Selitettyä ja selittämätöntä

Skeptikko 4/2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Ursa 2012.

Kaksi johtavaa tieteen kansantajuistajaamme julkaisivat kumpikin uuden teoksen melkein samaan aikaan syksyllä 2012. Kari Enqvist keskittyy kirjassaan jälleen uskonnollisuuden pohdiskeluun, ja Esko Valtaoja puolestaan selittää kaiken mahdollisen mahdollisimman perusteellisesti. Tai ainakin melkein. Teokset paljastuvat ansiokkaiksi ja paikoin humoristisiksi, mutta molemmissa on toki mukana myös vakavampia sävyjä.

Siinä missä kosmologian professori Kari Enqvist lähtee liikkeelle tiedemiesuransa alkuaikain muisteloista, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja aloittaa teoksensa kartoittamalla todellisuuden perimmäistä olemusta, tai oikeastaan sitä, onko todellisuutta edes olemassa. Pohdintojensa lomassa tekijä rienaa metafysiikkaa varsin kärkevästi.

Tuhansia sivuja ovat filosofit aikojen saatossa käyttäneet todellisuuden perimmäisen olemuksen hahmottamiseen – täysin turhaan. Mitään tieteellisesti merkittävää filosofit eivät todellisuudesta tai sen takana mahdollisesti olevasta tuntemattomasta ole sanoneet.

Enqvist on yhtä häijy, häijympikin. Hän piiskaa sarkastisesti finnifilosofiaksi nimeämäänsä näsäviisasta saivartelua, jossa samat, murrosikäiseltä kuulostavat itsestään selvät vastaväitteet esitetään aina uudestaan ja uudestaan niille, jotka väittävät jotain tietävänsä. Tämän totuusrelativistisen, pseudofilosofisen nokkavuuden vastapooliksi tekijä tarjoaa arkista tieteentekoa, joka hapuilustaan huolimatta löytää oikeaa tietoa.

Enqvistin ja Valtaojan väitteet varmasti suututtavat yliopistofilosofit ja harrastelijat yhtä lailla, mutta se juuri on heidän tarkoituksensa. Toki Valtaoja myöntää heti kättelyssä, ettei kukaan voi todistaa filosofista solipsismia vääräksi, mutta ei myöskään oikeaksi. Jokainen voi siis tykönään kuvitella, että hän yksin vastaa koko todellisuudesta eikä mitään muuta ole olemassakaan. Filosofit pääsääntöisesti luovat maailman omaksi kuvakseen. Osa heistä on jopa myöntänyt tämän.

Sen sijaan fysiikka on onnistunut selittämään kaikenlaista maailmankaikkeuden olemuksesta. Valtaoja suhtautuu silti varsin skeptisesti mahdolliseen todellisuuden perimmäiseen selittämiseen, koska olemme aivojemme vankeja. Jossain muualla voi olla meitä viisaampia olentoja, joiden todellisuuskäsitys voi olla aivan toisenlainen. Professori spekuloi, josko näkemyksemme olisi hieman rajoittunut.

Silti suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat osoittaneet, että käsityksemme todellisuudesta ei voi olla kovin pahasti pielessä. Mikäli teoriat ja laskelmat eivät pitäisi paikkaansa, lukemattomat käytännön sovellukset eivät toimisi. Ne olisivat kuin eräänkin suuren tietotekniikkayhtiön viimeisimmän, kovasti ennalta hehkutetun älypuhelimen kartta. Mainitun kartan virheellisyys ei tosin todista GPS-paikannuksen ja sen myötä suhteellisuusteorian epäonnistumisesta vaan jostain aivan muusta.

Tiede vastaan filosofia

Valtaojan kirjan alkupuoli sisältää tiiviin paketin tieteen historiaa, tarkemmin sanoen tieteen ja filosofian saavutusten vertailua. Filosofia on aina ollut vertailussa heikoilla, kun puhutaan asioiden selittämisestä. Tieteellinen metodi on musertavan ylivoimainen. Enqvist on omassa kirjassaan tietenkin täysin samoilla linjoilla.

Tuttuja nimiä ei teoksista puutu. Lukemattomat ovat filosofien, kirkkoisien ja teologien erehdykset. Niitä korjaamaan on onneksi jostain aina ilmestynyt yksittäisiä tiedemiehiä, jotka ovat ymmärtäneet myös havaintojen päälle. Kirkon edustajat eivät välttämättä ole suostuneet katsomaan Galilein paholaisputken läpi Jupiterin kuita, mutta siellä ne vain ovat aina olleet, ne mokomat.

