(Esseearvio teoksesta Ville Lähde: Paljon
liikkuvia osia. Savukeidas 2015.)
Filosofi Ville Lähteen tuore esseekokoelma tulee sopivaan saumaan. Julkinen keskustelu on erittäin polarisoitunutta ja ennakkoluuloista, erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta myös vaikkapa politiikassa. Osapuolet ovat syvällä poteroissaan ja huutavat toistensa ohi, sokeina itselleen. Kirjoitin tästä itsekin pari kertaa Skeptikossa (1, 2) viime vuoden puolella, osin samoista aiheista kuin Lähde. Nähdäkseni näkemyksemme tukevat osittain toisiaan melko vahvasti.
Keskustelijat ovat siis Homo sapiensille ominaiseen tapaan jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin eli oikeaoppisiin lahkoihin, jotka tarvitsevat jyrkkää viholliskuvaa korostaakseen omaa erinomaisuuttaan ja oikeamielisyyttään. Keskenään on hyvä poseerata, kun vastassa on absoluuttisen paha, typerä ja vääräuskoinen idiootti.
Minkäänlaisia nyansseja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä ei pahemmin esiinny. Kokoelmansa lopussa Lähde esittää joitakin ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja niiden avulla itse kukin voi ainakin pyrkiä kehittämään omaa keskustelukäyttäytymistään.
Evoluutiopsykologia ja genetiikka filosofin arvostelun kohteena
Tekijä kommentoi esseissään moneen otteeseen kriittisesti omaa nuoruuden ympäristöradikalismiaan ja sittemmin saavutettua laaja-alaisempaa, maltillisempaa näkemystä. Tässä on hieman sellaista vanhan, viisaan miehen tuoksahdusta, joka on melko yleinen retorinen keino asettua keskustelussa muiden yläpuolelle.
Toisaalta vanhat viisaat miehet ovat yleensä kaikkein radikaalimpia, absoluuttisesti oikeassa olevia totuuden torvia, kuten vaikkapa Pentti Linkola tai Paavo Väyrynen. Lähde on oikeasti tullut maltillisemmaksi ja esseistä löytyy sille henkilöhistoriallisia selityksiä. Hän tarkastelee rauhallisesti aiheita, jotka herkästi kuumentavat tavallisen ja nuoremman tallaajan.
Teoksen alussa luontokäsitykset ja luonnonmukaisuus normatiivisena perusteluna moraaliväittämille saavat ansaitusti isän kädestä. Kun yksi käyttää luontoa ajamaan asiaansa, hän pääsääntöisesti tarkoittaa aivan eri luontoa kuin toinen.
Luontoon ja luonnollisuuteen vetoaminen on väittelyssä tavallista, mutta mihinkään ei pääse siitä, että se on yleensä aina argumentaatiovirhe (tavallisimmin niin sanottu naturalistinen virhepäätelmä, jota Lähde ei kuitenkaan esseessään käsittele). Aivan samalla tavalla Raamattuun vetoaminen on naturalistinen virhepäätelmä, koska absoluuttinen moraalinormi kaipaa joka tapauksessa tiedollisia ja rationaalisia perusteluja, aivan kuten mikä tahansa mielipide. Mihin tahansa auktoriteettiin vetoaminen jättää kysymyksen perusteluista auki.
Valitettavasti ihmisluontokritiikin yhteydessä filosofi syyllistyy itse samanlaisiin yksinkertaistuksiin, joita hän muuten teoksessaan aiheellisesti arvostelee. Genetiikka ja evoluutiopsykologia ovat perinteisesti akateemisille humanisteille rakkaita vihollisia, eikä Lähde tuota pettymystä. Hänen riemastuttavat olkiukkonsa Richard Dawkinsin ja muiden evoluutiobiologien sekä geneetikoiden näkemyksistä ovat humanistin peruskauraa. Arvostelun kohteisiin ja heidän tieteenalojensa tutkimukseen perehtyneelle ne osoittavat jälleen kerran sen, kuinka vaikea akateemisen filosofin on osoittaa avomielisyyttä ja ennakkoluulottomuutta oman alansa piirissä vuosikymmenten ajan demonisoituja tutkijoita ja tieteenaloja kohtaan.
Olen kritisoinut tätä filosofeille valitettavan tyypillistä itsekorotusta jo vuonna 2004 laajassa pamfletissani Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta-alkajille, ja siinä osoittanut, miten akateeminen humanisti yleensä hutkii evoluutiopsykologiasta tai sosiobiologiasta kyhäämäänsä itsekkään geenin olkiukkoa ja saarnaa ohessa genetiikan itsestäänselvyyksiä vain, jotta saisi itse esiintyä maltillisena, oppineena ja viisaana. Ikään kuin eläintieteen parissa uransa pitkän alkutaipaleen tehnyt professori Dawkins ei tuntisi alaa, josta kirjoittaa, siis genetiikkaa (erityisesti Lähteen rautalankaversiona esittelemää yksilönkehitystä) ja evoluutiobiologiaa, puhumattakaan niistä alan merkittävistä pioneereista, joihin Dawkins Geenin itsekkyydessä nojaa.
