9 May 2023

Ikuinen paluu

Esseearvio Timo Hännikäisen teoksesta Stalinin muotokuva (Kiuas, 2023)


Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja varmin tapa ajaa ihmiset erilleen. Pahimmillaan se johtaa syrjintään, sortoon, kansanmurhaan, vallankumoukseen, kansalliskiihkoiluun, maailmansotaan, imperialismiin ja joukkotuhontaan. Aatteet ovat voimakkaita, joskus vaarallisia. Ihminen menee mukana, kuin lastu lainehilla.

Idealisti, joka lähtee politiikkaan, pettyy takuulla. Se pitää vain kestää, purra hammasta. Idealistista tulee siten nopeasti kyyninen realisti. Kiipiminen, opportunismi, suosiminen, nepotismi, lehmänkaupat, kabinettijuonittelu, junttaus, hierarkiassa korkeammalla olevien lipominen, kaikenlainen pyrkyryys, saappaiden kiillottaminen ja toisten kampittaminen ovat olennainen osa prosessia. Armottomin kilpailu käydään oman joukkueen riveissä, jäsentenväliset koettelevat ryhmän luottamusta ja sidoksen lujuutta toistuvasti.

Jos politiikassa haluaa pärjätä, tosiasiat on hyväksyttävä ja sopeuduttava systeemiin. Se edellyttää tiettyjä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, jotka palautuvat persoonallisuus- ja differentiaalipsykologiaan. On itsestään selvää, ettei kukaan tosissaan hakeudu politiikkaan ilman vallantahtoa, tarvetta parantaa maailmaa, halua pistää asiat järjestykseen. Voidaan peräti sanoa, että mitä ankarampi toiminnankaipuu ja intohimo, mitä suurempi ja mahtavampi unelma, sen vallanhimoisempi tai kiivasluontoisempi sen toteuttajan on oltava. Fanaatikko näkee kosteimmat unet ja valtaan päästessään tekee kauhistuttavimmat teot.

Historian loppu

Poliittisista järjestelmistä totalitaarinen on haurain. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta asiaa tarkemmin miettiessä sen kyllä huomaa. Totalitarismin ytimessä on aina henkilö, tai ylihenkilö, symboli, johtaja, jonka ympärille systeemi kääriytyy, tai kääritään. Ytimen lujuus riippuu siitä, millaisen suoramuurin se ympärilleen pystyttää. Pelosta ja kunniasta tulee ytimen aseita, koneiston jokainen hammasratas joutuu jatkuvasti voitelemaan itseään ja muita. Muuten kone seisahtuu ja pahimmassa tapauksessa leikkaa kirskuen kiinni.

On myös syytä todeta, määritelmän vuoksi, ettei totalitarismi ole jokotai vaan jatkumo. Varsin helposti sen voi tunnistaa, kunhan se on saavuttanut kypsyytensä ja ihmisellä ei ole enää yksityiselämää, oikeutta eikä turvaa. Oma puoliso, jälkeläinen tai lähisukulainen voi olla ilmiantaja. Naapuri on sellainen lähes varmasti. Totalitarismissa valvonta ulottuu kaikkialle.

Totalitarismien kestävyys näyttää historiassa vähitellen lyhenevän, vaikka jo ensimmäiset, Italiassa ja Saksassa, romahtivat omaan mahdottomuuteensa reilussa kymmenessä ja kahdessakymmenessä vuodessa. Pol Potin sosialistis-linkolalainen agraariutopia 1970-luvun lopun Kamputseassa kesti vain kolme vuotta, mutta niinkin lyhyessä ajassa aatteelle ehdittiin uhrata pitkälti toista miljoonaa ihmistä. Väkivalta, sodat, imperialismi, valloitusmentaliteetti, puhdistukset, omien kansalaisten sorto ja suljettu talous johtavat väistämättä totalitarismien luhistumiseen. Se on aina vain ajan kysymys.

On myös selvää, että totalitarismin istuttaminen edellyttää hedelmällistä maaperää. Valtiolla pitää olla puitteet, joihin pakkovalta ja valvontayhteiskunta ympätään. Sillä pitää siis olla kehys, johon hirmuhallinnan kauhukangas pingotetaan. Maiden, kansojen ja valtakuntien historia paljastaa kulttuuris-poliittisen perinteen, joka suosii tai hylkii totalitarismia. Kansanluonteellakin lienee asiassa sanansa sanottavanaan, niin vaikea kuin käsite onkin määritellä.

Länsimaiset instituutiot, kuten oikeusvaltio, perustuslaki, yksilön koskemattomuuden periaate, kristillinen etiikka ja vastaavat tekijät ovat melko hyvin puskuroineet useimmat eurooppalaiset valtiot totalitarismia vastaan. Tämä pätee myös Yhdysvaltoihin, vaikka sielläkin toistuvasti kiehuu ja poreilee. Toistaiseksi sekä kehys että taustakangas ovat olleet riittävän vankkoja kestämään vyörytyksen. Toisaalta on alkanut näkyä vakavia merkkejä siitä, että myös lännessä valta keskittyy sekä alkaa enenevissä määrin ulottaa valvontalonkeroitaan yksityiselämään ja puuttua ihmisten henkilökohtaisiin asioihin sekä arvoihin.

Francis Fukuyaman kuuluisan ja usein väärinymmärretyn ajatuksen mukaan länsimainen, yksilönvapauksille, kansalaisoikeuksille, vallan kolmijaolle ja laillisuusperiaatteelle rakentuva liberaalidemokratia on kaikkialla osoittanut ylivoimaisuutensa muihin järjestelmiin verrattuna, jolloin sen turvissa elävät tai sen hedelmiä maistamaan päässeet ihmiset haluavat sitä ja vain sitä.

Myös vallanpitäjiä tulee valvoa, lakien tulee koskea heitä siinä missä muitakin kansalaisia, ja tarvittaessa heidät pitää voida vaihtaa. Tosin sanoen kukaan ei ole lain yläpuolella ja kokonaisuus valvoo itse itseään. Tätä valtiollista järjestelmää Fukuyama tarkoittaa historian lopulla.

Kukaan ei vielä ole kyennyt toteuttamaan länsimaista liberaalidemokratiaa parempaa hallinto- ja valtiomallia. Kuten todettua, myös se on nykyään jatkuvien hyökkäysten ja sisäisen rapautumisen kohteena, minkä Fukuyama osasi ennustaa. Hän on sittemmin kirjoittanut aiheesta uusiakin kirjoja.

Nykyiset totalitarismit ovat vaihtelevan hauraita. Venäjä, joka ei ole tyylipuhdas totalitaarinen valtio vaan matkalla sinne, näyttää tätä kirjoitettaessa olevan luhistumassa suuruudenhullun, todellisuudentajunsa menettäneen johtajansa virheisiin. Tämä on tyypillistä totalitarismille. Kiina puolestaan vaikuttaa paljon vahvemmalta ja vakaammalta, sillä se on onnistunut talouden ja keskinäisriippuvuuden pitkäjänteisessä kasvattamisessa Venäjää paremmin. Toisin sanoen länsi tekohengittää Kiinaa, kun taas Venäjää irrotellaan vauhdilla letkuista.

Pohjois-Korea, joka uskollisimmin noudattaa perinteistä mallia, alkaa olla hulluuden ja epätoivon rajan tuolla puolen. Islamilaisissa maissa esiintyy vastaavia piirteitä, mutta puhtaiksi totalitarismeiksi niistä ei vielä ole. Niiltä puuttuu valistuksen ja modernismin perintö. Iran lienee lähimpänä perusmallia, mutta sekin nojaa pitkälti shiialaiseen teokratiaan.

Ei ole yllätys, että liberaalidemokratiaa vieroksuvien valtioiden kesken muodostuu eräänlainen pyhä allianssi, länsivastainen liittouma, jota roistovaltioryhmäksikin voisi kutsua. Vastaavia liittoumia on muodostunut ennenkin, mutta mikä mielenkiintoisinta, joskus, tai peräti usein, liittoumia syntyy myös ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -periaatteen pohjalta, siis vaikkapa länsimaisten liberaalidemokratioiden ja totalitarismien tai teokratioiden kesken. Tätä versiota sopii nimittää epäpyhäksi allianssiksi. Edellä mainittu keskinäisriippuvuus edistää sellaisen syntymistä.

Nero ja järkähtämätön sotapäällikkö

Tunnetusti kommunismin ja diktaattorien suhteen selvänäköisen, mutta epäpyhään allianssiin olosuhteiden pakosta ajautuneen Winston Churchillin mainitaan lohkaisseen näin: ”Venäjälle oli suuri onni, että maata johti sen vaikeissa koettelemuksissa Stalinin kaltainen nero ja järkähtämätön sotapäällikkö.” Lausuntoa ei voi historian valossa kiistää. Keinot, joilla kommunistijohtaja sankarillisen voiton suuressa isänmaallisessa sodassa saavutti, olivat kuitenkin hyvän ja pahan tuolla puolen. Stalinin henkilössä on paljon sellaista, mitä ei oikeastaan voi selittää. Hän on elämää suurempi hahmo, jota ihaillaan, kammoksutaan, kunnioitetaan, palvotaan ja paheksutaan.

Timo Hännikäinen maalaa diktaattorista kirjallisen muotokuvan, joka on oikeastaan tiukka tiivistelmä lukuisista laajemmista elämäkerroista ja tutkimuksista. Tekijä sisällyttää teokseen omia pohdintojaan, jotka valaisevat arvoituksellista ilmiötä eri kulmista. Selittämättömäksi Stalin silti jää, sille ei voi mitään. Kyse on siitä, että kommunistijohtaja onnistui luomaan itsensä kokonaan uudestaan, tulemaan siksi, joka oli, myytiksi, ikoniksi, yli-ihmiseksi, hirmuhallitsijaksi.

Edellä yleistävästi käsitelty totalitarismin ja demokratian ero luonnostelee ne puitteet, välttämättömät ehdot, jotka mahdollistavat Stalinin, Mussolinin, Hitlerin, Maon tai Pol Potin kaltaisen ilmiön. Demokratiassa politiikkaan tosissaan lähtevä taiteilijatyyppi ei mitenkään pääse vapaasti toteuttamaan itseään. Se säästää miljoonia ihmishenkiä ja vähentää merkittävästi inhimillistä kärsimystä.

Hännikäinen onnistuu salaperäisen ilmiön ristivalotuksessa niin hyvin kuin aineiston perusteella on mahdollista. Vaikka teos on suppea, tekijä ei tyydy sivelemään, sutimaan, töpöttämään ja töhrimään kangasta ohuella pensselillä. Muotokuvasta tunnistaa ihmisen, joka pääsi käyttämään rajatonta valtaa, toteuttamaan unelmaansa pidäkkeettä, käyttämään ihmisiä materiaalina tuhlailevasti. Moni ei sellaisessa tilanteessa kestä, tai ei voi hillitä itseään, ja romahtaa, kuten valtakuntansa.

Hitler oli tällainen tapaus, rinnakkaiskohtalo, jossa mitä ilmeisimmin mieskohtaiset ominaisuudet, olivat ne sitten synnynnäisiä, hankittuja tai sekäettä, aiheuttivat ratkaisevan eron verrattuna Staliniin. Saattaa myös olla, että kulttuurierot vaikuttivat kansan taistelutahtoon ja uhrautumisalttiuteen, Saksassahan oli jo saatu maistella vapautta, vaurautta ja oikeutta, mitä Venäjällä ei vielä koskaan ollut laajemmin tapahtunut. Sen myötä tutiseva ja tärisevä Hitler, ihmisraunio, yksinkertaisesti havahtui todellisuuteen, tosin aivan liian myöhään, ja päätyi lopulliseen ratkaisuun myös itsensä kohdalla. Stalin sen sijaan kesti ja kansa taisteli.

Näin ollen Churchillin luonnehdinta Stalinista pitää kutinsa. Diktaattori oli juuri oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Absoluuttisen vallan vainoharha

”Stalin oli ihminen, mutta ennen kaikkea hän oli kuva.” Näin Hännikäinen malliaan luonnehtii teoksensa lopussa (170). Kirja on erinomaisen onnistunut yritys maalata muotokuva ihmisestä, joka pakenee lopullisia tulkintoja ja jää väistämättä arvoitukseksi. Alussa tekijä kertoo, että tällainen muotokuva on jo konkreettisesti olemassa, paikassa, jonka se ansaitsee, vessan oven sisäpuolella (5). Kirja lähtee napakasti liikkeelle väkevästi symbolisen teeman pohjalta.

Stalinin julma karisma ei mitenkään asetu keskivertoihmisyyden raameihin, hänen hahmossaan on jotain arkkityyppistä. Siksi, juuri siksi, hän on pikemminkin ikoni, tai kauhukabinetin ykkösnähtävyys. Jo diktaattoriin kohdistuva ristiriitainen suhtautuminen kertoo kohteen hämäryydestä. Mieleen tulee hakematta Luis Buñuelin elokuva Tämä intohimon hämärä kohde, vaikka siinä kyse on naisesta, ei Stalinista. Elokuvassa naispääosaa näyttelee kaksi eri henkilöä, mutta nainen on sama. Tehokeinon avulla ohjaaja kuvaa miespäähenkilön taipumusta nähdä intohimonsa kohteessa omat toiveensa. Ihmiselle itselleen mies on täysin sokea. Sama pätee muutettavat muuttaen Staliniin: se, millaisena diktaattori näyttäytyy, riippuu katsojan arvoista, haluista, toiveista ja peloista. Koska perimmäinen kohde jää väistämättä mysteeriksi, Stalin on oikeastaan valkokangas tai tausta, jolle kukin heijastaa omaa persoonallisuuttaan.

Hännikäinen lähestyy arvoitusta analyyttisen viileästi ja kuvaa mallinsa kasvun suutarin pojasta häikäilemättömäksi yksinvaltiaaksi, joka luo itsestään taideteoksen ja myytin. Vallan mukana tulee vainoharha: pelko juonittelusta, salamurhasta ja vallanriistosta. Ihminen, joka rakastaa valtaa ja itseään vallan kuvassa, ei ole mitään ilman sitä. Hänen minänsä on sidottu kuvaan, rajattoman hallinnan tunteeseen, pakkomielteiseen kontrollin tarpeeseen.

Kuten todettua, vain ani harva kestää paineen. Stalin oli yksi heistä. Hän halusi valtaa, sai sitä, kehittyi sen myötä hirviöksi ja kesti sen niin sanottuun luonnolliseen kuolemaansa saakka. Mutta koville se otti.

Pimeyden sydän

Vallan mukana tulee pakkomielle säilyttää se keinolla millä hyvänsä, sen mukana vainoharha, ja vainoharhan mukana turvallisuudentarve, valvonta, puhdistukset. Kaava toistuu historiassa. Hännikäinen onnistuu prosessin valottamisessa, sen vääjäämättömyyden piirtämisessä, kohtalon kellojen soittamisessa.

