3 March 2011

Davidit ja Goljatit

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 1/2007)

Taistelu ennakkoluuloja vastaan on raskasta ja voidaan jopa sanoa, että ihmislajin historia on taistelujen historiaa. Akateemisella rintamalla kamppailuun on aikoinaan käyty mm. uskontojen tieto-opillista hirmuvaltaa vastaan, mutta uskontojakin on monenlaisia. Kaikkia ei välttämättä edes kutsuta uskonnoiksi. Nykyään kiivain taistelu on siirtynyt myös yliopiston sisälle ja kohdistuu eräisiin akateemisen maailman sitkeimmin vaalittuihin tabuihin.

Vastapainolta ilmestyi viime kesänä suppea valikoima skottifilosofi David Humen (1711-1776) esseitä. Teokseen on käännetty neljätoista esseetä n. viidestäkymmenestä alkukielellä ilmestyneestä (tosin osa näistä jäi filosofin elinaikana julkaisematta). Humen esseemuotoisten tutkielmien paras laitos on Essays Moral, Political, and Literary (toim. Eugene F. Miller, Liberty Fund 1987). Suomennoksessa kääntäjiä on useita, mutta tämä ei valikoimasta pahemmin ilmene. Käännökset ovat kauttaaltaan erinomaisia. Esseitä vain on kokoelmassa harmillisen vähän.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Humen pääteos A Treatise of Human Nature (Tutkielma ihmisluonnosta, 1739-1740) on vielä kääntämättä, mitä voitaneen pitää skandaalina. Sen sijaan hänen pääteoksestaan myöhemmin laatimistaan tutkielmista toinen, Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä, on suomennettu vuonna 1938. Suomennoksesta vastasi kuuluisa filosofi Eino Kaila ja se on jo vanhentunut, varsinkin kieliasultaan (Esseitä -kokoelmaan on käännetty uudelleen skeptikoille tuiki tärkeä tutkielma ”Akateemisesta eli skeptisestä filosofiasta”).

Skandaalina voidaan pitää myös sitä, että tämä jo aikoja sitten loppuunmyyty kirja ei ole nähnyt uusintapainoksia. Kun kyseessä on sentään WSOY, joka julkaisee edullisina taskukirjoina muitakin filosofian klassikkoja, ei voi kuin ihmetellä miksei Humen teosta näy kirjakaupoissa. Sitä saa vain kirjastoista ja antikvariaateista – jälkimmäisistäkin vain keräilyharvinaisuutena ja hinnaltaan sen mukaisena. Uusintapainos olisi toivottava pelkästään Kailan häikäisevän johdannon takia.

Toinenkin näistä myöhemmistä tutkielmista, An Enquiry Concerning the Principles of Morals (Tutkimus moraalin perusteista), pitäisi myöskin mitä pikimmin saada suomennetuksi. Heikki Sarmajan evoluutiopsykologiset artikkelit eivät kaikessa humelaisuudessaan vielä yksin riitä kamppailussa perusteiltaan täysin virheellistä akateemista moraalifilosofiaa vastaan; tarvitaan myös Humen itsensä tekstit (varhaisemmista ajattelijoista ihmisluontoon perustuvaa lähestymistapaa moraaliin ovat Humen ohella edustaneet mm. Adam Smith ja suomalainen Edvard Westermarck).

Lisäksi on aivan käsittämätöntä, että näinkin maineikkaalta valistusfilosofilta on kääntämättä äärimmäisen tärkeät uskontokriittiset teokset Dialogues Concerning Natural Religion (Dialogeja luonnollisesta uskonnosta) ja The Natural History of Religion (Uskonnon luonnonhistoria). Varsinkin dialogeista löytyy kosolti argumentteja meilläkin suosiotaan kasvattavaa ID-kreationismia vastaan. Teos onkin nyt yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.

Historian lukemisen tärkeys

Hume osoittaa, että historian opiskelu on tärkeää varsinkin naisille. Syyt tähän ovat ilmeiset:

Ensinnäkin me miessukuun kuuluvat – aivan samoin kuin he itsekin – olemme kaukana niistä täydellisistä olennoista, jollaisiksi he ovat taipuvaisia meidät kuvittelemaan; toiseksi rakkaus ei ole ainoa miesten maailmaa hallitseva intohimo; ahneus, kunnianhimo, turhamaisuus ja tuhat muuta voimakasta tunnetta vievät siitä usein voiton” (s. 33).

