(Vapaa Ajattelija 1/2008)
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin alunperin vuonna 2001 ilmestynyt teos Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe, WSOY 2007) on tervetullut lisä aiemmin suomennettuun uskontokriittiseen kirjallisuuteen. Boyerin lähestymistapa ei varsinaisesti ole uskontokriittinen vaan tieteellinen - vieläpä monitieteinen. Silti kirjan luettuaan ei voi kuin hämmästellä ihmismielen sisäsyntyistä taipumusta keksiä jumalia ja muita henkiolentoja lähes tyhjästä. Kaikkihan tietävät, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Ainakin minä olen kirjan luettuani entistä uskontokriittisempi.
Johdannon teokseen on kirjoittanut kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen. Hän lupailee lukijalle älyllisesti leppoisan tunnelmallista matkaa Boyerin tekstin parissa ja pitää lupauksensa. Boyer kirjoittaa vaikeasta ja kiehtovasta aiheesta selkeästi ja huumoriakin on sopivasti mukana. Tiina Arppen suomennos on kauttaaltaan erinomaista jälkeä.
Boyerin lähestymistapa uskontojen tutkimiseen on monitieteinen, mutta pääroolissa ovat nykyaikainen kognitiotiede ja evoluutiopsykologia. Nämä tieteenalat ovat viime vuosina osoittautuneet todella hedelmällisiksi uskontojen tieteellisessä selittämisessä ja vaikkei Boyerin selitys suinkaan ole lopullinen, on se joka tapauksessa siinä mielessä lopullinen, ettei sen jälkeen kenenkään enää soisi epäilevän sitä, mistä jumalat ovat kotoisin.
Väärinkäsityksistä eroon
Boyer kirjoittaa (s. 25), miten ”uskonnon alkuperän selitykset ovat skenaarioita. Kukin niistä kuvaa tapahtumasarjan, joka tapahtuu joko ihmisten mielessä tai heidän yhteiskunnassaan, toisinaan pitkien ajanjaksojen aikana, päätyäkseen lopulta uskontona sellaisena kuin me sen tunnemme. Nämä kertomukset voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia.” Tarinoiden edetessä ihmiset näet unohtavat tarkistaa, ”onko kukin kohtaus todella tapahtunut niin kuin tarina sen kuvaa.”
Tekijän mielestä tarina ilmiön selittämisen asemesta usein johtaa meidät umpikujaan, ”vaikka kiinnostavampi ja helpompi tie voi löytyä aivan vierestä.” Näin on asian laita myös uskontojen selittämisessä.
Boyer kritisoi teorioita uskonnon alkuperästä, mikäli ne ovat vaikkapa seuraavanlaisia: ”ihmismieli janoaa selityksiä; ihmissielu kaipaa lohdutusta; inhimillinen yhteiskunta tarvitsee järjestystä; ihmisen järki on altis harhakuvitelmille” (s. 19). Kaikki nämä selitykset vaikuttavat ensisilmäyksellä uskottavilla, mutta tarkemmin ajatellen mikään niistä ei pidä paikkaansa. Todellinen selitys piilee jossain aivan muualla.
Uskonto ei ole järjen puutetta
Vastoin usein kuultua selitystä, uskonto ei ole järjen tai ajattelun puutetta. Boyer kritisoi erittäin terävästi tällaista ”pitkää ja kunnianarvoisaa” skenaariota edustavaa perinnettä.
Uskonnoissa on kuitenkin jotain, joka saa ne välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ideoiden siirrosta, biologi Richard Dawkinsin lanseeraamasta ”memetiikasta”. Eli jotkut ”meemit” tarttuvat ihmisaivoihin muita herkemmin ja Boyerin teos käsittelee juuri tätä. Mikä tekee uskonnollisista ideoista sellaisia, että ne kiehtovat meitä ja jäävät eloon kulttuuristen ideoiden olemassaolokamppailussa?
Tekijä ottaa tarkasteluun ”antropologisen työkalupakin numero 1: kulttuuri ja ’meemit’” (s. 49). Tässä osiossa hän myös aiheellisesti kritisoi Dawkinsin meemi-geeni –rinnastusta:
”jos kulttuurin siirtymistä tutkii tarkemmin, lopputulos ei millään tavoin muistuta meemien monistumista äärettömiin identtisinä. Täysin päinvastoin, siirtymisprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia” (s. 53).
Boyer osoittaa, että ”inhimillisen viestinnän saralla onnistunut tiedonsiirto edellyttää sekä työstämistä että vääristymistä” (s. 55). Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan sitä, miksi jotkin ajatukset ja ideat säilyvät ihmismielessä melko samanlaisena, työstämisestä ja vääristymisestä huolimatta. Tässä yhteydessä hän kirjoittaa ajatusten ”hyvyydestä” niiden eloonjäämismielessä.
