Huomioita julkisessa sanassa käydystä tieteellisestä keskustelusta

Skeptikko 4/2014

Tuntuu siltä, että nykyisessä mediailmapiirissä ja sosiaalisessa mediassa keskustelu mistä tahansa aiheesta käy vähän turhankin lämpimänä. Maailman meno taitaa olla liian kiihkeää asioiden rauhalliseen ja järkiperäiseen tarkasteluun. Tieteellisessä ja tieteeseen liittyvässä keskustelussa on kuitenkin periaatteellisia seikkoja, jotka keskusteluun osallistuvien ja sitä seuraavien olisi hyvä tuntea. Kun sosiaalisessa mediassa, televisiossa, radiossa ja sanomalehtien yleisönosastoilla sekä uutisten internetkommenteissa keskustellaan tieteellisistä kysymyksistä, skeptikolle syntyy helposti vaikutelma, että keskustelijat eivät yleisesti ottaen tunne tieteen tuntomerkkejä eivätkä tieteellisen keskustelun pelisääntöjä. Tämä koskee valitettavasti myös joitakin tutkijoita ja opiskelijoita, joille tieteellinen realismi on todellisuuskäsityksenä ilmeisesti liian raskas kantaa. He turvautuvat mieluummin muodikkaaseen luonnontiedevastaisuuteen ja relativistisiin tietoteorioihin. Mukana keskustelussa on tietenkin aina myös suoranaisia tiedevihaajia ja muita irrationalisteja, joihin järkiperäinen argumentaatio ei vaikuta eikä sellaista heiltä voi edes edellyttää. Tällaisten henkilöiden perusteettomat syytökset, salaliittoteoriat ja äärinäkemykset on keskustelussa järkevintä vähin äänin ohittaa. Kuten nettietiketissä aiheellisesti todetaan: trollia ei pidä ruokkia.

En käsittele tässä artikkelissa erilaisia virhepäätelmiä, argumentointivirheitä tai yleistä keskusteluetikettiä, koska näistä asioista löytyy erinomaista aineistoa internetistä ja vanhoista Skeptikon numeroista (ks. esim. http://www.skepsis.fi/jutut/virhelista.html). Joitakin usein esiintyviä argumentaatiosääntöjen rikkeitä toki sivuan puheena olevien asioiden käsittelyn yhteydessä.

Kynttilä ei välttämättä syty pimeimmässä pimeydessä

Sosiaalinen media – erityisesti Facebook – ja sanomalehtien uutisten vapaana rehottava internetkommentointi ovat oivallinen tapa tarkastella ihmisten, toisin sanoen kansan, tieteellistä oppineisuutta ja keskusteluosaamista. Valitettavasti molemmat osoittavat jo lyhyen tutustumisen jälkeen, että kansan sivistystasossa edelleen on kosolti petraamisen varaa. Tiedebarometri tukee pessimististä näkemystäni vuosi toisensa jälkeen. Skeptikkojen, tieteen popularisoijien ja muiden valistajien kovasta yrityksestä huolimatta kansa ei juuri sivisty. Se osa, joka on valmiiksi sivistynyttä, sivistyy lisää, kun taas harmillisen suuri joukko suorastaan kammoaa kaikenlaista rationaaliseen ja tieteelliseen ajatteluun liittyvääkin. He käytännössä kieltäytyvät sivistymästä ja elävät mieluummin keskiaikaisessa pimeydessä, Carl Sagan -vainaan sanoin demonien asuttamassa maailmassa. Usko on usein, aivan liian usein, järkeä vahvempi. 

Lisäksi eräät vallitsevat poliittiset virtaukset populistisesti suorastaan glorifioivat ”kansaa”, ”kansanmiestä” ja kaikenlaista pelkistettyä kansanomaisuutta, toisin sanoen rahvaanomaisuutta, jonka äärimuodossa kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia ja paremmin tietäminen sekä oppineisuus elitismiä, tavallisen tallaajan sortamista. Tällainen tasapäistävä jakobinismi on mannaa ignorantille laumalle.