Ruumiskasojen kasvaessa tahti kiihtyy ja ulottuu lopulta diktaattorin lähipiiriin. Kun luotetusta tulee luopio ja mahdollinen, ellei peräti todennäköinen, uhka, hän on jo käytännössä elävä ruumis, joka ei enää kuulu kuvaan, jolloin hänet pitää pyyhkiä pois. Näitä kuvia on useita, retusoituja, tyhjiä tiloja siinä, missä luotettu mies aiemmin suuren johtajan varjossa tyytyväisenä myhäili. Myös historia pitää toistuvasti puhdistaa vääristä aineksista ja kirjoittaa uudelleen. George Orwell on kuvannut tätä oivallisesti romaanissaan Vuonna 1984.

Matka päähenkilön kuvan taakse on conradilainen jokiristeily suoraan pimeyden sydämeen, jossa odottaa salaperäinen Kurtz. On jotenkin ilmeistä, että todellisuus toistaa sepitettä, mahtuu sen raameihin, ottaa kuvan muodon, muuttuu itsekin kuvaksi. Romaanikirjailija tavoittaa myytin, jota elämä noudattaa, jonka kulkua se seuraa, kuin mutkittelevaa, sameavetistä jokea. Hännikäinen kirjoittaa itsensä samaan paikkaan, veren mustaan sykkeeseen, lämpimään pimeyteen, missä pehmeä sydänlihas pumppaa maailmaan sydämettömyyttä, kylmyyttä, kovuutta.

Jos Stalinilla oli sielu, oliko sen paikka sydämen lähellä? Millaisen muodon se saisi, jos sen siirtäisi kankaalle? Tällaisen käänteisen Rorschachin testin elämäkerturi joutuu tekemään, räiskäisemään musteläiskän puhtaalle pohjalle, tai oikeammin päälle maalatulle, moneen kertaan uudelleen piirretylle taustalle, jonka atavistisista syvyyksistä lukija luotaa kokonaiskuvaa, joka silti pakenee, ja jää historian hämärään, pimeyden sydämeen.

Onko maalikerrosten alta paljastuva sielu litimärkä, haiseva tiskirätti, paljaaksi kynitty vaaleanpunainen kolhoosikana vai äärettömän kunnianhimon paineessa timantinkovaksi puristunut teräsvaippaluoti? Hännikäisen maalaamassa muotokuvassa on piirteitä näistä kaikista.

Nietzsche Neuvostoliitossa

Tekijä nostaa esiin Friedrich Nietzschen vaikutuksen Venäjällä ja Neuvostoliitossa. On kiistanalaista, kuinka paljon Stalin sai saksalaisfilosofilta vaikutteita, mutta kieltämättä kuvissa ja patsaissa esiintyvä sankarityöläinen ja koko Neuvostoliiton irvokas ikonografia sisältävät huomattavan määrän nietzscheläisiä piirteitä.

Stalinin arkkiviholliseksi päätynyt aatetoveri Lev Trotski oli Nietzschensä lukenut ja sen myötä aineksia yli-ihmisestä ja herramoraalista suodattui myös neuvostoutopiaan. 1924 julkaistun teoksensa ”Kirjallisuus ja vallankumous” kahdeksannessa luvussa ”Vallankumouksellinen ja sosialistinen taide” Trotski luonnostelee omaa yli-ihmisihannettaan vahvasti Nietzschen pohjalta (englannista kääntänyt JKN):

”Ihminen asettaa päämääräkseen hallita omia tunteitaan, nostaa vaistonsa tietoisuuden korkeuksiin, tehdä ne läpinäkyviksi, ulottaa tahtonsa virtajohdot salaisiin loukkoihin, ja siten nostaa itsensä uudelle olemisen tasolle, luodakseen korkeamman sosiaalis-biologisen tyypin, tai, jos haluatte, yli-ihmisen.”

”On vaikea ennustaa tulevaisuuden ihmisen saavuttamaa itsehallinnon määrää tai niitä korkeuksia, joihin hän tekniikkansa voi ulottaa. Yhteiskunnan rakentaminen ja psykofyysinen itsekasvatus ovat yksi ja sama prosessi. Kaikki taiteet kirjallisuus, draama, kuvataide, musiikki ja arkkitehtuuri antavat prosessille kauniin muodon. Täsmällisemmin ilmaistuna kuori, jonka sisälle kommunistisen ihmisen kulttuurin rakentaminen ja itsekasvatus on suljettu, kehittää kaikki nykytaiteen elintärkeät elementit huippuunsa. Ihmisestä tulee mittaamattomasti vahvempi, viisaampi ja herkempi; hänen ruumiistaan tulee tasapainoisempi, hänen liikkeistään rytmikkäämpiä, hänen äänestään sointuvampi. Elämänmuodoista tulee dynaamisesti dramaattisia. Keskivertoihmistyyppi kohoaa Aristoteleen, Goethen tai Marxin korkeuksiin. Ja tämän harjanteen ylle nousee vielä uusia huippuja.”

Hännikäinen käy ”uuden ihmisen” venäläisen historian läpi alkaen 1800-luvun jälkipuoliskolta. Sen myötä käy ilmi, etteivät Nietzschen ajatukset astuneet tyhjiöön: niille löytyi suoranainen markkinarako. Nihilistien ja vallankumouksellisten utopistiset käsitykset yhteiskunnan voimasta muokata ihmisyksilö eivät tunteneet rajoja silloinkaan. Nykymaailmassa tilanne on kenties vielä tragikoomisempi, mutta länsimaissa poliittinen järjestelmä sentään ehkäisee yksilön ideologisen muokkaamisen kokonaisvaltaisesti. Kriitikotkin pääsevät ääneen ja saattavat toisinaan palauttaa sfääreissä leijujat todellisuuteen: valtiota ei luovuteta yksisilmäisen ideologian palvelukseen.

Neuvostoliitossa tilanne oli päinvastainen. Hallinto eli puolue sai, tai otti, vapaat kädet luoda neuvostoihmisen tyhjästä. Jäljet pelottavat. Lenin, Trotski ja Stalin olivat osa historiallista jatkumoa ja ainoa asia, joka heidät edeltäjistään erotti, oli absoluuttinen valta. Valaistunut etujoukko pani teorian käytäntöön ja Dostojevskin ja Nietzschen pahimmat ennustukset kävivät toteen.

Hännikäinen huomauttaa aiheellisesti, kuinka ”ajatus massojen yläpuolelle nousevasta heeroksesta tuntuu sopivan huonosti neuvostovaltion viralliseen tasa-arvon ideologiaan” (119). Hän jatkaa (119121): ”Mutta asia kyettiin selittämään: esikuvalliset yksilöt eivät olleet varsinaista eliittiä, vaan uuteen maailmaan parhaiten sopeutuvia yksilöitä, joiden tasolle kaikki muutkin lopulta kohoaisivat. Marxilaisen teorian mukaan yksilö oli yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, joten parempi yhteiskunta tuottaisi väistämättä parempia yksilöitä jo kehitysvaiheessaan.”

Samassa yhteydessä tekijä kertoo, miten tunnettu puoskari Trofim Lysenko värvättiin luomaan virallista luonnontieteellistä pohjaa opille 1920-luvun lopulla. Hännikäinen siteeraa Lysenkoa (121, kursivointi Hännikäisen): ”Meidän Neuvostoliitossamme, toverit, ihmiset eivät synny. Ihmisorganismit syntyvät, mutta ihmisiä luodaan… Ja minä olen yksi tällä tavalla luoduista ihmisistä. Minut tehtiin ihmiseksi.”

Stalin loi teorian pohjalta itsestään taideteoksen, kuvan, jota paraateissa kannettiin ja kannetaan edelleen. Hännikäinen kuvaa luomistyötä seuraavasti (121122):

”Hänen julkinen kuvansa oli viimeistä piirtoa myöten hänen itsensä suunnittelema, ja siitä oli huolellisesti retusoitu pois kaikki liian inhimillinen. Virallisista valokuvista puuttuivat rokonarvet ja harmaantuneet hiukset. Virallisissa valokuvissa marsalkan univormu istui hänen päällään luonnottoman hyvin ja kunniamerkit rinnassa näyttivät kuin puulevyyn kiinnitetyiltä. Jos 167-senttinen Stalin kuvattiin maalauksessa muiden ihmisten seurassa, hänen piti ehdottomasti näyttää heitä kookkaammalta.”

Stalin muokkasi itsensä uudestaan nimeä myöten. Hännikäinen valottaa diktaattorin puoluenimen syntyyn liittyvää kysymystä (7879), johon saattaa sisältyä Stalinin ovela viittaus georgialaiseen alkuperäänsä. Tekijän mukaan hirmuhallitsijan kätkeytyminen kumpusi myös alemmuudentunnosta (133): ”Stalin häpesi vammautunutta kättään, arpiaan, rajallisia verbaalisia kykyjään, georgialaista aksenttiaan. Hän tiesi hyvin, kuinka mitättömältä monet suurmiehet läheltä nähtyinä vaikuttivat.”

Stalinin luomistyö osoittaa, miten Trotskin yli-ihmishaaveen ja todellisuuden välillä on huomattava ero: ihminen itse ei muutu, ainoastaan hänen julkisivunsa. Ihmisestä tulee kiiltokuva, kulissi, samoin koko yhteiskunnasta. Neuvostoliiton kohdalla prosessia sopii nimittää sosialistiseksi epärealismiksi. Sellainen on totalitarismille ominaista, sen väistämätön rinnakkaisilmiö.

Vastaava utopia löytyy jo Marxilta, vaikkei hän itseään utopiasosialistina pitänytkään. Kukapa utopisti itseään sellaisena pitäisi. Kun unelmaa toteutetaan absoluuttisen vallan moukarilla, seurauksena on lavastettu työläisten ja tasa-arvon paratiisi, mikä käytännössä tarkoittaa nälkää, vilua, vankileirien saaristoa, sortoa, salaista poliisia, kidutuskammioita ja kansanmurhaa.

Retusoitu Stalin on yli-ihmisen irvikuva, tyhjyyttään kumiseva mahtipontinen tynnyri, absurdin teatterin tuotantopäällikkö, käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja ja pääosan esittäjä yhdessä ja samassa paketissa.

Toisin kuin Trotski, Nietzsche näki kaiken ennalta. Se on oppilaan ja opettajan ero.

Poliittinen uskonto

Hännikäisen teos olisi hyötynyt huolellisesta oikoluvusta. Kielikukkasia on jäänyt jonkin verran, kuten nykyään lähes aina, valitettavasti, mutta yksi niistä on sattumalta osuva.

Sivulla 70 tekijä kirjoittaa: ”Sota vaihtoi vuosidadan [sic] kahden suurimman diktaattorin osat ja kuljetti heitä vastakkaisiin suuntiin.” Kommentti liittyy Hitlerin ja Stalinin eroihin, mutta lyöntivirhe iskee silmää ja paljastaa ilkikurisella tavalla suurten johtajien karnevalistiset piirteet.

Vaikka Hitler ja Stalin olivat kansanmurhaajia ja joukkotuhoajia, jotka lisäksi tunnotta syöttivät loputtomasti omia poikiaan järjettömyyden lihamyllyyn, löytyy heistä kosolti komiikkaa. Dada kuvaa kumpaakin hienosti. Kyseinen länsimaista porvarillisuutta vastaan kapinoinut taidesuuntaus syntyi 1900-luvun alussa ja siinä muun muassa luotiin kollaasitekniikalla uusia teoksia tuhoamalla vanhoja. Samoin eri taidekeinoin hallitsijoiden pilkkaaminen saavutti ennennäkemättömät mittasuhteet.

Dadan ja totalitarismin yhtäläisyydet pistävät silmään, ilmankos, nehän ovat saman ajan lapsia. Tekniikat muistuttavat toisiaan, univormuissaan patsastelevat suuret johtajat tekevät parodiaa itsestään. Kyse on eräänlaisesta performanssitaiteesta, Cabaret Voltairesta. Myöhemmin Charlie Chaplin ja lukuisat muut elokuvantekijät ovat hyödyntäneet hirmuhallitsijoiden henkilöihin sisältyvää komiikkaa.

Kukaan ei kiistäne totalitarismin spektaakkeliluonnetta, vähiten joku Olavi Paavolainen, joka siitä aikoinaan Saksassa haltioitui. Hitlerin hallinto kehitti spektaakkelin huippuunsa, mutta ei Stalinin Neuvostoliitto siitä kovin kauas jäänyt.

Tällainen luonteenomainen taiteellisuus, yliampuvuus, kuvallisuus, elokuvallisuus, kuuluu aina poliittisiin uskontoihin. Totalitaarinen kuume polttaa yhteiskunnan verkkokalvot karrelle ja valkohehkuttaa kaiken aina taiteesta ruokajonoihin. Kun todellisuus pitää kieltää ja peittää valheella, tarvitaan draamaa, silmänlumetta, kabareeta, sirkusta.

Hännikäinen onnistuu myös Stalinille pystytetyn kultin kuvaamisessa, näinkin suppeassa muodossa. Absurdi julmuuden teatteri yhdistyy luontevasti diktaattorin elokuvaharrastukseen, joka jo itsessään sisältää huomattavia parodiaelementtejä.

Vastaavasti moraalifilosofi Jonathan Glover käsittelee Ihmisyys 1900-luvun moraalihistoria -teoksessaan (suom. Petri Stenman, Like, 2003) Stalinin ja Hitlerin epäpyhän allianssin aiheuttamaa hämmennystä brittiläisten kommunistien keskuudessa. Tässä ei ole syytä riipiä aihetta sen laajemmin, riittää vain todeta, että vaikka silmät olivat apposen auki, keskuskomitean ohjeistuksella musta saatiin helposti valkoiseksi ja silmät nopeasti uudestaan kiinni. Glover toteaa (351): ”Vastaukset vaatimuksiin [linjanmuutoksessa suhtautumisessa Hitleriin ja natsismiin] ovat tapaustutkimus siitä, kuinka uskomusjärjestelmää voi väännellä.”

Lyhyesti sanottuna yksilölliset erot moraaliresursseissa vaikuttivat huomattavasti takinkäännön sutjakkuuteen, mitä filosofi käsittelee useamman sivun verran. Samalla analyysi valaisee poliittisen uskonnon luonnetta, kiihkouskovaisia,  myötäjuoksijoita ja epäilijöitä.

Juuri tähän tarvitaan spektaakkelia ja rituaalia. On luotava yhteisö, pyhien yhteys, vaikka se olisi kuinka räikeästi tekopyhä. Suurin osa uskoo siihen kaikesta huolimatta. Kannattaa muistaa, että Suomessakin siihen on uskottu, ja joku uskoo vieläkin, sekä Stalinin että Hitlerin kohdalla. Tosiuskovaisia löytyy aina.

Hännikäisen teos osoittaa, kuinka lujasti ihminen lopulta haluaa unelmiinsa uskoa. Piirre ei katoa minnekään. Kirjaa voi lukea myös muistutuksena, varoituksena. Kenties sitä pitääkin lukea sellaisena.

