Darwin ja ihmisen evoluutio

Skeptikko 2/2015

Charles Darwin: Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suom. Anto Leikola. Terra Cognita 2015.

Emeritusprofessori, kirjailija ja kääntäjä Anto Leikola kertoi 2000-luvun alkupuolella esitelmöidessään Darwin-seuran seminaarissa, että hän haluaisi suomentaa elämänsä aikana tärkeimmät Charles Darwinin teokset. Osa niistä oli vielä silloin kääntämättä eikä Leikola enää mikään nuori mies: sentään vähän alle 70-vuotias.

Paleoantropologi Richard E. Leakeyn lyhentämän ja toimittaman laitoksen Lajien synnystä Leikola oli jo kääntänyt: upeasti kuvitettu teos ilmestyi suomeksi vuonna 1980. Samoin hän oli suomentanut vuonna 1987 eli täsmälleen sata vuotta alkuperäisteoksen jälkeen ilmestyneen Darwinin omaelämäkerran Elämäni. Teoksen toimitti aikoinaan tekijän poika Francis, ja koska isäpappa oli vainaa, poika saattoi poistaa tekstistä kiusalliset eli skeptiset kohdat Jumalan olemassaolosta ja kristinuskosta. Darwinin lapsenlapsi Nora Barlow palautti ne ja suomennos on tehty tämän alkuperäisen version pohjalta.

Myöhemmin Leikola käänsi 1872 ilmestyneen tutkielman Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä, joka on sekin tieteen tienraivaaja ja erittäin tärkeä teos vaikkapa nykyiselle evoluutiopsykologialle. Suomennos ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2009.

Darwinin vuonna 1871 ilmestyneellä suurtyöllä Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta, jonka käännöksen Leikola on viimein saanut valmiiksi, oli kauaskantoisia historiallisia seurauksia. Friedrich Nietzschen filosofian keskiössä on oikeastaan eräänlainen kapina Darwinia ja evoluutioteoriaa kohtaan. Jos ihminen on pelkkä eläin, apina, eikä Jumalaa ole, mitä tästä seuraa arvojen ja kulttuurin alueella? Ihminen ei voi tyytyä eläimen asemaan, hänen pitää nousta luontonsa yläpuolelle ja luoda arvonsa itse.

Osa Nietzschen Darwinilta vaikutteita saaneista opeista päätyi natsifilosofiaan, pitkälti vääristeltyinä. Oppi ihmisrotujen taistelusta olemassaolosta ja elintilasta juontuu Herbert Spencerin sosiaalidarwinismista. Eugeniikka liittyy Darwiniin löyhästi hänen serkkupuolensa Francis Galtonin kautta.

Nietzschen yli-ihmiskäsite ei tarkoita kehitysopillista vaan kulttuurista ihmisen ylittämistä: ihmisen pitää itse valita ja muovata kohtalonsa, nousta itsensä yläpuolelle. Darwinilta filosofi nappasi myös idean moraalin kehityshistoriasta, jossa moraalikin on vähitellen, eri olosuhteissa valikoitunut ja muuttuva ihmisen ominaispiirre. Darwin vaikutti siis Nietzschen kautta merkittävästi myös arvofilosofian ja etiikan kehitykseen. Suomalainen Edvard Westermarck jalosti näitä ideoita omissa moraalia koskevissa tutkimuksissaan.

Darwinin teesi naaraiden ja aktiivisesta partnerinvalinnasta herätti aikansa konservatiivisessa ilmapiirissä suurta kohua ja vastustusta. Naista pidettiin tuohon aikaan passiivisena ja siveänä, joten ajatusta siitä, että myös nainen valitsee aktiivisesti parinsa, pidettiin suorastaan kerettiläisenä. Teoria sukupuolivalinnasta on osaltaan ollut tärkeä tekijä länsimaisen naisen emansipaatiossa.

Ihmisen polveutuminen aiemmista muodoista

Vuonna 1859 ilmestynyt Darwinin pääteos Lajien synty on tunnelmaltaan odottava, mutta tekijä ei vielä siinä uskalla puuttua varsinaiseen pihviin, ihmiseen. Lopussa vain vihjataan, että ”valoa lankeaisi ihmisen alkuperään ja hänen historiaansa”. Vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin Darwin tarttui oman lajimme evoluutioon ja teki sen vakuuttavalla tavalla. Todisteita näkemysten puolesta on vaikka kuinka ja argumentaatio johdonmukaista. Joissakin osioissa tekijä spekuloi hieman liiankin vapaasti, mutta ilman rohkeita hypoteeseja tiede ei edisty. Toisaalta historia on osoittanut Darwinin olleen teoriansa pääkohdissa oikeassa. Sukupuolivalinta on ollut ja on myös ihmislajin evoluutiossa keskeisessä roolissa.