Keskiverto luonnontiedevihaaja ei välttämättä koskaan ole ajatellut, miksi lääkkeet ja tekniset vempaimet toimivat, miksi eläimet lisääntyvät, miksi eläinkunnassa esiintyy naaraita ja koiraita tai miksi maapallolla tavataan vuodenaikoja. Jokaisella voi toki olla näistä asioista henkilökohtainen mielipide, mutta se ei riitä: mielipiteet on myös pystyttävä perustelemaan rationaalisesti. Kaikki eivät voi mainittujen asioiden suhteen olla yhtä oikeassa tai väärässä. Uskolla ja tiedolla on eroa.

Tiede on ylivoimaisesti paras tapa saavuttaa mahdollisimman tosi kuva maailmasta, koska sen metodiikkaan kuuluu olennaisesti objektiivisuus. Tutkija ei saa teoriaansa, tulostaan tai omaa näkemystään läpi ilman tiedeyhteisön hyväksyntää. Usko omaan asiaan ei riitä. 

Teorioista johdetaan hypoteeseja, joita voidaan kokeellisesti testata. Mikäli testit osoittavat hypoteesin vääräksi, siitä luovutaan. Mikäli testit osoittavat hypoteesin oikeaksi, koe toistetaan vielä useita kertoja, toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta. Tätä kutsutaan empiriaksi, kokemukseen perustuvaksi tiedoksi. Metodi ei ole täydellinen, kuten ei ole mikään ihmisen keksintö, mutta se on paras olemassa olevista. Uutta tietoa kertyy ja vanha tieto täsmentyy.

Lukemattomat käytännön sovellukset kertovat tieteen selitysvoimasta. Autot, junat, lentokoneet, televisiot, tietokoneet ja GPS-paikannus toimivat, lääkkeet ja hoidot parantavat sairauksia ja lievittävät oireita, lannoitteet ja jalostus parantavat satoja ja ruokkivat miljardeja nälkäisiä. Mikään näistä käytännön sovelluksista ei olisi mahdollinen ilman tieteellistä ajattelutapaa ja tieteellisen metodin avulla hankittua perusteltua ja koeteltua tietoa. 

Kasvinjalostuksessa ja viljelyssä käytössä oli pitkään yrityksen ja erehdyksen metodi, joka vähitellen on tieteen edistymisen myötä muuttunut täsmällisemmäksi, geneettisen muokkauksen ja kemian mahdollistaman teholannoituksen yhdistelmäksi, jolla lajikkeita ja satoja on saatu parannettua ennennäkemättömällä tavalla. On kuitenkin syytä huomioida, että myös perinteinen yrityksen ja erehdyksen metodi on jo lähtökohdiltaan tieteellinen, empiirinen. Se, mikä toimii, pääsee jatkoon. Muu hylätään. Aivan kuten tieteessä. Jalostusta niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. 

Tieteellinen metodi ja sen vastustajat

Tieteellistä metodia voi verrata salapoliisin tai rikospoliisin työhön. Erilaisista johtolangoista, tapahtumista, todistajanlausunnoista ja vihjeistä päätellään, kuka on tekoon syyllinen. Tämän jälkeen asia pitää vielä käsitellä perusteellisesti oikeusistuimessa, joka tässä tapauksessa ajaa tieteellisen kokeen asian. Tuomiosta voi lisäksi valittaa ylempiin oikeusasteisiin. Syyllistä ei siis koskaan tuomita kevyin perustein. Tieteellistä tietoa ei myöskään koskaan hyväksytä kevyesti – kriittisyys on tieteeseen sisäänrakennettuna. 

Jos keskusteluun osallistuva henkilö trendikkäästi väittää, että tieteellistä totuutta ei ole olemassakaan, hän väittää myös käytännössä, ettei yksikään vankilassa istuva rikoksesta tuomittu ole oikeasti tehnyt tekoaan. Jos taas samainen henkilö on valmis myöntämään, että rikoksella voi olla yksi tai useampi tekijä, hänen on johdonmukaisuuden nimissä myönnettävä, että myös ilmiölle voi olla yksi tai useampi selitys, ilmiöstä ja ongelmasta riippuen. Kuten todettua, tiede on salapoliisityötä ja se hakee ilmiöille päteviä selityksiä.

