13 January 2015

Finnish Media Published the Cover of Charlie Hebdo

Every major Finnish media published the cartoon of Prophet Muhammad depicted on today’s cover of Charlie Hebdo on their web pages. The cartoon was published along with news on the publication of the first issue since the Paris terrorist attack. 

The only exception is Ilta-Sanomat that published only a photo of the demonstrators holding ”Je suis Charlie” signs.  (Update, 23.40 pm: Also Ilta-Sanomat has now published the cover cartoon, see the screen shot and link below.)


Below is a screen shot from each web page taken on the 13th of January 2015, 4 pm, with a link to the page.
















23 December 2014

Huomioita julkisessa sanassa käydystä tieteellisestä keskustelusta

Skeptikko 4/2014

Tuntuu siltä, että nykyisessä mediailmapiirissä ja sosiaalisessa mediassa keskustelu mistä tahansa aiheesta käy vähän turhankin lämpimänä. Maailman meno taitaa olla liian kiihkeää asioiden rauhalliseen ja järkiperäiseen tarkasteluun. Tieteellisessä ja tieteeseen liittyvässä keskustelussa on kuitenkin periaatteellisia seikkoja, jotka keskusteluun osallistuvien ja sitä seuraavien olisi hyvä tuntea. Kun sosiaalisessa mediassa, televisiossa, radiossa ja sanomalehtien yleisönosastoilla sekä uutisten internetkommenteissa keskustellaan tieteellisistä kysymyksistä, skeptikolle syntyy helposti vaikutelma, että keskustelijat eivät yleisesti ottaen tunne tieteen tuntomerkkejä eivätkä tieteellisen keskustelun pelisääntöjä. Tämä koskee valitettavasti myös joitakin tutkijoita ja opiskelijoita, joille tieteellinen realismi on todellisuuskäsityksenä ilmeisesti liian raskas kantaa. He turvautuvat mieluummin muodikkaaseen luonnontiedevastaisuuteen ja relativistisiin tietoteorioihin. Mukana keskustelussa on tietenkin aina myös suoranaisia tiedevihaajia ja muita irrationalisteja, joihin järkiperäinen argumentaatio ei vaikuta eikä sellaista heiltä voi edes edellyttää. Tällaisten henkilöiden perusteettomat syytökset, salaliittoteoriat ja äärinäkemykset on keskustelussa järkevintä vähin äänin ohittaa. Kuten nettietiketissä aiheellisesti todetaan: trollia ei pidä ruokkia.


En käsittele tässä artikkelissa erilaisia virhepäätelmiä, argumentointivirheitä tai yleistä keskusteluetikettiä, koska näistä asioista löytyy erinomaista aineistoa internetistä ja vanhoista Skeptikon numeroista (ks. esim. http://www.skepsis.fi/jutut/virhelista.html). Joitakin usein esiintyviä argumentaatiosääntöjen rikkeitä toki sivuan puheena olevien asioiden käsittelyn yhteydessä.


Kynttilä ei välttämättä syty pimeimmässä pimeydessä

Sosiaalinen media – erityisesti Facebook – ja sanomalehtien uutisten vapaana rehottava internetkommentointi ovat oivallinen tapa tarkastella ihmisten, toisin sanoen kansan, tieteellistä oppineisuutta ja keskusteluosaamista. Valitettavasti molemmat osoittavat jo lyhyen tutustumisen jälkeen, että kansan sivistystasossa edelleen on kosolti petraamisen varaa. Tiedebarometri tukee pessimististä näkemystäni vuosi toisensa jälkeen. Skeptikkojen, tieteen popularisoijien ja muiden valistajien kovasta yrityksestä huolimatta kansa ei juuri sivisty. Se osa, joka on valmiiksi sivistynyttä, sivistyy lisää, kun taas harmillisen suuri joukko suorastaan kammoaa kaikenlaista rationaaliseen ja tieteelliseen ajatteluun liittyvääkin. He käytännössä kieltäytyvät sivistymästä ja elävät mieluummin keskiaikaisessa pimeydessä, Carl Sagan -vainaan sanoin demonien asuttamassa maailmassa. Usko on usein, aivan liian usein, järkeä vahvempi. 

Lisäksi eräät vallitsevat poliittiset virtaukset populistisesti suorastaan glorifioivat ”kansaa”, ”kansanmiestä” ja kaikenlaista pelkistettyä kansanomaisuutta, toisin sanoen rahvaanomaisuutta, jonka äärimuodossa kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia ja paremmin tietäminen sekä oppineisuus elitismiä, tavallisen tallaajan sortamista. Tällainen tasapäistävä jakobinismi on mannaa ignorantille laumalle.

Keskiverto luonnontiedevihaaja ei välttämättä koskaan ole ajatellut, miksi lääkkeet ja tekniset vempaimet toimivat, miksi eläimet lisääntyvät, miksi eläinkunnassa esiintyy naaraita ja koiraita tai miksi maapallolla tavataan vuodenaikoja. Jokaisella voi toki olla näistä asioista henkilökohtainen mielipide, mutta se ei riitä: mielipiteet on myös pystyttävä perustelemaan rationaalisesti. Kaikki eivät voi mainittujen asioiden suhteen olla yhtä oikeassa tai väärässä. Uskolla ja tiedolla on eroa.

Tiede on ylivoimaisesti paras tapa saavuttaa mahdollisimman tosi kuva maailmasta, koska sen metodiikkaan kuuluu olennaisesti objektiivisuus. Tutkija ei saa teoriaansa, tulostaan tai omaa näkemystään läpi ilman tiedeyhteisön hyväksyntää. Usko omaan asiaan ei riitä. 

Teorioista johdetaan hypoteeseja, joita voidaan kokeellisesti testata. Mikäli testit osoittavat hypoteesin vääräksi, siitä luovutaan. Mikäli testit osoittavat hypoteesin oikeaksi, koe toistetaan vielä useita kertoja, toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta. Tätä kutsutaan empiriaksi, kokemukseen perustuvaksi tiedoksi. Metodi ei ole täydellinen, kuten ei ole mikään ihmisen keksintö, mutta se on paras olemassa olevista. Uutta tietoa kertyy ja vanha tieto täsmentyy.

Lukemattomat käytännön sovellukset kertovat tieteen selitysvoimasta. Autot, junat, lentokoneet, televisiot, tietokoneet ja GPS-paikannus toimivat, lääkkeet ja hoidot parantavat sairauksia ja lievittävät oireita, lannoitteet ja jalostus parantavat satoja ja ruokkivat miljardeja nälkäisiä. Mikään näistä käytännön sovelluksista ei olisi mahdollinen ilman tieteellistä ajattelutapaa ja tieteellisen metodin avulla hankittua perusteltua ja koeteltua tietoa. 

Kasvinjalostuksessa ja viljelyssä käytössä oli pitkään yrityksen ja erehdyksen metodi, joka vähitellen on tieteen edistymisen myötä muuttunut täsmällisemmäksi, geneettisen muokkauksen ja kemian mahdollistaman teholannoituksen yhdistelmäksi, jolla lajikkeita ja satoja on saatu parannettua ennennäkemättömällä tavalla. On kuitenkin syytä huomioida, että myös perinteinen yrityksen ja erehdyksen metodi on jo lähtökohdiltaan tieteellinen, empiirinen. Se, mikä toimii, pääsee jatkoon. Muu hylätään. Aivan kuten tieteessä. Jalostusta niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. 


Tieteellinen metodi ja sen vastustajat

Tieteellistä metodia voi verrata salapoliisin tai rikospoliisin työhön. Erilaisista johtolangoista, tapahtumista, todistajanlausunnoista ja vihjeistä päätellään, kuka on tekoon syyllinen. Tämän jälkeen asia pitää vielä käsitellä perusteellisesti oikeusistuimessa, joka tässä tapauksessa ajaa tieteellisen kokeen asian. Tuomiosta voi lisäksi valittaa ylempiin oikeusasteisiin. Syyllistä ei siis koskaan tuomita kevyin perustein. Tieteellistä tietoa ei myöskään koskaan hyväksytä kevyesti – kriittisyys on tieteeseen sisäänrakennettuna. 

Jos keskusteluun osallistuva henkilö trendikkäästi väittää, että tieteellistä totuutta ei ole olemassakaan, hän väittää myös käytännössä, ettei yksikään vankilassa istuva rikoksesta tuomittu ole oikeasti tehnyt tekoaan. Jos taas samainen henkilö on valmis myöntämään, että rikoksella voi olla yksi tai useampi tekijä, hänen on johdonmukaisuuden nimissä myönnettävä, että myös ilmiölle voi olla yksi tai useampi selitys, ilmiöstä ja ongelmasta riippuen. Kuten todettua, tiede on salapoliisityötä ja se hakee ilmiöille päteviä selityksiä.

On tietenkin selvää, että joskus syyttömiäkin tuomitaan ja että tiedekin voi erehtyä:
errare humanum est. On kuitenkin huomattava, että jo käsitys erehtymisestä edellyttää totuuden olemassaoloa.


Niin rikosoikeudessa kuin tieteessä puhutaan todennäköisyydestä ja usein todennäköisyys on niin suuri, että asia on käytännössä varma. Tieteessä on lukuisia teorioita, joiden epäileminen tekee epäilijästä epäilyttävän, koska teoriat ovat järkevän epäilyn ulkopuolella. Ne on vahvistettu niin monesta riippumattomasta lähteestä, ettei niiden totuudellisuudesta tarvitse tai edes voi käytännöstä kiistellä.

Silti täysin vahvistettujakin teorioita ja tieteellisiä faktoja kiistetään ja epäillään tuon tuosta. Jos vaikkapa tieteellisesti koulutettu ihminen sattuu riittävän lujasti uskomaan johonkin aatteeseen tai henkiolentoon, mainittu usko pääsääntöisesti kumoaa kaiken, mitä henkilö yliopistolla tieteellisestä metodiikasta on oppinut. Toisin sanoen professori voi olla kreationisti, joka kiistää Darwinin evoluutioteorian ja väittää Jumalan luoneen maailman ja lajit.

Suomessakin on professoreita ja tohtoreita, jotka uskovat Jumalan luoneen maailman tieteellisestä oppineisuudestaan huolimatta. He saattavat jopa naureskella kummituksille, mutta silti uskoa sieluun, joka jatkaa elämäänsä ruumiin kuoltua. Lisäksi on runsaasti oppineita humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, joiden mielestä koko todellisuus on sosiaalisesti rakentunut ja jota kieli uusintaa. He kuvittelevat (maagisesti), että muuttamalla kieltä todellisuus muuttuu. Tämä käsitys äärimuodossaan ei käytännössä eroa uskonnollisesta kreationismista.

Useimmiten tiedevihassa tai vakiintuneiden tieteellisten teorioiden ja tutkimustulosten kieltämisessä on kyse puhtaasta tieto-opillisesta relativismista. On kerrassaan harmillista, että tällaista löysää ajattelua opetetaan tai on ainakin opetettu vielä aivan viime vuosina myös yliopistolla. Arno Kotro kertoi
Skeptikon viime numerossa omista opiskeluajoistaan ja saman henkisen – tai oikeammin hengellisen – ilmapiirin on havainnut jokainen, joka on lukenut yliopiston humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen pääsykoekirjoja sekä tutkintojen edellyttämää kirjallisuutta tai väitellyt näiden alojen opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa. Laajempaan länsivastaisuuteen haksahtaneet humanistit ja sosiologit tulevat luonnontiedevastaisuudellaan tukeneeksi kaikenlaista eksoottiseksi miellettyä huuhaata, joka rehottaa yliopiston ulkopuolella, ja kuten Kotro kirjoituksessaan vihjasi, onpahan monella tohtorilla tohtorinhatun ohella päässään vanha kunnon foliohattu: yliopistolta taikapillerikauppiaaksi.

Sinänsähän on tragikoomista, että länsimaisilla yliopistoilla opetetaan tieteen ohella myös suoranaista luonnontiedevihaa. Näkemykset juontuvat tietenkin suurilta osin marxismileninismin pitkään ja ummehtuneeseen perinteeseen. Imperialismiksi voidaan näemmä luokitella lähes mikä tahansa ilmiö tai instituutio, myös tiede, erityisesti eksakti luonnontiede.

On mielenkiintoista kerta toisensa jälkeen havaita, miten humanistis-yhteiskuntatieteellisesti koulutettu henkilö tosissaan väittää humanistisen ”tieteen” kumoavan jonkin luonnontieteellisen faktan. Hänelle tiede tarkoittaa harmillisen usein jonkun muodissa olevan auktoriteetin – vaikkapa Butlerin, Feyerabendin, Derridan, Heideggerin, Marxin tai Freudin – näkemyksiä, jotka ovat sanallisia, siis tyystin testaamattomia. Näkemysten perustelutkin ovat yleensä heppoiset tai luonnontieteellisestä näkökulmasta suorastaan järjettömät. 

Tällaisessa luonnontiedevastaisuudessa näkee alastomimmillaan kaiken sen ylimielisyyden ja pöyhkeyden, jonka kaiken järjen mukaan nimenomaan ei pitäisi kuulua tieteellisesti asennoituneen henkilön metodiseen työkalupakkiin. Uteliaisuus, ihmettely, avoimuus, nöyryys, varovaisuus, maltillisuus, kohteliaisuus ja muut vastaavat ominaisuudet luonnehtivat tieteellistä asennoitumista, eivät suinkaan karkeus, dogmaattisuus, fanaattisuus, aggressiivisuus ja ylimielisyys (ks. Sagan 1997).


Lisäksi henkilö, joka väittää, ettei tieteessä ole yhtä totuutta, tai että kaikki näkemykset ovat samanarvoisia, ”diskursseja”, syyllistyy totuusrelativismiin, joka on sisäisesti ristiriitainen kanta. Relativisti kumoaa itsensä. Jos objektiivisuus ja tiede ovat pelkkää harhaa tai pahan länsimaisen heteromiehen vallankäyttöä, yksi kertomus muiden joukossa, kukaan ei voi olla oikeassa. Onkin huvittavaa kerta toisensa jälkeen keskusteluissa havaita, kuinka absoluuttisen varmoja relativistit ovat omasta oikeassa olemisestaan. He siis samaan hengenvetoon väittävät, ettei totuutta ole ja kuitenkin edellyttävät väitteensä totuutta. Molemmat eivät kuitenkaan voi olla totta.

Olen myös lukuisissa väittelyissä joutunut huomaamaan, ettei relativisti itse ymmärrä tätä ristiriitaa jos ja kun hänelle siitä huomautetaan. Tämäkin kertoo osaltaan relativistin ajattelukapasiteetista ja argumentaatiotaidoista. On siis peräti ymmärrettävää, että tällainen henkilö suhtautuu nuivasti oppineisuuteen, luonnontieteeseen ja järkiperäisyyteen – vaikka olisi yliopistolla väitellyt tohtori.

