12 April 2019

Lääkitystä ilmastoahdistukseen

Skeptikko 1/2019

Matti Virtanen: Ilmastopaniikki – hoito-opas. Docendo 2019.

Skeptikoille tuttu yhdistyksen perustajajäsen Matti Virtanen tarjoilee uudessa kirjassaan mediassa ja politiikan käytävillä rehottavaan ilmastopaniikkiin täsmälääkitystä, mutta onko se vain homeopatiaa tai muunlaista uskomushoitoa? Näin ainakin voisi päätellä teoksen sosiaalisessa mediassa aiheuttamista torjuntareaktioista. Virtasen alarmisteille juottama karvas linimentti on heti kättelyssä sylkäisty tekijän kasvoille ja tuomittu aivan liian pahanmakuiseksi. Sanomattakin selvää, että kiivaimmat arvostelijat eivät teosta ole edes lukeneet eivätkä lue. Kannattaisi kuitenkin.

Tekijä peräänkuuluttaa ilmastokeskusteluun rauhallista harkintaa ja faktapohjaa. Toiveeseen on helppo yhtyä, mutta se saattaa olla idealismia. Poterot ovat syviä ja tuskin niistä moni vapaaehtoisesti päivänvaloon haluaa kiivetä. On mukavampaa olla oikeassa ja hyvä, tai oikeassa ja paha, riippuen kummasta ääripäästä asiaa katselee.

Alarmistit vastaan denialistit, se on kiistan perusasetelma, vaikka jatkumolle mahtuu toki kaikkea taivaan ja helvetin väliltä. Alarmistien mukaan taivas, ilmasto, on ihmisen syntien eli kapitalismin aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen myötä lähitulevaisuudessa muuttamassa maapallon helvetiksi, tulipätsiksi, kun taas denialistien sekä skeptikoiden mielestä alarmistit ovat eskatologisilla poliittisilla päätöksillään vaarassa muuttaa tavallisen pienen ihmisen elämän helvetiksi.

Taivas on korkea ja paljon mahtuu kaasuja ja outoja ilmiöitä sen kaaren alle. Näihin mystisiin elementteihin lukija pääsee Ilmastopaniikissa tutustumaan yleistajuisesti ja viihdyttävästi. Tekijän tyyli on selkeä ja luettava, mutta teoksessa on haastatteluiden sisällöstä johtuen aika paljon toistoa, jota olisi voinut toimitusvaiheessa hyvinkin karsia. 

Toisaalta kirjailija voi ajatella, että kertaus on opintojen äiti. Nyt eri ihmiset kertovat osittain samoja asioita, mutta tärkeintä lienee Virtasen mielestä se, että viesti menee perille. Monelle se ei mene, mutta se on ollut kirjoittajalla tiedossa jo etukäteen. Teoksen sanoma maistuu lähinnä niille, jotka ovat epäilijöitä ja vastarannan kiiskiä luonnostaan. Heitä Virtanen haluaa kutsua ilmastorealisteiksi. Virallisen linjan edustajia ja alarmisteja sen sijaan tekijän harhaoppi ei taatusti vakuuta. Tämä on sääli, sillä juuri heidän pitäisi teos lukea ja ottaa vaari sen sanomasta.

Kauhukabinetti

Virtanen ei salaile omaa taustaansa, joka onkin tuttu Ylen MOT-ohjelmaa aikoinaan seuranneille. Kyseinen ajankohtaisohjelma on punavihreissä piireissä suorastaan pahamaineinen juuri Virtasen ja Martti Backmanin räävittömän ilmastoskeptismin vuoksi. Ilmastoskeptismillä tarkoitan tässä sitä, että molemmat herrasmiehet kieltäytyvät uskomasta hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n virallista totuutta ihmisen ja hiilidioksidin vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen. Virtasen kirja tallaa samoja polkuja. Backmania kiitetään teoksen lopussa, monen muun hilpeän paarian ohella.

Johdannossa Virtanen kirjoittaa: “Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Olen eri mieltä: ilmastopaniikki on puutteellisesta ja osin virheellisestä tiedosta johtuva oireyhtymä, joka hellittää lukemalla luonnonhistoriaa ja perehtymällä niin sanottuun isoon kuvaan, jossa ihminen palautetaan – Veikko Huovista mukaillen – omalle kusiaisen paikalleen maailmankaikkeudessa. Käy ilmi, että ilmaston muutosta tapahtuu myös täysin ilman ihmisen apua” (9).

Ihminen on kieltämättä varsin omahyväinen laji, jolla toisinaan on suuret luulot itsestään. Ominaisuus on samaan aikaan rakastettava ja rasittava, mutta ilmastonmuutoskysymyksessä se saa äärimmäisen huolestuttavia piirteitä.

Ilmastopaniikki todistelee tekijän teesiä ilmaston luonnollisesta vaihtelusta ja ihmisen vaikutuksen vaatimattomuudesta monelta kantilta. Teoksen rakenne on varsin yksipuolinen ja tendenssimäinen: alussa kirjoittaja esittelee perusasiat ja sen jälkeen haastateltavat yksitellen argumentoivat, miksi niin sanottu konsensus ilmastotieteessä ei oikeastaan olekaan konsensus ja samalla kukin kertoo oman teoriansa tai tulkintansa ilmaston vaihtelun syistä. Myös virallinen linja saa suunvuoron ja peräti viimeisen sanan. Silti epäilijöiden suhde uskoviin on musertava, jolloin toisto ja volyymi hukuttavat IPCC:n äänet. Toisaalta tämä on nimenomaan kirjan tarkoitus, sillä virallinen linja saa kyllä riittävästi tilaa mediassa.

Moni skeptikko on tuttu MOT-ohjelmasta, kuten tanskalainen Henrik Svensmark ja suomalainen Jarl Ahlbeck. Maineikkain haastatelluista on eittämättä amerikkalainen Richard Lindzen, MIT:n meteorologian emeritusprofessori, todellinen raskaan sarjan kerettiläisveteraani. Mukana on ylipäätään varsin originellia sakkia, joka uskoo omiin teorioihinsa yhtä hartaasti kun virallisen linjan edustajat omiinsa. Esimerkiksi Svensmarkin teoria pilvien muodostukseen vaikuttavista kosmisista tekijöistä kärsii näytön puutteesta, mutta se ei miestä haittaa.

Viralliseen versioon sokeasti uskoville teoksen toisinajattelijat ovat suoranainen kauhukabinetti. Mukana on tutkijoita, poliitikkoja ja lobbari. Mainittakoon myös reilu kymmenen vuotta sitten Skepsis ry:n tilaisuudessa nyttemmin edesmenneen kunniapuheenjohtaja Ilpo V. Salmen (1926-2018) kanssa väkevästi debatoinut Boris Winterhalter. Hän edustaa geologista näkökulmaa, jossa nykyinen ilmastonmuutos asetetaan tuhansien vuosien kontekstiin. Pidemmän aikaskaalan luulisi tuovan malttia ja suhteellisuudentajua julkiseen keskusteluun, mutta näin ei valitettavasti tapahdu.

On tärkeää huomioida, että moni haastatelluista uskoo viralliseen teoriaan joko kokonaan tai osittain, vaikka sinänsä jo pelkkä osittain uskominen johtaa herkästi kirkonkiroukseen alarmistipiireissä: pitäisi ostaa kerralla koko paketti eskatologioineen kaikkineen. Pahin mahdollinen vaihtoehto on muuttunut alarmistien viralliseksi totuudeksi vaikka se on pelkkä tietokonemallinnettu skenaario, ei edes ennuste. Ihminen useimmiten uskoo sen, minkä haluaa.

Haastatelluista filosofian tohtori ja kokoomuksen pitkäaikainen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola on ainoa nainen ja vastaa Virtasen mukaan kymmentä äijää. Korhola on myös kristitty ja vetää kokemustensa pohjalta vahvat yhtäläisyysmerkit alarmismin ja uskonnon välille.

Teoksessa esitellään asiallisesti IPCC:n virallisen suuren kertomuksen ongelmia, kuten surullisenkuuluisa lätkämailatemppu ja lämpötila-aineistojen jälkikäteen justeeraaminen, joiden avulla viime vuosikymmeninä havaittu lämpeneminen on saatu näyttämään dramaattisemmalta kuin se onkaan. Vertaisarvioidut tiedejulkaisutkin ovat kaiken maailman ilmastoveiveillä nakertaneet omaa uskottavuuttaan ja alkaneet painottaa oikeaoppisuutta enemmän kuin tieteellisyyttä. Jopa kunnianarvoisa Nature on tässä suhteessa kompromettoinut maineensa.

Moni likainen yksityiskohta virallisessa kertomuksessa, Climategate-skandaalista puhumattakaan, antaa kieltämättä aihetta Virtasen esiin nostamiin epäilyksiin. Tiede ja politiikka ovat jo ajat sitten menneet ilmastotutkimuksessa niin iloisesti sekaisin, että koko ala on varsin pahasti korruptoitunut. Jos pelkkä vaihtoehtoisten hypoteesien esittäminen tai hiilidioksidin vaikutuksen volyymin kyseenalaistaminen johtaa apurahojen menettämiseen, julkaisukieltoon ja suoranaiseen ostrakismiin, kyse ei enää ole tieteestä vaan jostain aivan muusta.

Vuoden 2007 synkkä profetia

Ihmisellä näyttää olevan luontainen taipumus ennustaa tuhoa ja katastrofeja lähitulevaisuuden vitsauksina. Historia osoittaa, että sitkeä usko maailmanloppuun on pysyvä ilmiö itseään alati syyllistävän lajimme keskuudessa. Jos ja kun ihmiskuntaan pettyneen pessimistisromanttisen profeetan ennuste ei toteudu, hän vain siirtää maailmanloppua aina viidellätoista vuodella eteenpäin. Usko itsessään ei tosiasioiden edessä koskaan horju. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama luonnon järjestelmien peruuttamaton luhistuminen on tämän lajityypillisen uskomuksen moderni tieteisversio.

Asiat on helppo asettaa mittasuhteisiin vilkaisemalla Iltalehden uutista vuodelta 2007. Otsikko kuuluu: ”10 vuotta aikaa pelastaa maailma.” Ingressissä lukee kohtalokkaasti: ”Kasvihuonekaasujen lisääntyminen tekee ilmastonmuutoksen pian mahdottomaksi pysäyttää.” Uutisen päiväys on 1.2.2007. Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, pitäisi olla jo liian myöhäistä.

