Sananvapauden marttyyri

Pääkirjoitus/Humanisti 3/2009

Jussi K. Niemelä

Tiistaina 25.8.2009 tunnettu humanitaarisen maahanmuuton vastustaja, Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho Helsingistä, oli käräjäoikeudessa syytteessä uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Syyte koski Halla-ahon internet-sivullaan julkaisemaa ”Muutama täky Illmanin Mikalle” -kirjoitusta, joka on satiirinen, moraalis-juridisia kaksoisstandardeja pilkkaava ja analysoiva teksti. Halla-aho on selkeästi, kuten jo otsikosta ilmenee, kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille, joka on tunnettu siitä, että hän puuttuu herkästi internet-kirjoittajien sananvapauteen. Illman sai vuosi sitten kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland - EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden ja yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin Internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

”Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen
ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista,
syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät
pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä.”

Illman, yhdessä vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään kanssa, pyrkii kitkemään intenetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on tietenkin hyvä, mutta keinot, joilla kansaa yritetään sivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.

Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön – sinänsä hyvinkin aiheellisen – Halla-ahon pöyristyttävästä kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka voi luokitella rasistiseksi tai muuten vain sivistymättömäksi vääristelyksi, panetteluksi ja kärjistämiseksi.

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”Aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

”Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.”

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että profeetta ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan. Heidän liittonsa 'täyttyi' Aishan ollessa 9-vuotias. ” Kirjoittajan tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapoja, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa.

Toinen syyte on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Se tuli samassa kirjoituksessa olleesta virkkeestä, jossa Halla-aho vertaa Kaleva-lehden pääkirjoituksessa ollutta arvelua suomalaisten päissään tappamisesta kansallisena, ehkä suorastaan geneettisenä erityispiirteenä, somaleihin. Virke kuuluu:

”Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.”

Halla-aho esittää, että virke on perusteltu, koska rikos- ja työttömyystilastot tukevat oletusta. Hän korostaa, ilmeisen ironisesti, että kyse on vain arvelusta. Asiayhteys ei jätä ketään epäselväksi virkkeen satiirisuudesta. Halla-aho kertoo halunneensa testata, voiko somaleista sanoa saman kuin suomalaisista. Ei voi, ei edes satiirisesti.

Mielestäni koko syyte on tekaistu ja erittäin heppoinen. Olen hyvin huolissani suomalaisten sananvapaudesta.

Islam ei kokonaisuutena ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Käytäntöä pitää arvostella ja sitä sopii arvostella hyvinkin kärkevästi. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan sairasta. Lisäksi se on yleisesti tuomittua.

Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi. On vastenmielistä, jos ihminen ei saa ajatella eri tavalla kuin minä ja vielä vastenmielisempää, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Halla-aholla on myös oltava oikeus, kuten kenellä tahansa, esittää satiirisia huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut agendansa nettisivuillaan erinomaisesti. Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, provosoida ja loukata.

Mikä pahinta, Halla-aho saa valtiollisen ammattiloukkaantumiskoneiston ansiosta marttyyrinkruunun, joka lisää hänen ja hänen poliittisesti kyseenalaisen liikkeensä suosiota. Samoin kävi eurovaaleissa hollantilaiselle Geert Wildersille, joka sai syytteen poliittista islamia sekä terrorismia kritisoineesta Fitna -lyhytelokuvastaan.

Oikeus arvostella kärkevästi islamia, kirjoittaa mediakriittistä satiiria ja pilkata valtionsyyttäjää eivät ole ainoastaan äärioikeistolaisten rasistien agendalla. Jos Halla-aho tuomitaan, siitä tulee ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Vuonna 2009 tanssitaan tosin Ramadan-tansseja.

Huolestuttavinta asiassa on se, että valtiovalta on kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa ja tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus sekä sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Toisista saa sanoa vapaasti, toisista ei. Ja näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Sananvapaus ja uskonrauha

Päivitetty versio Suomen PENin vuoden 2012 Vapaasankirjassa ilmestyneestä esseestä.

”Jos mies, joka on nainut alaikäisen tytön, omistaa hänet ennen kuin hän on täyttänyt yhdeksän vuotta ja tyttö traumautuu siitä, mies ei saa toistaa tekoansa.” -Ajatollah Khomeini: Ajatollahin ajatuksia - poliittisia, filosofisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia kannanottoja (Karisto 1980).

Julkaisen muutaman vuoden takaisen esseeni hieman lyhennettynä ja muokattuna, koska se on jälleen ajankohtainen. Luin tänään uutisen, joka liittyy suoraan asiaan. Ministeri Paula Risikon ja viranomaisten yhteistyö on johtamassa lisääntyvään valvontaan ja ilmiantoyhteiskunnan laajenemiseen. Suomi on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Jytky, Brexit, Trump, jatkoa on tämänkin uutisen valossa luvassa. Vallanpitäjät ja viranomaiset eivät ole ottaneet opikseen, päinvastoin.

Kun ihmisoikeuksia kirjataan lakiin, oikeudet ovat toisinaan ristiriidassa. Sananvapaus on demokratian edellytys. Ilman vapautta ilmaista mielipiteitä ja ajatuksia elämä moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi mahdotonta; moniarvoista yhteiskuntaa ei olisi.

Lyhyesti sanoen sananvapaus on nykyajan keskustelevalle demokratialle ja ihmisoikeuksille rakennetun hyvinvointivaltion tärkein peruskivi. En lähde tässä määrittelemään termiä enkä lukemaan lakia, koska oletan lukijan ymmärtävän sananvapauden periaatteen ja sen, miksi se on nykyaikaisissa demokraattisissa valtioissa perustuslakiin tai vastaavaan asiakirjaan kirjattu.

Demokratiaan kuuluu olennaisena osana vähemmistöjen suojeleminen enemmistön ja toisten vähemmistöjen tyrannialta sekä vihanlietsonnalta. Tähän sisältyy uskonnonvapaus eli vapaus tunnustaa ja harjoittaa tai olla tunnustamatta uskontoa. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy Suomen rikoslain mukaan, jos

"julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta".

Vähemmistöjen suojelun ohella demokratia on tietenkin todellista kansanvaltaa, koska äänestäjien valtuuttama eduskunta säätää lait. Enemmistö voi haluta lakeja, jotka suojelevat juuri heidän pyhinä pitämiään asioita toisin ajattelevien arvostelulta. Tästä aiheutuu väistämättä konflikti sananvapauden ja uskonrauhan välillä.

Uskonrauha ja jumalanpilkan kielto ovat esimerkki kristityn enemmistön aikoinaan säätämästä laista, jota vähemmistöt ja niiden suojelijat nyttemmin käyttävät usein hyväkseen kieltääkseen uskontonsa arvostelun ja jopa taiteen, jossa uskontoa käsitellään vähänkin ironisella, satiirisella, loukkaavalla tai ylipäätään negatiivisella tavalla.

Myös elinvoimaiselle kulttuurille sananvapaus on välttämätöntä. Ilman rohkeaa, uusia latuja avaavaa taidetta, tiedettä, kulttuurikritiikkiä sekä dynaamista mielipideilmastoa kulttuuri näivettyy ja pysähtyy. Älymystön roolille sananvapaus on luonnollisesti tärkein tekijä, koska ilman sananvapautta ajattelija ei saisi mielipiteitään julkisuuteen. Tässä internet on edistänyt asioita huomattavasti. 

Jokainen voi pitää ilmaista internetpäiväkirjaa ja esittää siellä nimellään tai nimimerkillä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Internetin tuomaan nopeaan muutokseen aletaan vasta nyt herätä ja kirjoittajien nauttima täydellinen vapaus sekä erityisesti räväkkä poliittissävytteinen keskustelu näyttävät huolestuttavan erityisesti vallanpitäjiä, viranomaisia ja virkamiehiä. Lakeja halutaan tiukentaa yleisen mielipiteen ohjaamiseksi suvaitsevaiseen suuntaan.

Laajalle levinnyt taipumus itsesensuuriin ja sensuuriin vaikuttaa myös yliopistoihin ja kirjakustantamoihin. Eräitä arkaluonteisia teoksia ei haluta julkaista ja jos julkaisemiseen on päädytty, teoksiin olennaisesti kuuluvia osia on jätetty pois vähemmistöjen loukkaamisen pelossa. Näin kävi esimerkiksi Yalen yliopistopainossa, joka ei uskaltanut sisällyttää Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvia niistä kertovaan tieteelliseen teokseen. Taidettakin on siistitty, jopa sensuroitu. Yhdysvalloissa Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa sana 'neekeri' on korvattu sanalla 'orja'.

Julkisuudessa on kaikesta huolimatta noin kymmenen viime vuoden aikana noussut esiin yhtäältä kärkevä uskontokritiikki pilakuvien, sarjakuvien, kirjojen, näytelmien, oopperoiden, elokuvien ja erilaisten tempausten muodossa, sekä toisaalta uskonnollisten ryhmien enemmän tai vähemmän vihamieliset reaktiot harjoitettuun uskontokritiikkiin. Viime kädessä näissä tapauksissa kyse on ollut nimenomaan uskontokritiikistä tai vähintään uskonnollisen vallankäytön sekä arveluttavan perinteen kyseenalaistamisesta, ei loukkaamisesta loukkaamisen vuoksi. On selvää, että eriävä mielipide loukkaa väistämättä sellaisia, jotka ovat asiasta toista mieltä, ja mitä tunteenomaisemmin yksilö vakaumukseensa tai kantaansa suhtautuu, sitä herkemmin hän sen kyseenalaistamisesta närkästyy.

Tarkastelen seuraavassa muutamia esimerkkitapauksia sekä Suomesta että ulkomailta, jotka kaikki ovat saaneet runsaasti huomiota mediassa. Tapaukset ovat aiheeni kannalta keskeisiä ja osoittavat mielestäni kiistatta huolestuttavan trendin, jota edellä jo sivusin. Esitän tarkastelun ohessa joitakin henkilökohtaisia huomioita ja ajatuksia liittyen näkökohtiin, joita suomalainen media ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan. Etenen aikajärjestyksessä, vanhimmasta tapauksesta tuoreimpaan.

Saatanalliset säkeet ja älymystön pelkuruus

Vuonna 1989 Iranin uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Khomeini julisti kuolemantuomion brittikirjailija Salman Rushdielle teoksesta Saatanalliset säkeet. Kirjassaan Rushdie esittää islamissa pyhänä pidetyn profeetta Muhammadin humoristisella tavalla ja kyseenalaistaa ironisesti islamin syntyä koskevia kertomuksia. Teos on fantasiapainotteinen veijaritarina, satiiri, jonka sivuteemana tekijä tarkastelee islamin syntyä ja uskonnon alkuaikojen tapahtumia. Tämä oli liikaa joillekin muslimeille, jotka kirjan julkaisun jälkeen mellakoivat murhasivat Rushdien teoksen japanilaisen kääntäjän. Muitakin kääntäjiä eri puolella maailmaa yritettiin tappaa, mutta he selvisivät nipin napin. Rushdie on joutunut piileskelemään kuolemantuomionsa julistamisesta saakka.