Valitettavan usein näkee myös humanistis-yhteiskunnallisten tieteenalojen edustajien lyttäävän ja kieltävän eksaktimpien tieteenalojen tutkijoiden työn ja tutkimustulokset. Ei ole lainkaan mahdotonta, että vaikkapa historioitsija, sosiologi tai kirjallisuudentutkija leimaa kvantitatiivisen älykkyystutkimuksen pseudotieteeksi ja älykkyystutkijat rasisteiksi tai eriarvoistavan, uusliberalistis-fasistisen hegemonian edustajiksi, koska yksilöiden välisistä lahjakkuuseroista kertovat tutkimustulokset ovat ristiriidassa hänen poliittismoraalisten intohimojensa eli käytännössä Freudin ja Marxin pyhien dogmien kanssa. Tällainen tutkija päättelee, että siitä, miten asioiden tulisi olla, seuraa, miten ne todellisuudessa ovat. Kyseessä on moralistinen virhepäätelmä.

Tutkijoiden leimaaminen tieteenalan tutkimustulosten vuoksi on moralistisen virhepäätelmän ohella puhdas
ad hominem, joka perustuu ideologiaan ja edellä mainittuun epätieteelliseen ylimielisyyteen. Harvemmin – jos koskaan – näkee psykometriikan edustajaa, joka leimaa historian pseudotieteeksi ja historioitsijat rasisteiksi siksi, että alan tutkimuksessa kerrotaan orjakaupasta ja rotusorrosta. 

Kuitenkin on valitettavan yleistä, että tutkijoita syytetään rasisteiksi vaikkapa apurahoittajatahon perusteella, ikään kuin tutkimuksen arviointi ja julkaisu vertaisarvioidussa tiedelehdessä ei olisi takeena tutkimuksen asianmukaisuudesta. Ja vaikka tutkija olisi rasisti, uusliberaali tai vastaavasti marxisti ja ankara kommunisti, hänen tutkimustuloksensa eivät läpäise vertaisarviointia ellei tutkimus ole asiallisesti tehty. Tieteessä ratkaisevat metodit, näyttö ja argumentit, eivät
ad hominem ja moralistinen virhepäätelmä. On maagista ajattelua kuvitella, että tieteenalan vakiintuneet tutkimustulokset kumoutuvat leimaamalla ala ja sen tutkijat tai osa heistä pahuuden symboleiksi.

Totuus ei useinkaan ole miellyttävä, mutta se ei ole koskaan peruste hylätä totuutta. Silti usko on pääsääntöisesti tietoa väkevämpi ja vain ani harva tutkija tai opiskelija omaa riittävästi älyllistä rehellisyyttä ja selkärankaa kyetäkseen hyväksymään aatteensa kanssa ristiriidassa olevat tieteelliset tutkimustulokset. Lauman mukana on turvallista ulvoa.


Tieteen tuntomerkit


Mikä erottaa tieteen pseudotieteestä, perusteettomista uskomuksista ja muista makuasioista?


Aiemmin mainittu o
bjektiivisuus on selkeä tuntomerkki. Muita ovat testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus. 

Testattavuus tarkoittaa sitä, että esitettyjen hypoteesien ja väitteiden tulee olla verifioitavissa (tai falsifioitavissa) toisistaan riippumattomin tutkimuksin. Julkisuus on sitä, että tutkimusten kriittisen tarkastelun ja testien toistamisen on oltava julkista, samoin kuin asiaan liittyvien väitteiden, tulosten ja menetelmien. Kriittisyys on välttämätöntä, jotta tiede korjaisi itseään ja näin ollen edistyisi: tutkimustuloksia ei voida hyväksyä ilman perinpohjaista arviointia ja keskustelua. Ja jotta tiede edistyisi, tulee virheellisistä käsityksistä luopua. Tilalle pitää kehittää parempia teorioita ja hypoteeseja, joita todistusaineisto tukee. Tieteessä noudatetaankin yleisesti fallibilismia, jonka mukaan tieto tarkentuu vähitellen, kun virheellisistä teorioista ja harhakäsityksistä luovutaan. 

Autonomisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että tulosten ja esitettyjen väitteiden pätevyys riippuu vain ja ainoastaan tiedollisista perusteista. Tieteeseen ei tule sotkea henkilökohtaisia toiveita, uskontoa, politiikkaa, ideologiaa, moraalia tai taloudellisia seikkoja.

Fallibilismiin liittyy olennaisesti tieteen keskeinen tuntomerkki, kriittisyyden yhteydessä mainittu itseäänkorjaavuus, joka tarkoittaa nimenomaan sitä, että tieteessä virheelliset käsitykset korvataan paremmilla, oikeammilla käsityksillä. Pseudotieteessä puolestaan lähes poikkeuksetta nojataan jo ajat sitten hylättyihin tai perusteettomiin auktoriteetteihin ja teorioihin.

On myös syytä todeta, että aidosti tieteelliset näkemykset tunnistaa johdonmukaisuudesta. Toisin sanoen tieteissä vallitsee hierarkia, jossa eksaktien tieteiden tutkimustulokset ja teoriat ovat parhaiten vahvistettuja ja vakiintuneita. Jos siis jonkun vähemmän eksaktin tieteen edustajan väite on vahvasti ristiriidassa esimerkiksi evoluutioteorian tai suhteellisuusteorian kanssa, se on epätieteellinen. 

Kristinuskon tosissaan ottava kasvatustieteen professori voi toki väittää seurakunnalleen, että Jumala loi maailmankaikkeuden, elämän ja lajit maapallolle, mutta väite on jyrkässä ristiriidassa fysiikan ja biologian kanssa, siis täysin epäjohdonmukainen. Vain kasvatustieteen professori itse ja hänen seurakuntansa voivat kirkkain silmin pitää professorin luomisoppia tieteellisenä. 

Tiedeviha, tieteenvastaisuus ja totuusrelativismi liittyvät uskonnon ohella usein muunkinlaiseen fundamentalismiin, varsinkin poliittiseen kiivailuun. Hitlerin noustua valtaan natsit polttivat julkisesti Einsteinin ja muiden vastaavien tieteilijöiden töitä, koska nämä olivat muka matemaattisesti hutiloituja ja edustivat aasialaista henkeä tieteessä (Sagan 1980, s. 32-33).

Natsit ajattelivat, että Einsteinin teorioiden muodossa heitä uhkasi juutalaismarxilainen bol
ševikkifysiikka. Huvittava yksityiskohta on, että samaan aikaan samainen suhteellisuusteoria oli neuvostoliittolaisille stalinisti-intellektuelleille pahimman lajin porvarillista fysiikkaa. Itsestään selvää on se, ettei tässäkään tapauksessa teorian sisältöä, sen mahdollista oikeellisuutta tai virheellisyyttä, ajateltu missään vaiheessa. 

Tästä esimerkistä, joka ei suinkaan ole ainoa, huomaa myös sen, ettei natsismilla jo kommunismilla ole käytännössä mitään eroa. Ne ovat saman kolikon kääntöpuolet. Tämä pätee myös molempien sosialismin muotojen – kansallisen ja kansainvälisen – harjoittamaan pseudotieteilyyn. Stalinismin räikein esimerkki poliittisesta humpuukitieteestä lienee lysenkolaisuus. Vaikka Lysenkon periytymisoppi oli virheellinen, sitä ei saanut Neuvostoliitossa epäillä vuosikausiin. 

Totalitaarinen ideologia tai uskomusjärjestelmä ei voi sietää avointa, maltillista, objektiivista, kriittistä, harkitsevaa ja kyseenalaistavaa ilmapiiriä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että totalitarismi itsessään perustuu kyräilyyn, valheeseen ja vääryyteen. Ajatuksen vapaus ei viihdy pakkovallan seurassa ja päinvastoin.

Hitler oli pesunkestävä taikauskoa suosiva totuusrelativisti: “Maailman maagisen selittämisen uusi aikakausi on nousemassa, ja tämä selittäminen perustuu pikemminkin tahtoon kuin tietoon. Totuutta ei ole, ei moraalisessa eikä tieteellisessä mielessä.“ (Lainattu teoksessa Sagan 1997, s. 249.) 

Nämä ääriesimerkit riittänevät osoittamaan, ettei myöskään politiikka kuulu tieteeseen. Tutkimusta ei saa pyrkiä estämään moraalisista tai poliittisista syistä, vaikkakin tutkijoita ja tutkimusta on kriittisesti seurattava, kuten tähänkin asti. Tiedeyhteisön tulee valvoa itse itseään.

Vastaavasti tieteen ei pidä vaatia itselleen poliittista auktoriteettia. Tieteen nimissä esitettyihin poliittisiin väitteisiin tulee aina suhtautua erittäin suurella skeptisyydellä.


Uskonto ja tiede

Julkinen sana tuntuu rakastavan varsinkin uskontojen ja muiden perusteettomien uskomusjärjestelmien esittämistä tasa-arvoisina tieteellisen maailmankuvan kanssa. Toimittajien päähän iskostettu audiatur et altera pars -periaate tarkoittaa valitettavasti juuri sitä, että television keskusteluohjelmissa vastakkain laitetaan ikään kuin yhtä merkittävinä uskomushoitoja edustava homeopaatti ja lääketieteen ammattilainen tai vastaavasti piispa ja avaruustähtitieteen professori.
On tietenkin aina paikallaan, että asioista keskustellaan, mutta usein media eli väline ei mahdollista tosiasiaväitteiden perusteellista arviointia tieteellisen tapaan ja näin ollen katsoja tai kuuntelija vakuuttuu yleensä valmiiden käsitystensä eli ennakkoluulojensa pohjalta. 

Toki on selvää, ettei minkäänlainen rationaalinen todisteiden tai argumenttien esittely saa uskovaa kääntymään ateistiksi tai homeopaattia skeptikoksi, mutta ohjelmia saattaa katsoa sankka joukko kannastaan epävarmoja, jotka puolen tunnin tai tunnin väittelyn perusteella voivat haksahtaa retorisesti tai tunteenomaisesti vetoavan osapuolen kannalle, vaikka tämän näkemykset eivät kestäisikään kriittistä, tieteellistä tarkastelua. Homeopaatti voi heittää väittelyssä tieteelliseltä kalskahtavaa kvanttihöttöjargonia, jota lääketieteen edustaja ei nopeassa tilanteessa osaa kumota.

Tästä syystä moni tieteilijä ei suostu julkisiin väittelyihin kreationistien kanssa ja se on erinomaisen järkevä päätös. Huuhaalle ei pidä antaa asemaa rinnakkaisena selitysmallina tieteelle. Huuhaa on huuhaata.

Muistelen seuraavassa esimerkin omaisesti noin kymmenen vuoden takaista televisiokeskustelua, jossa tiedemies Esko Valtaoja ja piispa Juha Pihkala keskustelivat syvällisistä asioista. Aiheesta löytyy myös samaisten herrasmiesten kirja Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta (Kirjapaja, 2004) ja sille jatko-osakin Tiedän uskovani, uskon tietäväni: Keskustelukirjeitä (Minerva, 2010). Onnekseni tein tuolloin muistiinpanoja ohjelman aikana ja sen jälkeen, joten voin hyödyntää niitä tässä. Todettakoon vielä se, että Pihkalan ja Valtaojan väittely oli huomattavasti rakentavampi ja laadukkaampi kuin homeopaattien ja lääketieteen edustajien vastaavat debatit, koska osapuolet sattuivat kunnioittamaan toisiaan ja ovat mitä ilmeisimmin hyviä ystäviä keskenään.

Kun piispa Pihkala televisiokeskustelussa väitti, ettei hän kannata aukkojen Jumalaa eli sellaista henkiolentoa, joka livahtaa aina sinne minne tiede ei vielä ole yltänyt, ei hän mielestäni ollut aivan vilpitön. Joka kerta kun Valtaoja faktojen pohjalta argumentoi Pihkalan nurkkaan, ryhtyi Pihkala spekuloimaan ja itse asiassa kannattamaan juuri aiemmin kieltämäänsä aukkojen Jumalaa. Keskustelukumppaneiden ensimmäistä teosta ei suotta piireissä kutsuta leikkisästi nimellä ”Nurkkaan ajettu Pihkala”.

Oli oikeastaan surullista katsella aikuista ihmistä, joka yhtäältä kertoo hyväksyvänsä tieteelliset faktat, mutta toisaalta, tosipaikan tullen, osoittaa mieluummin takertuvansa uskontoonsa.

Tämä kaava toistuu aina kun niin sanottu maltillinen teisti joutuu perustelemaan jumaluskoaan tiukassa paikassa. Teisti ajautuu puolustamaan epämääräistä 'jumala'-käsitettä, joka ei missään muodossa vastaa hänen henkilökohtaista uskoaan kristilliseen Jumalaan. Paljon rehellisempää olisi vain nostaa kädet ylös ja tunnustaa: ”Uskoni on järkeäni väkevämpi enkä sille mitään voi!” 

Ohuen, abstraktin 'jumala'-käsitteen puolustaminen on sitä paitsi Raamatussa ilmoitetun Jumalan kieltämistä eli käytännössä lähes ateismia. Joku Timo Eskolan kaltainen teologi onkin valmis sanomaan suoraan, että kaikesta merkityssisällöstä siivottua, teologisesti korrektia käsite-Jumalaa puolustava uskova oikeastaan on ateisti. Eskolan teos Ateistit alttarilla: Miksi papit kiistävät uskonoppeja? (PerusSanoma, 2005) ja sen 14.luku ”Usko persoonalliseen Jumalaan on kuollut” on tässä mielessä tutustumisen arvoinen myös uskonnottomalle. Uskovalle se voi jopa olla ikävämpää luettavaa kuin ateistille.

Teologien keskinäisistä nahisteluista ei tämän enempää. Mitä tulee Pihkalan ja Valtaojan debattiin, en suoraan sanoen ymmärrä, miten joku voi ottaa jumalahypoteesit ja niiden tyhjät perustelut vakavasti, rinnakkaisina tai vaihtoehtoisina tieteellisille hypoteeseille ja perusteluille. Koko tieteen olemassaolon ajan ja jo paljon ennen sitä jumalista on kiistelty, mutta ainuttakaan todistetta mainituista henkiolennoista ei ole eikä yksikään uskova ole esittänyt vakuuttavia argumentteja Jumalansa olemassaolon puolesta. Tästä älyllisesti rehellinen, tieteellisen maailmankuvan omaava ihminen voi vetää vain yhden johtopäätöksen: Jumala on turha hypoteesi.

Usein kuulee mantrana hoetun diplomaattisen väitteen, että uskonto ja tiede eivät ole keskenään ristiriidassa. Väite ei kestä lähempää tarkastelua. Itse asiassa usko asettuu jokaisessa tieteellisessä kysymyksessä perustellun ja koetellun tiedon vastakohdaksi. Uskontojen nimissä tieteellisiä teorioita ja tutkimusta edelleen eniten vastustetaan. Se ei ole sattumaa.