Jutussa haastatellaan IPCC:n Pariisin-kokoukseen osallistuvia tiedemiehiä ja vaikuttajia, päivää ennen tuoreimman ilmastoraportin julkistamista. Tunnelma on harrasmielisen eskatologinen.  YK:n ilmastosopimusjärjestön UNFCCC:n pääsihteeri Yvo de Boer toteaa: ”Aika on loppumassa.” 

Ranskalainen ilmastotutkija Jean Jouzel antaa ryhdikkäästi taustatukea: ”Puhumme nyt aikataulusta, jossa ’tulevat sukupolvet’ ovat jo olemassa – he ovat lapsia, jotka ovat tällä hetkellä päiväkodissa tai esikoulussa.” Yhdysvaltalainen huippututkija Jerry Mahlman ei epäröi omaa kantaansa: ”Savuava ase makaa pöydällä tälläkin hetkellä.” Lausunto ei ole tarpeeksi dramaattinen, joten kanadalainen virkaveli heittää lisää löylyä hohkaavalle kiukaalle: ”Kyseessä ei ole vain savuava ase, vaan ilmasto on kuin pataljoona galaxienvälisiä savuavia ohjuksia.”

Näin IPCC:n raportti saadaan mahdollisimman näyttävästi julkaistua ja media kiinnostuu. Homma alkaa kuulostaa jo Tähtien sodalta, jossa paha Imperiumi uhkaa maapalloa. Kansa haukkoo henkeään, vihreät ahdistuvat entisestään ja kovia toimia vaaditaan. 

Näytelmä toistui sellaisenaan vuoden 2018 syksyllä, joskin raportin väitteet olivat entistä raflaavampia ja reaktiot sen mukaisia. 12 vuotta aiemmin profetoitu maailmanloppu oli jo ehtinyt unohtua ja intohimot hieman laantua. Uusi maailmanloppu sähköisti taas mukavasti ilmapiiriä.

Vuoden 2007 raportin perusteella tilanne oli joka tapauksessa äärimmäisen vakava jo silloin: ”Jos [ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä] ei onnistuta, suuri osa planeettaa voi muuttua asumiskelvottomaksi.” Kaksitoista vuotta myöhemmin tästä ei ole merkkejä näkyvissä. Kymmenen vuoden aikaraja on kuitenkin ylitetty jo kahdella vuodella.

Uutisessa listataan vakiouhkakuvat tiiviissä paketissa: ”Edessä voi olla satojen miljoonien ihmisten joukkopako yhä kuumemmiksi ja kuivemmiksi käyviltä päiväntasaajan alueilta. Lisäksi suuret maa-alueet ovat vaarassa jäädä nousevan meriveden alle napajäätiköiden sulaessa.” Näin siis kaksitoista vuotta sitten.

Uutinen kertoo myös sen, miten Euroopan käy: ”Euroopassa kesistä voi tulla sietämättömän kuumia etenkin Välimeren alueella. Pohjois-Eurooppaa ja Britanniaa taas uhkaavat kuivat kesät ja märät, myrskyiset talvet.” Ennuste ei ole toteutunut, mutta ehkä viidentoista vuoden kuluttua?

Vuoden 2018 raportissa meno on entistä hurjempaa, varmaan osittain juuri siitä syystä, että vuoden 2007 uhkakuvat antavat odottaa itseään. Kun maailmanloppu ei millään näytä tulevan, pelottelu täytyy raportti raportilta nostaa entistä korkeampiin sfääreihin. Kyse on eittämättä juuri siitä, mistä Virtanen kirjoittaa: ilmastopaniikista. Moni ihminen haluaa uskoa, että se on menoa nyt. Ne, jotka eivät usko, ovat uskovien mielestä jotenkin pahoja. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään.

Paha ihmiskunta

Vihreiden entinen puheenjohtaja, järkälemäisen vaalitappion uhatessa depression vuoksi sivuun vetäytynyt Touko Aalto, tviittasi kevään eduskuntavaalien alla 11.3.2019 seuraavasti: ”Ainoa kestävä systeemi on ekosysteemi. Jos se romahtaa, kaikki romahtaa. Kun puhutaan puhtaasti ekosysteemin kannalta eri lajien hyödyllisyydestä, turhin laji eli ihminen uhkaa kaikkea muuta elämää tällä planeetalla ja sen kautta myös itseään.”

Aallon näkemyksessä on kyse puhdasverisestä linkolalaisuudesta, jossa luonnontieteellisesti virittyneen näennäisobjektiivisuuden taakse kätkeytyy vahva antihumanistinen pohjavire. Ankaran messianistisen moralismin valtaan itsensä ruoskinut vihreiden entinen puheenjohtaja arvottaa Jumalan näkökulmasta ihmisen ja muut lajit täysin mielivaltaisesti vain saadakseen ihmispolon näyttämään tarinan roistolta. Tellus olisi tässä katsannossa parempi paikka ilman ihmistä. Oi, tulisipa vedenpaisumus ja parantaisi turmeltuneen maailman kertaheitolla! Silti vihreät eivät tee hurmaavaa joukkoitsemurhaa, vaikka johdonmukaisuus ja esimerkin voima olisivat politiikassakin valttia. Syy siihen on se, että heidän mielestään valistuneen eliitin, tiedostavan ideologisen etujoukon, pitää pelastaa maailma todellisilta roistoilta, joita ovat ilkeät kapitalistit, ilmastodenialistit ja pieni tavallinen ihminen. Etujoukolla on etuoikeus.

Tämä on puhdasta linkolalaisuutta, jossa nopeasti lähestyvällä maailmanlopulla pelottelu oikeuttaa radikaalit poliittiset toimet, jopa totalitarismin. Porvarit, pahat kapitalistiriistäjät ja lihaa syövät autoilevat heterot ovat taas kerran syytettyjen penkillä.

Paraatiesimerkki etujoukkoajattelusta on Virtasen teoksen loppuliitteessä muiden päätoimittajien kanssa kysymyksiin vastaava Vihreän langan Riikka Suominen, joka argumentoi paikoitellen lähes vanhatestamentillisin sanankääntein. Herännäisyys ja lähetysvimma ovat hänessä äärimmäisen vahvoja. Suominen profetoi kolmen asteen lämpenemisellä, vaikka itse asiassa myös pitkä kylmä jakso 2020-luvulla on mahdollinen seuraavan auringonpilkkuminimin koittaessa.

Vastaavasti sensaatiohakuinen media tekee henkisesti epävakaista punavihreistä lapsista ja nuorista sankareita, jos he vain ahdistuvat tarpeeksi ja ryhtyvät uuden millenarismin lähetyssaarnaajiksi. Nobelin rauhanpalkintokin on tyrkyllä, jos äärivasemmistolainen kapitalismin vastainen viesti tavoittaa tehokkaasti massat ja tyttö on tarpeeksi vakavan, nuoren ja viattoman näköinen. Herooinen Orléansin neitsyt ilmastolakkoilee uskonsa puolesta viimeiseen henkäykseen ja pelastaa maapallon pahoilta denialisteilta, jotka saavat rahansa julmalta öljyteollisuudelta. Prinsessaviihde myy lehtiä ja nostaa oikeauskoiset jalustalle.

On inhimillisesti aivan ymmärrettävää, että vuosikymmeniä jatkuneella määrätietoisella pelottelulla kirkassilmäiset silkohapset ja vähän vanhemmatkin on saatu maailmanlopun paniikin valtaan. Jotain peräti hellyttävää on siinä innossa, jolla lapset ja nuoret osallistuvat massatapahtumiin maailman pelastamiseksi ja jolla vasemmistopolitrukit julistavat välitöntä sosialismiin siirtymistä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se on yhtä hellyttävää kuin vihreiden lentäen, taksilla ja henkilöautolla suorittamat työ- ja lomamatkat, ydinvoiman vastustaminen, lemmikkien pito, lihansyönti ja korkean syntyvyyden sekä matalan kulutuksen alueilta tänne huippuelintason maihin suuntautuvan massamuuttoliikkeen intohimoinen edistäminen samaan aikaan kun he saarnaavat pahalle ihmiskunnalle hiilijalanjäljen merkityksestä, lapsiluvun vähentämisestä ja parannuksenteon välttämättömyydestä.

Tämä loogisen ajattelun ja johdonmukaisen maailmankatsomuksen riemuvoitto huipentuu vihreiden lainsäädäntösihteerissä, joka koko perheen remonttievakkolennolla Berliiniin yrittää ennen koneen nousua estää kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan laillisen palauttamisen matalan kulutustason lähtömaahan ja kuvaa sankarillisen tempauksensa älypuhelimella kaikkien aatetoveriensa ihailtavaksi ja ylistettäväksi. Näin maailma pelastuu.

Kirjan viesti

Nähdäkseni moni Ilmastopaniikin tuomitsija ei ole ymmärtänyt Matti Virtasen tarkoitusta, koska ei ole vaivautunut kirjaan tutustumaan. Tekijä ei suinkaan kiistä ilmastotiedettä eikä ihmisen vaikutusta lämpenemiseen. Sen sijaan hän antaa äänen epäileville tuomaille, asettaa ilmiön oikeisiin mittasuhteisiinsa ja peräänkuuluttaa malttia keskusteluun sekä politiikkaan. Muutoksille on yllin aikaa, paniikkiin ei ole aihetta.

Kuten edellä kävi ilmi, alarmismiin liittyy suoraan poliittisten pakkokeinojen ja peräti totalitarismin vaara. Jos ihmiset eivät suostu heräämään ja valaistumaan maailmanlopun uhatessa, heidät pitää pakottaa ruotuun, siis herättää väkisin. Taustalla on maaginen ajattelu, jossa oikeauskoiset haluavat väkisin käännyttää epäilijät ja harhaoppiset kunnon ihmisiksi. Pahuus tarttuu, siksi se pitää ehkäistä keinolla millä hyvänsä. Pahoja asioita ei saisi edes ääneen lausua. Epäortodoksinen Ilmastopaniikki on pahan kukkien syntisten siemenien levittäjä par excellence.

Virtasen tulilinjalla on myös lehdistön sensaatiohakuisuus. Kirjan liitteen päätoimittajahaastattelut ja päivittäiset havainnot osoittavat, että media on maailmanlopun lietsonnassa keskeisessä roolissa. Media on jo pitkään punavihertänyt ja seurannut kuuliaisesti aikamme suurta kertomusta. 