Ukko on tullut takaisin

On kyse ikuisesta paluusta. Hännikäinen on laittanut teoksensa motoksi katkelman taiteilijanero Scott Walkerin kappaleesta The Old Man’s Back Again vuodelta 1969. Walker on omistanut teoksen ”uusstalinistiselle hallinnolle”, millä hän mitä ilmeisimmin viittaa Prahan vuoden 1968 tapahtumiin ja pettymykseensä epäihmiskasvoisen sosialismin paljastettua todellisen karvansa taas kerran. Taiteilija tavoittaa tekstissään hallitun surrealistisin piirroin totalitarismin syvimmän olemuksen ja ikuisen paluun luonteen. Se perustuu nimenomaan siihen, että ihminen haluaa ja tarvitsee uskoa. Kun totuus valkenee, on liian myöhäistä.

Hännikäinen kirjoittaa (166167):

”Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen keväällä 2022. Stalinista kirjoittaminen oli hautunut mielessäni kauan, mutta en välttämättä olisi saanut riittävää yllykettä ilman yhtä ratkaisevaa tapahtumaa. 24. helmikuuta Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja aloitti suurimman eurooppalaisen konfliktin sitten toisen maailmansodan. Television ja internetin uutisvirrasta havaitsin Stalinin aikaisten menetelmien marssineen paraatiovesta takaisin kansainväliseen politiikkaan. Uhkailuvaiheen jälkeen aloitettu hyökkäyssota, joka yritettiin naamioida Itä-Ukrainan venäjänkielisten suojelemiseksi. Kidutuskeskukset miehitetyillä alueilla, joukkohaudat ja väestön pakkosiirrot. Ukrainan viljapeltoja sytytettiin tuleen ja maatilojen lehmiä ammuttiin konekivääreillä, mikä palautti mieleen holodomorin ja nälänhädän politiikan.”

Toisin sanoen ukko on tullut takaisin, kuten Scott Walker aikoinaan lauloi.

Väistämättä tapahtumiin liittyy myös Stalinin vähittäinen kunnianpalautus Putinin Venäjällä, diktaattorin hahmoon kohdistuva suoranainen nostalgia. Stalin edustaa vanhemmille venäläisille turvaa ja vakautta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Hännikäinen käsittelee aihetta erinomaisesti ja vertailee Putinia Staliniin. Heidän välillään on erojen ohella yhteys, tekijän sattuvin sanoin ”Putin on valmistunut tuotantolinjalta, jonka Stalin suunnitteli” (168). Tässä kohdassa Hännikäiselle on sattunut ikävä virhe, sillä seuraavassa lauseessa Putinin isoisä Spiridon on vaihtunut isäksi. Muutamaa virkettä myöhemmin isäksi mainitaan oikea isä Vladimir, joka siis ei ollut Leninin ja Stalinin kokki, kuten Putinin isoisä. Lukija varmasti ymmärtää virheen, mutta valitettava se silti on, muuten näin mainiosti kirjoitetussa kappaleessa.

Joka tapauksessa Hännikäinen osuu nappiin esittäessään seuraavalla sivulla, että ”Putin edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa” (169). Tässä paljastuu nimenomaan järjestelmän ratkaiseva vaikutus hallitsijatyypin luonteelle. Hännikäinen olisi kenties voinut vielä korostaa sitä, miten myös Putin on tyylipuhdas bysanttilainen despootti, siis osa pitkää historiallista jatkumoa. Tätä perintöä ei Venäjältä niin vain kitketäkään. Sen hirvittävää satoa korjataan parhaillaan Ukrainassa.

Hännikäisen teos on oivallinen tutkielma hirmuhallitsijasta ja kehyksistä, joita ilman maalauksesta ei tule taulua, muotokuvaa. Samalla käy ilmi, miten yksityinen on aina osa yleistä, vaikkakaan ei yleistettävissä. Muodon sisältö vaihtelee aina, mutta muoto käy selvästi ilmi sisällöstä. Se on ihmisen muoto, vaikka se tässä tapauksessa näyttää hirviöltä. Julmuus ja vallantahto ovat olennainen osa ihmisyyttä, onneksi sentään suurin osa ihmisistä ei pääse taipumuksiaan vapaasti toteuttamaan. Siksi kehykset, puitteet, on aina syytä valita viisaasti.

Kirjan suppeudesta huolimatta tekijä saa sanottua kaiken oleellisen. Jos vain oikoluku olisi yhtä huolellista kuin tekstin taustalla oleva pohdinta, Stalinin muotokuva ansaitsisi täydet tyylipisteet. 


26 April 2023

Totuus puhuu ilveilijän kautta

Esseearvio Sue Prideaux’n teoksesta En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietzschen elämä. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, 2023.


Sammakko on toteuttanut melkoisen kulttuuriteon saattamalla norjalais-brittiläisen Sue Prideaux’n palkitun Nietzsche-elämäkerran suomenkieliseen asuun. Kirjaa koristaa vieläpä komea kansipaperi ja pitää koossa laadukas lankasidos, joka sietää toistuvaa lukemista ja selailua, palaamista, sukeltamista, kertaamista, vanhojen kaivelua, uusia oivalluksia.

Kustannustalot ovat pitkään säästösyistä suosineet liimasidosta, jonka lujuus vaihtelee, mutta joskus johtaa nopeasti niin sanottuun irtolehtipainokseen. Tämän arvostelijan kotikirjaston pahnanpohjimmaisia tässä suhteessa ovat Gummerus ja Otava. Eräästä 2000-luvun taitteessa julkaistusta Otavan Kirjasto -sarjan maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta irtosi kolmannella lukemisella koko pakka, jo aiemmin liimauksesta livahtaneiden sivujen päälle, niin että kannet vain jäivät kouraan, jonka myötä koko rakas kirjavainaa piti laskea kunniattomaan hautaan Moolokin pohjattomaan kitaan.

Vankka lankasidos kertoo kirjan arvostamisesta, sellaisesta lukija ja bibliofiili myös mielellään maksaa vähän enemmän. On irvokasta kaupata painoarvoltaan huomattavia kirjoja, jotka leviävät kolmannella lukukerralla käsiin. Käsillä oleva En ole ihminen, olen dynamiittia! on kuitenkin saanut arvoisensa asun ja kestää useiden suomalaispolvien syvällisen perehtymisen. Täsmälääkettä tulevaan aikalaishulluuteen on siis vielä viattomille nykysilkohapsillekin luvassa, kunhan he aikanaan perivät vanhempiensa tai sukulaisensa kotikirjaston, tai 2050 löytävät yhteen painokseen jääneen merkkiteoksen kulmakunnan nuhjuisesta antikvariaatista. Silloin se on eittämättä jo keräilyharvinaisuus ja hinta sen mukainen. Se ei haittaa: hyvä kirja vain paranee vanhetessaan.

Aiemmin suomeksi on Nietzschestä ilmestynyt lähinnä suppeampia, akateemispainotteisia tutkielmia, joissa elämäkerrallinen aines on jäänyt vähemmälle. Vain alkujaan 1992 ilmestynyt Ben MacIntyren mainio Herrakansa viidakossa Elisabeth Nietzschen elämäkerta (suom. Jelena Vallenius ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2002) käsittelee laajemmin myös päähenkilön veljen elämäntapahtumia. Vastaavasti Prideaux joutuu sattuneesta syystä valottamaan teoksessaan Nietzschen elämän ohella pikkusisko Lisbethin oikkuja, aatoksia ja tekoja.

Elämäkerta on oivallisesti suomennettu ja kieliasu nykyolosuhteisiin nähden varsin moitteeton. Jotain pientä huomautettavaa toki sieltä täältä löytyy, kuten ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” -teoksen nimen toistuva kursivoiminen, vaikka sitä ei ole suomennettu. Kääntäjä lienee tässä seuraillut uskollisesti alkuteoksen käytäntöä: tapanahan on kursivoida vain olemassa olevien teosten nimet, mutta kyseistä teosta ei vielä suomeksi ole. Toivottavasti jossain vaiheessa on. Ahkera Books on Demand -kääntäjä Risto Korkea-aho saattaa ennen pitkää tarttua myös tähän haasteeseen.

Sikäli on suoranainen häpeä, etteivät suuremmat tai edes pienemmät talot ole vaivautuneet julkaisemaan nuoremman Nietzschen tärkeitä ja aina ajankohtaisia pääteoksia suomeksi. Korkea-aho sentään on omalla kustannuksellaan suomentanut peräti Aamuruskon (BoD, 2017), jota jo 1960-luvun alussa käännetyn Iloisen tieteen (suom. J.A. Hollo,Otava, 1963) ohella sopii pitää Nietzschen valistuskauden pääteoksena. Niistä löytää aina jotain uutta ja tuoretta.

Jostain syystä Nietzsche-villitys näyttää tällä hetkellä hehkuvan kuumana erityisesti Suomessa, onhan puolen vuoden sisään ilmestynyt jo kolme häntä käsittelevää teosta, Tarmo Kunnaksen akateemisesti polveileva Nietzsche ajattelijana Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022), Jon Hällströmin jylhän vaellushenkinen Luonnon nostatus Nietzschen, Hessen ja Wagnerin voimapaikat (Salakirjat, 2022) ja käsillä oleva Prideaux’n 2018 alkukielellä ilmestynyt laaja elämäkerta.

Kieltämättä maailma näinä päivinä täyttyy juuri sellaisesta nihilistisestä vilskeestä ja vipinästä, ahdasmielisestä nurkkakuntaisuudesta, orjamaisesta kaunamoralismista ja hengen dekadenssista, jollaisesta filosofi aikoinaan varoitteli, ja jonka tuloa hän ennusti. Tässä globaalissa kurimuksessa Nietzschen filosofian maailmanhistoriallinen kumu pauhaa entistä kohtalokkaammin.

Kun aamusta iltaan joutuu taivastelemaan viimeisten ihmisten irvokasta kuolemantanssia turhuuksien roviolla, ei Nietzschen painavuutta voi olla tunnustamatta. Siksikin on hienoa, että häntä koskevia teoksia ilmestyy kotimaisella tasaiseen tahtiin. Toivottavasti myös filosofin kaikki vielä kääntämättä olevat teokset saataisiin kiinnostuksen myötä vihdoin suomeksi, mieluiten mahdollisimman akateemisina laitoksina. Ja tietenkin lankasidoksina. Vielä ei ole liian myöhäistä.

Lahjakkaan lapsen tragedian synty

Prideaux’n teos on paikoitellen hieman naistenlehtityylinen juoruilussaan ja henkilöiden välisten pikkumaisten ristiriitojen setvimisessään, mutta toisaalta moni nykylukija mitä ilmeisimmin kaipaa saippuaoopperaa ja alhaista juonittelua arkensa virkistykseksi. Nietzsche, jos kuka, olisi ymmärtänyt sen.

Jos kirjaa vertaa vaikkapa Aappo Heikkisen, J.E. Salomaan, Aarne Kinnusen tai Tarmo Kunnaksen vuosikymmenten saatossa ilmestyneisiin Nietzsche-tutkielmiin, luettavuus ja ymmärrettävyys on aivan eri luokkaa, siis erityisesti filosofiselle hiustenhalkomiselle nuivempien maallikkojen makuun. Tässä ei kannata edes mainita vuonna 2005 suomennettua Gilles Deleuze’n Nietzsche ja filosofia -monografiaa (suom. Tapani Kilpeläinen, Kustannusosakeyhtiö Summa), joka on jälkimoderniin ranskalaiseen tapaan kielellisesti haastava, mutta sisällön puolesta Nietzschen ajattelua heikosti valaiseva, ellei peräti tyhjää koliseva.

Juuri Nietzschen filosofia selittyy pitkälti hänen kokemuksillaan ja luonteellaan, joten siinäkin mielessä Prideaux’n lähestymistapa on perusteltu ja jälki komeaa. Koska tekijä ei itse ole filosofi, hän on valinnut tietoisesti nimenomaan elämään keskittyvän tarkastelutavan, jossa päähenkilön ajattelua sivutaan vain nimeksi, pääkohdat ja merkittävimmät käänteet ymmärrettävästi esitellen. Jos lukija niiden myötä Nietzschen filosofiasta kiinnostuu, hän voi ammentaa suoraan alkulähteiltä.

1844 Röckenissä syntynyt ajattelija on nuorena ”aivojen pehmentymiseen” kuolleen pastorin esikoispoika, jonka kasvatus noudattaa porvarillisia suuntaviivoja, sen ajan tavan mukaan. Hän varttuu naisten keskellä, mikä saattaa selittää hänen kauniimpaan sukupuoleen myöhemmin kohdistuvia pippurisia piikkejään.

Jo nuorena tuleva filosofi osoittaa hämmästyttävää kykyä improvisointiin pianon ääressä, ja sekös ilahduttaa lähipiiriä, joka saa nuorukaisen taidonnäytteistä toistuvasti nauttia. Musiikki onkin Nietzschelle elämänmittainen intohimo ja hänen kirjallisen tuotantonsa johtomotiiveja; onpahan jälkipolville säilynyt useampi äänite hänen vaatimattomia sävellyksiäänkin. Nämä Prideaux unohtaa mainita, kenties tarkoituksella. Elämäkerrasta voi kuitenkin lukea, mitä mieltä ammattimiehet Nietzschen säveltaiteilusta aikoinaan olivat.

Lahjakas lapsi menestyy opinnoissaan hyvin, Prideaux kuvaa kehitystä saksalaiseen perinteeseen istuvasti, kuin Bildungsromanissa ikään, ja johdattelee lukijan preussilaisen koulukurin ja klassisen sivistyksen saloihin. Nekin osaltaan selittävät filosofin myöhempää ajattelua ja kiinnostuksen kohteita.

Nietzschen elämän suurin tragedia on jo nuorena alkanut jatkuva sairastelu, joka on useimmiten pitkäkestoista ja vakavaa. Se on hänen filosofiansa ytimessä, sen olemassaolon ehto ja suurin selittäjä. Se myös pakottaa hänet keksimään toipumiskeinoja, joista ankara patikointi ulkoilmassa antaa myöhemmin ratkaisevia herätteitä hänen ajattelulleen. Voidaan sanoa, että Nietzsche filosofoi kävellessään. Hän kuuluu siis itseoikeutetusti peripateettiseen koulukuntaan.

Myös Friedrichin pikkuveli kuolee parivuotiaana ja kun samaan aikaan huomioidaan, että suvussa on esiintynyt paljonkin perinnöllisiä sairauksia, ei ole ihme, että filosofi itsekin aavistelee synkkää kohtaloaan jo nuoresta pitäen. Se näkyy hänen ajattelussaan, jonka pääteema, itsensä ylittäminen ja vastusten voittaminen, nousee, kuten todettua, suoraan hänen elämästään.

Korvikeisät esikuvina

Prideaux valottaa onnistuneesti, miten tärkeässä roolissa isähahmot ovat nuorena oikean isänsä menettäneelle Nietzschelle. 1868 klassisen filologian huippulahjakkuus kuulee Richard Wagnerin oopperoiden Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat alkusoitot ja ihastuu ikihyviksi. Saman vuoden marraskuussa hän tuttavansa välityksellä tapaa säveltäjämestarin ja vaikuttuu syvästi aidon taiteilijaneron kohtaamisesta.