Myös puhdas taikausko johtaa säännönmukaisesti tieteen ja sen sovellusten vastustamiseen. Erityisesti tämä näkyy lääketieteen vihaamisena ja vaikkapa rokotusten sekä lääkityksen fanaattisena vastustamisena. Kaikenlainen luomukiivailu ja länsimaisuuden katkera inhoaminen näyttävät säännöllisesti esiintyvän lääketieteen, rokotusten ja esimerkiksi masennuslääkityksen turmiollisuuden saarnaamisen yhteydessä. Näiden testattujen ja valvottujen edistysaskelien vastapainoksi tarjotaan sitten meditaatiota, vegaaniruokavaliota, kamomillateetä, pasifismia ja homeopatiaa.

Lopuksi 


Julkisessa sanassa tapahtuva tieteellinen väittely on ongelmallista. Aina kun vastakkain laitetaan usko ja tieto, on vaarana, että keskustelun seuraaja tai osapuoli kokee uskon ja tiedon rinnakkaisina, samanarvoisina. Debatin tuoksinassa tiedevastainen, ”musta tuntuu” -pohjalta kommentoiva osapuoli kuvittelee herkästi olevansa vakiintuneiden tieteellisten teorioiden ja tutkijoiden tasalla tai jopa yläpuolella. Tämä näyttäisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Toki myös uskosta seuraa epäilyä, mutta useimmiten epäily kohdistuu valitettavasti juuri punnittuun tietoon ja tieteeseen, varsinkin kun usko on väkevää ja kokonaisvaltaista. Uskovan mielessä perusteeton usko on lähes aina perusteltua tietoa voimakkaampi. Jos usko ja tieto joutuvat ristiriitaan, usko menee tiedon edelle. Tämä pätee myös tieteellisen koulutuksen saaneisiin.

Tieteellinen metodi on ylivoimainen, koeteltu ja testattu tapa tuottaa mahdollisimman tarkkaa tietoa ja edistää maailman järkiperäistä ymmärtämistä. Havainto, empiria, on lopullinen ja ankara tuomari. Tieteellinen metodi ei ole täydellinen, kuten ei mikään ihmisen aikaansaannos, mutta paras olemassa olevista. Vain sen avulla voidaan saavuttaa punnittua ja perusteltua tietoa maailmasta. Tieteellinen tieto on perusteettoman uskon vastakohta. Totuus ei ole mielipidekysymys.

Kirjallisuusviitteet

Sagan, Carl (1980): Broca’s Brain – The Romance of Science. Hodder and Stoughton, Coronet edition, Kent.


Sagan, Carl (1997): The Demon-Haunted World – Science as a Candle in the Dark. Headline Book Publishing, Berks.Kirjoittaja on Skeptikon toimitusneuvoston jäsen.

24 October 2014

Skeptikot ja media

Skeptikko 3/2014

Miten hankkia punnittua tietoa ja muodostaa perusteltuja, tieteeseen ja järkiperäiseen ajatteluun pohjautuvia näkemyksiä eri asioista? Internetin aikakaudella tietona markkinoituja mielipiteitä on saatavilla rajattomasti. Tietoverkon päälle tulevat vielä perinteiset mediat kuten kirjat, sanomalehdet, radio ja televisio. Tilannetta monimutkaistaa entisestään internetsanakirja Wikipedia, jota kuka tahansa voi vapaasti ja nimettömänä muokata. Harva jaksaa, osaa tai viitsii lukea tieteellisiä artikkeleita saati paksuja, vaikeita tietokirjoja, joita niitäkin löytyy laaja kirjo, heppoisesta luotettavaan. Kuinka skeptikon tulisi luovia tiedon valtamerellä ja kuinka muodostaa kanta kiistanalaisiin kysymyksiin?


Televisiodokumentit ovat aina olleet suosittuja. Moni ei kuitenkaan tule ajatelleeksi, kuinka puutteellinen väline dokumenttiohjelma on. Oli kyseessä mikä tahansa asia, kysymys tai henkilö, dokumentti on aina tekijänsä näköinen. Se ei edusta mitään objektiivista totuutta, vaikka melkoinen osa kansasta näyttää niin olettavan.

Esimerkiksi haastateltavien valinta pitkälti ratkaisee, millaisen viestin käsiteltävästä asiasta dokumentti ja sen tekijät katsojalle välittävät. Sama pätee tietenkin lehti- ja radiojuttuihin.
Toimittaja ei koskaan ole puolueeton, kuten ei yksittäinen tutkijakaan. Kun toimittaja tai ohjaaja päättää tehdä dokumenttiohjelman tai -elokuvan, hänellä täytyy tietenkin olla valmiina idea, jonka pohjalta hän dokumentin käsikirjoittaa. Käsitteli ohjelma tai elokuva mitä tahansa, jo lähtöasetelma on väistämättä puolueellinen. Hyvät, pahat ja rumat varmasti ohjelman mittaan löytyvät, mutta mikään ei takaa, että tiedemaailmassa vallitsee vastaava näkemys.

Mitä kiistanalaisempi kysymys, sitä ratkaisevampaa haastateltavien ja painotusten valinta. Yksi puolen tai puolentoista tunnin dokumentti voi missä tahansa asiassa vain raapaista pintaa, ei missään nimessä tarjota maallikolle edes välttävästi tapapainoista kuvaa käsiteltävästä kysymyksestä.

Sama pätee sitä paremmalla syyllä uutislähetysten ja ajankohtaisohjelmien lyhyisiin raportteihin, keskusteluihin sekä haastatteluihin. Toimittaja, kuvaaja ja jälkieditointi ajavat halutun viestin läpi. Valitettavan moni nielee sen sellaisenaan.

Vastaavasti internetissä viihtyy valtaisa joukko kirjoittajia, jotka tietävät asiat omasta mielestään vielä paremmin kuin asenteelliset ja ennakkoluuloiset toimittajat. Nettilehtien ja -blogien privaattisenttarit painavat vartissa mustan valkoiseksi vielä uutis- ja ajankohtaistoimittajia tehokkaammin, jos toimittajan ideologia ei satu älykköaktivisteja miellyttämään. Tilanne on kaoottinen.

Klikkauskulttuuri ja somehysteriat


Nykyään ihmiset seurustelevat läpi vuorokauden sosiaalisessa mediassa (some), joista suurimmat ovat Facebook ja Twitter. Molemmissa jaellaan jatkuvasti linkkejä uutisiin, dokumenttivideoihin, radio-ohjelmiin, blogeihin ja kolumneihin.
Pääsääntöisesti jakaja liittää linkin tai kuvan sivulleen kannattaakseen sen takana olevaa mielipidekirjoitusta, uutista tai ohjelmaa. Jotkut jakavat tietenkin myös vastustamiensa asioiden puolesta olevia linkkejä, mutta selkeästi parodia- ja mustamaalausmielessä. Tästä saa seinälleen heti samanmielisten tykkäyksiä ja erimielisten kritiikkiä.

Someväittelyt ovat verisempiä kuin kasvotusten tapahtuvat debatit. Moni blokkaa ja tulee blokatuksi, jos aihe vain on tarpeeksi herkkä väittelyn osapuolille. Blokkaaminen Facebookissa poistaa toisen osapuolen kokonaan näkyvistä eikä tämä puolestaan pysty enää seuraamaan blokkaajan toimintaa tai ottamaan häneen yhteyttä.

Harva huomaa linkittämisen lomassa, miten puolueellisia kaikki linkitykset lähtökohtaisesti ovat. Kun samanmieliset jakavat uutisia tai ohjelmia toisilleen, heidän laumayhtenäisyytensä vain vahvistuu, ja kääntäen, poterot syvenevät erimielisten välillä. Tätä tapahtuu maailmankatsomuksellisissa, poliittisissa ja tieteellisissä kysymyksissä.

Erityisen runsaasti somessa esiintyy kuvalinkityksiä ja -julkaisuja, joiden propagandatarkoitus tulee skeptisemmälle yksilölle heti selvästi esiin. Näitäkin kuvilla ja sitaateilla ryyditettyjä yleisen mielipiteen manipuloijia jaellaan asiaa sen enempää miettimättä saati lähteitä tarkistamatta.

Hieman epäluuloisempaa ihmistä hirvittää somessa päivästä toiseen vellova tiedettä ja politiikkaa surutta sekoittava kouhotus. Jos vaikka itse toisinaan yrittää kirjoittaa joistain tärkeistä aiheista ja pyrkii asiallisuuteen, on vihamieliseen linkitysympäristöön joutuessaan välittömästi samaa hörhösakkia kuin muutkin kyseisen viiteryhmän inhokit. Riittää, että linkittäjä ja hänen kuppikuntansa ovat eri mieltä. Jos olet eri mieltä kommunistien kanssa, olet fasisti, ja jos fasistien kanssa, olet kommunisti. Vastaavasti samanmielisten linkittämänä kammotuksen kammotukseksi muodostuu vastustajien joukko, eikä pattitilanteeseen löydy helppoa ratkaisua.

Erityisen kiistellyissä kysymyksissä tiede sivuaa linkittäjien poliittisia ja ideologisia katsomuksia. Näitä kysymyksiä ovat muun muassa samaa sukupuolta olevien avio- ja adoptio-oikeus, ruokavalio, kolesteroli, terveys ja kauneus, uskonnonopetus kouluissa, älykkyystutkimus, evoluutiopsykologia, sukupuolentutkimus, talouspolitiikka ja lasten ei-lääketieteellinen ympärileikkaaminen. Aiheet nostattavat välittömästi tunteet pintaan ja kirjoituksia, kuvia sekä ohjelmia jaellaan kilvan, hirmuisen vouhotuksen säestämänä.

Samat asiat aiheuttavat kiihkeitä debatteja niin somessa kuin tiedemaailmassa. Kuitenkin Facebookissa ja Twitterissä äänessä ovat lähes poikkeuksetta maallikot, jotka eivät tunne ollenkaan käsiteltyjen kysymysten monitahoisia tieteellisiä taustoja saati polemiikkien historiaa. Historiaa myös vääristellään häikäilemättä oman agendan nimissä.

Yksilö, jonka kanta on varovainen tai epäilevä, ei kovin helposti saa tolkkua riitelevien diletanttien toistensa ohi huutamisesta. Kenties jonkinlainen totuus löytyy jostain ääripäiden väliltä melkein kaikissa kiistakapuloissa. Faktat on kuitenkin syytä aina itse tarkistaa, meni syteen tai saveen. Ihminen voi ainakin teoriassa olla rationaalinen eläin ja siihen skeptikon pitäisi myös pyrkiä.

Toimittajat huuhaata edistämässä


Somessa tapahtuvaan linkittämiseen liittyy olennaisesti niin sanottu klikkausuutisointi. Uutisotsikot muotoillaan lehtien nettitoimituksissa nykyään siten, että ne aiheuttavat somessa mahdollisimman paljon klikkauksia eli uutisten jakamista kavereille. Näin uutiset laaditaan otsikkojen tapaan raflaavasti ja kohuhakuisesti. Kiivailu ruokkii kiivailua ja tieto vääristyy.

Kun toimittaja on valmiiksi asenteellinen ja tekee jutun vaikkapa luomuravinnolla ja meditoimalla paksusuolensyövästä muka parantuneesta Hunks-tanssijasta, erittäin positiiviseen sävyyn, eikä haastattele lääketieteen edustajaa ollenkaan jutun ensimmäiseen versioon, moni tietämätön lukija menee halpaan.

Yleensä some reagoi asenteellisiin huuhaajuttuihin nopeasti ja jälkikäteen Hunks-ihmeparantumiseenkin saadaan syöpälääkärin pessimistisrealistinen lausunto. Jutun toimittajalta tuskin voi odottaa jatkojuttua Hunks-tanssijan kunnon romahtamisesta kasvaimen ja sen etäpesäkkeiden nopean kasvun myötä. ”Hän kuoli huuhaasaappaat jalassa” -tyylistä sankarillista jatkojuttuakaan ei kannata odottaa.

Valitettavan moni toimittaja unohtaa tasapuolisuuden periaatteen tällaisissa tapauksissa, mutta vastaavasti noudattaa sitä niissä kysymyksissä, joissa vastakkain ovat selvästi tiede ja huuhaa. Rokotusaiheiseen juttuunsa toimittaja voi haastatella luomufilosofiaa noudattavaa homeopaattiäitiä ja lisäksi jotain asiantuntijahomeopaattia, ikään kuin tällaista uskomushoitoa voisi edes verrata näyttöön perustuvaan lääketieteeseen.

BBC ilmoitti hiljattain kieltäytyvänsä jatkossa ottamasta ohjelmiinsa uskomushoitojen edustajia. Kyseessä on julkinen yhtiö, jolloin moinen temppu onnistuu, paitsi Suomessa. Täällä erityisesti veroilla rahoitettu Yle suoltaa huuhaata ja puolueellisia ohjelmia lähes tauotta. Televisiosta ja radiosta löytyy keskusteluohjelmia, joissa vastakkain, muka samalla viivalla, ovat huuhaan ja lääketieteen edustajat. Tätä perustellaan journalistisella tasapuolisuudella.

Politiikassa samaa agendaa ajaa oppositiopoliitikko Timo Soini (ps), jonka mielestä kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. Tämä on täydellistä tieto- ja arvorelativismia, mitä katolisen Soinin kaltaiselta vanhoilliselta moraaliabsolutistilta sopii odottaakin. Soinilla ei ole filosofiasta mitään hajua eikä hän näin ollen huomaa kumoavansa itsensä jo lähtöoletuksellaan.

Kohu-uutisoinnissa on myös muita vakavia ongelmia, joista karmivana esimerkkinä voidaan mainita taannoinen D-vitamiinivalmistekohu. Yhden tutkimuksen perusteella moni meni miinaan ja lääkevalmistajien vastalauseista huolimatta lähes kaikki vitamiinipillerit leimattiin petkutukseksi, kunnes selvisi, että tutkimus olikin tehty päin prinkkalaa. Kun iltapäivälehdet otsikoivat ja lööpit kirkuvat, moni skeptikkokin menee halpaan.

Blogit ja kolumnit

Helpointa epäkriittisen lukijan linssiin viilaaminen on blogien ja kolumnien avulla. Näissä yleensä riittää määrätietoinen, provokatiivinen ote ja itsevarma esitystapa. Parin kolmen tuhannen merkin rajoissa kolumnisti pommittaa jykevää settiä vaikkapa kolesterolista ja vallitsevasta tieteellisestä näkemyksestä aggressiivisen itsetietoisesti ja kumoaa parilla lauseella huolelliseen lääketieteelliseen tutkimukseen, kriittisiin teorioihin ja vankkaan näyttöön perustuvan virallisen version.

Lääkäri ja kirjailijakolumnisti Antti Heikkilä on eittämättä tunnetuimpia niistä tapauksista, jotka väittävät olevansa oikeassa asiassa kuin asiassa. Kärjistäen voidaan jopa sanoa, että Heikkilän mielestä virallinen versio, siis tieteeseen perustuva, on aina väärä ja jonkinlaisen salaliiton tulos. Hänen nettisivuiltaan asia on helppo tarkistaa. Samaa näkee toistuvasti eräillä besserwisserkolumnisteilla, jotka yleensä väittävät tietävänsä lähes joka asiasta kaiken.

