Skeptikot ja media

Skeptikko 3/2014

Miten hankkia punnittua tietoa ja muodostaa perusteltuja, tieteeseen ja järkiperäiseen ajatteluun pohjautuvia näkemyksiä eri asioista? Internetin aikakaudella tietona markkinoituja mielipiteitä on saatavilla rajattomasti. Tietoverkon päälle tulevat vielä perinteiset mediat kuten kirjat, sanomalehdet, radio ja televisio. Tilannetta monimutkaistaa entisestään internetsanakirja Wikipedia, jota kuka tahansa voi vapaasti ja nimettömänä muokata. Harva jaksaa, osaa tai viitsii lukea tieteellisiä artikkeleita saati paksuja, vaikeita tietokirjoja, joita niitäkin löytyy laaja kirjo, heppoisesta luotettavaan. Kuinka skeptikon tulisi luovia tiedon valtamerellä ja kuinka muodostaa kanta kiistanalaisiin kysymyksiin?

Televisiodokumentit ovat aina olleet suosittuja. Moni ei kuitenkaan tule ajatelleeksi, kuinka puutteellinen väline dokumenttiohjelma on. Oli kyseessä mikä tahansa asia, kysymys tai henkilö, dokumentti on aina tekijänsä näköinen. Se ei edusta mitään objektiivista totuutta, vaikka melkoinen osa kansasta näyttää niin olettavan.

Esimerkiksi haastateltavien valinta pitkälti ratkaisee, millaisen viestin käsiteltävästä asiasta dokumentti ja sen tekijät katsojalle välittävät. Sama pätee tietenkin lehti- ja radiojuttuihin.
Toimittaja ei koskaan ole puolueeton, kuten ei yksittäinen tutkijakaan. Kun toimittaja tai ohjaaja päättää tehdä dokumenttiohjelman tai -elokuvan, hänellä täytyy tietenkin olla valmiina idea, jonka pohjalta hän dokumentin käsikirjoittaa. Käsitteli ohjelma tai elokuva mitä tahansa, jo lähtöasetelma on väistämättä puolueellinen. Hyvät, pahat ja rumat varmasti ohjelman mittaan löytyvät, mutta mikään ei takaa, että tiedemaailmassa vallitsee vastaava näkemys.

Mitä kiistanalaisempi kysymys, sitä ratkaisevampaa haastateltavien ja painotusten valinta. Yksi puolen tai puolentoista tunnin dokumentti voi missä tahansa asiassa vain raapaista pintaa, ei missään nimessä tarjota maallikolle edes välttävästi tapapainoista kuvaa käsiteltävästä kysymyksestä.

Sama pätee sitä paremmalla syyllä uutislähetysten ja ajankohtaisohjelmien lyhyisiin raportteihin, keskusteluihin sekä haastatteluihin. Toimittaja, kuvaaja ja jälkieditointi ajavat halutun viestin läpi. Valitettavan moni nielee sen sellaisenaan.

Vastaavasti internetissä viihtyy valtaisa joukko kirjoittajia, jotka tietävät asiat omasta mielestään vielä paremmin kuin asenteelliset ja ennakkoluuloiset toimittajat. Nettilehtien ja -blogien privaattisenttarit painavat vartissa mustan valkoiseksi vielä uutis- ja ajankohtaistoimittajia tehokkaammin, jos toimittajan ideologia ei satu älykköaktivisteja miellyttämään. Tilanne on kaoottinen.

Klikkauskulttuuri ja somehysteriat

Nykyään ihmiset seurustelevat läpi vuorokauden sosiaalisessa mediassa (some), joista suurimmat ovat Facebook ja Twitter. Molemmissa jaellaan jatkuvasti linkkejä uutisiin, dokumenttivideoihin, radio-ohjelmiin, blogeihin ja kolumneihin.
Pääsääntöisesti jakaja liittää linkin tai kuvan sivulleen kannattaakseen sen takana olevaa mielipidekirjoitusta, uutista tai ohjelmaa. Jotkut jakavat tietenkin myös vastustamiensa asioiden puolesta olevia linkkejä, mutta selkeästi parodia- ja mustamaalausmielessä. Tästä saa seinälleen heti samanmielisten tykkäyksiä ja erimielisten kritiikkiä.