Nietzsche ei tunne filologiaa omaksi alakseen, hänen romanttis-taiteellinen luonteensa ei millään tahdo sopia homeisten vanhojen tekstien pedanttiseen tonkimiseen. Hänessä on kosolti sankaria, suurmiestä ja seikkailijaa, mikä ajaa häntä taiteen ja filosofian pariin, maailmannerouden ikiaikaiseen valtakuntaan.

Jo 1865 Nietzsche on löytänyt kirjakaupasta sattumalta Arthur Schopenhauerin 1818 ilmestyneen ja 1844 laajennetun pääteoksen ”Maailma tahtona ja mielteenä” (ei suomennettu), ja sitä tutkittuaan välittömästi lumoutunut suuren pessimistin näkemyksistä. Sivumennen on sanottava, että mitä enemmän Schopenhauerin teoksia lukee, sitä selvemmin hänen tyylinsä ja ajattelunsa esikuvallisuus Nietzschessä näkyy. Toisin kuin moni ja filosofi itsekin luulee, se näkyy vielä Nietzschen loppukaudenkin teoksissa.

Sattumoisin myös Wagner kuuluu pessimismin ja myötätunnon filosofin ihailijoihin, joten nuorella filologilla ja vanhemmalla säveltäjällä riittää kosolti keskusteltavaa. Nietzsche tuntee todellisen kutsumuksen kutittelevan sieluaan ja imee ahnaasti vaikutteita rakkaalta mestariltaan.

1869 Nietzsche nimitetään Baselin yliopiston klassisen filologian apulaisprofessorin virkaan ja samalla hän joutuu luopumaan Preussin kansalaisuudesta. Wagner sattuu asumaan lähistöllä Tribschenissä rakastajansa Cosima von Bülowin, säveltäjä Franz Lisztin tyttären, kanssa. Nuoresta apulaisprofessorista tulee nopeasti huvilan vakiovieras ja jo seuraavana vuonna hänet korotetaan täysivaltaiseksi professoriksi.

Toinen merkittävä isähahmo Nietzschelle on Baselin yliopiston historian professori Jacob Burckhardt, jonka huomattava vaikutus Nietzschen filosofiaan säilyy Schopenhauerin tapaan loppuun asti. Prideaux tähdentää Burckhardtin merkitystä melkeinpä liian vähän, vaikka toisaalta kuvailee ansiokkaasti miekkosten yhteisiä kävelyretkiä ja niiden aikaisia keskusteluja.

Myös Burckhardt on Schopenhauerin ajattelun lämmin ystävä, mutta nimenomaan hänen omat näkemyksensä innoittavat kovasti nuorta kollegaa. Historioitsijan antiikkiin ja renessanssiin liittyvät pohdiskelut vaikuttavat syvällisesti Nietzschen filosofian tuleviin pääkäsitteisiin ja -teemoihin. Jatkossa Nietzsche myös lähettää kaikki uunituoreet teoksensa Burckhardtille ja toivoo niistä palautetta.

Keskeinen aihe Nietzschen filosofiassa on Burckhardtin osoittama raakalaismaisuuden ja julmuuden esiintyminen luovan kulttuurin yhteydessä, sen olennaisena osana. Kiiltokuvaidylli antiikin ja renessanssin harmoniasta, joka tuolloin on vielä valtavirtaa, ei vastaa todellisuutta, ja tästä oivalluksesta Nietzsche saa kosolti tuimaa tuulta siipiensä alle.

On perusteltua sanoa, että juuri Burckhardtin verevät kuvaukset renessanssin Italian loistavan turmeltuneista hallitsijoista johtavat vähitellen Nietzschen yli-ihmisoppiin ja aristokraattiseen radikalismiin. Vastaavasti Machiavellin vaikutusta hänen myöhäiskauden ajatteluunsa ei voi liikaa korostaa. Kauniiden hirviöiden lumo kuljettaa filosofin myöhemmin myös Julius Caesarin ja Napoleonin jalustan juurelle, tosin jälkimmäistä hän ihailee pienellä varauksella. Cesare Borgia näkyy kiehtovan Nietzscheä erityisesti hänen viimeisissä teoksissaan.

Kenenkään uskolliseksi opetuslapseksi Nietzschestä ei kuitenkaan ole, sellaiseen hän on aivan liian itsenäinen ja selkärankainen. Individualistina Nietzsche haluaa olla riippumaton, omaehtoinen, ja elää vaarallisesti, jatkuvassa epävarmuudessa ja väliaikaisuudessa. Hän kapinoi kuppikuntia, lahkoja, perinteitä ja auktoriteetteja vastaan ja tekee siitä filosofiansa perustan: kaikki pitää kyseenalaistaa, koetella, mitata ja arvioida uudelleen. Sen saa varsinkin Wagner hyvin pian huomata.

Vapaan hengen perspektiivioptiikka
 
Myöhempi välirikko säveltäjän kanssa ja siihen johtaneet syyt on Prideaux’n teoksessa pikkutarkasti kirjattu. Etäisemmäksi jääneen Burckhardtin kanssa ystävälliset suhteet sen sijaan säilyvät katkeraan loppuun saakka. Prideaux myös hieman toistaa itseään kertoessaan siitä, miten Nietzsche saa selville, että Wagner on arvellut hänen sairastelunsa johtuvan liiallisesta itsetyydytyksestä, mikä tuohon aikaan tarkoittaa homoseksuaalisuutta. Aihe lienee tekijälle liian kutkuttava tiukkaan kustannustoimittamiseen taipuakseen.

Wagner ja Schopenhauer jäävät Nietzschelle varoittaviksi esimerkeiksi ja kiistakapuloiksi, joita hän toistuvasti hutkii teoksissaan. Joku voisi puhua pakkomielteisestä isänmurhasta tai kostosta ainakin Wagnerin kohdalla. Nietzschelle kyse on kuitenkin ennen muuta vapautumisesta, kahleiden pudottamisesta. Sen myötä hän keksii vapaan hengen (freigeist) käsitteen ja omistaa teoksensa ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” sellaisille, alunperin myös Voltairelle. Hän kuitenkin poistaa Voltaire-omistuksen myöhemmin.

Vähitellen Nietzsche muokkaa vapaasta hengestä tietoteoreettisen mallin, perspektivismin, joka vieroksuu lopullisia totuuksia. Opin mukaan näkökulman vaihtaminen vaikuttaa käsitykseen ilmiön tai olion totuudesta. Tässä piilee tietenkin relativismin ongelma, johon Nietzsche ei kiinnitä huomiota, mutta toisaalta hänen metodinsa on lähinnä ”näinkin voi ajatella” tai ”jos asiaa katsotaan näin, se näyttääkin tällaiselta”. Toisin sanoen hän pitkillä patikkaretkillään rustaa muistivihkoonsa ajatuskokeita, hypoteeseja, joita hän sitten myöhemmin teoksissaan aforistisesti kehittelee ja testaa.

Tunnettu tosiasia on, että filosofilta löytyy huomattava määrä keskenään ristiriitaisia väitteitä, minkä perspektiivioptiikka osaltaan selittää. Kyse on eittämättä myös siitä, ettei logiikka saati johdonmukaisuus kuulu ajattelijan vahvuuksiin. Kuitenkin vapaan hengen tavoite välttää lopullisia totuuksia, erityisesti kiinni naulattuja vakaumuksia, voi parhaimmillaan auttaa ymmärtämään toisenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, kenties myös oppimaan niistä jotain uutta, ja suvaitsemaan erilaisuutta sekä erimielisyyttä. Samoin se voi opettaa lempeyttä omia aivan liian inhimillisiä hairahduksia kohtaan. Nämä seikat varmasti pyörivät Nietzschen mielessä, kun hän vuoristopoluilla ja metsien siimeksessä vaeltaessaan perspektivismiään luonnostelee ja oikuttelevaa luontoaan karaisee.

Villi ja vapaa venakko

Nietzschen elämän kenties vavahduttavin, jopa järkyttävin, tapahtuma on kaksikymmentäyksivuotiaan kosmopoliitti Lou Salomén kohtaaminen jälkiseurauksineen. Aiheesta löytyy jo melko kattava selostus aiemmasta esseearviosta, joten sitä on tässä turha toistaa.

Prideaux pääsee toden teolla juorutoimittajan rooliinsa kiihkeäksi äityneen kolmiodraaman, oikeastaan neliödraaman, kuvauksessa, varsinkin Elisabeth Nietzschen ja Loun repivässä suhteessa. Inhimillinen, aivan liian inhimillinen saa siinä karmivimman ilmaisunsa, tragikoomisen ja alhaisen. Kaikki osapuolet menettävät itsehillintänsä ja sivistyksen naamiot putoavat.

Elämäkerturi osoittaa, miten Lou Salomén, arkkityyppisen älyllisesti suuntautuneen femme fatalen, merkitystä Nietzschen filosofialle ei kannata väheksyä. Nuoren venakon hienostuneesti emansipoitunut henki, tiimalasivartalo ja villi luonne saavat miesten päät sekaisin historiallisin seurauksin, ja samalla Lou itse saa sivukaupalla intiimiä ainesta tuleviin teoksiinsa. Hänen valloitustensa listaan lukeutuvat Nietzschen ohella Rainer Maria Rilke ja Sigmund Freud. Elisabeth ei naikkosta lämmöllä muistele, päinvastoin.

Prideaux’lle on sattunut teoksen päättävässä aikajanassa pieni erhe, kun hän sivulla 517 väittää, että kuuluisa kolmen koplan valokuva olisi 1882 otettu Baselissa. Leipätekstissä paikka on oikein eli Luzern.

Dionysos

Nuori filologi hakee Baselin yliopiston filosofian oppituolia jo 1871, vain vuotta filologian professoriksi nimittämisensä jälkeen, ilman tulosta. Hän kokee entistä väkevämmin todellisen kutsumuksensa piilevän aivan muualla kuin filologiassa. Jo aiemmin hän Leipzigin yliopistossa opiskellessaan törmää Pindaroksen Pythia-oodeissa lauseeseen ”Tule siksi mitä olet, opittuasi mitä se on”. Ohje jää Nietzschen motoksi ja pääteemaksi koko loppuelämän ajaksi. Se hallitsee vielä hänen omituista omaelämäkertaansa Ecce homoakin, joka on samana vuonna suomennettu peräti kahdesti (Tuikku Ljungberg, Unio Mystica, 2002 ja Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002).

Se, ettei Nietzsche pätevyyden puuttuessa pääse filosofian professoriksi, ei kuitenkaan lannista häntä. Hän filosofoi iloisesti itseoppineena ja julkaisee lopulta tärkeimmät teoksensa omakustanteina, mutta salaperäinen sairaus vaikeuttaa elämäntehtävää alusta asti. Lopulta hän saa eron yliopistosta ja sen myötä pienen eläkkeen, joka melkein saman tien muodostuu työkyvyttömyyseläkkeeksi. Samalla filosofi menettää Sveitsin kansalaisuuden ja jää loppuelämäkseen isänmaattomaksi, vaeltavaksi kosmopoliitiksi. Se sopii oivallisesti saksalaisen nationalismin ankaralle kriitikolle, joka haaveilee suuresta ja mahtavasta Euroopan imperiumista.

Nietzschen sairaus on yksi filosofian historian suuria arvoituksia, mutta Prideaux ei valitettavasti kaivele sitä ollenkaan nykytiedon valossa. Hän kyseenalaistaa vanhan syfilishypoteesin, muttei käsittele tuoreempia selityksiä filosofia vaivanneelle vitsaukselle.

2000-luvun alussa neurotieteilijät kiinnostuivat mysteeristä ja julkaisivat vertaisarvioiduissa tiedelehdissä useita tutkimuksia sairauden mahdollisesta alkuperästä. Jon Hällströmin mukaan (Luonnon nostatus, 281, kursivointi alkutekstissä) ”tutkijat päätyivät neljään eri diagnoosiin. Ainut yksimielisyys vallitsi syfilis-diagnoosin paikkansa pitämättömyydestä. Kaksi tutkimusta päätyi diagnoosissaan meningeoomaan, joka on aivokalvon hyvälaatuinen kasvain. Sairaus selittäisi sekä Nietzschen vuosikymmeniä jatkuneet hermostolliset oireet että lopullisen dementoitumisen: meningeooma olisi mahdollista todentaa Nietzschen jäänteistä”.

Hällström pohtii, josko Röckenin kirkkomaan perhehaudan mahdollisen siirron yhteydessä tarpeelliset testit filosofin jäänteistä voitaisiin ottaa. Tämä on kerrassaan kiehtova ajatus.

Kuten todettua, juuri vakava sairastelu ja sen myötä seurannut avuttomuus, hoivaajien ja auttajien, erityisesti pikkusisko Lisbethin, armoille joutuminen, vaikuttaa ratkaisevasti Nietzschen filosofiaan. Sitä ei voi ymmärtää ilman tietoa sairauden riivaaman puolisokean professorin läpi elämän jatkuneista kärsimyksistä. Prideaux onnistuu kuvaamaan piinapenkin erinomaisesti. Nietzschen kohtalonrakkaus, amor fati, armoton fatalismi, valmius hyväksyä kärsimys olennaisena osana maallista vaellusta, sanoa kaikelle uhmakkaasti ”kyllä”, rakastaa elämää niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, nousi juuri tästä. Hän totisesti tiesi, mitä stoalaisuus käytännössä on.

Epäjumalten hämärän (suom. Markku Saarinen, Unio Mystica, 1995) tunnettu maksiimi ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua” perustuu juuri stoalaisuuteen, mutta siinä huomaa helposti myös nykyiset nopean palautumiskyvyn eli resilienssin ja antihaurauden käsitteet: vastoinkäymiset on käännettävä voitoksi, vahvuuksiksi. Takaiskun jälkeen on tultava entistä lujemmaksi. Tämä on myös yli-ihmisyyden ytimessä. Käsite tarkoittaa nimenomaan ylittämistä, ylitse käymistä. Ihminen on jotain, mikä pitää voittaa ja muokata paremmaksi, voimakkaammaksi, julmemmaksi, kovemmaksi, lempeämmäksi, armeliaammaksi, kärsivällisemmäksi, kauniimmaksi. Se on koko maallisen vaelluksen kestävä projekti. Ja siinä on vaaransa.

Nietzschen filosofiassa taistelun, kamppailun ja sodan vertauskuvallinen korostaminen liittyy juuri tähän, siinäkin näkyy vahvana stoalaisuuden esikuva. Hänelle elämä on jatkuvaa sotapalvelusta, ”elämän sotakorkeakoulu”, ja ihminen erilaisten vaistojen, viettien, halujen, pyrkimysten ja vitsausten temmellyskenttä. Jo nuorena yli-ihmisajatus alkaa orastaa hänen mielessään, kuten varhaisesta tutkielmasta ”Homeroksen kilpailu” huomaa (teoksessa Kirjoituksia kreikkalaisista, suom. Pekka Seppänen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).

Kirjoituksessa Nietzsche pohtii kilpailun merkitystä antiikin Kreikan kulttuurille. Hän tekee eron hyvän ja huonon Eriksen välille, jälkimmäinenhän merkitsee Hesiodoksen Työt ja päivät -teoksen (suom. Paavo Castrén, Tammi, 2004, 1820) mukaan kaunan, kateuden ja katkeruuden synnyttämää tuhoavaa asennetta ja toimintaa. Hyvä Eris, agon, sen sijaan on kateuden synnyttämää jaloa kilvoittelua paremmuudesta, antiikin arete-käsitteen korkeimmassa merkityksessä.