Aivan samat katoliselle kirkolle tavattoman häpeälliset faktat kertoo sekä Enqvist että Valtaoja. Viimeksi mainittu kuitenkin keskittyy historialliseen esitystapaan, Enqvistin korostaessa uskonnollisten piirien dogmaattisuutta. Filosofit ovat sentään yrittäneet selittää maailmaa, kun taas uskonoppineet ovat yleensä todenneet pyhien kirjoitustensa olevan riittävä selitys. Eli Jumala loi kaiken ja suu suppuun.

Fysiikka joutuu Valtaojan mukaan loppupeleissä vastaamaan melkein samalla tavalla. Jos joku kysyy, miksi kaikki on näin, fysiikka ei osaa vastata. Fysiikka kertoo vain miten asiat tapahtuvat. Perimmäisiin syihin tarvitaan edelleen muita selitysyrityksiä, kaikki yhtä hedelmättömiä.

Se laajenee sittenkin!

Valtaojan historiallinen tarkastelu etenee tieteestä maailmankaikkeuteen. Pitkään tiedemiehet välttelivät kysymystä maailmankaikkeuden syntymästä, koska Jumala kummitteli kysymyksen ympärillä. Ja kummittelee edelleen. Onko joku luonut sen? Miten se on voinut syntyä tyhjästä? Mihin se on muka voinut ilmestyä, jos mitään ei ole ollut?

Maailmankaikkeus on kuitenkin alkanut tyhjästä ja tätä näkemystä tukee valtava määrä todisteita. Maailmankaikkeus laajenee täsmälleen sillä tavalla kuin alkuräjähdysteoria ennustaa. Maailmankaikkeus myös näyttää kaukoputken läpi juuri sellaiselta kuin sopii odottaa: mitä kauemmas näemme, sitä nuoremmalta kosmos vaikuttaa. Kosminen taustasäteily ei selity muulla kuin nykyisellä teorialla kaiken alusta. Lisäksi Einsteinin suhteellisuusteorian olisi pakko olla pahasti pielessä, mikäli alkuteoria ei pitäisi paikkaansa.

Mutta minne se laajenee? Taas vaikeampi kysymys. Neliulotteinen maailmankaikkeus ei tarvitse viidettä ulottuvuutta ”ulkopuolelleen”, siis ”tilaa”, johon laajentua, toteaa Valtaoja.

Kun alkupamaus oli ohi, käynnistyi laajentumisen myötä entropia. Toisin kuin runoilijat ja mystikot ovat ajatelleet, alussa ei ollut kaaos. Päinvastoin. Nyt näkyvä järjestys on paikallista ja ohimenevää: maailmankaikkeuden kokonaisentropia kasvaa väistämättä. Kosmos laajenee kohti lämpökuolemaa. Onneksi olemme täällä ja voimme ihailla kaikkea tätä ennen sitä.

Tekijä käsittelee tässä yhteydessä myös multiuniversumihypoteesia.

Elämää maailmankaikkeudessa

Valtaoja tarkastelee teoksessaan myös maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta, kuten ensimmäisessä kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa, joka palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2002. Myös kollega Enqvist sai palkinnon, teoksestaan Olemisen porteilla, vuonna 1999.

Valtaoja siirtyy uusimmassaan nopeasti pohtimaan sitä, miten elämä on saattanut syntyä maapallolle, ja siitä edelleen geologian kautta evoluutioon. Elämä syntyi maapallolle nopeasti, mutta mekanismi jäänee ikiajoiksi selvittämättä. Todisteita ei enää ole.

Elämää käsittelevän luvun 5. alussa professori tekee tunnustuksen: ”Kirjailijanurani eittämättömiin kohokohtiin kuuluu se ilta, kun löysin itseni katuojasta suuresti ihailemieni Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välistä.” Tätä komeammin ei mies lukua nimeltä ”Elämä” voi aloittaa, vaikka Valtaojan myöntääkin vain elvistelevänsä. Elvistelyyn on aihetta.