Eräs kristitty tuttavani puolestaan on sitä mieltä, että Saatanallisissa säkeissä Rushdie oikeastaan markkinoi islamia länsimaisille lukijoilleen hauskalla, viattomalla ja kepeällä tavalla. Tuttavani pitää tästä syystä teosta hieman kyseenalaisena. Tässä näkyy, miten eri tavalla yksilö suhtautuu uskonnolliseen satiiriin, riippuen siitä, onko kyse omasta vai vieraasta uskonnosta. Pilailun kohteen ollessa etäinen satiiri saatetaan kokea jopa uskonnon mainoksena.

Mediassa Saatanallisten säkeiden aiheuttama kohu on noussut toistuvasti esiin, viimeksi vuonna 2007, kun Englannin kuningatar aateloi Rushdien. Muslimivaltiot paheksuivat tätä yleisesti ja useassa islamilaisenemmistöisessä maassa mellakoitiin jälleen kerran.

Mitä tulee Khomeinin kuuluisaan fatwaan, meillä länsimaissa julkisuudessa Rushdieta paheksuttiin kirjan noustua otsikoihin tavalla, joka oli lähes myöntymistä uhkailijoiden vaatimuksiin. Rushdien uskontokritiikki satiirin ja ironian keinoin muuttui siis tavallaan tosielämän satiiriksi, koska valitettavan moni länsimainen uskonnollinen auktoriteetti ja niin sanottu intellektuelli oli valmis tuomitsemaan kirjailijan Khomeinin tapaan. Heidän mielestään Rushdie vain sai mitä ansaitsi. 

Myöhemmin samanlainen suhtautuminen on leimannut länsimaisia julkisia reaktioita huumorin ja ironian keinoin harjoitettavaan uskontokritiikkiin. Onneksi vainottujen kriitikkojen puolustajiakin on noussut esiin, yleensä itsekin vainon kohteeksi joutuneita.

Koska eräät muslimit vaikuttavat olevan hyvin herkkänahkaisia uskontonsa suhteen, länsimaissa on syntynyt varovaisuuden, pelon ja nöyristelyn kulttuuri, jossa niin sanottu älymystö, uskonnolliset johtajat sekä poliitikot ministereitä ja presidenttejä myöten liehittelevät väkivallalla uhkailevia uskonnollisia fanaatikkoja suvaitsevaisuuden ja uskontojen rauhanomaisen vuoropuhelun nimissä. Uskontokriitikot ja aidosti kriittiset älyköt ovat siis tällä hetkellä selkeästi vaaranalaisin vähemmistö ja heidän rohkeuttaan jatkaa kritiikkiään täytyy vain ihaillen kunnioittaa.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että lähes kaikki, elleivät jopa kaikki, menneisyyden uskontokriitikot ja uskonnollisten dogmien kyseenalaistajat ovat nyttemmin historian arvostamia henkilöitä. Myös vaikkapa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perustajahahmojen voidaan katsoa kyseenalaistaneen useita oman aikansa uskonnollisia dogmeja, perinteitä ja tapoja – usein vieläpä satiirin ja ironian keinoin. Ilman menneisyyden uskontojen arvostelua ja suoranaista ivaa nykyajan uskovilla ei olisi uskontojaan, joiden nimissä loukkaantua.

Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat

Tanskalaisessa Jyllands-Posten lehdessä syksyllä 2005 julkaistujen Muhammad-pilakuvien tapaus valottaa erinomaisesti edellä luonnostelemaani tilannetta.

Kuvat tilattiin alunperin, koska Tanskassa oli käynyt ilmi, etteivät taiteilijat uskaltaneet lähteä kuvittamaan profeetta Muhammadin elämästä kertovaa lastenkirjaa. Jyllands-Posten päätti testata, onko islam todella näin merkittävä uhka länsimaiselle sananvapaudelle. Testi onnistui – islam on erittäin suuri uhka sananvapaudelle kaikkialla.

Länsimaissa reaktio pilakuvamellakoihin oli odotettu. Poliitikot, kantaaottava ”älymystö” ja uskonnolliset johtajat nöyristelivät islamia ja paheksuivat voimakkaasti pilakuvia. Pelättiin iskuja Suomessakin. Pilakuvia ei julkaistu lehdissä, vaikka ainoa keino lopettaa raivostuneiden muslimien uhkailu tuossa tilanteessa olisi ollut julkaista pilakuvat kaikkien länsimaisten lehtien etusivulla samana päivänä. Joukkovoimaa voi käyttää rauhanomaisestikin, kuten mahatma Gandhi opetti. Kuvien julkaisu kaikissa lehdissä olisi ollut selkeä ja ryhdikäs viesti rähiseville fanaatikoille ja tuohtuneille muslimijohtajille sekä -poliitikoille (usein nämä ovat sama asia): Me emme taivu uhkailun edessä.

Mitään tällaista ei nähty – vain muutama rohkea lehti julkaisi pilakuvat ja sai palkinnoksi uhkailua sekä paheksuntaa.

Suomessa pilakuvat julkaisi jokunen internetkirjoittaja ja Suomen Sisu -niminen kansallismielinen järjestö. Sisun julkaistua pilakuvat internetsivuillaan pääministeri Matti Vanhanen pyysi sitä anteeksi muslimimailta Torinon talviolympialaisissa. Vähän tämän jälkeen Ville Ranta piirsi aiheesta sarjakuvan, jossa profeetta Muhammad esiintyy naamari päässä ja pelottelee sarjakuvapiirtäjää. Lopussa käy ilmi, että sarjakuvapiirtäjä ei suinkaan vihaa ja halveksi islamia, vaan arvostelee purevasti Matti Vanhasta, Erkki Tuomiojaa ja presidentti Tarja Halosta, jotka kukin tahollaan nöyristelivät islamin edessä sananvapauden kustannuksella. Tuomioja, joka tuolloin toimi ulkoministerinä, on sittemmin Skepsis ry:n 20-vuotisjuhlassa ateistiksi tunnustautuessaan julkisesti kertonut häpeävänsä pilakuvajupakan aikaista sananvapauden vastaista käytöstään.

Rannan sarjakuva piti julkaista pienessä Kaltio-kulttuurilehdessä. Lehden internetsivuilta se vedettiin nopeasti pois ja painetussa lehdessä sitä ei julkaistu suunnitelmien mukaan. Ranta erosi lehden palveluksesta ja häntä alusta saakka tukenut päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin.

Muita vastaavia tapauksia

Itse paavi Benedictus XVI sai vähän pilakuvajupakan jälkeen kokea, kuinka vaarallista islamin kritisoiminen voi olla. Paavi erehtyi siteeraamaan Saksassa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria. Keisari oli sanonut profeetta Muhammadin tuoneen maailmaan pahoja ja julmia asioita, muun muassa määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa sekä Vatikaania. Lisäksi Somaliassa eräs muslimioppinut kehotti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi melkoinen kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa sekä Jeesus että profeetta Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen Harmsin päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen.

Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät sekä poliittiset populistit ottavat muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten matala loukkaantumiskynnys ja siitä usein seuraava pidäkkeetön riehuminen lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja lisää maahanmuuttokriittisyyttä.

Euroopassa on nähty useita tapauksia, joiden kyseenalaisen hyödyn korjaavat maahanmuuttokritiikillä ratsastavat nationalistipoliitikot. Esimerkiksi ruotsalaistaiteilija Lars Vilks on toistuvasti joutunut uhkailun, hyökkäysten ja tappoyritysten kohteeksi piirrettyään pilakuvan profeetta Muhammadista ja tämä osaltaan on lisännyt maan poliittisen ilmapiirin luisumista kansallismieliseen suuntaan. 

Tanskassa pommipäisen profeetan piirtänyt Kurt Westergaard sai kotiinsa vieraaksi kirveellä aseistautuneen muslimin ja hiljattain muslimifanaatikkoryhmä yritti räjäyttää Jyllands-Postenin toimituksen. 

Tukholmassa Vilksin piirtämää pilakuvaakin oikeutuksen käyttänyt muslimiterroristi yritti räjäyttää itsensä keskellä jouluruuhkaa, mutta onneksi pommi laukesi ennen aikojaan. 

Hollannissa elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskelle katua vuonna 2004. Ohjaaja oli tehnyt yhdessä Ayaan Hirsi Alin kanssa naisten asemaa islamissa kriittisesti tarkastelleen elokuvan Submission. Tästä muslimifundamentalistit suuttuivat ja lopulta marokkolaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja Mohammed Bouyeri tappoi van Goghin. Ohjaajan rintaan murhaaja löi veitsen, jossa oli tappouhkaus Ayaan Hirsi Alille. 

Hirsi Ali on joutunut piileskelemään siitä asti. Hänet tunnetaan nykyään laajasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana sekä teräväkielisenä islamkriitikkona. Hirsi Ali on julkaissut kolme islamia räväkästi arvostelevaa kirjaa, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri läntistä maailmaa. Teoksista kaksi ensimmäistä, Neitsythäkki ja Pakomatkalla, on käännetty suomeksi. Hirsi Alin feministinen kritiikki on saanut useat muslimit raivon valtaan, koska islam pitää naista miestä alempana olentona. Kirjailija on myös rohkeasti puolustanut muiden vainottujen islamkriitikkojen sananvapautta länsimaisen ”älymystön” paheksunnalta ja islamistien uhkailulta.

Hiljattain yhdysvaltalainen Southern Poverty Law Center lisäsi Hirsi Alin ja brittiläisen reformistimuslimi Maajid Nawazin muslimivastaisten ekstermistien listalleen. Tämä tarkoittaa sitä, että järjestön mielestä naisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia puolustavat entiset tai nykyisetkin muslimit voivat syyllistyä muslimivastaiseen kiihotukseen. En mene tässä tarkemmin tämän käsityksen ongelmiin vaan linkitän Douglas Murrayn kirjoitukseen, jossa on sanottu kaikki olennainen.

Mitä tulee populismiin, erityisesti Hirsi Alin jalanjäljissä islamkritiikissään kulkeva, mutta omien sanojensa mukaan juutalaiskristillistä sivistystä puolustava hollantilaispoliitikko Geert Wilders on korjannut potin ja vielä entisestään lisännyt suosiotaan elokuvansa Fitna aiheuttamien oikeustoimien avulla. Wilders voi nyt oikeudessa esiintyä sananvapauden sankarimarttyyrina, aiheellisesti, koska syyttäjät vaativat hänelle vankeutta islamia varsin maltillisesti kritisoineesta elokuvasta.

Vielä muslimeja enemmän Wildersin provokaatiosta loukkaantuivat länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ja eräät poliitikot. Sen myötä Wilders sai mitä halusi, äänivyöryn kesän 2009 eurovaaleissa.

Wilders on jälleen vuonna 2016 joutumassa Hollannissa oikeuteen islamvastaisten näkemystensä vuoksi ja hänen puolueensa nauttii tällä hetkellä gallupeissa ennätyssuosiota.

