminen voi olla. Paavi erehtyi siteeraamaan Saksassa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria. Keisari oli sanonut profeetta Muhammadin tuoneen maailmaan pahoja ja julmia asioita, muun muassa määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa sekä Vatikaania. Lisäksi Somaliassa eräs muslimioppinut kehotti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi melkoinen kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa sekä Jeesus että profeetta Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen Harmsin päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen.

Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät sekä poliittiset populistit ottavat muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten matala loukkaantumiskynnys ja siitä usein seuraava pidäkkeetön riehuminen lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja lisää maahanmuuttokriittisyyttä.

Euroopassa on nähty useita tapauksia, joiden kyseenalaisen hyödyn korjaavat maahanmuuttokritiikillä ratsastavat nationalistipoliitikot. Esimerkiksi ruotsalaistaiteilija Lars Vilks on toistuvasti joutunut uhkailun, hyökkäysten ja tappoyritysten kohteeksi piirrettyään pilakuvan profeetta Muhammadista ja tämä osaltaan on lisännyt maan poliittisen ilmapiirin luisumista kansallismieliseen suuntaan. 

Tanskassa pommipäisen profeetan piirtänyt Kurt Westergaard sai kotiinsa vieraaksi kirveellä aseistautuneen muslimin ja hiljattain muslimifanaatikkoryhmä yritti räjäyttää Jyllands-Postenin toimituksen. 

Tukholmassa Vilksin piirtämää pilakuvaakin oikeutuksen käyttänyt muslimiterroristi yritti räjäyttää itsensä keskellä jouluruuhkaa, mutta onneksi pommi laukesi ennen aikojaan. 

Hollannissa elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskelle katua vuonna 2004. Ohjaaja oli tehnyt yhdessä Ayaan Hirsi Alin kanssa naisten asemaa islamissa kriittisesti tarkastelleen elokuvan Submission. Tästä muslimifundamentalistit suuttuivat ja lopulta marokkolaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja Mohammed Bouyeri tappoi van Goghin. Ohjaajan rintaan murhaaja löi veitsen, jossa oli tappouhkaus Ayaan Hirsi Alille. 

Hirsi Ali on joutunut piileskelemään siitä asti. Hänet tunnetaan nykyään laajasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana sekä teräväkielisenä islamkriitikkona. Hirsi Ali on julkaissut kolme islamia räväkästi arvostelevaa kirjaa, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri läntistä maailmaa. Teoksista kaksi ensimmäistä, Neitsythäkki ja Pakomatkalla, on käännetty suomeksi. Hirsi Alin feministinen kritiikki on saanut useat muslimit raivon valtaan, koska islam pitää naista miestä alempana olentona. Kirjailija on myös rohkeasti puolustanut muiden vainottujen islamkriitikkojen sananvapautta länsimaisen ”älymystön” paheksunnalta ja islamistien uhkailulta.

Hiljattain yhdysvaltalainen Southern Poverty Law Center lisäsi Hirsi Alin ja brittiläisen reformistimuslimi Maajid Nawazin muslimivastaisten ekstermistien listalleen. Tämä tarkoittaa sitä, että järjestön mielestä naisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia puolustavat entiset tai nykyisetkin muslimit voivat syyllistyä muslimivastaiseen kiihotukseen. En mene tässä tarkemmin tämän käsityksen ongelmiin vaan linkitän Douglas Murrayn kirjoitukseen, jossa on sanottu kaikki olennainen.

Mitä tulee populismiin, erityisesti Hirsi Alin jalanjäljissä islamkritiikissään kulkeva, mutta omien sanojensa mukaan juutalaiskristillistä sivistystä puolustava hollantilaispoliitikko Geert Wilders on korjannut potin ja vielä entisestään lisännyt suosiotaan elokuvansa Fitna aiheuttamien oikeustoimien avulla. Wilders voi nyt oikeudessa esiintyä sananvapauden sankarimarttyyrina, aiheellisesti, koska syyttäjät vaativat hänelle vankeutta islamia varsin maltillisesti kritisoineesta elokuvasta.

Vielä muslimeja enemmän Wildersin provokaatiosta loukkaantuivat länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ja eräät poliitikot. Sen myötä Wilders sai mitä halusi, äänivyöryn kesän 2009 eurovaaleissa.

Wilders on jälleen vuonna 2016 joutumassa Hollannissa oikeuteen islamvastaisten näkemystensä vuoksi ja hänen puolueensa nauttii tällä hetkellä gallupeissa ennätyssuosiota.

Jussi Halla-ahon syyte, tuomio ja moraalirelativismin hylkääminen

Suomessa on nähty vastaava ilmiö. Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho sai 25.8.2009 Helsingin käräjäoikeudessa sakkotuomion internetkirjoituksestaan ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Halla-ahon tuomio tuli siitä, että hän kutsui kirjoituksessaan profeetta Muhammadia pedofiiliksi ja islamia pedofiiliuskonnoksi. Tuomio vahvistettiin hovioikeudessa, jonka jälkeen sekä tuomittu että syyttäjä halusivat viedä jutun korkeimpaan oikeuteen. Tätä kirjoittaessani asian käsittely on vielä kesken.

On tietenkin ilmeistä, että islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Joka tapauksessa ihmisoikeuksien vastaisia käytäntöjä pitää toki voida arvostella – myös kärkevästi, satiirin keinoin. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan rikos. Lisäksi se on moraalisesti tuomittavaa ainakin kaikkialla länsimaissa.

Profeetta Muhammad ei uskonnon perustajana voi olla inhimillisen arvostelun yläpuolella, koska yleismaailmallisen ihmisoikeuskäsityksen ja etiikan mukaan kulttuurirelativismiin nojaava moraalirelativismi on virhepäätelmään perustuva oppi. Lyhyesti sanoen relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, koska jos relativismi olisi totta, se ei olisi relativismia vaan absolutismia. Näin ollen kaikkia inhimillisiä moraalikysymyksiä voidaan tarkastella nykyajasta ja -moraalista käsin, toki aikaan ja paikkaan liittyviä vieraita perinteitä sekä tapoja ymmärtämällä, mutta niitä hyväksymättä, mikäli ne mittapuumme mukaan ovat moraalisesti tuomittavia.

Vastaavasti jos relativismi olisi totta, kukaan ei voisi arvostella ketään. Jos emme saa pilkata tai arvostella profeetta Muhammadia, eivät islaminuskoiset saa pilkata tai arvostella lehdistön- ja sananvapauttamme sekä taipumustamme uskonnollisten auktoriteettien kyseenalaistamiseen. Samoin länsimainen islaminystävä ei voisi arvostella Geert Wildersiä, koska Wildersin harjoittama politiikka ja provosointi kuuluu hänen alakulttuurinsa tapoihin. Koska relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, jonka soveltaminen käytännön tapauksiin vieläpä johtaa absurdeihin tuloksiin, se on virhepäätelmä. Relativismi pitää siis hylätä.

Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli islamilaisen perimätiedon mukaan kuusivuotias kun profeetta nai hänet ja yhdeksänvuotias, kun Muhammad vei avioliiton loppuun saakka eli otti tytön seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka kuitenkaan eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad yhtyi heihin.

On siis kiistanalaista, voidaanko ja pitääkö profeetta Muhammad luokitella pedofiiliksi. Profeetan seksuaalipatologinen diagnosointi on joka tapauksessa mahdotonta jälkikäteen. Selvää on kuitenkin se, että ottaessaan Aishan seksuaalisesti Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti. Yleismaailmallinen ihmisoikeuksille perustuva nykymoraali pitää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä yksiselitteisesti rangaistavana ja nykymaailmassa, ainakin ihmisoikeuksia kunnioittavassa oikeusvaltiossa, profeetta Muhammad varsin todennäköisesti tuomittaisiin oikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdottomaan vankeuteen.

Vastaavia tapauksia on Suomessa oikeudessa tälläkin hetkellä. Tätä kirjoittaessani syytettynä ovat muuan lestadiolaisvaikuttaja ja tämän sukulaismies. Myös katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä on paljastunut törkeitä lasten hyväksikäyttötapauksia, joita kaikkialla paitsi katolisen kirkon piirissä Vatikaanissa yleisesti paheksutaan.