Ihminen ei ole evoluution päämäärä saati tarkoitus. Ihminen on laji muiden joukossa. Silti, ilman meitä, kukaan ei olisi täällä ihmettelemässä tätä kaikkea. Ehkä jossain päin kosmosta joku ihmettelee, mutta todennäköisesti hänkin epäilee olevansa yksin tai tavoittamattomien etäisyyksien päässä.

Kuten maailmankaikkeuden ja elämän kohdalla, tekijä esittelee lyhyesti myös ihmisen synnyn ja kehityshistorian. Nykytutkimus etenee niin hurjaa vauhtia, että aiheesta on hyvin vaikea kirjoittaa kirjaa, joka ei olisi vanhentunut jo ilmestyessään. Valtaoja mainitsee Juha Valsteen kokeneen jälleen tämän kohtalon viimeisimmän teoksensa kohdalla. Valste on kirjoittanut jo kolme yleistajuista esitystä ihmisen evoluutiosta. Vanhin, Ihmisen kehitys, on jo antiikkia – ja se on ilmestynyt vuonna 1991.

Ihmistä koskevassa luvussa Valtaoja seikkailee tietenkin myös älykkyyden ja tietoisuuden evoluution vesillä, joilla on aina vaarana ajautua yleistä mielipidettä uhkaaville karikoille. Tekijä luovii kivikoiden välissä taiten ja vain pari pientä ristiriitaisuutta muistuttaa geneettisen varianssin, ympäristön, mutaatioiden ja luonnonvalinnan muutosvoimien hurjasta vauhdista ihmisenkin kohdalla. 195 000 vuotta Etiopian Omojoen mutkasta minne tahansa on pitkä aika muidenkin ominaisuuksien kuin blondiuden, sinisilmäisyyden ja laktoositoleranssin evoluutiolle.

Pienestä, lähes mitättömästä, kantapopulaatiosta, geneettisestä pullonkaulasta, on vaellusten myötä vähitellen ympäri maailmaa kehittynyt huomattavan laaja kirjo erilaisia ihmispopulaatioita. Tämä on lajiutumisen esiaste ja sinänsä vahva todiste evoluution huimasta nopeudesta. Eri valintapaineissa samasta geenipoolista kehittyy uudenlaisia, ympäristöön paremmin sopeutuvia yksilöitä, ja sitä mukaa vähitellen toisistaan geneettisesti poikkeavia populaatioita. Ihminen on aina muuttunut ja muuttuu edelleen, myös geneettisesti. Ei populaatioiden välisissä geneettisissä eroissa ole mitään pahaa saati pelättävää.

Itä- ja länsisuomalaisten välinen geneettinen etäisyys on suurempi kuin pohjoissaksalaisten ja Brittein saarten asukkaiden välinen. Vastaavasti länsisuomalaiset ovat yhtä lähellä ruotsalaisia kuin itäsuomalaisia, mutta sen sijaan Pohjois-Suomen rajapinnassa lähellä toisiaan asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset eivät ole geneettisesti kovin läheisiä.

Jo hyvin pienet maantieteelliset erot ja ihmisten sekoittuminen vaikuttavat siis kauaskantoisesti, hyvin lyhyessä ajassa. Pienistä eroista suuria. Kuten Valtaoja toteaa, nykyihminen näyttää sekoittuneen myös parin varhaisemman sukulaislajinsa kanssa. Tämä kaikki, ihmisen evoluutiohistoria, on kansojen luonnollista sekoittamista keskenään. Näin luonto toimii.

Inhimillinen ihminen

Seuraavaksi tekijä tarkastelee ihmisen historiaa, jossa sotiminen on perinteisesti korostunut. Suuret valtiomiehet ovat varastaneet shown. Näiden asemesta pitäisi kuitenkin ymmärtää historian olevan tavallisten ihmisten historiaa, mikrohistoriaa.

Valtaoja toteaa, että ihmisen aggressiivisuus lienee kuitenkin pitkässä juoksussa vähentynyt. Tästä on kyllä näyttöäkin: nykyaikainen länsimainen oikeusvaltio on yksilölle ylivoimaisesti turvallisin paikka elää. Kognitiotieteilijä Steven Pinker on kirjoittanut aiheesta parissakin kirjassa.

