Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009)
Sokrates-palkittu kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut merkittävän teoksen. Niin paljon sivuja on tuhlattu joutavaan valesyvälliseen jaaritteluun elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Enqvist sen sijaan tarttuu härkää sarvista – tai todellisuutta ytimestä. Luonnontiede selittää maailman ja merkitykset luomme me, ihmiset. Joillekin merkitykset ovat mystiikkaa; kaiken takaa pitäisi aina löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Tekijä osoittaa, miten tällaiset haaveet ovat tuulen tupia, itsepetosta, hybristä. Ihmisen pitäisi oppia nöyryyttä ja Enqvistin mukaan sitä oppii parhaiten olemalla älyllisesti rehellinen, totuutta kunnioittava. Uskonnot usein korostavat nöyryyttä, mutta ovatko ne oikeasti hyviä väyliä elämän tarkoituksen ja nöyryyden löytämiseen?
Tekijä etenee yksityisestä yleiseen ja kirjoittaa vanhemmistaan varsin avoimesti. Sekä äidin että isän koskettavat ja traagiset tarinat saavat kaikessa sattumanvaraisuudessaan Enqvistin käsissä elämää suuremman merkityksen. Vaikka professori usein korostaa kaiken tarkoituksettomuutta ja maailmankaikkeuden lakien väistämättömyyttä, hänen sanoistaan saa lohtua myös ihminen, joka kaipaa elämän perimmäisten kysymysten pohdiskelua. Epävarmuus ja sattumanvaraisuus voivat kääntyä voimavaraksi, mikäli uskaltaa katsoa todellisuutta suoraan silmiin. Enqvist ei elättele minkäänlaista sankariromantiikkaa, päinvastoin, mutta yhdessä kohdassa hän paljastaa oman käsityksensä rohkeudesta ja varsinkin kirjan lopussa osoittautuu lähes tulkoon perinteiseksi romantikoksi.
Enqvist päätyy pohdintansa lopuksi rakkauteen, rakkauden tärkeyden korostamiseen. Siihen on hyvä päätyä ja olisikin toivottavaa, että myös uskonnolliset fanaatikot edes joskus päätyisivät siihen. Mutta Jumalan fanaattisesta rakastamisesta on pitkä matka ihmiskunnan rakastamiseen ja tästä on ihmiskunnan historiassa karmaisevia esimerkkejä. Tekijä esittää niistä joitakin, sattuvin reunahuomautuksin.
Väärinymmärretty uskonto
Mielenkiintoista oli huomata Enqvistin päätyneen uskonnon ymmärtämisyrityksissään samaan tulokseen kuin itse muutama vuosi sitten päädyin ja vieläpä saman teoksen luettuamme. Kyse on uskontotieteilijä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe; WSOY 2007). Uskontoa ei pidä ottaa ideologiana, oppirakennelmana. Uskonto ja uskonnollinen usko on tunteen, ei järjen, asia. Uskovaa ei minkäänlainen rationaalinen argumentaatio voi vakuuttaa, koska uskossa ei ole kyse rationaalisuudesta saati argumentaatiosta.
Aiemmin professori oli ajatellut uskontoa ideologiana ja arvostellut sekä yrittänyt ymmärtää sitä sellaisena. Mutta Boyerin myötä lähestymiskulma muuttui. Tämä avaa Enqvistin pohdinnoille aivan uusia näköaloja. Hän tunnustaa, ettei ymmärrä uskontoa ja uskonnollisen uskon luonnetta. Sitä onkin uskonnottoman todella vaikea, jopa mahdoton, yrittää ymmärtää. Uskovat puhuvat mysteereistä, Jumalasta kaiken takana. Enqvistille nämä puheet ovat vailla mieltä ja merkitystä.
Muistelen huvittuneena professorin vastausta Skepsis ry:n kevään luentotilaisuudessa, kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista. Kysymyksiä ei ilmeisesti sen enempää mietitty, vaan niissä haluttiin ainoastaan haastaa professori perinteisen filosofian tapaan kyseenalaistamalla faktat tai itsestäänselvyydet. Mutta käsite 'ääretön tyhjiö' on tietenkin yhtä mahdoton määriteltäväksi kuin käsite 'jumala'. Siksi sellaisesta puhuminen tai sellaisen pohtiminen on ajan haaskausta.