Someväittelyt ovat verisempiä kuin kasvotusten tapahtuvat debatit. Moni blokkaa ja tulee blokatuksi, jos aihe vain on tarpeeksi herkkä väittelyn osapuolille. Blokkaaminen Facebookissa poistaa toisen osapuolen kokonaan näkyvistä eikä tämä puolestaan pysty enää seuraamaan blokkaajan toimintaa tai ottamaan häneen yhteyttä.

Harva huomaa linkittämisen lomassa, miten puolueellisia kaikki linkitykset lähtökohtaisesti ovat. Kun samanmieliset jakavat uutisia tai ohjelmia toisilleen, heidän laumayhtenäisyytensä vain vahvistuu, ja kääntäen, poterot syvenevät erimielisten välillä. Tätä tapahtuu maailmankatsomuksellisissa, poliittisissa ja tieteellisissä kysymyksissä.

Erityisen runsaasti somessa esiintyy kuvalinkityksiä ja -julkaisuja, joiden propagandatarkoitus tulee skeptisemmälle yksilölle heti selvästi esiin. Näitäkin kuvilla ja sitaateilla ryyditettyjä yleisen mielipiteen manipuloijia jaellaan asiaa sen enempää miettimättä saati lähteitä tarkistamatta.

Hieman epäluuloisempaa ihmistä hirvittää somessa päivästä toiseen vellova tiedettä ja politiikkaa surutta sekoittava kouhotus. Jos vaikka itse toisinaan yrittää kirjoittaa joistain tärkeistä aiheista ja pyrkii asiallisuuteen, on vihamieliseen linkitysympäristöön joutuessaan välittömästi samaa hörhösakkia kuin muutkin kyseisen viiteryhmän inhokit. Riittää, että linkittäjä ja hänen kuppikuntansa ovat eri mieltä. Jos olet eri mieltä kommunistien kanssa, olet fasisti, ja jos fasistien kanssa, olet kommunisti. Vastaavasti samanmielisten linkittämänä kammotuksen kammotukseksi muodostuu vastustajien joukko, eikä pattitilanteeseen löydy helppoa ratkaisua.

Erityisen kiistellyissä kysymyksissä tiede sivuaa linkittäjien poliittisia ja ideologisia katsomuksia. Näitä kysymyksiä ovat muun muassa samaa sukupuolta olevien avio- ja adoptio-oikeus, ruokavalio, kolesteroli, terveys ja kauneus, uskonnonopetus kouluissa, älykkyystutkimus, evoluutiopsykologia, sukupuolentutkimus, talouspolitiikka ja lasten ei-lääketieteellinen ympärileikkaaminen. Aiheet nostattavat välittömästi tunteet pintaan ja kirjoituksia, kuvia sekä ohjelmia jaellaan kilvan, hirmuisen vouhotuksen säestämänä.

Samat asiat aiheuttavat kiihkeitä debatteja niin somessa kuin tiedemaailmassa. Kuitenkin Facebookissa ja Twitterissä äänessä ovat lähes poikkeuksetta maallikot, jotka eivät tunne ollenkaan käsiteltyjen kysymysten monitahoisia tieteellisiä taustoja saati polemiikkien historiaa. Historiaa myös vääristellään häikäilemättä oman agendan nimissä.

Yksilö, jonka kanta on varovainen tai epäilevä, ei kovin helposti saa tolkkua riitelevien diletanttien toistensa ohi huutamisesta. Kenties jonkinlainen totuus löytyy jostain ääripäiden väliltä melkein kaikissa kiistakapuloissa. Faktat on kuitenkin syytä aina itse tarkistaa, meni syteen tai saveen. Ihminen voi ainakin teoriassa olla rationaalinen eläin ja siihen skeptikon pitäisi myös pyrkiä.

Toimittajat huuhaata edistämässä

Somessa tapahtuvaan linkittämiseen liittyy olennaisesti niin sanottu klikkausuutisointi. Uutisotsikot muotoillaan lehtien nettitoimituksissa nykyään siten, että ne aiheuttavat somessa mahdollisimman paljon klikkauksia eli uutisten jakamista kavereille. Näin uutiset laaditaan otsikkojen tapaan raflaavasti ja kohuhakuisesti. Kiivailu ruokkii kiivailua ja tieto vääristyy.