Vihreissä ja muussa vasemmistossa riittää palavakatseisia idealisteja, jotka ovat pomminvarmoja asiastaan ja haluavat, että muutkin ovat siitä yhtä varmoja. Omat arvot ja uskomukset pitää survoa epäilijöiden kurkusta alas vaikka väkisin, kuin kasvisvaihtoehto, joka ei enää ole vaihtoehto. Jos epävarmempi yksilö ei halua niellä survosta, hän saa ylleen pahan ihmisen auran ja syntisen leiman. 

Virtasen teos on taatusti kärkipaikalla viher-Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Manikealaiset ilmastopaavit leipovat kuumia bulliaan ja kertovat kansalle, mitä pitää ajatella ja ketä uskoa. Kirjailijan verisynti on heille anteeksiantamaton: sinun ei pidä epäilemän virallista totuutta.

Helsingin Sanomat osoitti median asenteen tilaamalla heti Ilmastopaniikin ilmestyttyä meteorologian professori Timo Vesalalta virallisen julistuksen, jota sosiaalisessa mediassa linkittämällä Virtasen harhaoppisuus on helppo todistaa aatetovereille. Lyttäyksessä arvostelija puhuu kirjan sisältämistä lukuisista virheistä, muttei mainitse mitään siitä, että tekijä antaa kirjassaan äänen myös puolustukselle ja peräti viimeisen sanan viralliselle linjalle eli sille, jota IPCC-mies Vesala itsekin edustaa. Ja kun virhelistaa kohteliaasti pyydetään, sitä ei löydy.

Myös arviossa on päivänselvä tendenssi. Tarkoitus on lyttäys, jyrkkä tuomio väärinajattelulle. Kun arvostelija vihjaa Helsingin Sanomissa kirjan sisältävän lukuisia virheitä, tuomiopäivän julistajien ei tarvitse itse perehtyä asiaan. Arvion linkittäminen sosiaalisessa mediassa riittää. Näin asian ei pitäisi olla. Virtasen kirjaan olisi alarmistienkin syytä perehtyä. Juuri heille se on tarkoitettu.

Ainakin itselleni jäi teoksesta päällimmäisenä mieleen vaikutelma, että johtopäätösten teko jää väistämättä kriittiselle lukijalle. Ehkä tämä maltillinen ja analyyttinen (joskin, kuten todettua, tendenssimäinen) lähestymistapa on juuri se, joka alarmistipiireissä paniikkireaktioita aiheuttaa?

Mitä tulee mainittuun tendenssiin, sehän on koko kirjan idea eikä tekijä sitä missään vaiheessa salaile. Heti alussa paljastuu, että kirjan takana on vanha jääräpäinen skeptikko. Hän vain haluaa toppuutella paniikkia, joka on vaarassa johtaa ylilyönteihin ja kenties jopa kohtalokkaisiin virheisiin. Erityisesti pitää olla tarkkana alarmistien poliittisten vaatimusten kanssa. Eskatologia aiheuttaa yleensä ekstremismiä ja totalitarismia sekä asenteiden että politiikan tasolla. Ituja tästä on jo nähtävissä ja osa niistä versoo ja rönsyilee aika pahasti.

Samaan aikaan täytyy kuitenkin muistaa, että ilmastoskeptikkopiireissä esiintyy analyyttisempien henkilöiden ohella kaikenlaisia oman elämänsä asiantuntijoita ja salaliittoteoreetikoita, jotka usein kiistävät koko ilmastotutkimuksen muutaman nettiblogin tai samanmielisten kirjoittelun perusteella. Kun lisäksi huomioidaan se, että ilmastoskeptikot ovat usein muissakin kysymyksissä niin sanotusti nuivia, väittely menee aina, väistämättä, ideologiseksi nahisteluksi, joka johtaa ainostaan poteroiden syvenemiseen entisestään. Molemmat osapuolet radikalisoituvat käsi kädessä.


Matti Virtasen teos välttää nämä sudenkuopat mielestäni varsin onnistuneesti ja tarjoaa uteliaalle maallikolle hauskan ja informatiivisen kattauksen ilmastotieteen perusteita ja toisinajattelun sankariromantiikkaa. Kirjan perimmäinen sanoma ei jää epäselväksi: maltti on valttia.

18 August 2018

Miehen tie: Perttu Häkkinen (10.6.1979–12.8.2018)

Kuolemaa on minkä valveilla näemme; minkä nukkuessamme, unta. -Herakleitos (suom. Pentti Saarikoski)

Perttu ja urbaani pastellitaivas. Kuva: Vesa Iitti
Keskiviikko, elokuun ensimmäinen. Päivä korkeimmillaan, pilvetön taivas.

Sillanpääläinen elokuu. Ei pelkästään elokuu: painostavaa hellettä on riittänyt alkukeväästä saakka. Pätsi jämähti näille lakeuksille jo ennen kuin puut puhkesivat lehteen. Vain juhannuksen perinteinen sadekausi viilensi ilmaa hetkeksi.

Tulen pyörällä Laajasalosta, puserran pitkän paahtavan reissun kirnuamilla piimähapoilla loivaan ylämäkeen. Yleensä ajelen Kulosaaren eteläpuolen ja Mustikkamaan kautta kohti Isoisän siltaa, mutta lyhin reitti Merihakaan on Kalasataman päässä suljettu Flow-festivaalin vuoksi. Poikkeusjärjestelyyn on alistuminen: poljen pitkin Kulosaaren puistotietä. Matka on tuttu ajalta ennen Isoisänsiltaa, vanha vakioreitti. Nyt se on kiertotie, jolle kohtalottaret kehräävät juonenkäänteitään.

Ohitan Leposaarentien risteyksen. Mietin hetken, kääntyisinkö oikealle ja kävisin Leposaaressa sijaitsevalla Kulosaaren hautausmaalla ottamassa valokuvia. Ei, olen liian uupunut, kaunis hautausmaa saa odottaa seuraavia reissuja. Jatkan suoraan Kulosaaren puistotietä.

Perttu tulee minua vastaan juuri ennen siltaa. Hän ajaa ensin ohi, vauhdilla pitkään alamäkeen, mutta tunnistaa minut nopeasti kevyestä maastovarustuksestani huolimatta. Kätemme nousevat samanaikaiseen tervehdykseen.

Huudan morjens, viiton ja pysähdyn. Myös Perttu pysähtyy. Palaan muutaman metrin tulosuuntaan. Hän tulee luokseni tien toiselle puolelle, kättelemme ja asetumme pyörinemme jalkakäytävälle.

Näin uuden vuosituhannen ensimmäisenä kesänä samassa paikassa kuolleen oravan. Sen suusta tuli verta, joka oli muodostanut punaisen tyynyn pienen pään alle. Se vain makasi siinä, tiellä, silmät kiinni. Kuin syvässä unessa. Mutta se ei nukkunut.

Pertulla on aurinkolasit ja tumma verryttelytakki. Mies näyttää kestävän kuumaa. Hän on tyylikäs mustissa laseissaan. Alhaalla vaalean aidan takana kohiseva Itäväylä hohkaa lämpöä; liikenne helvetin turuilla on tunnetusti vilkasta. Sen sijaan ylempänä raukeasti viheriöivällä Kulosaaren puistotiellä on hiljaista. Se sopii meille. Kuivuus ei vielä ole kulottanut kaikkia puita ja nurmia. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä.

Kerron tulevani Pertun kotikonnuilta. Olen käynyt monena kesänä pyörällä Laajasalossa. Viihdyn saaren rannoilla, puistoissa ja metsiköissä. Kotipaikkani Lauttasaari on käynyt läpeensä tutuksi kahdenkymmenen Helsingissä asutun vuoden myötä, mutta Laajasalossa on jäljellä hieman oudompia kohteita, joissa yritän vierailla muutaman kerran joka kesä.

Perttu toteaa: ”Olet näköjään alkanut pyöriä meikäläisen huudeilla.” Vastaan: ”Vanha suola janottaa.” Olen piipahtanut Yliskylässä hammashoitajalla heinäkuun alussa ja käynyt samalla vähän koluamassa rantoja. Maisema Reposalmentien itäpäästä Vartiosaareen on aamuauringossa henkeäsalpaava. Hammashoidon tiimoilta on hyvä jatkaa vanhoja tutkimusmatkoja ja kierrellä rakkaita seutuja. Taukoa on tullut kolhujen ja harhapolkujen vuoksi, mutta nyt hyvät tavat ovat taas kunniassa. Kerron kaiken tämän Pertulle, joka on nähnyt kuvia pyöräreissuiltani Facebookissa.

Olen reilua viikkoa aikaisemmin Laajasalossa seikkaillessani ottanut kuvan Neste-huoltoasemasta, josta Perttu on muutaman kerran Facebookissa laskenut rakastavasti leikkiä. Se on hänen lähihuoltoasemansa, monen harmin ja huvin tyyssija. Kun merkkasin Pertun kuvaan ja siihen laatimaani häntä koskevaan humoristiseen reunahuomautukseen, Perttu reagoi tapansa mukaan sydämellä. Hän kertoi kommentissa menneensä samana päivänä siitä kahdesti huoltoaseman ohi. Lupasin, että juomme seuraavalla kerralla kahvit Nesteen legendaarisella yhden pöydän terassilla. Perttu on tehnyt sen kuuluisaksi Facebookissa.

Kulosaaren sillanpielessä nappaamme neljä kuvaa. Saan heti idean: otamme kuviin mukaan matkalukemiseni, Friedrich Nietzschen valistuskauden teoksen Morgenröte, englanniksi Daybreak: Thoughts on the Prejudices of Morality. Suomeksi nimi tarkoittaa aamuruskoa. Valoisaan tulevaisuuteen tähyävän moton kirjalleen tekijä on löytänyt Rigvedasta: On niin monia päiviä, jotka vielä eivät ole nousseet. Luen Nietzschen aforismeja rannoilla eväitä napostellessani ja kahvia juodessani. Mietelmien herättämät ajatukset ovat mukavaa matkaseuraa. 

Kotiin päästyäni valitsen neljästä kuvasta jykevimmän ja laitan sen Facebookiin. Saatteeksi siteeraan Nietzschen esipuheen alkua: "In this book you will discover a 'subterranean man' at work, one who tunnels and mines and undermines." Lisään oman huomautukseni: ”Investigation on the prejudices of morality in Kulosaari.”

Perttu kommentoi kuvaa ensimmäisenä: ”Dwellers of the deep – we never sleep.” Ilmankos: Perttu on ihmishengen pimeimpiä syövereitä pelottomasti koluava myyrä, oikea työmyyrä. Hän tuntee Nietzschensä. Perttu on pari kertaa huipentanut Facebook-viestinsä minulle seuraavasti: ”Palaamisiin. Jos Nietzscheä on uskominen, ikuisiin sellaisiin.”

