Kirja-arvio, Skeptikko 3/2008
Viime vuosina on alkanut ilmestyä ilahduttavalla tavalla median valtavirrasta poikkeavia tietokirjoja, joissa kumotaan lehdissä, radiossa ja televisiossa usein kuultuja väitteitä. Myös akateemisessa maailmassa erilaiset pseudotieteelliset ja keittiöpsykologiaan perustuvat myytit ovat arkipäivää. Olisikin toivottavaa, että muodikkaasti spekulatiivisen näennäistieteen haastavat tietokirjat vaikuttaisivat suoraan myös yliopisto-opetukseen. On näet todella huolestuttavaa, että akateemisen maailman ylilyöntejä joudutaan toistuvasti arvostelemaan pääasiassa yliopiston ulkopuolelta. On taas kerran valittaen todettava, ettei tieteen itseäänkorjaavus näytä kaikilla aloilla toimivan.
Viime vuonna ilmestyi kaksi tärkeää kirjaa, jotka pitäisi löytyä jokaisen skeptikon kirjahyllystä tai ainakin lukulistalta. Teoksissa kumotaan valtava määrä myyttejä, joita kiertää baareissa, kahvipöytäkeskusteluissa ja mediassa.
Osa näistä saduista on suorastaan vahingollisia ja eräiden avulla voi jopa saada tohtorin paperit yliopistolta. Olisi siis hyvinkin suotavaa, että nyt arvioitavat uraauurtavat teokset saisivat sankan joukon seuraajia muilta kuvia kumartamattomilta kustantajilta, koska huolimatta kirjojen laajasta aihepiiristä, niissä vasta raapaistaan huuhaaoppien ja täysin virheelliselle ihmiskäsitykselle perustuvien ideologioiden pintaa. Todellisuus on tarua karmeampi ja sen nämä teokset kyllä kiistatta osoittavat.
Käsittelen seuraavassa vain niitä osa-alueita, jotka jotenkin liittyvät Skepsis ry:n toimialaan, joten anteeksipyyntöni niille kirjoittajille, joita en arviossani mainitse.
Skeptikon sydäntä lämmittää myös se, että leijonanosa teosten kirjoittajista on Skepsis ry:n jäseniä – osa jopa aktiiveja. Yhdistyksessämme on siis runsaasti rohkeita henkilöitä, jotka uskaltavat haastaa poliittisesti korrektin yleisen mielipiteen hegemonian. Esimerkillistä toimintaa!
Psykokulttuurin kriitikot
Marko Hamilon toimittama kirja ”Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa eli Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki” (Ajatus Kirjat 2007) on erittäin tervetullut lisä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjaan valitut kirjoittajat osaavat asiansa ja esittävät ilahduttavan ikonoklastisia näkemyksiä.
Se, että näin rohkea kirja tulee suuren Gummeruksen toimituksellisesti itsenäiseltä Ajatus Kirjat -kustannusyhtiöltä, lupaa hyvää myös jatkossa.
Hamilo korostaa, että kirja ei ole hyökkäys psykologiaa vastaan, vaan tarkoitus on ainoastaan kritisoida pseudotiedettä ja suoranaista epätieteellistä hömpötystä, jota meille psykologiana ja tieteenä on markkinoitu.
Kyse on lähinnä aiemmin papistolle kuuluneesta vallankäytöstä, joka viimeisten vuosikymmenien aikana sekularisoitumisen myötä on siirtynyt psykoterapiasektorille. Kun kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ongelmat on psykologisoitu, on syntynyt jatkuvasti uusia psykologisia kuppikuntia teorioineen näitä ongelmia ”parantamaan”. On narsisteja, huonoa itsetuntoa, tunneälyvajetta ja sitten tietysti lapsuuden traumoja, joita yhdistää se, että niiden avulla on yritetty selittää erilaisia ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen muotoja tai syyllistää syyttömiä. Mutta onko teorioille ja selityksille tieteellisiä perusteita?
Psykoanalyysi ja totuusrelativismi
Suomi on jostain syystä Argentiinan ja Ranskan kanssa siinä mielessä samanlaisessa asemassa, että täälläkin freudilaisuus vielä kukoistaa – tai oikeastaan rehottaa. Ranska on postmodernin totuusrelativismin kehto, kiitos sellaisten luonnontiedettä systemaattisesti solvanneiden ja väärinkäyttäneiden ”intellektuellien” kuin Jacques Derrida, Michel Foucault, Gilles Deleuze, Felix Guattari, Julia Kristeva, Luce Irigaray ja Jacques Lacan. Näistä neljä viimeksi mainittua ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammentaneet psykoanalyysista ja eräät jopa de facto psykoanalyytikkoja. Lacan on heistä eittämättä pahamaineisin – ja aiheesta onkin (ks. esim. Raymond Tallisin paljastava murska-arvio ‘The Shrink from Hell’; The Times Higher Education Supplement, 31 October 1997, s. 20, joka löytyy myös verkosta: http://www.psychiatrie-und-ethik.de/infc/1_gesamt_en.html)
Akateemiselle tutkimukselle aiheuttamansa haitan ohella psykoanalyysi on terrorisoinut myös yhteiskuntaa. Janne Kivivuori käsittelee tätä puolta esseessään ”Psykokulttuuri ja freudilaisuus Suomessa”. Tämän jälkeen kirjoittaja pohtii syitä freudilaisuuden suosiolle otsikolla ”Psykokulttuuri Ranskassa ja Argentiinassa”.
Edellä mainittuun luetteloon voidaan tämän myötä lisätä Raymond Tallisin oivallisesti lyttäämän Lacanin hagiografiankin kirjoittanut fanaattinen psykoanalyytikko Elizabeth Roudinescu, jonka pamfletti ”Miksi psykoanalyysia vielä tarvitaan?” ilmestyi suomeksi vuonna 2000. Kustantaja oli Gaudeamus, joka on muutenkin kunnostautunut totuusrelativismia kannattavien teosten suomeksi saattamisessa.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, näistä kummajaisista on syytä mainita Judith Butlerin sekavia spekulaatioita sisältävä naistutkimusraamattu ”Hankala sukupuoli”, jonka arvioin Skeptikon numerossa 2/2007 (ks. http://www.skepsis.fi/lehti/2007/2007-2-niemela.html). Myös Butler on nykyään innostunut psykoanalyysista, mikä ei ole yllätys. Mikä tahansa kelpaa, kunhan se ei ole tiedettä.