On tietenkin selvää, että joskus syyttömiäkin tuomitaan ja että tiedekin voi erehtyä: errare humanum est. On kuitenkin huomattava, että jo käsitys erehtymisestä edellyttää totuuden olemassaoloa.

Niin rikosoikeudessa kuin tieteessä puhutaan todennäköisyydestä ja usein todennäköisyys on niin suuri, että asia on käytännössä varma. Tieteessä on lukuisia teorioita, joiden epäileminen tekee epäilijästä epäilyttävän, koska teoriat ovat järkevän epäilyn ulkopuolella. Ne on vahvistettu niin monesta riippumattomasta lähteestä, ettei niiden totuudellisuudesta tarvitse tai edes voi käytännöstä kiistellä.

Silti täysin vahvistettujakin teorioita ja tieteellisiä faktoja kiistetään ja epäillään tuon tuosta. Jos vaikkapa tieteellisesti koulutettu ihminen sattuu riittävän lujasti uskomaan johonkin aatteeseen tai henkiolentoon, mainittu usko pääsääntöisesti kumoaa kaiken, mitä henkilö yliopistolla tieteellisestä metodiikasta on oppinut. Toisin sanoen professori voi olla kreationisti, joka kiistää Darwinin evoluutioteorian ja väittää Jumalan luoneen maailman ja lajit.

Suomessakin on professoreita ja tohtoreita, jotka uskovat Jumalan luoneen maailman tieteellisestä oppineisuudestaan huolimatta. He saattavat jopa naureskella kummituksille, mutta silti uskoa sieluun, joka jatkaa elämäänsä ruumiin kuoltua. Lisäksi on runsaasti oppineita humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, joiden mielestä koko todellisuus on sosiaalisesti rakentunut ja jota kieli uusintaa. He kuvittelevat (maagisesti), että muuttamalla kieltä todellisuus muuttuu. Tämä käsitys äärimuodossaan ei käytännössä eroa uskonnollisesta kreationismista.

Useimmiten tiedevihassa tai vakiintuneiden tieteellisten teorioiden ja tutkimustulosten kieltämisessä on kyse puhtaasta tieto-opillisesta relativismista. On kerrassaan harmillista, että tällaista löysää ajattelua opetetaan tai on ainakin opetettu vielä aivan viime vuosina myös yliopistolla. Arno Kotro kertoi Skeptikon viime numerossa omista opiskeluajoistaan ja saman henkisen – tai oikeammin hengellisen – ilmapiirin on havainnut jokainen, joka on lukenut yliopiston humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen pääsykoekirjoja sekä tutkintojen edellyttämää kirjallisuutta tai väitellyt näiden alojen opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa. Laajempaan länsivastaisuuteen haksahtaneet humanistit ja sosiologit tulevat luonnontiedevastaisuudellaan tukeneeksi kaikenlaista eksoottiseksi miellettyä huuhaata, joka rehottaa yliopiston ulkopuolella, ja kuten Kotro kirjoituksessaan vihjasi, onpahan monella tohtorilla tohtorinhatun ohella päässään vanha kunnon foliohattu: yliopistolta taikapillerikauppiaaksi.

Sinänsähän on tragikoomista, että länsimaisilla yliopistoilla opetetaan tieteen ohella myös suoranaista luonnontiedevihaa. Näkemykset juontuvat tietenkin suurilta osin marxismileninismin pitkään ja ummehtuneeseen perinteeseen. Imperialismiksi voidaan näemmä luokitella lähes mikä tahansa ilmiö tai instituutio, myös tiede, erityisesti eksakti luonnontiede.

On mielenkiintoista kerta toisensa jälkeen havaita, miten humanistis-yhteiskuntatieteellisesti koulutettu henkilö tosissaan väittää humanistisen ”tieteen” kumoavan jonkin luonnontieteellisen faktan. Hänelle tiede tarkoittaa harmillisen usein jonkun muodissa olevan auktoriteetin – vaikkapa Butlerin, Feyerabendin, Derridan, Heideggerin, Marxin tai Freudin – näkemyksiä, jotka ovat sanallisia, siis tyystin testaamattomia. Näkemysten perustelutkin ovat yleensä heppoiset tai luonnontieteellisestä näkökulmasta suorastaan järjettömät. 