Lähes tragikoomiseksi Lähteen kirjoittelu menee siinä vaiheessa, kun hän kertoo innostuneensa aikoinaan romantikkofilosofi Jean-Jacques Rousseaun näkemyksestä laajennusta itsekkyydestä, joka siis on Lähteen mielestä parempi versio ihmisen yksinkertaistetusta itsekkyysolettamasta. Tuo näkemys kun on nimenomaan se, josta Dawkins teoksissaan kirjoittaa (muissakin kuin Geenin itsekkyydessä). Se on peräisin William D. Hamiltonin vuonna 1964 julkaistusta matemaattisesti mallinnetusta sukulaisvalinnan (kin selection) eli hieman yksinkertaistaen kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoriasta, jonka George C. Williams esitteli ymmärrettävämmässä muodossa klassikkoteoksessaan Adaptation and Natural Selection vuonna 1966, ja jota Robert Trivers myöhemmin kehitti edelleen teoriassaan vastavuoroisesta altruismista vuonna 1971 julkaistussa artikkelissaan. Juuri nämä teoriat Dawkins siis popularisoi vuonna 1976 ilmestyneessä alkuteoksessaan The Selfish Gene. Teoriat selittävät, miten itsekkäästä geenistä seuraa epäitsekäs, yhteistyökykyinen, sosiaalinen yksilö, aivan kuten Lähde kertoo Rousseaun hänelle opettaneen.
Mikään ei ole noista ajoista, saati tiedepamfletistani, muuttunut. Lähde jatkaa humanistien tärkeäksi kokemaa perinnettä ja mätkii iloisesti evoluutiopsykologiasta ja -biologiasta kehittelemiään olkiukkoja. Vaka vanha Rousseau on hänelle selkeästi merkittävämpi ajattelija kuin modernin evoluutioteorian raskain sarja. Tällainen auktoriteetinpalvonta on akateemisten humanistien helmasynti, kuten olen usein heidän hupaisia luonnontiedekritiikkejään arvostellessani todennut. Toisaalta on myönnettävä, että Lähde ei lukeudu aivan toivottomimpiin tapauksiin, siihen hän on tieteellisesti, varsinkin luonnontieteellisesti, aivan liian lukenut. Silti hänkään ei näköjään onnistu välttämään akateemisen filosofian perinteisiä sudenkuoppia.
Evoluutiopsykologiakritiikissä ajattelija on erityisen hakoteillä. Lähde redusoi evoluutiopsykologian sopeutumisympäristökäsitteen yksinkertaiseksi humanistinpelätiksi, ilmeisesti tietämättä, että kyseinen käsite koskee pleistoseenia ja myös nyky-ympäristöä sikäli, kun se tuottaa valintapaineita, joihin ihmisen pitää sopeutua. Eikä nyky-ympäristö välttämättä ylipäätään kaikilta osin merkittävästi eroa pleistoseeniympäristöstä.
Pleistoseenikausi ei muutenkaan ole mikään yksi ympäristö, jota Lähde väittää evoluutiopsykologiassa annetuksi, vaan miljoonien vuosien pituinen jakso, joka sisältää nimenomaan niitä alati muuttuvia elinympäristöjä, joita ihminen esimuotoineen vaelluksillaan kohtasi ja itse muokkasi. Vastaavasti lajimme muovaa nyky-ympäristöä evolutiivisesti kehittyneille taipumuksilleen sopivaksi.
Melkoinen osa ihmisen adaptaatioista löytyy muilta kädellisiltä, kuten Lähdekin toteaa korostaessaan ihmisen ja muun luonnon eron suhteellisuutta. Samoin ihmisen evolutiivisesti kehittyneet psykologiset mekanismit, adaptaatiot, joita evoluutiopsykologia tutkii, ovat vähitellen, hyvin pitkien ajanjaksojen kuluessa, syntyneet vaihtelevissa valintapaineissa metsästäjäkeräilijäyhteisöissä (ks. tarkemmin Charles Crawford: Environments and Adaptations: Then and Now teoksessa Charles Crawford & Dennis L. Krebs, toim.: The Handbook of Evolutionary Psychology. Lawrence Erlbaum Associates 1998, s. 275-302).
Oikeastaan Lähde maltillisena, oppineena ja viisaana esiintyessään tulee kuvanneeksi evoluutiopsykologian valtavirran käsityksiä ihmislajin sopeutumisympäristöstä, vaikkakin hän luulottelee kritisoivansa niitä. Hän siis esittelee alan perusajatuksia ominaan vaikka esittää arvostelevansa niitä. Lähde peräänkuuluttaa samassa yhteydessä luonnontiedettä kritisoivilta filosofeilta velvollisuutta perehtyä arvostelemiinsa näkemyksiin. Se olisi tosiaan kannattanut.
Jotenkin filosofi onnistuu yhdistämään myös paleodieetin evoluutiopsykologiakritiikkiin, vaikka alan tutkimuksessa ei mitään ravintosuosituksia saati dieettiohjeita annetakaan. Oppikirjoissa kyllä mainitaan, miksi tarjonnaltaan ajoittain niukassa evoluutioympäristössä ihmiselle kehittynyt mieltymys rasvaisiin ja makeisiin ruokiin on nykyajan yltäkylläisyydessä joillekin yksilöille terveysongelma, toisin sanoen, miksi ihmiseltä vieläkin löytyvä evoluutioympäristössä vähitellen kehittynyt adaptaatio voi nykyään ympäristöolosuhteista johtuen olla pikemminkin haitaksi. Tekijä mainitsee genetiikasta yksinkertaistamaansa mallia kritisoidessaan myös laktoosi-intoleranssin, joka on jälleen yksi evoluutiopsykologiassakin usein mainittu esimerkki ihmislajin tuoreemmasta adaptaatiosta, joka siis on ipso facto kehittynyt ihmisen evoluutioympäristössä sekin.
Terrorismin syyt ja terroristien motiivit
Ajoittain ongelmallisia ovat myös eräät Lähteen terrorismin syistä ja terroristien profiilista esittämät väitteet, koska ne eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa. Ilmankos esseisti ei harrasta lähdeviitteitä, vaikka teoksensa parhaassa tekstissä kritisoi ansiokkaasti mielipiteiden ja tiedon eroa. Filosofi heittelee perinteisiä marxilaisia näkemyksiä epätasa-arvoisista etnisistä suhteista, tuloeroista, katkeruudesta ja kärjistyneistä luokka-asetelmista terrorismin yleisimpänä perimmäisenä syynä ilman perusteluja. Ihan kuin kuka tahansa vihreä tai vasemmistolainen poliitikko.