Teos alkaa pohdinnoilla tarpeettomien elinten surkastumisesta ja vertailuilla lähisukulaisiimme, kuten simpansseihin ja orankeihin. Heti kättelyssä Leikolan suomennos paljastuu rohkeaksi: hän on säilyttänyt vanhentuneet ja nykyään varmasti loukkaavaksi koetut termit Darwinin vertaillessa eri ihmisryhmiä.

Tuohon aikaan pidettiin itsestään selvänä, että sivistynyt valkoinen on kehittyneempi kuin primitiivinen villi ja näkemykset ovat sen mukaisia. Mielestäni kääntäjän ratkaisu on aivan oikea: poliittinen korrektius ei kuulu klassikkojen suomentamiseen eikä edes kaunokirjallisuuteen. Termistö on aikansa kuva, kuten koko teos ja siinä esitetyt näkemykset. Niitä on turha lähteä silottelemaan saati sensuroimaan, koska valistunut lukija varmasti ymmärtää, että maailma muuttuu eikä menneisyyttä niin ollen tarvitse nykystandardien mukaan valkopestä.

Darwin marssittaa vakuuttavan määrän todisteita ihmisen kehityshistoriasta vertailevan metodin avulla. Hän nojaa tietenkin myös muiden aikalaistensa työhön ja viittaa lähteisiinsä asianmukaisesti. Luettelo on perusteellinen, umpisuolesta luihin, hampaista häntäluuhun. Luonnontutkijan kohteliaisuudella tekijä piikittelee toistuvasti todisteiden vyöryttämisen lomassa niitä kollegojaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat erilliseen luomiseen jokaisen lajin kohdalla (s. 38): ”Mutta ennen pitkää tulee aika, jolloin pidetään merkillisenä, että luonnontutkijat, jotka tunsivat hyvin ihmisen ja muiden nisäkkäiden toisiinsa verrattavat rakenteet ja yksilönkehityksen, uskoivat jokaisen lajin syntyneen erillisen luomistyön tuloksena.”

Nykyään tällaisia tutkijoita kutsutaan kreationisteiksi. He tutkivat mieluummin pyhiä kirjojaan kuin luontoa ja uskovat pronssi- ja rautakaudella keksittyjä luomistarinoita tieteellisen evidenssin asemesta.

Muuntelu, henkiset kyvyt, rodut ja moraalisuus

Darwin tarkastelee seuraavaksi lajin sisäistä muuntelua eli yksilöiden välisiä eroja. Jo osion alussa keskusteluun nousee teemoja, joita tekijä myöhemmin kehittelee. Nykyajan lukija joutuu koville, koska teoksen ilmestymisen aikaan rotujen ja yksilöiden välinen vertailu oli aivan normaalia. Tänään ideologisten intohimojen ja politisoituneen tieteen vuoksi vastaavista tarkasteluista saa välittömästi rasistin ja natsin maineen, ja onhan Darwinkin saanut jälkikäteen osansa näistä syytöksistä.

On tietenkin ymmärrettävää, että nykyään monen mielestä Darwinin lähtökohdat ovat rasistisia, koska 1800-luvulla erilaiset rotuteoriat ja oletus länsimaisen ihmisen rodullisesta paremmuudesta olivat tieteen vallitseva näkemys. Myöskään Darwin ei ollut vapaa näistä käsityksistä. Hän kuitenkin kannatti orjuuden lopettamista, joten sekin auttaa suhteuttamaan Darwinin moraaliset asenteet hänen tieteellisiin teorioihinsa.

Teosta lukiessa on syytä koko ajan muistaa, että tekijä spekuloi aikansa viitekehyksessä, eikä tuohon aikaan ollut vielä kunnollista metodiikkaa kognitiivisten kykyjen ja ryhmien välisten erojen tilastolliseen tutkimiseen. Eugeniikan isäksi kutsuttu Francis Galton oli tosin henkisten kykyjen periytyvyyteen liittyviä tutkimuksia jo suorittanut ja näihin Darwin teoksessa viittaa, mutta niistä ei voi päätellä mitään kansojen välisistä eroista. Minkäänlaista vertailevaa aineistoa näistä kyvyistä eri maissa ja maanosissa Darwinilla ei ollut käytettävissään. Siksi hänen aihetta käsittelevät pohdintansa ovat pääosin puhtaita arvauksia. Ja pieleenhän ne usein menevät, näin on helppo jälkiviisaasti sanoa.