Tällaisessa luonnontiedevastaisuudessa näkee alastomimmillaan kaiken sen ylimielisyyden ja pöyhkeyden, jonka kaiken järjen mukaan nimenomaan ei pitäisi kuulua tieteellisesti asennoituneen henkilön metodiseen työkalupakkiin. Uteliaisuus, ihmettely, avoimuus, nöyryys, varovaisuus, maltillisuus, kohteliaisuus ja muut vastaavat ominaisuudet luonnehtivat tieteellistä asennoitumista, eivät suinkaan karkeus, dogmaattisuus, fanaattisuus, aggressiivisuus ja ylimielisyys (ks. Sagan 1997).

Lisäksi henkilö, joka väittää, ettei tieteessä ole yhtä totuutta, tai että kaikki näkemykset ovat samanarvoisia, ”diskursseja”, syyllistyy totuusrelativismiin, joka on sisäisesti ristiriitainen kanta. Relativisti kumoaa itsensä. Jos objektiivisuus ja tiede ovat pelkkää harhaa tai pahan länsimaisen heteromiehen vallankäyttöä, yksi kertomus muiden joukossa, kukaan ei voi olla oikeassa. Onkin huvittavaa kerta toisensa jälkeen keskusteluissa havaita, kuinka absoluuttisen varmoja relativistit ovat omasta oikeassa olemisestaan. He siis samaan hengenvetoon väittävät, ettei totuutta ole ja kuitenkin edellyttävät väitteensä totuutta. Molemmat eivät kuitenkaan voi olla totta.

Olen myös lukuisissa väittelyissä joutunut huomaamaan, ettei relativisti itse ymmärrä tätä ristiriitaa jos ja kun hänelle siitä huomautetaan. Tämäkin kertoo osaltaan relativistin ajattelukapasiteetista ja argumentaatiotaidoista. On siis peräti ymmärrettävää, että tällainen henkilö suhtautuu nuivasti oppineisuuteen, luonnontieteeseen ja järkiperäisyyteen – vaikka olisi yliopistolla väitellyt tohtori.

Valitettavan usein näkee myös humanistis-yhteiskunnallisten tieteenalojen edustajien lyttäävän ja kieltävän eksaktimpien tieteenalojen tutkijoiden työn ja tutkimustulokset. Ei ole lainkaan mahdotonta, että vaikkapa historioitsija, sosiologi tai kirjallisuudentutkija leimaa kvantitatiivisen älykkyystutkimuksen pseudotieteeksi ja älykkyystutkijat rasisteiksi tai eriarvoistavan, uusliberalistis-fasistisen hegemonian edustajiksi, koska yksilöiden välisistä lahjakkuuseroista kertovat tutkimustulokset ovat ristiriidassa hänen poliittismoraalisten intohimojensa eli käytännössä Freudin ja Marxin pyhien dogmien kanssa. Tällainen tutkija päättelee, että siitä, miten asioiden tulisi olla, seuraa, miten ne todellisuudessa ovat. Kyseessä on moralistinen virhepäätelmä.

Tutkijoiden leimaaminen tieteenalan tutkimustulosten vuoksi on moralistisen virhepäätelmän ohella puhdas ad hominem, joka perustuu ideologiaan ja edellä mainittuun epätieteelliseen ylimielisyyteen. Harvemmin – jos koskaan – näkee psykometriikan edustajaa, joka leimaa historian pseudotieteeksi ja historioitsijat rasisteiksi siksi, että alan tutkimuksessa kerrotaan orjakaupasta ja rotusorrosta. 