Mainittuun tutkielmaan liittyen on Prideaux’lle sattunut hupaisa lapsus, kun hän sivulla 155 esittää kirjoituksen pureutuvan Homeroksen sotakuvauksiin. Elämäkerturi ei liene perehtynyt tekstiin ollenkaan. Tutkielmassa näkyy erittäin vahvana Jacob Burckhardtin vaikutus, mutta samoin jo siinä orastaa Nietzschen filosofian keskeinen teema, itsensä ylittäminen, nerouden kasvattaminen kauneimpaan kukintoonsa. Ilman jatkuvaa kilpailua paremmuudesta nerojen välillä se ei onnistu. Se nimenomaan on antiikin kreikkalaisuuden syvin olemus ja sen mittaamattoman arvokkaiden kulttuuristen saavutusten perimmäinen selitys.

Jo Lou Salomé oivalsi Nietzschen filosofian ydinajatuksen, johtomotiivin, minkä myös Prideaux asianmukaisesti panee merkille (271272):

”Hän [Lou] asetti Nietzschen sairauden valtavan tärkeään asemaan filosofin luovuuden lähteenä. Niin kauan kuin Nietzschellä oli sairautensa, hänellä ei ollut tarvetta räiskyvyydelle tai neroutensa ulkoiselle todistelulle. Sen avulla hän pystyi mahduttamaan yhteen elinikään lukemattomia elämiä. Lou huomasi, että filosofin elämä eteni toistuvaa kaavaa noudatellen. Tasaisin väliajoin uusiutuvan sairauden puhkeaminen oli joka kerta kuin rajapyykki, joka merkitsi erään ajanjakson loppua ja seuraavan alkua. Jokainen sairastuminen oli kuolema, äkkisukellus Haadeksen syövereihin. Jokainen parantuminen oli riemuisa uudelleensyntymä, elämän verestävä elpyminen. Tämä olemassaolon kierto virvoitti Nietzschen läpikotaisin. Hän kutsui sitä nimellä Neuschmecken (’uusmaistelu’). Jokaisen häilyvän toipumisen aikana maailma hohti uudenkiiltävänä, ja täten jokainen uusi parantuminen merkitsi ei vain hänen omaa uudelleensyntymäänsä, vaan kokonaisen uuden maailman syntymistä. Samalla saapui taas uusi joukko kysymyksiä, jotka vaativat taas uudenlaisia vastauksia. Se oli kuin jumalan vuosittaisen hedelmällisyyssyklin maahan kyntämistä. Vain tämä raastava prosessi mahdollisti uusien oivallusten paljastumisen …”

Ei ole vaikea huomata, mistä Nietzsche saa elämänsä loppuvuosina keskeiseen rooliin nousseen Dionysoksen palvontansa. Sen ylivirittyneisyys ja väkinäisyys, päihtymyksen ja elämän kouristeleva ylistäminen, korostuu filosofin myöhäiskauden teoksissa suorassa suhteessa hänen henkisen ja fyysisen romahduksensa lähestymiseen. Silti siitä on hyvä ottaa oppia, mikäli omaa taipumusta valittamiseen, voivotteluun, katkeroitumiseen, kaunaan ja itsesääliin.

Nietzsche samastuu Dionysokseen, koska tulee itsekin jatkuvasti raadelluksi, palasiksi revityksi ja sairasvuoteeseen haudatuksi, mutta nousee kerta toisensa jälkeen hammasta purren puolikuolleista takaisin elämään. Hän pitää toipumiskykyään ja pitkillä päivämarsseilla saavuttamaansa kovaa fyysistä kuntoaan olemassaolon riemusaattona, vaisto-organismin arvon ja väkevyyden mittana, ”tahtona terveyteen”, ja korottaa sen merkityksen vertauskuvalliselle tasolle. Sinne hän päätyy lopulta itsekin: hän elää myytin todeksi ja saavuttaa kuoltuaan mytologiset mittasuhteet.

Hitlerin kävelykeppi

Filosofi vajoaa 1889 lyhyeksi loppuelämäkseen entistä täydellisempään avuttomuuteen, äitinsä ja sisarensa hellään hoivaan, ja toivon mukaan myös autuaaseen tietämättömyyteen olosuhteistaan, tilastaan ja Lisbethin vehkeilyistä. Prideaux onnistuu erinomaisesti sekä filosofin traagisen luhistumisen että hänen monumentaalisen jälkimaineensa kuvaamisessa.

Nietzschen välirikko Wagnerin kanssa aiheutuu osittain säveltäjän nurkkakuntaisesta nationalismista ja antisemitismistä. Lisbeth sen sijaan säilyttää Wagnerin ihailunsa elämänsä loppuun saakka. Filosofi inhoaa ja halveksii saksalaista nationalismia ja oikeastaan koko aikakauden saksalaista kulttuuria pääasiassa nimenomaan pikkusiskonsa ja tämän aviomiehen, juutalaisvihaaja Bernhard Försterin vuoksi.

1886 aviopari lähtee muutamien ”arjalaisten” isänmaanystävien kanssa Hampurista laivalla kohti Paraguayta, jonne he perustavat rotupuhtoisen Nueva Germanian (ks. myös edellä mainittu Ben MacIntyren historiikki). Nietzschelle koko hanke edustaa kaikkea mitä hän on filosofiassaan jo pitkään vastustanut, orjamoraalia, ahdasmielisyyttä, ressentimenttiä ja rotukiihkoilua. Nueva Germania on suuruudenhullu, surkea ja viheliäinen hanke, joka päättää perustajansa elämän. Epäonnistunut ja alkoholisoitunut rotuvalio Bernhard Förster lähtee oman käden kautta samana vuonna kuin Nietzsche romahtaa Torinossa, kolkkona ennakkokaikuna Kolmannen valtakunnan tulevasta kohtalosta.

Nietzsche ei mainituista syistä voi sietää mitään saksalaista ja jo pari vuotta myöhemmin kirjeessään tanskalaiselle kirjallisuusmies Georg Brandesille runoilee itselleen aristokraattiset juuret. Hän väittää esi-isiensä olevan puolalaisia Niëzkyjä, aatelisväkeä, ja että ”ulkomailla minua pidetään yleensä puolalaisena” (388). On vaikea arvioida, kuinka vakavissaan mielenterveytensä loppusuoraa kiitävä ajattelija tuolloin sukuhistoriastaan veistelee, varsinkin kun hän samaan aikaan vitsailee Niëzkyn tarkoittavan nihilistiä (nie on puolaksi ei). Täytyy muistaa, että Nietzsche on kaiken muun ohella filosofian historian suurimpia humoristeja, ellei jopa suurin.

Filosofi innostuu tavattomasti Brandesin lohkaistua termin ”aristokraattinen radikalismi” luonnehtimaan ajatteluaan, niin osuvasti se sitä kuvaa. Kuin tilauksesta vain hieman aiemmin Der Bund -sanomalehden toimittaja J.V. Widmann arvioi Nietzschen teoksen Hyvän ja pahan tuolla puolen (suom. J..A. Hollo, Otava, 1966) huomauttaen lopuksi, että teos on vaarallinen ja sisältää dynamiittia (Prideaux, 368). Se on musiikkia pitkään kuoliaaksi vaietun Nietzschen korville ja Ecce homossa hän jo kirjoittaakin, ettei ole ihminen vaan dynamiittia, mistä Prideaux on napannut komealta kalskahtavan nimen elämäkerralleen.

Tottahan Widmann arvostelussaan puhuu, kuten historia on osoittanut. Ei Nietzschen suosio 1900-luvun eurooppalaisessa aateilmastossa pelkästään Lisbethin väärennöksiin perustu: hänen vallantahdon ja herramoraalin filosofiansa vaikutusta aikakauden suurpolitiikkaan ei pidä vähätellä. Ajattelija on aikansa lapsi ja hänen näkemyksistään löytyy kosolti nykykatsannossa arveluttavia tai peräti tuomittavia piirteitä. Se on ihmisen ja yli-ihmisen osa. Kun tarpeeksi tanssii tulivuorella, se saattaa purkautua.

Kun Nietzschen järjen valo sammuu Torinossa tammikuun kolmantena 1889, hänen vanha ystävänsä Franz Overbeck käy noutamassa sekavan filosofin tämän asunnolta ja kuljettaa hänet avustajan kanssa Sveitsiin mielisairaalaan. Siellä sairaus diagnosoidaan syfilistartunnan laukaisemaksi eteneväksi halvaukseksi, mikä nykytiedon valossa siis on huomattavan epätodennäköistä, suorastaan varmuudella pielessä.

1890 todellisuudentajunsa lähes kokonaan menettänyt filosofi luovutetaan äitinsä hoiviin Naumburgin lapsuudenkotiinsa, ja kuin sattuman oikusta juuri samoihin aikoihin Nietzsche-kuume alkaa kohisten nousta kaikkialla Pohjois-Euroopassa, kiitos Brandesin Kööpenhaminan-luentojen ja ahkeran valistustyön. Nietzsche ei aivan ehdi kokea maailmanmaineettaan ja ajattelunsa merkittävää vaikutusta koko länsimaiseen kulttuuriin.

Kun Franziska Nietzsche 20. huhtikuuta 1897 kuolee, Lisbeth siirrättää elävää ruumista muistuttavan isoveljensä jäämistöineen Weimariin perustamaansa Nietzsche-arkistoon. Diktaattorin valtuuksin pikkusisko hoivaa omissa maailmoissaan viruvaa veljeään ja tämän kirjallista perintöä, osin väärentäen, osin siistien, leikaten ja liimaten, omaa kilpeään kiillottaakseen. Toisaalta hänen ansiokseen on ehdottomasti luettava arkiston perustaminen ja filosofin papereiden sekä käsikirjoitusten kerääminen yhteen paikkaan, missä ne myöhemmin ovat olleet tutkijoiden käytettävissä. Myös filosofin uskollisen sihteerin, säveltäjä Peter Gatzin (oikealta nimeltään Johann Heinrich Köselitz), hallusta löytyy myöhemmin papereita ja käsikirjoituskopioita, jotka paljastavat eräät Lisbethin sensuuritoimet ja väärennökset.

Nietzsche kuolee 25. elokuuta 1900, jonka jälkeen Lisbeth aloittaa todenteolla veljensä pyhimyskultin pystyttämisen ja teoksilla rahastamisen. Vainajan toiveita ei kunnioiteta edes hautajaisten osalta, kirjallisesta jäämistöstä puhumattakaan. Prideaux kuvaa hienosti koko irvokkaan näytelmän, joka alkaa heti Nietzschen romahdettua ja jatkuu aina Lisbethin kuolemaan 1935. Siinä välissä sisar on useammankin kerran ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Kohtalon ironiaa on, että Lisbethin Wagner-intoilun, nationalismin ja antisemitismin myötä itse Adolf Hitler innostuu Nietzsche-arkistosta ja vieraile siellä heti valtakunnankansleriksi noustuaan 1933. Ensivierailu tapahtuu jo vuotta aiemmin, kun Hitler ruskeapaitoineen ilmestyy arkistoon Weimarin kansallisteatterin Campo di Maggio -näytelmän esityksen yhteydessä. Näytelmän toinen kirjoittaja on fasistidiktaattori Benito Mussolini, joka ihailee Nietzschen filosofiaa ja lähettää Elisabethille onnittelusähkeen tämän 80-vuotispäivänä. Elisabeth puolestaan palvoo Mussolinia ja juuri hän taivuttelee Weimarin kansallisteatterin esittämään näytelmän.

Toisen vierailun tapahtumista Prideaux kirjoittaa seuraavasti (489):

”Hitlerin ensitapaamista Elisabethin kanssa seurasi vierailu arkistoon toinen marraskuuta vuonna 1933. Saksan valtakunnankansleri saapui paikalle täyden saattueen ympäröimänä ja tunnusomaista ruoskaansa kantaen. Hän viipyi arkistossa puolentoista tunnin ajan. Kun Hitlerin hahmo ilmestyi jälleen näkyviin, ruoska oli kadonnut. Sen tilalla diktaattori puristi kädessään Nietzschen kävelykeppiä, jonka Elisabeth oli hänelle lahjoittanut. Samalla Elisabeth oli antanut Hitlerille myös kopion vuoden 1880 juutalaisvastaisesta vetoomuksesta, jonka Bernhard Förster oli esittänyt Bismarckille. Hitler lähetti paketillisen perisaksalaista maata Paraguayhyn Försterin haudalle siroteltavaksi.”

1934 Hitler vierailee arkistossa arkkitehti Albert Speerin kanssa. Hänet valokuvataan pohdiskeleva ilme kasvoillaan Nietzschen rintakuvaa katselemassa. Seuraavana vuonna Hitler saapuu Elisabethin hautajaisiin ja laskee juhlallisesti seppeleen vainajan muistolle. Hautajaisissa otetussa valokuvassa valtakunnankanslerilla on murheellinen ilme. Plaudite, amici, comedia finita est.

Nietzschen Hitlerille päätynyt ja sittemmin kadonnut kävelykeppi symboloi karmivalla tavalla sitä, miten kansallissosialistinen Saksa Lisbethin avulla valjastaa filosofin ajattelun omiin tarpeisiinsa. Ei ole väärin sanoa, että osittain juuri Nietzschen filosofian väärennöksillä ja asiayhteydestään irrotetuilla lainauksilla Hitler ontuu epäjumalten hämärään, joka samalla on hänen suuren ja mahtavan Kolmannen valtakuntansa hyinen hauta. Jos Nietzsche olisi sen kaiken nähnyt, hän olisi värissyt inhosta.

Tämä arvostelija on jo aiemmin monta kertaa todennut, että usein aatteet ja ideologiat ovat kainalosauvoja, joiden varassa henkiset raajarikot linkuttavat elämänsä korpitaipaleita kohti viimeistä auringonlaskua. Kävelykeppitarinassa piilee kaikesta ikävästä ja kauhistuttavasta huolimatta oikeus ja kohtuus: paha saa palkkansa.

Hitler ei ole kaukaa viisas, hän ei osaa varoa, ei uskalla katsoa kuiluun, ei tunnista eikä tunnusta pimeyttä itsessään. Nietzsche puolestaan tietää olevansa dynamiittia ja kohtalo. Hän aavistaa jälkimaineensa ja jopa tulevat maailmanhistorialliset kouristukset. Hänellä on rohkeutta nähdä viimeisten ihmisten kuningaskuluttajalaumat ja matalamielinen, tasapäistävä helppoheikkityhjyys, johon länsi vajoaa.