Blogeilla tilanne on vielä pahempi. Niillä mikä tahansa käy, koska jokainen voi vapaasti leikkiä asiantuntijaa missä tahansa kysymyksessä. Ilmankos salaliittoteoriat rehottavat ja erilaiset fanaattiset kuppikunnat kukoistavat.

Joillakin besserwisserkolumnisteilla on viheliäinen tapa asettua muun luomakunnan yläpuolelle ja yrittää vaikkapa olla olematta mitään mieltä olemalla jyrkästi jotain mieltä. Moraalisäteilijöitä riittää.

Tiedebloggaajienkin maailmassa kirjoittaja voi esimerkiksi toistuvasti kirjoittaa nopeasti lähestyvän maailmanlopun tunnelmissa ilmaston lämpenemisestä ja hiilidioksidipäästöistä, mutta samaan hengenvetoon Facebookissa kehua kavereillensa matkustelevansa iloisesti lomaillen ympäri maailmaa lentäen ja omalla autolla. Jos näin on, kovin vakavasti kyseinen kirjoittaja ei ilmeisesti hiilidioksidipäästöistä johtuvia maailmanlopunskenaarioitaan ota.

Homo sapiens on tekopyhä eläin, mikä kannattaa muistaa myös maailman tilasta ja yhteiskuntamoraalista huolestuneiden poliitikkojen, bloggaajien ja tiedekolumnistien kohdalla. Ihminen ei aina elä kuten opettaa vaan haluaa päinvastoin pakottaa muut elämään omien poliittisten intohimojensa mukaan.

Tietokirjoilla suosituksi

Kun ihminen kirjoittaa tietokirjan, se ei takaa, että kirja – sen kirjoittajasta puhumattakaan – olisi tieteellinen, tai että kirjalla olisi jotain tekemistä tiedon määritelmät täyttävän teoksen kanssa. Nykyään vaikkapa iskelmäsuosikki Katri-Helenan kootut paranormaalit kokemukset luokitellaan tietokirjallisuudeksi.

Tietokirjoja pyritään kustannuspoliittisista syistä muokkaamaan mahdollisimman luettaviksi ja raflaaviksi. Parhaita tietokirjoja ovat kuitenkin tieteellistä viittauskäytäntöä ja alkuperäistä, vaikeaa terminologiaa noudattavat teokset, eivät helppolukuiset, viihdyttävät yleistykset. Oikeassa tiedekirjassa on alaviitteitä, kaavioita, kaavoja, kuvioita ja tilastoja.

Kansantajuisten tietokirjojen ja tiedeartikkelien yleistävästä tyylistä tehdään lähes poikkeuksetta entistä yleistävämpiä lehtijuttuja, nettiuutisia, blogeja, kolumneja ja ohjelmia, joissa tekijän kenties varovaisesti esittämät tieteelliset johtopäätökset toitotetaankin varmoina totuuksina, koska media rakastaa kohua ja konflikteja.

Samoin kuin bloggaaja, kolumnisti ja toimittaja, jokainen tietokirjailija edustaa omaa agendaansa ja pyrkii teoksellaan ajamaan oman näkemyksensä käsiteltävästä aiheesta läpi. Tämä pitää aina muistaa mitä tahansa tiede- tai tietokirjaa lukiessaan. Myös kirjoittajan olisi aina syytä tiedostaa oma puolueellisuutensa – varsinkin silloin, kun hän puhuu kirjastaan radiossa, televisiossa tai lehtihaastattelussa.

Yleensä tietokirjailijaakin ajaa maineen- ja kunnianhimo. Kirjan kirjoittaminen on sen verran raskas ja vaativa urakka, ettei siihen kukaan ryhdy ilman toivetta tärkeän sanoman läpi menemisestä. Rahaa tietokirjallisuudella tekee vain ani harva, joten sekään ei normaalisti ole ensisijainen syy kirjoittaa tietoteos.

On tärkeää huomata, että myös päinvastainen pitää paikkansa. Joskus tietokirjailija haluaa provosoida, suututtaa ja rikkoa tabuja, jolloin hän tavoittelee kenties pienen piirin suosiota tai valtakunnan pahan poliisin roolia. Jos kirjan kirjoittaa ryhmässä tai parin kanssa, tekijät voivat jopa sopia hyvän ja pahan poliisin roolista, mikäli he ylipäätään aikovat erottua toisistaan teoksessaan.

Toimittajat kirjoittavat joskus parempia tietoteoksia kuin tutkijat ja päinvastoin. Jokainen teos on arvioitava itsenäisesti, esitystavan, järkiperäisyyden, tieteellisyyden ja viitekäytännön pohjalta.

Fundamentalistikristitty Tapio Puolimatka saattaa vaikuttaa tieteelliseltä omassa viiteryhmässään, mutta aitoon tiedekirjallisuuteen ja vertaisarvioiduissa tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin tottunut lukija huomaa nopeasti, että kirjoittajan esitystapa ja järkiperäisyys eivät ole linjassa tieteellisten periaatteiden saati tieteen tuntomerkkien kanssa.

Wikipedia


Wikipedian ongelmaa voi verrata tietokirjallisuuden ongelmaan. Joku artikkeli saattaa olla hyvinkin asiallinen, joku toinen taas pelkkää mustamaalausta tai ylistystä. Koska kuka tahansa voi nimimerkin suojista muokata artikkeleita eikä anonyymi Wiki-yhteisö voi mitenkään olla joka alan asiantuntija, artikkeleihin jää puolueellista tietoa ja suoranaisia virheitä. Poliittiset ja muut katsomukselliset intohimot vaikuttavat selvästi Wiki-artikkelien sisältöön.

Tietoa etsivä joutuu lopulta luottamaan omaan kriittisyyteensä ja peräti asiantuntijuuteensa hylätessään tai hyväksyessään Wikipedian tiedon lähteenä.

Nyrkkisääntönä kannattaa muistaa, että kaikki Wikipedian tiedot pitää varmistaa vielä muista lähteistä. Wikipedia-artikkelien lähdeviitteet olisi syytä kahlata melko tarkkaan läpi, koska toisinaan niissä esitetään asioita, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat varsinaisesta artikkelista unohtuneet.

Myös kritiikkiosio on sudenkuoppa sille, joka hakee vain omaa näkemystään tukevaa tietoa, kuten ihmiset yleensä tekevät. Lukemalla huolimattomasti kritiikkiosion voi kätevästi unohtaa kaiken muun artikkelissa kirjoitetun ja todeta, että tutkijan esittämä tieto ei pidä paikkaansa, ja tutkija on sitä paitsi natsi, kommunisti, hörhö, tai saanut rahoitusta joltain kauhistuttavan pahalta taholta.

Ikään kuin mikään näistä seikoista vaikuttaisi tutkijan vertaisarvioiduissa tiedelehdissä julkaiseman tiedon asiallisuuteen tai paikkansa pitävyyteen. Paha ihminenkin voi olla oikeassa ja hyvä väärässä. Ja yleensä hyvän mielestä paha on pahan ja tämän kannattajien mielestä hyvä.

Wikipedia on toki luotettavampi kuin keskiverto nettiväittely tai lyhyt ja ytimekäs blogijulkaisu, mutta sitä riivaavat samat ongelmat kuin mitä tahansa vapaata foorumia. Skeptinen lukija tarkistaa tietonsa mieluummin muualta eikä ainakaan hyväksy Wikipedia-artikkelien sisältämää tietoa ilman lisätutkimuksia ja varmistuksia.

Artikkeleita voi pitää joissain tapauksissa suuntaa antavina, kuten ihmisen käyttäytymistä koskevia tilastoja kvantitatiivisessa tieteessä. Tilastohan on aina yksilön kannalta epävarma ja jokainen tuntee useita poikkeuksia tilastokeskiarvoon. Suurin osa kansalaisista ei muutenkaan ymmärrä tilastotieteestä ja ihmisen käyttäytymisestä yhtään mitään, joten näitäkin asioita pitäisi jossain jo hyvin varhain opettaa. Ihmisten oppimattomuus tilastotieteessä ja muillakin aloilla paljastuu usein karmivalla tavalla sosiaalisen median noitavainoissa ja sensaatiohakuisissa lehtijutuissa.

Ohjeita kannanmuodostamiseen

Mitä vaikeatajuisempi ja kvantitatiivisempi ala, sen enemmän oppimaton maallikko ja alan diletantti on asiantuntijoiden varassa. Jos lukee nettiväittelyistä tai sanomalehden yleisönosastolta vaikkapa älykkyystutkimuksesta esitettyjä mielipiteitä, ne ovat itsessään lähes poikkeuksetta täyttä huuhaata. Jokainen luulee näköjään olevansa aiheen asiantuntija, vaikkei koskaan olisi yhtään kyseisen vakiintuneen tieteenalan alkeet sisältää oppikirjaa nähnytkään.

Somehysterioissa esiintyy säännönmukaisesti koko se crème de la crème, joka tässä vaikeassa ja monimutkaisessa kysymyksessä on touhottanut niin kauan kuin asiasta on kiistelty. Moni alan kärkevä arvostelija ei mitenkään saata ymmärtää, että mielipidekirjoittelu tai denialismi eivät kumoa empiirisiä, vuosikymmenten kuluessa hiottuihin, testattuihin ja monella riippumattomalla tavalla varmistettuihin ja keskenään sopusoinnussa oleviin teorioihin perustuvia vakiintuneita tieteellisiä faktoja. Poliittiset ja katsomukselliset intohimot syrjäyttävät tässäkin kysymyksessä lähes aina tiedollisen uteliaisuuden ja älyllisen rehellisyyden.

Sama pätee ravitsemus- ja terveyskysymyksiin. Perustutkimuksesta erikoisaloille keskustelua ruokavaliosta ja liikunnasta leimaa internetvaahtoajien, kolumnistien ja bloggaajien tauoton virallisen linjan vastainen protestointi. Mielenosoittaminen on juuri niin kiivasta kuin itse itsensä joka alan asiantuntijoiksi nimittäneiltä sopii odottaakin.

Skeptikolle näissä aiheissa pitäisi riittää yksi neuvo: älä koskaan usko mitään, mitä nettiväittelyssä, blogissa tai kolumnissa esitetään, ellei se perustu suoraan lainaukseen vähintään neljältä, mielellään neljältäkymmeneltä keskenään vaihtelevasti eri mieltä olevalta kyseisen aihepiirin asiantuntijalta, so. alan arvostetulta ja tieteellisissä lehdissä julkaisseelta tutkijalta.

Useimmiten bloggaajat, kolumnistit, toimittajat ja nettiväittelijät esittävät viitteitä tai sitaatteja vain yhdeltä tai kahdelta omaa näkemystään tukevalta tutkijalta. Dokumenteissa haastatellaan varsin valikoidusti tutkijoita puolesta ja vastaan, yleensä paria kolmea, joiden taustoista tai viiteryhmistä ei sen enempää kerrota. Tämä ei pätevää tietoa hakevalle riitä.

Jos Tiede-lehden nettikolumnissa evoluutiopsykologiaa kritisoiva biologi linkittää tekstissään vasemmistoliiton internetlehteen, jonka aihetta tavanomaisesti mustamaalaavassa jutussa on pari lyhyttä sitaattia marginaalisilta äärivasemmistolaisilta tutkijoilta, eikä kerro sen enempää aiheen historiasta eikä marxistibiologien ja -paleontologien sosiobiologiakritiikin läpeensä ideologisista taustamotiiveista, voi juttua pitää huuhaana ja poliittisena puoskarointina. Se ei edes pintapuolisesti muistuta asiallista tieteellistä kritiikkiä. 

[Edit: Mitä tulee tieteeseen ja järkeen, artikkelin kirjoittamisen jälkeen mainittu vasemmistoliiton aviisi on julkaissut myös jokusen vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskuja koskevia salaliittoteorioita ihailevasti esittelevän kolumnin. Toimituksen kriittisyys on siis mitä ilmeisimmin poliittisesti motivoituneesti hyvin valikoivaa. Tällaiseen Janus Putkosen Verkkomedian tasoista materiaalia suosivaan lehteen linkittäminen Tiede-lehden julkaisusta kertoo siis enemmän linkittäjän poliittisista kuin tieteellisistä motiiveista. Tieteessä nimittäin lähdekriittisyys on ensiarvoisen tärkeää.]

On tietenkin useita tieteellisiä kysymyksiä, erityisesti eksakteissa luonnontieteissä, jotka ovat järkevän epäilyn ulkopuolella. Silti näitäkin tutkimukseen ja vankkaan näyttöön perustuvia tieteellisiä tosiasioita näkee toistuvasti kyseenalaistettavan, mutta yleensä asialla on niin selkeä tapaus, ettei häntä usko kuin yhtä selkeä kollegatapaus, eli uskossaan sokea omituinen höpöttäjä.

Kun paavi kirjoittaa kirjan Jeesuksesta, hän voi hyvinkin olla aiheen asiantuntija, mutta ainakin kriittisempi lukija kiinnittää välittömästi huomiota paavin auktoriteettiasemaan ja puolueellisuuteen tarkasteltavana olevassa kysymyksessä. Tietenkin paavi, kuten kuka tahansa, on vapaa kirjoittamaan ja julkaisemaan tietokirjan Jeesuksesta, mutta toivottavasti edes pieni osa lukijoista tajuaa, ettei paavi yksin voi olla oikeassa eikä ainakaan alan johtava auktoriteetti, vaikka paavina istuukin.

Kirjan kannessa kirjoittajan nimenä ei sentään ole pelkkä paavi Benedictus XVI vaan myös Josef Ratzinger. Ainakin englanninkielisessä versiossa paavinimi on kuitenkin siviilinimeä ylempänä, mistä skeptikko voi kenties jo jotain kirjan välittämästä viestistä ja sen tieteellisyydestä päätellä.

Ratzingerin suomennetuista Jeesusta käsittelevistä teoksista Jeesuksen viimeiset päivät laittaa siviilinimen paavinimen yläpuolelle, mutta paavinimi on ainakin puolet isommalla fontilla. (Teoksen nimi on sattumalta sama kuin Matti Myllykosken aikoinaan kohua nostaneella saksankielisestä väitöskirjasta tehdyllä kansantajuisella tiivistelmällä.)

On selvää, että tunnettu nimi myy. Tätä markkinoinnissa hyödynnetään. Samalla kuitenkin tekijän auktoriteettiasema aiheuttaa herkkäuskoisemmissa lukijoissa painetta uskoa kirjan väitteitä, vaikka ne asiantuntevammissa käsissä näyttäisivät kuinka heppoisilta tahansa.

Historiallisissa kysymyksissä pätee sama kuin muissakin tieteellisissä kysymyksissä. Niiden vaikeutta lisää se, että joistain vanhoista asioista ei yksinkertaisesti ole edes teoriassa mahdollista saada varmaa tai epävarmaa tietoa. Silti valitettavan moni esittää näitä horjuvia spekulaatioita faktana.

Yleensä tiedon subjektiivinen varmuusaste nousee poliittisten tai katsomuksellisten intohimojen myötä, ja tietenkin väitteen esittäjän oppineisuuden puutteen myötä. Mitä oppimattomampi väittelijä, sitä varmemmin hän yleensä uskoo asiaansa.