Janne Kivivuori osoittaa käsillä olevaan teokseen sisältyvissä esseissään, että psykoanalyysi on eräänlainen kansanuskonto, ideologia, jonka avulla erinäiset tahot yrittävät ajaa omaa agendaansa – yleensä kammottavin tai surkuhupaisin seurauksin. Lacan, Roudinescu ja Butler eivät tee poikkeusta.
Muiden uskomushoitojen tavoin psykoanalyysi nojaa nykyään vahvasti postmoderniin totuusrelativismiin. Tämä on ymmärrettävää, koska luonnontiede (empiria) ja tietoteoreettinen kritiikki ovat kumonneet kaikki psykoanalyytikkojen spekulaatiot kerta toisensa jälkeen. Näin ollen psykoanalyysia suosivat tutkijat ovat hakeneet tukea kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa muodikkaasta totuusrelativismista, jolloin mikä tahansa – paitsi tieteellinen metodi – käy. Kaikki on pelkkää tekstiä ja sen tulkintaa, tai performanssia sekä ”toistotekoja”.
Uskoo, ken haluaa. Minä en halua. Ennen muuta edellä mainittuihin spekulaatioihin hurahtaminen edellyttää epäkriittistä auktoriteettiuskoa ja moraaliposeeraajan mentaliteettia. Tieteen kanssa kummallakaan ominaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä.
Psykoterapian ongelmat
Marko Hamilo ottaa melkoisen riskin lähtiessään kritisoimaan psykoterapioiden tehoa. On selvää, että hän saa niskaansa koko terapeuttien ammattikunnan. Joka tapauksessa tekijä osoittaa, että terapioiden teho perustuu johonkin aivan muuhun kuin niiden taustalla oleviin teorioihin.
Monelle asiaa tuntemattomalle saattaa tulla yllätyksenä, että vain kognitiivisen käyttäytymisterapian toimivuudesta on tieteellistä näyttöä. Muiden terapioiden teho perustuu plasebovaikutukseen ja vaikkapa terapeutin sekä potilaan hyvään suhteeseen. Hamilo kysyykin aiheesta, pitääkö terapeuttien koulutukseen ja vastaanotolla ravaamiseen haaskata aikaa ja rahaa, kun hyvä ystävä tai empaattinen ihminen ajaa saman asian.
Kirjoittaja ei siis kiistä keskusteluhoidon mahdollisia ja osin havaittuja hyötyjä, mutta miksi opettaa ihmisille psykologisia teorioita, joiden toimivuudesta ei ole minkäänlaista näyttöä? Psykoanalyysi on tietenkin huuhaa-teorioiden joukossa omassa luokassaan ja julkisuudessa esitetyn kritiikin jälkeen psykoanalyytikot ovat jo pitkälti lakanneet väittämästä, että heidän oppinsa olisi tiedettä.
Vain jotkut itsepintaiset yliopistopostmodernistit – kuten eräs Freudiakin suomentanut performanssitaiteen nimiin vannova musiikkitieteilijä – jaksavat vuodesta toiseen sitkeästi puolustella näitä pseudotieteellisiä kakka- ja pippelispekulaatioita ja hankkivat sillä jopa filosofian tohtorin paperit. Tästä voimme päätellä jotakin yliopistolla tänäkin päivänä harjoitettavasta musiikkitieteestä ja naistutkimuksesta.
Rauhaa, rakkautta ja pseudotieteellistä utopismia
Petteri Pietikäisen osuus ”Vapaa seksi ja utopia uudesta ihmisestä” on herkullista ja hauskaa luettavaa. Psykoanalyyttisesta huuhaasta versoneet hurjat seksiteoriat ovat johtaneet suoranaisiin kultteihin, joissa vapaata seksiä on palvottu kuin hippiliikkeessä konsanaan.
Freudin spekulaatioista ponnistaneet ”terveen seksuaalisuuden” ylipapit, kuten enemmän taiteilijaboheemia kuin psykiatria muistuttanut Otto Gross, laativat kattavia yhteiskuntapoliittisia parannusohjelmia oppi-isänsä ideologisten huuhaateorioiden hengessä. Grossin ”dionyysinen eros” oli lisäksi hyvin feministinen ja sen tarkoitus oli tietenkin murtaa julmat patriarkaaliset ja kapitalistiset yhteiskuntarakenteet.
”Grossille psykoanalyysin tehtävänä on toimia vallankumouksen hiivana tai käyteaineena, joka yksilöllisen psyyken tasolla nostaa tietoisuutta kollektiivisen seksuaalipoliittisen vapautuksen mahdollisuudesta”, kirjoittaa Pietikäinen (s. 63). Myös filosofi Friedrich Nietzschen ”vallantahto” –käsite kummittelee näiden hurjien seksiutopioiden taustalla eli kyse on romantiikasta ja dekadenssista. Koko psykoanalyysikultin voidaankin sanoa olevan väärinymmärrettyä nietzscheläistä aristokraattista radikalismia. On toki jännittävää kuulua valaistuneeseen eliittiin, joka salaoppien avulla tavoittaa todellisuuden perimmäisen luonteen.
Suomessa Grossia tunnetumpi on Freudin oppilas Wilhelm Reich, jonka teoriat ovat niin järjettömiä, että skeptikko ei voi kuin ihmetellä, miten joku on voinut ottaa ne vakavasti. Ilmeisesti joku ottaa ne vieläkin vakavasti, koska Jouko Turkan perintö vaikuttaa edelleen teatterikorkeakoulussa. Turkan ohella entinen mestarikirjailija Hannu Salama oli taiteellisesti korkeatasoisessa varhaistuotannossaan läpeensä reichiläinen. Tämäkin osoittaa, että pseudotieteelliset hurjastelut ovat huomattavasti lähempänä taidetta kuin tiedettä. Tiedettä muistuttava okkultistinen jargon tosin harhauttaa epäkriittisiä lukijoita, mutta tämä ei ole mikään puolustus yliopistoille ja tutkijoille – päinvastoin.
Yliopistolla psykoanalyysista juontuvat hömppäopit kuuluisivat aatehistorian ja uskontotieteen tutkimuskohteisiin. Missään nimessä niitä ei saisi opiskelijoille tieteenä opettaa, kuten on laita kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa. Teatterikorkeakoulu ei siis ole ainoa opinahjo, jossa kaikkien rikkaruohojen annetaan villinä ja vapaana rehottaa.