Kun toimittaja on valmiiksi asenteellinen ja tekee jutun vaikkapa luomuravinnolla ja meditoimalla paksusuolensyövästä muka parantuneesta Hunks-tanssijasta, erittäin positiiviseen sävyyn, eikä haastattele lääketieteen edustajaa ollenkaan jutun ensimmäiseen versioon, moni tietämätön lukija menee halpaan.

Yleensä some reagoi asenteellisiin huuhaajuttuihin nopeasti ja jälkikäteen Hunks-ihmeparantumiseenkin saadaan syöpälääkärin pessimistisrealistinen lausunto. Jutun toimittajalta tuskin voi odottaa jatkojuttua Hunks-tanssijan kunnon romahtamisesta kasvaimen ja sen etäpesäkkeiden nopean kasvun myötä. ”Hän kuoli huuhaasaappaat jalassa” -tyylistä sankarillista jatkojuttuakaan ei kannata odottaa.

Valitettavan moni toimittaja unohtaa tasapuolisuuden periaatteen tällaisissa tapauksissa, mutta vastaavasti noudattaa sitä niissä kysymyksissä, joissa vastakkain ovat selvästi tiede ja huuhaa. Rokotusaiheiseen juttuunsa toimittaja voi haastatella luomufilosofiaa noudattavaa homeopaattiäitiä ja lisäksi jotain asiantuntijahomeopaattia, ikään kuin tällaista uskomushoitoa voisi edes verrata näyttöön perustuvaan lääketieteeseen.

BBC ilmoitti hiljattain kieltäytyvänsä jatkossa ottamasta ohjelmiinsa uskomushoitojen edustajia. Kyseessä on julkinen yhtiö, jolloin moinen temppu onnistuu, paitsi Suomessa. Täällä erityisesti veroilla rahoitettu Yle suoltaa huuhaata ja puolueellisia ohjelmia lähes tauotta. Televisiosta ja radiosta löytyy keskusteluohjelmia, joissa vastakkain, muka samalla viivalla, ovat huuhaan ja lääketieteen edustajat. Tätä perustellaan journalistisella tasapuolisuudella.

Politiikassa samaa agendaa ajaa oppositiopoliitikko Timo Soini (ps), jonka mielestä kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. Tämä on täydellistä tieto- ja arvorelativismia, mitä katolisen Soinin kaltaiselta vanhoilliselta moraaliabsolutistilta sopii odottaakin. Soinilla ei ole filosofiasta mitään hajua eikä hän näin ollen huomaa kumoavansa itsensä jo lähtöoletuksellaan.

Kohu-uutisoinnissa on myös muita vakavia ongelmia, joista karmivana esimerkkinä voidaan mainita taannoinen D-vitamiinivalmistekohu. Yhden tutkimuksen perusteella moni meni miinaan ja lääkevalmistajien vastalauseista huolimatta lähes kaikki vitamiinipillerit leimattiin petkutukseksi, kunnes selvisi, että tutkimus olikin tehty päin prinkkalaa. Kun iltapäivälehdet otsikoivat ja lööpit kirkuvat, moni skeptikkokin menee halpaan.

Blogit ja kolumnit

Helpointa epäkriittisen lukijan linssiin viilaaminen on blogien ja kolumnien avulla. Näissä yleensä riittää määrätietoinen, provokatiivinen ote ja itsevarma esitystapa. Parin kolmen tuhannen merkin rajoissa kolumnisti pommittaa jykevää settiä vaikkapa kolesterolista ja vallitsevasta tieteellisestä näkemyksestä aggressiivisen itsetietoisesti ja kumoaa parilla lauseella huolelliseen lääketieteelliseen tutkimukseen, kriittisiin teorioihin ja vankkaan näyttöön perustuvan virallisen version.