Monet skeptikotkin esittävät mieluummin oikeamieliselle viiteryhmälleen hyvää ihmistä kuin hyväksyvät epämiellyttävät tieteelliset faktat. Moraaliposeeraaminen johtuu tietenkin siitä, että Homo sapiens on sosiaalinen laji, jolla on tarve saada yhteisönsä hyväksyntä. Ne, joita kiinnostaa vain totuus, jäävät yleensä vähemmistöön tai kokonaan yksin.

Kirjoittaja on Skeptikon toimitusneuvoston jäsen.



12 January 2014

Lasten rituaalisesta silpomisesta

Tämä ehto teidän on täytettävä siinä liitossa, jonka olen tehnyt sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa: teidän tulee ympärileikata jokainen mies ja poikalapsi. Leikkauttakaa pois esinahkanne. Tämä on merkkinä liitosta, joka on meidän välillämme, minun ja teidän. Kahdeksantena päivänä syntymästä ympärileikattakoon jokainen poikalapsi sukupolvesta toiseen. Ympärileikattakoon kaikki talossasi syntyneet orjat samoin kuin heimoosi kuulumattomat orjat, jotka itsellesi ostat, siis jokainen talossasi syntynyt tai rahalla ostamasi orja. Näin te kannatte ruumiissanne merkkiä siitä, että minun tekemäni liitto on ikuinen. Mutta jokainen ympärileikkaamaton poistettakoon kansansa parista. Hän on rikkonut liiton. -1. Moos. 17:10–14

Nykyaikaan säilyneistä uskonnollisesti perustelluista ihmisoikeusloukkauksista törkeimpiä ovat lasten sukupuolielinten silpomiset. Jopa moni toisuskoinen ja varmasti myös osa uskonnottomista kannattaa Suomessa pikkupoikien rituaalista silpomista, eri syistä, joista vieraskoreus ja ”suvaitsevaisuus” eittämättä ovat tärkeimmät. Nämä ihmiset haluavat vaikka hammasta purren ”suvaita” juutalaisten ja muslimien perinteistä tapaa silpoa poikalasten sukupuolielin jo vauvana.

Heikki Sariola Lastensuojelun keskusliitosta teetti kuitenkin jokin aika sitten Taloustutkimuksella kyselyn, ja sen perusteella vain 8% suomalaisista hyväksyy poikalasten ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen. 12% ei ota kantaa ja 80% vastustaa. Se 8%, joka hyväksyy tavan, koostuu varmasti hyvin erilaisista ihmisistä, joiden motiivit vaihtelevat, mutta en niitä tässä lähde tämän enempää arvioimaan. Luultavasti pääasiassa kyse on kulttuuri- ja moraalirelativismista tai yksinkertaisesti tietämättömyydestä. Kaikki eivät välttämättä tiedä, kuinka haitallinen esinahan puute on miehen seksuaaliselle nautinnolle. Kaikki eivät myöskään välttämättä tunne lasten ihmisoikeuksia ja Suomen rikoslakia. Tämä pätee vaikkapa istuvaan oikeusministeriin, kuten alla ilmenee.

Myös monet kristityt Afrikassa ympärileikkauttavat poikavauvansa. Näissä tapauksissa tapa ei johdu niinkään uskonnosta kuin paikallisista heimotavoista ja vanhoista kansanuskomuksista. Erityisesti Nigerian katolilaisilla tapa on yleinen: noin 90% nigerialaisista katolilaisista on ympärileikattuja.

Vastaavasti Afrikassa silvotaan tyttöjen sukupuolielimiä heimotapojen eikä niinkään islamin vuoksi. Samoin Egyptissä. Islam on vain säilyttänyt nämä käytännöt kyseisillä alueilla ja antanut niille uuden oikeutuksen.

Islamin alaisuudessa tyttöjen silpominen ei siis suinkaan ole yleinen tapa vaan itse asiassa sitä vastustetaan melko laajasti. Poikien silpominen sen sijaan on universaali tapa ja käytössä kaikkialla islamin alaisuudessa.

Vuoden 2012 huhtikuussa istuva oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) kertoi kannattavansa rituaalisen silpomisen mahdollistavaa lakia. Kirjoitin 12.4.2012 avoimen kirjeen blogilleni. Ministeri ei tietenkään vastannut. Kirje kuuluu seuraavasti:

Arvoisa oikeusministeri Anna-Maja Henriksson,

Kerrotte Kotimaa24 -internetlehdessä, että poikien ympärileikkauksesta on perusteltua säätää erillislaki. Haluatte suojella poikia, mutta suoraan sanoen en ymmärrä, miten heitä voi suojella asettamalla heidät uskonnon ja sukupuolen perusteella eriarvoiseen asemaan suhteessa muihin kansalaisiin. Lakien tulisi kaiketi olla kaikille samat.

Kerrotte haastattelussa, että ”poikien ympärileikkaus on maailmanlaajuinen ilmiö ja se on tavanomainen toimenpide useissa yhteisöissä joko uskontoon, kulttuuriin tai perinteisiin liittyvistä syistä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 30 prosenttia kaikista pojista ympärileikataan. Ei ole perusteltua, että Suomessa suhtauduttaisiin eri tavalla tähän ilmiöön kuin muualla maailmassa. Turvallisissa oloissa kulttuurisista ja uskonnollisista syistä suoritettu ympärileikkaus on hyväksyttävää, Suomessakin”.

Tämä perustelu on mielestäni outo. Jos muualla rikotaan ihmisoikeuksia ja asetetaan lapsi sukupuolen ja uskonnon perusteella eriarvoiseen asemaan kuin muut, se ei tarkoita, että Suomenkin pitäisi jatkaa tiettyihin uskontokuntiin syntyvien poikalasten epäoikeudenmukaista kohtelua.

Lisäksi on todettava, että maailmalla on muitakin länsimaisesta ihmisoikeuskatsannosta hyvinkin kyseenalaisia, ellei jopa pöyristyttäviä tapoja, jotka ovat valitettavan yleisiä. Islamilaisessa maailmassa esimerkiksi naisten oikeudet ovat usein heikolla tolalla, eikä kukaan perustele, että tästä pitäisi säätää Suomessa laki, joka oikeuttaisi naisten aseman polkemisen Suomessakin.

Arvoisa ministeri, haluatte Suomeen lain, jossa vanhemmalle annetaan uskonnon perusteella erioikeus pahoinpidellä (antaa lääkärin pahoinpidellä) poikalapsensa fyysisesti siten, että seurauksena on ruumiinvamma, josta on haittaa koko loppuelämän ajan. Mielestäni lakihanke on moraaliton ja ihmisyyden vastainen.

Kansalaisten enemmistön oikeuskäsitys poikkeaa Teidän oikeuskäsityksestänne. Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2008 Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia suomalaista vastustaa poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia.

Nähdäkseni kansalaisten oikeuskäsitys on paremmalla tolalla kuin oikeusministerin. En ole aivan varma, onko järkevää tai yleensä humaania säätää laki, joka olisi näin jyrkässä ristiriidassa kansalaisten oikeustajun kanssa.

Kansalaisten oikeustaju on sitä paitsi linjassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja Suomen rikoslain sekä perustuslain kanssa. Teidän näkemyksenne puolestaan ei ole.

Sosiaali- ja terveysministeriö antaa internetsivullaan ohjeita tyttöjen ympärileikkauksista:

Sukuelinten silpominen on Suomessa rikos


Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimuksen ratifioineet maat (ml. Suomi) ovat sitoutuneet ympärileikkauksen poistamiseen. Sopimus velvoittaa myös muutoin turvaamaan lasten oikeudet.

Lasten oikeudet ovat Suomessa samat niin suomalaisille kuin muista maista muuttaneille lapsille. Lapsen fyysinen koskemattomuus on turvattu erittäin voimakkaasti Suomen lainsäädännössä.

Naisten ja tyttöjen sukuelinten silpominen on Suomessa rikoslain mukaan rangaistava teko. Ympärileikkaamisesta tai siinä avustamisesta voi saada teon törkeysasteesta riippuen usean vuoden vankeusrangaistuksen. Näin on silloinkin, jos Suomessa asuva henkilö viedään leikattavaksi ulkomaille. Myös yllyttäjäksi osoittautunut henkilö voidaan tuomita kuten tekijä, vaikka hän ei olisi osallistunut itse toimenpiteen toteuttamiseen.

Henkilö, joka etukäteen tietää törkeän pahoinpitelyn olevan valmisteilla, on rangaistuksen uhalla velvollinen ilmoittamaan siitä etukäteen viranomaiselle ja siten ehkäisemään teon toteutuminen (rikoslain 15 luvun 10 §). Ilmoitus-velvollisuus ei koske läheistä. Se syrjäyttää kuitenkin salassapitovelvoitteet kuten myös lastensuojelulain 40 §:ssä säädetyn ilmoitusvelvollisuuden.

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön ja opettajien velvollisuus on puuttua tilanteisiin, joissa lapsen terveys ja kehitys ovat uhattuja. Lastensuojelulain mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön sekä tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen. Jos lapsen kasvuolot vaarantavat tai eivät turvaa hänen terveyttään ja kehitystään, viranomaisten on ryhdyttävä lastensuojelun toimenpiteisiin. Tyttölapsen suojelemiseksi on tilanteesta riippuen jopa mahdollista ottaa hänet huostaan pois vanhempien luota, jos häntä uhkaa tai hänelle on tehty ympärileikkaus.

Suomen laki naisten ja miesten tasa-arvosta puolestaan sanoo:


4 § (15.4.2005/232)

Viranomaisen velvollisuus edistää tasa-arvoa

Viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä luoda ja vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan naisten ja miesten tasa-arvon edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa.

Erityisesti tulee muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät tasa-arvon toteutumista.

Suomen perustuslaki sanoo seuraavaa:

Perusoikeudet

6 §

Yhdenvertaisuus

              Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

7 §

Oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen

Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.

Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.

Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Arvoisa oikeusministeri, lakihankkeenne on sekä perustus- että tasa-arvolain vastainen. Oikeusministerinä teidän pitäisi mielestäni olla selvillä Suomen laeista. Sosiaali- ja terveysministeriön sivulla mainittu erillislaki on jo sinänsä tasa-arvolain vastainen, koska tiettyjen uskontokuntien vanhemmille syntyvät pojat jätetään siinä täysin lainsuojattomaan asemaan.

Lakihankkeenne on myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastainen. YK:n lapsen oikeuksien sopimus sisältää seuraavat näkökohdat, jotka ovat ristiriidassa näkemystenne kanssa:

2 artikla

1 Sopimusvaltiot kunnioittavat ja takaavat tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille ilman minkäänlaista lapsen, hänen vanhempiensa tai muun laillisen huoltajansa rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen, vammaisuuteen, syntyperään tai muuhun seikkaan perustuvaa erottelua.

2 Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin toimiin varmistaakseen, että lasta suojellaan kaikenlaiselta syrjinnältä ja rangaistukselta, jotka perustuvat hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden perheenjäsentensä asemaan, toimintaan, mielipiteisiin tai vakaumuksiin.

14 artikla

1 Sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen.

2 Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhempien ja laillisten huoltajien oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa.

3 Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai vakaumustaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista säädetään laissa ja jotka ovat välttämättömiä yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden ja moraalin tai muiden ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

19 artikla

1 Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä, mukaanlukien seksuaalinen hyväksikäyttö, silloin kun hän on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa.

2 Tällaisten suojelutoimien tulisi tarvittaessa sisältää tehokkaita menetelmiä sosiaalisten ohjelmien perustamiseksi, joiden avulla lasta ja hänestä huolehtivia henkilöitä tuettaisiin, samoin kuin menetelmiä edellä kuvattujen lasten pahoinpitelytapausten ehkäisemiseksi, tunnistamiseksi, raportoimiseksi, käsiteltäväksi saattamiseksi, tutkimiseksi, hoitamiseksi ja jatkoseurannaksi sekä tarvittaessa oikeuslaitoksen asiaan puuttumiseksi.

24 artikla

1 Sopimusvaltiot tunnustavat, että lapsella on oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarkoitetuista palveluista. Sopimusvaltiot pyrkivät varmistamaan, ettei yksikään lapsi joudu luopumaan oikeudestaan nauttia tällaisista terveyspalveluista.

37 artikla

Sopimusvaltiot takaavat, että

a) lasta ei kiduteta, eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Arvoisa oikeusministeri, myös Lastensuojelun keskusliitto on kanssanne päinvastaisilla linjoilla. Kyseinen järjestö on kuitenkin, kuten jo nimestä voimme havaita, keskittynyt nimenomaan lasten suojelemiseen.

Lakihankkeenne rikkoisi eräisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin syntyvien lasten ihmisoikeuksia tavalla, joka on em. lakien ja ihmisoikeussopimusten vastainen.

Lastensuojelun keskusliiton asiaa koskevassa lausunnossa todetaan:

Vähemmistöjen suojelussa tulee erottaa toisistaan yhteisön traditiot ja vähemmistöihin kuuluvien yksilöiden oikeudet. Vähemmistöjen traditioiden nimissä ei saa loukata niihin kuuluvien yksilöiden henkilökohtaista koskemattomuutta eikä heidän oikeuksiaan.

Uhka vähemmistöihin kuuluvia yksilöitä kohtaan ei tule välttämättä enemmistön taholta, vaan jotkut etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen (riippumatta enemmistö- tai vähemmistöasemasta) omat tavat ovat haitallisia ja yksilöiden oikeuksia loukkaavia. (Näitä traditioita ovat kunniamurhat, lapsiavioliitot, ympärileikkaukset, ruumiillinen väkivalta, verikosto, väistämisvelvollisuus ja rajoitukset, jotka estävät vähemmistöihin kuuluvia lapsia ja nuoria osallistumasta ikätoveriensa elämään kuuluviin myönteisiin asioihin täysipainoisesti, kuten rajoitukset joihinkin urheilulajeihin osallistumisessa.) Kielteisiä traditioita on ollut ja on edelleen eurooppalaisten enemmistökansallisuuksienkin keskuudessa (tällä hetkellä käydään Euroopan neuvoston toimesta kampanjaa kuritusväkivaltaa vastaan). Vähemmistölläkään ei voi olla oikeutta loukata omien jäsentensä keskeisiä oikeuksia.

Arvoisa oikeusministeri, edellä sanotun valossa Teidän tulisi mielestäni vakavasti harkita lakihankettanne uudestaan ja mikäli asiaa pohdittuanne ymmärrätte, kuten toivon, että ihmisoikeudet kuuluvat myös lapsille riippumatta heidän vanhempiensa uskonnosta tai lapsen sukupuolesta, teidän kannattaisi päinvastoin esittää lakihanketta, jossa poikien ympärileikkaus kriminalisoidaan samoin kuin tyttöjen kohdalla on jo tehty. Hyvin tuloksin. Tyttöjen ympärileikkaus on jo käytännössä kadonnut Suomesta. Laki siis vaikuttaa.