Jussi Halla-ahon syyte, tuomio ja moraalirelativismin hylkääminen

Suomessa on nähty vastaava ilmiö. Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho sai 25.8.2009 Helsingin käräjäoikeudessa sakkotuomion internetkirjoituksestaan ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Halla-ahon tuomio tuli siitä, että hän kutsui kirjoituksessaan profeetta Muhammadia pedofiiliksi ja islamia pedofiiliuskonnoksi. Tuomio vahvistettiin hovioikeudessa, jonka jälkeen sekä tuomittu että syyttäjä halusivat viedä jutun korkeimpaan oikeuteen. Tätä kirjoittaessani asian käsittely on vielä kesken.

On tietenkin ilmeistä, että islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Joka tapauksessa ihmisoikeuksien vastaisia käytäntöjä pitää toki voida arvostella – myös kärkevästi, satiirin keinoin. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan rikos. Lisäksi se on moraalisesti tuomittavaa ainakin kaikkialla länsimaissa.

Profeetta Muhammad ei uskonnon perustajana voi olla inhimillisen arvostelun yläpuolella, koska yleismaailmallisen ihmisoikeuskäsityksen ja etiikan mukaan kulttuurirelativismiin nojaava moraalirelativismi on virhepäätelmään perustuva oppi. Lyhyesti sanoen relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, koska jos relativismi olisi totta, se ei olisi relativismia vaan absolutismia. Näin ollen kaikkia inhimillisiä moraalikysymyksiä voidaan tarkastella nykyajasta ja -moraalista käsin, toki aikaan ja paikkaan liittyviä vieraita perinteitä sekä tapoja ymmärtämällä, mutta niitä hyväksymättä, mikäli ne mittapuumme mukaan ovat moraalisesti tuomittavia.

Vastaavasti jos relativismi olisi totta, kukaan ei voisi arvostella ketään. Jos emme saa pilkata tai arvostella profeetta Muhammadia, eivät islaminuskoiset saa pilkata tai arvostella lehdistön- ja sananvapauttamme sekä taipumustamme uskonnollisten auktoriteettien kyseenalaistamiseen. Samoin länsimainen islaminystävä ei voisi arvostella Geert Wildersiä, koska Wildersin harjoittama politiikka ja provosointi kuuluu hänen alakulttuurinsa tapoihin. Koska relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, jonka soveltaminen käytännön tapauksiin vieläpä johtaa absurdeihin tuloksiin, se on virhepäätelmä. Relativismi pitää siis hylätä.

Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli islamilaisen perimätiedon mukaan kuusivuotias kun profeetta nai hänet ja yhdeksänvuotias, kun Muhammad vei avioliiton loppuun saakka eli otti tytön seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka kuitenkaan eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad yhtyi heihin.

On siis kiistanalaista, voidaanko ja pitääkö profeetta Muhammad luokitella pedofiiliksi. Profeetan seksuaalipatologinen diagnosointi on joka tapauksessa mahdotonta jälkikäteen. Selvää on kuitenkin se, että ottaessaan Aishan seksuaalisesti Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti. Yleismaailmallinen ihmisoikeuksille perustuva nykymoraali pitää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä yksiselitteisesti rangaistavana ja nykymaailmassa, ainakin ihmisoikeuksia kunnioittavassa oikeusvaltiossa, profeetta Muhammad varsin todennäköisesti tuomittaisiin oikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdottomaan vankeuteen.

Vastaavia tapauksia on Suomessa oikeudessa tälläkin hetkellä. Tätä kirjoittaessani syytettynä ovat muuan lestadiolaisvaikuttaja ja tämän sukulaismies. Myös katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä on paljastunut törkeitä lasten hyväksikäyttötapauksia, joita kaikkialla paitsi katolisen kirkon piirissä Vatikaanissa yleisesti paheksutaan.

Kaikissa näissä tapauksissa tuomion pitäisi käsittääkseni olla ehdoton vankeusrangaistus ja kohtalaisen pitkä. Ja mikäli profeetta Muhammad olisi syyllistynyt tekoon toistuvasti, kuten olettaa saattaa, kyseessä olisi jo törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Oli asian laita miten tahansa, Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin islamista kokonaisuutena ajattele. On mielestäni epäoikeudenmukaista, jos ihminen ei saa ajatella asioista eri tavalla kuin minä, ja vielä epäoikeudenmukaisempaa, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Kuten otsikosta ilmenee, Halla-aho on kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille. Illman tunnetaan siitä, että hän puuttuu herkästi internetkirjoittajien sananvapauteen. Hän sai vuonna 2008 kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland -EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden sekä yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

"Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista, syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä."

Illman pyrkii kitkemään internetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on utopistinen ja keinot, joilla kansaa yritetään pakkosivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.

Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön Halla-ahon provokatiivisesta kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat käsittääkseni syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän ilmeisesti takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka poliittisella vastapuolella oleva voi helposti omien käsitystensä pohjalta luokitella rasismiksi, vääristelyksi, panetteluksi ja vihanlietsomiseksi.

Halla-aho kuitenkin päättyi syytteeseen humoristisesta provokaatiostaan Mika Illmanille. Mutta myöskään kärjistämisen, provokaation, rasismin, vääristelyn, panettelun, rankkojen yleistysten tai leimaamisen käyttäminen keinoina hankkia poliittista kannatusta eivät mielestäni kuulu oikeussaliin. 

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on pykälänä lisäksi täysin mielivaltainen, niin kauan kuin vaikkapa perussuomalaisia, kokoomuslaisia tai oikeistoliberaaleja saa vapaasti leimata rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi tai natseiksi.

Sananvapaus mahdollistaa esitettyjen retoristen keinojen arvostelemisen ja se riittää. Rikoslaissa on aivan muita kohtia, joita voi tarvittaessa käyttää, kuten rikokseen yllyttäminen tai kunnianloukkaus. Näihin Jussi Halla-aho ei tietääkseni ole syyllistynyt.

Onko ikävän tosiasian mainitseminen uskonrauhan rikkomista?

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen, uskonrauhaan liittyvä, siis koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

"Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto."

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti ja ilmeisen satiirisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan”.

Kuten todettua, Muhammad yhtyi Aishaan tämän ollessa vain yhdeksänvuotias. Halla-ahon tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapaa, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa. Tämän Halla-aho onnistuu mielestäni loogisesti osoittamaan ja parodia on onnistunut.

Mitä Halla-ahon syytteestä ja tuomiosta seurasi? Hän pääsi vuonna 2011 äänivyöryllä eduskuntaan ja hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän joutui eroamaan puheenjohtajan paikalta vasta kun arvosteli jyrkästi KO:n ratkaisua omassa asiassaan. Sen jälkeen Halla-aho pääsi melkoisella äänimäärällä europarlamenttiin, jossa vaikuttaa tälläkin hetkellä. 

Tätä kirjoittaessani kolme perussuomalaista, joista yksi on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, on joutumassa oikeuteen samantyyppisestä kirjoittelusta kuin Halla-aho aikoinaan. Kaikille kolmelle – Hakkaraisen ohella kyseessä ovat Terhi Kiemunki ja Sebastian Tynkkynen – voimme siis ennustaa poliittista menestystä ja laajenevaa kansansuosiota jatkossakin.

Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Halla-aholla, kuten kenellä tahansa, on oltava oikeus esittää satiirisia sekä kärjistettyjä huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut tämän teemansa kirjoituksessaan ”Täkyjä Illmanin Mikalle” oivallisesti. Kaksoisstandardi on lisäksi Halla-ahon empiirisessä testissä kiistatta paljastunut, joten on todettava Halla-ahon olleen ja edelleen olevan oikeassa.

Räikeänä esimerkkinä kaksoisstandardista voidaan lisäksi mainita, että kun kirjailija Jari Tervo Ajankohtaisen kakkosen syksyn 2010 homoiltaan ja erityisesti kristillisdemokraatti Päivi Räsäseen vihastuneena heitti Raamatun lattialle televisiossa, poliisi ei käynnistänyt edes ennakkotutkintaa. Sen sijaan tosiasian mainitseminen profeetta Muhammadin seksuaalisista mieltymyksistä ja niiden pohjalta satiirisesti tehty looginen yleistys johti lopulta sakkotuomioon. Yhdet ovat siis tasa-arvoisempia kuin toiset.

Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, vääristellä, rienata, provosoida ja loukata.

Uskontokritiikki ja logiikka

Halla-ahon tuomio jäi korkeimmassa oikeudessa voimaan ja lisäksi siellä tuli käräjä- ja hovioikeuden päätösten vastaisesti tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Profeetta Muhammadia ja islamia koskevasta osasta tuli samalla ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Nyt ei edes ole Kekkosta armahtamassa kirjailijaa, joka teoksessaan rohkeni pilkata Jumalaa. Tilanne on huolestuttava.

Lisäksi islamilaisten maiden järjestö OIC lobbaa YK:ssa ja EU:ssa vuosi toisensa jälkeen uskonnon halventamisen estävää lainsäädäntöä. Näyttää siltä, ettei heidän tarvitse lobata Irlannissa, Iso-Britanniassa eikä Suomessa.

Valtiovalta on monessa Euroopan maassa kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä ainakin Suomessa tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus ja sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Tästä johtuen on vielä syytä tarkastella lähemmin Halla-ahon tuomion erästä kohtaa. Käräjäoikeus perustelee ratkaisuaan näin:

"Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa."

Perustelu relativoi eli suhteellistaa teologian, paitsi fideismin, joka jo lähtökohtaisesti hylkää rationaalisuuden. Perustelu siis arvatenkin loukkaa rationaalisia uskovaisia enemmän kuin kaikki Halla-ahon provokaatiot yhteensä. Jos tuomarin mielestä uskontojen kaikki väitteet ovat järkiperustelujen ja logiikan tuolla puolen, hänen on käsittääkseni johdonmukaisuuden nimissä oltava sitä mieltä, että valtaosa kristillistä, juutalaista ja islamilaista teologiaa on käytännössä mahdotonta.

Samoin tuomarista tulee tällaisessa oikeuskäytännössä uskonoppinut tai jopa sellaisen yläpuolella oleva absoluuttinen taho, jolla on yksinoikeus määritellä, mikä uskonnossa on loogista ja mikä suhteellista. Tässä tapauksessa tuomari on siis sitä mieltä, että ”uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”.

Kuten aiemmin totesin, relativismi on virhepäätelmä ja sellaisena hylättävä. Tuomarin mielestä relativismi on kuitenkin ainoa tapa suhtautua uskontoon. Näin mikä tahansa uskontoon liittyvä väite on yhtä oikea ja tuomari kumoaa itsensä. Samalla tuomari tietenkin kumoaa Jussi Halla-ahon tuomion perusteet. 

Miten Halla-aho muka voi olla väärässä, jos otetaan kirjaimellisesti tuomioon kirjattu perustelu ”objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista”? Toisin sanoen mikä tahansa suhteellinen totuus käy, mukaan lukien Halla-ahon suhteellinen ja ilmeisen leikkimielinen totuus, jonka mukaan islam on pedofiiliuskonto.

