Jussi K. Niemelä
(Skeptikko 4/2010)
Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)
Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)
Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.
Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.
Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.
Uusateismin puolustus
Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.
Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.
Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.
Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.
Yleistämällä olkiukkojen kimppuun
Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.
Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).
Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.
Yliluonnollisten agenttien selitys
Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.
Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.
Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.
Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.
Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).
Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.
Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.
Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.
Sielut, aaveet ja šamaanit
Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.
Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.
Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.
Jumala yliluonnollisena agenttina
Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.
Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.
Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.