Sovimme kirjaan nuorempana 90-luvulla tekemieni lukuisten alleviivausten, reunahuomautusten ja huutomerkkien tutkimisen ohessa, että menen lähiaikoina Pertun luokse Laajasaloon kahville. Perttu kertoo, että hän on usein lasten kanssa päivällä kotona varsinkin viikonloppuisin ja että mitä aikaisemmin asiasta sovitaan, sen parempi. Lupaan pistää viestiä parin viikon sisällä. Pertun ajatuksena on, että juomme kahvia, puhumme asiaa ja kuuntelemme musiikkia. Suunnitelma kuulostaa täydelliseltä.

Täydellinen suunnitelma ei koskaan toteutunut. Sunnuntaina 12. elokuuta saan puolen päivän jälkeen Facebookissa muutamalta ystävältäni samanaikaisesti suruviestin: Perttu Häkkinen on kuollut. Luen Ylen uutisen, jossa kerrotaan, että Perttu on yöllä menehtynyt Hakaniemessä tapaturmaisesti. Olen järkyttynyt, istun sohvalla ja tuijotan ulos ikkunasta. Silmäni kostuvat.

Sinä yönä näen hänestä unta. Perttu lukee unessa kirjaa ja hymyilee. Hän istuu pöydän ääressä, sanoo minulle jotain. Muuta en muista. Kun herään aamulla, hymyilen Pertulle takaisin ja viritän kahvin tulille.

Pertun kanssa menimme kahvikupin ääressä aina suoraan asiaan; tieteeseen, taiteeseen, politiikkaan, historiaan, filosofiaan. Nyt nämä ajan henkeä ja ilmiöitä kriittisesti lähestyvät keskustelut on keskusteltu. Mietin, kuinka pienestä se on kiinni: miehen tie.

Pertun onnettomuus suisti monen ihmisen elämän raiteiltaan. Olen yksi heistä. Perttu oli mies, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ajattelen häntä päivittäin, tunneittain. On vaikea keskittyä mihinkään. Uni ei tule helpolla. Tiedän, että me kaikki toivumme tästä, mutta surutyö ottaa aikansa. On ajateltava kaikki ajatukset, päästettävä ne sinne minne ne haluavat mennä. On kirjoitettava, kunnes sanat eivät enää pakota.

Pertun tapaturmainen kuolema ravistelee yhteisöä vielä pitkään. Onneksemme hänen musiikkinsa, ohjelmansa ja tekstinsä jäivät. Lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana Perttu sai aikaan paljon. Lisää oli luvassa. Perttu oli korvaamaton, miesten aatelia.

Hän oli esimerkillinen ihminen erityisesti siinä, ettei tuominnut niitä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä. Perttu oli luonteeltaan avoin, ennakkoluuloton ja utelias, häntä kiinnosti kaikki omituinen ja varsinkin sellainen, joka menee tabujen alueelle. Perttu halusi ymmärtää.

Juuri tabuja ja ennakkoluuloja Perttu mielellään tökki ja ravisteli, tonki suorastaan. Siksikin viimeisessä yhteiskuvassamme oleva Nietzschen keskikauden valistushenkinen teos on sopiva muistomerkki Pertulle.

Surun ja hämmennyksen keskellä mieleen hiipii ilkikurinen aavistus, että moirat leikkivät taas leikkejään. Miten sattuikin, että moraalin ennakkoluuloja ruotivan teoksen selailu jäi Pertun ja minun viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi.

Mitä tulee Nietzscheen, häneltä painavia vaikutteita saanut mestarikirjailija Thomas Mann, joka kuoli vuonna 1955, lukeutui Pertun suosikkeihin. Mann on yksi niistä hahmoista, jotka yhdistivät Perttua ja minua. Erityisesti Taikavuorta olemme jaksaneet toisillemme ylistää. Perttu – tai kohtalo – osasi valita saman kuolinpäivän kuin Thomas Mannilla.

Perttu edusti minulle humaania ihmistä, humanistia, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli syvähenkinen, huumorintajuinen, intohimoinen, kriittinen ja aidosti suvaitsevainen, mutta piti samaan aikaan ironista etäisyyttä ideologioihin ja erityisesti puoluepolitiikkaan. Hän kirjoitti minulle olleensa viimeiset kymmenen vuotta ”liberaali, joka suhtautuu penseästi liberaaleihin”.

Pertun kanssa oli aina helppo puhua aiheesta kuin aiheesta, olimme välittömästi samalla aaltopituudella. Meillä oli paljon yhteisiä rakkaudenkohteita kirjallisuudessa, filosofiassa ja musiikissa. Heti kun tuli puhe klustereista, kentistä, ontologiasta tai kertojateknisistä ratkaisuista, hänen silmiinsä syttyi nerouden palo. Perttu rakasti kaikkea tärähtänyttä, hullua ja erilaista. Hän oli humanistin ohella aito individualisti.

Tiemme kohtasivat, kun Perttu kutsui Panu Hietanevan kanssa minut radio-ohjelmaansa 29.4.2015. Päänavaus oli sillä kertaa poliittisesti niin epäkorrekti kuin olla voi. Olimme toimittaja Marko Hamilon kanssa puhumassa luonnon- ja ihmistieteiden tabuista. Keskustelussa tulikuumaa perunaa lähestyttiin rempseähenkisesti, kuten tavallista. Perttu piti paketin kasassa rennolla otteella.

Tiesin kyllä jotain Pertun taustoista jo ennen kuin menin Pasilan Ison Pajan ruokalan aulaan, jonne olimme sopineet tapaamisen puhelimessa tai sähköpostissa. Olin lukenut jostain, että hän oli myös muusikko, mutten ollut kuunnellut ohjelmaa koskaan, koska en radiota kuuntele. Muusikkopiireistä löytyi paljon yhteisiä tuttaviamme.

Pertun yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoittama Valonkantajat oli juuri silloin ilmestynyt ja se tietenkin kiinnosti minua. Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut aiheesta. Kun juttelin Pertun kanssa Hamiloa odotellessa, meillä synkkasi heti ja löysimme paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Ohjelma ja sen jälkeinen lyhyt juttutuokio vielä vahvistivat vaikutelmaa.

Vähän ennen juhannusta menimme kahville Esplanadin puistoon ja vaihdoimme samalla kirjoja. Perttu sai isomman nivaskan ja hän tviittasi siitä ottamansa kuvan, neljän kirjan suoran. Olin varsin otettu.

Perttu kirjoitti minulle Valonkantajiin upean omisteen: "Timanttinen kädenpuristus Jussille! 7.6.15." Väinö Kuismalta napattu sitaatti, Pertulle ominaista lämminhenkistä ironiaa.

Istuimme Esplanadin puukioskin pienellä terassilla, Pertun esikoispoika Toivo oli mukana työntörattaissa. Kahvin jälkeen valuimme Esplanadia kauppatorille päin ja kuljimme Senaatintorin ja Porthanian kautta hissukseen kohti Helsingin yliopiston metroasemaa. Sieltä Perttu ja Toivo jatkoivat kotiin Laajasaloon. Keskustelimme matkalla skeptikoista ja puoluepolitiikasta, skeptisesti.

Kävin Pertun kanssa kahvilla myös vuoden 2017 lokakuussa. Istuimme aamulla Kampin keskuksessa. Silloin sain häneltä uunituoreen Hukkuminen-teoksen omisteella. Annoin vaihdossa Osmo Tammisalon kanssa vuonna 2006 kirjoittamani naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet, jonka Perttu oli joskus lukenut ja jota hän oli minulta jo pari kertaa aiemmin kysellyt. Kaivelin kaappeja ja yksi tekijänkappale vielä löytyi. Hän kertoi nauttineensa teoksen ikonoklasmista ja oli tyytyväinen saadessaan sen kotikirjastoonsa.

Kuten todettua, Perttu piti poliittisesti epäkorrekteista asioista ja ilmiöistä, hän halusi tutkia ja ymmärtää niitä. Keskustelimme akateemisen feminismin ohella kirjallisuudesta, kerroin hänelle uusimmista kirjallisista projekteistani, joista tuoreinta parhaillaan ideoin ja luonnostelin. Perttu kuunteli, kommentoi, inspiroi.

Hän kirjoitti Hukkumiseen popperilaisen omisteen ”9.10.17, Terveisiä kolminkertaisesta vankilasta!”. Popperilaisuus tuli kuvioon, kun Perttu julkaisi kolumninsa ”Jumala on yhtä todellinen kuin S-ryhmä” Keskisuomalaisessa. Siinä hän tulee esittäneeksi popperilaisen argumentin jumalan olemassaolon puolesta. Muistan, kun Perttua kritisoitiin kolumnista Twitterissä tai Facebookissa ja vastasin louskuttajille, että Perttu on oikeassa, jos sovelletaan Sir Karl Popperin kolmen maailman ontologiaa.

15.8. klo 20 Pertun ystävät ja kollegat järjestivät spontaanin muistotilaisuuden onnettomuuspaikalla. Menin kiertelemään Merihakaa jo tuntia ennen ja otin valokuvia. Yritin hahmotella päässäni Pertun reittiä ja viimeisiä hetkiä. Lähestyessäni paikkaa, jossa Perttu menehtyi, tajusin, että halusin kulkea hänen viimeisen matkansa yhdessä hänen kanssaan. Halusin nähdä sen, minkä hän näki ennen silmien lopullista sulkeutumista.

Miehen tie. Viettävä alamäki, tiilenpunaista, luonnonvalkoista ja likaisenharmaata, kivetty keskelle urbaania maisemaa. Massiivisten kerrostalojen välinpitämättömät julkisivut reunustavat tietä, joka on kävelijöitä ja pyöräilijöitä varten. Alamäen päässä pönöttää punavalkoinen turvapuomi, jota ei näe ennen kuin on viimeisellä lyhyellä luiskalla. Oikealla on lasten leikkipuisto.

Tie on sen verran pitkä ja jyrkkä, että vauhtia siinä kertyy pyörällä ilman polkemistakin. Jos ja kun vauhtia on ollut paljon eikä Perttu ole välttämättä huomannut turvapuomia ennen kuin on ollut liian myöhäistä, hän on joko yrittänyt kaatua hallitusti ennen osumaa tai ajanut kovalla vauhdilla päin puomia.

Yhden huhun mukaan Pertun pyörän jarrut eivät toimineet kunnolla. Yritin miettiä, näinkö siitä merkkejä Kulosaaressa. En osaa sanoa. Hän sai kyllä pyöränsä pysähtymään varsin nopeasti loivassa alamäessä, vaikka kohtaamishetkellä hänellä oli vauhtia aika reippaasti.

