14 January 2010

Islam ja sananvapaus

Jussi K. Niemelä

Kommentti YLE:n Suoraa puhetta -radio-ohjelman manifestiin

Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin.

Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot.

Uskontojen säädökset ovat yleensä melko jyrkkiä ja varsinkin tämä näkyy ns. abrahamilaisten, patriarkaalisten monoteismien säädöksissä. Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia. Ollaksesi hyvä uskovainen, sinun pitäisi noudattaa näitä säädöksiä kirjaimellisesti. Näin ajattelevat fundamentalistit, jotka haluavat ottaa pyhien kirjojensa ja perinteensä säädökset kirjaimellisesti. He myös haluavat valitettavan usein pakottaa nekin, jotka eivät näihin säädöksiin tai niiden taustalla oleviin uskontoihin usko, noudattamaan niitä. Uskonnoissa ja dogmaattisissa ideologioissa on siis totalitarismin siemen.

Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vähitellen päässeet irti uskonnollisen vallan kahleista. Siitä ei ole vielä edes sataa vuotta, kun brittiläisfilosofi Bertrand Russell joutui uskonnollisen syrjinnän kohteeksi. Hän ei saanut opettaa New Yorkin yliopistossa uskontokriittisten näkemystensä ja liberaalin seksuaalimoraalinsa takia. Suomessa kirjailija Hannu Salama sai vuonna 1964 syytteen jumalanpilkasta Juhannustanssit -teoksensa pilasaarnasta, joka oli sijoitettu humalaisen miehen suuhun.

Suomen tilanne on mennyt parempaan suuntaan, kunnes viime vuonna maahanmuuttokriittinen Jussi Halla-aho Helsingistä sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Halla-aho arvosteli blogillaan satiirisesti profeetta Muhammadia tämän lapsivaimo Aishan takia. Mielestäni Halla-ahon saama tuomio on skandaali. Kristinuskoa saa nykyään jo vapaasti arvostella ja pilkata, mutta islamia ei.

Tilanne heijastelee kansainvälistä kehitystä. Salman Rushdien tapauksesta lähtien länsimainen sananvapaus on vähitellen antautunut väkivallan, painostuksen ja pelottelun edessä. Nyt länsimaissa eletään pelon ilmapiirissä ja kustantajat sekä itse taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, teatteriohjaajat, oopperatalot ym.) sensuroivat itseään. Sama kehitys on nähtävissä taidemuseoissa.

Mietin, uskaltaisiko kukaan tänään ohjata Moliéren Porvari aatelismiehenä -satiiria näyttämölle. Siinä pilkataan turkkilaisia muslimeja erittäin räväkästi. Näin teoksen näyttämösovituksen 2000-luvun alkupuolella Helsingin kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin ohjaamana. Tuolloin syyskuun 11. terrori-iskut olivat vielä tuoreessa muistissa ja teoksen näyttämösovituksen voidaan katsoa olleen vastalause iskuille. Hällström halusi käsittääkseni puolustaa länsimaista sananvapautta. Vähän tuon näyttämösovituksen jälkeen hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskellä katua. Murhaaja oli muslimifundamentalisti.

Islaminuskoisten strategiat länsimaiden lainsäädännön ja kulttuurin muuttamiseksi tapahtuvat nähdäkseni kolmella tasolla:

1 Avoin väkivallalla uhkailu, terrori, murhat, väkivaltaiset mielenosoitukset ja boikotit. Tässä islamistit osaavat hyödyntää globaalia mediaa. Pienistä paikallisista selkkauksista tehdään nopeasti kansainvälisiä mellakoita tai mielenosoituksia.