Ihmisen historiaa käsittelevässä luvussa tekijä kertoo satakuntalaisten ja karjalaisten välisistä geneettisistä eroista, kun hän aiemmassa luvussa on pikkuisen vähätellyt ihmislajin sisäistä geneettistä diversiteettiä. Jotenkin länsi- ja itäsuomalaisten väliset erot perimässä vaikuttavat olevan helpompia hyväksyä kuin länsisuomalaisten ja pygmien. Jälkimmäisten välinen geneettinen etäisyys on tietenkin paljon suurempi (Cavalli-Sforza, Menozzi, Piazza: The History and Geography of Human Genes, Princeton University Press 1994).

Kyse on vanhoihin rotuoppeihin perustuvan rasismin pelosta, jota Valtaoja ei suoraan mainitse, mutta olisipahan omituista, jos samanarvoisuus, tasa-arvo, edellyttäisi samanlaisuutta. On näet ilmeinen tosiasia, että jo samojen vanhempien lapset, identtisiä kaksosia lukuun ottamatta, ovat geneettisesti erilaisia. Eihän tässäkään ole mitään pahaa, puhumattakaan sellaisesta, mikä tukisi sortoa tai eriarvoisuutta. Olemme erilaisia, mutta tasa-arvoisia, jos niin haluamme.

On äärimmäisen kyseenalaista sitoa tasa-arvon ideaali oletukseen geneettisestä samankaltaisuudesta. Sellainen ei rasismiin tepsi eikä sen pidäkään tepsiä. Siihen tepsii päinvastoin sen päivänselvän faktan kärsivällinen selittäminen, ettei erilaisuudesta seuraa eriarvoisuutta, jos niin haluamme. Tasa-arvo on politiikkaa, ei mikään geneettisessä samanlaisuudessa majaileva maailman ominaisuus.

Se, että natsit halusivat sortaa alemmiksi luokittelemiaan rotuja omien sairaiden poliittisten oppiensa pohjalta ei tarkoita sitä, etteivätkö kommunistit sortaisi omia kansalaisiaan tai lähinaapureitaan, geneettisesti samanlaisia, omien yhtä sairaiden oppiensa pohjalta. Erilaisuudesta tai samanlaisuudesta ei siis itsessään seuraa yhtään mitään. Ihminen keksii kyllä sorrolle perusteet niin halutessaan. Samoin tasa-arvolle.

Tällaista rautalanka-argumentaatiota olisin kaivannut teoksen seuraavaan, oikeaa ja väärää eli moraalia käsittelevään lukuun. Siinä Valtaoja tarkastelee lyhyesti erilaisia käsityksiä moraalista ja toteaa, että uskontojen toisiaan huomattavasti muistuttavat moraalikäsitykset ilmentävät ihmiselle yhteistä, yleismaailmallista moraalikäsitystä. Tämä on seurausta ihmislajin sosiaalisuudesta, siitä, että olemme lajihistoriamme tuloksena moraalisia eläimiä.

Professori käsittelee myös eri yhteiskuntajärjestelmiä ja vertailee niitä jonkin verran. Hän tunnustaa velkansa John Rawlsille, joka onkin yksi viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpia yhteiskuntafilosofeja.

Uskonnon sietämätön keveys

Valtaoja on suomalaisen tietokirjallisuuden hyvä uskontokriitikko, Enqvist ehdottomasti paha. Valtaoja on kritiikissään ymmärtäväinen, kiltti ja välillä suorastaan suopea. Kollega puolestaan tölvii ja joskus vähän jollain kylmällä faktalla uskovaa napauttaakin.

Molemmille on suomalaisen uskonnottomuuden aivan liian hiljaisella kentällä paikkansa. Luultavasti sentään yliopistohumanistit suhtautuvat kumpaankin yhtä nuivasti. Enqvist on pikkuisen Valtaojaa arrogantimpi, ja muistankin lukeneeni joltain tiedefoorumilta jokunen vuosi sitten erään yliopistohumanistin lanseeraaman termin ”enqvistiläinen arroganssi”. Se tarkoittaa sitä, ettei professori teoksissaan nokkaansa kopauta finnifilosofialle vaan nojaa luonnontieteellisiin faktoihin.

Kuvaavaa herrojen epäsuhdalle uskontokritiikissä on jo määrä: uusimmassaan Valtaoja käyttää reilut parikymmentä sivua uskontoon, kun taas Enqvist uhraa aiheelle jo toisen peräkkäisen kirjan. Koko kirjan. Tämä siitä huolimatta, että Enqvist kertoo jälleen lukijalle, ettei kysymys Jumalasta oikeasti kiinnosta häntä pätkääkään. Professori väittää olevansa hällävälisti, igteisti, mutta kuitenkin hän rappaa menemään kuin paraskin ateistinen saarnamies.