Pertun viimeisestä matkasta esitettiin ennen muistotilaisuutta pienessä seurueessamme erilaisia teorioita. Se on varmaa, että hän on aamuyöllä lähtenyt Merihaassa sijaitsevasta Sir Oliverista pyörällä. Perttu osasi nauttia, hän otti elämän avosylin vastaan. Oletettavasti myös viimeinen elokuinen aamuyö oli dionyysinen.

Kuolemansyyntutkinta selvittänee lopulta tapahtumat, joskin elämän mentäviä aukkoja raporttiin varmasti jää. Kaikki on ollut pienestä kiinni. Pertun reittivalinta ei ollut itsestäänselvyys. 

Miksen ollut siellä ja kulkenut hänen kanssaan toista kautta? Olisimme keskustelleet György Ligetistä, tietoisuuden synnystä, petoihmisistä ja ihmispedoista, moraalikäsitysten taustalla olevista ennakkoluuloista sekä tietenkin ikuisen valon kvaliteeteista. Olisimme kironneet taivaan ja helvetin, nauraneet kaikelle, juoneet jossain kahvia auringonnousuun ja sen ylikin. Mieluiten Laajasalon Nesteen yhden pöydän terassilla.

En voinut, nukuin kotona. En tiedä, säpsähdinkö aamuyöllä hereille. En muista.

Perttu ajoi varhain sunnuntaina 12.8.2018 Merihaan betonikolossien keskellä kulkevaan pohjattomaan kuiluun. Sen päässä hän näki meren, kenties myös mustavalkoisen tai keltavihreän laivan, tai molemmat. Hän saattoi panna merkille kaukana vasemmalla sinisiä työmaaparakkeja ja matalan valkoisen rakennuksen niiden edessä. Oikealla, leikkipuiston vieressä, kasvaa korkeita lehtipuita. Niitä Perttu ei voinut olla huomaamatta.

En tiedä, näkikö hän suoraan edessään auringonnousun. Olisiko hän pysähtynyt ajoissa, jos aamurusko olisi tullut häntä vastaan toisen kerran reilun viikon sisällä? En osaa sanoa. Viimeisen horisontin väri on arvoitus.

Teiden erkanemiseen vaaditaan vain lopuilleen kallistuva yö, alamäki ja turvapuomi. Jokainen tapaaminen voi olla viimeinen. Tästä voi johtaa moraalisäännön. On perusteltua postuloida, että lähimmäinen on kohdattava ystävällisesti, koska maanpäällinen eksistenssimme on äärimmäisen haperaa laatua.

Perttu kohteli ihmisiä postulaatin edellyttämällä tavalla. Hänen läsnäolonsa oli empaattista; hän oli todella läsnä, lähellä. Se teki Pertusta rakastetun henkilön, jonka menettäminen järkyttää niin monia. Pertun kanssa oli hyvä olla.

Perttu elää syvähenkistä elämää Popperin kakkosessa ja kolmosessa vähintään niin kauan kuin on ihmisiä. Me ykkösessä vielä jurnuttavat ainemöykyt emme koskaan unohda häntä. Kulttuurisiin artefakteihin sitoutuneena Perttu voi teoriassa elää kauemmin kuin ihmiskunta. Ainakin tässä mielessä Perttu on kuolematon.

Pölyisiltä kovalevyiltä esiin houkuteltu virtuaali-Perttu olisi varmasti erinomaisen mielenkiintoinen tuttavuus maapallolle tuhansien vuosien kuluttua eksyville älykkäille olennoille, jotka ihmettelisivät planeetalla muinoin kukoistanutta elämää. Vieraat avaruudesta, kaukaa tähtien takaa, saisivat nopeasti selville, millainen mies Perttu Häkkinen oli. Alan mies.

Että kaikkea tämmöistä täällä aikoinaan touhuttiin. Kun muut rähisivät, sotivat ja riitelivät mitättömien pikkuasioiden vuoksi, Perttu sovitteli, syväluotasi ja loihti ilmoille roppakaupalla väkevää kulttuuria. Kas, maapallolla oli edes jonkin verran älyllistä elämää, tuumaavat kosmiset muukalaiset. Pulchrum est paucorum hominum.

Voimme myös kuvitella Pertun vapaan hengen korkealle elokuiselle sinitaivaalle. Siellä se kantaa valoa.

Korkeus on syvyyttä par excellence, traaginen viilto olemassaolon hehkuvalla iholla; kuin ihmiselo, miehen tie tai kointähti, aamuruskon poika.

Jos Nietzscheä on uskominen, Perttu palaa vielä. Ikuisesti.

Dwellers of the deep – we never sleep.



23 May 2018

”Kaikki on lopulta vain kulissia"

Esseearvio Elina Lepomäen teoksesta Vapauden voitto (Otava, 2018) 

Esseearvioni tyly otsikko on suora lainaus Elina Lepomäeltä. Siksi se on lainausmerkeissä. Sitaatti liittyy Suomen hallituspolitiikkaan, sen käytäntöihin, kabinetteihin, lehmänkauppoihin ja yleisiin valtakuvioihin. Se, mikä näkyy ulospäin, on jotain aivan muuta kuin de facto vallankäyttö. 
     
Vapauden voitosta käy ilmi, että kansanedustaja Lepomäki on varsin kyllästynyt politiikan teatteriin. Hän ei ole yksin. Mielestäni otsikko sopii kuitenkin vielä paremmin Euroopan unionissa pitkään harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan, johon alati kasvava joukko EU-maiden kansalaisia on tavattoman pettynyt, ja jonka aiheuttamien epäkohtien ruotiminen muodostaa esseearvioni painavimman annin. Tämä puolestaan johtuu Lepomäen teoksen luonteesta. Filosofi Ludwig Wittgensteinia mukaillakseni: siitä, mistä ei voida vaieta, pitää puhua. On siis tuotava näyttämölle se, minkä tekijä haluaisi jättää kulisseihin.
     
Koko arvio: PDF (29 sivua).

7 May 2018

Ars longa, vita brevis

Arvio Senecan teoksesta Elämän lyhyydestä (suomentanut Juhana Torkki; Otava, 2018).

Onko omahyväisyys pahe? Jos on, ovat Seneca ja muut stoalaiset eittämättä jonkin verran paheellisia. He korostavat jatkuvasti hyveellisyyttään vertaamalla itseään paheellisiin ja näin ollen syyllistyvät omahyväisyyteen. Erityisesti Seneca.

Kirjailija, teologian tohtori ja puhekouluttaja Juhana Torkki on suomentanut roomalaisfilosofi Lucius Annaeus Senecan (n. 4 eKr – 65 jKr.) kolme lyhyttä tutkielmaa, joista aiemmin vain yksi on ollut saatavilla suomeksi, nimittäin teoksen päättävä Johdatuksesta, jonka K.P. Kalliovaara käänsi vuonna 1928 Karistolle. Ohut kirjanen on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus. Nyt tekstin saa taas suomeksi ja käännös on vieläpä erinomainen.

Senecalta on aiemmin käännetty myös lyhyt valikoima kirjeitä (suom. Hemminki Karjalainen; A.W. Leinosen kirjapaino, 1910) sekä kaikki kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen; Basam Books, 2011). Oikarisen Kirjeet Luciliukselle -järkäle on kulttuuriteko.

Keskeisiä tekstejä löytyy myös J.A. Hollon kääntämästä oivallisesta valikoimasta Tutkielmia ja kirjeitä (WSOY, 1964). Myös tämä kirja on keräilyharvinaisuus.

Näiden teosten ohella filosofilta on suomennettu tutkielma Suuttumuksesta, joka löytyy Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan toimittamasta artikkeli- ja tekstikokoelmasta Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus, 2004). Suuttumuksesta -tutkielman on kääntänyt mainittu Kaukua. 

Käsillä olevan Torkin suomentaman valikoiman nimitutkielma Elämän lyhyydestä ja katkelma Joutilaisuudesta poikkeavat Johdatuksesta-tutkielmasta aiheensa puolesta, mikä on monipuolisuuden kannalta hyvä asia. Käännöksen kieliasu on nykyaikainen ja selkeä. Lukeminen on silkkaa nautintoa, mitä Seneca saattaisi hieman paheksua. 

Kirja on pienikokoinen ja kulkee mukavasti mukana vaikka taskussa (tämän kirjoittaja on niin sanotun vanhan liiton edustaja eikä harrasta e-kirjoja). Lyhyttä elämäänsä kannattaa käyttää hyödyllisesti Elämän lyhyydestä -teoksen lukemiseen vaikkapa bussi- tai junamatkoilla. Jokaisella sivulla on niin paljon viisautta, että kirja kannattaa välillä laittaa takaisin taskuun ja sulatella lukemaansa ohikiitäviä maisemia katsellen.

Kun maisemaa vertaa aikaan, ymmärtää helposti, kuinka nopeasti se karkaa ulottuviltamme. Juuri äsken tuossa oli niitty, metsikkö, pelto tai punainen mökki tien vieressä, nyt niistä ei näy jälkeäkään.

Muitakin stoalaisia klassikoita on saatavilla suomeksi, joten jos matka on pitkä, taskuun tai laukkuun voi saman tien pakata vaikkapa Marcus Aureliusta (121–180) ja Epiktetosta (55 – n. 135). Epiktetos ei tosin mahdu taskuun, ei erillisenä eikä mainitussa Gaudeamuksen Stoalaisuus-kokoelmassa.

Myös Marcus Aurelius on suomennettu kahdesti, jälkimmäinen, vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt Marke Ahosen käännös on ylittämätön. Taskun on oltava tilava ja kestävä: kirja on paksu, asia painavaa.

Antikvariaatista saattaa hyvällä onnella löytyä Epiktetoksen Käsikirja ja keskusteluja (valikoinut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila; Otava, 1978). Näistä Käsikirja siis löytyy myös Stoalaisuus-teoksesta uutena käännöksenä.

Jos stoalaisuus ei ole entuudestaan tuttua, Seneca on kenties paras tapa tutustua siihen. Seneca harvemmin menee teksteissään käytännöllisen elämäntaidon tuolle puolen, monimutkaiseen teoriaan. Juuri helppo sovellettavuus arkeen tekee hänen teksteistään ajattomia. Käsillä oleva valikoima Elämän lyhyydestä on mainio tapa ottaa selvää näistä opetuksista.