Nykykatsannossa ronski terminologia sekä henkisten kykyjen ja kallojen vertailu voivat vieraannuttaa herkemmän lukijan teoksen kiistanalaisimmissa kohdissa, mutta oikeastaan koko kirjaa kannattaa ajatella aate- ja kulttuurihistoriallisena tutkimusmatkana ihmisen evoluution tieteellisen tarkastelun alkuponnistuksiin, ja siten myös poliittisesti epäkorrektit nimitykset ottaa hypoteesien ohella cum grano salis. Darwinin aikaan ne joka tapauksessa olivat aivan hyväksyttyjä ja viittasivat niihin kohteisiin, joita teoksessa käsitellään. Oletuksissa on paljon väärää, mutta monta kertaa tekijä osuu myös oikeaan.

Teoksesta käy toistuvasti ilmi myös se, että Darwin uskoi hankittujen ominaisuuksien periytymiseen eli niin sanottuun lamarckismiin (teorian keksijän Jean-Baptiste Lamarckin mukaan). Teoria hylättiin perinnöllisyystieteen edistyessä nopeasti, mutta nykyinen epigenetiikka on mutkistanut asioita tässä suhteessa.

Tarkastelujen päämääränä on osoittaa, että ihmisen ja muiden eläinten henkisten kykyjen eroista huolimatta kyse on lajeille yhteisistä piirteistä. Tämä on tietenkin vahva todiste evoluution puolesta. Kantamuodosta eriytyneet lajit säilyttävät hyödylliset ominaisuudet ja valintapaineista riippuen ne vähitellen kehittyvät lajeilla erilaisiksi. Darwin listaa esimerkkejä eläinten leikkimisestä, kostonhimosta, äidinvastoista, jäljittelykyvystä, unista, mielikuvituksesta ja vastaavista piirteistä, joita kaikkia luonnollisesti tavataan myös ihmisellä.

Darwin lähtee moraalitarkastelussaan eläinten sosiaalisuudesta ja sympatiantunteesta. Hän luettelee tapauksia, joissa eläimet ovat auttaneet toisiaan tai lohduttaneet ihmistä. Oletukset ja päätelmät tulevat toisinaan hyvin lähelle altruismin ja moraalin evoluution nykyisiä selityksiä, joista tunnetuin on Robert Triversin vastavuoroisen altruismin teoria vuodelta 1971. Sen popularisoi Richard Dawkins vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys, 1993).

Evoluutioteorian isä on siis tässäkin suhteessa ollut edelläkävijä. Monet hänen havainnoistaan on sittemmin vahvistettu: Ihmisen polveutumisessa on idullaan valtava joukko hyönteistutkija Edward O. Wilsonin 1970-luvulla lanseeraaman, ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimiseen keskittyneen sosiobiologian hypoteeseista. Kunnolla tutkimus sai vauhtia 1990-luvulla käynnistyneen evoluutiopsykologiabuumin myötä.

Ala on kohdannut samoja syytöksiä kuin Darwin aikoinaan, lähinnä marxistien, feministien ja luonnontieteitä väheksyvien filosofien taholta. Geenin itsekkyyden ja osin synnynnäisten käyttäytymispiirteiden on pelätty johtavan seksismin, rasismin, kapitalismin, imperialismin ja riiston oikeuttamiseen. Tämä, kuten Darwiniin aiemmin kohdistettu kritiikki, on ollut aiheetonta. Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla. Dawkins keskittyy Geenin itsekkyydessä nimenomaan epäitsekkyyden evoluution tieteelliseen selittämiseen.

Darwin valottaa samaa ilmiötä anekdooteilla sekä pohdiskeluilla eläinten ja ihmisen sosiaalisuudesta, koska ei tietenkään voinut aikanaan tuntea William D. Hamiltonin vuonna 1964 esittelemää vallankumouksellista teoriaa sukulaisvalinnasta. Tämäkin teoria on Dawkinsin Geenin itsekkyyden ytimessä.

Darwinin 1800-luvun loppupuolen oletukset ovat siis ennakoineet eräitä nykyajan tärkeimpiä luonnontieteen edistysaskelia. Myös jatkuva kiista ryhmävalinnan merkityksestä ja suhteesta ihmispopulaatioiden menestykseen olemassaolon taistelussa on näiden tarkastelujen keskiössä.

Todettakoon vielä se, että teoksen viides luku ”Älyllisten ja moraalisten kykyjen kehitys muinaisina ja sivilisoituneina aikoina” on edelleen todella mielenkiintoista ja hedelmällistä luettavaa. Aikanaan se on varmasti ollut kova pala purtavaksi niille, jotka ovat uskoneet moraaliin jumalallisena ilmoituksena. Sama pätee edelleen.

Sukupuolivalinnan rooli evoluutiossa

Se, kuinka paljon yksilöiden partnerinvalinta on evoluutiossa vaikuttanut lajin kehitykseen, on kirjan toisen osan aiheena. Kolmas osa puolestaan keskittyy ihmisen sukupuolivalintaan.