Arvoisa oikeusministeri, linkitän lopuksi videoon, jossa sairaalaolosuhteissa suoritetaan poikavauvalle ei-lääketieteellinen ympärileikkaus. Mikäli olette herkkä, en suosittele video katsomista, mutta silti toivon, että katsotte sen. Videosta huomaa, millaisen kohtelun puolesta olette antamassa joillekin vanhemmille oikeuden uskonnon ja sukupuolen perusteella vahingoittaa lapsiaan tavalla, josta on heille vakavaa fyysistä haittaa koko loppuelämän ajaksi.

*

Harmikseni vasta jälkeenpäin minulle asiasta huomautettaessa havaitsin, että YK:n Yleissopimus lapsen oikeuksista sisältää säädöksen, jota Suomessa on sekä lainsäädännössä että oikeusasteissa rikottu liittyen pikkupoikien ei-lääketieteellisiin ympärileikkauksiin.

24 artikla, kohta 3 toteaa: ”Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin poistaakseen lasten terveydelle vahingollisia perinteisiä tapoja.” Tämä tärkeä kohta jäi kokonaan pois avoimesta kirjeestäni.

Avoimessa kirjeessä en ylipäätään käsitellyt ei-lääketieteellisten ympärileikkausten historiaa enkä niiden vaikutusta poikien (ja tyttöjen) seksuaaliterveyteen. Tyttöjen osalta silpominen on onneksi jo lähes loppunut, mutta poikien osalta tilanne on äärimmäisen huolestuttava. Toki tyttöjäkin maailmalla edelleen silvotaan ja taistelu sitä vastaan jatkuu.

Kuten avoin kirjeeni ministerille osoittaa, Suomessa poikien tilanne on kuitenkin täysin eri tavalla akuutti. Käytännössä tytöt nauttivat jo lain suojaa eikä heitä täällä enää silvota: yhdet ovat siis tasa-arvoisempia kuin toiset, lakia tulkitaan tyttöjen kohdalla eri tavalla kuin poikien kohdalla. Pojat pitäisi saada tyttöjen kanssa tasa-arvoisiksi. Muu ei ole tasa-arvoa. Lain edessä kaikkien tulee tietenkin olla yhdenvertaisia.

Kun rituaalista silpomista perustellaan, uskonto joutuu ahtaalle. Itse asiassa uskonto jää välittömästi perusteluista pois, jos silpomisen puolustajat laitetaan selkä seinää vasten. Se tosiasia, että tapa on juutalaisilla ja muslimeilla puhtaasti uskonnollinen, unohdetaan tai jätetään sanomatta, ja silpomiselle haetaan seksuaalihygieniaan tai terveyteen liittyviä perusteluja. Periaate, ihmisoikeudet, unohdetaan tarkoituksella. Ihmisoikeuksiin vedotaan ainoastaan vanhempien uskonnonvapautena ympärileikkauttaa poikavauvansa. Yhtäältä siis uskonnollista motiivia vähätellään tai se kokonaan kielletään ja toisaalta se on ainoa peruste esinahan poistolle. Kuitenkin Saksassa Kölniläinen alioikeus totesi elokuussa 2012, että lapsen oikeus koskemattomuuteen on korkeampi oikeushyvä kuin vanhempien oikeus harjoittaa uskonnollisia rituaaleja. Tätä tuomiota vastaan juutalaiset ja muslimit nousivat tietenkin barrikadeille.

Eräiden ortodoksijuutalaisten keskuudessa on tapana, että ympärileikkauksen suorittava mohel imee suullaan pikkupojan peniksestä vuotavan veren pois. Ylen uutisen (11.10.2012) mukaan New Yorkin terveysviranomaiset ovat kertoneet, että yksitoista poikalasta on saanut herpestartunnan rituaalin seurauksena vuosien 2004 ja 2011 välillä. Kaksi näistä lapsista kuoli ja ”kaksi sai aivovaurioita tartunnan vuoksi”.

Kun New Yorkin kaupunki tämän seurauksena vaatii nyttemmin molempien vanhempien kirjallisen suostumuksen rituaalille, syyttävät kantajat kaupunkia uskonnonvapauden rajoittamisesta. Tässä tapauksessahan muihin seikkoihin vetoaminen ei mitenkään onnistu, pitää siis vedota uskontoon. Veren imeminen pikkulapsen silvotusta peniksestä on kieltämättä varsin mielenkiintoinen sovellus uskonnonvapaudesta 2000-luvulla. Tietenkin kantajat myös väittävät, että kaupungin määräys syrjii juutalaisia, koska vain ortodoksijuutalaiset kyseistä tapaa harjoittavat. On kuitenkin selvää, että jos muut uskonyhteisöt moista tapaa harjoittaisivat, niitä koskisivat aivan samat määräykset.

*

Meillä Suomessa toimittaja Ruben Stiller käy esimerkistä poikavauvojen ihmisoikeuksien kieltämisessä. Stiller ei tietenkään ole fundamentalisti vaan täysin maallistunut juutalainen. Moni ei varmaan edes tiedä hänen uskonnostaan, koska se ei yleensä vaikuta Stillerin näkemyksiin eikä näy hänen julkisissa kannanotoissaan. Kuitenkin pikkupoikien sukupuolielimen silpominen on juutalaiselle niin pyhä lehmä, että se saa Stillerinkin kaltaisen sekulaarijuutalaisen kiihtymään. Seurauksena on syyttelyä, loanheittoa ja äärimmäisen heikkotasoista argumentaatiota.

Stiller esitteli ajatuksiaan Image-lehden kolumnissa numerossa 9/2012 otsikolla ”Esinahkaa ei jätetä”. Kolumni sisältää lähinnä perusteetonta loanheittoa Vihreän miesliikkeen Jukka Relanderia, poikien ihmisoikeuksia blogillaan puolustanutta kirjailija Tiina Raevaaraa ja kansanedustaja Jussi Halla-ahoa (ps) kohtaan. Oikeastaan Halla-ahoa Stiller ei edes solvaa vaan pyrkii ainoastaan rinnastamaan Raevaaran ja Relanderin pahamaineiseen perussuomalaiseen, jotta nämäkin pikkupoikien oikeuksien puolustajat leimautuisivat pahoiksi rasisteiksi. Ainuttakaan eettistä argumenttia hän ei kolumnissaan esitä eikä vastaavasti kykene kumoamaan yhtään Raevaaran, Relanderin tai Halla-ahon ympärileikkauksia vastaan esittämää perustelua.

Lisäksi Stiller syyttää Sexpo-säätiötä, sitä ry:ksi virheellisesti kutsuen, propagandasta juutalaisia ja muslimeja vastaan. Pikkupoikien oikeuksien puolustaminen on siis kolumnistin mielestä ennen muuta vihapropagandaa kahden uskonnon edustajia kohtaan. Näin herkässä natsikortti on, kun mitään rakentavaa sanottavaa ei ole.

Seuraavaksi Stiller esittää tutun litanian siitä, miten jossain päin maailmaa valtaosa pojista ympärileikataan, muun muassa Yhdysvalloissa ja Nigeriassa. Stiller mainitsee prosenteiksi Yhdysvaltain kohdalla 75 ja Nigerian 95%. Lähdettä hän ei mainitse ja prosentit vaikuttavat olevan vahvasti yläkanttiin. Yhdysvalloissa todellisuudessa ympärileikataan tällä hetkellä vähän yli puolet pojista. Prosentit ovat kuitenkin irrelevantteja itse asian kannalta.

Stillerinkin tekemää virhepäätelmää kommentoin jo avoimessa kirjeessäni ministeri Henrikssonille, mutta toistetaan se nyt vielä: vääryyttä ei poista se, että se on jossain yleistä. Muutoinhan Stillerin pitäisi johdonmukaisuuden nimissä kannattaa vaikkapa naisten alistamista, koska se on yleistä Saudi-Arabiassa ja Afganistanissa, ja perustuu maissa käytössä olevan islamilaisen uskontulkinnan perinteeseen. Jos osaa ajatella loogisesti, tämä on väistämätön lopputulos Stillerin ympärileikkausten puolesta esittämästä perustelusta.

Stiller vetoaa yhdessä kohdassa myös ympärileikkausten oletettuihin terveyshyötyihin, jotka kuitenkin ovat kiistanalaisia eivätkä tietenkään ole edes relevantteja Suomessa, saati yleensäkään poikien ihmisoikeuksien kannalta. On näet esitetty, että ympärileikkaus vähentäisi HIV-tartuntojen määrää ja tämä todennäköisesti pitkääkin paikkansa: terskan epiteelikudos muuttuu näet paksummaksi kun esinahka ei ole sitä suojaamassa. Lapsi ei kuitenkaan tarvitse yhdynnässä suojaa HIV-tartunnalta ja jos mies haluaa kyseisen suojan vaikkapa vaihtoehtona kondomille, hän voi täysi-ikäisenä poistattaa esinahkansa. On siis ilmeistä, että moinen perustelu on epätoivoinen.

Epiteelikudoksen paksuneminen suojelee tartunnalta sitä paitsi vain jonkin verran ja pelkästään miestä; nainen on edelleen yhtä altis HIV-tartunnalle vaikka mies olisikin ympärileikattu: siemenneste on näet tartunnassa ratkaisevassa roolissa naisen kannalta.

Lisäksi Stiller viittaa melko juutalaisvetoiseen tai sinne päin kallellaan olevaan Yhdysvaltain lastenlääkärijärjestöön, jonka mukaan ympärileikkaukset vähentävät HIV-tartuntojen ohella myös virtsatieinfektioita. Jos tällaiseen perusteluun lähdetään, voitaisiin toki ehdottaa dramaattisempiakin ruumiinosien poistoja – siis mikäli terveen kudoksen poistaminen aiheuttaisi suurempia hyötyjä kuin sen säilyttäminen. Hyvin edullinen ja yksinkertainen tapa välttää virtsatieinfektioita on saippua ja vesi. Tätä Stiller ei halua mainita.

Koska leikkauksiin sisältyy aina komplikaatioita, lääkärit eivät tietenkään pääsääntöisesti suosittele terveen kudoksen poistamista oletettujen terveyshyötyjen vuoksi tässä nimenomaisessa tapauksessa. Näin toteaa myös Stillerin auktoriteetti Yhdysvaltain lastenlääkärijärjestö, mutta siitä Stiller ei vaivaudu tietenkään lukijoille kertomaan. 27. elokuuta vuonna 2012 antamassaan tiedotteessa järjestö ilmoittaa hyötyjen olevan riskejä suurempia, mutta siitä huolimatta niin pieniä, ettei ympärileikkauksia voi yleisesti suositella.

Tämäkin lausunto sai osakseen voimakasta ja aiheellista kritiikkiä. Ronald Goldman Circumcision Resource Centeristä totesi The Washington Post -lehdelle 30. elokuuta 2012, että ”mahdolliset hyödyt eivät ole tosiasiallisia lääketieteellisiä hyötyjä”. Hän lisäsi, että ”hyödyt ovat kiistanalaisia, merkityksettömiä ja liioiteltuja”.

Tästä huomaamme jälleen kerran, että ympärileikkausdebatissa uskonto ja moraali häivytetään argumentaatiosta kokonaan ja tilalle kaivetaan täysin epäolennaisia perusteluja. Kuten todettua, Stillerin todellinen ja ainoa syy kannattaa pikkupoikien ihmisoikeuksiin kajoamista on uskonto, juutalaisuus. Perinne, jota perustellaan Jumalan käskyllä. Jumalan mielestä se on ilmeisesti moraalista, mutta meidän ihmisoikeusaktivistien ja suomalaisista 80%:n mielestä se ei sitä ole.

Lainaan Tiina Raevaaran näkemyksiä voimakkaasti arvostelevan Stillerin kolumnin lopun kokonaisuudessaan, koska se on äärimmäisen kuvaava:

Ennen tällaista logiikkaa harrastivat lähetyssaarnaajat ja rasistit. Nyt suvaitsevaiston jäsenet ovat omaksuneet rasistien temput ja yrittävät sivistää villit juutalaiset ja muslimit. Muslimeihin kohdistuva rasismi ja antisemitismi ovat vain pitkästyttävä sivujuonne, kun silpojat yritetään saada kuriin seksuaalisen tasavertaisuuden ja suvaitsevaisuuden nimissä. Taustalla kuuluu karvaisten käsien taputus. Jussi Halla-aho kiittää.

Kommentti liittyy Raevaaran blogitekstissään esittämään pohdiskeluun ympärileikkaukseen mahdollisesti liittyvästä häpeästä joidenkin miesten kohdalla ja siitä, että itsekin ympärileikatut vanhemmat miehet, myös lääkärit, saattavat haluta ylläpitää tapaa eräänlaisena väkivallan kierteenä.

Stiller siis kääntää tämän aivan asiallisen pohdiskelun ja siihen liittyvän lasten ihmisoikeuksien puolustamisen rasismin ja antisemitismin perinteen vaalimiseksi sekä perussuomalaisten Jussi Halla-ahon tukemiseksi. Hänellä ei ole minkäänlaista halua tai kykyä ymmärtää, mistä pikkupoikien oikeudessa seksuaaliterveyteen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen on kyse, puhumattakaan siitä, että hänellä olisi jotain sanottavaa väkivallan kierteen katkaisemista tai argumentteja sen jatkamisen puolesta.

Stiller ei myöskään huomaa, että pahaksi ihmiseksi leimaamansa Jussi Halla-aho on tässä asiassa humaanimpi kuin Stiller itse; Halla-aho haluaa katkaista väkivallan kierteen. Ei Halla-ahon ja perussuomalaisten laajempi poliittinen agenda ole kysymyksessä ratkaiseva vaan argumentit pikkupoikien tahdonvastaista silpomista vastaan. Jokainen muslimi ja juutalainenhan voi aivan vapaasti täysi-ikäiseksi tultuaan ympärileikkauttaa itsensä. Halla-ahokin varmasti tämän heille suo. Miksei soisi?

*

Esinahka ei ole turha ruumiinosa. Se on peniksen herkin osa ja siten erittäin tärkeä miehen seksuaalisen nautinnon kannalta. Yhdysvalloissa poikia on perinteisesti ympärileikattu juuri tästä syystä: esinahan poiston vähentäessä seksuaalista nautintoa poikien masturboinnin on kuviteltu vähenevän. Ne, jotka vetoavat silpomisen puolustamiseksi Yhdysvaltoihin, eivät koskaan mainitse tätä tosiasiaa.

Kuten todettua, noin puolet pojista Yhdysvalloissa ympärileikataan edelleen siksi, että joku höynähtänyt kristitty perverssi on joskus kuvitellut, että masturboiminen on nuorelle vahingollista. Kaikki tieteelliset tutkimukset tietenkin osoittavat täsmälleen päinvastaista. Ympärileikkausten määrä on myös tasaisesti laskussa: kun tieto lisääntyy, vanhemmat ymmärtävät tavan haitallisuuden ja siihen sisältyvän ihmisoikeusloukkauksen.