Terroristipopulaatio ei pääasiassa kuitenkaan ole syrjäytynyttä, toisen maailman tai länsimaiden köyhälistöä, joka ryhtyy jihadistiksi tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kyseessä on marxilainen pseudoselitys, joka ei saa tukea terrorismin saati uskonnollisen fundamentalismin tutkijoilta. On totta, että jotkut yksilöt länsimaissa radikalisoituvat mainituista marxilaisista syistä, mutta teoria ei selitä, miksi tietotekniikka-ammattilaiset, miljonäärit, kirurgit, arkkitehdit, opettajat, lääkärit ja sotilaspsykiatrit valitsevat jihadismin.
Nuoria tai vanhempia vihaisia miehiä ajaa terroristeiksi moninaisten, vaihtelevien motiivien ohella tärkein eli aate: jihadismi. Ideologiaa ei pitäisi koskaan väheksyä, se on se tekijä, joka viime kädessä tekee yksilöstä terroristin. Aivan kuten Lähteen kritisoiman vastajihadisti Breivikin kohdalla. Ideologia on se päämotiivi, joka saa yksilön oikeuttamaan toisten ihmisten silmittömän murhaamisen julkisuuden saamiseksi ja kauhun herättämiseksi. Erityisen korkean motivaation tarjoaa ideologian uskonnollisuus, se, että jihadisti kuvittelee olevansa Jumalan ja moraalin puolella pahoja vääräuskoisia vastaan.
Köyhät ja syrjäytyneet juutalaiset, kristityt tai sekulaarihumanistit eivät lähde maailmankatsomuksensa nimissä kansainvälisten terroristiryhmien värväreiden matkaan. Mainituissa katsomuksissa kun ei ole mitään jihadismiin verrattavaa sankarin viittaa tarjoavaa uskonnollista motiivia. Islamiin ja erityisesti sen vanhoillisiin tulkintoihin olennaisesti kuuluva muslimin velvollisuus jihadiin on tässä olennainen tekijä. Sankariromantiikka hoitaa loput.
Terrorismi aiheena on niin laaja, etten tässä tämän tarkemmin mene siihen, vaan viittaan aiempaan laajaan kirjoitukseeni, joka Lähteenkin olisi kannattanut ennen esseensä kirjoittamista lukea, koska ei ole vaivautunut perehtymään alan pitkään ja perusteelliseen tutkimukseen (lähdeviitteitä löytyy esseeni lopusta runsaasti).
Paha individualismi, hyvä kollektivismi
Myös yksilön ja yhteiskunnan rooleja vatvoessaan filosofi syyllistyy jatkuvasti niihin yksinkertaistuksiin ja ennakkoluuloihin, joita samassa yhteydessä kritisoi. Provokaatioistaan tunnettu elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on Dawkinsin tapaan helppo maali, ilmainen vihollinen, jota kelpaa suomia samanmielisten kollegojen ja aatetoverien selkään taputtelua odotellessa.
Molempien käsityksistä redusoidut heppoiset olkiukot osoittavat jo sinänsä, että tekijä ei kauhean syvällisesti ole omia motiivejaan ja lähtöoletuksiaan punninnut. Ideologioita koskevassa esseessään ja muuallakin Lähde esimerkiksi näyttää ottavan päämäärien tasa-arvon ja tasapäistämisen annettuna eikä perustele, miten nämä voidaan toteuttaa loukkaamatta yksilönvapautta ja yhdenvertaisuutta lain edessä.
Individualismi ja kollektivismi ovat poliittisessa filosofiassa vakiintuneet vastaparit, ja vaikka niin sanottujen edistysmielisten vasemmalla ja vihreissä oikeamielisellä tuohtumuksella halveksima Matti Apunen kärjistyksineen edustaa selkeästi ensimmäistä, individualismia, se ei tee valtiokritiikistä puhumattakaan valtion väistämättömistä ihmisoikeusrikkomuksista ja jatkuvista puuttumisista yksilönvapauteen yhtään sen moraalittomampia (ks. esimerkiksi filosofisesti erinomaisen painava Robert Nozick: Anarchy, State, and Utopia. Basic Books 1975).
Apusen tavoin klassisena liberaalina näe hänen yksilönvapautta korostavissa käsityksissään oikeastaan mitään vikaa, päinvastoin. Tämä johtunee siitä, että olen Nozickini, Friedmanini, Popperini ja Hayekini lukenut, toisin kuin maamme sosiaalidemokraattisesti orientoituneet, hyvinvointivaltiota, itäsaksalaiseen malliin perustuvaa tasapäistävää peruskoulua ja massiivista julkisesta sektoria itsestäänselvyytenä pitävät akateemiset humanistit, joille mainitut liberalismin ja libertarismin suuret nimet ovat jonkinlaisia suuria saatanoita. Kauheus on siis katsojan silmässä. Kuten Lähde kirjansa alussa toteaa: Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Valtion leipä on monille akateemisille humanisteillekin pitkä ja kapea, kuten rajallisten verovarojen kanssa tuppaa olemaan.