Kaikissa näissä tapauksissa tuomion pitäisi käsittääkseni olla ehdoton vankeusrangaistus ja kohtalaisen pitkä. Ja mikäli profeetta Muhammad olisi syyllistynyt tekoon toistuvasti, kuten olettaa saattaa, kyseessä olisi jo törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Oli asian laita miten tahansa, Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin islamista kokonaisuutena ajattele. On mielestäni epäoikeudenmukaista, jos ihminen ei saa ajatella asioista eri tavalla kuin minä, ja vielä epäoikeudenmukaisempaa, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Kuten otsikosta ilmenee, Halla-aho on kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille. Illman tunnetaan siitä, että hän puuttuu herkästi internetkirjoittajien sananvapauteen. Hän sai vuonna 2008 kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland -EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden sekä yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

"Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista, syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä."

Illman pyrkii kitkemään internetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on utopistinen ja keinot, joilla kansaa yritetään pakkosivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.


Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön Halla-ahon provokatiivisesta kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat käsittääkseni syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän ilmeisesti takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka poliittisella vastapuolella oleva voi helposti omien käsitystensä pohjalta luokitella rasismiksi, vääristelyksi, panetteluksi ja vihanlietsomiseksi.

Halla-aho kuitenkin päättyi syytteeseen humoristisesta provokaatiostaan Mika Illmanille. Mutta myöskään kärjistämisen, provokaation, rasismin, vääristelyn, panettelun, rankkojen yleistysten tai leimaamisen käyttäminen keinoina hankkia poliittista kannatusta eivät mielestäni kuulu oikeussaliin. 

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on pykälänä lisäksi täysin mielivaltainen, niin kauan kuin vaikkapa perussuomalaisia, kokoomuslaisia tai oikeistoliberaaleja saa vapaasti leimata rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi tai natseiksi.

Sananvapaus mahdollistaa esitettyjen retoristen keinojen arvostelemisen ja se riittää. Rikoslaissa on aivan muita kohtia, joita voi tarvittaessa käyttää, kuten rikokseen yllyttäminen tai kunnianloukkaus. Näihin Jussi Halla-aho ei tietääkseni ole syyllistynyt.

Onko ikävän tosiasian mainitseminen uskonrauhan rikkomista?

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen, uskonrauhaan liittyvä, siis koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

"Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto."

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti ja ilmeisen satiirisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan”.

Kuten todettua, Muhammad yhtyi Aishaan tämän ollessa vain yhdeksänvuotias. Halla-ahon tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapaa, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa. Tämän Halla-aho onnistuu mielestäni loogisesti osoittamaan ja parodia on onnistunut.

Mitä Halla-ahon syytteestä ja tuomiosta seurasi? Hän pääsi vuonna 2011 äänivyöryllä eduskuntaan ja hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän joutui eroamaan puheenjohtajan paikalta vasta kun arvosteli jyrkästi KO:n ratkaisua omassa asiassaan. Sen jälkeen Halla-aho pääsi melkoisella äänimäärällä europarlamenttiin, jossa vaikuttaa tälläkin hetkellä. 

Tätä kirjoittaessani kolme perussuomalaista, joista yksi on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, on joutumassa oikeuteen samantyyppisestä kirjoittelusta kuin Halla-aho aikoinaan. Kaikille kolmelle – Hakkaraisen ohella kyseessä ovat Terhi Kiemunki ja Sebastian Tynkkynen – voimme siis ennustaa poliittista menestystä ja laajenevaa kansansuosiota jatkossakin.


Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Halla-aholla, kuten kenellä tahansa, on oltava oikeus esittää satiirisia sekä kärjistettyjä huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut tämän teemansa kirjoituksessaan ”Täkyjä Illmanin Mikalle” oivallisesti. Kaksoisstandardi on lisäksi Halla-ahon empiirisessä testissä kiistatta paljastunut, joten on todettava Halla-ahon olleen ja edelleen olevan oikeassa.

Räikeänä esimerkkinä kaksoisstandardista voidaan lisäksi mainita, että kun kirjailija Jari Tervo Ajankohtaisen kakkosen syksyn 2010 homoiltaan ja erityisesti kristillisdemokraatti Päivi Räsäseen vihastuneena heitti Raamatun lattialle televisiossa, poliisi ei käynnistänyt edes ennakkotutkintaa. Sen sijaan tosiasian mainitseminen profeetta Muhammadin seksuaalisista mieltymyksistä ja niiden pohjalta satiirisesti tehty looginen yleistys johti lopulta sakkotuomioon. Yhdet ovat siis tasa-arvoisempia kuin toiset.

Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, vääristellä, rienata, provosoida ja loukata.

Uskontokritiikki ja logiikka

Halla-ahon tuomio jäi korkeimmassa oikeudessa voimaan ja lisäksi siellä tuli käräjä- ja hovioikeuden päätösten vastaisesti tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Profeetta Muhammadia ja islamia koskevasta osasta tuli samalla ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Nyt ei edes ole Kekkosta armahtamassa kirjailijaa, joka teoksessaan rohkeni pilkata Jumalaa. Tilanne on huolestuttava.

Lisäksi islamilaisten maiden järjestö OIC lobbaa YK:ssa ja EU:ssa vuosi toisensa jälkeen uskonnon halventamisen estävää lainsäädäntöä. Näyttää siltä, ettei heidän tarvitse lobata Irlannissa, Iso-Britanniassa eikä Suomessa.

Valtiovalta on monessa Euroopan maassa kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä ainakin Suomessa tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus ja sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Tästä johtuen on vielä syytä tarkastella lähemmin Halla-ahon tuomion erästä kohtaa. Käräjäoikeus perustelee ratkaisuaan näin:

"Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa."

Perustelu relativoi eli suhteellistaa teologian, paitsi fideismin, joka jo lähtökohtaisesti hylkää rationaalisuuden. Perustelu siis arvatenkin loukkaa rationaalisia uskovaisia enemmän kuin kaikki Halla-ahon provokaatiot yhteensä. Jos tuomarin mielestä uskontojen kaikki väitteet ovat järkiperustelujen ja logiikan tuolla puolen, hänen on käsittääkseni johdonmukaisuuden nimissä oltava sitä mieltä, että valtaosa kristillistä, juutalaista ja islamilaista teologiaa on käytännössä mahdotonta.

Samoin tuomarista tulee tällaisessa oikeuskäytännössä uskonoppinut tai jopa sellaisen yläpuolella oleva absoluuttinen taho, jolla on yksinoikeus määritellä, mikä uskonnossa on loogista ja mikä suhteellista. Tässä tapauksessa tuomari on siis sitä mieltä, että ”uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”.

Kuten aiemmin totesin, relativismi on virhepäätelmä ja sellaisena hylättävä. Tuomarin mielestä relativismi on kuitenkin ainoa tapa suhtautua uskontoon. Näin mikä tahansa uskontoon liittyvä väite on yhtä oikea ja tuomari kumoaa itsensä. Samalla tuomari tietenkin kumoaa Jussi Halla-ahon tuomion perusteet. 

Miten Halla-aho muka voi olla väärässä, jos otetaan kirjaimellisesti tuomioon kirjattu perustelu ”objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista”? Toisin sanoen mikä tahansa suhteellinen totuus käy, mukaan lukien Halla-ahon suhteellinen ja ilmeisen leikkimielinen totuus, jonka mukaan islam on pedofiiliuskonto.

YK, sananvapaus ja uskonrauha

Kansainvälisessä mediassa on viime vuoden aikana keskusteltu kriittisesti uskontojen halventamisen eli jumalanpilkan vastaisesta julkilausumasta, joka hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja myöhemmin yleiskokouksessa.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – vuosia jatkuneesta pyrkimyksestä käytännössä estää islamkritiikki. Järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota, jäsenmaihin lukeutuvat esimerkiksi Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten maiden versio ”ihmisoikeuksista”. Tässä versiossa islam menee aina ihmisoikeuksien edelle.