Yhdysvalloissa tunnettu ympärileikkausten kannattaja oli kalvinisti ja lääketieteen tohtori John Harvey Kellogg (1852–1943), joka tunnetaan nimellään kulkevien maissihiutaleiden kehittäjänä. Kellogg oli huomannut, että myös lapset saavat nautintoa ulostamisesta, joten hän päätteli kiinteämmän ulosteen suovan suuremman nautinnon: siksi maissihiutaleet. Kuitupitoiset hiutaleet näet tekivät ulosteesta löysemmän ja tämän Kellogg arvioi vähentävän moraalisesti turmiollista nautintoa.

Hänen vastaavat näkemyksensä ovat ainakin osittain Yhdysvaltain ympärileikkauskäytäntöjen taustalla, vaikkakaan vanhemmat ja ympärileikkauksilla rahaa tekevät lääkärit eivät välttämättä sitä tiedä tai eivät siitä välitä.

Kellogg suositteli tyttöjen itsetyydytykseen klitorikselle kaadettavaa fenolia, joka polttaa hermoradat. Ylipäätään hänen ehdottomansa menettelytavat lasten itsetyydytyksen juurimiseksi olivat tavattoman julmia:

”Nuoremmilla lapsilla, joihin moraaliset perusteet eivät tehoa, voidaan käyttää muita keinoja. Sukupuolielinten sitomista on kokeiltu menestyksellä. Käsien sitominen on myös tepsivä keino joissakin tapauksissa; mutta tämä ei aina toimi, sillä lapset juonittelevat usein jatkaakseen tapaansa muilla keinoin, kuten venyttelemällä jäseniään tai makaamalla vatsallaan. Sukupuolielinten peittäminen häkillä on toiminut hyvin.

”Toimiva lääke lähes aina on pikkupoikien ympärileikkaus, varsinkin jos esinahka on vähänkin ahdas. Lääkärin tulisi tehdä leikkaus ilman nukutusta, koska leikkauksen lyhytaikaisella tuskalla on tervehdyttävä vaikutus mieleen, varsinkin jos se yhdistetään rangaistuksen ideaan, kuten hyvin voidaan tehdä joissakin tapauksissa. Kirvely joka kestää useita viikkoja lopettaa tavan, ja jos se ei ole aiemmin tullut vahvasti fiksoituneeksi se voi unohtua eikä sitä enää aloiteta uudelleen. Jos lasta halutaan vahtia, hänen pitäisi olla sellaisen tarkkaavaisuuden ympäröimä, ettei hän voi hairahtua tulematta paljastetuksi. Jos häntä vahditaan vain osittain, hän pian oppii välttämään valvonnan ja silloin tuloksena on vain se, että hän oppii petkuttamaan paheensa vuoksi.”

(Kellogg J.H., ‘Plain Facts for Old and Young: Embracing The Natural History and Hygiene of Organic Life’, 1877; Kellogg J.H., ‘Treatment for Self-Abuse and Its Effects: Plain Facts for Old and Young’, 1888. Englannista suomentanut Heikki Sariola. Lainattu Anu Suomelan jälkisanoista ”Suomalaista sooloseksiä” teoksessa Philippe Brenot: Masturboimisen ylistys, Kani 2008).


Suomessa 80% kansasta siis vastustaa ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia. Tätä silpomisen puolustajat eivät tietenkään koskaan mainitse. Yhdysvaltoihin tai Nigeriaan vetoaminen on tässä kysymyksessä sama kuin vedottaisiin Venäjään, kun halutaan vastustaa Suomessa lehdistönvapauden rajoittamista. ”Venäjällä valtio voi vapaasti puuttua tiedotusvälineiden toimintaan, jos uutisointi ei valtionjohtoa miellytä. Venäjällä on vakiintunut autoritaarisen hallinnon perinne ja sen kritisoiminen on russofobiaa.”

Onko siis niin, että Suomen parlamentaarisessa demokratiassa tätä asiaa kysytään mieluummin yhdysvaltalaisilta tai nigerialaisilta? Tuskin. Siihen vetoavat vain silpomisen puolustajat, koska heillä ei ole ensimmäistäkään argumenttia ei-lääketieteellisten ympärileikkausten moraalisuuden puolesta. Kun moraali on kadoksissa, vedotaan usein massaan, joukkovoimaan. Paitsi kotimaan joukkovoimaan. Näyttää onneksi siltä, että valtaosa suomalaisista on moraalista väkeä, joka kunnioittaa myös pikkupoikien oikeuksia. Tästä Stiller, Henriksson ja muut rituaalisilpomisen kannattajat vaikenevat.

*

Suomessa on viime vuosina käyty asian tiimoilta oikeutta muutaman kerran. Tavattoman surullinen päivä pikkupoikien ihmisoikeuksien kannalta oli 17. lokakuuta 2008. Sinä päivänä Korkein oikeus teki päätöksen, josta tuli ennakkotapaus. Siihen on jo vedottu eräässä erityisen törkeässä tapauksessa ja eittämättä toisissakin tapauksissa, joihin en tässä mene lähemmin. Yhdessä näistä tapauksista ympärileikattu poika oli kaksi kuukautta liikuntakyvytön.

Korkein oikeus päätti antamassaan tuomiossa, että uskonnollisista syistä tehty poikalapsen ympärileikkaus ei ole rangaistava teko, jos leikkaus tehdään asianmukaisesti ja kivunlievityksestä huolehditaan. Mainittu muotoilu on ratkaisevassa roolissa: jos leikkaus tehdään asianmukaisesti ja kivunlievityksestä huolehditaan.

Päätöksessään KKO toteaa myös suorastaan kafkamaisesti, että lapsen huoltajalla on oikeus päättää ympärileikkauksen kaltaisesta pysyvän ruumiinvamman tuottamisesta, ”kunhan toimenpide edistää lapsen hyvinvointia ja kehitystä”.

Mikään tutkimus ei kuitenkaan osoita lapsen hyvinvoinnin lisääntyvän silpomisesta. Ja miten esinahan poistaminen voisi edes teoriassa edistää lapsen kehitystä? Onko sellainen mies, jolla on esinahka, siis kehittymättömämpi kuin sellainen, jolta se on poistettu? Oikeuden perustelu kuulostaa täysin mielivaltaiselta eikä siinä ole suoraan sanoen järjen hiventä.

Uskonnollisesta syystä tehdyllä ympärileikkauksella voi KKO:n päätöksen mukaan jopa ”olla myönteistä merkitystä muslimipojan ja hänen identiteettinsä kehittymisen kannalta sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöön liittymisen kannalta … ympärileikkaus on muslimeilla vakiintunut ja vanha perinne sekä kiinteä osa miesten identiteettiä”.

Kuten olen jo aiemmin todennut ja kuten on itsestään selvää, täysi-ikäinen mies voi tietenkin ympärileikkauttaa itsensä aivan vapaasti. Lapsi sen sijaan ei voi päätöstä itse tehdä eikä näyttöä kehittymisen edistymisestä tai yhteisöön tiukemmin liittymisestä ole. Miehethän eivät yleisesti vertaile peniksiään tavatessaan yhteisöllisissä merkeissä ja tarkista, onko kaverikin ympärileikattu. Yhteisöllisyys syntyy aivan muista asioista kun esinahasta tai sen puutteesta.

KKO esitti myös, että ”lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen puututtiin vain vähän … eikä toimenpiteestä jäänyt pysyvää haittaa”.

Perustelu ei vastaa tunnettuja lääketieteellisiä tosiasioita. Esinahan poistaminen on kaikissa tapauksissa terveysriski, koska operaatioon sisältyy aina komplikaatioiden vaara. Toimenpide aiheuttaa lisäksi pysyvän ja peruuttamattoman ruumiinvamman, joka alentaa miehen seksuaalista herkkyyttä ja toimintakykyä. Ja mikä pahinta: se on väkivaltaista kajoamista lapsen koskemattomuuteen kaikkein intiimeimmällä fyysisyyden osa-alueella.

Kirjeessäni oikeusministerille mainitsin, että Suomen rikoslaissa pahoinpitely on tietenkin rangaistavaa. Silpomisen ja muunlaisen fyysisen pahoinpitelyn pitäisi johdonmukaisuuden nimissä olla kiellettyä myös niissä tapauksissa, kun sitä yritetään puolustaa uskontoon tai kulttuuriin vetoamalla.

Toisaalta Suomen juutalaisessa yhteisössä on iät ajat tehty poikien ympärileikkauksia, joista ei ole nostettu oikeusjuttuja. On siis ilmeistä, että uskonnoille on annettu tässä suhteessa erivapaus rikoslain suhteen. Aiemmin siitä on käytännössä lähes kokonaan vaiettu, mutta ne ajat ovat nyt peruuttamattomasti ohi.

Perustuslaki ja Lapsen oikeuksien sopimus kieltävät syrjinnän sukupuolen tai uskonnon perusteella, ja valtio on sitoutunut ryhtymään tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin lapsen terveydelle haitallisten perinnäistapojen poistamiseksi. Euroopan biolääketieteen sopimus kieltää kajoamasta suostumustaan antamaan kykenemättömän ihmisen koskemattomuuteen muuten kuin tämän välittömäksi omaksi eduksi.

Tyttöjen sukupuolielinten silpominen on jo selkeästi tuomittu kaikissa oikeusvaltioissa, mutta poikia perustavanlaatuinen ihmisoikeus yksilön koskemattomuudesta ei näytä suojaavan.

KKO:n päätös on siis vaarallinen ennakkotapaus, koska sen avulla lasten silpomista voi perustella muutenkin kuin uskonnollisena tapana, jos sen vain saa näyttäytymään "lapsen kokonaisetuna". Tosiasiassa ympärileikkaus on vakava yksilön koskemattomuuden loukkaus. Se on sukupuolielinten silpomista.

*

Väestöliiton ylilääkäri on kunnostautunut asiassa varsin ikävällä tavalla. Väestöliitonhan on tarkoitus edistää nuorten seksuaaliterveyttä ja turvata seksuaalioikeuksia. Ylilääkäri Dan Apter tekee juuri päinvastoin ja tämä näkyy jopa Väestöliiton suhtautumisessa pikkupoikien sukupuolielinten silpomiseen.

Apter on uskonnoltaan juutalainen, ja tekee ympärileikkauksilla bisnestä, mikä selittää asian. Hän ei ole puolueeton asiantuntija vaan uskoaan tunnustava juutalainen, joka kannattaa pikkupoikien silpomista, ja hyötyy siitä vieläpä taloudellisesti.

Apter on kertonut tehneensä runsaan 30 vuoden aikana noin 10–40 poikien ympärileikkausta vuodessa. Apterin toiminta siis näkyy suoraan Väestöliiton kannanotossa, vaikka järjestön pitäisi edistää nuorten seksuaaliterveyttä ja turvata seksuaalioikeuksia. Toisin sanoen Väestöliitto suojelee ylilääkäriään.

Ylen MOT-ohjelma esitti 24. syyskuuta 2012 jakson, joka paljasti Apterin ympärileikanneen pienen nelikuukautisen pojan isän pyynnöstä tämän kotona äidin tietämättä ja vastoin äidin tahtoa. Seuraavana päivänä, kuin sattumalta, Väestöliitto julkaisi kannanoton, jonka mukaan ”Väestöliitto ei vastusta poikien ympärileikkausta, kun se liittyy uskonnollisiin ja kulttuurisiin traditioihin”.

Apter on myös ollut kuultavana työryhmässä, jonka tehtävä ollut laatia lainsäädäntöön liittyvä ohjeistus ei-lääketieteellisistä eli rituaalisista ympärileikkauksista sosiaali- ja terveysministeriölle vuonna 2003. MOT-ohjelmassa käsitelty tapaus antaa aihetta kysyä, miten ihmeessä Apter voi toimia tällaisessa asemassa.

*

Mitä tekisit, jos olisit pienen pojan äiti, ja kuulisit, että kotoa poissa ollessasi hänen esinahkansa olisi leikattu ilman lupaasi, vastoin nimenomaista tahtoasi? Pitäisitkö operaation suorittanutta lääkäriä, joka ei asiasta sinulta vaivautunut edes kysymään, eettisesti pätevänä tehtäväänsä Väestöliiton ylilääkärinä? En minäkään.

Tapausten kulku on seuraava.

Suomalaissyntyisellä naisella ja nigerialaista alkuperää olevalla miehellä on kaksi lasta, nelivuotias tytär ja neljän kuukauden ikäinen poika. Isä on katolinen; Nigeriassa myös kristittyjen keskuudessa on tapana ympärileikata pojat. Pariskunta on väitellyt asiasta lukuisia kertoja, äidin vastustaessa heidän poikavauvansa ympärileikkausta jyrkästi ihmisoikeusnäkökohdista.

Isä on kuitenkin päättänyt ympärileikkauttaa pojan ja huijaa äidin tämän sisaren tupaantuliaisiin yhdessä heidän tyttärensä kanssa. Tätä mies perustelee äidille sillä, että eräät hänen nigerialaiset ystävänsä haluavat tulla katsomaan poikaa. Äiti uskoo miestään ja sillä aikaa kun hän sekä heidän tyttärensä ovat naisen sisaren luona, Dan Apter saapuu pariskunnan asunnolle ja ympärileikkaa vauvan olohuoneen pöydällä isän pitäessä poikaa jaloista.

Apter ei ennen leikkausta kysy lapsen terveystietoja, eikä edes varmista hänen henkilöllisyyttään. Apter ei varmista, että äiti on antanut luvan ympärileikkaukselle, vaan uskoo isän väitteen. Apter kylläkin pyytää isää soittamaan äidille, mutta mies soittaa pari kertaa johonkin toiseen numeroon eikä Apter vaivaudu lykkäämään ympärileikkausta kunnes asia saadaan varmistettua. 

Hän poistaa vauvan esinahan ja veloittaa siitä kaksisataa euroa. Tällainen on käräjäoikeuden pöytäkirjan mukaan Apterille normikeikka, jollaisia hän heittää säännöllisesti. Apter siis leikkaa vauvat mieluummin näiden kotona kuin sairaalassa kliinisissä olosuhteissa. Isä maksaa käteisellä vain 160 euroa, koska vaimon pankkiautomaattikortissa on nostorajoitus. Hän sopii maksavansa loput 40 euroa myöhemmin, kun Apter tulee tarkistuskäynnille. Apter ottaa rahat ja poistuu asunnosta. Keikka on heitetty.

Isä soittaa äidille ja kertoo, että tälle on kotona iloinen yllätys. Kun äiti tulee tyttären kanssa kotiin, isä kertoo, ettei pojan ympärileikkauksesta tarvitse enää riidellä, koska asia on hoidettu.

Äiti järkyttyy ja pakenee lapsen kanssa läheiselle huoltoasemalle, mistä soittaa poliisit. Isä pidätetään ja äiti sekä poika toimitetaan lastenklinikalle.

Asia käsiteltiin myöhemmin Helsingin käräjäoikeudessa. Sekä pojan isä että Dan Apter olivat syytteessä törkeästä pahoinpitelystä. Apter vapautettiin syytteestä, koska operaatio oli käräjäoikeuden arvion mukaan suoritettu ”asianmukaisesti ja kivunlievityksestä oltiin huolehdittu”, mutta isä sai sakkoa. Tuomio perustui siis KKO:n ennakkotapaukseen, vaikka katolilaisuuteen ympärileikkaus ei edes kuulu. Se on tapana Nigeriassa, mutta muuten katolilaiset eivät sitä harjoita. Juutalaisena Apter ei voi olla tietämättä tätä tosiasiaa.