Lääkäri ja kirjailijakolumnisti Antti Heikkilä on eittämättä tunnetuimpia niistä tapauksista, jotka väittävät olevansa oikeassa asiassa kuin asiassa. Kärjistäen voidaan jopa sanoa, että Heikkilän mielestä virallinen versio, siis tieteeseen perustuva, on aina väärä ja jonkinlaisen salaliiton tulos. Hänen nettisivuiltaan asia on helppo tarkistaa. Samaa näkee toistuvasti eräillä besserwisserkolumnisteilla, jotka yleensä väittävät tietävänsä lähes joka asiasta kaiken.

Blogeilla tilanne on vielä pahempi. Niillä mikä tahansa käy, koska jokainen voi vapaasti leikkiä asiantuntijaa missä tahansa kysymyksessä. Ilmankos salaliittoteoriat rehottavat ja erilaiset fanaattiset kuppikunnat kukoistavat.

Joillakin besserwisserkolumnisteilla on viheliäinen tapa asettua muun luomakunnan yläpuolelle ja yrittää vaikkapa olla olematta mitään mieltä olemalla jyrkästi jotain mieltä. Moraalisäteilijöitä riittää.

Tiedebloggaajienkin maailmassa kirjoittaja voi esimerkiksi toistuvasti kirjoittaa nopeasti lähestyvän maailmanlopun tunnelmissa ilmaston lämpenemisestä ja hiilidioksidipäästöistä, mutta samaan hengenvetoon Facebookissa kehua kavereillensa matkustelevansa iloisesti lomaillen ympäri maailmaa lentäen ja omalla autolla. Jos näin on, kovin vakavasti kyseinen kirjoittaja ei ilmeisesti hiilidioksidipäästöistä johtuvia maailmanlopunskenaarioitaan ota.

Homo sapiens on tekopyhä eläin, mikä kannattaa muistaa myös maailman tilasta ja yhteiskuntamoraalista huolestuneiden poliitikkojen, bloggaajien ja tiedekolumnistien kohdalla. Ihminen ei aina elä kuten opettaa vaan haluaa päinvastoin pakottaa muut elämään omien poliittisten intohimojensa mukaan.

Tietokirjoilla suosituksi

Kun ihminen kirjoittaa tietokirjan, se ei takaa, että kirja – sen kirjoittajasta puhumattakaan – olisi tieteellinen, tai että kirjalla olisi jotain tekemistä tiedon määritelmät täyttävän teoksen kanssa. Nykyään vaikkapa iskelmäsuosikki Katri-Helenan kootut paranormaalit kokemukset luokitellaan tietokirjallisuudeksi.

Tietokirjoja pyritään kustannuspoliittisista syistä muokkaamaan mahdollisimman luettaviksi ja raflaaviksi. Parhaita tietokirjoja ovat kuitenkin tieteellistä viittauskäytäntöä ja alkuperäistä, vaikeaa terminologiaa noudattavat teokset, eivät helppolukuiset, viihdyttävät yleistykset. Oikeassa tiedekirjassa on alaviitteitä, kaavioita, kaavoja, kuvioita ja tilastoja.

Kansantajuisten tietokirjojen ja tiedeartikkelien yleistävästä tyylistä tehdään lähes poikkeuksetta entistä yleistävämpiä lehtijuttuja, nettiuutisia, blogeja, kolumneja ja ohjelmia, joissa tekijän kenties varovaisesti esittämät tieteelliset johtopäätökset toitotetaankin varmoina totuuksina, koska media rakastaa kohua ja konflikteja.

Samoin kuin bloggaaja, kolumnisti ja toimittaja, jokainen tietokirjailija edustaa omaa agendaansa ja pyrkii teoksellaan ajamaan oman näkemyksensä käsiteltävästä aiheesta läpi. Tämä pitää aina muistaa mitä tahansa tiede- tai tietokirjaa lukiessaan. Myös kirjoittajan olisi aina syytä tiedostaa oma puolueellisuutensa – varsinkin silloin, kun hän puhuu kirjastaan radiossa, televisiossa tai lehtihaastattelussa.

Yleensä tietokirjailijaakin ajaa maineen- ja kunnianhimo. Kirjan kirjoittaminen on sen verran raskas ja vaativa urakka, ettei siihen kukaan ryhdy ilman toivetta tärkeän sanoman läpi menemisestä. Rahaa tietokirjallisuudella tekee vain ani harva, joten sekään ei normaalisti ole ensisijainen syy kirjoittaa tietoteos.