Ecce homossa Nietzsche kertoo olevansa mieluummin ilveilijä kuin pyhimys ja kirjoittaneensa teoksen juuri sen varalta, ettei häntä julistettaisi jälkimmäiseksi (lainaus Kuparisen suomennoksesta, 121, kursivointi Nietzschen):

”Pelkään, että jonakin päivänä minut julistetaan pyhimykseksi on helppo arvata, miksi julkaisen tämän kirjan jo nyt edeltä käsin; sen on tarkoitus estää ihmisiä tekemästä minulle vääryyttä. En halua olla mikään pyhimys, mieluummin olen vaikka ilveilijä… Ehkäpä olenkin ilveilijä… Ja tästä huolimatta, tai pikemminkin juuri tästä syystä sillä tähän asti ei ole ollut mitään sen valheellisempaa kuin pyhimykset totuus puhuu kauttani. Mutta minun totuuteni on pelottava: sillä tähän saakka valhetta on pidetty totuutena.”

Nietzschen värikkäästi kirjoitettu elämäkerta osoittaa, että ainakin tässä suhteessa hän on oikeassa. Hän on kohtalo, dynamiittia ja ilveilijä. Sue Prideaux’n teos ei ole aiheetta palkittu ja ylistetty.


14 March 2023

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa

Esseearvio Pekka Virkin teoksesta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023).


Pekka Virkki ei esikoisessaan kuvia kumartele vaan kaataa ne. Jo oli aikakin.

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus käsittelee sitä perintöä, joka aina nykypäivään asti on Suomen henkistä ilmastoa tukahduttanut, niin politiikassa kuin kulttuurissa laajemminkin. Kyse on Neuvostoliiton, sittemmin Putinin Venäjän, pelosta ja myötäilystä. Ummehtunut ilma alkaa viimeinkin huoneistossa vaihtua, toimittaja Virkki tuulettaa nurkat kunnolla.

Teos nojaa pitkälti jo julkaistuihin lähteisiin, joten tekijän ansioksi voidaan lukea huomattavan laajan ja hajanaisen aineiston kokoaminen yhteen. Kirja on analyyttinen synteesi ja johtopäätökset vankasti perusteltuja. Moni tunnettu nimi saa ansaitsemaansa kylmää kyytiä, mutta kohtuuttomaan räiskimiseen kirjoittaja ei lankea: tosiasioiden kertominen riittää. Jo ensimmäisen televisioesiintymisen jälkeen kirjan ilmestymispäivän aamuna Virkin puhelin alkoi piristä, kun kalikka kokoomukseen kalahti.

Tekijä toteaa heti lähtökuopissa lähestyvänsä aihetta esseistinä, ei historioitsijana. Silti kirjassa on mojova akateeminen viiteapparaatti laajoine lähdeluetteloineen. Keskivertolukijalle viitteiden kahlaaminen lienee raskasta, mutta voihan teoksen lukea ilmankin. Epäilijät ja opintojen syventäjät sen sijaan voivat tarkan viittauskäytännön ansiosta halutessaan ammentaa suoraan alkulähteiltä.

Käsitteiden määrittelyä

Tekijä käy kirjan alkupuolella, laajemmin toisessa osassa, läpi suomettumisen historiaa ja termin määrittelyä. Esitys kattaa jakson 19441991, jonka jälkeen kolmannessa osassa luodaan katsaus menneeseen ja tulevaan 1990-luvulta käsin. Sen myötä siirrytään varsinaiseen aiheeseen, jälkisuomettumiseen, todetaan se kuolleeksi, ja avataan sen ruumis. Tämä tapahtuu teoksen loppupuolella. Putinin aika on varsinaista jälkisuomettumista, sen jälkiä Virkki siivoaa ja aikoo siivota vastakin. Kunnon patologin tapaan hän ei arkaile työntää sormiaan niljaisiin syvyyksiin.

Tekijä vertaa suomettumista Tukholma-syndroomaan, mikä kuvaakin ilmiötä hyvin. Kun naapurissa on suuri ja mahtava karhu, sitä alkaa moni helposti syleillä, ettei se puolestaan syleilisi meitä kuoliaaksi. Sitäkin se on yrittänyt. Sotien jälkeen keinot vain vaihtuivat.

Informaatiovaikuttaminen ja kotiryssäinstituutio vakiintuivat maassamme nopeasti, toisin sanoen KGB:n työkalupakista tuttu refleksiivinen kontrolli ja muut psykologiset painostuskeinot. On tunnettu tosiasia, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden.

NKP tietenkin myös rahoitti suomalaisia yhteistoimintahenkilöitään ruhtinaallisesti, mikä selviää vaikkapa taistolaisuuden ja SKP:n historiaan perehtymällä. Kestiystävyys ulottui toki kommunistileirin ulkopuolellekin. Hämärät rahavirrat juoksevat edelleen ja alkulähdekin on sama. Tosin sen nimilyhenne ei enää ole NKP tai KGB, mutta jäljistään jäniskin tunnetaan.

Virkin mukaan suomettumisessa olennaista oli sotilaallinen uhka, ylivoimainen sellainen. Pienellä maalla ei ollut mitään mahdollisuuksia itänaapurin kaltaista jättiläistä vastaan, paitsi tietenkin liittoutumalla länteen tai alistumalla suurelle ja mahtavalle. Suomi valitsi pitkään, aivan liian pitkään, nöyristelyn ja kumartelun. Tätä voidaan toki puolustella ja vaikkapa todeta, että rähmällään rypeminen oli eloonjäämisen ehto ja taitavaa ulkopoliittista taktikointia, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus puhkoo kyllä monia tähän liittyviä myyttejä ja selittely-yrityksiä erinomaisen suorasanaisesti.

Ketä suojelupoliisi suojelee?

Virkki suomii reippaasti Supoa, kuten pitääkin. On ilmeistä, että korruptio ja hämäräpuuhat ulottuvat sen korkeimpaan johtoon saakka. Kaikki alkoi jo varhain, mutta sen takana ei ole nainen vaan neuvostomeininki. Kun puhutaan Kekkosen Suomesta, neuvostomeininki on melkein kaiken takana. Perinne jatkui Koiviston kaudelle. Saattaa olla, että se on jatkunut viime aikoihin asti.

Jo Seppo Tiitinen, Supon entinen päällikkö, ja hänen mukaansa nimetty lista, on tunnetusti ongelma avoimuuden ja demokratian kannalta, mutta myöhemmätkään tapahtumat eivät Supon johtoporrasta mairittele, päinvastoin. Päälliköt nimitetään poliittisin perustein, jolloin suhmurointia ja hyväveljeilyä ei voida välttää. Virkki kuvaa tätä sisäpiiritanssia oivallisesti.

Ulkomaalaisviraston entisen pääjohtajan Matti Saarelaisen tapaus on erityisen irvokas. Toimittaja Jarno Liski on tehnyt erinomaista työtä sen tonkimisessa ja Virkki nojaa pitkälti häneen. Suojelupoliisissakin työskennelleen Saarelaisen selittelyt Putinin lähipiiriin lukeutuvalle Gennadi Timtšenkolle kiirehdityn Suomen kansalaisuuden myöntämisen tiimoilta ontuvat pahemmin kuin kolmijalkainen ruuna. Prosessiin liittyy niin paljon omituisuuksia, että niiden setvimiseen menee varmasti vuosia.

Myös Boris Rotenbergille vikkelästi hoideltuun Suomen kansalaisuuteen liittyy kosolti kysymysmerkkejä, joita Virkki käy ansiokkaasti läpi. Korruptio ja mädännäisyys tuoksahtelevat rivien välistä, ja lukija pudistelee epäuskoisena päätään: tällaista ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua.

Sisäministeriö selvittää asiaa. Eri asia on, selviääkö se, vastaako Supo. Siellä tunnetusti nimilistat ja muut kiusalliset salaisuudet pysyvät mahtikäskyllä kassakaapissa. Teoksen lopussa Virkki ehdottaa asiallisesti kaiken ikävän selvittämistä, mikä kieltämättä olisikin ensiarvoisen tärkeää.

Putkimiehiä ja -naisia yli puoluerajojen

Kuten kirjan kansikuvasta huomaa, Virkin tähtäimessä on suomalaisten vasemmistodemarien hapankerma. Keskustan entinen pääministeri Esko Aho on joukossa ainoa poikkeus. Paavo Lipponen taisi sittemmin kääntyä oikeistodemariksi, mutta kuten tekijä osoittaa, sekin oli oikeastaan siirtymistä eräänlaiseen Euroopan suomettamiseen. Pääministeriuransa jälkeen Lipponen on lähinnä edistänyt Putinin Venäjän geopoliittisia tavoitteita ja ajanut kaasuputkea kuin käärmettä pyssyyn. Satoa korjataan parhaillaan.

Sosialidemokraattien syntilista on pitkä ja masentava. Virkki vyöryttää esimerkin toisensa perään eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Toiminta on ollut määrätietoista ja jatkunut vuosikymmeniä, vaikka opportunismillakin on toki ollut siinä osansa. Suomalaisethan ovat lakeijakansaa ja hanakoita kiillottamaan suurempiensa saappaita. Moni tekee sen niin perusteellisesti, että voi ihailla niistä omaa peilikuvaansa.

Perussuomalaisista osansa saavat Laura Huhtasaari, Matti Putkonen ja Olli Kotro. Jussi Halla-aho puolestaan saa ansaitsemaansa kiitosta. Virkki ei kuitenkaan mainitse, että jyrkän Nato-vastaisia Kremlin kellokkaita laiduntaa suurista puolueista eniten nimenomaan perussuomalaisten liepeillä, varsinkin puolueesta erotetuissa tai eronneissa erikoisjeppepiireissä. Niissä ei Putin-mielisyyttä vaivauduta edes peittelemään. Sama pätee tietenkin kommunisteihin, joita edelleen on. He puhuvat edelleen rauhasta, ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Paitsi lännen kanssa.

Perussuomalaisten johdon ja kansanedustajien ylivoimaisen enemmistön nopea kääntyminen Nato-jäsenyyden kannalle repi vajaa vuosi sitten puolueen rivejä ankarasti, ja sosiaalisesta mediasta saa vieläkin lukea katkerokansan syvien rivien Nato-vastaista natinaa. Tosin puolueen kannatukselle Nato-kelkkaan hyppääminen näyttää tehneen pelkästään hyvää. Ratkaisu oli viisas ja osoittaa, että perussuomalaisten järkikärki kykenee tarvittaessa nopeisiin kannantarkistuksiin ja ryhtiliikkeisiin.

Mitä tulee sosialidemokraatteihin, arviossa on turha mennä yksityiskohtiin, jotka tekijä pakkaa kirjassa tiiviiseen muotoon. Kansikuva puhuu puolestaan. Konnagalleria on nyt koko kansan katseltavissa, toivottavasti silmät aukeavat ja uskaltavat nähdä.

Hämärän rajamailla

Venäjän liiketoimintaan ja rahanpesuun on sotkeutunut myös sankka joukko pankkimiehiä ja muita hämäräperäisiä yrittäjiä. Poliitikkojen ja virkamiesten kanssa puuhastellessaan he kietovat nämä seittiin, josta voi olla vaikea pyristellä irti. Virkki osoittaa journalistisiin lähteisiin nojaten, miten tunnettu kohuliikemies yhteistyössä eräiden näkyvien poliitikkojen kanssa jopa junaili Al-Holin leiriltä Isis-vaimoja ja -pilttejä Suomeen. Suunnitelmat sentään kariutuivat, mutta jotain saattoi silti jäädä julkisuudelta peittoon. Tekijä vihjaa, että mikäli pesää ei ole kunnolla putsattu, saattaa sieltä vielä nousta hämähäkkejä saalistaan syömään.

Tässä yhteydessä vanhoja olisi kannattanut kaivella enemmänkin. Monella johtavalla poliitikollamme on pitkälle menneisyyteen ulottuvia suhteita Venäjään, ja osa niistä saattaa edelleen vaikuttaa heidän toimintaansa. Silloin se ei tapahdu isänmaan puolesta vaan joskus peräti sitä vastaan.

Virkki kuitenkin lupaa tutkia tiettyjä yhteyksiä jatkossakin, joten uusia kirjoja on tulossa. Entisten kokoomusministerien puuhasteluissa kaivelemista kieltämättä riittää. Näistä Jälkisuomettumisen ruumiinavaus antaa väkevää esimakua.

Pääministeri Stubb jälkisuomettamassa

Kokoomuslaisista puolueen nykyinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen pääsee Virkin erityiskäsittelyyn, niin että puhelinlangatkin kirjan ilmestyttyä alkoivat laulaa, mutta toki lähihistoriasta löytyy muitakin puolueen kärkinimiä, joiden toimintaa sopii ja pitää kyseenalaistaa.

Hallituksen Fennovoima-ratkaisu 2014 sisältää jälkisuomettumisen keskeiset elementit pähkinänkuoressa. Alexander Stubbin siniset silmät jäävät Virkin käsittelyn ulkopuolelle, joten tässä on hyvä täydentää opittua ja jättää Mykkänen kirjan lukijoille.

Silloinen pääministeri Stubb ei sulattanut etenkään vihreiden kansanedustajien terävää Rosatom-kritiikkiä, joka jälkiviisaasti ja monen mielestä jo vuonna 2014 osui täysin nappiin. Pääministeri ripitti epäilijöitä ankarasti ja löi lopuksi pöytään russofobiakortin:

Se, joka minua eniten häiritsee tässä keskustelussa, on tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa. Se tulee nimenomaan sitä kautta, että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Tässä kannattaa puhua energiasta energiana, Stubb sanoi tiistaina eduskunnan lähetekeskustelussa.”

Kuten Virkki teoksessaan kuvaa, myös Lipposen kaasuputkea perusteltiin yhtä herkkäuskoisesti: se on pelkästään energiapolitiikkaa, ehkä myös hieman ympäristöpolitiikkaa. Muu on russofobiaa. Oras Tynkkynen esitti 2014 painavan puheenvuoron, joka ansaitsee kunniamaininnan:


”Rosatom ei ole mikään tavallinen yritys. Rosatom on Neuvostoliiton entinen atomienergiaministeriö, joka vastaa edelleen Venäjän ydinasehuollosta. Rosatom on suoraan (presidentti Vladimir) Putinin hallinnassa oleva valtion liikelaitos, jonka tehtäviin kuuluvat, sanatarkasti, Venäjän geopoliittiset intressit.”

Myös ruotsalaisen kansanpuolueen Stefan Wallin muistutti tosiasioista: ”
Ei voi olla punnitsematta ajatusta, että Venäjä tietyssä tilanteessa alkaisi laajemminkin harrastaa voimapolitiikkaa energiapolitiikan jatkeena.” Ennustus, tai hypoteesi, on suorastaan profeetallinen, niin hyvin se osuu maaliin. Stubb ei antanut varoitusten häiritä, nehän olivat pelkkää asenteellista Venäjä-pelkojen lietsomista ja russofobiaa.

Oras Tynkkynen kertoi kuitenkin totuuden: Fennovoima havittelee Suomeen itse asiassa Putinin reaktoria.” Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Hanhikiven ydinvoimalan sopimus Rosatomin kanssa peruttiin kiireen vilkkaa. Sekin todistaa hankkeen arvostelijoiden olleen jo 2014 täysin oikeassa.