YK, sananvapaus ja uskonrauha

Kansainvälisessä mediassa on viime vuoden aikana keskusteltu kriittisesti uskontojen halventamisen eli jumalanpilkan vastaisesta julkilausumasta, joka hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja myöhemmin yleiskokouksessa.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – vuosia jatkuneesta pyrkimyksestä käytännössä estää islamkritiikki. Järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota, jäsenmaihin lukeutuvat esimerkiksi Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten maiden versio ”ihmisoikeuksista”. Tässä versiossa islam menee aina ihmisoikeuksien edelle.

OIC:n jäsenvaltioiden suhtautuminen islamiin tietenkin vaihtelee, mutta järjestö itse ei näyttäisi kannattavan ainakaan islamin aivan maltillisimpia versioita. Itse asiassa OIC:n ihmisoikeusneuvostossa tekemä aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on islamin oppien tuomisesta kansainväliseen politiikkaan. Järjestö siis pyrkii nyt käytännössä rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa.

OIC:n julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun siellä voimakkaaseen kansallismielisyyteen liittyy läheisesti ortodoksikristillisyys. Ihmisoikeuksien kunnioittamisesta kyseisiä valtioita ei voida kiittää. Yhdistävä tekijä on siis löytynyt.

Huomion arvoista tässä on myös se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti terrorisminvastaista sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan, mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma tai ainakaan islamin halventamista, islamofobiaa.

Uskontojen halventamisen kieltävä päätöslauselma on ristiriidassa monen YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on siis tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten, usein antidemokraattisten, intressiliittoumien kulissi. Sen ohella siitä on tullut instituutio, jossa epädemokraattiset valtiot voivat ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Maailman tunnetuin holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad, käytti huhtikuussa 2009 YK:n rasisminvastaista konferenssia antisemitismin edistämiseen. Ironista asiassa on se, että kyse oli selvästi juutalaisuuden eli uskonnon halventamisesta.

Muiden järjestöjen ohella eri maiden PEN-keskukset ovat ilmaisseet huolensa YK:n toimielimissä esitetyistä vaatimuksista. Suomen PENin puheenjohtaja Lauri Otonkoski mainitsi asian alustuksessaan Guillermo Farinasille myönnetyn Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon jakoon liittyneessä seminaarissa 15.12.2010:

"PEN katsoo, että ihmisoikeudet suojelevat ihmisiä yksilöinä, eivät instituutioita tai uskontoja. Uskontojen halventamisen kriminalisointi estää merkittävällä tavalla kriittistä keskustelua uskontojen varjolla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Se myös tarjoaa ääriliikkeille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa sananvapauden marttyyreina."

Pakistan ja vähemmistöjen oikeudet

Pakistania voidaan pitää hyvänä testinä OIC:n pyrkimyksille suojella vähemmistöjä jumalanpilkan kieltävillä säädöksillä. Kristitty 45-vuotias Asia Bibi, viiden lapsen äiti, tuomittiin Pakistanissa kuolemaan jumalanpilkasta. Bibi oli riitaantunut musliminaisten kanssa, koska nämä olivat kieltäytyneet juomasta Bibin kantamaa vettä. Naisten mukaan vesi oli saastunutta, koska Bibi ei-muslimina oli epäpuhdas. He kertoivat paikalliselle uskonnolliselle johtajalle, että Bibi oli lausunut herran nimen turhaan. Tuomari päätti, että Bibi piti teloittaa hirttämällä.

Pakistanilaispoliitikko Salman Taseer asettui julkisesti vastustamaan Pakistanin kansan suosimaa jumalanpilkkalakia ja sai maksaa siitä hengellään. Taseerin ampui konstaapeli Malik Mumtaz Quadri, joka sanoi tehneensä teon, koska Tasheer oli pilkannut profeetta Muhammadia. Quadri kuului eliittipoliisiin, joka toimi Taseerin henkivartiostona. Pidätyksen jälkeen jotkut Quadrin kannattajat heittelivät hänen päälleen ruusunlehtiä. Tekoa juhlittiin ja ylistettiin.

Näyttää siis siltä, että ainakaan kansainvälisesti islam ei ole erityissuojelun tarpeessa. Päinvastoin. Ihmisoikeuksia puolustavat aktivistit tarvitsevat suojelua islamin nimissä toistuvasti harjoitetulta väkivallalta.

Loppupäätelmiä

Islamismin näkyminen mediassa esimerkiksi WTC-iskujen ja Al-Qaidan myötä sekä toisaalta muslimien lisääntynyt muutto länsimaihin ovat saaneet aikaan sen, että uskontokritiikki on noussut pinnalle viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan uudella tavalla. Kritiikin kohteena ei missään nimessä ole ollut pelkkä islam, vaan ylipäätään uskonnolliset käsitykset ja niiden ristiriita rationalistis-humanistisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa. Islam on viime aikoina valikoitunut pääasialliseksi kritiikin kohteeksi juuri siksi, että sen nimissä ihmisoikeuksia on poljettu erityisen räikeästi.

Myös islamilaisessa maailmassa valistuneempi väestö alkaa olla kyllästynyt korruptoituneisiin, itsevaltaisiin ja usein myös teokraattisiin hallituksiin. Kansa on noussut barrikadeille ainakin Iranissa, Tunisiassa, Jemenissä, Jordaniassa, Egyptissä ja Sudanissa. Pitäisikö näissä maissa kapinoivien muslimien sananvapautta rajoittaa, koska heidän kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan valtaapitäviin itsevaltiaisiin, islamisteihin tai toisinaan myös valtaa de facto käyttäviin vanhoillisiin muslimioppineisiin?

Sitä paitsi sananvapauden rajoitukset vakaumusten suojelemiseksi kääntyvät välittömästi juuri muslimeja vastaan. Tästä on useita esimerkkejä Pakistanin ohella myös Iso-Britanniasta. Kenan Malik esittelee niitä erinomaisessa teoksessaan From Fatwa to Jihad – The Rushdie Affair and Its Legacy (Atlantic Books 2009).

Liberaalin käsityksen mukaan mikään pyhänä pidetty kirjoitus tai myyttinen hahmo ei ole arvoasteikossa ylempänä kuin perustavanlaatuiset ihmisoikeudet. Sanoilla saa tehdä mitä vain, ja ainoastaan ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa ja ajatuksiinsa on täysin suojattu asia.

Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole pysyviä, muuttumattomia elementtejä, jotka voitaisiin turvata ainoastaan kirjaamalla ne lakeihin. Näihin vapauksiin ja mahdollisuuksiin toteuttaa niitä vaikuttavat lainsäädännön lisäksi muun muassa viranomaisten tapa tulkita lakia sekä median omaksumat käytännöt.

Julkinen keskustelu ja tämän tarkastelun alussa mainittu kulttuuridynamiikka edellyttävät jatkuvaa hereillä olemista sananvapauden suhteen. Tällä hetkellä ilmassa on selkeitä sanan- ja ilmaisunvapauden uhkia, erityisesti viranomaisten ja hallituksen taholta.

Sananvapauden säilyminen laajana vaatii jatkuvaa aktiivista koettelua. Yhteiskunnassa, jossa näitä vapauksia ei silloin tällöin testata, niitä ei luultavasti juuri olekaan.

Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske teki tänään päätöksen syyttää Jussi Halla-ahoa ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” sekä ”uskonrauhan rikkomisesta”. Mielestäni Kalskeen valitsemat kohdat Halla-ahon kirjoituksista eivät alkuunkaan riitä perusteluiksi syytteelle, koska ne ovat selkeästi ”täkyjä” ja ilmeisen ironisia tarkoitukseltaan. ”Geeniperuste” on erityisen huono, koska sillä Halla-aho nimenomaan halusi testata, saako somalialaistaustaisista sanoa samaa kuin suomalaisista. Ei näemmä saa, edes retorisesti.

Halla-ahon uskontokritiikki sen sijaan liittyy erittäin elimellisesti hänen poliittiseen tavoitteeseensa, humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen. Halla-ahon uskontokritiikki kohdistuu näet pääsääntöisesti islamiin sekä kristinuskoon sikäli, kuin se islamia myötäilee tai puolustelee.

Itse olen Vihreä enkä vastusta maahanmuuttoa, koska mielestäni Suomi on tässä suhteessa menossa parempaan suuntaan koko ajan, mutta islamia olen vapaa-ajattelijana ja ateistina arvostellut siinä missä Halla-ahokin. Omista kirjoituksistani löytyy kohtia, jotka ovat yhtä kärkeviä kuin ne tarkoitukselliset ”täkypalat”, jotka Halla-aho blogilleen laittoi.

Sananvapauteen kuuluu olennaisena osana vapaus loukata ja erityisesti uskontokritiikki on tunnetusti erittäin herkkä alue. Jopa maltillinen teisti loukkaantuu herkästi, jos hänen uskomuksiaan lähtee kyseenalaistamaan. Tästä syystä sanan- ja uskonnonvapaus – kaksi perustavanlaatuista ihmisoikeutta – joutuvat usein törmäyskurssille.

Itse olen valinnut sananvapauden kannattamisen enkä ole tehnyt elämässäni yhtään tutkintapyyntöä kunnianloukkauksesta tai vastaavasta. Olisin kyllä voinut sellaisia tehdä, mutten ole halunnut, koska sananvapaus ja omantunnonvapaus ovat minulle erittäin tärkeitä.

Yritän nykyisin harjoittaa uskontokritiikkiä tavalla, joka ei tarkoituksella pyri ketään uskonnollista ihmistä loukkaamaan, mutta toisaalta uskonnolliset tahot ovat itse erittäin herkkiä loukkaamaan niitä, jotka heitä uskaltautuvat kritisoimaan. Tästä olen kirjoittanut tällä blogilla paljon ja tulen kirjoittamaan.

Kuten Geert Wildersin Fitna-lyhytelokuvaa käsitelleessä esseessäni kirjoitan, jos vaikkapa islam todella olisi rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, niille, jotka väittävät, että se tosiasiassa tarjoaa tekosyyn väkivaltaan, sortoon ja terroriin, naureskeltaisiin. Sen sijaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Islam on kritiikkinsä ja kriitikkonsa ansainnut.

Samalla haluan korostaa myös itänaapurissamme yleistyvää vaarallista nationalismin ja ortodoksikristillisyyden liittoa. Suomessakin on kiihkovenäläismielisiä tahoja, jotka harjoittavat aggressiivista vihapropagandaa etenkin Baltian maita ja niiden asukkaita sekä niistä Suomeen muuttaneita ihmisiä kohtaan. Tätäkin ikävää toimintaa pitää voida kritisoida ilman pelkoa sananvapauden menettämisestä. Virolaisia haukkuvat tahot ovatkin erittäin hanakoita vetoamaan juuri sananvapauteen, siis omaansa. Muiden sananvapautta he pyrkivät aktiivisesti estämään tai sanoman merkitystä vähättelemään.