Kuitenkin on valitettavan yleistä, että tutkijoita syytetään rasisteiksi vaikkapa apurahoittajatahon perusteella, ikään kuin tutkimuksen arviointi ja julkaisu vertaisarvioidussa tiedelehdessä ei olisi takeena tutkimuksen asianmukaisuudesta. Ja vaikka tutkija olisi rasisti, uusliberaali tai vastaavasti marxisti ja ankara kommunisti, hänen tutkimustuloksensa eivät läpäise vertaisarviointia ellei tutkimus ole asiallisesti tehty. Tieteessä ratkaisevat metodit, näyttö ja argumentit, eivät ad hominem ja moralistinen virhepäätelmä. On maagista ajattelua kuvitella, että tieteenalan vakiintuneet tutkimustulokset kumoutuvat leimaamalla ala ja sen tutkijat tai osa heistä pahuuden symboleiksi.

Totuus ei useinkaan ole miellyttävä, mutta se ei ole koskaan peruste hylätä totuutta. Silti usko on pääsääntöisesti tietoa väkevämpi ja vain ani harva tutkija tai opiskelija omaa riittävästi älyllistä rehellisyyttä ja selkärankaa kyetäkseen hyväksymään aatteensa kanssa ristiriidassa olevat tieteelliset tutkimustulokset. Lauman mukana on turvallista ulvoa.

Tieteen tuntomerkit

Mikä erottaa tieteen pseudotieteestä, perusteettomista uskomuksista ja muista makuasioista?

Aiemmin mainittu objektiivisuus on selkeä tuntomerkki. Muita ovat testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus. 

Testattavuus tarkoittaa sitä, että esitettyjen hypoteesien ja väitteiden tulee olla verifioitavissa (tai falsifioitavissa) toisistaan riippumattomin tutkimuksin. Julkisuus on sitä, että tutkimusten kriittisen tarkastelun ja testien toistamisen on oltava julkista, samoin kuin asiaan liittyvien väitteiden, tulosten ja menetelmien. Kriittisyys on välttämätöntä, jotta tiede korjaisi itseään ja näin ollen edistyisi: tutkimustuloksia ei voida hyväksyä ilman perinpohjaista arviointia ja keskustelua. Ja jotta tiede edistyisi, tulee virheellisistä käsityksistä luopua. Tilalle pitää kehittää parempia teorioita ja hypoteeseja, joita todistusaineisto tukee. Tieteessä noudatetaankin yleisesti fallibilismia, jonka mukaan tieto tarkentuu vähitellen, kun virheellisistä teorioista ja harhakäsityksistä luovutaan. 

Autonomisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että tulosten ja esitettyjen väitteiden pätevyys riippuu vain ja ainoastaan tiedollisista perusteista. Tieteeseen ei tule sotkea henkilökohtaisia toiveita, uskontoa, politiikkaa, ideologiaa, moraalia tai taloudellisia seikkoja.

Fallibilismiin liittyy olennaisesti tieteen keskeinen tuntomerkki, kriittisyyden yhteydessä mainittu itseäänkorjaavuus, joka tarkoittaa nimenomaan sitä, että tieteessä virheelliset käsitykset korvataan paremmilla, oikeammilla käsityksillä. Pseudotieteessä puolestaan lähes poikkeuksetta nojataan jo ajat sitten hylättyihin tai perusteettomiin auktoriteetteihin ja teorioihin.

On myös syytä todeta, että aidosti tieteelliset näkemykset tunnistaa johdonmukaisuudesta. Toisin sanoen tieteissä vallitsee hierarkia, jossa eksaktien tieteiden tutkimustulokset ja teoriat ovat parhaiten vahvistettuja ja vakiintuneita. Jos siis jonkun vähemmän eksaktin tieteen edustajan väite on vahvasti ristiriidassa esimerkiksi evoluutioteorian tai suhteellisuusteorian kanssa, se on epätieteellinen. 

Kristinuskon tosissaan ottava kasvatustieteen professori voi toki väittää seurakunnalleen, että Jumala loi maailmankaikkeuden, elämän ja lajit maapallolle, mutta väite on jyrkässä ristiriidassa fysiikan ja biologian kanssa, siis täysin epäjohdonmukainen. Vain kasvatustieteen professori itse ja hänen seurakuntansa voivat kirkkain silmin pitää professorin luomisoppia tieteellisenä. 