2 Avoin poliittinen ja akateeminen pyrkimys muokata länsimaiden johto, älymystö ja yleinen mielipide islammyönteiseksi tai yltiösuvaitsevaiseksi. Tähän liittyy mm. islamilaisten maiden järjestö OIC:n voimakas poliittinen lobbaus ”uskontojen halventamisen” estävän lainsäädännön ja YK:n julkilausumien toteuttamiseksi. YK:n Ihmisoikeusneuvosto ja yleiskokous taipuivat jo tämän poliittisen painostuksen edessä, mutta onneksemme YK:n päätöslauselma ei ole jäsenvaltioita juridisesti sitova. Akateemisessa maailmassa Saudi-Arabia ym. varakkaat muslimitahot rahoittavat länsimaissa lähi-idän instituutteja ja erityisesti islammyönteistä tutkimusta. Islamkriittiselle tutkimukselle on lähes mahdotonta saada rahoitusta. Yliopistomaailmasta kulttuurirelativistinen diskurssi on nopeasti levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja erityisesti siihen törmää vasemmiston sekä vihreiden keskuudessa.

3 Piilojihad, joka osittain kuuluu edelliseen kohtaan. Piilojihadista (stealth Jihad) on hiljattain kirjoittanut amerikkalainen islamkriitikko Robert Spencer samannimisessä kirjassaan. Piilojihadistit toimivat erilaisten peiteorganisaatioiden kautta kaikkialla länsimaissa, edistääkseen islamistisia päämääriä ja muokatakseen länsimaita vastaanottavaiseksi muslimien erillisvaatimuksille. Piilojihadiksi voidaan katsoa vaikkapa länsimaissa vaaditut musliminaisille ja -tytöille tarkoitetut erilliset uimahallivuorot. Jos ja kun sellaiset sallitaan, islamistit ovat saaneet taas yhden pienen sharia-lain elementin käyttöön länsimaissa. Sukupuolisegregaatio on olennainen osa vanhoillista sharia-lain tulkintaa.

Kakkoskohtaan voidaan lisätä poliittisen korrektiuden ilmapiiri, ts. yleisen islamkeskustelun sopivaisuuden rajat (akateeminen toiseuden kunnioittaminen ja kulttuurirelativismi). Kriittiset äänet leimataan herkästi rasismiksi, islamofobiaksi tai kulttuuri-imperialismiksi. Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia.

Tällainen ajattelu asettuu automaattisesti sortajan puolelle islamilaisten kulttuurien sisällä. Joka väittää ihmisoikeuksien puolustamista länsimaiseksi kulttuuri-imperialismiksi, rasismiksi tai islamofobiaksi, asettuu samaan rintamaan salafistien, deobandien ja wahhabilaisten kanssa.

Kulttuurirelativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta juuri siitä syystä, että missä tahansa kulttuurissa on voimia ja vastavoimia, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on sopivaa. Hylätessään islamin sisällä toimivat ihmisoikeusaktivistit länsimaiset kulttuurirelativistit asettuvat sharia-lain vanhoillisen tulkinnan kannattajien leiriin. Myös kaikenlaiset sananvapauden rajoituspyrkimykset– sensuuri, itsesensuuri, kriitikkojen leimaaminen – pelaavat väistämättä islamistien pussiin. Samalla niistä hyötyy länsimainen äärioikeisto ja muut poliittiset konservatiivit eli konservatiivien tukeminen yhtäällä tukee heitä myös toisaalla.

Tähän liittyen kannattaa huomata, että sanan- ja uskonnonvapaus on lopulta kaikkien eri ryhmien etu. Ilman sananvapautta ei ole vähemmistöjen oikeuksia eikä demokratiaa.

8 January 2010

Martha C. Nussbaum – maailmankansalaisuuden ja omantunnonvapauden filosofi

(Vapaa Ajattelija 4/2008)



Kansainvälisesti arvostettu filosofi Martha C. Nussbaum vieraili kesäkuun alussa Helsingissä tutkijakollegiumin seminaarin vetäjänä. Aiheena oli moraalipsykologia ja patriotismin politiikan filosofia. Nussbaum toimii Chicagon yliopiston lain ja etiikan professorina. Viimeisimmässä teoksessaan Liberty of Conscience – In Defense of America’s Tradition of Religious Equality (Basic Books 2008) filosofi käsittelee vapaa-ajattelijoille hyvin tärkeitä aiheita, uskonnon- ja omantunnonvapautta sekä valtion ja kirkon eroa. Myös hänen erinomaisesti perustellut ajatuksensa sivistyneiden maailmankansalaisten kasvattamisesta ovat hyvin lähellä Vapaa-ajattelijain liiton kulttuuriohjelmassa esitettyjä periaatteita.