Tämän tiimoilta arvon esseistimme tunnustaa, miten hän on pahoillaan siitä, ”että naiset niin usein karttavat asiatietoa ja ovat niin persoja valheelle.” Niinpä niin – vilkaisu modernin naistutkimuksen valtavirtaan tai naistenlehtiin riittää osoittamaan väitteen yleispätevyyden.

Hume ei kuitenkaan tarkoita opiskelusuosituksellaan evoluutiohistoriaa, jonka syvällinen tunteminen olisi erityisesti akateemisille feministeille ensiarvoisen tärkeää utopismin välttämiseksi. Hume on myös paikoin raivostuttavan ylimielinen naisia kohtaan, mikä toisaalta osoittaa feminismin yhteiskunnallisen voiman: nykyään moinen kielenkäyttö ei enää mene läpi kuin naisilta miehiin kohdistuneena!

Ja aivan kuten Hume itsekin esittää, historiassa voimme tosiaan havaita edistymistä barbaarisemmista tavoista kohti sivistystä. Tämä on yksi historian opiskelun suurista hyödyistä. Menneisyyden tapahtumiin perehtyminen syventää toki myös tieteellistä maailmankuvaa laajentaessaan lukijan oppineisuutta, eruditiota. Lyhyesti sanoen historia kasvattaa:

Verrattuna käytännön elämän antamaan opetukseen on historiasta saamamme kokemus ylivoimainen siinä, että se tutustuttaa meidät vähitellen ihmisten tekemisiin kaventamatta mitenkään omaa, herkkää hyveen tuntoamme” (s. 37).

Skottiajattelija on oikeassa; ihmisluonto on syytä tuntea perusteellisesti, mikäli ei halua filosofisissa tutkimuksissaan livetä hyveen kaidalta polulta. Näin ollen historian opiskelu kannattaa ulottaa mahdollisimman kauas menneisyyteen. Tähän moderni evoluutiobiologia antaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet kuin Humella oli 1700-luvulla.

Skeptistä filosofiaa sielun kuolemattomuudesta

Uudelleen suomennetussa esseessään ”Akateemisesta eli skeptisestä filosofiasta” tekijä pohtii, kuinka pitkälle epäily sopii ulottaa. Aistien ja järjen ristiriita on monissa asioissa varsin kouriintuntuva, eikä kiistatonta ratkaisua kaikkiin Humen tarkastelemiin tieto-opillisiin pulmiin ole vieläkään näköpiirissä. Skeptisen filosofian rajoja onkin syytä pohtia aina säännöllisin väliajoin uudestaan.

Joskus epäily menee kiistatta terveen järjen tuolle puolen – joskus taas herkkäuskoisuus. Filosofi toteaakin, ettei liiallisesta skeptisismistä ”voi koskaan seurata mitään kestävää hyvää sen ollessa täysissä voimissaan” (s. 51). Hän kommentoi aivan oikein, että ”luonto on aina periaatetta voimakkaampi”. Saivartelu ja pelleily paljastuvat ennemmin tai myöhemmin pöyhistelyksi, eikä ääriskeptikko lopulta tosipaikan tullen usko itsekään omiin absurdeihin järkeilyihinsä. Sama pätee mutatis mutandis nykyisiin postmodernisti-relativisteihin.

En käsittele esseetä tässä pitempään, koska Risto Selin on jo ottanut siitä skeptikoille relevantin lainauksen sanakirjaansa Ihmeellinen maailma (Ursa 2001; hakusana Hume, David). Lisäksi tila ei anna myöten sen syvällisemmille tietoteoreettisille hiusten halkomisille.

Ilahduttavaa on se, että Humen esseevalikoimaan on kuin onkin saatu ujutettua myös hiven uskontokriittistä materiaalia. Humen säilähän on tällä saralla terävimmillään. Poikkeusta ei tee lyhyt, kokoelman päättävä tutkielma ”Sielun kuolemattomuudesta”. Tässä esseessä filosofi osoittaa, kuinka hataralla pohjalla spekulaatiot kuoleman jälkeen elämään jäävästä sielusta olivat jo ennen tieteellistä vallankumousta. Asiaan sisältyvät kommellukset ja ristiriidat eivät tietenkään ole tässä välissä muuttuneet miksikään.