Siinä missä Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät viisasta ajankäyttöä, Johdatuksesta menee syvemmälle elämän perustuksiin. Seneca tutkii teoksessa kohtalon meille asettamia koettelemuksia.

Miksi nimenomaan hyvät ihmiset joutuvat kärsimään? Kyse on karaisemisesta: jos sinua ei ole testattu, et voi tietää, oletko jalosta puusta veistetty. Jumala koettelee suosikkejaan, on Senecan viesti. Tämä voi lohduttaa ihmistä, jos hän uskoo jumaliin tai kohtaloon. Muiden kohdalla se saattaa johtaa tarpeettomaan itsekorostukseen ja kärsimyksen romantisoimiseen. Karaistumisen voi kuitenkin saada aikaan ilman omahyväisyyttäkin. Taistelijaksi ei synnytä vaan kasvetaan.

Elämän lyhyydestä on tutkielmana erityisen ajankohtainen, koska aikaamme leimaa viihteellisyys, turhamaisuus ja loputon kiire. Senacan mielestä lyhyt elämä olisi järkevää käyttää hyveiden opiskeluun, siis filosofiseen pohdiskeluun ja nimenomaan stoalaisuuteen. Hän paheksuu voimakkaasti julkisia huveja, rikkautta, juopottelua, irstailua ja mässäilyä.

Joku voisi ajatella, että Seneca on vanha nalkuttava moralisti, jonka muista tiukkapipoista erottaa vain se, että hän osaa kirjoittaa. Moni on historian saatossa näin ajatellutkin: Senecaa pidetään usein tekopyhänä moraalisaarnaajana, joka ei edes itse elänyt kuten opetti. Hän oli jo omana aikanaan huonossa maineessa. Torkki mainitsee tämän tosiasian esipuheessaan, joka on aiheita selventävien ja kommentoivien alaviitteiden tapaan oivallinen.

Stoalaisessa hyve-etiikassa on kieltämättä paljon sitä, mitä filosofi David Hume (1711–1776) sattuvasti kutsui munkillisiksi hyveiksi. Näillä hyveillä ei ole muuta tarkoitusta kuin se, että niiden omistaja voi kehuskella niillä itselleen ja muille, rypeä omassa erinomaisuudessaan. Tällaiset hyveet ovat edelleen suosittuja.

Seneca kuvailee usein teksteissään sitä, miten viisas on jumalaa lähellä tai melkein jumala itsekin. Tämä ei edellytä suvaitsevaisuutta, empatiaa eikä sääliä. Päinvastoin: stoalainen viisas ei tunne sääliä tai jos tuntee, tukahduttaa sen, koska kaikki riippuu kohtalosta ja siihen viisaan on tyydyttävä.


Tämä kuulostaa varmasti monen nykylukijan korvissa kolkolta ja kolkkoa se onkin. Moraali perustuu empatiaan eli kykyyn samastua kärsivään olentoon. Stoalaiset taas periaatteessa kieltävät kärsimyksen; heille onnellisuus on yksilön tahdosta kiinni.

Mikään ei voi onnellisuutta horjuttaa, ei edes kärsimys, jos ja kun viisas oivaltaa maailmankaikkeuden järjestyksen ja oppii elämään sen mukaan. Hyveellisesti eläminen tekee ihmisen onnelliseksi. Senecan mielestä onneton on se, joka ei ole onnettomuutta koskaan kokenut. Onnettomuudet pitää voittaa ja ymmärtää, että ne ovat hyödyllisiä. Kärsimys jalostaa.

Johdatuksesta-tutkielmassa Seneca ylistää varhaisempaa stoalaista, Cato nuorempaa (n. 95–46 eKr.), jonka elämä on muodostunut suorastaan tarunhohtoiseksi esikuvaksi koulukunnan myöhemmille edustajille. Cato taisteli viimeiseen saakka Julius Caesaria vastaan ja kaatui lopulta saappaat jalassa, oman käden kautta.

Stoalaiselle, kuten Japanin samuraille, itsemurha oli kunniallinen ja miehekäs tapa lähteä. Jos toivoa ei ollut, tai jos sairaus oli liian paha, itsemurha oli viisas valinta. Se, mitä nykyään pidetään häpeällisenä ja kiusallisena, ja jonka eduskunnan enemmistö äskettäin kielsi parantumattomasti sairailta, on vanhakantaisessa soturimoraalissa suoranainen velvollisuus. Eutanasia: hyvä kuolema.

Senecan kuvaus Catosta on jykevä: 
”Jos ylijumala Jupiter haluaisi luoda katseensa maan päälle, en totisesti keksi, voisiko hänelle löytää mitään tämän kauniimpaa näytettävää: Cato, jonka puolue on pirstottu useammin kuin kertaalleen, seisomassa keskellä tasavallan raunioita, yhä ylväästi ja pystypäin” (90). 

Taisteltuaan loppuun saakka julmaa tyrannia vastaan Cato suoritti velvollisuutensa: hän ei suostunut antautumaan Caesarille. Seneca itse teki samoin, kasvattinsa keisari Neron käskystä (kuvaus Senecan itsemurhasta löytyy Tacituksen teoksesta Keisarillisen Rooman historia, suom. Iiro Kajanto; neljäs painos, WSOY 2001, 453-456).

Cato saa Senecalta suitsutusta myös Tutkielmia ja kirjeitä -teoksen avaavassa Viisaan ihmisen mielenlujuudesta -tekstissä. Siinä filosofi ylistää jylhää miehisyyttä ja karaistuneisuutta. Cato toimii tutkielmassa paradigmaattisena esimerkkinä stoalaisesta viisaasta, tai peräti ”voi muuten ehkä olla meidän esimerkkiämme parempikin” (mt., 12).

Seneca vertaa eräässä kirjeessään Luciliukselle elämää sotapalvelukseen. Stoalaisuus onkin pitkälti ankaraa sankariromantiikkaa, jossa vasta koettelemusten kautta saavutettu äärimmäinen kovuus tekee miehen. Se on aristokraattista par excellence, sitä, mitä Friedrich Nietzsche (1844–1900) keksi nimittää herramoraaliksi.

Tutkielmassaan Viisaan ihmisen mielenlujuudesta Seneca kiteyttää ideaalin: ”Katso sinä siis viisaan kuuluvan niiden miesten luokkaan, jotka ovat pitkäaikaisella ja uskollisella harjoituksella tulleet niin väkeviksi, että he kestävät ja uuvuttavat kaikki vihamieliset hyökkäykset” (Teoksia ja kirjeitä, 16).

Stoalaisuudesta on toki myös käytännön hyötyä, jos sillä malttaa olla retostelematta ja opiskelee perusasiat huolella. Harjoitusta se kylläkin vaatii, kuten mikä tahansa taito.

Vastoinkäymisten ja tuskien kestäminen helpottuu stoalaisin metodein: tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu vaan se, miten siihen suhtautuu. Asenne ratkaisee. Tämä opetus on Elämän lyhyydestä -tutkielman keskeinen anti ja Joutilaisuudesta-katkelma täydentää sitä. Erityisesti se nousee esiin Johdatuksesta-tekstissä. Elä kuin joka päivä olisi viimeisesi, ota siitä kaikki irti: Carpe diem. Älä haaskaa aikaasi joutavuuksiin.

Stoalaisen kohtalouskon sisäistämisestä seuraa se, ettei enää kiukuttele asioille, joille itse ei voi mitään. On opeteltava tunnistamaan sellaiset asiat, joihin voi ja ei voi vaikuttaa. Ne asiat, joihin voi vaikuttaa, kuuluvat moraalin alueelle ja ne pitää tietenkin tehdä mahdollisimman hyvin.

Muilla asioilla ei ole moraalin kannalta merkitystä, niiden nimi on stoalaisessa ajattelussa adiafora. Nämä yhdentekevät asiat vain tapahtuvat, joten niistä on turha kiukutella tai niitä on mieletöntä harmitella. Ne eivät ole hyveellisiä tai paheellisia.

Yhdentekevistä asioista voidaan nostaa esiin terveys, koska stoalaisten mukaan siihen ei voi vaikuttaa. Nykykäsityksen mukaan stoalaiset olivat tässä osittain väärässä, koska terveillä elämäntavoilla on merkitystä. Toki stoalaiset käytännössä tekivät juuri näin, koska he pidättäytyivät nautiskelusta. Myös Seneca mainitsee asian ohimennen: viisas ei turmele itseään tai vahingoita terveyttään vasiten.

Elämän lyhyydestä korostaa hyvin elämisen taitoa, siis valintoja, jotka johtavat viisaaseen ja samalla terveelliseen elämään. Ihmisen ei ole hyvä paeta itseään laumaan, kiireeseen, nahisteluun ja hössöttämiseen. Sen sijaan hänen pitäisi opetella viihtymään yksin ja kasvattaa itseään.

Seneca kirjoittaa (40): ”Helppoa on käyttää omaisuutta, vaikka kuinkakin niukkaa, jos sen määrä tunnetaan tarkasti. Huolellisemmin on varjeltava sellaista, josta et tiedä milloin se loppuu.”

Haaskattua aikaa et saa koskaan takaisin. Käytä aikasi siis niin viisaasti kuin suinkin. Älä lahjoita sitä ilmaiseksi muille. Opiskele: harjoittele päivittäin elämään hyvin.

Koko elämäntapa on mahdollista rakentaa tälle perustalle. Se vaatii itsekuria. Jos jotain haluaa saavuttaa, sen eteen pitää tehdä töitä. Sotilaallisuus ei tee kenellekään pahaa, kunhan muistaa, että maltti on valttia. Kun etenee pienin askelin, ei tule vaadittua itseltään mahdottomia.

Senecalle ja muille stoalaisille viisaan elämä on elämää luonnon mukaan. Järki on koulukunnan oppien mukaan luonnon perimmäinen olemus, logos. Viisaan tahto on sopusoinnussa luonnon, so. järjen kanssa. Kun tämän oppii ja toteuttaa sitä käytännössä, elää hyveellistä elämää.

Harkinta ja opiskelu johtavat terveelliseen, luonnonmukaiseen elämään. Tämä ei tarkoita nykyajan vihreää elämäntapaa vaan elämää järjen mukaan. Stoalaisuus edellyttää jatkuvaa harjoitusta, askeesia, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Viisaus ja kurinalaisuus vaativat jatkuvaa työtä.

Joskus kuitenkin vakava tai vähemmän vakava sairaus iskee, vaikka eläisi kuinka terveellisesti ja harjoittaisi kuinka ankaraa itsekuria. Silloin kohtalon iskua kannattaa ajatella adiaforana ja opetella suhtautumaan siihen mielentyyneydellä. Kuten nykyään sanotaan, sairauden kanssa pitää oppia elämään.