Stubb sentään myönsi virheensä, kun naamiot riisuttiin. Saattaa olla, että hänelle tulee lähitulevaisuudessa muihinkin lausuntoihinsa liittyen ripittäydyttävää. Onhan hän ehtinyt sanoa ja kannattaa uransa aikana vaikka mitä.

Nato-option harha

Yksi Stubbin myöntämistä virheistä on se, ettei hän aikoinaan edistänyt Suomen Nato-jäsenyyttä. Hän on oikeassa, se oli virhe.

Vuosikausia Suomen poliittinen johto alkoi välittömästi puhua läpiä päähänsä Nato-optiosta, jos joku rohkea kansalainen, ryhmä tai kansanedustaja kehtasi ehdottaa Natoon liittymistä tai edes keskustelua siitä. Kriisin aikana ei voi jäsenhakemusta jättää, suojasäällä ei tarvitse eikä kannata, ettei joku vain provosoidu. Tämä liturgia kävi jälkisuomettumisen aikakaudella kaikille tutuksi.

Kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan 8.8.2008, alkoi viimeistään olla selvää, millaisesta valtiosta on kyse. 2014 Ukrainan tapahtumat ja Krimin valloitus olivat viimeinen naula arkkuun. Silti vain harva poliittinen johtaja uskalsi puhua Nato-jäsenyyden puolesta. He olivat oikeassa, hyssyttelijät väärässä. Perinteisestä jälkisuomettuneesta linjasta ei kuitenkaan lipsuttu. Keskinäisriippuvuuden nimeen vannova Suomi suosi edelleen ystävyyttä, yhteistyötä ja liikekumppanuutta. Ei olisi kannattanut.

Kun autoritaariset valtiot, tai ainakin niiden johto, tätä kirjoitettaessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenhakemusten ratifioinnin kanssa venkslaavat ja vatuloivat, on selvää, ettei mitään Nato-optiota koskaan ole ollutkaan. Onneksi Suomi onnistui kuitenkin neuvottelemaan turvatakuut Yhdysvalloilta ja Isolta-Britannialta, vaikka 5. artiklan suoja meiltä edelleen puuttuukin. Sen saaminen riippuu diktatoristen johtajien mielivallasta ja poliittisista peleistä. Jälkiviisaasti voi ja pitää sanoa, että jäsenhakemusta ei olisi kannattanut jättää viimeiseen tippaan.

Mitä tulee Turkin ja Unkarin diplomaattisiin ukaaseihin ja ehtoihin, kannattaa muinaisten roomalaisten tapaan kysyä, cui bono.


Sananen tyylistä ja kieliasusta

Nykyään arvostelija joutuu lähes poikkeuksetta lisäämään arvionsa loppuun erillisen osion pelkästään kielikukkasille. Virkin muuten moitteeton esikoinen ei valitettavasti muodosta poikkeusta. Teos on paikoitellen kankea ja kulmikas, vanhahtava tyyli ja rönsyilevät lauserakenteet haittaavat turhaan lukemista. Pienellä lisähiomisella tekstin olisi saanut selkeämmäksi ja jutun juohevammaksi.

Tyylin lievänä heikkoutena voidaan pitää varsinkin lyhenteiden käyttöä, joista ”ns.” ja ”nk.” kummittelevat koko ajan. Toisinaan jopa ”ns.” ja lainausmerkit esiintyvät yhdessä, vaikka ne ajavat saman asian, eli kyseessä on tårta på tårta, jos toiseen kotimaiseen turvautuminen sallitaan. Muutenkin liiallinen anteeksi pyytely lainausmerkein heikentää sanonnan iskevyyttä. Ei tällaisessa teoksessa kannattaisi pahemmin jarrutella vaan antaa palaa.

Jälkisuomettuminen ei saisi ulottua myöskään kieleen. Vaikka ikkunat ovat apposen auki Eurooppaan, niistä ei kannata päästää sisään kaikkia mahdollisia anglismeja ja painajaismaisia uustermejä. ”Luonnemurha” on suomen kielen murhaa, alkukielellä character assassination. Termi tarkoittaa henkilön maineen tuhoamista.

Toistuva erhe on välilyönti sanaliiton sisältävien yhdyssanojen välimerkeillä erotetun alkuosan sanojen ja jälkiosan välillä, tyyliin ”Suomi-Venäjä -seura”, kun oikea muoto kuuluu Suomi
Venäjä-seura. Välilyönti ennen jälkiosaa tulee vain silloin, jos yhdyssanan alkuosa muodostuu erillisten sanojen liitosta (sanaliitto, jossa on välilyöntejä). Täsmällisyyteen tähtäävä pilkunviilaaja kiinnittää myös huomiota alkuosan sanojen väliin tulevan viivan pituuteen, kuten tarkkasilmäisimmät yllä olevasta esimerkistä voivat havaita. Sen suhteen sääntö kannattaa aina tarkistaa huolella, jos epävarmuutta viivan laadusta vähänkin ilmenee. Vastaavasti vaikkapa sivulla 293 oleva muoto ”PiS -puolueen” sisältää välilyönnin, vaikkei pitäisi. Näitä virheitä teoksessa on turhan paljon.

Mainittujen ongelmalasten ohella lukemista häiritsee vanhahtavan taho-sanan yletön viljeleminen. Pahimmillaan se pomppaa silmään kolmesti samalla sivulla, kun sitä ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei sitten kerran tai pari ironisesti vaikkapa termissä ”arvovaltainen taho”. Samoin ja-sanan toistuva korvaaminen sekä-sanalla ja liiallinen ajatusviivojen käyttö heikentävät lopputulosta.

Tällaisista puutteista olisi hyvä päästä eroon seuraavissa kirjoissa. Tietenkin jo käsillä oleva teos olisi kaivannut perusteellista kielihuoltoa ja oikolukua, sillä lähes joka sivulta löytyy jotain pientä tai joskus isompaakin huomautettavaa. Saattaa tosin olla, että epätäsmällisyys häiritsee vain täydellisyyden tavoitteluun taipuvaisia arvostelijoita, jotka samalla haluavat vaalia ja suojella suomen kieltä viimeiseen asti.

Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen toimituksellinen huolimattomuus ulottuu jopa viiteapparaattiin. Viittauskäytäntö muuttuu jostain syystä teoksen viimeisessä osassa. Sitä ennen viitteet on sijoitettu aina osan loppuun, kun taas viimeisessä osassa ne löytyvät kunkin luvun lopusta. Mitään logiikkaa yllättävään muutokseen ei sisälly.

Teos sinänsä on niin tärkeä ja viesti tiukka, että tyyli saisi olla vähintään yhtä tiukka, ellei tiukempikin. Kun löysät ottaa pois, viesti menee paremmin perille. 


26 January 2023

Hengen arkeologiaa

Esseearvio Aki Cederbergin teoksesta Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021)


Aki Cederbergin kunnianhimoinen teos kurkottaa korkealle ja kaivautuu syvälle. Sen alaotsikko voisi kuulua ”Kadonnutta harmoniaa, aikaa ja maailmaa etsimässä”, vaikkakin tekstin läpi kuultaa myös jatkuva epäily ja ennen muuta pettymys siitä, että nykyinen Eurooppa on tuhon tiellä. Tekijä tunnustaa lopussa avoimesti, ettei tavoittele tuulentupia, mutta silti tietty kaiho sellaisiin jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Hän näyttää etsivän jotain sellaista, jota ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan.


Matka ihmisyyteen

Pyhä Eurooppa on modernismikriittinen matkakirja, jossa vaelletaan sekä maantieteellisesti että henkisesti, syvälle ja korkealle, juuriin ja taivaaseen. Tyyliä hallitsee jylhä, romanttinen paatos, sankaruuden ja voiman kaipuu, joka nykyajassamme alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, dekonstruoitua, demonisoitua, ironisoitua. Maljoja juodaan ja uhrataan matkan varrella sekä jumalille että esi-isille, eri maiden hotelleissa ja ravintoloissa nautitaan herkullisia aterioita ja viinejä, välillä kylvetään, saunotaan ja uidaan, rakastellaankin. Odinin korpit ja muut mustat linnut liitelevät toistuvasti ukkosta ennustavalla taivaalla, kuin ennusmerkkeinä tulevaisuuden koettelemuksista. Uhkaa on ilmassa.


Teos opastaa myös muinaistiedon lähteille, mytologian, riimujen ja voimapaikkojen maailmaan. Kirjaa leimaa omakohtaisen kokemisen raskas paino, tunnustuksellisuus, joka jää vihjeiksi ja symboleiksi. Cederberg kertoo ohimennen, kierrellen ja kaarrellen, alhoista, joista hän on taistellen noussut nykyisiin käsityksiinsä. Joku voisi puhua henkilökohtaisesta terapiasta, miksei todellisuuspaostakin. Toisaalta juuri todellisuuspakoisuutta tekijä kirjan lopussa kritisoi. Ilmeistä on, että hän on löytänyt pakanallisesta uskomusperinteestä henkisen kotinsa.

Luultavasti jo kolmanteen painokseen yltäneen kirjajärkäleen sanoma kiinnostaa ihmisiä laajalti, koska he tuntevat kadottaneensa jotakin korvaamatonta omasta ihmisyydestään. Riveiltä ja niiden välistä paistaa utopian aurinkopyörä, kadonnut kulta-aika, uponnut Atlantis, ikuinen paluu, menneisyyden onnela, myös tulevaisuuteen projisoituna. Palingeneettinen myytti tuhkasta nousevasta, vanhaan hyvään traditioon perustuvasta uljaasta uudesta maailmasta toistuu teoksen sivuilla.

Pyhän monet kasvot

Cederberg ei pohdi maailmanhistoriaa ja kehitystä, ihmisen innovatiivista, tulevaisuuteen katsovaa luontoa, eikä hae selityksiä sille, miksi maailmasta on tullut sellainen kuin se on. Hän tyytyy paheksumaan ja moralisoimaan, ja tarjoaa omaa tietään, uskomusjärjestelmäänsä, lääkkeeksi kaikkiin ongelmiin. Se vaikuttaa paikoitellen epätoivoiselta, yhtä epätoivoiselta kuin kirjassa esitelty Gabriele D’Annunzion Fiumeen 1900-luvun alussa perustama runollis-esteettinen valtioviritys, jonka herooinen taistelu pahaa, harmaata maailmaa vastaan kesti reilun vuoden.

Hallitsemattoman hallitseminen ei onnistu edes noitakeinoin, magian ja manausten avulla. Ihminen kulkee omia polkujaan ja se harmittaa hengen arkeologia. Kaupankäynti, investoinnit, kehitys ja teknologian hyödyntäminen, aivan kuten pinnallisuus, typeryys, korruptio, nepotismi, ristiriidat ja sodatkin, ovat kuitenkin seurausta ihmisyydestä, sen olennaisia osia, joten ne ovat täällä niin kauan kuin ihminenkin. Ihmisluonnosta on moneksi, se on vain hyväksyttävä. Ihmistä ei voi typistää ideaaliksi, joka täyttää oman ideologian tai opin vaatimukset. Ihminen kaipaa muutakin kuin esoteriaa ja mytologiaa. Moni ei kaipaa niitä ollenkaan.

Tekijä ei tarkastele kriittisesti teoksensa ydinaihetta, pyhää, sen ongelmaa, mitä se on ja mistä se syntyy, eikä sen hyväksikäyttöä politiikassa, uskonnoissa ja aatteissa. Hän tosin toteaa vaaran suhteessa kansallissosialismiin ja muihin valtioideologioihin, jotka ovat kaapanneet perinteet ja muinaisuskon omiin, useimmiten julmiin, tarkoitusperiinsä. Kuitenkin myös ja varsinkin pyhän avulla ihminen voi ajaa totalitarismia tai teokratiaa, kuten vaikkapa islamissa, nostamalla uskomuksensa arvostelun ulottumattomiin, kuoleman uhalla.

Teoksessa suomitaan aiheellisesti dogmaattisen islamin ja sen harhaisen suvaitsemisen aiheuttamia ongelmia ympäri Eurooppaa, mutta niiden asettaminen pyhän yhteyteen olisi tuonut mukavasti särmää tekstiin. Kun pyhästä taotaan dogmi, se muuttuu arkaaiseksi kuristusotteeksi, rautaiseksi kahleeksi. Tämä sopii myös mainittuun väärään suvaitsevaisuuteen, joka lipsahtaa toistuvasti tekopyhyyden ja autoritaarisuuden puolelle.

Pyhässä on myös asteita, numinöösistä arkiseen, jopa pakotettuun, perinteen mukanaan tuomaan painolastiin. Moni ihminen kokee pyhän pinnallisesti, jos perinne ei satu istumaan hänen taipumuksiinsa ja mieltymyksiinsä. Vastaavasti joku voi kokea luonnon pyhänä, kun toiselle se vain on, ilman mitään henkistä, hengellisestä puhumattakaan. Näitä eroja esiintyy sekä kulttuurien sisällä että niiden välillä.

Miksi Cederbergin tarjoama pyhä perinne olisi yhtään sen parempi tai pyhempi kuin muslimien vastaava? Onko niin, että pyhyys on vain otettava annettuna, siihen on uskottava, ja pidettävä omaa pyhää parempana kuin naapurikansan, lähellä tahi kaukana? Muslimi suojelee omaa pyhäänsä vääräuskoisten loukkauksilta ja tahtoo kieltää islamkriitikon sanan- ja uskonnonvapauden kokonaan. Tämäkin on inhimillistä, aivan liian inhimillistä: kukapa sitä haluaisi hauraita, perusteettomia uskomuksiaan järkiargumenteilla pommitettavan saati pilkkakirveellä pilkottavan. Tästä johtuen länsimaiset pilapiirtäjät ja poliittiset provokaattorit irvailevat islamia henkensä uhalla.

Kun pyhästä on tehty tabu, se on muuttunut kumoukselliseksi, vaaralliseksi. Lännen pitää olla alati valppaana, ettei islamin pakotettu pyhä nielaise sen perimmäisiä vapausarvoja. Toki löytyy myös läjäpäin lännen omia pyhiä ja tekopyhiä, jotka vastaavasti uhkaavat keskeisiä kansalaisoikeuksia ja ovat valmiit käyttämään poliittista valtaa häikäilemättömästi pyhiä lehmiään suojellakseen.

Pyhää voi kokea monella tavalla, siihen ei tarvita välttämättä kansanperinnettä, uskontoa, esoteriaa tahi uuspakanuutta. Vaihtoehtoinen malli voisi olla vaikka filosofi Eino Kailan luonnontieteellisesti faustinen henki, Cederbergin omin sanoin sielu, ”joka vaaroista välittämättä pyrkii rajattomuuteen ja äärettömyyteen” (169). Toisin sanoen maailman ja kaikkeuden voi kokea pohjattoman syvänä ja korkeana myös henkilö, jota piiskaa eteenpäin, kohti tuntematonta, luonnontiede, mutta samaan aikaan väkevä kaipuu ja pyrkimys monismiin sekä syvähenkiseen elämään. Kailaa lukiessa ei jää epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut liikkuvansa pyhien asioiden äärellä olevaisen saloja intohimoisesti kartoittaessaan.