On tärkeää huomata, että myös päinvastainen pitää paikkansa. Joskus tietokirjailija haluaa provosoida, suututtaa ja rikkoa tabuja, jolloin hän tavoittelee kenties pienen piirin suosiota tai valtakunnan pahan poliisin roolia. Jos kirjan kirjoittaa ryhmässä tai parin kanssa, tekijät voivat jopa sopia hyvän ja pahan poliisin roolista, mikäli he ylipäätään aikovat erottua toisistaan teoksessaan.

Toimittajat kirjoittavat joskus parempia tietoteoksia kuin tutkijat ja päinvastoin. Jokainen teos on arvioitava itsenäisesti, esitystavan, järkiperäisyyden, tieteellisyyden ja viitekäytännön pohjalta.

Fundamentalistikristitty Tapio Puolimatka saattaa vaikuttaa tieteelliseltä omassa viiteryhmässään, mutta aitoon tiedekirjallisuuteen ja vertaisarvioiduissa tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin tottunut lukija huomaa nopeasti, että kirjoittajan esitystapa ja järkiperäisyys eivät ole linjassa tieteellisten periaatteiden saati tieteen tuntomerkkien kanssa.

Wikipedia

Wikipedian ongelmaa voi verrata tietokirjallisuuden ongelmaan. Joku artikkeli saattaa olla hyvinkin asiallinen, joku toinen taas pelkkää mustamaalausta tai ylistystä. Koska kuka tahansa voi nimimerkin suojista muokata artikkeleita eikä anonyymi Wiki-yhteisö voi mitenkään olla joka alan asiantuntija, artikkeleihin jää puolueellista tietoa ja suoranaisia virheitä. Poliittiset ja muut katsomukselliset intohimot vaikuttavat selvästi Wiki-artikkelien sisältöön.

Tietoa etsivä joutuu lopulta luottamaan omaan kriittisyyteensä ja peräti asiantuntijuuteensa hylätessään tai hyväksyessään Wikipedian tiedon lähteenä.

Nyrkkisääntönä kannattaa muistaa, että kaikki Wikipedian tiedot pitää varmistaa vielä muista lähteistä. Wikipedia-artikkelien lähdeviitteet olisi syytä kahlata melko tarkkaan läpi, koska toisinaan niissä esitetään asioita, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat varsinaisesta artikkelista unohtuneet.

Myös kritiikkiosio on sudenkuoppa sille, joka hakee vain omaa näkemystään tukevaa tietoa, kuten ihmiset yleensä tekevät. Lukemalla huolimattomasti kritiikkiosion voi kätevästi unohtaa kaiken muun artikkelissa kirjoitetun ja todeta, että tutkijan esittämä tieto ei pidä paikkaansa, ja tutkija on sitä paitsi natsi, kommunisti, hörhö, tai saanut rahoitusta joltain kauhistuttavan pahalta taholta.

Ikään kuin mikään näistä seikoista vaikuttaisi tutkijan vertaisarvioiduissa tiedelehdissä julkaiseman tiedon asiallisuuteen tai paikkansa pitävyyteen. Paha ihminenkin voi olla oikeassa ja hyvä väärässä. Ja yleensä hyvän mielestä paha on pahan ja tämän kannattajien mielestä hyvä.

Wikipedia on toki luotettavampi kuin keskiverto nettiväittely tai lyhyt ja ytimekäs blogijulkaisu, mutta sitä riivaavat samat ongelmat kuin mitä tahansa vapaata foorumia. Skeptinen lukija tarkistaa tietonsa mieluummin muualta eikä ainakaan hyväksy Wikipedia-artikkelien sisältämää tietoa ilman lisätutkimuksia ja varmistuksia.