OIC:n jäsenvaltioiden suhtautuminen islamiin tietenkin vaihtelee, mutta järjestö itse ei näyttäisi kannattavan ainakaan islamin aivan maltillisimpia versioita. Itse asiassa OIC:n ihmisoikeusneuvostossa tekemä aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on islamin oppien tuomisesta kansainväliseen politiikkaan. Järjestö siis pyrkii nyt käytännössä rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa.

OIC:n julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun siellä voimakkaaseen kansallismielisyyteen liittyy läheisesti ortodoksikristillisyys. Ihmisoikeuksien kunnioittamisesta kyseisiä valtioita ei voida kiittää. Yhdistävä tekijä on siis löytynyt.

Huomion arvoista tässä on myös se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti terrorisminvastaista sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan, mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma tai ainakaan islamin halventamista, islamofobiaa.

Uskontojen halventamisen kieltävä päätöslauselma on ristiriidassa monen YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on siis tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten, usein antidemokraattisten, intressiliittoumien kulissi. Sen ohella siitä on tullut instituutio, jossa epädemokraattiset valtiot voivat ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Maailman tunnetuin holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad, käytti huhtikuussa 2009 YK:n rasisminvastaista konferenssia antisemitismin edistämiseen. Ironista asiassa on se, että kyse oli selvästi juutalaisuuden eli uskonnon halventamisesta.

Muiden järjestöjen ohella eri maiden PEN-keskukset ovat ilmaisseet huolensa YK:n toimielimissä esitetyistä vaatimuksista. Suomen PENin puheenjohtaja Lauri Otonkoski mainitsi asian alustuksessaan Guillermo Farinasille myönnetyn Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon jakoon liittyneessä seminaarissa 15.12.2010:

"PEN katsoo, että ihmisoikeudet suojelevat ihmisiä yksilöinä, eivät instituutioita tai uskontoja. Uskontojen halventamisen kriminalisointi estää merkittävällä tavalla kriittistä keskustelua uskontojen varjolla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Se myös tarjoaa ääriliikkeille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa sananvapauden marttyyreina."

Pakistan ja vähemmistöjen oikeudet

Pakistania voidaan pitää hyvänä testinä OIC:n pyrkimyksille suojella vähemmistöjä jumalanpilkan kieltävillä säädöksillä. Kristitty 45-vuotias Asia Bibi, viiden lapsen äiti, tuomittiin Pakistanissa kuolemaan jumalanpilkasta. Bibi oli riitaantunut musliminaisten kanssa, koska nämä olivat kieltäytyneet juomasta Bibin kantamaa vettä. Naisten mukaan vesi oli saastunutta, koska Bibi ei-muslimina oli epäpuhdas. He kertoivat paikalliselle uskonnolliselle johtajalle, että Bibi oli lausunut herran nimen turhaan. Tuomari päätti, että Bibi piti teloittaa hirttämällä.

Pakistanilaispoliitikko Salman Taseer asettui julkisesti vastustamaan Pakistanin kansan suosimaa jumalanpilkkalakia ja sai maksaa siitä hengellään. Taseerin ampui konstaapeli Malik Mumtaz Quadri, joka sanoi tehneensä teon, koska Tasheer oli pilkannut profeetta Muhammadia. Quadri kuului eliittipoliisiin, joka toimi Taseerin henkivartiostona. Pidätyksen jälkeen jotkut Quadrin kannattajat heittelivät hänen päälleen ruusunlehtiä. Tekoa juhlittiin ja ylistettiin.

Näyttää siis siltä, että ainakaan kansainvälisesti islam ei ole erityissuojelun tarpeessa. Päinvastoin. Ihmisoikeuksia puolustavat aktivistit tarvitsevat suojelua islamin nimissä toistuvasti harjoitetulta väkivallalta.

Loppupäätelmiä

Islamismin näkyminen mediassa esimerkiksi WTC-iskujen ja Al-Qaidan myötä sekä toisaalta muslimien lisääntynyt muutto länsimaihin ovat saaneet aikaan sen, että uskontokritiikki on noussut pinnalle viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan uudella tavalla. Kritiikin kohteena ei missään nimessä ole ollut pelkkä islam, vaan ylipäätään uskonnolliset käsitykset ja niiden ristiriita rationalistis-humanistisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa. Islam on viime aikoina valikoitunut pääasialliseksi kritiikin kohteeksi juuri siksi, että sen nimissä ihmisoikeuksia on poljettu erityisen räikeästi.

Myös islamilaisessa maailmassa valistuneempi väestö alkaa olla kyllästynyt korruptoituneisiin, itsevaltaisiin ja usein myös teokraattisiin hallituksiin. Kansa on noussut barrikadeille ainakin Iranissa, Tunisiassa, Jemenissä, Jordaniassa, Egyptissä ja Sudanissa. Pitäisikö näissä maissa kapinoivien muslimien sananvapautta rajoittaa, koska heidän kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan valtaapitäviin itsevaltiaisiin, islamisteihin tai toisinaan myös valtaa de facto käyttäviin vanhoillisiin muslimioppineisiin?

Sitä paitsi sananvapauden rajoitukset vakaumusten suojelemiseksi kääntyvät välittömästi juuri muslimeja vastaan. Tästä on useita esimerkkejä Pakistanin ohella myös Iso-Britanniasta. Kenan Malik esittelee niitä erinomaisessa teoksessaan From Fatwa to Jihad – The Rushdie Affair and Its Legacy (Atlantic Books 2009).

Liberaalin käsityksen mukaan mikään pyhänä pidetty kirjoitus tai myyttinen hahmo ei ole arvoasteikossa ylempänä kuin perustavanlaatuiset ihmisoikeudet. Sanoilla saa tehdä mitä vain, ja ainoastaan ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa ja ajatuksiinsa on täysin suojattu asia.
Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole pysyviä, muuttumattomia elementtejä, jotka voitaisiin turvata ainoastaan kirjaamalla ne lakeihin. Näihin vapauksiin ja mahdollisuuksiin toteuttaa niitä vaikuttavat lainsäädännön lisäksi muun muassa viranomaisten tapa tulkita lakia sekä median omaksumat käytännöt.

Julkinen keskustelu ja tämän tarkastelun alussa mainittu kulttuuridynamiikka edellyttävät jatkuvaa hereillä olemista sananvapauden suhteen. Tällä hetkellä ilmassa on selkeitä sanan- ja ilmaisunvapauden uhkia, erityisesti viranomaisten ja hallituksen taholta.

Sananvapauden säilyminen laajana vaatii jatkuvaa aktiivista koettelua. Yhteiskunnassa, jossa näitä vapauksia ei silloin tällöin testata, niitä ei luultavasti juuri olekaan.


14 November 2015

Terrorismi ja jihadin teologinen oikeutus

Pariisin perjantain 13.11.2015 terrori-iskujen jälkeen alkoi välittömästi tavanomainen selittely, jonka mukaan terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Moni väittää, että Isis, Al-Qaida ja muut muslimiterroristit eivät ole oikeita muslimeja eivätkä tunne uskontoaan. Onko asia todella näin?

Tarkastelen seuraavassa lyhyesti profeetta Muhammadin esimerkkiä hurskaalle muslimille. Olen käsitellyt jihadismin taustalla olevaa teologiaa ja ideologiaa laajemmin jo aiemmin, joten en tässä mene aiheeseen sen syvemmin. Sen sijaan osoitan, miten Koraanin ja hadithien perusteella on selvää, että jihad kuuluu oikeaoppiseen islamiin siinä kuin rukoilu, almut ja pyhiinvaellus. Tulkintoja on monia, mutta vanhoillinen tulkinta on islamin pyhien tekstien perusteella täysin oikeutettu.

Profeetta Muhammadin esimerkki

Kaltaiseni historialliskriittisesti asennoituneen ateistiskeptikon näkökulmasta totuus Muhammadin kaltaisesta historiallisesta tai mahdollisesti jopa täysin fiktiivisestä hahmosta on tietenkin hyvin ongelmallinen. Vaikka on jossain määrin todennäköistä, että historiallinen Muhammad tai hänen jonkinlainen esikuvansa oli oikeasti olemassa, on hänen perimätiedossa ja muissa teksteissä esiintyvä henkilöhahmonsa kuitenkin lopulta fiktiivinen hahmo.