Ihmiseläimen emootioihin (passioihin!) ja inhimillisiin heikkouksiin vakavasti mutta lempeästi suhtautunut Hume on erittäin tärkeä filosofi eräälle aikamme nopeimmin edistyvistä tieteenaloista, evoluutiopsykologialle. Edellä mainittu Heikki Sarmaja ei väsy korostamasta, kuinka keskeisiä skottiajattelijan huomiot ihmisluonnosta ovat modernille ihmistutkimukselle.

Kaikki mitä olet halunnut tai et ole halunnut tietää seksistä

Kun Donald Symons vuonna 1979 julkaisi kirjansa The Evolution of Human Sexuality (Oxford University Press), hän tuskin uskalsi toivoakaan millaisen vallankumouksen se tiedemaailmassa aiheuttaisi. Mutta nyt, melkein 30 vuotta myöhemmin, ihmisen seksuaalisuuden biologinen tutkimus on nopeasti kasvava ala.

Jostain kumman syystä Symonsin teos on edelleen suomentamatta. Se ei ole edes sattuvasti vanhentunut, mikä kertoo kuinka paljon edellä aikaansa Symons oli. Hän ei ole kirjoittanut toista kirjaa – vain joitakin artikkeleita kokoomateoksiin ja tiedejulkaisuihin. Tämäkin kertoo osaltaan The Evolution of Human Sexualityn merkityksestä; kirjaa on lähes mahdotonta ylittää.

Lähimmäksi on mielestäni päässyt oma poikamme Osmo Tammisalo huikealla teoksellaan Rakkauden evoluutio (Terra Cognita 2005). Tammisalo nojaa kuitenkin pitkälti muiden teoreetikkojen ajatteluun ja tutkimukseen, mitä etua Symonsilla ei tietenkään vuonna 1979 ollut. Tammisalon kriittisyys alan keskeisiä teorioita ja hypoteeseja kohtaan hakee silti vertaistaan kansainvälisestikin suhteutettuna.

Yksi nykyajan merkittävimmistä evoluutiopsykologeista on professori David M. Buss Texasin yliopistosta Austinista. Hänen toiseen laitokseen edennyt kirjansa The Evolution of Desire – Strategies of Human Mating on nyt myös suomennettu ja kiitos teoksellaan aina Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi päätyneen Tammisalon, jo ilmestyessään vanhentunut.

Härmän häjymme taisi myös napata Bussilta hänen teoksensa luontevamman suomenkielisen tittelin, sillä texasilaisprofessorin teos kantaa täällä hieman harhaanjohtavaa nimeä Halun evoluutio – Ihmisen pariutumisstrategiat (Sitruuna Kustannus 2006). Teos näet käsittelee paljon muutakin kuin seksuaalista halua.

Jos joku kustantaja täällä ennättää Bussin vuonna 2000 julkaiseman teoksen The Dangerous Passion – Why Jealousy Is As Necessary As Love Or Sex kimppuun, kääntäjä tuskin noudattaa Hume-suomentajien sopimusta tulkita englannin sana ’passion’ kylmänrauhallisesti passioksi. Ja kohtuutonta on tietysti toivoa, että joku suomentaisi Bussin jyhkeän pääteoksen, Evolutionary Psychology – The New Science of the Mind –oppikirjan (Second Edition; Pearson Education Inc. 2004). Tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää maamme tiedemaailman saattamiseksi ajan tasalle. Tammisalon teosta voi toki käyttää oppikirjanakin, mutta se on kuitenkin populaari esitys, kuten nyt suomennettu Halun evoluutiokin.

Kuvaavaa, joskin ilahduttavaa, on se, että Bussin teoksen on meillä julkaissut pienkustantamo. Jostain syystä isot kustantamot eivät ole innostuneet evolutiivisen ihmistutkimuksen yleistajuisten esitysten suomentamisesta. Tammisalollekin todettiin eräästä suuresta yhtiöstä hänen Rakkauden evoluution käsikirjoitusta heille tarjotessaan, että teoksen tyylin pitäisi olla lähempänä 7 Päivää –lehteä. Myöskään muuten erinomaisen valikoiman tiedekirjoja suomeksi saattanut Art House ei evoluutiopsykologista kirjallisuutta ole paria poikkeusta lukuun ottamatta julkaissut.

