Kolmion kärjissä keskustellaan hyvinkin ahkerasti samanmielisten keskuudessa, mutta keskustelu ei johda mihinkään. Keskustelu ei ole rakentavaa, dialogihakuista. Avoin keskustelukenttä on tyhjänä, lukuun ottamatta erästä tiettyä akatemiasta levinnyttä muotivirtausta. Mikä on postmodernin, ”punavihreän” kulttuuri- ja moraalirelativismin asema keskustelussa? Onko se jopa hallitsevassa roolissa? Eiköhän ole.
Dhimmiys on poliittista korrektiutta, joka itse asiassa pyrkii tukahduttamaan asiallisenkin islamkritiikin. Pahimmillaan tämä ilmeni Muhammad-pilakuvajupakan aikaan, kun Kaltio-lehdestä sensuroitiin Ville Rannan sarjakuva ja päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin. Tämä ”eksoottisen toiseuden suvaitseminen” on peräisin punavihreästä, akatemiassa alkaneesta muotivillityksestä, jossa kaikki paha saa alkunsa länsimaista ja kapitalismista. Valistuksen keskeisistä arvoista ollaan valmiit ”suvaitsevaisuuden” nimissä luopumaan. Tämä on Orwellin terminologian mukaan ns. siirrettyä nationalismia, jossa ulkoryhmä nähdään valossa, joka omaan sisäryhmään kohdistettuna tuomittaisiin jyrkäksi kansalliskiihkoksi.
Avoin keskustelukenttä ei siis kestä kriittistä tarkastelua, joten sille pitää tehdä jotakin. Punavihreä suvaitsevaisuusrelativismi kumoaa itsensä ja johtaa väistämättä totalitarismiin. Eli mikäli se on validi kanta, se ei enää ole relativistinen. Tämä pätee sekä kulttuuri- että moraalirelativismiin.
Kulttuureja voidaan toki vertailla ja niitä pitää vertailla. Ihmisoikeusnäkökulma on silti tärkein, mutta toisaalta harmittomat tavat lisäävät kulttuuridiversiteettiä. Samat asiat tuntuvat kuitenkin pahalta kaikissa kulttuureissa, esim. poliittinen vankeus, kidutus, sukupuolielinten silpominen sekä muukin ruumiillinen ja henkinen väkivalta, rasismi, syrjintä, epäoikeudenmukaisuus. Täytyy olla melkoinen saivartelijarelativisti, jos aikoo saada nämä vitsaukset näyttämään oikeutetuilta ihmisoikeusnäkökulmasta.
Filosofi Ilkka Niiniluoto onkin sattuvasti todennut, että käytännössä relativismista tulee aina absolutismia. Varsin usein relativismi on silkkaa moraalittomuutta.
Vääränlainen ”suvaitsevaisuus” on itse asiassa pelkoa – Marvin F. Zayedin kuvaaman pelon kulttuurin ilmentymä. Vihreiden periaateohjelmassa on erinomainen linjaus oikean- ja vääränlaisesta suvaitsevaisuudesta, mutta rohkeutta soveltaa oikeanlaista suvaitsevaisuutta käytännössä näyttäisi puolueen aktiiveilta pitkälti puuttuvan.
"Hyvässä yhteiskunnassa jokainen voi valita vapaasti maailmankatsomuksensa. Yksilönvapaudet ja yhdenvertaisuus toteutuvat parhaiten toimivassa monikulttuurisessa ja suvaitsevassa yhteisössä. Erilaisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen vapauttaa koko yhteiskunnan. Niin julkisten instituutioiden kuin työelämänkin on oltava tasavertaisesti avoinna erilaisille kulttuureille, uskonnoille ja uskonnottomille. Suomeen muualta muuttaneiden ja kotimaisten vähemmistöjen kulttuurit ja uskontojen moninaisuus rikastuttavat paikallisia perinteitä ja tulevat osaksi suomalaista kulttuuria. Ihmisten pyrkimyksiä toteuttaa itseään osana laajempaa yhteisöä on tuettava. Maailmankatsomuksen ja uskonnon vapautta on puolustettava, monikulttuurisessa yhteiskunnassa valtion tulee kohdella kaikkia uskonnollisia yhteisöjä tasaveroisesti ja valtion erityissuhde kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan on lopetettava. Kuitenkaan väärän suvaitsevaisuuden nimissä ei tule hyväksyä ihmisoikeuksien loukkaamista, ja kaikilta tulee vaatia yhtäläistä muiden arvostamista."