Näin ollen ”totuus” Muhammadista on väistämättä tietty historiallisten tekstien tulkinta, joka tietenkin vaihtelee tulkitsijan ja tekstikatkelman mukaan. Tulkinnan totuudellisuutta on mahdoton tieteellisesti verifioida tai falsifioida. Jokaisella voi olla oma totuutensa profeetta Muhammadista ja se voi perustua enemmän tai vähemmän Koraaniin, hadítheihin tai siraan.

Hadíthit sisältävät perimätietoa profeetta Muhammadin elämästä, opetuksista, sanomisista ja teoista, sira puolestaan tarkoittaa islamin perustajasta kirjoitettuja elämäkertoja. Hadíthit ja Koraani yhdessä muodostavat muslimien elämäntavan määrittelevän sunnan. Se siis perustuu profeetta Muhammadin elämään ja elämäntapaan, jota uskovan muslimin tulee esimerkillisenä jäljitellä.

Muhammadin historiallisuus on myös kokonaan kyseenalaistettu aivan kuten Jeesuksenkin. Esimerkiksi Ibn Warraqin islamkriittisessä teoksessa
Why I Am Not a Muslim (Prometheus Books 2003) on esitelty joitakin teorioita, joissa Muhammadia väitetään täysin fiktiiviseksi hahmoksi.

Jokainen hurskas muslimi tietenkin noudattaa uskontoaan siitä lähtökohdasta, että Muhammad on ollut oikeasti olemassa ja hänestä kertova perimätieto sekä Koraanin kohdat pitävät suurin piirtein paikkansa. Perimätietoa ei tarvitse tuntea tarkkaan, approksimaatio profeetta Muhammadista riittää muslimille, kuten pelkkä hämärä aavistus oletetusti historiallisen Jeesuksen elämästä kristitylle. Uskovalle uskonnon perustaja on läsnä opetusten ja tekstien kautta, oli hänellä historiallinen esikuva tai ei.

Uskovan musliminhan on suorastaan välttämätöntä uskoa historialliseen Muhammadiin, muuten hänen uskoltaan putoaisi pohja pois eikä hän olisi islamissa aito muslimi. Tästä syystä Muhammad vaikuttaa muhamettilaisiin suurimpana esikuvana ja se, millaisena hän uskonnollisissa teksteissä ja opetuksessa esiintyy, on ensiarvoisen tärkeää sen kannalta, miten muslimit pyhiä kirjoituksia tulkitsevat ja uskonnollisten auktoriteettien määräyksiä noudattavat.

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on samoilla linjoilla teoksensa
Islamin käsikirja (Otava 2004) islamin syntyä koskevassa luvussa. Hän toteaa, että ”[n]ykytilanteelle ei ole niinkään merkityksellistä se, mitä todella tapahtui (wie es eigentlich gewessen), vaan se, mitä myöhemmin on uskottu tapahtuneen” (s. 14).

Seuraava suppea tiivistelmäni islamin ja profeetta Muhammadin historiasta nojaa Juan E. Campon oivalliseen
Encyclopedia of Islamiin (Checkmark Books 2009), professori Hämeen-Anttilan aihetta käsitteleviin teoksiin ja suomennoksiin sekä Sírat Rasúl Alláhin osalta myös Alfred Guillaumen englanninkieliseen vuonna 1955 julkaistuun käännökseen.

Ibn Ishaq ja Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta



Profeetta Muhammadin elämästä ei ole kuin yksi arvovaltainen lähde, Ibn Hishámin tiivistelmä Sírat Rasúl Alláh vanhemmasta Ibn Is'háqin laatimasta elämäkerrasta. Alkuperäinen on kadonnut eikä vertailevaa aineistoa ole. Vanhempi materiaali oli suullista perimätietoa, joka paljon myöhemmin kerättiin hadítheiksi. Aikalaislähteitä ei tunneta. Islamin perustajan historiallisuus on siis lähdekritiikin valossa hyvin kyseenalainen. Silti Ibn Hishámin teos on arvostettu ja vakiintunut Koraanin tulkinnan apuväline.


Alunperin síra tarkoitti islamin historiassa profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa sotaretkiä ja siitä käytettiin uskonnon kahden ensimmäisen vuosisadan aikana yleisesti nimeä maghází. Sittemmin sotaseikkailut eriytyivät omaksi lokerokseen síran laajemmassa kokonaisuudessa.


Muhammad syntyi perimätiedon mukaan Mekassa huhtikuussa vuonna 570. Hän kuului pakanalliseen quraishi-heimoon. Tuohon aikaan Arabian niemimaalla eli useita uskontoja rinnakkain, myös kristittyjä ja juutalaisia. Näin ollen Koraani sisältää lukuisia lainoja varhaisemmista lähteistä. Teoksen paratiisikuvaukset muistuttavat kovasti zarathustralaisia ja hindulaisia kirjoituksia.

Vastaavasti aikuisen profeetta Muhammadin myöhemmissä ilmestyksissään saamat viestit sisältävät runsaasti vaikutteita juutalaisten ja kristittyjen uskonnollisista traditioista. Muhammad on Koraanin mukaan viimeinen profeetta sarjassa, joka alkoi Vanhasta testamentista.

Perimätiedon perusteella Muhammad oli noin neljänkymmenen kun hän aikoi saada ilmestyksiä. Niissä enkeli, yleisimmin tai joidenkin tulkintojen mukaan nimenomaan arkkienkeli Gabriel, saneli profeetalle Jumalan (Alláh) ilmoituksia. Profeetoillehan on kautta aikain ollut poliittisesti ja uskonnollisesti tarkoituksenmukaista saada yhteys suoraan Jumalaan ja sen kautta Jumalan valta lähimmäisiin. Profeetta Muhammad ei Koraanin ja perimätiedon perusteella muodosta poikkeusta. Hän sai juuri sellaisia ilmoituksia, joita tarvitsi hallitakseen ihmisiä.

Koraanissa on kohtia, jotka pohjautuvat harhaoppisten kristittyjen teksteihin, Talmudiin ja Raamattuun. Muhammadin tarkoitushakuiset ilmestykset eivät siis esiintyneet irrallaan sen ajan vallitsevista pyhistä teksteistä, myyteistä, kansantaruista ja eettisistä käsityksistä. Kirjailijat tuntevat intertekstuaalisuuden rajattomat hyödyt ja sama pätee uskonnollisten tekstien kirjoittajiin ja jäljentäjiin. Aina kannattaa varastaa, lainata, muokata ja laittaa omiin nimiin.

Islamilainen valtio ja Muhammadin suhde juutalaisiin



Vuonna 622 profeetta Muhammad seuralaisineen muutti Mekasta Jathribiin, josta myöhemmin tuli Medina, Profeetan kaupunki eli Madínat al-Nabí. Sitä kutsutaan myös loistavaksi kaupungiksi ja kuten yleisesti tunnettua, Medina on muslimien toiseksi pyhin kaupunki Mekan jälkeen. Muutto tunnetaan islamin historiassa arabiankielisellä nimellä hidžra.


Medinaan Muhammad seuralaisineen perusti islamilaisen valtion ja muslimit pitävät sitä ensimmäisenä perustuslaillisena valtiona. Medinasta alkaa myös islamin sotaisa historia. 


Muhammadilla oli ongelmia paikallisten juutalaisten kanssa, jonka myötä islamin pyhiin teksteihin on jäänyt antisemitismiä, joka edelleen lietsoo vanhoillisten muslimien juutalaisvastaisuutta. Tätä taustaa olen käsittelyt edellä mainitussa pitkässä kirjoituksessani.

Jihadisti ei siis valitse juutalaista kosher-markettia terrori-iskun kohteeksi sattumalta. Kyse on islamilaisesta traditiosta ja profeetta Muhammadin sankarillisesta esimerkistä.