Ihmisen kyky ja halu kokea pyhää lienee myötäsyntyinen, ja vaihtoehtoisia reittejä korkeuksiin riittää. Kulttuuri- ja aatehistoria ovat niitä tulvillaan. Cederbergiäkin ajaa holismi, mutta se pohjaa eklektiseen ellei peräti esoteeris-ekumeeniseen pakanaperinteeseen. Hän yhdistelee eri traditioita varsin vapaasti ja kehittää niistä omannäköisensä aatemaailman. Tällainen yksilöpsykologinen puoli liittyy olennaisesti pyhän kokemiseen: yhden pyhä voi jättää toisen täysin kylmäksi, ja päinvastoin.

Myös tulkintansa Sampo-myytistä tekijä pariinkin otteeseen esittää, samoin Graal-legendaan on jäänyt turhaa toistoa. Cederberg kritisoi aiheen ympärillä pyörivää viihdeteollisuutta, muttei kuitenkaan tee selvää eroa sen ja vakavampien tutkimustraditioiden välillä. Epäilijälle koko ala vaikuttaa helposti niin sanotusti tuulesta temmatulta. Ainakaan historiallis-kriittisen metodin ystävälle Graal ja sen taustaoletukset eivät edusta vakavasti otettavaa perinnettä. Sen sijaan villiä ja vapaata tarinaperinnettä, legendaa, ne eittämättä ovat, kuten Cederbergin tekstistäkin huomaa.

Friedrich Nietzsche totesi myöhäiskaudellaan, että ajattelijalle hengen mitta on se, kuinka paljon totuutta se kestää. Filosofi itse musertui lopulta taakkansa alle, kenties aivokasvaimen tai jonkin muun hitaasti etenevän sairauden johdosta, mutta itsepetokseen hänkin joutui vielä tolkuissa ollessaan turvautumaan, naamioihin, joita ei enää elämänsä kalkkiviivoilla onnistunut erottamaan todellisesta minästään. Hän hukkui omaan pohjattomaan syvyyteensä. Monen etsijän kohtalona on pirstoutuminen, kaaos, epätoivo, ja sen tuloksena henkinen, joskus fyysinenkin, umpikuja.

Graalin yhteydessä Cederberg kuvaa vastaavaa harhaluuloa, ja mainitsee Graalia jahtaavien kristittyjen ”totuudenetsijöiden” edustavan onttoutta tai korvikeuskontoa, joka kuitenkin voi samaan aikaan kertoa ihmisten kaipuusta syvempään henkisyyteen ja kohti maagista ulottuvuutta (264). Tekijän mukaan mainitut ominaispiirteet ovat kadonneet uskonnoista ja maailmasta. Moni uskova on asiasta varmasti eri mieltä, mutta osa eittämättä harhailee tyhjän päällä ja elää itsepetoksessa. Vastaavasti koko Graal-mytologiaa ja sen ympärille kehittynyttä viihdeteollisuutta voi pitää onttona uskomuksiin takertumisena, jolle on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, löytää perusteita. Niin vain ihmiset senkin perässä juoksevat ja samalla markkinamiehet sekä roskakirjailijat käärivät taskuihinsa mittavia voittoja.

Himmlerin salaseuran jäljillä

Cederberg käsittelee laajasti Himmlerin pahamaineista Ahnenerbeä, varsinkin Karl Maria ”Weisthor” Wiligutia ja suomalaista Yrjö von Grönhagenia, joiden salatieteiden harrastus sai paikoitellen koomisia piirteitä. Sattumoisin tämä arvostelija on kirjoittanut reilu kymmenen vuotta sitten aiheesta vaihtoehtohistoriallisen novellin ”Operaatio Äijäkupittaa” teokseen Mannerheimin seikkailuja (turbator, 2012). Cederbergin kuvaus herrain harrastuksista ei jää kauaksi spekulatiivisesta fiktiosta, joskin häneltä tietokirjailijana kaipaisi kriittisempää otetta kansallissosialistien villeimmän rotusiiven huuruisiin tutkimusparadigmoihin ja teorioihin.

Paikoitellen tekijä itsekin huomauttaa, kuinka subjektiivista esoteria on. Kun hän saa saksalaiselta tuttavaltaan ”Tohtorilta” erään Wiligutin intohimon kohteisiin liittyvän kirjan, hän toteaa (208): ”Miten paljon tämä kirja heijasteleekaan koko esoteerista maailmaa tai okkulttista etsijää, joka luo vaikutelmansa mielivaltaisesti ja pakottaa omat merkityksensä asioiden päälle mutta joita ei kuitenkaan välttämättä löydy asioista itsestään.”

Toisaalta tekijän vaellus Wiligutin, Grönhagenin, Otto Rahnin ja Wilhelm Teudtin jalanjäljissä muistuttaa paikoitellen okkulttista gonzo-journalismia. Mustan auringon synkässä loisteessa Cederberg tovereineen törmää tuon tuostakin omituisiin otuksiin, kuten antifalaisiin, uusnatseihin ja uushenkisyyttä SS-linnoista, kylistä, koloista, vuorilta ja metsistä koluaviin sekalaisiin taivaantuijottajiin. Tekijän tuohtumus vakavien asioiden äärellä pinnallisesti pyörivistä kisaturisteista ei jää lukijalta huomaamatta. Siinä on mukava humoristinen sävy.

Usein Cederberg kuitenkin sortuu moralistiseen narinaan, katsoo ihmispoloa ylhäältä alas, eikä edes halua ymmärtää niitä, jotka tekevät samaa kuin hän itse, mutta eri motiiveista ja edellytyksistä käsin. Aristokraattinen tendenssi tahtoo toisinaan kokonaan sulaa synkkäkulmaisen arvostelun ja halveksunnan tuoksinassa, joskin, kuten todettua, huumoriakin asenteessa välillä pilkahtelee.

Cederberg kertoo lukijoilleen myös Keski-Saksanmaalla uinuvasta valtiaasta, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Barbarossasta, jonka paluuta hän itsekin odottaa, jotta alennustilaan vajonnut Eurooppa nousisi uuteen loistoon (palingeneesi jälleen kerran). Myytti on tietenkin historiallisesti tahrattu, kuten hakaristit ja riimut, joita tekijä teoksessaan asiantuntevasti esittelee. Kun Barbarossaa viimeksi operoitiin hereille ja Saksaa yritettiin palauttaa entiseen loistoonsa, Eurooppa vajosi entistä syvemmälle alennustilaan. Siksi romanttisen paatoksen kanssa sietää olla tarkkana.

Ankara tuomari Euroopan raunioilla

Tekijän närkästys leimahtelee välillä esiin ja hän peräti rinnastaa ateistit ja monoteistit, joita suomii rankalla kädellä yleistäen. Molemmat tarvitsevat hänen mukaansa toisiaan ja osapuolten maailmaan suoltamat sielua myrkyttävät tuotokset ovat syypäitä maailman kurjuuteen ja rumuuteen (356). Jos maailma tosiaan on sekä monoteisteille että ateisteille murheenlaakso, ”jossa jumala loistaa poissaolollaan ja luonto on vailla henkeä”, Cederberg itse sen sijaan on vakuuttunut oman maailmankuvansa vapahtavasta vaikutuksesta maailman tilaan. Tätäkin pelastususkomusta sopii tosin vahvoin perustein epäillä.

Cederberg kaipaa teoksessaan toistuvasti jonkinlaista määrittelemätöntä paneurooppalaista unionia nykyisen poliittisen unionin tilalle, joka edustaa hänelle markkinavoimien ja byrokratian ohjaamaa globalistista painajaista (360). Jos pinnan alle sukeltaa, tekijän mukaan Euroopasta löytyy kansoja ja yksilöitä yhdistävä henki, ymmärrys alkuvoimista, näkemys paremmasta Euroopasta. Tämä visio jää kuitenkin kirjassa viitteelliseksi, sitä ei kehitellä edelleen eikä mitenkään edes alustavasti hahmotella.

Suuri henki, joka olisi Euroopan keskeinen johtotähti, ei liene koskaan missään päin maailmaa vaikuttanutkaan. Ainakaan Euroopan historia ei tällaista idylliä tunne, pikemminkin päinvastoin. Vasta nyt, poliittisen unionin myötä, maanosa on saanut pitkään elää suhteellisen rauhassa, joskin Putinin Venäjä tekee kaikkensa tämän asiaintilan muuttaakseen. Ukrainassa se on jo rauhan ja ihmiselämää tuhonnutkin, ja tekee sitä tätä kirjoitettaessakin. Tosin unionin suhteellinen rauha järkkyy toistuvasti terroritekojen ja jäsenmaiden välisten ristiriitojen vuoksi, mutta sotaa EU:n sisällä on nykyolosuhteissa mahdoton kuvitella. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, siitä ei ole vielä kovin pitkä aika.

Cederberg ampuu välillä kovilla ja viesti on poliittisesti epäkorrekti, mutta häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa Euroopan tilanteesta. Hän yrittää herätellä unikekoja, tai unissakävelijöitä, saada ihmiset havahtumaan ja tiedostamaan ne merkittävät sosiaaliset ongelmat, joita uutisia lukiessa ei voi olla huomaamatta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan yhdisti Eurooppaa, tiivisti välejä, mutta tosiasia on, että murtumakohtia on jo kauan sitten alkanut ilmaantua ja eripuraa esiintyä. Brexit oli kenties vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.

Voi hyvinkin olla, että vielä lähitulevaisuudessa Eurooppa taas kokee suuria mullistuksia ja konflikteja. Tätä on silti paha lähteä ennustamaan, ainakin niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä valloitussotaansa ja aggressiivista ulkopolitiikkaansa. Se vahvistaa ja yhdistää Eurooppaa jatkossakin. Näin käy lähes aina, kun yhteinen vihollinen muodostaa eksistentiaalisen uhan.

On pelkästään hyvä, että Cederberg sanoo asiat suoraan, kaunistelematta. Se on yksi Pyhän Euroopan vahvuuksista. Sen sijaan poliittisia ratkaisuja tekijä ei tarjoa, pikemminkin hän tarkoituksella niitä välttelee. Ne tuskin olisivat niin sanotun arvoliberaalin nykylukijan mieleen.

Väkivahvaa aforistiikkaa

Parhaimmillaan Cederberg on platonisissa aiheissa, kuten traagisessa kauneuden kaihossa. Teoksesta löytyy osuvia aforistisia sitaatteja, aitoa elämänviisautta, pinnalliseen nykyaikaamme, kuten seuraava (155): ”Aikakautena, jolloin kaikki luonnolliset periaatteet on käännetty päälaelleen, on jokainen kauneuteen pyrkivä luomus uhmakas ele nykypäivän rumuutta ja hengettömyyttä vastaan.”

Komea on myös teoksessa kertautuva teema siitä, kuinka esivanhempamme edelleen elävät meissä (216, kursivointi tekijän): ”Todelliset pyhät paikat löytyvät myös ilman karttoja. Jos seuraa suuntaa sisällään, niin päätyy esi-isiensä jäljille. Syvemmällä tasolla me olemme esivanhempamme, he elävät meissä …”

Samoin Pariisi-osiossa tekijän luonnehdinta sukulaissieluista, elävistä ja kuolleista, jotka etsiessään samoja asioita ylittävät ajan ja paikan, ja ”nivoutuvat yhdeksi sieluksi” (227), napsahtaa kohdalleen.

Erinomaisen sattuva on Cederbergin huomio fin de sièclen taiteilijoista maguksina, tietäjien kaltaisina korkeamman totuuden välittäjinä, ”jotka työllään ilmensivät ja raottivat verhoja johonkin ikuiseen. Taide oli universumin luovan hengen ilmentymä, kapina maailmankaikkeuden pimeyttä ja merkityksettömyyttä vastaan. Se oli kaipuuta kauneuteen ja perimmäistä järjestystä ilmentävään harmoniaan, ja taiteilijan pyhä tehtävä oli kanavoida tuota luovaa henkeä …” (229).

Syvyys Kalevanvuoren korkeuksissa

Pyhä Eurooppa päättyy Suomeen, suomalaiseen kansanperinteeseen. Näin ympyrä sulkeutuu. Kerrassaan mainio on tekijän kuvaus Ritvalan helkajuhlista, joiden huipentuman muuan nimeltä mainitsematon, mutta helposti tunnistettava kulttuurihenkilö pilaa esitelmöidessään siitä, ettei mitään suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria saati kansaa edes ole (406). Tässä tekijän närkästynyt musta huumori on parhaimmillaan.

Näkymä Kalevanvuorelta kaakkoon.
Arvostelijan mieltä lämmittää erityisesti osio Kalevanvuoresta, jonne Salakirjojen Jon Hällström hänen tiensä viime elokuussa ystävällisesti neuvoi. Pitkä patikka Porvoonjoen rantaa myötäillen totisesti kannatti. Cederbergin uudelleen nimeämä korkea maamerkki on oiva symboli suomalaisuudelle, kotikonnulle, pyhälle mannulle. Vuoren kristillinen nimi ei kuvaa sitä läheskään niin hyvin kuin Cederbergin antama uusi nimi. Näin ollen Kalevanvuoren soisi yleistyvän käytössä.

Jos ja kun Pyhää Eurooppaa voi ajatella hengen arkeologiana, matkana syvälle ihmisyyteen ja itseen, enemmänkin perinteistä elämänviisautta ja siihen liittyvää filosofista pohdiskelua olisi kenties sivuille voinut ympätä. Moninaisuudesta löytyy ykseys, jonkinlainen johtotähti, aurinko, jota kohti ihminen vaeltaa eri suunnista, ja jolle hän varauksetta sanoo kyllä. Kun lukee tekijän kuvausta Porvoon Lucia-juhlasta ja jouluperinteestä, sydämessä läikähtelee lämmin, kotoisa tunne.

Toivottavaa olisi, että yksilö vanhetessaan viisastuisi ja oivaltaisi, ettei kannata takertua mihinkään epätoivoisesti, ja käyttää aatteita, oppeja tai asioita, ihmisistä puhumattakaan, oljenkorsina, saati henkisinä kainalosauvoina. Kerrostumien alta paljastuu kuitenkin viime kädessä yhteinen ihmisyys, ja tietenkin myös suomalaisuus, jonka lukemattomat ilmenemismuodot kiehtovat tarkkailijoita niin hyvässä kuin pahassa, parhaimmillaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Heimomme on henkisesti rikas ja laaja, ja sen historiasta sekä perinteestä löytyy runsaasti ainesta korkeisiin pyrintöihin. Tarvitaan vain tahtoa ja rohkeutta.

Pyhä Eurooppa viittaa tulevaisuuteen menneisyyden kautta, mutta käytännön ratkaisuja maanosaa riivaaviin ongelmiin se ei tarjoa. Näissä ongelmissa on kansakunnilla kosolti setvittävää, ei vähiten arvoyhteisönä rapistuvalla Euroopalla kokonaisuutena.

Jos jostain vielä voimaa, tahtoa ja ylpeyttä löytyy, katse Kalevanvuoren laelta voi kantaa kauaskin. Kenties meillä on vielä toivoa, jos vain uskallamme uskoa aurinkoon ja kantaa valoa tuleville polville.