Tiedeviha, tieteenvastaisuus ja totuusrelativismi liittyvät uskonnon ohella usein muunkinlaiseen fundamentalismiin, varsinkin poliittiseen kiivailuun. Hitlerin noustua valtaan natsit polttivat julkisesti Einsteinin ja muiden vastaavien tieteilijöiden töitä, koska nämä olivat muka matemaattisesti hutiloituja ja edustivat aasialaista henkeä tieteessä (Sagan 1980, s. 32-33).

Natsit ajattelivat, että Einsteinin teorioiden muodossa heitä uhkasi juutalaismarxilainen bolševikkifysiikka. Huvittava yksityiskohta on, että samaan aikaan samainen suhteellisuusteoria oli neuvostoliittolaisille stalinisti-intellektuelleille pahimman lajin porvarillista fysiikkaa. Itsestään selvää on se, ettei tässäkään tapauksessa teorian sisältöä, sen mahdollista oikeellisuutta tai virheellisyyttä, ajateltu missään vaiheessa. 

Tästä esimerkistä, joka ei suinkaan ole ainoa, huomaa myös sen, ettei natsismilla jo kommunismilla ole käytännössä mitään eroa. Ne ovat saman kolikon kääntöpuolet. Tämä pätee myös molempien sosialismin muotojen – kansallisen ja kansainvälisen – harjoittamaan pseudotieteilyyn. Stalinismin räikein esimerkki poliittisesta humpuukitieteestä lienee lysenkolaisuus. Vaikka Lysenkon periytymisoppi oli virheellinen, sitä ei saanut Neuvostoliitossa epäillä vuosikausiin. 

Totalitaarinen ideologia tai uskomusjärjestelmä ei voi sietää avointa, maltillista, objektiivista, kriittistä, harkitsevaa ja kyseenalaistavaa ilmapiiriä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että totalitarismi itsessään perustuu kyräilyyn, valheeseen ja vääryyteen. Ajatuksen vapaus ei viihdy pakkovallan seurassa ja päinvastoin.

Hitler oli pesunkestävä taikauskoa suosiva totuusrelativisti: “Maailman maagisen selittämisen uusi aikakausi on nousemassa, ja tämä selittäminen perustuu pikemminkin tahtoon kuin tietoon. Totuutta ei ole, ei moraalisessa eikä tieteellisessä mielessä.“ (Lainattu teoksessa Sagan 1997, s. 249.) 

Nämä ääriesimerkit riittänevät osoittamaan, ettei myöskään politiikka kuulu tieteeseen. Tutkimusta ei saa pyrkiä estämään moraalisista tai poliittisista syistä, vaikkakin tutkijoita ja tutkimusta on kriittisesti seurattava, kuten tähänkin asti. Tiedeyhteisön tulee valvoa itse itseään.

Vastaavasti tieteen ei pidä vaatia itselleen poliittista auktoriteettia. Tieteen nimissä esitettyihin poliittisiin väitteisiin tulee aina suhtautua erittäin suurella skeptisyydellä.

Uskonto ja tiede

Julkinen sana tuntuu rakastavan varsinkin uskontojen ja muiden perusteettomien uskomusjärjestelmien esittämistä tasa-arvoisina tieteellisen maailmankuvan kanssa. Toimittajien päähän iskostettu audiatur et altera pars -periaate tarkoittaa valitettavasti juuri sitä, että television keskusteluohjelmissa vastakkain laitetaan ikään kuin yhtä merkittävinä uskomushoitoja edustava homeopaatti ja lääketieteen ammattilainen tai vastaavasti piispa ja avaruustähtitieteen professori.
On tietenkin aina paikallaan, että asioista keskustellaan, mutta usein media eli väline ei mahdollista tosiasiaväitteiden perusteellista arviointia tieteellisen tapaan ja näin ollen katsoja tai kuuntelija vakuuttuu yleensä valmiiden käsitystensä eli ennakkoluulojensa pohjalta. 