Medinan perustuslakiin kirjatut säädökset vaikuttavat muslimien ja muiden katsomusten suhteisiin edelleen. Tärkeässä roolissa on muun muassa ummaa, muslimien yhteisöä koskevat säädökset. Islamilainen valtio ja umma korostetun romanttisessa valossa ovat suoraan nykyisten islamilaisten äärijärjestöjen jihadistisen ideologian ja väkivaltapolitiikan keskipisteessä.

Badrin taistelu ja islamin miekka

Islam on islamilaisen valtion syntymästä asti ollut suvaitsematon, vallanhimoinen, imperialistinen ja raaka uskonto. Kuten kristinuskoon, siihenkin on käännytetty pakolla, petoksen, uhkailun, terrorin ja väkivallan avulla. Islam tarkoittaa alistumista ja valitettavan moni uskonnon seuraaja vaatii sitä. Fanaatikot vaativat sitä enenevissä määrin myös niiltä, jotka eivät ole muslimeja.

Yleensä vain länsimaita ja kristittyjä syytetään ristiretkistä ja imperialismista, mutta islamin kohdalla samoista epäkohdista vaietaan. Jaakko Hämeen-Anttila on kuitenkin kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä Islamin miekka – Idän ja lännen konfliktien historiaa (Otava 2012), jossa hän kertoo islamin valloitusretkistä ja suhteuttaa niitä länsimaiden sotaisaan historiaan.

Varsinkin Badrin taistelu on muslimeille erittäin tärkeässä roolissa Muhammadin sotasankaruuden perustelussa.

Ongelman ydin ja ratkaisu

Niille, jotka tosiasioista huolimatta väittävät, ettei jihadistisella terrorilla ole mitään tekemistä islamin kanssa, ja vetoavat johonkin mielivaltaiseen ”oikeaan” islamiin, edellä tiivistetty historia on melkoinen ongelma. Kuten todettua, uskonnosta on mahdotonta löytää minkäänlaista oikeaa tulkintaa: teologisesti pyhien tekstien pohjalta on yhtä mahdollista perustella jihad kuin pyhiinvaellus. Jihad on itse asiassa jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus.

Ongelma ei ratkea ellei islamissa tapahdu merkittävää opillista reformia. Koraanin Medina-osiot pitäisi teologisesti asettaa kontekstiin, jota ne kuvaavat, jolloin jihadistit eivät voisi soveltaa niitä nykyaikaan. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Ratkaisun avaimet ovat joka tapauksessa muslimeilla. Muslimiyhteisön tulee tuomita islamin jihadistiset tulkinnat jyrkästi, varsinkin islamoppineiden. Medina-jaksojen asemesta moskeijoissa ja yhteisöissä pitäisi korostaa rauhanomaista tulkintaa.

Vastaavasti muslimiyhteisöiden kaikkialla tulisi valvoa jäseniään radikalisoitumisen osalta ja tehdä yhteistyötä virkavallan kanssa. Erityisesti saudirahoitteiset moskeijat länsimaissa ovat riskitekijöitä, koska saudirahoitus on sidottu wahhabismiin eli käytännössä juuri salafistiseen jihadismiin.

Edellä käsiteltyjen historiallisten tosiasioiden valossa on ainakin päivänselvää, että ongelma ei ratkea kieltämällä tai hyssyttelemällä. 

Fakta: Islamilla on tekemistä terrorismin kanssa. Kuten todettua, jihad on olennainen osa islamia Koraanin ja muiden pyhien kirjoitusten perusteella ja niin kauan kuin se on teologisesti oikeutettua, se tulee jatkumaan aina, kun joku vanhoillisesti pyhiä tekstejä tulkitseva muslimitaho kokee jihadin velvollisuudekseen. Tämä on ongelman ydin ja sen ratkaisu muslimien omissa käsissä.




26 October 2015

”Vain jaloa sa tahdo, vain oikein tehkös!”

(Esseearvio Riku Keski-Rauskan teoksesta Yksinäinen Ehrnrooth –Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Otava 2015.)

Muistan hämärästi 1980-luvun alkupuolelta erään television vaaliväittelyn, joissa mielenkiintoni herätti yksi mies, Georg C. Ehrnrooth. Hänen tiukka argumentaationsa kommunisteja vastaan oli hyvin poikkeuksellista vielä tuolloinkin, vaikka Kekkonen oli jo syrjässä ja Koivisto presidenttinä. Kyse oli melko varmasti vuoden 1983 eduskuntavaaleista. Olin silloin 16-vuotias.

Ehrnrooth kritisoi kommunismia ideologiana ja osoitti, että sen tavoitteet ovat ristiriidassa länsimaisen parlamentarismin ja demokratian kanssa. Vaaliväittelyssä hän oli omaa luokkaansa, aivan lyömätön.

Ehrnrooth muodostui minulle 16-18-vuotiaana jonkinlaiseksi poliittiseksi esikuvaksi, vaikken konservatiivi ollutkaan, päinvastoin. Kommunismin vastustaminen ja vapaan, avoimen länsimaisen yhteiskuntamuodon puolustaminen riitti sytyttämään nuoressa kapinallisessa taistelun liekin, samoin se, että yksi mies uskalsi ajatella toisin ja asettua suurta yhdenmukaista laumaa vastaan, välittämättä seurauksista. Näin jälkikäteen arvioiden Ehrnroothin vaaliväittelyssä ilmentämä jyrkkä ja häpeämätön individualismi – rohkeus olla yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa – oli siis nimenomaan se piirre, joka nuorta anarkismiin ja auktoriteetin vastustamiseen taipuvaista vihaista miestä kiehtoi.

Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli monessa suhteessa kuin itäblokin maa eikä se vapautta rakastavalle porvariperheen lapselle oikein maistunut. Myös niissä pienissä räyhähenkisissä rockpiireissä, joissa tuohon aikaan vaikutin, Neuvostoliitto ja kommunismi koettiin laajasti vapauden vihollisina, toisin kuin laajemmissa vasemmistopiireissä, joita kotikaupungissani Porissa kyllä riitti ja riittää.

Lisäksi opiskelin kauppaoppilaitoksessa, jossa luokkatovereinani oli pari muutakin oikeistolaisemmin ajattelevaa, kommunismikriittisiä henkilöä. Heidän kanssaan ihailimme Georg C. Ehrnroothin retorista osaamista mainitussa television vaalidebatissa. Mies oli meille sankari.

Nyt aikamiehenä olen aiemmin lukenut Ehrnroothin mainion omaelämäkerran
Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä (Schildts 1999). Vasta ilmestynyt Riku Keski-Rauskan Ehrnrooth-elämäkerta täydentää minulle aiemmin muodostunutta kuvaa Kekkosen ajan toisinajattelijasta.

On tavallaan ironista, joskin luonnollista, että vielä nykyäänkin ideologista yhdenmukaisuutta, Neuvostoliittoa, kommunismia, suomettumista ja ylipäätään kumartelua idän suuntaan vastustamalla ja arvostelemalla sekä vastaavasti länsimaita ja avointa yhteiskuntaa puolustamalla päätyy nopeasti niin sanottujen edistysmielisten sorsimaksi ja demonisoimaksi. Onkin syytä kysyä, onko mikään Georg C. Ehrnroothin ajoista muuttunut.


Noblesse oblige

Ehrnrooth syntyi sekä äidin että isän puolelta maineikkaisiin aatelissukuihin, joiden tunnetuin edustaja on eittämättä Georgin äidinisän veli marsalkka Mannerheimin, joka oli myös Georgin kummisetä. Suvussa oli muitakin tunnettuja sotilaita ja lisäksi talousvaikuttajia sekä poliitikkoja.

Georg C. joutui jo nuorena Ruotsiin sotaa pakoon. Äidin ja isän avioero sekä isän uusi avioliitto vaikuttivat nuorukaiseen jonkin verran, joskin hänellä oli taipumuksia syrjään vetäytymiseen jo perusluonteessaan.

Mielenkiintoinen tieto Keski-Rauskan teoksessa on se, miten Ehrnrooth vastusti auktoriteettia ja sotilaskuria armeija-aikoinaan, eikä sopeutunut sotilaselämään, kuten ei myöskään myöhempi kohtalotoveri Tuure Junnila. Tutkijan urakaan ei oikeustieteitä opiskellutta Ehrnroothia kiinnostanut, ei edes perhetaustan mahdollistama ura teollisuuden parissa. Tästä selviää melko vaivattomasti se henkinen sukulaisuus, johon edellä viittasin.