Bussin laajaan kansainväliseen tutkimusaineistoon nojaavan teoksen on komeasti suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Tunnen häntä kohtaan erityisesti sympatiaa termin ’Error Management Theory’ kääntämättä jättämisestä. Kyseinen teoria käsittelee sitä ilmiötä, johon jokainen heteroaikuinen on elämänsä aikana taatusti törmännyt: kun nainen hymyilee, mies luulee pääsevänsä sänkyyn.

Evoluutiohistoriaan perehtymällä selviää, mistä tämä ylitulkinta saattaa johtua. Ihmiskoiraalle kun on aina ollut lisääntymismielessä hyötyä siitä, että hän on kokenut olonsa mahdollisimman toiveikkaaksi. Naaralle vastaavasta taipumuksesta ei ole koitunut hyötyä; hänen osakseen satunnaisesta yhdynnästä on herkästi tullut pakollinen yhdeksän kuukauden raskaus ja muutaman vuoden imetys.

Kaikki eivät tietenkään tällaisesta ajattelusta pidä, vaikka se perustuukin sosiobiologi Robert Triversin empiirisesti vahvistettuun teoriaan vanhemman investoinnista. Evoluutiopsykologiaa onkin vastustettu pääasiassa moralistis-ideologisista syistä. Pätevin kritiikki on toistaiseksi tullut alan sisältä.

Oli miten oli, Bussin kirjasta löytyy roppakaupalla tietoa meille tärkeimpien emootioiden evolutiivisista taustatekijöistä. Miksi rakastumme, mutta silti saatamme pettää kumppaniamme tilaisuuden tullen? Miksi vähitellen kyllästymme kumppaniimme? Miksi riitelemme ja mistä kovimmat riidat syntyvät? Miksi tunnemme mustasukkaisuutta kumppanistamme? Kun nainen pukeutuu seksikkäästi, mitä hän haluaa viestiä? Miksi yksinäisiä miehiä on enemmän kuin yksinäisiä naisia? Kun mies ostaa kumppanilleen kalliita lahjoja, onko hän vilpitön ja mitä hän yrittää kertoa? Entä kykeneekö mies havaitsemaan, koska naisella on ovulaatio?

En paljasta tässä vastauksia, koska toivon, että mahdollisimman moni hankkisi Bussin kirjan. Vihjaan vain sen verran, että teoksessa pohditaan myös kauneuden perimmäisiä syitä ja sitä, onko naisen orgasmi evolutiivinen sopeutuma. Miehiä kiinnostanevat erityisesti naisten salatut strategiat. Naisia puolestaan ei voi olla kiehtomatta kysymys, miksi miehet haluavat jotain muuta kuin he itse.

Humen giljotiini, yhteiskuntatiede ja sosiobiologia

Buss käsittelee myös lyhyesti syitä, jotka muodostavat esteitä ihmisen seksuaalisuuden evolutiiviselle ymmärtämiselle (s. 38-42). Perinteisesti on pitkälti ajateltu, että biologiset ominaisuudet ovat yhteiskunnallisen edistyksen sekä muutoksen este ja jotenkin moraalisesti kyseenalaisia. Toinen ääripää on tietenkin romanttinen myytti jalosta villistä, jolloin aggressio, sodat ja muut inhottavat asiat johtuvat kapitalistisen yhteiskunnan meihin indoktrinoimasta kilpailun ihannoimisesta ja varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta. Molemmat ovat saman kolikon puolia ja sekä humanististen että yhteiskuntatieteiden vakiokauraa.

Eräät tunnetut amerikkalaiset marxistibiologit loivat 1970-luvun sosiobiologiakiistan alussa käsitekummajaisen ’geneettinen determinismi’ irvikuvaksi biologisesta ajattelusta. Tämän näkemyksen mukaan käyttäytymisen biologinen selittäminen pyrkii samalla oikeuttamaan erinäisiäkin edistyksellisten kammoamia tapoja, väittämällä ettei näitä voi kasvatuksella muuttaa. Mitään tällaista sosiobiologiaan ei kuitenkaan ole koskaan sisältynyt. Kyseisiin näkemyksiin törmää vain internetissä, erilaisilla pseudotieteellistä retoriikkaa tursuttavilla kansallismielisillä blogeilla ja keskustelufoorumeilla. Tässäkin tapauksessa ääripäät muistuttavat toisiaan.