Toki on selvää, ettei minkäänlainen rationaalinen todisteiden tai argumenttien esittely saa uskovaa kääntymään ateistiksi tai homeopaattia skeptikoksi, mutta ohjelmia saattaa katsoa sankka joukko kannastaan epävarmoja, jotka puolen tunnin tai tunnin väittelyn perusteella voivat haksahtaa retorisesti tai tunteenomaisesti vetoavan osapuolen kannalle, vaikka tämän näkemykset eivät kestäisikään kriittistä, tieteellistä tarkastelua. Homeopaatti voi heittää väittelyssä tieteelliseltä kalskahtavaa kvanttihöttöjargonia, jota lääketieteen edustaja ei nopeassa tilanteessa osaa kumota.
Tästä syystä moni tieteilijä ei suostu julkisiin väittelyihin kreationistien kanssa ja se on erinomaisen järkevä päätös. Huuhaalle ei pidä antaa asemaa rinnakkaisena selitysmallina tieteelle. Huuhaa on huuhaata.

Muistelen seuraavassa esimerkin omaisesti noin kymmenen vuoden takaista televisiokeskustelua, jossa tiedemies Esko Valtaoja ja piispa Juha Pihkala keskustelivat syvällisistä asioista. Aiheesta löytyy myös samaisten herrasmiesten kirja Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta (Kirjapaja, 2004) ja sille jatko-osakin Tiedän uskovani, uskon tietäväni: Keskustelukirjeitä (Minerva, 2010). Onnekseni tein tuolloin muistiinpanoja ohjelman aikana ja sen jälkeen, joten voin hyödyntää niitä tässä. Todettakoon vielä se, että Pihkalan ja Valtaojan väittely oli huomattavasti rakentavampi ja laadukkaampi kuin homeopaattien ja lääketieteen edustajien vastaavat debatit, koska osapuolet sattuivat kunnioittamaan toisiaan ja ovat mitä ilmeisimmin hyviä ystäviä keskenään.

Kun piispa Pihkala televisiokeskustelussa väitti, ettei hän kannata aukkojen Jumalaa eli sellaista henkiolentoa, joka livahtaa aina sinne minne tiede ei vielä ole yltänyt, ei hän mielestäni ollut aivan vilpitön. Joka kerta kun Valtaoja faktojen pohjalta argumentoi Pihkalan nurkkaan, ryhtyi Pihkala spekuloimaan ja itse asiassa kannattamaan juuri aiemmin kieltämäänsä aukkojen Jumalaa. Keskustelukumppaneiden ensimmäistä teosta ei suotta piireissä kutsuta leikkisästi nimellä ”Nurkkaan ajettu Pihkala”.

Oli oikeastaan surullista katsella aikuista ihmistä, joka yhtäältä kertoo hyväksyvänsä tieteelliset faktat, mutta toisaalta, tosipaikan tullen, osoittaa mieluummin takertuvansa uskontoonsa.

Tämä kaava toistuu aina kun niin sanottu maltillinen teisti joutuu perustelemaan jumaluskoaan tiukassa paikassa. Teisti ajautuu puolustamaan epämääräistä 'jumala'-käsitettä, joka ei missään muodossa vastaa hänen henkilökohtaista uskoaan kristilliseen Jumalaan. Paljon rehellisempää olisi vain nostaa kädet ylös ja tunnustaa: ”Uskoni on järkeäni väkevämpi enkä sille mitään voi!” 

Ohuen, abstraktin 'jumala'-käsitteen puolustaminen on sitä paitsi Raamatussa ilmoitetun Jumalan kieltämistä eli käytännössä lähes ateismia. Joku Timo Eskolan kaltainen teologi onkin valmis sanomaan suoraan, että kaikesta merkityssisällöstä siivottua, teologisesti korrektia käsite-Jumalaa puolustava uskova oikeastaan on ateisti. Eskolan teos Ateistit alttarilla: Miksi papit kiistävät uskonoppeja? (PerusSanoma, 2005) ja sen 14.luku ”Usko persoonalliseen Jumalaan on kuollut” on tässä mielessä tutustumisen arvoinen myös uskonnottomalle. Uskovalle se voi jopa olla ikävämpää luettavaa kuin ateistille.