Artikkeleita voi pitää joissain tapauksissa suuntaa antavina, kuten ihmisen käyttäytymistä koskevia tilastoja kvantitatiivisessa tieteessä. Tilastohan on aina yksilön kannalta epävarma ja jokainen tuntee useita poikkeuksia tilastokeskiarvoon. Suurin osa kansalaisista ei muutenkaan ymmärrä tilastotieteestä ja ihmisen käyttäytymisestä yhtään mitään, joten näitäkin asioita pitäisi jossain jo hyvin varhain opettaa. Ihmisten oppimattomuus tilastotieteessä ja muillakin aloilla paljastuu usein karmivalla tavalla sosiaalisen median noitavainoissa ja sensaatiohakuisissa lehtijutuissa.

Ohjeita kannanmuodostamiseen

Mitä vaikeatajuisempi ja kvantitatiivisempi ala, sen enemmän oppimaton maallikko ja alan diletantti on asiantuntijoiden varassa. Jos lukee nettiväittelyistä tai sanomalehden yleisönosastolta vaikkapa älykkyystutkimuksesta esitettyjä mielipiteitä, ne ovat itsessään lähes poikkeuksetta täyttä huuhaata. Jokainen luulee näköjään olevansa aiheen asiantuntija, vaikkei koskaan olisi yhtään kyseisen vakiintuneen tieteenalan alkeet sisältää oppikirjaa nähnytkään.

Somehysterioissa esiintyy säännönmukaisesti koko se crème de la crème, joka tässä vaikeassa ja monimutkaisessa kysymyksessä on touhottanut niin kauan kuin asiasta on kiistelty. Moni alan kärkevä arvostelija ei mitenkään saata ymmärtää, että mielipidekirjoittelu tai denialismi eivät kumoa empiirisiä, vuosikymmenten kuluessa hiottuihin, testattuihin ja monella riippumattomalla tavalla varmistettuihin ja keskenään sopusoinnussa oleviin teorioihin perustuvia vakiintuneita tieteellisiä faktoja. Poliittiset ja katsomukselliset intohimot syrjäyttävät tässäkin kysymyksessä lähes aina tiedollisen uteliaisuuden ja älyllisen rehellisyyden.

Sama pätee ravitsemus- ja terveyskysymyksiin. Perustutkimuksesta erikoisaloille keskustelua ruokavaliosta ja liikunnasta leimaa internetvaahtoajien, kolumnistien ja bloggaajien tauoton virallisen linjan vastainen protestointi. Mielenosoittaminen on juuri niin kiivasta kuin itse itsensä joka alan asiantuntijoiksi nimittäneiltä sopii odottaakin.

Skeptikolle näissä aiheissa pitäisi riittää yksi neuvo: älä koskaan usko mitään, mitä nettiväittelyssä, blogissa tai kolumnissa esitetään, ellei se perustu suoraan lainaukseen vähintään neljältä, mielellään neljältäkymmeneltä keskenään vaihtelevasti eri mieltä olevalta kyseisen aihepiirin asiantuntijalta, so. alan arvostetulta ja tieteellisissä lehdissä julkaisseelta tutkijalta.

Useimmiten bloggaajat, kolumnistit, toimittajat ja nettiväittelijät esittävät viitteitä tai sitaatteja vain yhdeltä tai kahdelta omaa näkemystään tukevalta tutkijalta. Dokumenteissa haastatellaan varsin valikoidusti tutkijoita puolesta ja vastaan, yleensä paria kolmea, joiden taustoista tai viiteryhmistä ei sen enempää kerrota. Tämä ei pätevää tietoa hakevalle riitä.

Jos Tiede-lehden nettikolumnissa evoluutiopsykologiaa kritisoiva biologi linkittää tekstissään vasemmistoliiton internetlehteen, jonka aihetta tavanomaisesti mustamaalaavassa jutussa on pari lyhyttä sitaattia marginaalisilta äärivasemmistolaisilta tutkijoilta, eikä kerro sen enempää aiheen historiasta eikä marxistibiologien ja -paleontologien sosiobiologiakritiikin läpeensä ideologisista taustamotiiveista, voi juttua pitää huuhaana ja poliittisena puoskarointina. Se ei edes pintapuolisesti muistuta asiallista tieteellistä kritiikkiä. 