Varmasti auktoriteetinvastaisuus luonteenpiirteenä selittää osittain myös Ehrnroothin poliittiselle uralle keskeistä Kekkos- ja kommunisminvastaisuutta. Individualismi ajoi hänet luonnostaan länsimieliseksi, angloamerikkalaisuuden kannattajaksi. Neuvostoliitto ei ollut vaihtoehto, saati kollektivismille rakentuva kommunismi, puhumattakaan demokratiaa ja parlamentarismia pilkkanaan pitäneestä Kekkosen hallintotavasta ja K-linjasta.

Georg C. Ehrnrooth oli imenyt kommunisminvastaisuuden jo äidinmaidosta. Hänen poliittinen uransa oli kohtalo, jonka sinetöivät länsimaiselle demokratialle keskeisen laillisuusperiaatteen roskakoriin heittänyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Kekkosen petturuus.

Mitä tulee hänen yleisempään länsimyönteisyyteensä, Keski-Rauska tiivistää olennaisen (s. 54):
”Ehrnrooth katsoi, että Yhdysvalloilla oli ratkaiseva rooli antikommunismin vahvimpana linnakkeena. Yhdysvallat oli se taho, joka viime kädessä turvaisi koko läntisen maailman ja siten myös Suomen aseman. Vain sotilaallisesti, taloudellisesti ja moraalisesti vahva Yhdysvallat pystyisi tarjoamaan vastavoiman Neuvostoliitolle sekä estämään kommunismin etenemisen.”


Kaikki tämä kristallisoitui Ehrnroothille vuonna 1953 hänen vietettyään puoli vuotta Yhdysvaltoja kierrellen, tavaten poliitikkoja sekä perehtyen parlamentarismin käytäntöihin. Hän tutustui samalla myös Joseph McCarthyyn ja seurasi tämän kommunismikuulusteluja, mutta suhtautui mieheen ja hänen toimintaansa varauksella, joskin pragmaattisesti. Kommunismi oli sen luokan vihollinen, että kovatkin otteet sen vastustamisessa olivat joskus tarpeen. McCarthyn otteita nuori Ehrnrooth ei pitänyt kovin ylimitoitettuina, joskaan hän ei niitä aivan mukisematta niellyt.

Konservatiivinen liberaali 

Poliittisten ja ideologisten luokittelujen ongelma käy mainiosti ilmi Keski-Rauskan teoksesta. Vaikka Ehrnrooth asemoi itsensä konservatiiviksi, muun muassa vanhusten ja vähäosaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Tämä johtui pitkälti Ehrnroothin henkilöhistoriasta, perhetaustasta ja elämänkokemuksesta.

Ehrnrooth ajoi ensimmäisissä kunta- ja eduskuntavaaleissaan monia sosiaaliliberaaleja tavoitteita, kuten sosiaalista asuntorakentamista ja lapsilisiä vain niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Julkisen sektorin eli verovaroin tuotetut palvelut piti hänen mielestään tuottaa säästäväisesti. Aidon liberaalin tapaan hän siis vastusti valtion tuhlailevaa rahankäyttöä (s. 68). Toisaalta hänen vähäosaisten puolustamisensa aiheutti jopa kommunistisyytöksiä ja laitavasemmisto koki Ehrnroothin tulevan omille apajilleen vanhusten ja asunnottomien asialla.

Ulkopoliittisesti Ehrnrooth oli kuitenkin selkeästi alusta asti länsileirissä ja näiltä osin konservatiivi, joskin johdonmukainen liberaali on myös väistämättä länsimyönteinen. Jos Ehrnrooth vastustikin Kekkosta jo tämän oikeus- ja pääministeriaikojen perusteella, periaatteesta, Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi Ehrnrooth sai Kekkos-vastaisuudelleen entistä painavampia syitä.

Laillisuusperiaatteen, demokratian, parlamentarismin ja oikeusvaltion kannattajana hän on myös selkeästi yhdenmukainen liberalismin kanssa, kun taas Kekkonen ja Maalaisliiton K-linja edustivat jyrkästi liberalismin vastaista totalitarismin myötäilyä, usein häpeämättömän totalitaarisin keinoin. Ilmankos moinen poliittinen opportunismi ja takinkääntely raivostutti oikeustieteen lisensiaattia ja periaatteen miestä, joka ennen kansanedustajan uraansa myös opetti alaa Helsingin yliopistossa.

Varsinkin 1980-luvulla, Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä, Ehrnrooth edusti talousnäkemyksissään klassista liberalismia, joka Suomessa ei koskaan ole ollut suosittua, perustuuhan se vapauteen, yhdenvertaisuuteen, perustuslaillisuuteen ja kapitalismiin eli nimenomaan länsimaisiin arvoihin (s. 385).


Kekkoslovakian Don Quijote

Keski-Rauska käy teoksessaan läpi Kekkosen ajan tunnetuimmat tapahtumat, joista erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat yöpakkaset ja noottikriisi. Ehrnrooth sai jatkuvasti lisänäyttöä Kekkos-vastaisuutensa tueksi. Samalla hänen tinkimättömyytensä ajoi häntä entistä syvemmälle poliittiseen marginaaliin, niin RKP:ssä kuin eduskunnassa.

Koko 60- ja 70-luku ovat Ehrnroothin osalta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Suomi ei ollut avoin länsimainen demokratia vaan hallitusta muodostettaessa itänaapuri sanoi aina viimeisen sanan, Kekkosen tuella. Silti Ehrnrooth ja muutama muu jaksoivat hakata päätään Karjalan mäntyyn. Periaatteista ei voinut tinkiä, missään asiassa.

Keski-Rauskan kuvaus 70-luvun alun itsesensuurista sekä lehdistön- ja sananvapausrajoituksista on hyytävää luettavaa. Ehrnrooth joutui lopulta perustamaan Tuure Junnilan ja muiden kanssa oman lehden saadakseen toteuttaa sananvapauttaan. Vastaavasti Yleisradio oli tuohon aikoihin neuvostomielinen ja taistolainen Reporadio, jonka kanssa Ehrnrooth oli toistuvasti tukkanuottasilla.

Aivan kuten nykyään, isänmaan, länsimaisen yhteiskuntamuodon ja parlamentarismin puolustamisesta Ehrnrooth aateveljineen sai äärioikeistolaisen ja fasistin leiman. Törkeimmillään fasistijahti näkyi Ehrnroothin yksityiskirjeiden avaamisena, kopioimisena, ja julkaisemisena lokajuttujen yhteydessä. Kirjeet Yhdysvaltoihin olivat törkyartikkelien mukaan osoitus Ehrnroothin äärioikeistolaisuudesta, mikä siis tarkoitti yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa kommunismia ja muuta totalitarismia vastaan.

Tänään YYA-henkisten kommunistien ja muun sekalaisen länsivastaisen seurakunnan loanheitto on yhtä voimakasta varsinkin niitä kohtaan, jotka arvostelevat jyrkästi Vladimir Putinia ja Venäjää erilaisista kansainvälisten lakien ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Mikään ei siis tässäkään suhteessa ole muuttunut. Fasistin ja äärioikeistolaisen paperit saa jokainen, joka puolustaa avointa yhteiskuntaa ja länsimaita putinismilta. KGB:n tilalle on tullut FSB ja paperikirjeiden tilalle sähköposti, muuta eroa ei ole.

Sen sijaan valtiovallan hyssyttely ja nöyristely Ehrnroothin kansalaisoikeuksien loukkaamisessa oli ajalle tyypillistä. Nykyään sentään on niin paljon julkaisukanavia ja Suomi sen verran vankasti osana länsimaita, ettei moinen enää onnistuisi. Yksittäisten virkamiesten ja poliitikkojen selvästä Venäjä-myönteisyydestä huolimatta asiat ovat jonkun verran paremmin kuin 70-luvulla. On kuitenkin todennäköistä, että ilman omaa riippumatonta julkaisukanavaa –
Express-lehteä – Albert Akulovin eli KGB:n osuutta Ehrnroothin yksityiskirjeiden julkaisemisessa ei olisi koskaan noteerattu laajemmin eikä Akulovia kenties olisi karkotettu.