Uskonto ei haasta pohtimaan, uskonto ja siihen liittyvä usko pakenevat mystiikkaan. Tämä on Enqvistin keskeinen viesti. Tekijä väittää olevansa uskonnoton, ei ateisti, mutta samalla hän kyllä tukee ateisteja tahtomattaan ja on määritelmän mukaan ateisti itsekin; ei-teisti, ihminen, joka ei usko teismiin, Jumalan olemassaoloon. Enqvist haluaa esiintyä välinpitämättömänä, mutta on vaikea uskoa, ettei uskonto miestä kiinnosta, kun hän kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Tekijää ei kuitenkaan näytä uskontojen oppisisältö kiinnostavan, oletettavasti edellä mainitusta syystä. Sen sijaan hän tarkastelee uskontoja psykologisesti ja meemiteoreettisesti. Tämän tarkastelun uskovainen varmasti kokee loukkaavaksi, koska professori vertaa uskonnollista uskoa skitsofreniaan ja mielen virukseen. Samalla hän kritisoi voimakkaasti lapsikastetta ja ylipäätään uskonnollista indoktrinaatiota.
Nähdäkseni Enqvist on oikeassa siinä, että ilman lapsuudessa tapahtuvaa uskomusten siirtämistä vanhemmilta suoraan jälkeläisille uskonnolliset uskomukset eivät säilyisi. Tämä seuraa suoraan Boyerin ja muiden kognitiivisten uskontieteilijöiden löydöistä. Meemit – tai mentaaliset representaatiot – pitää siirtää aivoista toisiin ja uskovaiset tietävät, että tehokkainta siirtyminen on siinä iässä, kun ihminen ei vielä kykene kriittiseen ajatteluun. Auktoriteettiasemaa hyväksi käyttämällä aikuiset saavat helposti lapset uskomaan satuja, joita he totena lapsilleen kertovat, itsekin kyseisiin satuihin uskoen.
Tässä on myös avain siihen ahdistukseen, joka uskonnon taustalla usein on. Enqvist on tutkinut teologien ja piispojen sanojen asemesta Vantaan Laurin nettisivuja ja löytänyt myös radion aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista uskonnollista arkisemantiikkaa. Näin hän ottaa uskonnon sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen arjessaan kokevat. Piispojen ja teologien saivartelut voidaan siis huoletta ohittaa. Erityisesti Enqvistiä närästää tapauskovaisten älyllinen itsepetos, jossa tieteen metodi sekä tulokset hyväksytään, mutta samaan aikaan toivotaan, että Jumala olisi olemassa. Tekijä ei ymmärrä tällaista toivetta ja siihen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä.
Mutta tekijä ei myöskään vie ajatustaan aivan loppuun asti. Koska mielen evolutiivisesti kehittynyt arkkitehtuuri mahdollistaa ja edistää uskonnollisen uskon takertumista tajuntaan sekä vielä panssaroi sen voimakkaiden emootioiden suojiin, en näe kovin outona sitä, että tapauskovainen, joka on tieteellisesti oppinut ja älyllisesti orientoitunut, pakenee uskonsa irrationaalisuutta viimeiseen oljenkorteen, haaveiluun. Määritelmän mukaan tällainen ihminen ei edes ole uskova, vaan pikemminkin agnostikko. Mutta jotenkin hänen epätietoisuutensa saa hänet ajattelemaan maailmankaikkeutta ja elämää sen verran sumeasti ja pehmeästi, että kokonaisuus jättää Jumalan mentävän aukon. Aukko on äärettömän tyhjyyden kokoinen, vailla mieltä ja merkitystä. Sinne sopii projisoida omat haaveensa, pelkonsa ja toiveensa, toisin sanoen luoda ikioma jumalarepresentaatio. Teologien ja piispojen harrastama käsiteakrobatia onkin paras todiste jatkuvan luomisen puolesta; ihminen luo jumalansa aina uudestaan ja uudestaan. Tosiasioiden edessä jumala pitää aina määritellä uudestaan, hänet pitää siirtää uuteen aukkoon. Prosessi on päättymätön, mystiikkaa on näet mahdoton kumota järkiargumentein.