Pietikäinen ei Reich-osiossaan jätä mitään epäselväksi. Kuten todettua, Reichin psykoanalyyttiseen sekoiluun liittyy voimakas moralistinen paatos ja kapitalistisen patriarkaatin vastustus. Ilmankos hän vetoaa tänäkin päivänä vallanhimoisiin, älyllisesti laiskoihin romantikkokaunosieluihin sekä akatemiassa että sen ulkopuolella. Samaa voidaan sanoa Sigmund Freudista.
1960-luvun nuoren älymystön guru Herbert Marcuse on myös jokseenkin tuttu suomalaisille. Tämä ”sivilisaation vaistorakenteen” väsymätön analysoija ei pitänyt amerikkalaisesta vauraasta yhteiskunnasta eikä nuorison vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä. Näistä epäkohdista Marcuse sitten kehitteli houreisia teorioitaan, jotka Pietikäinen ansiokkaasti esittelee.
Suomalaisia oikeusmurhia ja oppikirjojen ihmeellinen maailma
Anu Suomelan essee ”Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa” on todella karua luettavaa. Avioerotapauksissa isiä on syytetty insestistä ja oikeudessa on käytetty todistajina psykoanalyyttisesti orientoituneita ”asiantuntijoita”, joiden lausuntojen taustateoriat ovat täyttä humpuukia. ”Torjuttuja” muistoja on härskisti upotettu pienten lasten päähän ja heitä on johdateltu ja painostettu erilaisin keinoin. Isiä on tuomittu todella löyhin – suorastaan naurettavin, tai oikeastaan järkyttävin – perustein.
Suomelan kirjoitus on yhteiskunnallisesti erityisen tärkeä, koska se osoittaa, kuinka vakavia oikeudellisia vääryyksiä psykoanalyyttinen hömppä on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen. Kirjoittajan esittelemät karmivat esimerkkitapaukset puhuvat puolestaan.
Susanne Björkholm taas havainnollistaa kirjan päättävässä loistokkaassa esseessään, miten jo lukion psykologian oppikirjat ovat täynnä kaikenlaista psykohömppää. Nuorille opetetaan täysin vailla pohjaa olevia spekulaatioita tai itsestäänselvyyksiä.
Kirjoittajan johtopäätös ei mairittele oppikirjojen tekijöitä (s. 201):
”Lukiopsykologia on maalannut itsensä nurkkaan vetäytymällä syrjään luonnontieteistä. Mitään muuta kuin aikaa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Nyt, kun myös psykologiasta piittaamattomat nuoret pakotetaan tutustumaan aineeseen yhden lukiokurssin verran, olisi hyvä tilaisuus luoda uusin alku tieteellisen psykologian opetukselle.”
Toivon mukaan oppikirjojen kirjoittajat ja opetussuunnitelmien laatijat ottavat vaarin Björkholmin ehdotuksesta. Tässäkin nähdään, miten paras tieteen puolustus tulee usein akatemian ulkopuolelta; tässä tapauksessa suoraan kentältä, lukion kriittiseltä, itsenäiseen ajatteluun kykenevältä fiksulta opettajalta.
Björkholmin kaltaisia suoraselkäisiä tieteen puolustajia pitäisi vain olla kymmen- tai satakertainen määrä, jotta kaikki nuorten ja vähän vanhempienkin opetuksen epäkohdat saataisiin korjattua.
Ja on tietenkin selvää, että myös lukion oppikirjojen sisältämän roskan taustalta löytyy hyvin usein vanha tuttumme Sigmund Freud. Björkholm kirjoittaa (s. 200):
”Kyyninen tarkkailija voi löytää yhteisen nimittäjän kahdelle viimeksi mainitulle lukiopsykologian kuolemansynnille. Käsitesekamelska, yksinkertaisten asioiden monimutkaistaminen ja Freudin jatkuva kummitteleminen psykologian oppikirjoissa tuottavat psykologiabisnekselle yhä uusia asiakkaita. Lukiopolvi toisensa jälkeen lähtee koulunpenkiltä uskoen, että ihmismielen ymmärtäminen on suotu vain psykologeille ja että heidän luokseen on käännyttävä heti kun tuntuu pahalta.”
Psykoanalyytikot tienaavat erittäin hyvin, koska heidän tarjoamansa uskomushoito on erittäin pitkäkestoista ja vastaanotolla käydään useita kertoja viikossa. On siis psykoanalyytikoiden etujen mukaista, että ihmisten indoktrinoiminen freudilaisuudesta juontuviin seksi-, pissa- ja kakkaspekulaatioihin aloitetaan jo koulunpenkillä.
Toiminnan eettisyydestä pitäisi kuitenkin keskustella – ja vakavasti pitäisikin. Psykoanalyysi on humpuukia siinä missä antroposofia, korteista ennustaminen, pahojen henkien manaaminen, astrologia, homeopatia tai aromaterapia. Näitä se hyvin paljon muistuttaakin.
Tunneälyä vai yleisälykkyyttä?
Mikael Nederström kumoaa kirjoituksessaan monia myyttejä psykologisesta testaamisesta. Harvemmin Suomessa näin suoria sanoja saa lukea. Kirjoittaja on riemastuttavalla tavalla poliittisesti epäkorrekti ja erityisen mieluisaa tämä on sen tähden, että Nederströmin esittelemä psykologinen testaaminen perustuu tieteelliselle metodille ja on hyväksi havaittu, luotettava tapa arvioida ihmisten kykyjä. Itse asiassa älykkyystestit toimivat vertailukohtana kaikille muille psykometrisille mittareille, niin hyviä ja luotettavia ne jo pitkään ovat olleet.
Suomi oli pitkään Neuvostoliiton naapuri ja poliittisesti oikeaoppinen lysenkolaisuuden henki heijastuu edelleen ikävällä tavalla maamme differentiaalipsykologiaan ja aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Älykkyystutkimusta ei maassamme ole juuri arvostettu eikä edes tietokirjatasolla esitelty. Sitä on lähinnä kritisoitu ja totta kai väärin sekä epätieteellisin perustein.