Käräjäoikeuden päätöksessä kenties ratkaisevassa roolissa oli Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran lausunto. Apterin kotioloissa suorittama leikkaus, joka hänellä on siis yleinen tapa ympärileikata pikkuvauvoja, ei täyttänyt kliinisiä lääketieteellisiä vaatimuksia oikeastaan miltään osin. Tämän totesi asiassa kuultu Valviran lastenkirurgian pysyvä asiantuntijalääkäri, dosentti Timo Hurme, käräjäoikeuden päätöksen perusteella jo esitutkintavaiheessa. Oikeuden päätöksessä todetaan kuitenkin puutteita vähätellen seuraavaa:Hurme oli antanut esitutkintapöytäkirjan liitteenä 12 olevan lausunnon 28.1.2010.

Lapsen operaatiossa ei käytännössä pyydetty huoltajien kirjallista suostumusta, mutta edellytettiin kyllä, että molemmat huoltajat olivat sen takana.

Hurme ei tiennyt miten nyt kyseessä oleva operaatio tarkemmin ottaen oli suoritettu, mutta papereiden perusteella se oli varmaan tehty ihan hyvin. Lausuntonsa mukaisesti Hurme oli nähnyt siinä puutteita lähinnä vain leikkausympäristön ja tarvittavan henkilöstön sekä välineistön suhteen. Varautuminen mahdollisiin ongelmatilanteisiin oli noissa olosuhteissa puutteellista. Kotona leikkauksia ei pitänyt tehdä jo tarvittavan steriliteetinkään puolesta. Mukana olisi pitänyt olla osaavaa henkilöstöä tarkkailemassa potilaan hengitystä, verenpainetta, pulssia, happitasapainoa ja niin edelleen. Aina oli olemassa mahdollisuus, että potilasta jouduttaisiin elvyttämään. Puudutuksesta saattoi tulla ongelmia, kun kyse oli jo liikkumaan kykenevästä lapsesta.

Jos ympärileikkaus tehtiin lääketieteellisistä syistä, siitä ei pitemmän päälle ollut muuta kuin ehkä kosmeettista haittaa.

Kirurgisen toimenpiteen suorittaminen edellytti etukäteisvalmisteluna lapsen terveyshistorian tuntemista. Se ei vaatinut erillistä verikoetta, mutta lapsen vuotostatus oli hyvä tietää.

Ympärileikkaus oli normaalisti päiväkirurginen toimenpide käsittäen 2–6 tunnin jälkiseurannan osastolla, mutta silloin puhuttiin 5–10-vuotiaasta lapsesta. Alle 1-vuotiaalle sitä ei tehty kuin todella tärkeästä syystä. Esimerkiksi 5 kuukautiselle lapselle peniskirurgia tehtiin sairaalassa nukutuksessa, koska hän oli jo niin iso, että hänestä oli muuten pidettävä kiinni.


Hurmeen mukaan huomattavia riskejä siis oli, mutta lainatussa osiossa niitä jostain syystä vähätellään. Lisäksi Hurme ei näytä olevan selvillä esinahan merkityksestä miehen seksuaaliselle nautinnolle, koska toteaa, ettei sen poistamisesta ole pitemmän päälle ”muuta kuin ehkä kosmeettista haittaa”. Kosmeettisuushan on makuasia, mutta sen sijaan esinahan tuntoherkkyys on tunnettu lääketieteellinen tosiasia ja sillä on keskeinen vaikutus miehen seksuaaliseen nautintoon. Juuri seksuaalisen nautinnon vähentämiseksi esinahan poistoa uskonnollisesti perustellaan.

Lastensuojelun keskusliiton lapsiin kohdistuvan väkivallan erityisasiantuntija Heikki Sariola on tarkastellut ympärileikkausten kielteisiä seurauksia blogitekstissään 7. maaliskuuta 2012.

Ympärileikkausten kielteiset seuraukset on tunnettu vuosisatoja, ellei tuhansia. 1100-luvulla eli kaikkien aikojen suurimpana juutalaisena filosofina usein pidetty filosofi ja lääkäri Moses Maimonides (1135–1204). Maimonides kannatti leikkauksia ja esitti niille kaksi perustelua, joissa hän tuo nuo haitalliset seuraukset esiin.

Ensinnäkin ympärileikkaus vähentää Maimonideksen mukaansa seksuaalista halua ja toimintakykyä. Toiseksi ympärileikkauksella testataan ryhmään sitoutuminen. Näin Maimonides kirjoitti leikkauksen vaikutuksesta seksuaaliseen haluun.

”On ajateltu, että ympärileikkaus täydellistää sen, mikä on vajavaista synnynnäisesti. Tämä antoi kenelle tahansa mahdollisuuden esittää vastaväite ja sanoa: kuinka luonnolliset asiat voivat olla vajavaisia, niin että niitä täytyy ulkopuolelta korjata, varsinkin kun tiedämme kuinka tarpeellinen esinahka on tuolle elimelle?

”Itse asiassa tätä käskyä ei ole annettu silmällä pitäen synnynnäisen vajavuuden korjaamista, vaan silmällä pitäen moraalisen vajavaisuuden korjaaminen. Tuolle elimelle aiheutettu ruumiillinen kipu on ympärileikkauksen todellinen tarkoitus.

”Mitkään yksilön suojaamiseksi välttämättömät toiminnot eivät vaurioidu sen vuoksi, myöskään lisääntyminen ei käy mahdottomaksi, mutta kiihkeä aistillisuus ja himo joka ylittää sen mikä on tarpeen, vähenevät.

”Se tosiasia, että ympärileikkaus heikentää kykyä seksuaaliseen kiihottumiseen ja joskus ehkä vähentää nautintoa on epäilemätöntä. Sillä jos syntymässä tuo elin on saatu vuotamaan verta ja siltä on poistettu sen peite, täytyy sen epäilemättä heikentyä.”

Ympärileikkauksen merkityksestä ryhmään sitoutumiselle Maimonides kirjoitti näin:

”Käsitykseni mukaan ympärileikkauksella on toinen hyvin tärkeä merkitys, nimittäin että kaikilla, jotka tunnustavat tämän käsityksen – siis niillä jotka uskovat Jumalan ykseyteen – tulisi olla ruumiissaan merkki joka yhdistää heitä, niin ettei kukaan, joka ei kuulu heihin, voisi väittää olevansa yksi heistä, vaikka olisikin muukalainen. Sillä hän tekisi sen hyötyäkseen heistä tai pettääkseen ihmisiä, jotka tunnustavat tätä uskontoa. Mieshän ei teetä leikkausta itselleen tai pojalleen muuta kuin aidon uskon seurauksena. Sillä se ei ole niin kuin viilto jalkaan tai polttomerkki käsivarteen, vaan se on erittäin ankara toimenpide.”

(Maimonideksen tekstikatkelmat Heikki Sariola on kääntänyt teoksesta: Maimonides, Moses. The Guide of the Perplexed. Translated by Shlomo Pines. Chicago: The University of Chicago Press, 1963.)

Kun käräjäoikeuden päätöstä tarkastelee laajemmin, ei voi olla ihmettelemättä sokeaa uskoa KKO:n aiempaan tuomioon. Erityisen ongelmallinen on yhteisöön sitoutuminen, koska Suomessa syntynyt ja asuva katolinen lapsi ympärileikattuna radikaalisti poikkeaa muista samaan yhteisöön kuuluvista pojista. Katolisuuteenhan ympärileikkaus ei kuulu eikä myöskään suomalaiseen luterilaisuuteen tai ortodoksisuuteen. Käräjäoikeus tuntuu siis olettavan, että lapsi jotenkin automaattisesti kuuluu isänsä kulttuuriin, vaikka lapsi asuisi Suomessa eikä Nigeriassa.

Tätä kirjoittaessani Hovioikeus on juuri antanut asiassa ratkaisun, jossa pojan isä vapautettiin kokonaan pahoinpitelysyytteestä, samoin Apter.

Käräjäoikeuden tuomiossa esitetyn materiaalin pohjalta muodostamani käsitys on, että sekä Käräjäoikeuden että Hovioikeuden tuomio on oikeusmurha lapselle ja äidille. Lisäksi sekä Valviran että Väestöliiton toiminta asiassa on suorastaan moraalitonta, Dan Apterin toiminnasta puhumattakaan. Oikeuden päätös asettaa nigerilaisen esikristillisen perinteen suomalaisen perinteen yläpuolelle, lainsuojaa nauttimaan. Äidin ja pojan oikeus ei merkitse asiassa mitään. 

Oikeudessa esitettiin kirjallisena todisteena myös Apterin tapauksesta laatima potilasmuistio. Siinä Apterin käytös paljastuu koko komeudessaan: hän nimittäin väittää, että pojan äiti olisi kymmenen minuutin puhelunkeskustelun aikana kertonut Apterille, että hänen vanhempansa ovat käyttäneet häntä lapsena seksuaalisesti hyväksi.

Ensinnäkään tällainen tieto ei kuulu pojan ympärileikkausta käsittelevään potilasmuistoon eikä lääkäri sitä edes saisi luottamussyistä missään nimessä paljastaa, ja toisekseen valhe on selvästi esitetty psykologisoimaan äitiä, siis tämän motiivia poikansa ympärileikkaamisen vastustamiseen. Kyseinen motiivi ei myöskään pidä paikkaansa, koska todistelun perusteella on selvää, että äiti vastusti lapsensa ympärileikkaamista nimenomaan ihmisoikeussyistä.

Apterin väite loukkaa äitiä ja äidin vanhempia syvästi, eikä sillä ole mitään merkitystä teon oikeellisuuden tai vääryyden kannalta. Sitäkin paremmalla syyllä Väestöliitto voisi valita ylilääkärinsä huolellisemmin.

Pikkupoikien ihmisoikeuksia saa näköjään surutta polkea ja tämä tapahtuu Suomessa 2000-luvulla. Väestöliiton nuorten seksuaaliterveyttä ”edistävä” ylilääkäri vieläpä tekee sillä rahaa, ottaa maksun käteisenä, ja katoaa Helsingin pimeään iltaan leikkelemään lisää puolustuskyvyttömien pikkuvauvojen esinahkoja. Näin Väestöliitto toimii nuorten ja perheiden hyvinvoinnin puolesta sekä turvaa seksuaalisia oikeuksia, kuten se internetsivuillaan ylpeästi ilmoittaa.


*

Jos ajatellaan tavan historiaa, sukupuolista väkivaltaa avuttomia kohtaan, joka on alunperin perustunut taikauskoon, niin sen laillistaminen 2000-luvulla tuntuu uskomattomalta. Perinne liittyy miehisyyteen, erityisesti statukseen, koska silpomisella on varhaisemmissa kulttuureissa saavutettu korkeampi asema yhteisössä. Peniksiä on silvottu myös siirtymäriitteinä rajumminkin, viillelty syvälle paisuvaiskudokseen, jopa miltei halkaistu.

Kuten edellä lainattu Heikki Sariolan teksti osoittaa, juutalaisilla ympärileikkaukseen on jo varhain liittynyt moraalinen aspekti. Uskomuksen mukaan ympärileikkaus vähentää seksuaalista halua ja sitouttaa pojan yhteisöön tiukemmin. On siis selvää, että pikkulapsen peniksen silpomisen ainoa syy liittyy tällaisiin primitiivisiin uskomuksiin, joiden puolesta ei ole mitään tieteellistä näyttöä, saati eettisiä perusteluja.

Sekä Suomen että Ruotsin lääkäriliitot vaativat rituaalisten ympärileikkausten kieltämistä lailla. Kansainvälisesti yksikään lääketieteellinen organisaatio ei suosittele rutiininomaista ympärileikkausta. Päinvastoin: sitä vastustetaan yleisesti. Lääkäreille – pois lukien Dan Apter uskonveljineen – asian eettinen puoli on siis täysin selvä.

*

Riitinhän voi suorittaa myös symbolisesti, vaikkapa höyhenellä peniksen päätä pyyhkäisemällä, jos yhteisö vain sopii, että rituaalinen vaikutus on sama. Meille uskonnottomille rituaali on tietenkin edelleen taikauskoa, mutta meillä ei ole mitään syytä vastustaa sitä, koska siitä ei aiheudu lapselle vahinkoa eikä hänen ihmisoikeuksiaan muutenkaan loukata.

Joillain juutalaisilla on tietääkseni käytössä tapa, jossa esinahan asemesta leikataan nauhaa tai kangasta. Oli miten oli, tällaisia vaihtoehtoja olisi tavattoman helppo keksiä, ja niille voisi antaa uskonnollisen siunauksen, jos vain tahtoa olisi. Ongelma on kuitenkin siinä, että uskovat haluavat noudattaa pyhien kirjojensa määräyksiä kirjaimellisesti, olivat ne miten primitiivisiä tahansa. Jos Abrahamin Jumala on Moosekselle tietyn määräyksen antanut, juutalaiset haluavat sitä noudattaa. Paitsi suurinta osaa kyseisistä määräyksistä, kuten aviorikoksista määrättyä kivitysrangaistusta. Pikkupoikia on kuitenkin helpompi kohdella kaltoin, koska he ovat täysin avuttomia.

Jos vastaavan ikäiseltä lapselta viillettäisiin korvasta pala pois, vanhempia varmasti pidettäisiin julmureina, ellei tapaa olisi oikeutettu jossain vanhassa yhteisön pyhänä pitämässä kirjoituskokoelmassa. On näet selvää, että ne vanhemmat, jotka eivät ole juutalaisia tai muslimeja, pitävät pikkupojan sukupuolielimen silpomista brutaalina, aivan kuin he pitäisivät lapsen korvan silpomista brutaalina. Suomalaisista siis 80% vastustaa rituaalisilpomista ja varmasti suuri osa heistä haluaisi kriminalisoida tavan. Olen yksi heistä.

Korvaa ei edes voi verrata esinahkaan, koska korvassa on vähän tuntohermoja. Esinahan sisäpuolella sen sijaan on kymmeniätuhansia hermopäitä, jotka ympärileikkauksessa katkaistaan.

On aivan uskomatonta, että tällainen tapa voidaan sallia ja joku vieläpä haluaa suojata sen erityslailla. Laki, joka oikeuttaa lapsen ruumiillisen pahoinpitelyn uskonnon sekä sukupuolen perusteella ja aiheuttaa pojalle elinikäisen ruumiinvamman vartalon herkimpään kohtaan, on juuri niin julma, kuin pronssikautiselta moraalilta sopii odottaa. Pronssikauden ankara Jumala vaatii veriuhrin. Muu ei kelpaa.


Ainoa relevantti kysymys asiassa on lopulta se, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, Pronssikaudella runoiltu Jumalan määräys vai yhdenvertaiset ihmisoikeudet kaikille yksilöille uskonnosta ja sukupuolesta riippumatta.