Martha C. Nussbaum ei ole ateisti. Hän kääntyi kristillisyydestä juutalaisuuteen nuorena ja on edelleen juutalaisuuden reformistisen haaran jäsen. Filosofi kunnioittaakin uskontoja ja erilaisia uskomuksia siksi paljon, että se saattaa vapaa-ajattelijalle ja ateistille näyttäytyä ajoittain jopa hieman yliampuvana.
Samoin Nussbaum torppaa filosofikollegansa Daniel C. Dennettin ateismin melko ylimielisesti, vaikka kritisoi Dennettiä nimenomaan ylimielisyydestä uskovia kohtaan. Nussbaum tulkitsee ’bright’ eli ’välkky’ –käsitteen siten, että se tarkoittaa uskovien olevan automaattisesti typeriä. Toisaalta tällaista asennetta on ollut ronskeimmilla ateisteilla havaittavissa ja Richard Dawkins esittää jopa älykkyystilastoja käsityksensä tueksi Jumalharhateoksessaan. Ehkä Nussbaumin ateismikritiikki on siis näiltä osin oikeutettua.
Helsingin tutkijakollegiumin kesäkuun seminaarissa ei ollut kyse uskonnon- tai omantunnonvapaudesta, mutta aihetta toki sivuttiin, koska se on suorassa yhteydessä Nussbaumille läheiseen maailmankansalaisuuden filosofiaan. Poliittiseksi liberaaliksi tunnustautuva filosofi on 1990-luvulla kirjoittanut kiehtovan teoksen Cultivating Humanity – A Classical Defense of Reform in Liberal Education (Harvard University Press 1997), jossa hän puolustaa vanhan ajan kattavaa sivistyskasvatusta nykyajan kapea-alaisen tehokoulutuksen vaaroja vastaan. Nussbaum korostaa erityisesti antiikin stoalaisuudesta juontuvaa käsitystä jokaisen ihmisen perimmäisestä arvosta valistuneen maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden edellytyksenä.
Filosofin päämääränä on osoittaa, että vaikka synnymme tietyn kansan ja perheen jäseniksi, olemme siitä huolimatta laajemman yhteisön kansalaisia eli maailmankansalaisia. Tämä aiheuttaa meille velvoitteita. Termi ’maailmankansalainen’ juontuu kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaisen (n. 412-323 eaa.) kuuluisasta lausahduksesta.
Tutkijakollegiumin seminaarissa Nussbaum tähdensi käsitystään maailmankansalaisuudesta nimenomaan poliittisena päämääränä eräiden muiden tutkijakollegoidensa eettistä näkemystä täydentäen. Moniarvoisessa, globalisoituvassa maailmassa on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää ihmisten erilaisuus, unohtamatta samalla sitä, että olemme kaikki periaatteessa samanlaisille kohtalon oikuille sekä muiden ihmisten mielivallalle alttiita haavoittuvia, tuntevia olentoja. Lyhyesti, saman maailman kansalaisia.