Valtaoja on aiemmin keskustellut uskonnosta piispa Juha Pihkalan kanssa kahden kirjan verran. Tämä voi selittää hänen kyllästymisensä aiheeseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka hedelmätöntä ja rasittavaa tuommoinen dialogi tuppaa olemaan. Ludwig Wittgensteinin kielipelit ovat tulleet minullekin usein mieleen, ja totta kai sekä Enqvist että Valtaoja tämän filosofin myöhäistuotannon erään keskeisen käsitteen mainitsevat. Keskustelut eivät kohtaa, yhteisymmärrystä ei voi saavuttaa. Pelataan eri pelejä, aivan eri säännöillä. Uskovan peliä ei järjellä eikä tieteellä voiteta.

Enqvist osoittaa uusimmassaan hankkineensa teologista oppineisuutta ja se tietenkin vain lisää hänen uskontokritiikkinsä jo entuudestaan armotonta tulivoimaa: nyt tietokirjailija käy vihollisen kimppuun tämän omin asein ja jäljelle jää poltettu maa. Kuten todettua, tietenkään omia kielipelejään pelaavat kirkonmiehet saati riviuskovat eivät loogisesta uskontokritiikistä mielipiteitään muuta, mutta jos väittelyyn lähtiessään hyväksyy rationaalisuuden ja yleiset argumentaatiosäännöt, ei Enqvistille näillä areenoilla pärjää. Sen verran lukenut ja oppinut hän on. Suomalaisista ateismikriitikoista osansa saavat niin teologi Timo Eskola kuin skeptikoille tuttu filosofi-kasvatustieteilijä Tapio Puolimatka. Kummankin yritykset kristinuskon apologiaksi pahaa ateismia vastaan ovat olleet epätoivoisia. Uskovan ainoaksi turvapaikaksi jää fideismi: järki narikkaan.

Mikä tekee Enqvistin uusimmasta erityisen mielenkiintoisen on sen antropologinen lisämauste: professori on soluttautunut aivan tavallisten riviuskovien keskuuteen näiden tilaisuuksiin kirkossa, telttakokouksissa ja valtakunnansaleissa, oppiakseen paremmin ymmärtämään uskonnollisuuden luonnetta. Näin hänen uskontokritiikkinsä saavuttaa ennen näkemättömän katu-uskottavuuden; valitettavasti pelkästään ateistipiireissä, koska ihminen haluaa uskoa sen minkä haluaa eikä siihen juuri mikään lopulta voi vaikuttaa. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, siis uskossa ja halussa uskoa. Ja jos professorin vankat argumentit sekä purevat piikit teologeja ja riviuskovia harmittavat, kirjan voi toki aina jättää kesken.

Valtaoja puolestaan on hengaillut enemmän piispojen ja pappien porukoissa, jolloin hänen humaani ja suvaitsevainen uskontokritiikkinsä on ikään kuin ystävän lämmin ele rakkaalle viholliselle, joka ei oikeastaan ole edes vihollinen, paitsi tietenkin fundamentalistisissa muodoissaan. Valtaoja menee jopa niin pitkälle, että ymmärtää jonkin verran uskonnollista totuuskäsitystä. Agnostikolta tämä on melkoisen rohkea veto, ateistilta sitä ei todellakaan voisi odottaa. Enqvist ei tosin halua olla ateisti vaan uskonnoton, mutta kuitenkaan hän ei moista vaihtoehtoista totuutta suvaitse, ja se käy mainiosti ilmi hänen kirjastaan.

Olen tässä täysin jälkimmäisen professorin linjoilla. Jos tietorelativismille antaa pikkusormen, se vie yliopistokoulutetun finnifilosofinkin aivot. Enqvist myös vihjaa, että teologien spekulaatio uskonnollisesta ”totuudesta” on vain korkeammanasteista finnifilosofiaa.

Uskonto tietenkin edellyttää sitä, tietorelativismia, vaihtoehtoisia todellisuuskäsityksiä. Siksi se on uskontoa, ei tiedettä, saati tietoa. Uskovalle hänen uskontonsa on varmasti totta ja tuntuu totuudelta, mutta se on vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen tunteensa. Jos ja kun uskova tämän myöntää, kovapintaisinkin ateisti varmasti jättää hänen uskonsa rauhaan.