Globaalin etiikan kannattajien on vaikeaa tai mahdoton hyväksyä moraalittomuutta, kiihkonationalismia ja uskonnollista fundamentalismia. Nationalismi voi olla kulttuurirelativistista kuten akateeminen, punavihreä postmodernismi tai avoimesti valkoisen rodun asialla. Myös islamilainen fundamentalismi voi hyväksyä kulttuurirelativismin strategisena lähtötilanteena, mutta tavoitteena on länsimaalaisten ”intellektuellien” siedätyshoito tribalististen käytäntöjen suvaitsemiseen, kuten Iivi Masso seminaarissa esitti. Seuraava lainaus on www.ummah.com -sivustolta:
"… it would be foolish to deny that the prospects for American acceptance of such institutions as stoning, or flogging or amputation are virtually nil, at least for the foreseeable future".
"The second thing to keep in mind is that notions of what is cruel and unusual, of what is barbaric, of what is draconian (which is the real basis upon which America rejects these punishments) are a function of culture, not law. It is only through changes in American culture that American attitudes towards such things are likely to change."
Yleisesti voidaan todeta, että kiihkopunavihreys, -nationalismi ja –islamismi muistuttavat toisiaan hyvin paljon.
Islamilainen fundamentalismi muistuttaa oman ryhmän ylivaltaa avoimesti ajavaa nationalismin muotoa, molemmat ovat laajennettua tribalismia, joka on Homo sapiens –lajille evolutiivisesti kehittyneen sisä-ulkoryhmäjaon ilmentymä. Se on kuitenkin hyvin joustava; muslimiksi kääntyvästä tulee heti osa sisäryhmää, ”meitä”. Samoin nationalistiksi voi ”kääntyä”, paitsi ”rotutietoiseen” nationalismiin jos ei kyseiseen rotuun kuulu. Rotuaan ei voi vaihtaa, paitsi Michael Jackson. Punavihreä ”suvaitsevaisuus” on usein käänteistä rasismia tai piilorasismia. Siihen voidaan kääntyä ja siitä voidaan kääntyä mm. kiihkonationalistiksi. Ääripäästä toiseen – ympäri käydään, yhteen tullaan.
Miten avointa keskustelukenttää saisi paremmin hyödynnettyä? Pitäisi päästä eroon helpoista leimakirveistä ja relativismista. Islamkritiikkiä voi esittää monesta näkökulmasta, mutta vallitsevassa ilmapiirissä kaikki kritiikki herkästi leimataan suvaitsemattomuudeksi, ksenofobiaksi tai jopa rasismiksi.
Muslimifundamentalismi ei edes pyri rakentavaan dialogiin, se on selkeästi yhtä epädemokraattista ja suvaitsematonta kuin kiihkonationalismi tai punavihreys. Mutta mikäli nationalistit esittävät asiansa hyvin perustelluin argumentein, on tietenkin epäoikeudenmukaista sulkea heidät ulos keskustelusta.
”Suvaitsevaisten” pitäisi oppia kuuntelemaan myös maltillisia nationalisteja, koska muuten on vaarana, että kiihkonationalismi kasvattaa suosiotaan. Punavihreys on usein yhtä suvaitsematonta kuin muslimifundamentalismi ja kiihkonationalismi.
Onko liberaali rationaalisuus vahvempaa kuin lajityypillinen tribalismi, jota sekä punavihreä elitismi (”asfalttiviidakon intiaanit”, jotka tyhjentävät citymaastureiden renkaita ja ”kulttuurittomasta kulttuurista” kirjoittavat dhimmirelativisti-”intellektuellit” kuten Jukka Relander), kiihkonationalismi että muslimifundamentalismi hyödyntävät? Miten liberaali demokratia voi puolustautua niiltä, jotka pyrkivät käyttämään sen heikkouksia hyväkseen? Onko globaalin etiikan tavoittelu utopismia? Entä onko ääripessimistinen maahanmuuton vastustaminen utopismia?
Keskeisiä aiheita islamkeskustelussa ovat mm. uskonnonvapaus, suvaitsevaisuus ja ”toiseuden” kunnioittaminen. Toisaalta islamkriitikoille lätkäistään varsin herkästi rasismi- ja islamofobileima. Muhammad-pilakuvat osoittivat, että islamkritiikki aiheuttaa täysin kohtuuttomia reaktioita muslimimaailmassa. Tästä ovat todisteena piirtäjien saamat tappouhkaukset.
Poliittisen islamin vastavoimaksi on Euroopassa noussut oikeistopopulismi: Pim Fortuyn (k. 2002, eläinoikeusaktivisti Volkert van der Graafin murhaamana – osoitus punavihreästä “suvaitsevaisuudesta"!), Geert Wilders, Ayaan Hirsi Ali, Theo van Gogh (k. 2004).
