Jussi K. Niemelä
Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).
Kirja-arvio, Humanisti 1/2010
Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.
Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.
Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.
Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.
Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.
Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.
Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.
Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.