Nietzschen lentävä lause, joka on levinnyt yleiseen käyttöön, tiivistää asenteen oivallisesti: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Aforismin otsikko on ”Elämän sotakorkeakoulusta”. Nietzsche tunsi stoalaiset kuin omat tuskansa.

Myös kroonisesti sairas voi elää hyvää elämää ja siinä taidossa Seneca – tai Nietzsche – on oiva opettaja.

Arkiset vaivat, hyttysten ininä, ikävät ihmiset ja huono sää eivät vaivaa niin paljon, jos omaksuu stoalaisen asenteen. Kolotukset ja vastoinkäymiset unohtuvat nopeasti, kun opettelee niin sanotun kontrafaktuaalisen metodin. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, joten mikäs tässä on ollessa.

Ei siis kannata jäädä rypemään itsesääliin ja ajatella, että tulipa oltua typerä, vaan pikemminkin olla onnellinen siitä, ettei tullut toimittua vielä harkitsemattomammin. Viisas ei jää oman menneisyytensä tuleen makaamaan vaan katsoo aina eteenpäin, päivän kerrallaan. Tarvittaessa tunnin, minuutin, sekunnin.

Vaikean sairauden yllättäessä voi olla kiitollinen nykyaikaiselle lääketieteelle, jos sairauteen saa olennaista helpotusta, ja pohtia, kuinka huonosti asiat olisivat olleet vielä jokunen vuosikymmen sitten, kun hoitoa ei ollut saatavilla. Kaikista kohtalon iskuista voi toipua, jos tätä ajattelutapaa oppii soveltamaan arjessa. Ainoastaan kuolemalta ei voi pelastua.

Sama metodi löytyy kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Se on ainoa terapiamuoto, jolle on saatu empiiristä vahvistusta. Kaikissa muissa terapioissa varsinainen vaikuttava tekijä on arvoitus: vain se tiedetään, ettei terapian taustalla oleva teoria vaikuta.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia painottaa sellaisten asioiden tekemistä ja sellaiseen toimintaan keskittymistä, joista nauttii, jos nyt vaikkapa vaikeassa depressiossa jostain ylipäätään pystyy nauttimaan. Jos pystyy, kannattaa tehdä sellaisia asioita, joista irtoaa edes mielihyvän rippeitä. Pienikin voitto on voitto, ja elämänlaatu nousee kummasti, kun oppii voittamaan pieniä taisteluja yhden kerrallaan.

Alunperin filosofia onkin ollut myös psykoterapiaa ja nimenomaan elämäntaitojen opiskelua. Vanhaa viisautta kannattaa hyödyntää edelleen.

Stoalaisuudessa kohtuullisuus ei välttämättä ole hyve. Kysymys on usein joko-tai-ajattelusta. Nautinnot ovat pahoja, vaikka oikeassa elämässä maltilla harrastettu nautiskelu eittämättä lisää elämänlaatua.

Aristoteleen eudaimonia, hyvä elämä, on tässä suhteessa hyve-eettisesti realistisempi ja kannatettavampi päämäärä: mieluummin kohtuullisuus nautinnoissa kuin ankara itsensä kieltäminen. Hyvä elämä tarkoittaa elämän kokonaisuutta, johon eri hyveiden viisas soveltaminen johtaa.

Kuolinvuoteella voi itse kukin miettiä, elikö hyvän elämän, tekikö sitä, mitä oikeasti halusi, ja oliko hyvä lähimmäisille ja armelias vihollisilleen. Sitä kannattaa tosin miettiä jo nyt. Juuri nyt.

Järkevästi eläminen nostaa myös sukulaisten ja ystävien elämänlaatua. Miksei myös vihollisten.

Stoalaisuus on kovuudestaan ja miehisyydestään huolimatta tai niiden takia kosmopoliittista: oikeiosis-käsite on koulukunnan opissa keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa asioiden omaksi ottamista vähittäisen tutustumisen kautta, toisin sanoen sen oivaltamista, että elävät olennot ja asiat kuuluvat luonnostaan yhteen. Sitä voisi kutsua myös moraalin sisäpiirin laajentumiseksi sitä mukaa, kun ymmärrys asioista ja maailmankaikkeuden järjestyksestä kasvaa.

Kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus juontuu jo kyynisen koulukunnan opetuksista, joilla on ollut keskeinen vaikutus stoalaisuuden syntyyn. Niiden arvellaan kulkeutuneen myös varhaiskristillisyyteen ja tässä suhteessa kristinusko muistuttaakin stoalaisuutta.

Kristinuskolla ja stoalaisuudella on merkittävä rooli nykyisen ihmisoikeuskäsityksen syntyhistoriassa. Myös stoalaisuuden ja kristinuskon moralismissa on paljon yhtäläisyyksiä. Erot ovat sitten sitäkin suurempia, kuten edellä on käynyt ilmi.

Vaikka stoalaisuuteen sisältyy paljon itsekeskeisyyttä, johtaa se oikein sovellettuna, tietoisuuden kasvun myötä lämminhenkiseen yhteisöllisyyteen ja maailmankansalaisuuteen. Mielentyyneys, maltti ja itsekuri auttavat kummasti sosiaalisessa kanssakäymisessä, myös ja erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Sosiaalisesta mediasta tulee nopeasti mieleen ahdistava lahkolaismentaliteetti ja siihen liittyvä hyvesignalointi: ihmiset esittävät itselleen ja toisilleen parempaa kuin ovat. Stoalaisuuskin on alan klassikoilla valitettavan usein puhdasta moraaliposeeraamista. Senecan kirjeet ystävälleen Luciliukselle ovat täynnä kirjallista briljeeraamista ja julkeaa omakehua.

Kirjeiden tarkoituksena on selvästi välittyä jälkipolville, myös meille 2000-luvun lukijoille. Seneca toteaa myös Joutilaisuudesta-katkelmassa, että viisas kirjoittaa jälkipolville, ja perustelee viisaan joutilaisuutta sen muille tuottamalla hyödyllä. Tällainen kaksinaismoralismi ja esiintyminen historian edessä on itsekeskeistä, mutta toki inhimillistä. Kukapa meistä ei olisi silloin tällöin turhamainen ja haluaisi jäädä historiaan. 

Seneca on joskus kirjeissään sekä tutkielmissaan tekopyhä ja rasittava, kuten siis jo aikalaiskriitikot huomauttivat. Mielestäni on pelkästään hyvä asia, että hän osoittaa teoksissaan inhimillisyytensä. Meillä kaikilla on heikkoutemme. Niistä voi ja kannattaa ottaa opiksi.

Joskus Senecaa lukiessa tuntee melkein raivoa ja halveksuntaa hänen itsekorostustaan kohtaan. Tässä itsehillintä tahtoo pettää. Ehkä Seneca vain tahallaan koettelee meitä, kasvattaakseen mielentyyneyttämme. Näin on mukava ajatella. On myös syytä todeta, että ellei Seneca olisi ollut turhamainen, meillä ei olisi hänen tekstejään eikä tätäkään arviota olisi voinut kirjoittaa.

Elämän lyhyydestä on kaikessa rosoisuudessaan ja inhimillisyydessään erinomaisen suositeltavaa luettavaa kaikille niille, joita nykyajan tyhjänpäiväinen touhotus tuppaa närästämään. Toisinaan on hyvä ottaa tuumaustauko jos toinenkin eikä Senecan seurassa aika totisesti mene hukkaan. Siitä on todisteena se, etteivät hänen ajatuksensa ole vanhentuneet yhtään kahdessa tuhannessa vuodessa. Päinvastoin, ne ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

23 March 2018

Sankarit Allahin tiellä

Esseearvio Atte Kalevan teoksesta Jihad ja terrori (Otava, 2018)

Atte Kalevan teos Jihad ja terrori tulee tarpeeseen, sillä aiemmin ei suomeksi ole ollut saatavilla yleistajuista, tiivistä esitystä jihadistisen terrorin perusteista. Kirjan julkistamistilaisuudessa tekijä kertoi, ettei olisi halunnut kirjoittaa yleistajuista kirjaa, mutta kustantaja sai hänet ylipuhuttua. Moni varmasti kiittää kustantajaa mielessään.
     
Niille, jotka ovat englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden kautta perehtyneet aiheeseen, pelkkä sisällysluettelon tutkiminen paljastaa, että Kaleva tuntee alan kuin omat taskunsa. Mukana näyttää olevan islamin perusteita ja salafismin keskeisiä vaikuttajia.
     
Salafismi perustuu muslimien käsitykseen hurskaista esi-isistä (al-salaf al-salih). Kalevan mukaan Muhammadin kerrotaan sanoneen, että ”kaikkein hurskaimpia muslimeja olivat profeetan aikalaiset” (48). Termi salafismi tulee tästä.
     
Jihadismi on väkivaltaista salafismia, joka sekin perustuu profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa jäljittelyyn. Medinaan perustettu tarunhohtoinen muslimivaltio laajeni nopeasti eikä se tapahtunut rauhanomaisesti.
     
Islamin profeetta oli myös valtiomies ja sotapäällikkö. Jihadistit jäljittelevät tätä toimintaa, koska profeetta Muhammadin esimerkki velvoittaa hurskaan muslimin niin tekemään.
     
Islamilaisen teologian mukaan Koraanin uudemmat kohdat korvaavat vanhemmat, jos niiden välillä on tulkinnallista ristiriitaa. Tarinan mukaan enkeli Gabriel saneli profeetta Muhammadille Koraanin varhaisemmat säkeet Mekan lähistöllä vuorilla, jolloin Muhammad oli vielä puolustuskannalla ja korosti rauhanomaisuutta. Vasta Medinan kaudella islamin pyhä kirja sai sotaisan ja julman luonteen. Jihadistit nojaavat vahvasti juuri Medinan kauden islamiin.
     
Suurelle yleisölle al-Qaidan perustaja Osama bin Laden on tietenkin entuudestaan tuttu, mutta hänen ohellaan globaalin jihadismin kehitykseen on ollut vaikuttamassa monta muutakin henkilöä. Heidän nimensä löytyvät Kalevan teoksen sisällysluettelosta kuin apteekin hyllyltä.
     
Kirjassaan tutkija esittelee olennaiset asiat salafistisen jihadismin evoluutiosta ja avaa oppisuunnan taustalla olevat keskeiset teologiset ideat. Salafismin teoreetikoista tärkeimmät ovat Ibn Taimiyya (1263-1328) ja Muhammad ibn Abd al-Wahhabi (1703-1792). Nykyjihadismille heidän vaikutuksensa on ratkaiseva.