Äärioikeistolaisiako? Oikeistopopulistejako? Pim Fortuyn kieltäytyi omaksumasta ”äärioikeistolais” –leimaa. Hyvä vertailukohde näille valistuksen arvojen puolustajille on Muhammad-pilakuvat ja Suomen poliittisen johdon nöyryyttävä islamin kumartaminen, jota silloin ulkoministerinä toiminut Tuomioja Skepsiksen 20-vuotisjuhlapuheessaan kertoi häpeävänsä. Samaa itsesensuuria harrasti ja harrastaa edelleen punavihreä "suvaitsevaisto".
Ayaan Hirsi Ali kieltäytyy kuitenkin asettumasta valmiiksi miellettyyn ”toiseuden” asemaan eli luopuu ”suvaitsemista” edellyttävästä mielikuvasta. Ja kuinka ollakaan, Hirsi Ali joutuu punavihreiden sylkykupiksi ja itse asiassa rasistisen solvauksen uhriksi (ei osaa ajatella omilla aivoillaan jne.). Käänteinen rasismi/piilorasismi. Onko Hirsi Ali ”äärioikeistolainen”? Jos on, miksi?
Vallitseeko länsimaissa todellinen uskontokritiikin vapaus? Kun otetaan tarkasteluun Hirsi Ali ateistina (islamista vapaa-ajattelijaksi kääntynyt), niin voidaan perustellusti kysyä, miksi ”suvaitsevaisto” ei halua kuunnella ihmisoikeusaktivistia, joka puolustaa naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia islamissa.
Irshad Manji: muslimi, liberaali, homoseksuaali. Onko Manji ”suvaitsevaiston” unelma – vai painajainen? Manji ei mitenkään asetu ”suvaitsemista” edellyttävään mielikuvaan. Voiko Manji muslimina kritisoida islamia syyllistymättä islamin häpäisemiseen/halventamiseen? Onko Manji siis "äärioikeistolainen"? Jos on, miksi?
Faith Without Fear -dokumenttielokuva: Manjin tarkoituksena on osoittaa radikaalin islamreformin välttämättömyys. Mutta miksei Suomen ”suvaitsevaisto” halua lähteä Manjin mukaan? European Foundation For Democracy ja Ranskan päätös suojella ex-muslimi- ja muslimitoisinajattelijoita. Oikea suunta Euroopalle!
Hollantilainen, ex-liberaali Geert Wilders esimerkkinä äärioikeistolaiseksi leimaamisesta (mm. Helsingin Sanomat ja BBC).
Mitkä ovat argumentit Wilderisin äärioikeistolaisuuden puolesta? Onko niitä? Mitä sitten, jos ja kun Euroopassa nousee aito fasistinen liike? Miksi sitä pitäisi kutsua? Ääri-äärioikeistolaisuudeksi? Oikeastaan perinteinen oikeisto-vasemmisto –jako on menettänyt merkityksensä ja voidaan jopa kärjistäen sanoa, että vasemmisto tukee nykyään konservatiivisia elementtejä kuten muslimifundamentalismia ja oikeisto, valtion ennakkosensuuria kannattavaa Jari Viléniä (Kok.) lukuun ottamatta, on edistyksellistä perinteisen vasemmistolaisuuden merkityksessä.
Orwellilaisuuteen tai suomalaisittain viléniläisyyteen me emme voi alistua. Monikulttuurisuus ei voi olla totalitarismia. Toimiva monikulttuurisuus edellyttää onnistunutta kotouttamista. Hirsi Ali ja Manji ovat loistavia esimerkkejä toimivasta monikulttuurisuudesta.
Kaikkia osapuolia on kuunneltava ja keskustelukenttää hyödynnettävä maksimaalisesti. Keskustelu pitää käydä toista osapuolta kunnioittaen, mutta liiallinen vieraskoreus johtaa käänteiseen rasismiin ja moraalirelativismiin.
Tärkeintä islamin vaarallisten muotojen hillitsemisessä on islamtietouden levittäminen, kotouttaminen ja kasvatus. Erittäin keskeinen on kodin ja koulun suhde. Vaikea kysymys on, kuinka radikaalisti uskonnolliseen indoktrinaatioon pitäisi/voidaan puuttua.
Islamin uhasta on hiljattain kirjoittanut Lee Harris erittäin mielenkiintoisessa teoksessaan The Suicide of Reason - Radical Islam's Threat to the West. Kirjoittaja syyllistyy ehkä liialliseen yksinkertaistamiseen, mutta hänen perusteesinsä on melko vakuuttava. Tiivistettynä Harrisin sanoma on se, että muslimikulttuurissa pitkälti ihannoidaan fanaattisuutta, kun taas länsimaisessa kulttuurissa sitä paheksutaan. Tämä aiheuttaa sen, että fanaattisempi osapuoli pääsee väistämättä voitolle. Mutta jos ja kun länsimaissa tiedostamme tämän seikan, voimme estää "järjen itsemurhan" ja pelastaa liberaalin demokratian.