Mainittu mekanismi selittää sen, miksi jumalaan uskovaa ei turhaan pidä ahdistella kyseenalaistamalla hänen emotionaalisesti suojatut uskomuksensa. Enqvist ei vaikuta ymmärtävän, miksi uskonnollisia uskomuksia ei saisi epäillä kuten mitä tahansa muita uskomuksia. Mutta juuri edellä kuvatut tosiasiat tekevät uskonnollisista uskomuksista erityisiä ja siksi voimakas hyökkäys uskovaisen vakaumusta vastaan kääntyy usein tarkoitustaan vastaan. Sen asemesta, että uskovainen kääntyisi uskonnottomaksi, uskovainen reagoi takertumalla entistä voimakkaammin ikiomaan jumalarepresentaatioonsa ja toisinaan hyökkäys ajaa uskovaisen fundamentalismiin. Hänen uskonsa puolustautuu ja piikit nousevat pystyyn. Tästä on varoittavia esimerkkejä varmasti jokaisen kiihkoateistin elämässä. Ja toki myös ateismi voi olla fanaattista ja valitettavan usein onkin. Silloin se ei mitenkään eroa uskonnollisesta fundamentalismista. Enqvist ei ole fanaattinen missään mielessä, mutta se ei liene uutinen kenellekään miehen kirjoja lukeneelle tai hänen luentojaan kuunnelleille.
Tyhjyys joka ei täyty
Enqvistin analyysi uskonnollisuudesta on mielestäni oikea ja ei häneltä ainakaan empatiaa puutu. Tietenkin uskovaisten mielestä moinen syväluotaus varmasti on pahinta inhimillistä hybristä, kun professori kehtaa armotta ruotia elämän tarkoitusta ja syviä mysteereitä luonnontieteellisesti ja rationaalisesti. Mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että mysteerien takaa löytyy lopulta pelkkää tyhjyyttä. Siksi uskovaiset ovat niin emotionaalisia uskossaan. He taitavat lopulta itsekin syvällä sisimmässään ymmärtää, että uskossa on kyse pelkästä uskosta, epävarmuudesta.
Toki jumalaan uskovalla voi olla voimakaskin tunne mainitun mielikuvitusolennon olemassaolosta, mutta kyseinen tunne ei kelpaa todistukseksi mistään. Tyhjyys ei täyty vaikka niin moni sitä semantiikalla ja retoriikalla yrittää täyttää. Kunnioitan joviaalin sekä sivistyneen uskovaisen tunnetta, koska sen hyökkäävä kyseenalaistaminen aiheuttaa ahdistusreaktion ja on muutenkin karkeaa käytöstä. Sen sijaan en ole valmis kunnioittamaan niitä, jotka uhkaavat tappaa vaikkapa profeetta Muhammadin pilakuvan piirtäneen tai Allahia tai profeettaa arvostelleen ihmisen. En myöskään kunnioita pätkääkään paavin kristillistä vakaumusta, jonka suojista hän hyssyttelee katolisen kirkon kätköissä vuosikausia harjoitettua pedofiliaa. Fanaatikkoja ja ryökäleitä ei pidä heidän uskomustensa takia suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. Rikolliset kuuluvat maallisten tuomioistuinten tuomittaviksi, koska taivaallisia ei ole olemassakaan.
Tekijää ärsyttää myös uskovien lähetyssaarnaaminen ja erityisesti terrori. Ketäpä rationaalista ihmistä ei ärsyttäisi. On hienoa lukea terävää kritiikkiä islamistiterrorista, jota usein näkee vähäteltävän varsinkin ansioituneempien tiedekirjoittajien teksteissä. Enqvist uskaltaa kirjoittaa asiasta suoraan ja tiukasti. Kuten Sam Harris, Christopher Hitchens ja erityisesti Richard Dawkins, myös Enqvist näkee ongelman syyn olevan nimenomaan uskonnollisessa uskossa. Se saa nuoret miehet lentämään lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä ja räjäyttämään itsensä aamuruuhkassa metrossa tai junassa. Toki muitakin tekijöitä on, mutta juuri usko Allahiin on keskeinen selittäjä. On turha selitellä, että ”tämä ei ole oikeaa islamia”, koska Enqvistin mukaan uskontoa on kaikki sen nimissä tehdyt teot. Onkin toivoton tehtävä yrittää teologisesti saivarrella, mikä on oikeaa uskontoa ja mikä ei, koska mitään lopullista totuutta ei mihinkään tunteenomaiseen, epämääräiseen rautakaudelta periytyvään uskomusjärjestelmään yksinkertaisesti voi sisältyä. Tyhjyyden ympärille on rakennettu valtavia spekulaatiomuureja juuri siksi, ettei niiden takana ole yhtään mitään. Siksi uskovaista usein ahdistaa ja hänen elämältään tuntuu puuttuvan merkitys. Jumala on pitänyt luoda helpottamaan tätä ahdistusta, mutta kuten Enqvist, minäkään en mitenkään saata ymmärtää, kuinka rautakaudella vaikuttaneiden juutalaisten keksimään mielikuvitusolentoon uskominen voisi aidosti lohduttaa nykyajan ihmistä.