Valtaoja spekuloi kirjassaan muutenkin varsin rohkeasti kaukaisten maailmankaikkeuden kolkkien olentojen korkeammilla tietoisuuksilla ja jopa sillä, että maailmankaikkeus olisi tarkoituksella luonut itseään ymmärtävän olennon, ihmisen. Tässäkin käy ilmi, että Valtaoja on taipuvaisempi myötäilemään yleistä mielipidettä kuin terävämmin kynäilevä kollegansa.

Enqvist omaksuu uskontoon näennäisen etäisyyden sanomalla, ettei aihe kiinnosta häntä yhtään, ja sitten vähitellen, armotta, ampuu alas koko uskonnon mielekkyyden ja Jumala-käsityksen. Valtaoja taas jättää melkein kaikki mahdolliset, jo iät sitten loppuun kalutut takaportit Jumalalle astua agnostikon eteen. Uskovallehan Jumalan ei mitenkään itseään tarvitse todistaa, koska uskonto on uskonasia, ja usko käy todistuksesta.

Mutta kuten Enqvist teoksessaan osoittaa, uskovat vain ani harvoin jättävät Jumalansa ja uskontonsa sydämensä komeroon: uskonto tunkeutuu jatkuvasti tieteeseen ja politiikkaan ja siitä on lähes aina pelkästään haittaa. Uskonto on myös vallankäyttöä. Totta kai myös Valtaoja tunnustaa tämän ja ainakin Päivi Räsänen saa hänen verensä kiehumaan. Silti Valtaoja mielestäni olettaa, että uskonnollinen fundamentalismi olisi jotenkin harvinaisempaa kuin se on.

Olen lukenut suomalaisten piispojen, Valtaojan keskustelukumppanien, hyökkäyksiä tiedettä ja vaikkapa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, ja on selvää, että heidän käsityksensä ovat seurausta heidän uskonnostaan, heidän uskostaan pyhään kirjaansa. On määrittelykysymys, mitä pidetään fundamentalismina, mutta Valtaojakin näyttää myöntävän, että tieteen ja tasa-arvon vastaisuus on fundamentalismia.

Tulevaisuus

Molemmat tekijät pohtivat teostensa lopussa tulevaisuutta. Enqvist ennustaa, että kotimainen kansankirkkomme maallistuu edelleen ja konservatiivit, jotka nyt ovat vallassa, joutuvat taipumaan. Kun ihmisoikeudet yhteiskunnassa edistyvät, kirkon on pakko tulla perässä.

Valtaojan kirjan viimeinen luku on vielä maailmoja syleilevämpi ja oikein upea loppunousu. Siinä professori kartoittaa hengen korkeimpia huippuja, ihmisyyden perimmäistä olemusta, kaipuuta yli itsensä, tuolle puolen. Taide ja tiede ovat tarkastelun keskiössä.

Valtaoja näkee tulevaisuuden optimistisesti, kunhan ihmiset vain oppisivat sulattamaan kaiken saatavilla olevan tiedon viisaudeksi. Tässä tarvitaan tieteen ohella humaaniutta, joka edellyttää oppineisuutta, sivistystä ja eettisyyttä. Kasvaako ihmiskunta mahdollisuuksiensa rajoissa korkealle vai tuhoaako se olemassaololleen välttämättömät resurssit maapallolta?

Enqvistin arvion mukaan laskennalliset tieteet tulevat seuraavan sadan vuoden aikana lisäämään ymmärrystämme todellisuudesta niin dramaattisesti, että uskonnot tulevat lähes tarpeettomiksi: ”Uskon ja tiedon välisellä ei-kenenkään maalla laskennalliset tieteet ovat kuin murtoaalto, jonka jylyn voi tarkoin korvin erottaa. Kun kapuaa tieteen kukkulalle, sen vaahtopäisen seinämän voi nähdä vyörymässä horisontissa. Se on tsunami, joka tullessaan pyyhkäisee uskonnon ylitse” (s. 218).

Kumpikin professori korostaa uskonnosta riippumatonta hengellisyyttä ja Enqvist uskoo sillä olevan kirkolle markkinarakoa tulevaisuudessa. Evankelis-luterilaisen kirkon olemassaolo saattaa jopa riippua siitä.