Olen Jussi Halla-ahon kanssa poliittisesti täysin eri linjoilla lähes kaikissa asioissa, mutta toivon kaikesta sydämestäni, ettei häntä tuomita Kalskeen ajamista syytteistä. Aivan kuten Geert Wilders Hollannissa, myös Halla-aho osaa jo kerätä poliittiset irtopisteet ja tällainen naurettava näytösoikeudenkäynti tulee eittämättä vain kasvattamaan hänen suosiotaan.

Muutama herkullinen luu sananvapauden vahtikoirille

Perussuomalaisten sitoutumaton kaupunginvaltuutettu, humanitaarista maahanmuuttoa fanaattisesti vastustava moraaliltaan kyseenalainen tilastovääristelijä ja törkybloggaaja Jussi Halla-aho on tänään ollut Helsingissä käräjäoikeudessa blogikirjoituksestaan Muutama täky Illmanin Mikalle. Syyttäjä vaati oikeudenkäynnissä Halla-aholle ehdollista vankeutta tai tuntuvaa sakkoa Halla-ahon satiirisesta kirjoituksesta.

Siteeraan tässä ohimennen Halla-ahon mainittua kirjoitusta, josko minutkin joku haastaisi oikeuteen. Olen tosin jo aiemmin Vapaa-ajattelija -lehdessä ja tällä blogilla uudelleen julkaistussa arviossani Robert Spencerin profeetta Muhammadia käsittelevästä teoksesta kutsunut islamin profeettaa pedofiiliksi. Mainittu teksti löytyy myös uskomaton.fi -nettisivulta. Kutsua kuulusteluihin ei ole kuulunut. Vielä.

Eroan Halla-ahosta siinä, että mielestäni islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Mielestäni käytäntöä pitää arvostella ja sitä sopii arvostella hyvinkin kärkevästi. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan sairasta. Lisäksi se on yleisesti tuomittua. Hyvä niin. Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli perimätiedon mukaan 9-vuotias kun Muhammad otti hänet seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad heidät otti. Hyvä niin. En osaa sanoa, voiko ja pitääkö profeetta Muhammad tämän perusteella luokitella pedofiiksi. Se on joka tapauksessa mahdotonta näin jälkikäteen. Selvää on vain se, että ottaessaan Aishan Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin ajattele. Mielestäni on vastenmielistä, jos ihminen ei saa ajatella eri tavalla kuin minä ja vielä vastenmielisempää, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Eroan Halla-ahosta myös siinä, etten edes satiirisessa asiayhteydessä sanoisi, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Halla-aho on näin humoristisesti sanonut ja on tänään ollut siitä syytteessä. Tämä on käsittääkseni Suomen oikeuslaitokselle häpeäksi. Halla-aholla on ollut paljon kärjekkäämpiä ja törkyisempiä kirjoituksia, joista tutkintapyyntöjä tai syytteitä ei ole tullut. Miksi siis mainitusta täkyblogista, joka on ilmiselvää parodiaa?

Jos tämä lyhyt blogimerkintäni – joka on sananvapaudesta huolestuneen toimittajan ja kansalaisen julkista pohdiskelua - loukkaa valtion virkamiehiä, otan osaa.

Mytologialla myyttejä vastaan

Jussi K. Niemelä (Humanisti 4/2009)

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho (Otava 2009)

Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut omituisen kirjan. Nuorempana hän kritisoi ansiokkaasti suomettumista ja suomalaispoliitikkojen, -tutkijoiden sekä -toimittajien rähmällään oloa, mutta nyt tekijä on itse rähmällään samaan suuntaan, itään. Kansakunta rähmällään – Suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991) näyttää kirjailijalta jo unohtuneen. Joka ei muista historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, laukoi George Santayana aikoinaan. Näin on päässyt käymään myös professori Vihavaiselle. On huolestuttavaa tai oireellista, että tekijä unohtaa kokonaan oman varhaisemman teoksensa varoitukset.

Kirjailija pyrkii osoittamaan, että länsimaat ovat tuhon partaalla barbaarisen viihde- ja nuorisokulttuurin sekä maahanmuuton takia. Vihavaisen teesit ovat synkkiä. Ne perustuvat pitkälti Oswald Spenglerin kulttuuripessimismiin ja muistuttavat varsin läheisesti maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-ahon ajatuksia.

Vihavainen haluaa maahanmuuttokriitikkojen tavoin olla poliittisesti epäkorrekti. Hän myös kritisoi postmodernismia huomaamatta olevansa itsekin postmodernisti. Tekijä arvostelee tolkienilaista mustavalkoajattelua ja harrastaa sitä siinä sivussa. Tolkien on yksi Halla-ahon lempikirjailijoista. Sitä Vihavainen ei mainitse.

Oudointa Vihavaisen näkemyksissä on nyky-Venäjän epäkriittinen ihailu, joka menee slavofilian puolelle. Primitiivinen kyläkollektivismi, venäläisen sielun syvyys, on professorin ratkaisu länsimaiden tuhoon. Hän esittää, että meidän tulisi liittyä Venäjään. En saanut selkoa, tarkoittaako hän valtioliittoa vai pelkkää kulttuurista liittoa. Ilmeisesti molempia. Ilmeisesti ortodoksinen bysanttilaisuus on professorin mielestä ainoa turva rappiota vastaan.

Poroporvarillisuus kunniaan

Erityisesti Vihavaista korpeaa nuorten harrastama ruumiinosien lävistäminen ja goottilaiset vaatteet. Tuska -festivaali ei nauti professorin suosiota. Nuoriso on turmeltunutta ja ipso facto todistaa Vihavaisen spengleriläisen teesin länsimaiden tuhosta. Vihavainen suhtautuu nuorisoon hyvin poroporvarillisesti. Näin vanhat viisaat miehet ja moralistiset vanhatpiiat ovat aina suhtautuneet nuorisoon. Aina. Ei mitään uutta auringon alla.

Mieleen tulee väistämättä Linkolaa ihaillut edesmennyt akateemikkomme Georg Henrik von Wright, joka myös oli Spenglerinsä lukenut. Akateemikkomme ei ymmärtänyt taiteen olemusta eikä dynamiikkaa, jolloin hänen taidekäsityksensä ja -makunsa jämähti renessanssiin sekä Mozartiin. Mutta miksi ihmeessä nykytaiteilijoiden pitäisi maalata kuten Michelangelo tai säveltää kuten Wolfgang Amadeus?

Taiteen olemus on kapina, kumous, vallankumous. Jokainen taiteilija haluaa ylittää edeltäjiensä saavutukset. Taide on dynaamista – se ei toista opittua vaan uudistaa sitä.

Tuhoaako islam lännen?

Kuten Halla-aho, Vihavainen näkee islamin ja muslimien korkean syntyvyyden länsimaisen kulttuurin suurimpana uhkana. Maahanmuuttoa professori ei siis näytä kannattavan. Sen sijaan hän kuvittelee, että liittoutuminen Venäjän kanssa – dekadentin lännen, Euroopan ja Yhdysvaltain asemesta – pelastaa länsimaisesta kulttuurista sen mitä pelastamisen arvoista on.

Vihavainen ei analysoi islamia, hänelle uskonto on yksi möhkäle ilman nyansseja. Hän vain leimaa, aivan kuten Halla-aho seuraajineen. Professori ei tunne islamilaista perinnettä eikä näytä tietävän, että on myös maltillisia, maallistuneita muslimeja. Nämä vastustavat islamilaista fundamentalismia siinä missä kaikki muutkin demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat ihmiset. Tällaisia muslimeja on paljon enemmän kuin fanaattisia islamisteja. Vihavainen ei mainitse tätä tosiasiaa teoksessaan. Hän ei myöskään tunne Euroopan moniarvoista, pluralistista historiaa. Se on Euroopan voima, sekä sen että Yhdysvaltain menestyksen salaisuus.

Tekijä on erikoistunut Venäjän historiaan eikä ole selvillä maan tulevaisuudesta. Siksi hänen ratkaisuehdotuksensa on varsin outo. Itänaapuri on puolustusministeriömme julkaisemassa Russia of Challenges -raportissa (2008) referoidun ennusteen mukaan muslimienemmistöinen lähitulevaisuudessa, englanninkielisen Pravdan mukaan itse asiassa jo vuonna 2050 (Pravda 21.7.2008): ”Muslimitasavaltojen korkean syntyvyyden vuoksi islamista tulee todennäköisesti Venäjän pääuskonto vuoteen 2050 mennessä”. Maan presidentti Dmitri Medvedev sanoi kesäkuussa Kairossa, että ”Venäjä ei etsi ystävyyttä muslimimaailman kanssa: maamme on orgaaninen osa sitä maailmaa” (Georgian Daily, 24.6.2009).

Skenaario on todennäköinen, mutta Vihavainen ei näytä tietävän siitä mitään. Mitään realistisia ratkaisuja professori ei tuomiopäivän profetioihinsa tarjoile eikä edes halua pohtia sellaisia. Niiden sijaan hän takertuu turvalliseen mytologiaan.

Länsimaiden tuho on Sergio Leonen syytä

Myönnän, etten ole koskaan saanut luettua Spengleriä, koska G.H. von Wright on pelotellut minut siinä suhteessa erinomaisesti. Muistelen tässä kohdin Yrjö Ahmavaaran purevaa von Wright -kritiikkiä teoksessa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987). Siihen ei ole mitään lisättävää.

Kuten todettua, nuorisokulttuuria Vihavainen ei halua edes yrittää ymmärtää. Sekin on professorille barbariaa ja henkisesti tyhjää hapatusta. Vihavaisen mielestä italowesternit ovat aiheuttaneet länsimaissa väkivaltakulttuurin nousun. Rikollisia ei pitäisi ymmärtää ollenkaan.

Pahinta on, että italowesternissä tappajasta on tehty sankari. Vihavainen ei tunne näiltä osin maailmanhistoriaa. Vanhimmat sankarit ovat olleet varsin miehisiä miehiä, heitä tapaa jo vanhimmassa säilyneessä dokumentissa, Gilgamesh-eepoksessa. Myös Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä vaikkapa Vanha Testamentti sisältävät runsaasti väkivallan ja sodan ihailua. Vihavainen ei noteeraa tätä.

Erityisesti amerikkalaisuus ja Yhdysvallat ovat professorin hampaissa. Kulttuurisesti Vihavainen on nostalgikko, joka kaipaa menneisyyteen. Myyttiin. Omaan mielikuvitukseensa.

Lisäksi professori on tavattoman epäjohdonmukainen. Ratkaisuna ongelmiin hän tarjoilee venäläisyyttä, nykyvenäläisyyttä, putinilaista ”suvereenia demokratiaa”. Se on militaristista ja väkivaltaista. Tosin tätä tosiasiaa tekijä ei mainitse, mutta tiedotusvälineitä seuraavalle seikka on ilmeinen.

Olkaamme bysanttilaisia!

Vihavainen muistaa ohimennen mainita, että venäläiset ovat geneettisesti suomalaisten lähisukulaisia. Ruotsalaisia professori ei mainitse. Ilmeisesti, koska Ruotsi on turmeltunut länsimaa. Niin, siellä on vieläpä Vihavaisen kammoamia maahanmuuttajia ja pakolaisia.