Teologien keskinäisistä nahisteluista ei tämän enempää. Mitä tulee Pihkalan ja Valtaojan debattiin, en suoraan sanoen ymmärrä, miten joku voi ottaa jumalahypoteesit ja niiden tyhjät perustelut vakavasti, rinnakkaisina tai vaihtoehtoisina tieteellisille hypoteeseille ja perusteluille. Koko tieteen olemassaolon ajan ja jo paljon ennen sitä jumalista on kiistelty, mutta ainuttakaan todistetta mainituista henkiolennoista ei ole eikä yksikään uskova ole esittänyt vakuuttavia argumentteja Jumalansa olemassaolon puolesta. Tästä älyllisesti rehellinen, tieteellisen maailmankuvan omaava ihminen voi vetää vain yhden johtopäätöksen: Jumala on turha hypoteesi.

Usein kuulee mantrana hoetun diplomaattisen väitteen, että uskonto ja tiede eivät ole keskenään ristiriidassa. Väite ei kestä lähempää tarkastelua. Itse asiassa usko asettuu jokaisessa tieteellisessä kysymyksessä perustellun ja koetellun tiedon vastakohdaksi. Uskontojen nimissä tieteellisiä teorioita ja tutkimusta edelleen eniten vastustetaan. Se ei ole sattumaa.

Myös puhdas taikausko johtaa säännönmukaisesti tieteen ja sen sovellusten vastustamiseen. Erityisesti tämä näkyy lääketieteen vihaamisena ja vaikkapa rokotusten sekä lääkityksen fanaattisena vastustamisena. Kaikenlainen luomukiivailu ja länsimaisuuden katkera inhoaminen näyttävät säännöllisesti esiintyvän lääketieteen, rokotusten ja esimerkiksi masennuslääkityksen turmiollisuuden saarnaamisen yhteydessä. Näiden testattujen ja valvottujen edistysaskelien vastapainoksi tarjotaan sitten meditaatiota, vegaaniruokavaliota, kamomillateetä, pasifismia ja homeopatiaa.

Lopuksi 

Julkisessa sanassa tapahtuva tieteellinen väittely on ongelmallista. Aina kun vastakkain laitetaan usko ja tieto, on vaarana, että keskustelun seuraaja tai osapuoli kokee uskon ja tiedon rinnakkaisina, samanarvoisina. Debatin tuoksinassa tiedevastainen, ”musta tuntuu” -pohjalta kommentoiva osapuoli kuvittelee herkästi olevansa vakiintuneiden tieteellisten teorioiden ja tutkijoiden tasalla tai jopa yläpuolella. Tämä näyttäisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Toki myös uskosta seuraa epäilyä, mutta useimmiten epäily kohdistuu valitettavasti juuri punnittuun tietoon ja tieteeseen, varsinkin kun usko on väkevää ja kokonaisvaltaista. Uskovan mielessä perusteeton usko on lähes aina perusteltua tietoa voimakkaampi. Jos usko ja tieto joutuvat ristiriitaan, usko menee tiedon edelle. Tämä pätee myös tieteellisen koulutuksen saaneisiin.

Tieteellinen metodi on ylivoimainen, koeteltu ja testattu tapa tuottaa mahdollisimman tarkkaa tietoa ja edistää maailman järkiperäistä ymmärtämistä. Havainto, empiria, on lopullinen ja ankara tuomari. Tieteellinen metodi ei ole täydellinen, kuten ei mikään ihmisen aikaansaannos, mutta paras olemassa olevista. Vain sen avulla voidaan saavuttaa punnittua ja perusteltua tietoa maailmasta. Tieteellinen tieto on perusteettoman uskon vastakohta. Totuus ei ole mielipidekysymys.

Kirjallisuusviitteet

Sagan, Carl (1980): Broca’s Brain – The Romance of Science. Hodder and Stoughton, Coronet edition, Kent.

Sagan, Carl (1997): The Demon-Haunted World – Science as a Candle in the Dark. Headline Book Publishing, Berks.Kirjoittaja on Skeptikon toimitusneuvoston jäsen.