Vain Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan jäsen, professori J.P. Roos on uskaltanut julkisuudessa älykkyystutkimusta puolustaa – Tatu Vanhasen ja Yrjö Ahmavaaran ohella. Nederström on nyt liittynyt tähän harvalukuisten uskalikkojen joukkoon.
Älykkyystutkimus ei jostain syystä sovi poliittiseen suvaitsevaisuutta korostavaan ilmapiiriin, koska se kartoittaa yksilöiden sekä ihmisryhmien välisiä osin geneettisperäisiä eroja ja niiden yhteiskunnallisia seurauksia. Ei siis ihme, että ala on saanut osakseen lähinnä ideologisesti motivoitua kritiikkiä niiltä, joiden mielestä vain keskenään henkisiltä ominaisuuksiltaan geneettisesti täysin samanlaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä pitää suvaita.
Kansainvälisesti arvostettuun emeritusprofessori Tatu Vanhaseen muutama vuosi sitten kohdistunut hysteerinen medianoitavaino on tästä henkilöön ikävästi käyvästä arvostelusta ääriesimerkkinä. Vanhanen leimattiin julkisuudessa kylmänviileästi rasistiksi vain sen vuoksi, että hän mainitsi jo pitkään tunnetun tosiasian ja etsi sille tieteellistä selitystä.
Jotkut ovat vieneet vääränlaista suvaitsevaisuutta korostavan massauskonnon todella pitkälle väittäen, ettei ihmisrotuja ole olemassakaan. Samaan aikaan he kuitenkin esittävät arvostavansa ihmis- sekä kulttuuridiversiteettiä ja tanssivat iloisesti monikulttuurisilla festivaaleilla. Kulttuurierot ovat kivoja ja ihania, mutta geneettiset erot itse saatanasta. Tällainen ajattelu on mielestäni hyvin omituista, mutta valitettavan yleistä. Miksi ihmeessä afrikkalaisten tai aasialaisten pitäisi olla geneettisesti samanlaisia kuin me? Mitä pahaa on ihmisroduissa ja niiden välisissä osin geneettisperäisissä eroissa?
Biologiaa hallitsevalle on itsestään selvää, että vain identtiset kaksoset ovat geneettisesti samanlaisia. Kaikki muut ihmiset eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Itse asiassa juuri kulttuuri usein pakottaa erilaisia ihmisiä massamuottiin jonkun totalitaristisen tai muuten järjettömän sortoideologian tahi muotivillityksen nimissä.
Tähän liittyen Nederström olisi voinut kirjoituksessaan aivan perustellusti mainita, että älykkyystestaus on ollut kiellettyä mm. Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Khomeinin Iranissa ja Kalifornian osavaltiossa (viimeksi mainitussa siksi, että testeissä mustat lapset pärjäävät keskimäärin valkoisia huonommin – tämä luonnollinen asiantila tulkittiin oikeudessa tietenkin rasismiksi).
Nederström joka tapauksessa kumoaa älykkyystutkimuksesta esitetyt poliittisesti motivoidut huuhaaväitteet asiallisesti ja tiukasti sekä esittelee asioiden todellisen laidan. Sen ohella hän toisessa kirjaan sisältyvässä esseessään arvostelee muodikkaita pehmoteorioita, kuten tunneälyä, jotka on luotu lähinnä lohduttamaan ihmisten tasapäisyyteen uskovia ”suvaitsevaisia” relativisti-idealisteja.
Tunneäly on Nederstörmin referoimien pätevien tutkimusten mukaan sarja persoonallisuuspiirteitä, eikä ominaisuuden itsenäisestä olemassaolosta ole juuri ollenkaan validia tieteellistä näyttöä. Tosin jonkinasteisesta sosiaalisesta älykkyydestä on kenties mielekästä puhua, mutta tämäkin on todennäköisesti yhdistelmä testien mittamaa yleisälykkyyttä ja persoonallisuuspiirteitä. Nähtäväksi jää, saako tunneäly joskus taakseen pätevää empiiristä näyttöä. Älykkyystutkimuksella näyttöä on yli sadan vuoden ajalta ja lisää tulee koko ajan.
Narsisteja, itsetuntovammaisia, koulukiusaamista, kriisiterapiaa ja yritysastrologiaa
Marko Hamilo puolestaan torppaa kahdessa erinomaisessa esseessään myytit koulukiusaamisen aiheuttamista elinikäisistä vaurioista ja narsisteista. Näihin liittyy runsaasti keittiö- ja kahvipöytäpsykologiaa, jolta kukaan ei ole voinut välttyä.
Jokainen tuntee narsistin, narsistin uhrin, huonosta itsetunnosta kärsivän koulukiusatun ihmisen ja jokainen osaa neuvoa, miten näihin pitäisi suhtautua sekä miten huonoa itsetuntoa voi nostaa. Erilaisia pseudotieteellisiä itsehoito-oppaita ilmestyy kuin sieniä sateella ja ihmisiä leimataan jatkuvasti äärimmäisen kyseenalaisin perustein.
Narsistia – termi, joka on peräisin freudilaisista opeista – käytetään nykyään jopa synonyymina psykopaatille. Jokainen epämiellyttäväksi koettu työtoveri, entinen puoliso, vaikea lapsi, määräilevä johtaja tai vastaava saa helposti niskaansa narsistin eli ”narskun” leiman. Tosiasiassa psykopatian diagnosoimiseen tarvitaan asiansa osaavaa psykiatria ja oireyhtymää varten kehitettyä erityistä testipatteria sekä mahdollisesti vielä sarja tieteellisiä kokeita.
Mitä tulee narsismiin, siitäkin on tullut kaiken kattava termi, jolla selitetään lähes mitä tahansa arkikäyttäytymistä. Jos termiä käytetään synonyymina itserakkaudelle, jokainen terve ihminen on narsisti. On tietenkin itserakkaampia ja vähemmän itserakkaita ihmisiä, mutta aivan eri asia on sitten se, pitääkö heitä psykologisoida tai alkaa hoitaa. Ammattinsa osaava psykiatri kyllä tunnistaa esimerkiksi vakavan masennuksen ja määrää siihen sopivan hoidon. Oikealla lääkityksellä itsetuntokin yleensä kummasti kohenee.