Lähteen markkinakritiikki on sekin akateemisen vasemmiston tapaan varsin yksinkertaistettua ja vääristelevää, mikä selviää helposti vaikkapa taloustieteen nobelistin Friedrich Hayekin poliittisfilosofisiin pääteoksiin tai Adam Smithin Kansojen varallisuuteen tutustumalla. Filosofeissa on eroja. Koko yksilöä ja yhteiskuntaa käsittelevä essee osoittaa, ettei tekijä eroa sanottavasti tuhansista muista suomalaista jälkimarxilaisista hyvinvointivaltioideologeista. Kaikki, mikä ei ole julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion puolella, on pahasta, niin myös liberalismi ja individualismi, vaikka nimenomaan viimeksi mainitut saattaisivatkin tarjota toimivia ratkaisuja niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita Lähde listaa esseissään.
Oikeastaan filosofi tulee varsin lähelle Hayekin vuoden 1960 The Constitution of Liberty -teoksessaan edustamaa ajattelua demokratiaa käsittelevässä esseessään, joka lukeutuukin teoksen parhaimmistoon. Hayek olisi tässä yhteydessä maininnut demokratian ja perustuslain yläpuolella olevan laillisuusperiaatteen, jota mainitun periaatteen kanssa ristiriidassa oleva, erilaisia ryhmäprivilegioita suosiva ja lainsäädännöllisesti toteuttava hyvinvointivaltioideologia on vuosien saatossa vakavasti nakertanut ja nakertaa tälläkin hetkellä.
Natsi-Saksassa keskussuunnittelu, mandariinivalta ja kollektivismin nousu yksilönvapauden kustannuksella saavuttivatkin nopeasti kauhistuttavan totalitaarisen huippunsa (ks. Hayekin teos The Road to Serfdom – Definitive Edition. Volume 2 of the Collected Works of Friedrich Hayek. Chicago University Press 2007).
Myös Lähde kritisoi aiheesta vahvan valtion piirteitä ja järjetöntä byrokratiaa, jotka jatkuvasti polkevat yksilön perusoikeuksia. Hänellä ei kuitenkaan ole teoreettista viitekehystä, josta vaivoihin löytyisi lääkitystä.
Tiede vastaan uskonto
Tekijä on parhaimmillaan edellä mainitun mielipiteiden ja tiedon eroja käsittelevän tarkastelun ohella Tiede vai uskomukset? -esseessä. Teksti kartoittaa oivallisesti julkisen ja tieteellisenkin keskustelun ongelmia, erityisesti kiihkoateistien ja -uskovaisten loputtoman toistensa ohi huutamisen, ja tässä yhteydessä kiivasluontoinen provokaattori Dawkins saa ansaitsemaansa kritiikkiä. Erilaiset yksinkertaistukset sekä tieteestä että uskonnosta ovat näissä keskusteluissa arkipäivää, olen niihin itsekin lukemattomia kertoja törmännyt.
Moni ateisti pitää uskovaa ihmistä jotenkin typeränä, juuri uskon vuoksi, mutta tosiasiassa moni ateisti on huomattavasti fanaattisempi – kiihkouskovainen – kuin vaikkapa oppinut teologi. Olen usein todennut, että toimiessani muutaman vuoden vapaa-ajattelijoissa huomasin, että yleisesti ottaen teologit ovat paljon sivistyneempiä ja rationaalisempia kuin tieteelliseen ateismiin ja Marxin, Engelsin ja Leninin pyhään kolminaisuuteen sokeasti uskovat vanhan liiton vapaa-ajattelijakommunistit. Myös Dawkins, vaikka onkin pelkkä sosiaalidemokraatti, esittää toistuvasti uskovista ihmisistä kärjistyksiä, jotka sopivat usein paremmin fanaattisiin ateisteihin.
Sananvapauden rajat
Suorastaan erinomainen on Lähteen sensuuria ja sananvapautta käsittelevä essee. Tässäkin kysymyksessä uhriutuminen, marttyyrin viitan hakeminen ja voimakas polarisoituminen ovat viime vuosina hallinneet keskustelua. Filosofi osoittaa mustan ja valkoisen välillä paljon harmaan sävyjä.
Erityisen tärkeä on huomio siitä, miten ongelmallista sananvapauden kannalta on kiihottamisen kansaryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisen sulautuminen yhteen. Olen käsitellyt islamin aiheuttamia sananvapausongelmia vuosien saatossa toistuvasti, joten en mene niihin tässä sen syvemmin, vaan viittaan alkulähteille.
Linkitetyssä esseessäni totean käytännössä saman, minkä Lähde omassa kirjoituksessaan Suvaita vai ymmärtää?: ääripäät, kuten jihadistit ja niin sanotut vastajihadistit, muistuttavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka tarkastelevat asioita välimaastosta. Ilmankos, koska molemmat ovat yleisesti ottaen kulttuurikonservatiiveja, jotka vastustavat liberaalia politiikkaa ja laajasti ymmärrettyjä, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.
Ansiokkaasti tekijä nostaa esseen lopussa esiin Timo Soinin typerän plebeijiretoriikan ja populismin, jossa mikä tahansa junttimainen provokaatio on hyvä, koska se herättää huomiota. On siis sama, mitä sanoo, kunhan saa mahdollisimman paljon huomiota ja herättää pahennusta. Vastaavasti perussuomalaiset itse ovat ensimmäisinä kieltämässä muilta oikeuden provokaatioon ja loukkaantumassa verisesti, jos joku heitä erehtyy arvostelemaan.
Tässäkin mielessä Lähteen essee on suorastaan keskeinen, ja sen soisi monen sensuurista ja sananvapauden rajoituksista jatkuvasti vouhottavan perussuomalaisen lukevan. Essee Mielipide vai tieto? on tälle esseelle rinnakkainen, ne täydentävät toisiaan.
Summa summarum
Tekijän ansiokkaan esseekokoelman perussanomaan on helppo yhtyä, mutta täysin vakavasti sitä on vaikea ottaa niin kauan, kuin tekijä itse monessa kohdassa syyllistyy siihen, mitä kritisoi.
