Vapaa Ajattelija 3/2008
Robert Spencerin teos Totuus Muhammadista – Maailman suvaitsemattomimman uskonnon perustajasta (Cranite 2007) on niin suorasukainen, että Suomessa sen joutui julkaisemaan pienkustantamo. Kääntäjää ei ole mainittu, mitä ilmeisimmin turvallisuussyistä. Kirja ei kuvia totisesti kumarra. Isoille kustannusyhtiöille Spencerin viesti on aivan liian islamkriittinen, joten voidaan taas kerran todeta, että totuus tekee kipeää. Kirjan nimi olisikin voinut yhtä hyvin kuulua ”Julma totuus Muhammadista”.
Epäilijän näkökulmasta ”totuus” Muhammadin kaltaisesta historiallisesta ja/tai fiktiivisestä hahmosta on tietenkin hyvin ongelmallinen. Vaikka on todennäköistä, että historiallinen Muhammad oli oikeasti olemassa, on hänen henkilönsä kuitenkin lopulta fiktiivinen hahmo. Näin ollen ”totuus” Muhammadista on väistämättä tietty historiallisten tekstien tulkinta. Tulkinnan totuudellisuutta on mahdoton tieteellisesti verifioida tai falsifioida.
Muhammadin historiallisuus on lisäksi kyseenalaistettu aivan kuten Jeesuksenkin. Esimerkiksi Ibn Warraqin teoksessa Why I Am Not a Muslim (Prometheus Books 2003) on esitelty teorioita, joissa Muhammadia väitetään täysin fiktiiviseksi hahmoksi. Spencer kuitenkin lähtee siitä, että Muhammad on ollut oikeasti olemassa ja hänestä kertova perimätieto sekä Koraanin kohdat pitävät suurin piirtein paikkansa.
Muslimienhan on pakko historialliseen Muhammadiin uskoa, muuten heidän uskoltaan putoaisi pohja pois. Tästä syystä Muhammad vaikuttaa heihin suurimpana esikuvana ja se, millaisena hän uskonnollisissa teksteissä esiintyy, on ensiarvoisen tärkeää sen kannalta, miten muslimit pyhiä kirjoituksia tulkitsevat ja uskonnollisten auktoriteettien määräyksiä noudattavat.
Lainoja varhaisemmista lähteistä
Spencer osoittaa, miten Koraani sisältää lukuisia lainoja varhaisemmista lähteistä. Mm. paratiisikuvaukset muistuttavat kovasti zarathustralaisia ja hindulaisia kirjoituksia.
Toki Muhammadin ”ilmestyksissään” saama viesti sisältää runsaasti vaikutteita myös juutalaisten ja kristittyjen traditioista. Spencer toteaakin neljännen kappaleensa alussa, että ”Muhammadin ilmeisen selvä riippuvuussuhde juutalaisiin, kristillisiin sekä muihin lähteisiin muodosti yhden vakavimmista ja sitkeimmistä haasteista Muhammadin väitteelle siitä, että hän on profeetta – sekä hänen kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen uransa aikana, että halki islamin historian” (s. 61).
Koraanissa on kohtia, jotka pohjautuvat suoraan Talmudiin ja Raamattuun. Spencer kirjoittaa: ”Raamatullisten profeettojen lisäksi Koraani on täynnä Raamatun kertomuksia” (s. 62). Onkin varsin selvää, että Muhammadin tarkoitushakuiset ”ilmestykset” eivät esiintyneet irrallaan sen ajan vallitsevista ”abrahamilaisista” myyteistä, kansantaruista ja eettisistä käsityksistä. Aivan kuten Raamatussa seikkailevan fiktiivisen ”Jeesuksen” suuhun ympätty vuorisaarna, joka sisältää suurimmaksi osaksi varhaisempaa lainatavaraa.
Uskontojen perustajat eivät ole kovin omaperäistä sakkia. He satuilevat pääasiassa vanhojen satujen pohjalta.
Muhammad naistenmiehenä, opportunistina ja sotaherrana
Poikien kanssa seurustelemiseen, uhoon ja satunnaiseen räyhäämiseen tyytyneestä ”Jeesuksesta” poiketen Muhammad oli kova poika naimaan ja sotimaan. Spencer osoittaa, että islamin profeetta suhtautui ”tarkoitus pyhittää keinot” –periaatteella naisiin ja vihollisiinsa. Muhammad oli todella perso naiskauneudelle ja hänen lempivaimonsa Aisha pääsi ”nauttimaan” profeetan aviollisista palveluksista hyvin, hyvin nuorena. Nykystandardien mukaan profeetta Muhammad oli pedofiili ja sovinistisika.