On myös otettava huomioon se yksinkertainen, jo mainittu tosiasia, että ihmiset ovat synnynnäisesti erilaisia, koska he identtisiä kaksosia lukuun ottamatta eroavat genotyypiltään. Lapsuuden kokemukset sekä myöhemmät elämänkohtalot vaikuttavat vielä tämän päälle. Me olemme erilaisia, eikä erilaisuus tietenkään ole psykopatologiaa. Tai sitten kaikki ovat sairaita. Näin moni tuntuu tosiaan ajattelevan.
Itsetuntokin on käsite, jota käytetään arkikielessä päivittäin. Silläkin selitetään lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä ja näin ollen se ei selitä yhtään mitään. Tämä on hyvin tyypillistä kulttuurimme ylipsykologisoitumiselle, jonka puitteissa kaikki hiukankin poikkeava käytös ja ihmisten väliset luonnolliset, osin myötäsyntyiset älykkyys-, temperamentti- ja persoonallisuuserot selitetään huonosta tai hyvästä itsetunnosta sekä väärästä kasvatuksesta ja/tai kapitalismista sekä sorrosta (tai rasismista) aiheutuviksi.
Tämäkään ei vielä riitä. Hamilo kertoo, että kokonaisia osavaltioita ja kansoja on diagnosoitu huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Ohjelmia väestön itsetunnon kohottamiseksi on laadittu ja tämän on oletettu automaattisesti johtavan yhteisön kukoistukseen. Missäs muualla tällaiseen ollaan turvauduttu kuin Yhdysvalloissa, laumaindividualismin ihmemaassa.
Koulukiusaajia ja kiusattuja on turha psykologisoida huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Sen sijaan kiusaamiseen pitäisi tiukasti puuttua. Itsetuntoa koskevista lukemattomista hömppäteorioista ei ole ihmisoikeusnäkökulmasta kuin haittaa.
Myös mediasta tutusta kriisiterapiasta on tullut muotivillitys ja sitä kritisoi aiheellisesti Pasi Jaakkonen. Näyttöä kriisiavun hyödyistä ei ole, mutta alustavaa näyttöä haitoista sen sijaan on. Moni onnettomuuden uhri tai uhrin läheinen ei edes halua kriisiapua ja eräät kokevat sen jopa loukkaavaksi.
Kirjoittaja esittelee paljonpuhuvia esimerkkejä kriisiterapeuttien ylilyönneistä ja jopa toimittajien sananvapauden estämisyrityksistä. Jos valta luisuu hataralla tai olemattomalla pohjalla olevia teorioita suosivalle kriisiterapeuttipapistolle, on asiallinen tiedonvälitys onnettomuuksista ja katastrofeista vakavasti uhattuna.
Taru Taipale kartoittaa esseessään psykotestausbisnestä, joka on kuulemma kasvussa. Tämä ei välttämättä ole hyvä asia. Työpaikkatestaamisessa käytetään näet mm. astroanalyysia ja kasvatustieteilijä Maarit Laurennon yritys Equinox Consulting laatii firmoille astrologisia karttoja. ”Kartan perusteella yritys sitten päättää esimerkiksi siitä, milloin jokin tuotelanseeraus kannattaa tehdä”, kirjoittaa Taipale (s. 170).
Henkilöarviointeja tehdään myös pätevämmin perustein ja näitä testejä Taipaleen ohella esittelee Nederström. Taipale on Nederströmiä kriittisempi henkilöstöarviointeja kohtaan, mutta molemmat peräänkuuluttavat testaajien pätevyyttä ja testien tieteellisyyttä. Erityisesti Skepsis ry:n jäsen Nederström antaa erinomaisen yleiskuvan alasta ja osoittaa hömppätestien sekä tieteellisten testien eron.
Feminismi, miehen paras ystävä?
Arno Kotron ja Hannu Sepposen kokoama esseeteos ”Mies vailla tasa-arvoa” (Tammi 2007) synnytti ilmestyessään julkisuudessa odotettua militanttia loanheittoa. Huvittavaa asiassa on se, että teokseen sisältyvässä mainiossa esseessään Esa Sariola ennakoi hienosti tämän lynkkausmentaliteetin ja mainitsee esimerkkinä Anne Moilasen Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen naistutkimusta arvostellutta teosta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” (Terra Cognita 2006) kohtaan esittämän törkeän ad hominem –hyökkäyksen Helsingin Sanomissa eli Pravdassa.
Myöhemmin, feministisen Tulva-lehden päätoimittajaksi ryhdyttyään, Moilanen vielä rankensi tyyliään pari pykälää ja nyt hän jo ampuu lehdessään miehiä munille. Kovaa peliä Naisasialiitto Unionissa, etten sanoisi. Tämä osoittaa sen, kuinka heppoisin eväin kiihkofeministit ovat pseudouskontonsa kanssa liikkeellä. Heillä ei ole ensimmäistäkään asia-argumenttia, jolla he voisivat vastata esitettyyn kritiikkiin. Jäljelle jää vain primitiivireaktio, jonka ampuu itseään nilkkaan. Tuli ei siis suinkaan osu miessikojen munille, vaan polttaa siskokultien uskottavuuden viimeisetkin rippeet karrelle. Otan osaa.
Eli kuten tavallista, ”Mies vailla tasa-arvoa” -kirjaa ja sen toimittajia sekä kirjoittajia arvioitiin vain henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella ja heitä syytettiin ties mistä. Näin käy kaikille, jotka pyhää lehmää uskaltautuvat kritisoimaan. Pyhä lehmä on tietenkin feminismi ja erityisesti akateeminen naistutkimus, feminismin yliopistolle pesiytynyt ideologinen haara.
Typerintä tässä ajojahdissa oli se, että feministit syyttivät kirjoittajia jonkinlaisesta ”miesasia-aktivismista” ja heidän jopa väitettiin olevan yhtenäinen naisasiaa vastustava liike. Tämä osoittaa jälleen kerran sen, että kirjaa ei edes luettu ennen suun avaamista; hutkittiin, eikä edes tutkittu. Lisäksi Arno Kotro nimenomaan korosti jo kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa tämän kirjoittaja Anne Moilasen tavoin oli läsnä, ettei ”Mies vailla tasa-arvoa” ole mikään miesasialiikkeen lähtölaukaus vaan kokoelma yksittäisiä kirjoituksia.
Tosiasiassa Kotron ja Sepposen toimittaja kirja oikeastaan kärsii hajanaisuudesta ja liiallisesta kirjoittajamäärästä. Pienemmällä tekijäjoukolla ja laadukkaammilla, laajemmilla esseillä teos olisi ollut huomattavasti parempi. Nyt mukana on täysiä huteja ja onpa mukaan valittu naistutkimuksen ylilyöntien puolustajiakin.