Ihmismieli ei suinkaan ole tyhjä taulu, johon voisi upottaa mitä tahansa. Nykyaikainen kognitiotiede on osoittanut, että mieli päinvastoin sisältää lukuisia sisäsyntyisiä eli ns. kovakoodattuja valmiuksia omaksua käsitteitä ja käsitteellisiä skeemoja. Muokkaus puolestaan edellyttää inferenssejä eli päätelmiä. Boyer kirjoittaa:
”Vaikka aivot vääristävät ja muovaavat jatkuvasti kulttuurista ainesta uudelleen, ihmismieli ei silti ole satunnaisten mielleyhtymien sekasotku. Siihen sisältyy mentaalisia taipumuksia, jotka ohjaavat sitä järjestämään käsitteellisen aineksen tietyllä tavalla pikemmin kuin jollakin toisella” (s. 58).
Tämä osio kirjasta on erittäin mielenkiintoinen, koska se paljastaa olennaisia seikkoja ihmismielen synnynnäisistä ominaisuuksista. Jo hyvin pienet lapset osaavat intuitiivisesti päätellä yksittäistapauksista yleiseen ja ilman myötäsyntyisiä mielenvalmiuksia tätä on mahdoton selittää.
Evoluutiopsykologia
Uskontojen tieteellisen selittämisen työkalupakkiin kuuluu myös evoluutiopsykologia, jonka avulla mainittujen mielenominaisuuksien evoluutiohistoria voidaan selvittää. Ihmiset jakavat oliot intuitiivisesti ontologisiin kategorioihin, kuten luonnonesineisiin, kasveihin, eläimiin, henkilöihin ja artefakteihin.
Ihmiselle on niin itsestään selvää jakaa asiat automaattisesti eri ontologisiin kategorioihin, että on suorastaan outoa, miten vasta viime vuosikymmeninä tähän on alettu kiinnittää tieteellistä huomiota. Kun tätä tarkastellaan evoluution näkökulmasta, selviää, että jako on evoluutioympäristössä edistänyt ihmisen eloonjäämistä ja lisääntymistä.
Liikkuva petoeläin on ollut pakko havaita ja tunnistaa salamannopeasti, muuten on käynyt huonosti. Myöskään artefaktia eli ihmisen valmistamaa esinettä ei ole kannattanut pelätä kuten vaikkapa leijonaa, ellei se sitten ole ollut ase. Kasvit on pitänyt oppia tunnistamaan, koska joukossa on myrkyllisiä ja jopa tappavia lajeja. Henkilöt on syytä tunnistaa, jotta muistaa, mitä he ovat tehneet ja ovatko he kenties sinulle velkaa. Tai sinä heille.
Evoluutiopsykologian ympärillä on käyty kiistaa siitä, muodostuuko ihmismieli moduuleista, eri sopeutumisongelmia ratkaisemaan kehittyneistä evolutiivisista adaptaatioista. Boyer osoittaa teoksessaan, että aivoissa todellakin on erilaisia neuronijärjestelmiä, jotka huolehtivat eri tehtävistä.
Kehityspsykologia
Tekijä kirjoittaa, miten ”kaikkein kiehtovimmat esimerkit mielen tietosanakirjasta – tai täsmällisemmin ilmaistuna niistä järjestelmistä, jotka muodostavat meistä ensyklopedialta näyttävän kokonaisuuden – ovat peräisin kehityspsykologiasta. Tämä ei ole sattumaa. Lasten tutkiminen herättää kaikkein perustavimpia filosofisia kysymyksiä: mistä tieto on peräisin? Kuinka on mahdollista oppia mitään? ...” (s. 127).
On kiehtovaa lukea, miten pikkulapsi intuitiivisesti ymmärtää, että jos yhden krokotiilin sisältä löytyy elimiä, luita ja lihaksia, löytyy niitä kaikkien krokotiilien sisältä. Tätä ei tarvitse lapselle erikseen opettaa. Samoin lapsi ymmärtää, että jos yksi kissa synnyttää eläviä poikasia, synnyttävät niitä kaikki muutkin (naaras)kissat.
Boyer kertoo myös, miten ”pikkuvauvat alkavat melkein heti syntymänsä jälkeen suhtautua kasvoihin aivan erityslaatuisena visuaalisena ärsykkeenä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että he havaitsisivat eron kasvojen ja muiden ympäristönsä objektien välillä. He kiinnittävät myös paljon enemmän huomiota kasvojen välisiin eroihin kuin muiden visuaalisten ärsykkeiden eroihin” (s. 131).