Suomeen professori ei muslimeja tai mustaihoisia ”neekereitä” halua, koska pitää ”multikulturalismia” länsimaiden tuhon keskeisenä aiheuttajana. Venäläisten maahanmuutosta ja vaikkapa inkeriläisten paluumuuttajanuorten huumeongelmista Vihavainen ei kanna huolta.

Teos löytää eittämättä tiensä perussuomalaisten ja hommafoorumilaisten kirjahyllyyn eiralaisprofeetta Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä -omakustanteen viereen.

Ihmisen muisti on hämmästyttävän lyhyt. Vuonna 1991 Vihavainen näet kirjoitti (s. 13):

”... historia on ikuinen veijari, joka tekee kaikille temppujaan, pettäen ennusteet ja odotukset. Jokaista aikakautta on tarkasteltava sen omien edellytysten pohjalta, emmekä me itsekään voine edeltäjiämme paremmin tietää, millaista tulevaisuutta olemme loppujen lopuksi valitsemassa. Odotuksemme ja käsityksemme nykyajasta saattavat olla yhtä epärealistisia kuin ne milteipä säännönmukaisesti ovat olleet kaikilla tämän vuosisadan ihmisillä. Siitä huolimatta meidän tulee olla kriittisiä menneisyyteen nähden ja tutkia esimerkiksi sitä, missä määrin älyllistä miljöötämme hallitsi kritiikitön toiveajattelu, tai sitä missä määrin meillä suhteessa Neuvostoliittoon syntyi ja esiintyi lieveilmiöitä, jotka eivät palvelleet maan etua vaan vahingoittivat sitä tai jotka eivät olleet pyrkimystä maan edun vaan oman edun tai oman kuppikunnan intressien palvelemiseksi.”

Vihavaisen näkemykset ovat venäläistä tuontitavaraa. Putinin ”suvereenin demokratian” rasismi ja muukalaisviha aiheuttavat näköjään uussuomettuneisuutta akateemisissa piireissämme. Professorit, dosentit ja tohtorit lankeavat toinen toisensa perään slavofiiliseen mytologiaan ja ryhtyvät suurvenäläisen nationalismin asianajajiksi. He ovat nykyajan stalinisteja.

Viimeisiä viedään – vai viedäänkö?

Jussi K. Niemelä

Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).

Kirja-arvio, Humanisti 1/2010

Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.

Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.

Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.

Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.

Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.

Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.

Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.

Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.

Islam, länsi ja sananvapaus

Islamilainen oikeus ja lait vaativat, ettei islamilaisessa maailmassa sallita anti-islamilaisen hallituksen olemassaoloa eikä sellaistakaan, josta vastaavat eivät hoida asioita täysin Islamin lakien mukaan. Maallisen poliittisen järjestelmän pystyttäminen on islamilaisen järjestyksen jarru. Maallinen valta, olkoon se laadultaan millainen tahansa, on ehdottomasti ateistinen, Saatanan luomus; velvollisuutemme on se kaataa ja taistella sen vaikutusta vastaan. ”Saatanallinen” valta voi synnyttää maan päällä vain korruptiota, se on törkein paha, jota vastaan on taisteltava säälimättömästi ja hävitettävä se. Siihen ei ole muita keinoja kuin kaataa kaikki hallitukset, jotka eivät rakennu islamilaisille periaatteille ja jotka siis ovat turmeltuneita ja epärehellisiä, ja hajottaa ne petolliset, mädät, tyrannimaiset ja epäoikeudenmukaiset järjestelmät, jotka ovat niitten kivijalkana. Se ei ole vain meidän iranilaisten, vaan maailman kaikkien islamilaisten velvollisuus. Kaikissa islamilaisissa maissa johdettakoon poliittista islamilaista vallankumousta lopulliseen voittoon. -Ajatollah Khomeini

Uskonnoista erityisesti islam on tällä hetkellä vakava uhka ihmisoikeuksille ympäri maailman. Islamilaisissa valtioissa ihmisoikeustilanne on pääsääntöisesti todella heikko ja nyt ihmisoikeuksia pyritään voimakkaasti rajoittamaan myös länsimaissa.

Moni ei uskalla tai halua sanoa tätä ääneen, mutta totta se on. Mikään muu uskonto ei saa kannattajiaan sellaiseen raivoon kuin islam. Aina kun profeetta Muhammadia tai hänen uskontoaan vähänkin kriittisesti tarkastellaan tai pilkataan, globaali uutisvirta täyttyy mellakoivien, mieltään osoittavien muslimien kuvista.

Koko läntinen maailma saa kantaa pilakuvapiirtäjien, satiirikkojen, elokuvaohjaajien, historioitsijoiden ja kriitikoiden oletettuja syntejä harteillaan. Profeetan ja islamin pilkkaamisesta suuttuvat muslimit vihaavat läntistä sanan- ja uskonnonvapautta – vapautta ylipäätään.

Tunnetuin esimerkki on eittämättä Muhammad-pilakuvajupakka.

Tanskalainen sanomalehti Jyllands-Posten tilasi vuoden 2005 syksyllä pilapiirtäjiltä kuvia profeetta Muhammadista. 

Pilakuvat saivat alkunsa varsin aiheellisesta huolesta. Yksikään tanskalainen taiteilija ei uskaltanut lähteä kuvittamaan profeetta Muhammadista kertovaa lastenkirjaa. Pilakuvia jokunen rohkea piirtäjä uskaltautui piirtämään. Kyseessä oli eräänlainen lehdistön-, ilmaisun- ja sananvapauden testi, joka paljasti, että taiteilijoiden pelkoon oli aihetta. Muslimien reaktio ei kuitenkaan ollut välitön.

Tanskassa asunut Ahmed Abu Laban kiersi muutaman muun imaamin kanssa tammi-helmikuun vaihteessa 2006 muslimimaissa kiihottamassa kansaa ja johtajia pilakuvien johdosta. Kuvat, joita he muslimimaissa esittelivät, olivat väärennöksiä.

Abu Laban

Abu Labanin kumppaneineen kuitenkin onnistui: maailmanlaajuinen kohu oli valmis.

Monet muslimivaltiot laittoivat kaikki tanskalaisyhtiö Arlan tuotteet boikottiin. Mielenosoittajat uhkasivat Tanskan ja Norjan suurlähetystöjä. Tanskan lippuja tallottiin ja poltettiin mielenosoituksissa. Tanskan Damaskoksen lähetystö sytytettiin tuleen. Muualla yritykset onnistuttiin estämään. Myös Norjan lähetystö yritettiin polttaa. Indonesiassa jopa hyökättiin rakennukseen jossa Tanskan suurlähetystö sijaitsee, mutta onneksi mellakoitsijat eivät päässeet lähetystöön asti.

Norjasta turvapaikan saanut muslimifundamentalisti mullah Krekar julisti sodan naapurimaalleen Tanskalle. Hän jäi kuitenkin Norjassa yksin julistuksineen. Nykyään mullah Krekar asuu vankilassa. Hän on väkivaltainen ja fanaattinen mies, joka tuomittiin Oslossa lopulta kuudeksi vuodeksi vankeuteen tappouhkauksista vuonna 2012.

Mullah Krekar

Poliitikkojen reaktio pilakuvajupakkaan

Nyttemmin edesmennyt helsinkiläisimaami Khodr Chehab kertoi pilakuvakohun aikaan televisiossa boikotoivansa tanskalaisia tuotteita ja kehotti kaikkia maailman muslimeja seuraamaan esimerkkiä. Suomessa asuneen Chehabinkin mielestä siis yhden tanskalaislehden pilakuvat olivat kaikkien tanskalaisten syy.

Imaami Khodr Chehab

Tämä osoittaa, että imaami ei ymmärrä länsimaisesta lehdistönvapaudesta eikä moraalisesta vastuusta mitään. Chehab paljasti lausunnollaan olevansa kollektivisti, joka vaatii kollektiivista rangaistusta itsenäisen toimijan teolle. Jos länsimaissa ajateltaisiin samalla tavalla, Tanskan poltettu lähetystö Damaskoksessa olisi kaikkien syyrialaisten vika. Oikeuskäsityksissä on siis melkoisia eroja maahanmuuttajaimaamien ja meidän länsimaisten ihmisten välillä.

Itsemurhaiskuillakin Tanskaa ja Norjaa uhattiin. Muutamaa vuotta myöhemmin yksi fanaatikko pääsi jo pilapiirtäjä Kurt Westergaardin lähituntumaan, mutta ei onneksi onnistunut tappamaan vanhaa miestä. Aseena tanskalaismuslimilla oli kirves.

Äärijärjestöjen edustajat julistivat kohun tuoksinassa, että uhkailu on osa heidän ilmaisunvapauttaan. Kuitenkaan länsimaiseen ilmaisunvapauteen uhkailu ei kuulu. Mullah Krekar sai kokea sen omakohtaisesti. Kun tarpeeksi uhoaa ja uhkailee, päätyy leivättömän pöydän ääreen.

Ilmaisunvapaus voi olla satiiria, pistävää ja purevaa toisen arvojen sekä vakaumuksen kyseenalaistamista, mutta uhkailu ja väkivalta eivät siihen lukeudu. Kiihotus kansanryhmää vastaan on myös kaikissa oikeusvaltioissa lailla kielletty. Eipä silti, että fanaatikot laeista olisivat koskaan välittäneet. Jokainen tekosyy kelpaa riehumisen ja pommi-iskujen taakse. Irvokasta tässä on se, että tämä tehdään islamin ja muslimien kunnian nimissä. Oikeasti mokomaa käytöstä pitäisi tietenkin syvästi hävetä.

Huolestuttavinta toistuvissa kohuissa on se, että eräät länsimaiset päätoimittajat, poliitikot ja virkamiehet ovat lähteneet muslimifanatismin tielle. Fundamentalistien liehakoitsijoihin ei kuulu Tanskan entinen pääministeri Anders Fogh Rasmussen, joka ei suostunut hallituksen nimissä anteeksipyyntöjä muslimeille esittämään. Tuo oli juuri oikea asenne. Sananvapaudesta ei tingitä, eikä lehtien julkaisupolitiikka länsimaisen oikeusvaltion hallitukselle kuulu.

Sen sijaan Suomen tuolloinen ja nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja oli valmis tästä oikeudesta osittain luopumaan.

Näin Tuomioja kirjoitti internetsivuillaan:

”Tanskalaisen Jyllands-Postenin jo syyskuussa julkaisemat pilapiirrokset ovat synnyttäneet kohtuuttomaan kohun ja suoranaisen kriisin. Itsestään selvää on, että kaikkien EU-maiden on yhdessä tuomittava ja torjuttava kaikki asiaan liitetty väkivalta tai sillä uhkaaminen samoin kuin kauppasuhteisiin puuttuminen. Sananvapaus ei voi olla kaupan eikä suhteellista.”