Heidän osuutensa kirjasta on paikoitellen käsittämätöntä pseudotieteellistä tasa-arvojargonia ja täynnä alkeellisia argumentaatiovirheitä sekä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Feministit eivät puolustajiensa puheenvuoroja kirjassa ole havainneet, mutta se ole yllätys. Kaikki äijänköriläät ovat heille lähtökohtaisesti pahoja ”miesasia-aktivistiluolamiehiä”, joten tulta munille ja piste.
Demarkaatio-ongelma ja rintamalinjojen asettaminen
Käsittelen tässä arviossani siis vain teoksen niitä kirjoituksia, jotka jollakin tavalla liittyvät Skepsis ry:n toimialaan. Valtaosa esseistä jää näin ollen kokonaan käsittelemättä, mm. kaikki yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet. Näiden poisjättäminen ei todellakaan tarkoita, ettenkö kokisi esseitä yhtä tärkeiksi kuin niitä, jotka liittyvät yhdistyksemme alaan.
Hannu Sepposen esittämät tosiasiat perheväkivallan uutisointiin liittyvästä vääristelystä on kuitenkin tässä syytä erikseen mainita. Jo tilastojen laadinnassa on suoranaista tarkoitushakuisuutta, joka tähtää vain ja ainoastaan miesten syyllistämiseen.
Sepponen esittää vastaansanomattomia todisteita väitteidensä tueksi ja ne olisi kyllä syytä yhteiskunnallisessa keskustelussa huomioida. Näin ei ole käynyt, vaan Sepponenkin on leimattu miesasiaöykkäriksi. Totuus tekee kipeää ja valitettavasti ankarimmat hyökkäykset ovat kohdistuneen nimenomaan Sepposen henkilöön.
Myös Arno Kotroa on ymmärretty niin väärin kuin vain voi. Vaikuttaa siltä, että kukaan feministi ja moni heitä sympatisoiva mies ei kirjan toimittajia edes halua ymmärtää. Juuri tämän takia on vielä syytä antaa erityiskunniamaininta Erkki Lampénin riemastuttavalle ja äärimmäisen selitysvoimaiselle esseelle ”Nainen miehen päässä – feministinen yliminä”. Suosittelen lämpimästi.
Vaikka kirjan toimittamisessa ollaan pääosin varsin poliittisesti epäkorrektilla linjalla, teoksen uskottavuuden kannalta biologian poissaolo on ilmeinen virhe, paria myönteistä poikkeusta lukuun ottamatta. Lähes kaikelle etsitään ja esitetään sosiaalis-kulttuurisia syitä, jotka useimmiten menevät metsään.
Esimerkiksi palkkaerojen ja työelämässä menestymisen sekä tieteellisille ja muille aloille suuntautumisen taustalla on useita biologisia tekijöitä, joista kirjassa ei anneta yhtään esimerkkiä. Sukupuolten välillä on eroja niin aivoissa, ruumiissa kuin käyttäytymisessä ja näillä on tietenkin osin biologinen perusta.
Usein ero on suurimmaksi osaksi juuri perimästä johtuva ja siihen perustuvia evolutiivisperäisiä selityksiä yhteiskunnallisille käytännöille sekä instituutioille kirjaan olisi pitänyt sisällyttää. Vain muutama essee sisältää biologiaan liittyviä tärkeitä tietoja, jotka aidosti selittävät sukupuolieroja monessa havaitussa ilmiössä.
Kirjan uskottavuutta heikentää lisäksi se, että mukana ovat Jussi Vähämäki ja Jouni Varanka. Molemmat edustavat moralistista, feminismistä lähtevää ”miestutkimusta” tai sille rinnasteista ideologiaa, jossa muka naisia eli feministejä mielistelemällä ja auttamalla autetaan myös miehiä. Miten tämä esimerkiksi pätee alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin laitakaupungin miehiin, joista hyvin tienaavat yliopistofeministit ja heidän akateemiset siipeilijänsä eivät ole pätkääkään kiinnostuneita?
Ideologisen painolastin ohella Vähämäen essee ei sisällä juuri ainuttakaan virkettä, jossa olisi tolkkua. Kirjoitus on postmodernin yliopistodiskurssin läpäisemä eli siinä soimataan miehiä ja kapitalismia. Kuten jokainen asiaan perehtynyt tietää, postmoderni jargon on pääosin käsittämätöntä akateemista sanahelinää eikä kirjoittajan virkkeistä kovinkaan usein löydy reaalisisältöä.
Miten ihmeessä muuten asiansa osaavat toimittajat Kotro ja Sepponen valitsivat tällaisia hömppäkirjoittajia näin tärkeään teokseen? Eikä tässä vielä kaikki.
Pasi Malmin oudot väitteet
Kahdella esseellä kirjassa huseeraava Pasi Malmi kysyy avausesseessään, mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää. Oireellista kirjoitukselle on kuitenkin se, että Malmikin sitoutuu melko vahvasti akateemisen feminismin ideologiseen lähtökohtaan, vaikkakin vain sen postmoderniin, relativistiseen muotoon.
Kirjoittaja jopa suoraan kehottaa miehiä lyöttäytymään yksiin postmodernistifeministien kanssa, koska näillä ei ole lopullisia, kiinnilyötyjä käsityksiä sukupuolirooleista. Malmi ohittaa tietoteoreettiset ongelmat kuten postmodernin totuusrelativismin sisäisen ristiriitaisuuden ja itsensä kumoamisen kokonaan. Miksi ihmeessä rationaalisen ihmisen tulisi kannattaa akateemista huuhaata tasa-arvopoliittisista syistä?
Toisaalta Malmi osoittaa nautittavalla tavalla akateemisen feminismin pöyristyttäviä ylilyöntejä, mutta ehkä hän osin hienotunteisuudesta tai tilanpuutteen takia jättää karmivimmat esimerkit mainitsematta. Satun näet tietämään, että Malmi on saanut kiivaimmilta feministeiltä runsaasti äärimmäisen ilkeää, henkilöön käyvää satikutia Naistutkimus-sähköpostilistalla, joten tästä olisi pari nasevaa näytettä ollut paikallaan. Vain nimet olisi pitänyt muuttaa, jotta syylliset eivät joutuisi kärsimään.