Omantunnonvapaus tasa-arvokysymyksenä

Teoksessaan Liberty of Conscience Nussbaum tarkastelee tasa-arvonäkökulmasta Yhdysvaltain perustuslain ensimmäistä lisäystä, joka takaa täydellisen uskonnonvapauden ja valtion neutraliteetin suhteessa mihinkään uskontoon tai uskonnottomuuteen. Ajattelija on huolissaan varsinkin enemmistötyranniasta ja osoittaa uskonnollisesti värittyneen hurmahenkisyyden vaarat eriuskoisille vähemmistöille usean historiallisen esimerkin avulla.
Yhdysvalloissa on vainottu viimeisten parin sadan vuoden aikana erityisesti katolilaisia ja mormoneja. Myös juutalaisvastaisuutta on maassa esiintynyt, varsinkin ennen toista maailmansotaa.
Kun lukee Nussbaumin kuvauksia vähemmistöuskontojen sorrosta, tulee välittömästi mieleen nykyajalle tyypillinen islaminuskoisiin suunnattu epäluulo. Myös muukalaisia karsastava retoriikka on yksi yhteen nykyisten maahanmuutonvastustajien kanssa. On valaisevaa sekä opettavaista havaita, miten samat uhkakuvat maahanmuutonvastustajien propagandassa toistuvat mormonien, katolilaisten ja muslimien kohdalla. Argumenteissa ei ole mitään eroa.
Aiemmin Yhdysvalloissa oltiin syvästi huolestuneita katolilaisten korkeasta syntyvyydestä ja erityisesti italialaisten sekä irlantilaisten maahanmuuton volyymista. Ryhmien seksuaalisuutta pyrittiin demonisoimaan ja heitä syytettiin työn vieroksumisesta sekä synnynnäisestä laiskuudesta.
Vastaavasti mormonien moniavioisuutta on käytetty epäluulojen ja suoranaisen pelon lietsomiseen. Feministi Nussbaum puolustaa hieman yllättäen tätä uskonnollista tapaa juuri uskonnonvapauteen kuuluvana, ohittaen lähes kokonaan poliittiset tasa-arvonäkökohdat.
Samoin hän myöhemmin Liberty of Consciencessa kritisoi voimakkaasti Hollannin burqa-kieltoa musliminaisten omantunnonvapauteen kajoamisena ja ajautuu argumentaatiossaan hyvin lähelle kaksinaismoralistista väkinäisyyttä.
Suvaitsevaisuudessaan Nussbaum vaikuttaa varsin herkästi unohtavan maailmankansalaisuuden poliittisen puolen ja ihmisoikeudet, joihin sukupuolten tasa-arvo olennaisena osana kuuluu. Joillekin meistä burqa näyttäytyy naisen alistamisen symbolina par excellence, mutta filosofi jättää tämän näkökohdan täysin vaille huomiota.
Uskonto, sekularismi ja ihmisoikeudet

Nussbaum ei syystä tai toisesta problematisoi uskonnon nimissä harjoitettua ihmisoikeuksien polkemista, indoktrinaatiota, mielivaltaa tai enemmistötyranniaa uskontojen sisällä. Silti hän arvioi Raamattuun perustuvia moraalinäkemyksiä hyvinkin kriittiseen sävyyn puolustaessaan seksuaalivähemmistöjen poliittisia oikeuksia ja tasa-arvoa Yhdysvalloissa. Koraania ja haditheja Nussbaum ei kuitenkaan mainitse, vaikka niiden antamat moraaliohjeet ja sharia-laki ovat tässä suhteessa paljon Raamattua jyrkempiä ja vieläpä arkipäivää islamilaisissa maissa. Shariaa on Nussbaumin monessa yhteydessä kritisoiman kulttuurirelativismin nimissä yritetty ajaa käytäntöön myös useissa länsimaissa.
Ranskan kouluissa määrätty huivikieltokin saa filosofilta nuhteita, osin aiheesta. Samaan aikaan kun muslimitytöiltä on kielletty huivin ja juutalaispojilta jarmulken eli kipan käyttö, sallitaan kristityille kuitenkin pienen ristin pitäminen. Vain isot ristit on kielletty.
Tässä kysymyksessä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen koskee valtion neutraliteettia suhteessa uskontoihin. Nussbaum näkee asian niin, että valtio ei voi pakottaa kansalaisiaan sekularismiin, vaan harmittomat uskonnolliset tavat, kuten pukeutuminen, pitäisi sallia. Lasten pukeutumiseen kajoaminen voidaan näin ollen tulkita kajoamisena vanhempien uskonnonvapauteen.
Toinen ongelma on kristinuskon enemmistöuskonnon rooli. Pieni poikkeus ristien kohdalla osoittaa filosofin mielestä sen, että huivi- ja kipakielto voidaan helposti tulkita uskonnollisten vähemmistöjen syrjimiseksi. Näin asia on Ranskassa ollutkin; musliminaisten ohella huivikieltoa vastustamaan barrikadeille nousivat tosin länsimaiden vapaita tapoja ja demokratiaa vihaavat radikaalit jihadistijärjestöt, mutta tätä Nussbaum ei noteeraa.
Professorin analyysi on kaikesta huolimatta erittäin relevantti muslimien kotoutumisongelmien kannalta. Euroopassa yleinen valtion ja kirkon yhteys saattaa näet olla osaselityksenä sille, että islaminuskoiset pakolaiset sekä maahanmuuttajat kokevat herkästi tulevansa Euroopan maihin toisen luokan kansalaisiksi. Tämä ei edesauta heidän kotoutumistaan, vaan synnyttää pikemminkin kapinamielialaa.
Yhdysvalloissa ongelmaa ei näin selkeässä muodossa ole, koska valtio on periaatteessa täysin neutraali suhteessa uskontoihin tai uskonnottomuuteen. Toisaalta Nussbaum ei korosta tarpeeksi sitä, että Yhdysvalloissa poliittisiin virkoihin ei julkiateisteilla ole asiaa. Tässä on yksi merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka muuten kattavasta esityksestä on jäänyt kokonaan pois.