Tuomiojan aloituskorkeus on komea, mutta sitä seuraa typerryttävä rimanalitus:

”Samalla on kuitenkin todettava – ja tämän teen henkilönä joka ei itse kuulu mihinkään uskontokuntaan – ettei kenenkään uskonnollisten tunteiden tahallinen loukkaaminen ole viisasta eikä hyväksyttävää. Kenenkään sananvapautta ei tahattomankaan tapauksen pahoittelu eikä anteeksipyyntö loukkaa. Nyt ei todellakaan ole aika jolloin kannattaa ehdoin tahdoin kärjistää suurten kulttuurien ja uskontokuntien keskinäisiä epäluuloja tai provosoida hihhuleita, puolin tai toisin. Asia olisi luultavasti poistunut jo päiväjärjestyksestä, jos Tanskassa olisi jo syksyllä sanottu se, minkä nyt ovat tehneet.”

Kuvaavaa on, että ulkoministerin pestin päätyttyä Tuomioja kertoi, että hän kärsii huonosta omatunnosta pilakuvajupakan aikaisista lausunnoistaan. 

Päivitetyn näkemyksensä hän esitti vuoden 2007 joulukuussa Skepsis ry:n 20-vuotisjuhlassa samalla kun tunnustautui julkisesti ateistiksi. Olin eturivissä Tuomiojan konfessiota kuuntelemassa.

Tätä kirjoittaessani Erkki Tuomioja on jälleen Suomen ulkoministeri ja ilahtuneena huomaan, että hän on sanansa mittainen mies. Vuoden 2012 syyskuun profeetta Muhammadia pilkkaavasta YouTube-videosta alkaneen muslimimellakoinnin tiimellyksessä ulkoministeri kirjoitti internetsivuillaan seuraavasti:

"Väkivaltaiset mielenosoitukset Libyan Benghazissa johtivat Yhdysvaltain suurlähettilään kuolemaan. Tällainen diplomaatteihin kohdistettu väkivalta on aina jyrkästi tuomittavaa, eikä tällaiselle uskonnollisen kiihkon ruokkimalle väkivallalle ole muutoinkaan mitään hyväksyttävää puolustusta. On huomattava, ettei väkivallan takana olleilla kiihkoilijoilla ollut Libyan kesällä järjestettyjen demokraattisten vaalien valossa merkittävää kannatusta ja on lähdettävä siitä, että Libyan hallitus tekee kaikkensa syyllisten saattamiseksi oikeudelliseen vastuuseen ja tällaisten tapausten uusiutuminen estämiseksi."

Entinen SKDL:n keulahahmo, kaksinkertainen presidenttiehdokas, kansanedustaja, ministeri ja vuoden 2006 pilakuvakohun aikaan Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Kalevi Kivistö, sanoi puolestaan näin: ”Muhammad-kuvien julkaiseminen [Suomessa] olisi riski.” Kivistön mielestä Helsingin Sanomat olisi ottanut tietoisen riskin, jos lehti olisi julkaissut kohua herättäneet pilakuvat. Helsingin Sanomathan mainitsi tuolloin pääkirjoitussivullaan, että se joutuu harkitsemaan kuvien julkaisemista, mikäli muslimien mellakointi sananvapautta vastaan jatkuu.

Kivistön Suomenmaa–lehdessä esittämän näkemyksen mukaan Muhammad-pilakuvien julkaiseminen suomalaislehdissä johtaisi ”ainakin suomalaisten journalistiohjeiden mukaan sananvapauden vastuullisen käytön rajoille”. Hän vetosi asiassa suoraan journalistin ohjeisiin:

”Meillä ohjeissa sanotaan hyvin selvästi, että vakaumusta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti. Journalistin ohjeiden 26. pykälän mukaan Muhammadin pilakuvien julkaiseminen ei ole hyvää journalismia, eikä niitä minun mielestäni kannattaisi julkaista.”

Valitettavasti alkuperäistä Suomenmaan artikkelia ei enää löydy verkosta.

Virka-asemansa perusteella Kivistön luulisi tietävän, että huumori ja satiiri ovat korvaamaton osa länsimaista sananvapautta ja valistuksen perintöä, eikä niiden käyttäminen sokeaan uskoon perustuvien irrationalististen vakaumusten ja arveluttaviksi koettujen arvojen kyseenalaistamiseen voi eikä saa olla sensuurin peruste.

Jo se, että usein islamkriitikko leimataan rasistiksi tai islamofobiksi on osoitus voimakkaasta tabusta, joka asiaan liittyy. Tabut ovat juuri sellaisia, joita täytyy jatkuvasti koetella ja pistellä. Useimmat tabut perustuvat silkkaan taikauskoon ja niihin liittyy syrjivää yhteisöllistä vallankäyttöä. Joskus tabujen arvosteleminen on hengenvaarallista ja johtaa suoranaisiin noitavainoihin.

Itse asiassa melko avoimesti itsesensuuria kannattava lausunto Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajalta on jo itsessään paljonpuhuva merkki siitä, että Kivistö taisi olla jokseenkin sopimaton henkilö kyseiseen luottamustoimeen. Ainakin minä koen sanan-, lehdistön- ja uskonnonvapauden niin tärkeinä perusarvoina, ettei niistä pidä luopua missään olosuhteissa.

Sensuuri ja propaganda kuuluvat yleensä totalitarismiin tai sotatilaan, mutta niiden vääristelyt on helppo läpäistä kriittisen, avoimen ja totta kai myös satiirisen journalismin avulla. Nykyisin, internetin aikakaudella, sensuuri on mahdotonta. Joku julkaisee sensuroidun materiaalin aina. Julkaisijoita on parhaimmillaan miljoonia ympäri maailmaa. Ihmiset eivät alistu fanaatikkojen, hallitusten ja virkamiesten sensuurimentaliteetille. Tämä on oikein.

Pilakuvat eivät koskaan ole olleet asiallista, ”hyvää” journalismia, eikä niitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Sen sijaan hyvät pilakuvat, ja satiiri ylipäätään, ovat aina loukanneet jonkun tunteita, koska se nimenomaan on satiirin tarkoitus. Pilakuvan on jo nimensä perusteella tarkoitus tehdä kohteestaan pilaa. Pilkkaaminen avaa kohteesta aivan uusia näkökulmia, tilanteesta ja henkilöistä riippuen. Asiallinen, hyvä journalismi ei tähän kykene.

Vastaavasti esittävän taiteen puolella farssi ja komedia ovat oivallinen tapa herkutella yhteiskunnallisten tabujen, valtasuhteiden, poliitikkojen, byrokraattien, oppineiden ja uskontojen kustannuksella. Pilkan ja ivaamisen taustalla on hyvässä komediassa aina aitoja yhteiskunnallisia ja vallankäyttöön liittyviä epäkohtia. Sama pätee tietenkin Muhammad-pilakuviin.

Naurettavaksi joutuminen opettaa ihmiselle parhaimmillaan nöyryyttä – ainakin sen pitäisi. Sitä paitsi Muhammad-pilakuvissa ketään elossa olevaa henkilöä ei pilkattu, vaikkapa poliitikkoa tai paavia. Silti näistä tehdään jatkuvasti pilakuvia ympäri maailmaa. Tosin ei muslimimaissa, joissa pilkataan lähinnä juutalaisia, Israelia sekä Yhdysvaltoja ja myös näitä edustavia henkilöitä.

Rankan huumorin kohteeksi päätyminen voi kasvattaa kohdetta ihmisenä, jos ihminen ylipäätään on kasvaakseen: toisinaan tekee hyvää nauraa myös itselleen ja tarkastella henkilöään itsekriittisesti. Tähän muslimifundamentalistit ja yleensäkään aggressiiviset fundamentalistit eivät kykene.

Fanaatikko ei osaa nauraa itselleen, inhimillisille heikkouksilleen, kaksinaismoralismilleen. Sokea usko on sokeaa erityisesti suhteessa omaan henkilöön, itseen. Tämä selittää myös herkän loukkaantumisen: fanaatikko pelkää identiteettinsä luhistuvan. Väkivaltainen fundamentalisti ottaa kritiikin ja pilkan aivan liian henkilökohtaisesti, koska hän kokee sen uhkaavan omaa perusturvallisuuttaan. Suomeksi sanottuna tällainen fundamentalisti pelkää identiteettinsä luhistuvan kun sitä vähänkin kopauttaa.

Siten fanaatikko ei osaa erottaa asioita henkilöstä. Hänelle poliittinen on henkilökohtaista ja henkilökohtainen poliittista, uskonnollinen syvästi henkilökohtaista ja syvästi henkilökohtainen uskonnollista. Siinä vaiheessa touhu lipsahtaa yleensä aina totalitarismin puolelle, varsinkin kun uskonto alkaa määrätä politiikkaa.

Lisäksi mikä tahansa uskonnon kaltainen kokonaisvaltainen ideologia johtaa yleensä voimakkaisiin, avointa yhteiskuntaa horjuttaviin tai sen vastaisiin poliittisiin näkemyksiin. Marxismileninismi ja natsismi ovat tästä tunnetuimmat ääriesimerkit.

Muslimifundamentalistien mielistelyyn Jyllands-Postenin pilakuvajupassa syyllistyi myös EU:n silloinen yhdentymiskomissaari Olli Rehn. 

Aivan kuten Tuomioja, Rehn puolusti ensin hienosti aitoja eurooppalaisia arvoja toteamalla sananvapauden olevan ehkä tärkein arvo länsimaissa, ja ettei siitä tingitä. Samalla hän valitettavasti korosti, että pilapiirrokset ovat mauttomia, eivätkä ne ”edistä kulttuurien välistä vuoropuhelua”.

Rehn erehtyi. Pilakuvat edistivät kulttuurien välistä vuoropuhelua, kuten kaikki huomasivat: ne saivat länsimaalaiset poliitikot ja tavalliset kansalaiset pohtimaan sananvapauden rajoja, ja pakottivat muslimit osallistumaan keskusteluun sekä paljastamaan poliittiset tavoitteensa, juuri kuten Jyllands-Postenin toimitus halusi. Samalla kävi ilmi, ettei Salman Rushdie ole mikään erikoistapaus islamismin surullisessa ja verisessä historiassa. Fanaatikot ovat tiukasti sensuurin asialla, myös länsimaissa. He eivät tyydy totalitarismiin islamilaisissa valtioissa vaan haluavat ulottaa sen länsimaihinkin.

Pahinta muslimifanaatikkojen ja heidän hengenheimolaistensa liehittelyä pilakuvajupakassa harrasti kuitenkin Olli Rehnin puoluetoveri, silloinen pääministeri Matti Vanhanen. Vanhanen pyysi helmikuussa Torinon talviolympialaisissa muslimeilta anteeksi sitä, että suomalainen, tuolloin melko tuntematon nationalistijärjestö Suomen Sisu oli julkaissut sananvapauden nimissä Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat internetsivuillaan. Vanhanen meni kokoomuksen kansanedustaja Jari Viléniä paljon pidemmälle. Vilén vain pyysi poliisivaltiosta tuttua toimenpidettä, kuvien poistamista Sisun internetsivulta. Tätä kansanedustaja pyysi suoraan poliisilta.