Tekijä kritisoi aiheesta täysin järjetöntä stand-point- eli suomeksi näkökulmaepistemologiaa, jossa naisen subjektiivinen käsitys asiasta kuin asiasta automaattisesti oletetaan moraalisesti ja tieto-opillisesti paremmaksi kuin pahan miehisen luonnontieteen objektiivisuuteen pyrkivä sortava, heteronormatiivisfallisnarsistisrasistinen metodiikka. Malmi ei kuitenkaan havaitse ristiriitaa myöhemmän yhteistyöehdotuksensa kanssa, koska postmoderni epistemologia on yhtä kestämättömällä pohjalla kuin näkökulmaepistemologia. Molemmat ovat relativismia ja subjektivismia pahimmillaan. Kummankin puitteissa luonnontieteellistä objektiivisuutta suorastaan solvataan.
Malmin esseensä lopussa ehdottama yhteistyö tasa-arvofeministien kanssa olisi järkevä ratkaisu, mutta toisaalta aitoa tasa-arvoa kannattavia akateemisia feministejä ei ole kovin helppo löytää. Onneksi heitä kuitenkin on. Tunnen jokusen henkilökohtaisesti ja yhteistyö sujuu mainiosti.
Aivoissa on eroja, vaan ei putkia
Kuten tavallista, Skepsis-aktiivi Hannu Lauerman teksti on antoisaa luettavaa. Kirjoittaja kumoaa naistenlehdistä ja naistutkimuksen laitoksilta tutun myytin miehistä putkiaivoisina luolamiesöykkäreinä.
Lauerma kartoittaa syitä, jotka nykytilanteeseen ovat johtaneet (s. 131-132):
”Jotain syitä sille, että näin on päässyt käymään, voitaneen alustavasti hahmotella. Niitä ovat New Age –henkinen aivopuoliskomytologia, yksinkertaisen näennäisselityksen houkuttelevuus, luonnontieteellisen ajattelun kehittymättömyys suurella osalla tiedonvälityksessä työskentelevistä vaikutusvaltaisista ihmisistä, tiedemaailman haluttomuus sotkeutua populaarikeskustelun loputtomaan suohon, joidenkin popularisoijien julkisuudenkipeys, postmoderni totuusrelativismi sekä naisnäkökulmainen mediailmapiiri.”
Aivoissa on eroja, mutta ei niin merkittäviä, että niistä voisi vetää mediassa yleisiä kohuotsikoita. Kirjoittaja esittelee eroja valitettavan suppeasti. Olisin kaivannut mm. laajempaa evoluutiopsykologian ja aivotutkimuksen löytöihin perustuvaa esitystä joistakin sukupuolten käyttäytymiseen vaikuttavista eroista. Toisaalta suppeassa esseessä tähän ei ole mahdollisuutta.
Lauerma päättää osuutensa seuraavasti (s. 134):
”Miehen ja naisen aivot eroavat toisistaan, myös puolierojen suhteen. Tarina aivokurkiaisesta ja naisaivojen paremmuudesta on kuitenkin pelkästään nykyiseen keskusteluilmapiiriin mukavasti istuva satu. Anatomiset ja toiminnalliset tutkimukset eivät ole kyenneet selittämään sukupuolten käyttäytymisen ja kokemisen eroja kuin hyvin pienin osin, jotka eivät tosiasiassa oikeuta yleistävää popularisointia. Se, että tuhansien joukosta poimitun yksittäisen ja hyvin vaatimattoman, tilastolliselta todistusvoimaltaan kehnon tutkimusraportin nojalla on luotu kokonainen mytologia naisen erityiskyvyistä, on kulttuurinen ilmiö. Käytännössä kuka tahansa tutkija, joka olisi luonut vastaavan sadun miehen aivojen paremmuudesta viittaamalla sopiviin tutkimuksiin, olisi joutunut loppuiäksi syrjään tieteenteosta. Häntä pidettäisiin hassahtaneena sovinistina, hänestä puhuttaisiin säälien tai kauhistellen ja hänen väitteidensä siteeraamista pidettäisiin moukkamaisena. Valitettavasti sama hömppä naisen aivoista ei vastaavaa kritiikkiä juuri tunnu osakseen saavan.”
Toisin sanoen, kuten George Orwellin psykologisesti hyvin opettavaisessa romaanissa ”Eläinten vallankumous”, yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista.
Mieheltä riistetty oikeus biologiseen vanhemmuuteen
Kirjan ylivoimaisesti paras essee on Heikki Sariolan ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäysten kohteena”. Jokaisen isän ja jokaisen miehen tulisi lukea tämä kirjoitus tarkkaan ja kerrata opittu säännöllisin väliajoin.
Sariola ei kuvia kumarra ja juuri siksi hän antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kirjoittaja tykittää raskaalla kädellä osoittaen armotta, millaisin perustein eduskunnassa ajettiin läpi hedelmöityshoitolaki, joka piireissä tunnetaan myös osuvalla nimellä ”keinosiemennyslaki”.
Erityisen merkittävä on Sariolan paljastama Kirsi Erärannan Naistutkimus-lehdessä Vuoden naistutkimusartikkelina taannoin palkitun kirjoituksen ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” yhteys eduskunnassa säädettyyn lakiin. On aivan kauhistuttavaa, että moinen läpeensä pseudotieteellinen roska on voinut vaikuttaa lainsäädäntöön, riistäen isiltä oikeuden vanhemmuuteen.
Erärannan Suomen Naistutkimuksen Seuran julkaisemassa lehdessä palkittu humpuukiartikkeli nojaa Judith Butlerin järjettömistä spekulaatioista syntyneeseen queer-teoriaan, joka on postmodernin relativismin ja sosiaalikonstruktivismin paraatiesimerkki. Sen avulla on Suomessakin väitelty tohtoriksi ja Butler on itse retoriikan professori. Valitettavasti tämä moralistinen, miehiä törkeästi syrjivä pseudotieteellinen retoriikka on uponnut myös lainsäätäjiin. Tämä antaa aihetta harkita seuraavissa eduskuntavaaleissa tarkkaan, ketä äänestää.