Uskonnollinen oikeistokonservatismi, tiede ja kasvatus

Filosofin näkemykset kreationismin opettamisesta kouluissa ovat täysin linjassa vapaa-ajattelijoiden ja skeptikkojen tieteelliseen todellisuuskäsitykseen perustuvien käsitysten kanssa. Samoin esseessään Yhdysvaltain presidentin asettamalle bioetiikan neuvostolle Nussbaum näkee uskonnolliset perustelut kantasolututkista vastaan äärimmäisen heppoisina.
Yhdysvalloissa käytössä olevaa kotikoulutusta ja uskonnollisia kouluja ajattelija ei kannata, koska hänen mukaansa kumpikaan ei kykene takaamaan riittävän laaja-alaista kasvatusta lapsille ja nuorille. Nussbaumin mielestä Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston poliittiset pyrkimykset ylipäätään ovat uhka perustuslain ensimmäiselle lisäykselle, koska tämä ns. evankelinen liike ei hegemoniatavoitteittaan pahemmin salaile.
Juuri kristillinen oikeisto – presidentti Bush mukaan lukien – haluaa, että yhdysvaltalaisissa kouluissa opetettaisiin evoluutioteorian rinnalla älykästä suunnittelua eli kreationismia. Kotikoulussa ja kristillisissä kouluissa evoluutioteoriaa tuskin opetetaan asiallisesti, älykkään suunnittelun huuhaaksi osoittamisesta puhumattakaan.
Nussbaum puolustaa tältä pohjalta voimakkaasti peruskoulujärjestelmää ja yleistä oppivelvollisuutta. Ilman näitä moniarvoisessa yhteiskunnassa ja maailmassa pärjäämiselle välttämätön tietotaito ja sivistys jää saavuttamatta.
Professori on huolissaan myös nykykasvatukselle ominaisesta taloudellisen voitontavoittelun ylikorostumisesta kouluissa. Kun lapsille ja nuorille ei teroiteta inhimillisyyden sekä herkkyyden merkitystä, heistä tulee helposti empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia. Nussbaumin mielestä kasvatus on suoranaisessa kriisissä, koska humanistisia ja taideaineita sekä kriittistä ajattelua opettavia kursseja on Yhdysvalloissa viime vuosina laiminlyöty.
Juuri nämä aineet ovat hänen omassa filosofiassaan erittäin tärkeässä roolissa täysipainoisten maailmankansalaisten kasvattamiseksi. Ilman taideaineita ja humanistis-kriittistä tieteellistä koulutusta yleinen sivistystaso laskee samalla kun ihmisen voitontavoittelu sekä ahneus korostuvat. Mikäli lapsille ja nuorille ei anneta avaimia rationaaliseen ajatteluun, keinoja samastua toisenlaisiin ihmisiin ja tutustua heidän tapoihinsa sekä ajatuksiinsa kirjallisuuden, filosofian ja taiteen avulla, heistä ei Nussbaumin mukaan voi kasvaa kriittisiä, suvaitsevaisia, ihmisten erilaisuuden ja omantunnonvapauden hyväksyviä demokraattisia kansalaisia.