Itse asiassa on surkuhupaisaa, että nimenomaan edistyksellisesti suuntautuneet tahot tulevat tahtomattaan itsekin edustaneeksi geneettistä determinismiä, sillä mikäli moraali ja yhteiskunta tosiaan on perustettava ihmisen ”luontaisiin” ominaisuuksiin, esim. helposti kasvatuksen avulla muovailtavaan ihmismieleen, on jokainen heidän näkemyksilleen vastakkainen empiirinen löytö ihmiseläimen biologisista käyttäytymispiirteistä ja hankalasti muutettavista ominaisuuksista automaattisesti naula heidän moraali- ja kasvatuskäsitystensä arkkuun. Tätä dilemmaa kannattaa tosiaan tovi jos toinenkin tykönään pohdiskella.

On myös syytä todeta, että hyvää asiaa ei totisesti kannata perustella huonoilla argumenteilla. Kuitenkin juuri näin on päässyt käymään ja ihmisen käyttäytymistä koskevan evoluutiotieteen dogmaattisesta vastustamisesta on tullut tietyissä piireissä itsetarkoitus. Samalla tiedemaailma on politisoitunut varsin ikävällä tavalla. Ajatteluun sisältyvää ristiriitaisuutta ei tarvitse kovin syvältä kaivella: eriarvoisuus joko seuraa erilaisuudesta tai sitten ei – olivat erilaisuuden syyt mitkä tahansa.

Ennen biologisen determinismin peikolla pelottelua termi ’eriarvoisuus’ tulisi tietenkin tarkkaan määritellä. Itse olen aina käsittänyt ihmisarvon olevan abstrakti moraalinen ideaali, joka ei riipu esim. sukupuolesta, älykkyysosamäärästä, kuukausituloista tai ihonväristä. Aivan kuten siitä tosiasiasta, että fysikaalisessa mielessä olemme vain ajassa ohikiitäviä ainemöykkyjä, ei seuraa, että voisimme kohdella toisiamme kuin mitä tahansa ainemöykkyjä, ei myöskään keskimääräisistä eroista populaatioiden sisäisissä tai välisissä geenifrekvensseissä seuraa yhtään mitään moraalisessa mielessä.

Moni evoluutiopsykologian kriitikko ajattelee sitä tajuamattaan päinvastoin. Nämä arvostelijat syyttävät evolutiivisen kannan edustajia toistuvasti poliittis-ideologisista päämääristä ja ”konservatiivisuudesta”. Jos etniset ryhmät, rodut ja sukupuolet ovat geneettisesti mielenvalmiuksiltaan keskimäärin erilaisia, se on muka kauhea asia. Eli heidän mukaansa tosiasiasta seuraa suoraan arvoarvostelma. Tämän kannan mukaan on tosiaan niin, että jos ihmiset ovat erilaisia, he ovat myös eriarvoisia. Ja jos sukupuolten tai ryhmien välillä on keskimääräisiä geneettisiä eroja, ovat tietyt käyttäytymispiirteet ja hierarkiat muka oikeutettuja.

Näin kummallisesti päättelevien ihmisten mielestä ihmiseläimen tulisi vauvana olla enemmän tai vähemmän aiemmin mainittu tabula rasa, tyhjä taulu, johon kulttuuri ja kasvatus vähitellen kaivertavat toivotut ominaisuudet. Tästä syystä nämä geneettistä erilaisuutta kammoavat rakastavat kulttuurista erilaisuutta!

Lisäksi mikäli lapsesta tulee aikuisena paha ihminen, on se yksinomaan yhteiskunnan tai lapsen vanhempien vika. Ja koska jokainen on lapsia tarkkailemalla ja lapsena ollessaan havainnut sekä itse kokenut, miten erilaisia yksilöt – myös samassa perheessä kasvaneet sisarukset – jo pikkulapsena ovat, on synnynnäisistä eroista muodostunut yksi 1900-luvun jälkipuoliskon sitkeimmistä tabuista. Totuus on ilmeinen, mutta jostain syystä sietämätön.