Vauva siis ”muodostaa nopeasti eräänlaisen tietokannan itselleen tärkeistä henkilöistä” (ib.). Tämä on tietenkin sosiaaliselle lajille elintärkeää.
Pikkulapset osaavat myös aritmetiikkaa – ilman opettamista. Jo puolivuotias imeväinen ymmärtää, ettei kaksi kohdetta voi muuttua yhdeksi. Vastaavia kykyjä on sylilapsilla vaikka kuinka paljon ja Boyer kertoo niistä äärimmäisen kiehtovasti ja hauskasti.
Selitys vai osaselitys?
Boyerin selitys uskonnollisille käsitteille on yksinkertaistaen se, että eräät niiden ”intuitionvastaiset” piirteet loukkaavat ontologisten kategorioidemme jäsenten ominaisuuksia. Intuitionvastaisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että piirre ei vastaa arkiajatteluamme, esim. kuollut esi-isä joka vaeltaa näkymättömänä keskuudessamme. Samalla tällaiset piirteet tekevät käsitteistä erityisen mielenkiintoisia. Intuitionvastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopivassa määrin. Jos näet käsitykset ovat liian intuitionvastaisia, niitä ei enää ole helppo käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Jos ne sen sijaan ovat juuri sopivasti intuitionvastaisia, ne ikään kuin loisivat aivoissamme myötäsyntyisten ontologisten kategorioiden loukkauksina.
Uskonnollisille käsitteille on myös tärkeää, että ne ovat ihmiselle sosiaalisesti tärkeässä roolissa ja vetoavat tunteisiin. Taustalla vaikuttaa mm. yhteisön toiminnan säätely, eritoten moraali. Usein moraaliperiaatteet ajatellaan intuitionvastaisten toimijoiden, esi-isien henkien tai jumalten, määräyksiksi. Boyer esittelee antropologiasta paljon hauskempiakin tapauksia, mm. vuoren, jolle eräs heimo tarjoilee lepyttäviä ruokauhreja.
Boyer näkee uskonnollisuuden ihmisen lajityypillisenä ominaisuutena ja silloin sitä voidaan tutkia kuten mitä tahansa käyttäytymispiirrettä. Boyerin yleistajuisen esityksen jälkeen lukija haluaa lisää, koska kaikesta huolimatta, selitys ei täysin tyydytä.
Erityisesti olen tyytymätön teoksessa kuvattuun uskonnollisen fundamentalismin syyhyn. Tekijän mukaan kyseessä olisi lähinnä varoitus ”luopuruuden hinnasta” uskovaistovereille (s. 330-336). Tässä Boyer mielestäni uppoaa poliittisen korrektiuden suohon.
Erityisesti olisin kaivannut terävää ja älyllisesti rehellistä evolutiivista analyysia ihmisen väkivaltakäyttäytymisen juurista ja sisä-ulkoryhmäjaosta, joka poikkeuksetta on erilaisten laajojen konfliktien taustalla. Uskonnon nimissä harjoitettu sorto ja väkivalta eivät tee poikkeusta; itse asiassa eräiden teoreetikkojen mukaan uskonto itsessään voi olla sodankäyntiä edistämään kehittynyt adaptaatio.
Uskontotieteilijöille – vaikkapa kirjaan sinänsä mainion esipuheen kirjoittaneelle Ilkka Pyysiäiselle – on mielestäni valitettavan tyypillistä se, etteivät he ota rohkeasti kantaa kysymykseen jumalien olemassaolosta. Alan tutkimus näet mielestäni osoittaa kristallinkirkkaasti sen, että jumalat ovat vain ja ainoastaan eräiden ihmisten aivoissa loisivia, sopivasti intuitionvastaisia representaatioita, ei muuta.
Se, onko uskonto itsessään ihmislajille tai -yksilölle hyvä vai paha asia, riippuu pitkälti uskonlujuudesta ja siitä, mihin ja miten uskotaan. Joukkotuhoaseiden ja terrorismin aikakaudella toivoisi, että ihmiskunta oppisi erottamaan sopivasti intuitionvastaiset sadut ja runot todellisuudesta – riippumatta siitä, kutsutaanko niitä niiden oikealla nimellä vai uskonnoksi.
Ateismi on myös ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Jokainen pikkuvauva on näet syntyessään ateisti, jos termi määritellään ’uskon poissaoloksi’. Sen, mitä me vauvan mieleen upotamme, ei välttämättä tarvitse olla totuutena tarjoiltua, sopivasti intuitionvastaista satua. Valehteleminen on sitä paitsi moraalitonta – jo uskonnon itsensäkin mukaan.