Johdannossa tutkija avaa omia taustojaan ja teoksensa tavoitteita. Kuten monelle meistä, Kalevallekin vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskut Yhdysvalloissa olivat se ratkaiseva tekijä, joka sai hänet kiinnostumaan islamista ja sen suhteesta terroriin.
     
Teoksellaan Kaleva kertoo haluavansa herätellä kiihkotonta keskustelua aiheesta. Häntä on jo aiemmin syytetty Homma-forumin ja Jussi Halla-ahon myötäjuoksijaksi, mikä on väistämätöntä kun näistä aiheista puhuu ja kirjoittaa.
     
Kirjan alku olisi mielestäni voinut olla diplomaattisempi, mikäli tekijä tosiaan haluaa herätellä maltillista ja kiihkotonta keskustelua. Eräät varsin rohkeat sanavalinnat ja painotukset saavat todennäköisesti tietyllä ennakkoasenteella varustautuneet lukijat kavahtamaan koko aihepiiriä ja toteamaan, että tässäpä on juuri sellainen Homma-forumin salainen agentti, josta olemme varoitelleet. Toisin sanoen johdannon provokatiivisen sävyn myötä Kalevalle varmasti sataa leimoja jatkossakin. Luultavasti tekijää asia ei haittaa, päinvastoin. 


Koko esseearvio (16 sivua) löytyy täältä.

6 September 2017

Pentti Linkola – profeetta omalla maallaan

Esseearvio teoksesta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala, 2017)


Riitta Kylänpään tuore Linkola-biografia iski oikeaan saumaan. Julmista jutuistaan tunnetun erakkokalastajan omaehtoinen ajattelu on ajankohtaisempaa kuin aikoihin. Yhteiskunnalliset kehityskulut, joista Linkola on vuosikymmeniä kirjoittanut, ovat voimistuneet ja muuttaneet muotoaan.

Ajattelijana kalastaja vetoaa ääripäihin, jotka ovat monessa kysymyksessä toistensa ideologisia perivihollisia. Häntä ymmärtävät ja tukevat esimerkiksi yliopistofilosofit, professorit, kirkonmiehet, taiteilijat, kirjailijat, teatteriväki, Helvetin enkelit, vihreät naiset, eläinten ystävät, maahanmuuttokriitikot ja militantit uusnatsit.
     
Linkolassa on sekä henkilönä että ajattelijana kirveellä veistettyä sankariromantiikkaa, joka kiehtoo yli ideologisten rajojen. Lisäksi hänessä on luontaista auktoriteettia, henkistä voimaa, joita ilman profetoiminen olisi huutavan ääni korvessa, tuulessa helisevä vaski.
     
Kylänpään teoksesta selviää, että Linkola oli jo lapsena omapäinen ja kapinallinen. Luonteenpiirteet, jotka tekivät rasavillistä pikku-Pentistä profeetta Linkolan, alkoivat näkyä varhain. Koulussa ne olivat jo selvästi havaittavissa. Linkolan ystävät ja tuttavat kuvailevat häntä herkkänä ja ristiriitaisena persoonana, jonka mielialat saattavat vaihdella jyrkästi. 

Nuoruuden pasifismi käsitellään teoksessa myös, mutta myöhemmän Linkolan jyrkkä käännös väkivallan ja terrorismin ylistäjäksi olisi kaivannut Kylänpäältä tiukempaa otetta, psykologiaa. Useinhan ihminen alkaa vihata sitä, mitä on aiemmin edustanut, ja tämä henkilöhistoriallinen itsensä ylittäminen, ristiriita uuden ja vanhan minän välillä, tuo henkilön näkemyksiin katkeruutta, ivallisuutta, pettymystä ja provokaatiota. Kun Linkola hyökkää voimalla ”rauhassa ja rakkaudessa lilluvien humanistien” kimppuun, hän hyökkää myös entisen pasifistiminänsä kimppuun.
     
Profeetta jakaa kansaa, mutta samalla myös yhdistää vastakkaisia leirejä. Suhtautuminen Linkolaan paljastaa epäjohdonmukaisuuksia ihmisten arvomaailmassa. Ilmiötä on syytä tarkastella hänen elämäkertansa arvostelun yhteydessä.
     
Linkolan tuore elämäkerta on jo herättänyt julkisessa sanassa ja sosiaalisessa mediassa keskustelua, joka liittyy aikamme repivimpiin kysymyksiin: pakolaispolitiikkaan, maahanmuuttoon, markkinatalouteen, terrorismiin, feminismiin, yksilönvapauteen ja ihmisoikeuksiin. 

Koko arvio: PDF (28 sivua).

20 August 2017

Turku ja Suomen muslimien tulevaisuus

Turun terrori-isku vaikuttaisi tällä hetkellä olevan jihadismia. Poliisi tutkii murhia terroristisessa tarkoituksessa tehtynä, kotietsinnässä on poliisin mukaan löytynyt ideologista materiaalia, joka viittaa tällaiseen motiiviin.

Riippumatta siitä, mitä tutkinnassa paljastuu, jihadismi on rantautunut Suomeen jo vuosia sitten. Suojelupoliisin mukaan maassa on noin 350 jihadistia, joilla on maanalaisia verkostoja. Suomesta on lähtenyt useita henkilöitä, miehiä ja naisia, taistelemaan Isis-järjestön riveihin.

Supon tuoreimmassa uhka-arviossa todetaan näin:


Merkittävimmän terrorismin uhkan Suomessa muodostavat edelleen yksittäiset toimijat tai pienryhmät, jotka saavat motivaationsa radikaali-islamistisesta propagandasta tai terroristijärjestöjen kehotuksista. Näillä henkilöillä on todennäköisesti joko suoria tai välillisiä yhteyksiä radikaali-islamistisiin verkostoihin tai järjestöihin. Suojelupoliisin tietoon on tullut aiempaa vakavampia terrorismiin kytkeytyviä suunnitelmia ja hankkeita Suomessa. Suomesta lähteneitä vierastaistelijoita on noussut erityisesti ISILissä merkittäviin asemiin, ja heillä on laaja suhdeverkosto järjestön sisällä.

Suojelupoliisin terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä on noin 350. Kohdehenkilöiden määrä on kasvanut erityisesti viime vuosina, ja vuodesta 2012 kasvua on noin 80 prosenttia. Radikalisoitumisen sekä uusien verkostojen paljastumisen seurauksena tämänkaltaisen kehityksen arvioidaan jatkuvan. Määrällisen kasvun ohella kohdehenkilöiden sidokset terroristiseen toimintaan ovat yhä suorempia ja vakavampia. Yhä suurempi osa heistä on joko osallistunut aseelliseen konfliktiin, ilmaissut halua osallistua aseelliseen toimintaan tai vastaanottanut terroristista koulutusta.



Moni kuvittelee, että jihadismi on länsimaiden pahin islamiin liittyvä ongelma. Näin ei kuitenkaan ole. Pahin ongelma on se, että osa muslimiväestöstä ei edes halua sopeutua vääräuskoisten tapoihin ja lakeihin. He pysyvät omissa oloissaan, eristäytyvät, slummiutuvat, noudattavat keskenään shariaa ja painostavat toisia muslimeja seuraamaan konservatiivista sunni-islamia. Konservatiivisuuden aste näkyy suoraan erityisesti naisten pukeutumisessa: mitä ankarampi uskontulkinta, sitä enemmän naisesta on peitossa.

Länsimainen oikeusvaltio ihmisoikeuskäsityksineen ei vastaa sitä, mitä konservatiivinen sunni-islam opettaa. Siksi erilaiset järjestöt ja lukuisat imaamit lännessä kannustavat ja suorastaan vaativat muslimeja pysymään omissa oloissaan ja noudattamaan keskenään shariaa, islamin lakia.

Islamissa ei tunneta erottelua maallisen ja uskonnollisen vallan kesken, kuten kristinuskossa. Siksi osa muslimeista ei voi eikä halua sopeutua länsimaisten valtioiden maallisiin käytäntöihin. Ongelma näkyy jo Suomen kouluissakin. Muslimit vaativat tytöille erivapauksia, koska osa opetuksesta on islamin oppien kanssa ristiriidassa.


Sopeutumisen vastustamiseen
liittyen on mainittava kaksi järjestöä, Ikhwan eli Muslimiveljeskunta ja Tablighi Jamaat, joka on erityisen vaikutusvaltainen ainakin Britanniassa ja Ranskassa. Muitakin vastaavia on, mutta nämä kaksi ovat jo vuosikymmeniä tehneet myyräntyötä, joka on pahentanut ongelmia länsimaissa.


Yhdysvalloissa toimii useita vastaavia järjestöjä, joista osa on jäänyt kiinni muun muassa terroristijärjestö Hamasin tukemisesta. Hyväntekeväisyyden varjolla varoja on kerätty itsemurhaterroristien perheille, palkkioksi nuoren uhraamisesta jihadille.

Jihadistinen terrori lännessä lisää muslimivastaisuutta ja jyrkentää jo avautunutta kuilua kantaväestön ja uusien turvapaikanhakijoiden välillä. Ongelma on kuitenkin pieni verrattuna siihen, millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat pitkällä tähtäyksellä muuttuvat, kun niissä asuvien muslimien määrän kasvaessa yhä suurempi osa muslimeista eristäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle ja vaatii yhteisöltä konservatiivisen sunni-islamin noudattamista.

Ranskalaistutkija Gilles Kepel on kirjoittanut aiheesta teoksia, joiden antama kuva on varsin pessimistinen. Mikäli päättäjät länsimaissa eivät ota näitä asioita huomioon, islam- ja muukalaisvastaisuus tulee kasvamaan, ei vähenemään. Näin tulee väistämättä käymään myös Suomessa. Eriytymiskehitys on jo alkanut.


Linkkejä:

https://yle.fi/uutiset/3-8494270

http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002765199.html

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/56430/Petaja_Piispanen_Ropponen.pdf?sequence=1


https://en.wikipedia.org/wiki/Tablighi_Jamaat


https://en.wikipedia.org/wiki/Muslim_Brotherhood

https://en.wikipedia.org/wiki/Council_on_American–Islamic_Relations


Kirjallisuutta:


http://www.psupress.org/books/titles/0-271-01313-3.html

http://www.hup.harvard.edu/catalog.php?isbn=9780674010901

http://press.princeton.edu/titles/10926.html