Natsien hirmuteoilla on tietenkin osansa asiassa ja outoa onkin, ettei vastaavaa kauhistelua ole syntynyt tyhjän taulun ympärille – onhan tälle ihmiskäsitykselle perustuvista yhteiskuntakokeiluista vähintään yhtä karmeaa näyttöä kuin natsien karkeasta, pseudotieteeseen perustuvasta vulgaaribiologismistakin. Maon Kiina, Pol Potin Kamputsea ja suuri mahtava itänaapurimme vain joitakin pöyristyttävimpiä esimerkkejä mainitakseni.

Totuus löytyy jälleen kerran ääripäiden välistä. Ihmismielen muovautuvuudessa kyse ei ole joko-tai vaan sekä-että –asetelmasta. Ihmisellä on evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia taipumuksia, joista osa on ns. kovakoodattuja eli kasvatuksella vaikeasti tai ei lainkaan muutettavissa. Näihin lukeutuvat mm. seksuaalinen suuntautuminen, sukupuolivietti ja mustasukkaisuus. Näiden ominaisuuksien evolutiivinen merkitys on ollut siksi suuri, ettei luonnonvalinta ole jättänyt niitä kasvattajan oikkujen armoille. Varianssia toki esiintyy, kuten kaikissa geneettisissä ominaisuuksissa.

Koulutuksella ja tapakasvatuksella taas voidaan vaikuttaa melkoisesti suurimpaan osaan mielenvalmiuksista, mm. siihen, kuinka suuren tietomäärän ihminen hankkii, mitä hän syö ja juo, miten hän kohtelee vastakkaista sukupuolta sekä mihin taruolentoihin hän uskoo ja/tai ei usko.

Politiikan avulla voimme tasoittaa eri syistä johtuvia keskimääräisiä eroja yksilöiden ja ryhmien välillä. Tasa-arvo ei kuitenkaan edellytä tasapäistämistä. Politiikan voimme perustaa joko toiveajatteluun tai faktoihin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi hyviä ja kauniita asioita ei voitaisi tavoitella ikävistä tosiasioista huolimatta. Kuten todettua, historia osoittaa kiistatta, että edistys on mahdollista – ja ihmisen geneettiset valmiudet eivät kirjoitetun historian aikana ole muuttuneet juuri lainkaan.

Esimerkki: Bussin kirjasta selviää, että miesten toiveet puolisonsa koskemattomuudesta ennen parisuhdetta vaihtelevat melkoisesti kulttuurin ja aikakauden mukaan. Pohjoismaissa neitsyyttä ei arvosta juuri lainkaan. Silti tämäkin ominaisuus on saattanut olla evoluutiohistoriassa tärkeä. Mutta miksi se ei sitten ole kovakoodattu? Yksiselitteistä vastausta Buss ei anna vaan pohtii eri mahdollisuuksia. Ehkäisyvälineillä ja naisten emansipaatiolla on varmasti vaikutusta siihen, että ominaisuus ei enää ole miehille tärkeä. Yhdysvalloissa vielä 1930-luvulla se kuitenkin oli. Geeneissä selitys ei siis ainakaan piile.

Itse ajattelen niin, että neitsyyden liiallinen arvostaminen on evoluutiohistoriassa ollut aina haitallista – hyvän kumppanin menettäminen moisen takia ei ole ollut luonnonvalinnan mieleen. Evoluutio on täynnä tällaisia lehmänkauppoja. Pääsääntö on, että se mikä kasvattaa yksilön ja tämän lähisukulaisten lisääntymismenestystä ja edistää näiden eloon jäämistä, menee evoluutiossa eteenpäin seuraaville sukupolville. Ihmisnaaraan neitsyys ei tässä leikissä ole niin paljoa painanut, että sen vaatimus olisi koiraalle muodostunut elämää suuremmaksi periaatekysymykseksi. Neitsyys on arvatenkin monen koiraan mielestä haluttu ominaisuus, mutta ilmankin pärjää.

Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jääkin, miksi toisissa kulttuureissa ominaisuutta arvostetaan edelleen. Näissä kulttuureissa naisen asema on muutenkin heikko, joten sivistys ja edistys pitäisi mitä pikimmin ulottaa myös niihin. Kun naisen asema kohenee, syntyy kenties positiivinen kierre jossa eri asiat vahvistavat toisiaan – käy mitä todennäköisimmin samoin kuin länsimaissa.