Kekkosen kautta marginaaliin

Keski-Rauska kertoo viihdyttävästi Ehrnroothin väistämättömän ajautumisen ratkaisemattomiin riitoihin puolueensa liberaalisiiven (tarkoittaa Kekkos-myönteisiä) kanssa. Viihtymisen ohella lukijaa hirvittää, niin umpisuomettunutta on meno tuohon aikaan maamme politiikassa ollut.

Ehrnrooth ei tingi periaatteistaan eikä Kekkos-vastaisuudestaan, jolloin on vain ajan kysymys, koska hän joutuu perustamaan oman puolueen. Neuvotteluja käydään, mutta henki on sellainen, ettei Ehrnroothilla käytännössä ole mahdollisuuksia. Hänen jyrkkä individualisminsa ja periaatteellisuutensa eivät sovi yhdenmukaisuutta edellyttävään puoluepolitiikkaan saati alati tiukentuvaan puoluekuriin. Vain oma puolue voi ratkaista nämä ongelmat.

Monessa mielessä vuoden 1973 poikkeuslaki Kekkosen jatkokaudelle oli käännekohta, Rubicon, jonka jälkeen Ehrnroothin kohtalo poliittisena toisinajattelijana ja marginaalihahmona oli lopullisesti sinetöity. Kun hänet oli vielä laajalti, myös kokoomuksessa, leimattu äärioikeistolaiseksi ja fasistiksi, häntä oli helppo syrjiä eikä muuta vaihtoehtoa kuin oma pienpuolue ollut. Toki RKP:kin on pienpuolue, mutta sillä sentään oli ja on useampi kansanedustaja ja aina mahdollisuus hallitusvastuuseen. Suomen perustuslaillisella kansanpuolueella ja myöhemmin Perustuslaillisella oikeistopuolueella ei ollut kumpaakaan.


Luonne on kohtalo”

Teoksessaan Keski-Rauska pohtii Ehrnroothin luonteenpiirteiden vaikutusta hänen politiikkaansa ja arvomaailmaansa. Silti tekijä ohittaa kokonaan Ehrnroothin sukutaustan mukana tulleen aatelismiehen eetoksen ja siihen sopivan luonteen aristokratian. Räjähtävä temperamentti ja ajoittainen despoottimaisuus, joista Keski-Rauska antaa näytteitä teoksessaan, istuvat kuvioon.

Kun samoja luonteenpiirteitä löytyy Ehrnroothin nemesiksestä, Kekkosesta, voi vain todeta, että kuten niin usein, Ehrnroothin Kekkos-vastaisuudessa oli kieltämättä periaatteellisuuden ohella jotain hyvin henkilökohtaista, kuten tekijä aivan aiheellisesti toteaakin. Useinhan ihminen ei voi sietää omia luonteenpiirteitään pahimmissa kilpailijoissaan ja vastustajissaan.

Mielestäni Ehrnroothin taipumus askeesiin, sosiaalinen omatunto, oikeudenmukaisuus, auktoriteetinvastaisuus, uhrautumishalu, sankariromantiikka, toisinajattelijuus, kapinahenki, tinkimättömyys, kunniantunto, rehellisyys, riippumattomuus ja periaatteellisuus ovat kaikki osaltaan merkkinä hänen henkisestä aateluudestaan, joka toisaalta jo Kekkoslovakiassa ja erityisesti nykyisessä massakulttuurissa on lähinnä kirosana. Mutta, kuten Herakleitos Pentti Saarikosken suomeksi tulkitsemana on todennut: ”Luonne on kohtalo.”

Mitä tulee päähenkilön persoonallisuuteen, jota Keski-Rauska lähinnä epätieteellisen psykoanalyysin pohjalta hahmottelee, nykyaikainen käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että yksilön persoonasta puolet tulee perimästä, mutta toinen puoli on arvoitus. Kotikasvatuksesta tai ylipäätään perheympäristöstä se ei tule, se tiedetään kaksos-, adoptio- ja sisarustutkimusten perusteella. On siis hyviä perusteita olettaa, kuten tekijä, että Ehrnroothin luonteessa oli paljon samaa kuin hänen kummisetänsä, marsalkka Mannerheimin luonteessa. Samoin Ehrnroothin isän erakkomaisuus ja kilpailevuus (dominanssi) näyttäisivät periytyneen pojalle. Molemmat vaikuttavat tapojensa ja taipumustensa perusteella tyypillisiltä introverteilta, jotka viihtyvät parhaiten omissa oloissaan.

Se, millainen persoonallisuus on, vaikuttaa olennaisesti siihen, millaiseksi yksilön arvomaailma, tavat ja käytös muodostuvat. Ihminen ei vain passiivisesti omaksu asioita ympäristöstään vaan aktiivisesti hakee persoonaansa sopivia asioita, rakentaa ympäristöään itselleen optimaaliseksi. Näin ollen perhetausta antoi avaimet Ehrnroothin persoonasta nouseville aristokraattisille taipumuksille ja vahvisti niitä, sekä esikuvien (erityisesti marsalkka Mannerheim) että kotoa perittyjen arvojen muodossa. Ehrnrooth omaksui ne luonteelleen ominaisella tavalla, mutta kuten teoksesta käy ilmi, muovasi niitä itselleen sopivaksi ja omaksui toki muitakin arvoja sekä tapoja.

Ehrnroothin kilpailuhenkiseen ja autonomiseen persoonallisuuteen sopii se, että myös oman puolueen perustamisessa oli ongelmia, koska muuan Ilpo Järvinen kärkkyi myös johtopaikoille, eikä samaan porukkaan mahtunut kahta äkkijyrkkää, voimakastahtoista miestä. Lisäksi poliittisia näkemyseroja oli niin paljon, ettei Järvisellä ollut mitään mahdollisuuksia paikkaan auringossa – ei, vaikka nimenomaan hän perusti puolueen, Perustuslaillista oikeistopuoluetta edeltäneen Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen.

Puoleen toiminta muuttui melko tragikoomiseksi varsikin vuoden 1980-luvun alussa, kun Kekkosen sairauden yllyttyä liian pahaksi Ehrnrooth halusi asettua vuoden 1982 ennenaikaisissa presidentinvaaleissa Mauno Koiviston taakse, ja sen Perustuslaillinen oikeistopuolue tekikin. Rivit rakoilevat pahasti, kuten jo aiemmin, puolueen valittua vuoden 1978 vaaleissa sosiaalidemokraatti Ahti M. Salosen omaksi ehdokkaakseen jo ennalta ylivoimaista Kekkosta vastaan. Koivisto-episodin jälkeenkin selkäänpuukottaminen jatkui, ovet paukkuivat ja puolueen puheenjohtaja oli entistä yksinäisempi.

Puoliso Maryn menehtyminen äkilliseen sairauteen vuonna 1987 oli käytännössä puolueelle ja Ehrnroothin kansanedustajan uralle viimeinen niitti. Hän vetäytyi eduskuntavaaliehdokkuudesta eikä puolue ilman tunnettua keulakuvaansa saanut läpi yhtään ehdokasta. Puolue sinnitteli vuoteen 1992, osallistuttuaan viimeisen kerran eduskuntavaaleihin edeltävänä vuonna, mutta poistettiin puoluerekisteristä jäätyään toisen kerran ilman eduskuntapaikkaa. Toiminta jatkui vielä vähän aikaa yhdistyksenä, mutta Ehrnroothin poliittinen ura alkoi olla ohi ja yhdistyskin kuihtui nopeasti pois. Ehrnrooth jatkoi vielä kaupunginvaltuutettuna vuoteen 1996, jolloin 70 vuoden iässä päätti yhtäjaksoisen 40-vuotisen uransa Helsingin asioiden parissa.