Filosofi Ville Lähteen tuore esseekokoelma tulee sopivaan saumaan. Julkinen keskustelu on erittäin polarisoitunutta ja ennakkoluuloista, erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta myös vaikkapa politiikassa. Osapuolet ovat syvällä poteroissaan ja huutavat toistensa ohi, sokeina itselleen. Kirjoitin tästä itsekin pari kertaa Skeptikossa (1, 2) viime vuoden puolella, osin samoista aiheista kuin Lähde. Nähdäkseni näkemyksemme tukevat osittain toisiaan melko vahvasti.
Keskustelijat ovat siis Homo sapiensille ominaiseen tapaan jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin eli oikeaoppisiin lahkoihin, jotka tarvitsevat jyrkkää viholliskuvaa korostaakseen omaa erinomaisuuttaan ja oikeamielisyyttään. Keskenään on hyvä poseerata, kun vastassa on absoluuttisen paha, typerä ja vääräuskoinen idiootti.
Minkäänlaisia nyansseja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä ei pahemmin esiinny. Kokoelmansa lopussa Lähde esittää joitakin ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja niiden avulla itse kukin voi ainakin pyrkiä kehittämään omaa keskustelukäyttäytymistään.
Evoluutiopsykologia ja genetiikka filosofin arvostelun kohteena
Tekijä kommentoi esseissään moneen otteeseen kriittisesti omaa nuoruuden ympäristöradikalismiaan ja sittemmin saavutettua laaja-alaisempaa, maltillisempaa näkemystä. Tässä on hieman sellaista vanhan, viisaan miehen tuoksahdusta, joka on melko yleinen retorinen keino asettua keskustelussa muiden yläpuolelle.
Toisaalta vanhat viisaat miehet ovat yleensä kaikkein radikaalimpia, absoluuttisesti oikeassa olevia totuuden torvia, kuten vaikkapa Pentti Linkola tai Paavo Väyrynen. Lähde on oikeasti tullut maltillisemmaksi ja esseistä löytyy sille henkilöhistoriallisia selityksiä. Hän tarkastelee rauhallisesti aiheita, jotka herkästi kuumentavat tavallisen ja nuoremman tallaajan.
Teoksen alussa luontokäsitykset ja luonnonmukaisuus normatiivisena perusteluna moraaliväittämille saavat ansaitusti isän kädestä. Kun yksi käyttää luontoa ajamaan asiaansa, hän pääsääntöisesti tarkoittaa aivan eri luontoa kuin toinen.
Luontoon ja luonnollisuuteen vetoaminen on väittelyssä tavallista, mutta mihinkään ei pääse siitä, että se on yleensä aina argumentaatiovirhe (tavallisimmin niin sanottu naturalistinen virhepäätelmä, jota Lähde ei kuitenkaan esseessään käsittele). Aivan samalla tavalla Raamattuun vetoaminen on naturalistinen virhepäätelmä, koska absoluuttinen moraalinormi kaipaa joka tapauksessa tiedollisia ja rationaalisia perusteluja, aivan kuten mikä tahansa mielipide. Mihin tahansa auktoriteettiin vetoaminen jättää kysymyksen perusteluista auki.
Valitettavasti ihmisluontokritiikin yhteydessä filosofi syyllistyy itse samanlaisiin yksinkertaistuksiin, joita hän muuten teoksessaan aiheellisesti arvostelee. Genetiikka ja evoluutiopsykologia ovat perinteisesti akateemisille humanisteille rakkaita vihollisia, eikä Lähde tuota pettymystä. Hänen riemastuttavat olkiukkonsa Richard Dawkinsin ja muiden evoluutiobiologien sekä geneetikoiden näkemyksistä ovat humanistin peruskauraa. Arvostelun kohteisiin ja heidän tieteenalojensa tutkimukseen perehtyneelle ne osoittavat jälleen kerran sen, kuinka vaikea akateemisen filosofin on osoittaa avomielisyyttä ja ennakkoluulottomuutta oman alansa piirissä vuosikymmenten ajan demonisoituja tutkijoita ja tieteenaloja kohtaan.
Olen kritisoinut tätä filosofeille valitettavan tyypillistä itsekorotusta jo vuonna 2004 laajassa pamfletissani Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta-alkajille, ja siinä osoittanut, miten akateeminen humanisti yleensä hutkii evoluutiopsykologiasta tai sosiobiologiasta kyhäämäänsä itsekkään geenin olkiukkoa ja saarnaa ohessa genetiikan itsestäänselvyyksiä vain, jotta saisi itse esiintyä maltillisena, oppineena ja viisaana. Ikään kuin eläintieteen parissa uransa pitkän alkutaipaleen tehnyt professori Dawkins ei tuntisi alaa, josta kirjoittaa, siis genetiikkaa (erityisesti Lähteen rautalankaversiona esittelemää yksilönkehitystä) ja evoluutiobiologiaa, puhumattakaan niistä alan merkittävistä pioneereista, joihin Dawkins Geenin itsekkyydessä nojaa.