Yhteiskuntatieteeseen ja humanismiin pesiytyneiden äärirelativistien mukaan tällainen olisi kuitenkin kulttuuri-imperialismia, länsimaisten tapojen pakkovientiä ihanaa toiseutta edustaviin kulttuureihin. Alkukantaisten tapojen puolustajien joukossa on myös feministejä, mitä en itse liberaalina tasa-arvon kannattajana saata ymmärtää. Toisaalta kausaliteetti saattaa olla myös päinvastainen: neitsyyden arvostaminen ja naisten arvostamatta jättäminen voi ihmispopulaatiossa vaihdella geneettisistäkin syistä. Tätä mahdollisuutta ei voida a priori sulkea pois.

Kaiken kaikkiaan ihmisen käyttäytymisen biologista tutkimusta vastaan tunnetut ennakkoluulot osoittavat, miten oikeassa Hume oli kuuluisan giljotiininsa kanssa: siitä miten asiat ovat, päätellään lähes varmuudella miten niiden tulisi olla. Ja päinvastoin: siitä miten asioiden pitäisi olla, päätellään lähes varmuudella miten ne ovat.

Muurahaisten kohdalla ihminen ei näin kuitenkaan tee – vaikkakin joskus niskuroivien autojen ja tietokoneiden kohdalla. Moraalisuus on niin syvällä ihmisluonnossa, että jopa tekniset vempaimet saavat osakseen kovakoodattuja kiitollisuuden ja suuttumuksen tunteitamme.

Onko ihmisluonnon tuntemus tie moraalisuuteen?

Evoluutiopsykologian ja samalla Bussin kirjan suurin heikkous on yksilöiden ja populaatioiden välisten erojen ohittaminen. Näitä tutkii eri tieteenala, käyttäytymisgenetiikka. Ennen tämän alan tiedon omaksumista evoluutiopsykologiseen paradigmaan ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimus on osittain pikemminkin haku- kuin tarkkuusammuntaa.

Ihmiskoiraalla saattaa olla eri ympäristössä ja tilanteissa erilainen alttius esimerkiksi raiskauskäyttäytymiseen, mutta sama on pätenyt jo evoluutioympäristöissä, jotka eri paikoissa ovat eronneet toisistaan huomattavastikin. Ympäristö tietenkin vaikuttaa käyttäytymiseen nykyhetken ohella aina myös lajin evoluutiossa, koska valintapaineet vaihtelevat eri ilmastossa hyvinkin paljon. Näin ollen eri ihmispopulaatioiden miehillä saattaa olla erilaisia geneettisiä ja lisäksi yksilöhistoriasta johtuvia mielen ominaisuuksia, jotka tekevät heistä alttiimpia raiskaamaan kuin lajitovereistaan toisella puolella maapalloa.

Kun tällaisia kysymyksiä miettii ja niitä koskevaa tutkimusta lukee, ei juurikaan ihmettele miksi aloista nimenomaan käyttäytymisgenetiikka on niin huonossa huudossa yhteiskuntatieteen ja humanismin valtavirrassa. Ja kuitenkin juuri tällaisessa tutkimuksessa piilee ratkaisu ongelmiin. Tarvitaan täsmätutkimusta, ei toiveajattelua. Analogiana voidaan ajatella lääketiedettä, jossa sairauden syyt ja mekanismit pitää tarkasti tuntea ennen tehokkaan hoitomuodon löytymistä. Mutta varsinaiseen tutkimukseen poliittisia päämääriä ei tule sotkea. Vasta kun evolutiivisen käyttäytymistutkimuksen löytöjä aletaan soveltaa yhteiskuntaan, tulevat toiveet ja pelot mukaan.

Evoluutiopsykologiassa on siis mahdollisuuksia ihmisen moraaliseen edistymiseen, niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin. Kun tuntee ihmisluontoon sisältyvät taipumukset ja niiden ilmenemiseen vaikuttavat olosuhteet, voi voimakkaitakin tunteita kenties helpommin vastustaa ja riskitekijöitä ennakoida. Aiemmin mainittu evoluutiopsykologian pioneeri, Donald Symons, päättääkin The Evolution of Human Sexuality –klassikkonsa komeisiin sanoihin, joihin on helppo koko sydämestään yhtyä: ”Ehkei ole liian naiivia toivoa, että olennolla, jolla on kyky nähdä auranterä miekassa, saattaa olla myös kyky vapauttaa itsensä menneisyyden painajaisesta.”