Muhammad oli pedofilian, sovinismin, väkivaltaisuuden ja impulsiivisuuden ohella täysverinen opportunisti, mistä kuuluisimpana todisteena ovat Salman Rushdien veijariromaanista tutut ”saatanalliset säkeet”. Näissä Koraanin säkeissä Muhammad antaa muslimeille luvan rukoilla al-Latia, al-’Uzzaa ja Manatia taivaallisina välittäjinä Allahin edessä. Tämä kohta liittyy Muhammadin epätoivoon saada käännytettyä oma kansansa, quraishit, islamiin.
Myöhemmin profeetta tuli katumapäälle ja selitti homman siten, että Saatana oli naamioitunut enkeli Gabrieliksi ja välittänyt nämä ”saatanalliset säkeet” profeetalle. Tästä irtoaa satiiria vaikka muille jakaa ja Rushdie todistetusti onnistui liiankin hyvin. Hänen päästään luvattu palkkio on edelleen voimassa, koska fatwan antaja, ajatollah Khomeini, sattui kuolemaan ja vain hän voi fatwansa perua. Tämäkin osaltaan osoittaa, kuinka suvaitsevamaton ja huumorintajuton uskonto islam itse asiassa on.
Spencer kuvaa sivukaupalla Muhammadin ja tämän seuraajien vihantäyteisiä valloitus- ja kostoretkiä. Islamiin on siis alusta asti sisältynyt piirteitä, joita nykyään kutsutaan ”poliittiseksi islamiksi”. Teoksesta käy ilmi, että islam on nimenomaan poliittinen ideologia, taikauskoisen hapatuksen ohella. Muhammad keksi islamin ajaakseen omia etujaan ja samaa harrastavat eräät hänen seuraajistaan tänäkin päivänä. On vääräuskoisten, agnostikkojen ja ateistien onni, että suurin osa muslimeista ei suhtaudu sekopäisen profeettansa oppeihin tarpeeksi vakavasti.
Petosta, raakuutta ja ihmisvihaa
Historialliset dokumentit paljastavat, että islam on alusta asti ollut suvaitsematon, vallanhimoinen, imperialistinen ja raaka ajatuskontrollijärjestelmä. Siihen on käännytetty pakolla, petoksen, uhkailun, terrorin ja väkivallan avulla. Islam tarkoittaakin ’alistumista’ ja vaatii sitä. Islam on totalitaristinen ideologia pahimmasta päästä ja totalitaristiseksi islamilaisen lain eli sharian pohjalta rakennettu yhteiskunta väistämättä muodostuu. Vestigia terrent.
Nykyajan islamhymistelijät yrittävät parhaansa saadakseen sinisilmäiset länsimaalaiset kieltämään islamin verisen ja julman historian sekä erityisesti nykypäivän. Spencer puolestaan tekee ”rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonnon” myytistä selvää jälkeä.
Muhammadin ja hänen kannattajiensa moraalittomista hirmuteoista lukiessaan ei ihmettele yhtään, miksi isot kustannusyhtiöt eivät tällaisia teoksia julkaise. Kustannusyhtiöt haluavat tarjota ihmisille sitä mitä he haluavat eli viihdettä; rauhaa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Näitäkin Koraanista toki löytyy, mutta ”rusinat pullasta” –ajattelu on tietenkin uskovaisille arkipäivää ja ns. maltillisten muslimien haluttomuus tuomita islamistien maailmanvalloitushankkeet aiheutuu todennäköisesti siitä, että he uskontonsa pyhistä teksteistä johtuen joutuvat noudattamaan jihadistista ilosanomaa ainakin ajatuksissaan.
Muhammad on muslimeille suurin esikuva ja islamin edistämiseksi lähes millainen moraalittomuus tahansa on sallittua. Uskonnon pyhien dogmien mukaan vain muslimeihin pitää soveltaa ihmisrakkauden periaatetta; muut ovat vääräuskoisia eikä heitä tarvitse kohdella ihmisinä.
Spencerin teoksesta käy ilmi, että tämä ajattelutapa on sisältynyt islamiin alusta asti. Myös ns. kirjan kansat eli kristityt ja juutalaiset ovat islamin alla toisen luokan kansalaisia, dhimmejä. Antisemitismi on sisäänrakennettuna islamin dogmeihin. Nykyajan ilmiöistä huolestuttavin on se, että niin moni länsimainen poliitikko, humanisti, feministi ja ”suvaitsevainen” omaksuu dhimmiaseman vapaaehtoisesti. Tämä johtunee siitä, etteivät he ole lukeneet Koraania sekä haditheja.