”Maailman voimakkain mies on se, joka on yksinäisin”

Keski-Rauskan erinomaiseen teokseen on jäänyt joitakin valitettavia toimituksellisia kauneusvihreitä, etenkin taivutusvirheitä, jotka huolellinen oikoluku olisi estänyt. Sisältö sen sijaan puhuu puolestaan ja täydentää oivallisella tavalla Georg C. Ehrnroothin henkilökuvaa, ja mikä tärkeintä, osoittaa sen, kuinka tärkeitä vastarannankiisket ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan missä kulttuuripiirissä tahansa.

Ehrnroothin kaltainen periaatteen mies vaikuttaa ja tässä tapauksessa on selvästi vaikuttanut osaltaan paljon laajemmin valtakunnan asioihin kuin päältä katsoen voi havaita. Historia muodostuu erilaisten persoonien ja voimien yhteisvaikutuksesta, dynamiikasta, eikä itsepäisen toisenajattelijan panosta kokonaisuudelle sovi aliarvioida. Ehrnroothin perintö elää tänäkin päivänä ja on aivan yhtä tarpeellinen kuin Kekkosen aikaan.

Kuten tekijä toteaa, Kekkonen itse asiassa tarvitsi Ehrnroothin ja Tuure Junnilan kaltaisia vastustajia ulko- ja sisäpoliittisessa pelissään. Heidän avullaan presidentti maalasi itsestään ja omasta linjastaan kuvaa maltillisena keskitien kulkijana, välttämättömyytenä erilaisten ääripäiden joukossa.

Näin rähmällään olo ja K-linja saivat ikään kuin korkeimman siunauksen, jossa tietenkin auttoi Ehrnroothin, Junnilan ja Veikko Vennamon toistuva leimaaminen fasisteiksi ja äärioikeistolaisiksi. Kun kokoomuskin muun muassa Harri Holkerin, Ilkka Kanervan ja Jarmo Virmavirran myötä lähti leimaamiseen mukaan, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat juuri mitä halusivat.

On kuitenkin tärkeää huomioida, että Ehrnrooth edusti ”miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä” -koulukuntaa, jolloin hän ei yksinkertaisesti voinut valita toisin. Miten hänen kaltaisensa persoona olisi voinut säilyttää itsekunnioituksensa alentumalla Kekkosen ja hänen saappaannuolijoidensa tavoille? Ei mitenkään.

Keski-Rauskan teos on ajassamme erittäin tärkeä muotokuva ja muistutus siitä, että myös periaatteen ihmisiä tarvitaan, aina. Idealismi ja järkähtämättömyys niinkin keskeisissä kysymyksissä kuin länsimainen yhteiskuntamuoto, parlamentarismi, demokratia ja perustuslaillisuus eivät voi eikä niiden pitäisi tehdä ihmisestä marttyyria, mutta niin vain tapahtuu, uudestaan ja uudestaan.

Silti miehelle ei suurempaa kunniaa voi suoda kuin sen, ettei hän koko elämänsä aikana luopunut mainittujen arvojen puolustamisesta ja ennen muuta toimimisesta niiden hyväksi. Jos hän elämänsä aikana olikin yksin, jälkipolvet ymmärtävät hänen toimintaansa ja näkemyksiään huomattavasti aikalaisia paremmin, eikä asiassa ole kyse pelkästä jälkiviisaudesta.

On selvää, että ilman Ehrnroothia ja muutamaa muuta rohkeaa toisinajattelijaa Suomen rähmällään olon ajat olisivat vielä häpeällisempiä kuin ne ovat. On erinomaisen tärkeää tiedostaa ja muistaa, että Kekkoslovakiassa oli edes joku, joka halusi ja uskalsi pistää johtajan perässä sokeana ryntäävälle laumalle vastaan. Sellainen yksilö ansaitsee kunnioituksemme.

Keski-Rauska kirjoittaa (s. 349):

”Ehrnroothin joutuminen poliittisen ajojahdin kohteeksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin taholta paljastaa räikeän ristiriidan siinä kulttuuriradikalismin hengessä, joka korosti yksilönvapautta, yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ehrnroothin kohdalla 60-lukulainen yksilönvapauden manifestaatio ei konkretisoitunut mitenkään. Päinvastoin Ehrnrooth sai täysimääräisesti kokea, miten kulttuuriradikalismi muuttui taistolaiseksi yhdenmukaisuuden vaatimukseksi. Vapauden ja yksilöllisyyden sijaan ulkopoliittisessa ajattelussa oli siirrytty yhden totuuden aikakauteen, jossa ei ollut tilaa yksilölliselle ajattelulle ja poikkeamille Paasikiven-Kekkosen linjan normilta.”

Mutatis mutandis, kuten esseeni alussa totesin, onko siis juuri mikään niin sanottujen edistysmielisten parissa noista ajoista muuttunut, jos katsotaan yleviä ihanteita kuten suvaitsevaisuutta, yksilöllisyyttä, yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja niiden toteuttamista käytännössä? Yhdenmukaisuuden vaatimus ideologioiden ja näkemysten suhteen on toki vaihtanut muotoaan, mutta dynamiikka ja diskriminaatiomekanismi – eri mieltä olevien ja hiekkalaatikon ulkopuolella ajattelevien eristäminen – on tismalleen sama.

Yksilöllisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lausutaan kauniita sanoja, mutta käytännössä ne ovat yhdenmukaisuuden paineeseen alistuville myrkkyä. Vain samaa mieltä olevia suvaitaan ja heidän yhdenvertaisuuttaan kunnioitetaan. Yksilöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja suvaitsemisen kanssa sillä ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä, mutta ei ole tarkoituskaan. Riittää, että samanmieliset voivat taputella toisiaan selkään ja pitää itseään hyvinä sekä oikeamielisinä.

Suomessa on hieman kärjistäen sanottuna yhden ainoan oikean totuuden perinne, sekä kuppikuntien sisällä että niiden välillä. Kuppikunnilla on omat totuutensa ja jäseniltä edellytetään melko vahvaa sitoutumista siihen: eri mieltä olevia ei katsota hyvällä. Jos yhteen kuppikuntaan kuuluva puolestaan kannattaa toisen pyhiksi katsomia asioita, hän saa synninpäästön ja hyvän ihmisen sädekehän. Jos taas vaikkapa sosiaalidemokraatti mainitsee, että verotus on pohjimmiltaan varastamista, hänet julistetaan omien ja samanmielisten (laitavasemmisto ja vihreät) keskuudessa välittömästi pannaan ja äänekkäimmät vaativat jopa hänen erottamistaan puolueesta. Hän on syyllistynyt perisyntiin, ajattelemiseen omilla aivoillaan, johdonmukaisesti liberaalien näkemysten esittämiseen. Sellaista ei maassamme ole koskaan suvaittu.

Lisäksi suomettuminen on jälleen vahvassa nousussa, vastustavathan itseään edistysmielisinä pitävät vanhasta muistista länsimaita ja Natoa, vaikka samaan aikaan Putinin Venäjää arvostelevatkin. Jos yksilö vaikkapa kannattaa länsimaita ja Suomen Nato-jäsenyyttä, hän saa huomata välittömästi, ettei Ehrnroothista niin pitkä aika ole eikä hänen kohtalonsa – marginalisoituminen eristämisen ja kuoliaaksi vaikenemisen kautta – mitenkään yllättävä.

Myöskään niin sanotussa oikeistossa Nato-jäsenyydestä ei uskalleta puhua avoimesti, aivan kuin Neuvostoliitto olisi vielä voimissaan. Kenties se onkin? Keski-Rauskan teoksen epilogi on tässä suhteessa tärkeääkin tärkeämpi: historian virheitä ei kannattaisi toistaa. Yhdyn varauksetta tekijän näkemyksiin.

Yksinäinen Ehrnrooth on aina ajankohtainen teos ja erinomainen monumentti miehelle, joka uskalsi olla vapaa ja yksilöllinen kaiken massapaineen ja nöyristelyn keskellä. Historia on osoittanut, että hän oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä aikaansa edellä ja oikeassa. Ehrnrooth piti selkänsä suorana kun suurin osa maamme poliitikoista kumarteli itään ja nuoli totalitaristien saappaita. Suoraselkäisiä ihmisiä tarvitaan aina ja kaikkialla.