Darwinin mukaan rotujen erot vaikkapa ihonvärissä selittää parhaiten sukupuolivalinta.

Tekijä kuitenkin aloittaa tarkastelunsa muista lajeista ja esittää runsaasti vakuuttavia esimerkkejä sukupuolivalinnan merkityksestä. Koiraat taistelevat naaraista yleisesti ja tämä pätee moneen lajiin, myös ihmiseen. Vastaavasti naaraalle on evoluutiossa kehittynyt sukupuolisia tuntomerkkejä ja ominaisuuksia, jotka houkuttelevat koiraita puoleensa.

Linnuilla koiras on tavallisesti värikkäämpi, kun taas naaras on harmaa ja varsin mitäänsanomattoman värinen. Koiraan tehtävä on houkutella naaras parittelemaan ja siinä se tarvitsee laulutaidon lisäksi kirjavaa ulkoasua. Jo tässä siis näkyy aikoinaan kiistanalainen ilmiö, jossa naaras on aktiivinen valitsija. Tämäkin pätee myös ihmiseen.

Sukupuolivalinta tuottaa lajeihin ominaisuuksia, joilla ei ole muuta tehtävää kuin houkutella vastakkaisen sukupuolen edustajia. Näillä ominaisuuksilla ei siis ole merkitystä eloonjäämisen vaan lisääntymisen kannalta. Usein niistä on suorastaan haittaa, kuten vaikkapa riikinkukon pyrstöstä.

Uroshirvien sarvet ovat raskaat ja hankalat, mutta välttämättömät taistelussa naarashirvistä. Siksi ne uroshirvet, joille on alunperin koitunut etua sarvista, ovat saaneet suhteessa enemmän jälkeläisiä, ja suuremmat sarvet ovat näin vähitellen periytyneet koko lajille.

Moniavioisilla lajeilla koiras on yleensä naarasta suurempi. Tämäkin johtuu taistelusta naaraista. Ihminen on evoluutiohistoriansa perusteella lievästi polygyyninen, ja edelleen esimerkiksi muslimit ja mormonit sallivat tavan.

Sukupuolivalinta selittää siis myös ihmisen kohdalla muun muassa sen, miksi koiras on keskimäärin suurikokoisempi, voimakkaampi ja lihaksikkaampi kuin naaras: koiraat ovat taistelleet ja taistelevat edelleen naaraista ja monia naaraita miellyttää väkevä, uljas koiras. Harva nainen sietää heikkoa, sairasta tai saamatonta nahjusta. Miehellä pitää olla statusta ja kyky tienata. Koiraan on näet pitänyt huolehtia naaraista ja jälkeläisistä.

Vielä nykyäänkin naiset pitävät keskimäärin enemmän miehistä, jotka investoivat heihin ja heidän yhteisiin lapsiinsa, tai jopa lapsiin naisen edellisestä tai salaisesta suhteesta, mikä taas on ihmiskoiraan kannalta geneettisessä mielessä hukkasijoitus. Tästä syystä ihmiskoiraalle on kehittynyt taipumus mustasukkaisuuteen, naaraan ollessa enemmän mustasukkainen koiraan toisiin naaraisiin mahdollisesti uhraamista resursseista. Ihmisnaaraan hieman koiraasta poikkeavan mustasukkaisuuden taustallakin lienee evoluutiohistoriamme polygynia, josta Darwin kertoo esimerkkejä. Sukupuolivalinta on vuosituhansien myötä kovakoodannut ihmisen aivoihin nämä mieltymykset.

Nykyaikainen biologia ja evoluutiopsykologia antavat tukea useille Darwinin teorioille sekä hypoteeseille ja ovat tietenkin kehittäneet paljon uusiakin. Empiiristä näyttöäkin niiden taakse löytyy. Moni Darwinin oletus ja hypoteesi on sittemmin osoittautunut vääräksi, mikä sekin on todistus tieteellisen metodin toimivuudesta. Teoksen päätössanoissa Darwin ennakoi erheitään ja onnistumisiaan aitotieteellisellä tavalla. Lopetusta voi jopa kutsua tieteellisen metodin kaunopuheiseksi tiivistelmäksi.

Lopuksi

Käännös on erinomainen, kuten Anto Leikolalta sopii odottaa. Itse asiassa rohkenen väittää, ettei kukaan Suomessa olisi suomentanut teosta paremmin. Leikola on onnistunut säilyttämään tekstin vanhahtavan sävyn, termistön ja Darwinin tyylin oivallisesti. Tällaisen luonnontieteen klassikon tuominen vihdoin suomalaisten lukijoiden saataville heidän omalla äidinkielellään voidaan huoletta lukea 2000-luvun merkittävimpien kulttuuritekojen joukkoon.