Lähes tragikoomiseksi Lähteen kirjoittelu menee siinä vaiheessa, kun hän kertoo innostuneensa aikoinaan romantikkofilosofi Jean-Jacques Rousseaun näkemyksestä laajennusta itsekkyydestä, joka siis on Lähteen mielestä parempi versio ihmisen yksinkertaistetusta itsekkyysolettamasta. Tuo näkemys kun on nimenomaan se, josta Dawkins teoksissaan kirjoittaa (muissakin kuin Geenin itsekkyydessä). Se on peräisin William D. Hamiltonin vuonna 1964 julkaistusta matemaattisesti mallinnetusta sukulaisvalinnan (kin selection) eli hieman yksinkertaistaen kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoriasta, jonka George C. Williams esitteli ymmärrettävämmässä muodossa klassikkoteoksessaan Adaptation and Natural Selection vuonna 1966, ja jota Robert Trivers myöhemmin kehitti edelleen teoriassaan vastavuoroisesta altruismista vuonna 1971 julkaistussa artikkelissaan. Juuri nämä teoriat Dawkins siis popularisoi vuonna 1976 ilmestyneessä alkuteoksessaan The Selfish Gene. Teoriat selittävät, miten itsekkäästä geenistä seuraa epäitsekäs, yhteistyökykyinen, sosiaalinen yksilö, aivan kuten Lähde kertoo Rousseaun hänelle opettaneen.
Mikään ei ole noista ajoista, saati tiedepamfletistani, muuttunut. Lähde jatkaa humanistien tärkeäksi kokemaa perinnettä ja mätkii iloisesti evoluutiopsykologiasta ja -biologiasta kehittelemiään olkiukkoja. Vaka vanha Rousseau on hänelle selkeästi merkittävämpi ajattelija kuin modernin evoluutioteorian raskain sarja. Tällainen auktoriteetinpalvonta on akateemisten humanistien helmasynti, kuten olen usein heidän hupaisia luonnontiedekritiikkejään arvostellessani todennut. Toisaalta on myönnettävä, että Lähde ei lukeudu aivan toivottomimpiin tapauksiin, siihen hän on tieteellisesti, varsinkin luonnontieteellisesti, aivan liian lukenut. Silti hänkään ei näköjään onnistu välttämään akateemisen filosofian perinteisiä sudenkuoppia.
Evoluutiopsykologiakritiikissä ajattelija on erityisen hakoteillä. Lähde redusoi evoluutiopsykologian sopeutumisympäristökäsitteen yksinkertaiseksi humanistinpelätiksi, ilmeisesti tietämättä, että kyseinen käsite koskee pleistoseenia ja myös nyky-ympäristöä sikäli, kun se tuottaa valintapaineita, joihin ihmisen pitää sopeutua. Eikä nyky-ympäristö välttämättä ylipäätään kaikilta osin merkittävästi eroa pleistoseeniympäristöstä.
Pleistoseenikausi ei muutenkaan ole mikään yksi ympäristö, jota Lähde väittää evoluutiopsykologiassa annetuksi, vaan miljoonien vuosien pituinen jakso, joka sisältää nimenomaan niitä alati muuttuvia elinympäristöjä, joita ihminen esimuotoineen vaelluksillaan kohtasi ja itse muokkasi. Vastaavasti lajimme muovaa nyky-ympäristöä evolutiivisesti kehittyneille taipumuksilleen sopivaksi.
Melkoinen osa ihmisen adaptaatioista löytyy muilta kädellisiltä, kuten Lähdekin toteaa korostaessaan ihmisen ja muun luonnon eron suhteellisuutta. Samoin ihmisen evolutiivisesti kehittyneet psykologiset mekanismit, adaptaatiot, joita evoluutiopsykologia tutkii, ovat vähitellen, hyvin pitkien ajanjaksojen kuluessa, syntyneet vaihtelevissa valintapaineissa metsästäjäkeräilijäyhteisöissä (ks. tarkemmin Charles Crawford: Environments and Adaptations: Then and Now teoksessa Charles Crawford & Dennis L. Krebs, toim.: The Handbook of Evolutionary Psychology. Lawrence Erlbaum Associates 1998, s. 275-302).
Oikeastaan Lähde maltillisena, oppineena ja viisaana esiintyessään tulee kuvanneeksi evoluutiopsykologian valtavirran käsityksiä ihmislajin sopeutumisympäristöstä, vaikkakin hän luulottelee kritisoivansa niitä. Hän siis esittelee alan perusajatuksia ominaan vaikka esittää arvostelevansa niitä. Lähde peräänkuuluttaa samassa yhteydessä luonnontiedettä kritisoivilta filosofeilta velvollisuutta perehtyä arvostelemiinsa näkemyksiin. Se olisi tosiaan kannattanut.
Jotenkin filosofi onnistuu yhdistämään myös paleodieetin evoluutiopsykologiakritiikkiin, vaikka alan tutkimuksessa ei mitään ravintosuosituksia saati dieettiohjeita annetakaan. Oppikirjoissa kyllä mainitaan, miksi tarjonnaltaan ajoittain niukassa evoluutioympäristössä ihmiselle kehittynyt mieltymys rasvaisiin ja makeisiin ruokiin on nykyajan yltäkylläisyydessä joillekin yksilöille terveysongelma, toisin sanoen, miksi ihmiseltä vieläkin löytyvä evoluutioympäristössä vähitellen kehittynyt adaptaatio voi nykyään ympäristöolosuhteista johtuen olla pikemminkin haitaksi. Tekijä mainitsee genetiikasta yksinkertaistamaansa mallia kritisoidessaan myös laktoosi-intoleranssin, joka on jälleen yksi evoluutiopsykologiassakin usein mainittu esimerkki ihmislajin tuoreemmasta adaptaatiosta, joka siis on ipso facto kehittynyt ihmisen evoluutioympäristössä sekin.
Terrorismin syyt ja terroristien motiivit
Ajoittain ongelmallisia ovat myös eräät Lähteen terrorismin syistä ja terroristien profiilista esittämät väitteet, koska ne eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa. Ilmankos esseisti ei harrasta lähdeviitteitä, vaikka teoksensa parhaassa tekstissä kritisoi ansiokkaasti mielipiteiden ja tiedon eroa. Filosofi heittelee perinteisiä marxilaisia näkemyksiä epätasa-arvoisista etnisistä suhteista, tuloeroista, katkeruudesta ja kärjistyneistä luokka-asetelmista terrorismin yleisimpänä perimmäisenä syynä ilman perusteluja. Ihan kuin kuka tahansa vihreä tai vasemmistolainen poliitikko.