[Edit: Mitä tulee tieteeseen ja järkeen, artikkelin kirjoittamisen jälkeen mainittu vasemmistoliiton aviisi on julkaissut myös jokusen vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskuja koskevia salaliittoteorioita ihailevasti esittelevän kolumnin. Toimituksen kriittisyys on siis mitä ilmeisimmin poliittisesti motivoituneesti hyvin valikoivaa. Tällaiseen Janus Putkosen Verkkomedian tasoista materiaalia suosivaan lehteen linkittäminen Tiede-lehden julkaisusta kertoo siis enemmän linkittäjän poliittisista kuin tieteellisistä motiiveista. Tieteessä nimittäin lähdekriittisyys on ensiarvoisen tärkeää.]

On tietenkin useita tieteellisiä kysymyksiä, erityisesti eksakteissa luonnontieteissä, jotka ovat järkevän epäilyn ulkopuolella. Silti näitäkin tutkimukseen ja vankkaan näyttöön perustuvia tieteellisiä tosiasioita näkee toistuvasti kyseenalaistettavan, mutta yleensä asialla on niin selkeä tapaus, ettei häntä usko kuin yhtä selkeä kollegatapaus, eli uskossaan sokea omituinen höpöttäjä.

Kun paavi kirjoittaa kirjan Jeesuksesta, hän voi hyvinkin olla aiheen asiantuntija, mutta ainakin kriittisempi lukija kiinnittää välittömästi huomiota paavin auktoriteettiasemaan ja puolueellisuuteen tarkasteltavana olevassa kysymyksessä. Tietenkin paavi, kuten kuka tahansa, on vapaa kirjoittamaan ja julkaisemaan tietokirjan Jeesuksesta, mutta toivottavasti edes pieni osa lukijoista tajuaa, ettei paavi yksin voi olla oikeassa eikä ainakaan alan johtava auktoriteetti, vaikka paavina istuukin.

Kirjan kannessa kirjoittajan nimenä ei sentään ole pelkkä paavi Benedictus XVI vaan myös Josef Ratzinger. Ainakin englanninkielisessä versiossa paavinimi on kuitenkin siviilinimeä ylempänä, mistä skeptikko voi kenties jo jotain kirjan välittämästä viestistä ja sen tieteellisyydestä päätellä.

Ratzingerin suomennetuista Jeesusta käsittelevistä teoksista Jeesuksen viimeiset päivät laittaa siviilinimen paavinimen yläpuolelle, mutta paavinimi on ainakin puolet isommalla fontilla. (Teoksen nimi on sattumalta sama kuin Matti Myllykosken aikoinaan kohua nostaneella saksankielisestä väitöskirjasta tehdyllä kansantajuisella tiivistelmällä.)

On selvää, että tunnettu nimi myy. Tätä markkinoinnissa hyödynnetään. Samalla kuitenkin tekijän auktoriteettiasema aiheuttaa herkkäuskoisemmissa lukijoissa painetta uskoa kirjan väitteitä, vaikka ne asiantuntevammissa käsissä näyttäisivät kuinka heppoisilta tahansa.

Historiallisissa kysymyksissä pätee sama kuin muissakin tieteellisissä kysymyksissä. Niiden vaikeutta lisää se, että joistain vanhoista asioista ei yksinkertaisesti ole edes teoriassa mahdollista saada varmaa tai epävarmaa tietoa. Silti valitettavan moni esittää näitä horjuvia spekulaatioita faktana.

Yleensä tiedon subjektiivinen varmuusaste nousee poliittisten tai katsomuksellisten intohimojen myötä, ja tietenkin väitteen esittäjän oppineisuuden puutteen myötä. Mitä oppimattomampi väittelijä, sitä varmemmin hän yleensä uskoo asiaansa.

Monet skeptikotkin esittävät mieluummin oikeamieliselle viiteryhmälleen hyvää ihmistä kuin hyväksyvät epämiellyttävät tieteelliset faktat. Moraaliposeeraaminen johtuu tietenkin siitä, että Homo sapiens on sosiaalinen laji, jolla on tarve saada yhteisönsä hyväksyntä. Ne, joita kiinnostaa vain totuus, jäävät yleensä vähemmistöön tai kokonaan yksin.

Kirjoittaja on Skeptikon toimitusneuvoston jäsen.