Olen taipuvainen yhtymään professoriin ja korostamaan elämän ainutkertaisuutta sekä rakkauden merkitystä. Kun uskovaiset kaupittelevat kuolemanjälkeistä elämää ja taivaspaikkoja, uskonnoton haluaa kertoa elämän ainutlaatuisuudesta ja sen hyvin elämisen tärkeydestä. Tosin tämä on nykyään myös luterilaisuuden valtavirtaa, ainakin mikäli piispoja ja pappeja on uskominen. Mutta kuten jokainen tietää, pappi valehtelee ja/tai satuilee ammatikseen. Yksikään aidosti oppinut teologi ei usko Raamatun sepitteisiin tai evankeliumien kertomuksiin. Jokainen teologi tietää, että Jeesus ei syntynyt tallissa Betlehemissä vuonna 0, jos syntyi ollenkaan, yhtään missään. Ja jos syntyi, ei syntynyt ainakaan tallissa Betlehemissä vuonna 0. Silti kyseistä fiktiota vuodesta toiseen saarnataan kirkoissa, päiväkodeissa, kouluissa ja aamuhartauksissa. Tapauskovaiselle se on ehkä perinnettä, mutta keskivertouskovaiselle totta. Karmeaa petosta ja itsepetosta. Valhe. Huijausta.
Totuus on uskoa vahvempi
Tekijä kirjoittaa (s. 116):
” … totuus on jotakin, jota voidaan koetella vain rationaalisessa maailmassa. Totuus ei ole sama asia kuin mielipide, vaikka näitäkin joskus valitettavasti näkee synonyymeinä käytettävän. Tuskin millään muulla hokemalla on niin paljon yritetty peitellä latteiden ajatelmien kompostoimaa löyhkää kuin 'toisenlaisella totuudella'.”
Tämä on skeptikolle herkkua. Totuusrelativismi jyllää nykyään kaikkialla ja erityisesti uskontoa yritetään toistuvasti puolustella relativismilla. ”Uskonto on kielipeli eikä uskonto ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Roskaa. Aina kun uskonnon nimissä esitetään tosimaailmaa koskeva väite, se tulee tieteen alueelle. Jos uskovainen, esimerkiksi Tapio Puolimatka, väittää, että Jumala vaikuttaa jotenkin todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen, hänen tulee kyetä todistamaan väite. Muuten se on pelkkää sanahelinää. Ja kuten me kaikki tiedämme, se on pelkkää sanahelinää. Usko on tunne rinta-alassa, värisevä sydämen lepatus pimeässä huoneessa, ”henkinen vakuutuslaitos”, kuten filosofi Eino Kaila asian on ilmaissut.
Enqvist lähestyy totuutta varsin inhorealistisesti, osoittamalla sattuman merkityksen kohtalokkaissa tapahtumissa II maailmansodan aikaan Japanissa. Tekijä kuvaa ensimmäisten ydinpommien pudottamista ja selittää samalla ydinräjähdykset fysiikan näkökulmasta. Kaikessa yksityiskohtaisessa kauheudessaan teksti on paikoitellen lähes runollisen kaunista. Jumalaa ei näy missään eikä uskovainen Jumalaa kauheuksissa halua nähdäkään. Tämä on professorin karu viesti uskovaisille. Aasian tsunamissa piispa Eero Huovinen oli sanaton. Miten hyvä Jumala saattoi sallia sellaisen näytelmän?
Totuus on tietenkin yksinkertainen. Jumalaa ei ole muualla kuin Huovisen ja uskonsisarten sekä -veljien rintapielessä, tai tarkemmin sanoen aivoissa, meeminä, representaationa. Uskonnottomalle selitys on helppo, mannerlaattojen liikahdus ja siitä seurannut hyökyaalto. Tällaista vain tapahtuu eikä sitä tarvitse sen enempää ihmetellä. Uskovaista katastrofi epäilemättä ahdistaa enemmän kuin ateistia, koska uskovaisen tunne on ristiriidassa järjen kanssa. ”Tällaista nyt vain ei saisi tapahtua, koska Jumala rakastaa ihmiskuntaa.” Totuus on kuitenkin yksinkertainen – ja karu. Jumala ei rakasta ihmiskuntaa koska Jumalaa ei ole. Lause ”Jumala rakastaa ihmiskuntaa” on vailla mieltä. Tästä olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä.