Terroristipopulaatio ei pääasiassa kuitenkaan ole syrjäytynyttä, toisen maailman tai länsimaiden köyhälistöä, joka ryhtyy jihadistiksi tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kyseessä on marxilainen pseudoselitys, joka ei saa tukea terrorismin saati uskonnollisen fundamentalismin tutkijoilta. On totta, että jotkut yksilöt länsimaissa radikalisoituvat mainituista marxilaisista syistä, mutta teoria ei selitä, miksi tietotekniikka-ammattilaiset, miljonäärit, kirurgit, arkkitehdit, opettajat, lääkärit ja sotilaspsykiatrit valitsevat jihadismin.
Nuoria tai vanhempia vihaisia miehiä ajaa terroristeiksi moninaisten, vaihtelevien motiivien ohella tärkein eli aate: jihadismi. Ideologiaa ei pitäisi koskaan väheksyä, se on se tekijä, joka viime kädessä tekee yksilöstä terroristin. Aivan kuten Lähteen kritisoiman vastajihadisti Breivikin kohdalla. Ideologia on se päämotiivi, joka saa yksilön oikeuttamaan toisten ihmisten silmittömän murhaamisen julkisuuden saamiseksi ja kauhun herättämiseksi. Erityisen korkean motivaation tarjoaa ideologian uskonnollisuus, se, että jihadisti kuvittelee olevansa Jumalan ja moraalin puolella pahoja vääräuskoisia vastaan.
Köyhät ja syrjäytyneet juutalaiset, kristityt tai sekulaarihumanistit eivät lähde maailmankatsomuksensa nimissä kansainvälisten terroristiryhmien värväreiden matkaan. Mainituissa katsomuksissa kun ei ole mitään jihadismiin verrattavaa sankarin viittaa tarjoavaa uskonnollista motiivia. Islamiin ja erityisesti sen vanhoillisiin tulkintoihin olennaisesti kuuluva muslimin velvollisuus jihadiin on tässä olennainen tekijä. Sankariromantiikka hoitaa loput.
Terrorismi aiheena on niin laaja, etten tässä tämän tarkemmin mene siihen, vaan viittaan aiempaan laajaan kirjoitukseeni, joka Lähteenkin olisi kannattanut ennen esseensä kirjoittamista lukea, koska ei ole vaivautunut perehtymään alan pitkään ja perusteelliseen tutkimukseen (lähdeviitteitä löytyy esseeni lopusta runsaasti).
Paha individualismi, hyvä kollektivismi
Myös yksilön ja yhteiskunnan rooleja vatvoessaan filosofi syyllistyy jatkuvasti niihin yksinkertaistuksiin ja ennakkoluuloihin, joita samassa yhteydessä kritisoi. Provokaatioistaan tunnettu elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on Dawkinsin tapaan helppo maali, ilmainen vihollinen, jota kelpaa suomia samanmielisten kollegojen ja aatetoverien selkään taputtelua odotellessa.
Molempien käsityksistä redusoidut heppoiset olkiukot osoittavat jo sinänsä, että tekijä ei kauhean syvällisesti ole omia motiivejaan ja lähtöoletuksiaan punninnut. Ideologioita koskevassa esseessään ja muuallakin Lähde esimerkiksi näyttää ottavan päämäärien tasa-arvon ja tasapäistämisen annettuna eikä perustele, miten nämä voidaan toteuttaa loukkaamatta yksilönvapautta ja yhdenvertaisuutta lain edessä.
Individualismi ja kollektivismi ovat poliittisessa filosofiassa vakiintuneet vastaparit, ja vaikka niin sanottujen edistysmielisten vasemmalla ja vihreissä oikeamielisellä tuohtumuksella halveksima Matti Apunen kärjistyksineen edustaa selkeästi ensimmäistä, individualismia, se ei tee valtiokritiikistä puhumattakaan valtion väistämättömistä ihmisoikeusrikkomuksista ja jatkuvista puuttumisista yksilönvapauteen yhtään sen moraalittomampia (ks. esimerkiksi filosofisesti erinomaisen painava Robert Nozick: Anarchy, State, and Utopia. Basic Books 1975).
Apusen tavoin klassisena liberaalina näe hänen yksilönvapautta korostavissa käsityksissään oikeastaan mitään vikaa, päinvastoin. Tämä johtunee siitä, että olen Nozickini, Friedmanini, Popperini ja Hayekini lukenut, toisin kuin maamme sosiaalidemokraattisesti orientoituneet, hyvinvointivaltiota, itäsaksalaiseen malliin perustuvaa tasapäistävää peruskoulua ja massiivista julkisesta sektoria itsestäänselvyytenä pitävät akateemiset humanistit, joille mainitut liberalismin ja libertarismin suuret nimet ovat jonkinlaisia suuria saatanoita. Kauheus on siis katsojan silmässä. Kuten Lähde kirjansa alussa toteaa: Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Valtion leipä on monille akateemisille humanisteillekin pitkä ja kapea, kuten rajallisten verovarojen kanssa tuppaa olemaan.