Luonnontiede ja erityisesti biologia pitäisi olla myös kansanedustajilla hallussa, jotta moista ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Myös oikeustaju on koetuksella, koska kiihkofeministinen ideologia on onnistunut nostamaan äidin oikeuden biologiseen jälkeläiseen mitätöimällä samaan aikaan isän oikeuden. Isästä on tullut pelkkä spermanluovuttaja, kasvoton ja persoonaton esine.
Sariola kirjoittaa (s. 48-49):
”Hedelmöityshoitolakikeskustelu johti eräänlaiseen sperman esineellistämiseen. Karkeimmillaan jotkut lakiesityksen puolustajat esittivät sperman aineena, jota on perjantai-iltaisin helppo saada kaupungilta ilmaiseksi. Lapselle kyse on kuitenkin hänen perimästään. Hänen temperamenttinsa, taipumuksensa, lahjakkuutensa, ruumiinrakenteensa, hiustensa ja silmiensä väri määräytyvät yhtä paljon tuon perimän mukaan kuin äidin perimän. Biologinen perimä merkitsee samalla myös vankan kiintymyssuhteen mahdollisuutta. Kun isän osuus oli määritelty spermatilkaksi, voitiin muut ulottuvuudet unohtaa. Biologisen lisäksi sosiaalinen ja kulttuurinen yhteys isään ja isän sukuun jäi keskustelussa vaille merkitystä.”
Tekijän mainitsema kiintymyssuhde on teoksessa erikseen esillä Miika Lehtosen äärimmäisen tärkeässä ja mielenkiintoisessa esseessä ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?”. Kirjoittaja osoittaa viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen avulla, että isä on ihmislapsen kehitykselle yhtä tärkeä kuin äiti. Tämä asettaa lesbopareille myönnetyt hedelmöityshoidot ongelmalliseen asemaan. Tehtiinköhän laki vajavaisiin tietoihin perustuen ja kiireessä? Lehtosen ja Sariolan kirjoitusten perusteella on ilmeistä, että vastaus on kyllä.
Molemmat esseistit kumoavat lukuisia freudilaisuudesta juontuvia huuhaauskomuksia, jotka edelleen vaikuttavat yhteiskunnassa, niin tieteessä, naistutkimuksen tapaisessa akateemisessa pseudotieteessä kuin politiikassa. Tällaiseen hömppään uskominen voi johtaa vakaviin seurauksiin, koska lapsen oikeus isään ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on miesten oikeuksien ohella kylmästi äärifeministisen ideologian nimissä ignoroitu.
Hieman yllättäen myös psykoanalyyttisesti orientoitunut Jari Sinkkonen on omaksunut evoluutiopsykologista ja sosiobiologista tietoa, koska hän kumoaa näiden alojen tutkimuksen pohjalta monia poikalasten kasvatusta koskevia myyttejä esseessään ”Sotaretki lapsuutta vastaan”.
On hienoa ja toiveita herättävää, että jopa vanhan liiton freudilaiset osoittavat tieto-opillista uudistumiskykyä ja aitoa tieteellisen fallibilismin kunnioitusta. Selitysvoimaiset empiiriseen testaamiseen perustuvat sosiobiologiset teoriat, eri lajien käyttäytymisestä tehdyt systemaattiset havainnot sekä lajien välinen vertailu ovat korvanneet sata vuotta vanhat psykoanalyyttiset spekulaatiot osoittamalla ne vääriksi yksi toisensa jälkeen.
Toivottavasti Sinkkonen pääsee lähivuosina lopullisesti eroon aiemmasta pseudotieteellisestä uskomusjärjestelmästään oidipuskomplekseineen ja omaksuu tilalle aitoon luonnontieteeseen perustuvat validit selitysmallit. Viitteitä tästä kirjaan sisältyvässä esseessä tosiaan on. Se ratkaiseva askel on enää ottamatta.
Sosiobiologisen käyttäytymisdatan esittelyn ohella Sinkkosen sosiaalikonstruktivismin kumoaminen on skeptikolle mieluisaa luettavaa. Tekijä päättää esseensä aiheelliseen varoitukseen (s. 159):
”Ideologiaan perustuva kiittäminen ja paheksunta muuttavat lapsen silmänpalvojaksi, joka joutuu kieltämään todellisen itsensä ja mukautumaan ympäristön paineisiin. Sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painostus.”
Lainsuojaton esinahka
Biologista ja nimenomaan lääketieteellistä lähestymistapaa edustaa myös Esko Länsimiehen erittäin keskeinen kirjoitus ”Lainsuojaton esinahka”, joka tällä hetkellä on hyvinkin ajankohtainen. Jälleen kerran on nimittäin lainsäädännöllisessä harkinnassa valtion varoilla korvattava, julkisen terveydenhuollon piirissä tehtävä poikalasten ympärileikkaaminen ja perusteet ovat edelleen samat eli uskonnolliset.
Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on mainiolla Kummitusjuna-internetblogillaan aiheellisesti nimittänyt uskonnollisten ympärileikkausten kohteeksi joutuvia poikia lapsiuhreiksi (ks. http://henrydeal.blogspot.com/2008/08/lapsiuhrit.html). Myös Skepsis ry:n puheenjohtaja Pertti Laine on jyrkästi tuominnut poikalasten fyysisen pahoinpitelyn omalla blogillaan (ks. http://pera-laine.blogspot.com/2008/07/poikien-sukuelinten-silpomiselle.html).
Esko Länsimies kertoo esseessään yksityiskohtaisesti, kuinka merkittävässä roolissa esinahka on miehen seksuaalisen nautinnon kannalta. Sillä on muitakin tärkeitä tehtäviä. Kirjoittaja kumoaa myös yleisimmät ympärileikkausten puolesta esitetyt argumentit. Vain lääketieteellisistä syistä tai täysivaltaisen aikuisen miehen omasta päätöksestä esinahka voidaan poistaa.
Tyttöjen ympärileikkaus on jo kiellettyä, joten on aivan käsittämätöntä, että puolustuskyvyttömien lasten törkeä pahoinpitely sallitaan poikien kohdalla ja sitä vielä kehdataan ehdottaa valtion säätämien lakien erityissuojelukseen.
Ja kun toimintaa vielä puolustellaan rautakautiseen taikauskoon perustuvalla kulttuurisella perinteellä, voimme vain surullisina todeta, että paljon on vielä tieteen, rationaalisen ajattelun ja ihmisoikeuksien puolustajilla työsarkaa jäljellä.