Vakaumuksetta paras?
Erityisen ilahtunut olen siitä, että Enqvist on lukenut J.M. Coetzeen mestariteoksen Elizabeth Costellon. Kyseinen kaunokirjallinen tekele on oikeastaan sarja filosofia tutkielmia eri aiheista. Matemaatikon uran kirjallisuuden vuoksi jättänyt Coetzee syväluotaa muissakin teoksissaan ihmisyyttä ja todellisuutta, mutta erityisesti Elizabeth Costello on oikea ajatusten aarreaitta. Sieltä Enqvist on nostanut tarkasteluun vakaumukset ja niiden merkityksen ihmisyydelle.
Portit eivät aukene sille, joka on vailla vakaumuksia, toteaa kirjailijan alter ego Costello teoksessa. Mutta älyllinen rehellisyys ei mahdollista varmoja vakaumuksia. Kirjailija ja tieteilijä muistuttavat tässä Enqvistin mukaan toisiaan; molempien tulee kyetä objektiivisesti tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä vailla lopullisesti ankkuroituja vakaumuksia. Jo Nietzsche korosti vakaumusten vaarallisuutta ja niiden vaalimiseen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä. Uskonnollinen usko ja sen puute ovat molemmat vakaumuksellisia asioita. Ehkä tästä syystä professori ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana. Mutta vakaumus se on uskonnottomuuskin, voisi kyynikko veistellä. Ja vakaumus se on vakaumuksettomuuskin, voisi vieläkin koiramaisempi vakaumusten kyseenalaistaja nauraa.
Tässä piilee merkittävä idea. Tieteellinen totuus ei ole vakaumus, vaikka mysteerikauppiaat ja uskovaiset usein niin väittävät. ”Tiedekin on vain uskonto, ateismikin on uskonasia.” Tätä Tapio Puolimatka väsymättä saarnaa, teoksesta toiseen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Enqvist osoittaa jälleen kerran, miten tieteellinen totuus eroaa uskonnollisesta tunteenomaisesta ”totuudesta”. Tieteellinen totuus ei ole subjektiivinen uskonasia, henkilökohtainen vakaumus, tunne sydänalassa. Tieteellinen totuus tiedetään usein monen desimaalin tarkkuudella. Maailmankaikkeuden mysteerit on jo pitkälti selvitetty, vaikka uskonto tietenkin haluaa kaupitella juuri mystiikkaa ja mysteereitä kaiken selityksen taustalla. Mutta Enqvist kysyy aiheellisesti, minkä taustalla ja miten. Kysymyksissä ei ole mitään järkeä, niiden takaa paljastuu tyhjyys.
Mutta onko vakaumuksettomuuden tavoittelu lopulta samaa horror vacui -ajattelua kuin uskonto? Kun tekijä lopussa paljastaa arvostavansa rakkautta ja osoittaa syvää sekä empaattista henkilökohtaisen sielunelämän ymmärtämystä, hän mielestäni paljastaa myös joitakin vakaumuksiaan. Minusta luonnontieteilijän tai tieteellisesti asennoituneen ihmisen ei tarvitse vakaumuksiaan hävetä tai pitää niitä älyllisesti epärehellisenä haihatteluna. Kyse lienee loppujen lopuksi persoonallisuudesta ja siitäkin Enqvist kirjoittaa erittäin nautittavasti.
Ihmisen minuuden ei senkään tarvitse olla sen suurempi mysteeri ja juuri minuuden hauraus on kirjan keskeinen teema. Hauraallakin minällä voi olla vakaumuksia ja usein mitä hauraampi minä, sen vankkumattomammat vakaumukset. Ehkä tässä on Enqvistin tärkein viesti meille kaikille. Ymmärtämällä oman minuutensa koostumuksen ihminen voi kasvaa irti fanaattisuudesta ja fundamentalismista. Professorin viimeisin teos, kruununa oivalliselle kirjasarjalle, ei aiheetta tuonut näiden muiden teosten ohella hänelle Skepsis ry:n Sokrates-palkintoa. Enqvist on heittänyt rohkeasti koko persoonallisuutensa peliin ja kirjoittanut mestariteoksen ihmisenä olemisesta. Toivottavasti myös uskovaiset ymmärtävät tämän. Kirja ei missään nimessä ole ensisijaisesti uskontokritiikki. Se on henkilökohtainen matka tuntemattomaan ja sen Enqvist tekee oivallisella tavalla meille kaikille tunnetuksi.