Rakentavia ehdotuksia
Musertavien faktojen ohella Spencer esittää joitakin rakentavia ehdotuksia islamin kesyttämiseksi. Hänen mukaansa ihmisten pitäisi ensinnäkin lopettaa inttämästä väitettä, että islam on rauhan uskonto. Toiseksi länsimaiden tulisi aloittaa täysimittainen Manhattan-projekti uusien energialähteiden löytämiseksi. Kolmanneksi länsimaisesta avusta täytyisi tehdä riippuvaista islamilaisen pyhän sodan ideologiasta irtisanoutumisesta. Neljänneksi amerikkalaisiin muslimien etua ajaviin järjestöihin kannattaisi vedota, että ne tekisivät islamilaisen pyhän sodan ideologian vastaista työtä. Viimeiseksi Spencer kehottaa muuttamaan maahanmuuttopolitiikkaa ottaen huomioon islamilaisen pyhän sodan ideologia. Pyhä sota on siis kuuluisa jihad. Se on jokaisen muslimin velvollisuus (ks. http://www.shiaislam.info/islaminlaki/).
Itse näen tekijän mainitsemien seikkojen ohella tärkeänä asiallisen islamtietouden levittämisen, koska varsinkin Suomessa maahanmuuttoa kannattavat poliitikot ja kansalaiset eivät näytä tuntevan islamia juuri lainkaan. Spencerin teoksen kaltaisia ”poliittisesti epäkorrekteja” islamkritiikkejä pitäisikin julkaista paljon enemmän ja myös isojen kustannusyhtiöiden toimesta. Toistaiseksi meillä on saatavilla vain kourallinen rohkeiden toisinajattelijoiden ja islamista luopuneiden kirjoja. Niin kauan kun kaikki islamkriitikot leimataan rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi tai ”islamofobiasta” kärsiviksi kiihkoilijoiksi, tilanne ei tule kehittymään parempaan suuntaan.
Jos muslimimaahanmuuttajat halutaan kotouttaa ja sekularisoida, pitää heidän uskontonsa julmimmat ja alistavimmat piirteet juuria perinteestä kokonaan pois, aivan kuten kristinuskon ja juutalaisuuden kohdalla on tapahtunut. Tässä on vain se ero, että islamin kanssa on vimmattu kiire, johtuen maahanmuuton volyymista ja demografiasta. Euroopan muslimiväestöt kasvavat korkeamman lisääntymisen vuoksi niin nopeasti, että vaikka maahanmuutto lopetettaisiin kokonaan, maanosamme islamisoitumista ei enää voi pysäyttää. Maahanmuutto muslimimaista tietenkin nopeuttaa sitä.
Jos sen sanominen ääneen, että islam ei ole rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, aiheuttaa paheksumista, mellakoita, tappouhkauksia ja sensuuria, voidaan tietenkin kysyä, onko keisarilla lainkaan vaatteita. Islamin osalta Suomen sananvapaustilanne on nähdäkseni edelleen todella heikko. Euroopan kohdallakaan ei tilanne näytä hyvältä, siitä viimeisimpänä osoituksena Geert Wildersin varsin maltilliseen ja rakentavaan Fitna-lyhytelokuvaan kohdistunut tekopyhä moralisointi ja sensuurimentaliteetti. Elokuvan tuomitsivat sekä Hollannin että Iranin hallitukset yksissä tuumin.
Koska suuret yhtiöt eivät Spencerin kirjan kaltaisia teoksia halua suomentaa, täytyy vapaa-ajattelijoiden huolehtia siitä, että pienellä budjetilla toimivien pienkustantamoiden toiminta kannattaa. Tämä tapahtuu parhaiten ostamalla näitä aidosti kriittisiä, vapaa-ajattelua edistäviä kirjoja lahjaksi perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville. Miksei myös poliitikkotuttaville.
Jos ja kun johtavissa asemissa olevat poliitikot joskus ymmärtävät, että Abdullah Tammen islamistipuolueen sanoma ja sharia eivät suinkaan ole islamin vastaisia, vaan itse asiassa kyseisen uskonnon puhdasoppisen tulkinnan suora sovellus, voivat he vähitellen oppia soveltamaan näkemyksiään myös maahanmuuttopolitiikkaan.
Tämän ohella profeetta Muhammadia palvovat ihmiset pitäisi saada ymmärtämään, että suurin osa profeetoista on vääriä profeetoita. Mielestäni Muhammad on heistä ylivoimaisesti vaarallisin, suorastaan äkkiväärä. Tämä pitäisi opettaa lapsille niin varhain kuin mahdollista. Valistuksella on siis vielä kosolti työsarkaa niin muslimi- kuin länsimaissa. Radikaali islamreformi on maailmanpoliittinen välttämättömyys ja mitä pikemmin se saadaan aikaan, sen parempi. Tieto ei välttämättä lisää tuskaa.