Lähteen markkinakritiikki on sekin akateemisen vasemmiston tapaan varsin yksinkertaistettua ja vääristelevää, mikä selviää helposti vaikkapa taloustieteen nobelistin Friedrich Hayekin poliittisfilosofisiin pääteoksiin tai Adam Smithin Kansojen varallisuuteen tutustumalla. Filosofeissa on eroja. Koko yksilöä ja yhteiskuntaa käsittelevä essee osoittaa, ettei tekijä eroa sanottavasti tuhansista muista suomalaista jälkimarxilaisista hyvinvointivaltioideologeista. Kaikki, mikä ei ole julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion puolella, on pahasta, niin myös liberalismi ja individualismi, vaikka nimenomaan viimeksi mainitut saattaisivatkin tarjota toimivia ratkaisuja niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita Lähde listaa esseissään.
Oikeastaan filosofi tulee varsin lähelle Hayekin vuoden 1960 The Constitution of Liberty -teoksessaan edustamaa ajattelua demokratiaa käsittelevässä esseessään, joka lukeutuukin teoksen parhaimmistoon. Hayek olisi tässä yhteydessä maininnut demokratian ja perustuslain yläpuolella olevan laillisuusperiaatteen, jota mainitun periaatteen kanssa ristiriidassa oleva, erilaisia ryhmäprivilegioita suosiva ja lainsäädännöllisesti toteuttava hyvinvointivaltioideologia on vuosien saatossa vakavasti nakertanut ja nakertaa tälläkin hetkellä.
Natsi-Saksassa keskussuunnittelu, mandariinivalta ja kollektivismin nousu yksilönvapauden kustannuksella saavuttivatkin nopeasti kauhistuttavan totalitaarisen huippunsa (ks. Hayekin teos The Road to Serfdom – Definitive Edition. Volume 2 of the Collected Works of Friedrich Hayek. Chicago University Press 2007).
Myös Lähde kritisoi aiheesta vahvan valtion piirteitä ja järjetöntä byrokratiaa, jotka jatkuvasti polkevat yksilön perusoikeuksia. Hänellä ei kuitenkaan ole teoreettista viitekehystä, josta vaivoihin löytyisi lääkitystä.
Tiede vastaan uskonto
Tekijä on parhaimmillaan edellä mainitun mielipiteiden ja tiedon eroja käsittelevän tarkastelun ohella Tiede vai uskomukset? -esseessä. Teksti kartoittaa oivallisesti julkisen ja tieteellisenkin keskustelun ongelmia, erityisesti kiihkoateistien ja -uskovaisten loputtoman toistensa ohi huutamisen, ja tässä yhteydessä kiivasluontoinen provokaattori Dawkins saa ansaitsemaansa kritiikkiä. Erilaiset yksinkertaistukset sekä tieteestä että uskonnosta ovat näissä keskusteluissa arkipäivää, olen niihin itsekin lukemattomia kertoja törmännyt.
Moni ateisti pitää uskovaa ihmistä jotenkin typeränä, juuri uskon vuoksi, mutta tosiasiassa moni ateisti on huomattavasti fanaattisempi – kiihkouskovainen – kuin vaikkapa oppinut teologi. Olen usein todennut, että toimiessani muutaman vuoden vapaa-ajattelijoissa huomasin, että yleisesti ottaen teologit ovat paljon sivistyneempiä ja rationaalisempia kuin tieteelliseen ateismiin ja Marxin, Engelsin ja Leninin pyhään kolminaisuuteen sokeasti uskovat vanhan liiton vapaa-ajattelijakommunistit. Myös Dawkins, vaikka onkin pelkkä sosiaalidemokraatti, esittää toistuvasti uskovista ihmisistä kärjistyksiä, jotka sopivat usein paremmin fanaattisiin ateisteihin.
Sananvapauden rajat
Suorastaan erinomainen on Lähteen sensuuria ja sananvapautta käsittelevä essee. Tässäkin kysymyksessä uhriutuminen, marttyyrin viitan hakeminen ja voimakas polarisoituminen ovat viime vuosina hallinneet keskustelua. Filosofi osoittaa mustan ja valkoisen välillä paljon harmaan sävyjä.
Erityisen tärkeä on huomio siitä, miten ongelmallista sananvapauden kannalta on kiihottamisen kansaryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisen sulautuminen yhteen. Olen käsitellyt islamin aiheuttamia sananvapausongelmia vuosien saatossa toistuvasti, joten en mene niihin tässä sen syvemmin, vaan viittaan alkulähteille.
Linkitetyssä esseessäni totean käytännössä saman, minkä Lähde omassa kirjoituksessaan Suvaita vai ymmärtää?: ääripäät, kuten jihadistit ja niin sanotut vastajihadistit, muistuttavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka tarkastelevat asioita välimaastosta. Ilmankos, koska molemmat ovat yleisesti ottaen kulttuurikonservatiiveja, jotka vastustavat liberaalia politiikkaa ja laajasti ymmärrettyjä, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.
Ansiokkaasti tekijä nostaa esseen lopussa esiin Timo Soinin typerän plebeijiretoriikan ja populismin, jossa mikä tahansa junttimainen provokaatio on hyvä, koska se herättää huomiota. On siis sama, mitä sanoo, kunhan saa mahdollisimman paljon huomiota ja herättää pahennusta. Vastaavasti perussuomalaiset itse ovat ensimmäisinä kieltämässä muilta oikeuden provokaatioon ja loukkaantumassa verisesti, jos joku heitä erehtyy arvostelemaan.
Tässäkin mielessä Lähteen essee on suorastaan keskeinen, ja sen soisi monen sensuurista ja sananvapauden rajoituksista jatkuvasti vouhottavan perussuomalaisen lukevan. Essee Mielipide vai tieto? on tälle esseelle rinnakkainen, ne täydentävät toisiaan.
Summa summarum
Tekijän ansiokkaan esseekokoelman perussanomaan on helppo yhtyä, mutta täysin vakavasti sitä on vaikea ottaa niin kauan, kuin tekijä itse monessa kohdassa syyllistyy siihen, mitä kritisoi.