Kokoomuksen Verkkouutisissa Vilén esitti hämmästyttävän kommentin, jossa Suomen Sisun – marginaalisen ääriryhmän – tempaus saavutti suorastaan apokalyptiset mittasuhteet:

”On erittäin valitettavaa, että maassamme on tahoja, jotka vastuuttomasti ovat valmiit vaarantamaan koko kansakunnan turvallisuuden. Kaikille Suomessa on varmasti tehty selväksi, että kuvien julkaiseminen loukkaa syvästi muslimien uskonnollisia tuntoja ja arvoja.”

Suojelupoliisi kommentoi STT:lle nopeasti Vilénin väitteitä ja totesi, etteivät Suomen Sisun julkaisemat Muhammad-pilakuvat uhkaa Suomen kansallista turvallisuutta. Sisu päätyi kuvien julkaisun myötä esitutkintaan, mutta välttyi syytteeltä. Kuvien julkaisu oli näin ollen laillista. Vilén puolestaan toimi lakia ja sananvapautta vastaan, sensuurin puolesta.

Lausunnoillaan mainitut suomalaispoliitikot eivät todellakaan edustaneet suomalaista sisua. Sen sijaan he ja monet muut heidän jälkeensä auttoivat islaminpelkoa lietsovan Suomen Sisun jäseniä päätymään lopulta eduskuntaan vuoden 2011 jytkyssä. Ainakin neljä perussuomalaista kansanedustajaa on Suomen Sisun jäseniä ja heistä näkyvin, Jussi Halla-aho, oli tuolloin Suomen Sisun johtohahmoja.

Pilakuvakohun jälkeenkin Halla-aho ja muut sisulaiset ovat osanneet hyödyntää tiettyjen poliitikkojen ja virkamiesten halua suitsia uskontokritiikkiä, satiiria ja islamin pilkkaa. Halla-aho itse asiassa nousi julkisuuteen saatuaan syytteen uskonrauhan rikkomisesta. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa hän sai Helsingissä vain reilut 2000 ääntä, mutta syytteen aiheuttaman julkisuuden jälkeen vuoden 2011 vaaleissa Halla-aho oli jo Helsingin toiseksi eniten ääniä saanut ehdokas yli 15 000 äänellä.

Ville Ranta ja parodian mahdottomuus

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta sai myös kokea profeetta Muhammadin piirtämisen ikävät puolet. Hän ei sentään joutunut Salman Rushdien ja tanskalaispiirtäjien tapaan muslimifundamentalistien tappouhkausten kohteeksi vaan suomalaisten pelkureiden sensuroimaksi.

Rannan Muhammad-pilakuvakohua käsitellyt sarjakuva julkaistiin Kaltio-lehden internetsivulla helmikuussa 2006. Sarjakuvassa naamari päässä esiintyvä profeetta Muhammad ja peloissaan oleva sarjakuvapiirtäjä keskustelevat kohusta. Muhammad ei tunne armoa.

Rannan sarjakuva herätti julkisuudessa kohua ja Kaltion hallitus kokoontui pikakokoukseen. Hallitus vaati sarjakuvaa poistettavaksi, muun muassa koska lehden sponsorit uhkasivat vetää taloudellisen tukensa pois.

Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna kieltäytyi poistamasta sarjakuvaa ja tästä syystä hänet erotettiin. Lehden verkkosivut suljettiin kokonaan ja protestina Ranta erosi Kaltion palveluksesta.

Kohun vuoksi Oulun kaupunki peruutti Rannalta aiemmin tilaamansa työn, jonka aihe ei liittynyt millään tavalla pilakuvajupakkaan.

Myöhemmin Journalismikritiikin vuosikirja tilasi Rannalta Kaltion Muhammad-pilakuvajupakkaa pohdiskelevan sarjakuvan. Ranta piirsi siihenkin yhteen kuvaan profeetta Muhammadin. Samaan teokseen kirjoittanut musliminainen vaati vuosikirjan toimittajia poistamaan Rannan sarjakuvan uhkaamalla, että muuten hän itse ei antaisi tekstiään julkaisun käyttöön. Journalismikritiikin vuosikirjasta sensuroitu sarjakuva julkaistiin kuitenkin maaliskuun lopussa 2007 Ylen Pressiklubin sivuilla.

Kun Ranta oli vieraana Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illassa, imaami Chehab kiljui hänelle hysteerisenä sarjakuvasta eikä antanut taiteilijalle suunvuoroa. Ranta kertoi minulle pari vuotta myöhemmin, että Chehab oli maininnut studion lämpiössä, ettei ollut edes nähnyt kyseistä sarjakuvaa. Silti se hänen mielestään loukkasi muslimeja.

Esimerkkejä Euroopasta

Paavi Benedictus XVI sai pilakuvajupakan jälkeen kokea, kuinka vaarallista islamin kritisoiminen voi olla. Paavi erehtyi siteeraamaan Saksassa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria. Keisari oli sanonut profeetta Muhammadin tuoneen maailmaan pahoja ja julmia asioita, muun muassa määräyksen levittää islamia miekalla. 

Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa sekä Vatikaania. Lisäksi Somaliassa eräs muslimioppinut kehotti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi melkoinen kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa sekä Jeesus että profeetta Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen Harmsin päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen.

Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät sekä poliittiset populistit ottavat muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten matala loukkaantumiskynnys ja siitä usein seuraava pidäkkeetön riehuminen lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja lisää maahanmuuttokriittisyyttä.

Euroopassa on nähty useita tapauksia, joiden kyseenalaisen hyödyn korjaavat maahanmuuttokritiikillä ratsastavat nationalistipoliitikot. Esimerkiksi ruotsalaistaiteilija Lars Vilks on toistuvasti joutunut uhkailun, hyökkäysten ja tappoyritysten kohteeksi piirrettyään pilakuvan profeetta Muhammadista ja tämä osaltaan on lisännyt maan poliittisen ilmapiirin luisumista kansallismieliseen suuntaan.

Kuten todettua, Tanskassa pommipäisen profeetan piirtänyt Kurt Westergaard sai kotiinsa vieraaksi kirveellä aseistautuneen muslimin ja muslimifanaatikkoryhmä yritti räjäyttää Jyllands-Postenin toimituksen.

Tukholmassa Vilksin piirtämää pilakuvaakin oikeutuksen käyttänyt muslimiterroristi yritti räjäyttää itsensä keskellä jouluruuhkaa, mutta onneksi pommi laukesi ennen aikojaan. Suomessa muun muassa vihreiden Pekka Haavisto kommentoi iskua välittömästi ja tavanmukaisesti vähätteli islamilaisen fundamentalismin roolia poliittisten motiivien rinnalla.

Tämä muslimeihin kohdistuva hyssyttely on valitettavan tyypillistä länsimaissa. Jos iskun tekijä on muslimifundamentalisti joka ylistää Allahia välittömästi ennen marttyyrikuolemaansa, olisi aiheellista tunnustaa julkisesti, että usko Allahiin ja jihadiin motivoi iskua. Myös fundamentalismin tieteellisessä tutkimuksessa tämä asia on selkeästi todettu.

Toki terroriteko on aina myös poliittinen, mutta niin on asian laita kristillisten ja juutalaistenkin uskontoon perustuvassa politiikassa. Jos islaminusko ei muka motivoi jihadistia terrori-iskussa, niin vastaavasti kristinusko ei motivoi Päivi Räsästä hänen kielteisessä kannassaan sukupuolineutraaliin avioliittoon.

Samaa voidaan todeta yhdysvaltalaisten kristillisten republikaanien jyrkän kielteisestä aborttikannasta, joka toisinaan johtaa abortteja tekevien lääkäreiden murhiin ja aborttiklinikoiden polttamiseen. Entä kreationisti, joka haluaa, että lapsille opetetaan koulussa Raamatun luomiskertomusta evoluutioteorian rinnalla tai asemesta? Motivoiko usko Raamatun sanaan eli kristinusko tällaista kristittyä vai onko hänen pyrkimyksensä pelkästään poliittinen?

Hollannissa elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskelle katua vuonna 2004. Ohjaaja oli tehnyt yhdessä Ayaan Hirsi Alin kanssa naisten asemaa islamissa kriittisesti tarkastelleen elokuvan Submission. Tästä muslimifundamentalistit suuttuivat ja lopulta marokkolaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja Mohammed Bouyeri tappoi van Goghin. Ohjaajan rintaan murhaaja löi veitsen, jossa oli tappouhkaus Ayaan Hirsi Alille. Hirsi Ali on joutunut piileskelemään siitä asti. 

Ayaan Hirsi Ali

Hänet tunnetaan nykyään laajasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana sekä teräväkielisenä islamkriitikkona. Hirsi Ali on julkaissut kolme islamia räväkästi arvostelevaa kirjaa, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri läntistä maailmaa. Teoksista kaksi ensimmäistä, Neitsythäkki ja Pakomatkalla, on käännetty suomeksi. Hirsi Alin feministinen kritiikki on saanut useat muslimit raivon valtaan, koska islam pitää naista miestä alempana olentona. Kirjailija on myös rohkeasti puolustanut muiden vainottujen islamkriitikkojen sananvapautta länsimaisen ”älymystön” paheksunnalta ja islamistien uhkailulta.

Mitä tulee populismiin, erityisesti Hirsi Alin jalanjäljissä islamkritiikissään kulkeva, mutta omien sanojensa mukaan juutalaiskristillistä sivistystä puolustava poliitikko nimeltä Geert Wilders Hollannissa on korjannut potin ja vielä entisestään lisännyt suosiotaan elokuvansa Fitna aiheuttamien oikeustoimien avulla. Wilders voi nyt oikeudessa esiintyä sananvapauden sankarimarttyyrina, aiheellisesti, koska syyttäjät vaativat hänelle vankeutta islamia varsin maltillisesti kritisoineesta elokuvasta.

Vielä muslimeja enemmän Wildersin provokaatiosta loukkaantuivat länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ja eräät poliitikot. Sen myötä Wilders sai mitä halusi, äänivyöryn kesän 2009 eurovaaleissa.

Väkivalta, mellakointi ja uhkailu näyttävät toimivan

Muhammad-pilakuvajupakka aiheutti maailmanlaajuisesti ennen näkemättömän uhkailun, riehumisen ja teurastamisen aallon. Muslimifanaatikot eivät ymmärrä hävetä käytöstään. He päinvastoin vaativat länsimaita, kollektiivina, häpeämään poliittista ja uskonnollista satiiria sekä räväkkää uskontokritiikkiä. Muslimit haluavat yksinkertaisesti kokonaan kieltää profeetta Muhammadin ja islamin pilkkaamisen länsimaissa.

Väkivalta ja uhkailu näyttävät toimivan. Länsimaissa on suuri joukko ihmisiä, jotka haluavat muslimifundamentalistien tapaan kieltää islamin ja profeetta Muhammadin pilkkaamisen kokonaan. Tätä perustellaan muslimien tunteiden suojelemisella ja vihapuheen kieltämisellä, mutta todellisuudessa kyse on väkivallan pelosta.

Mikään muu uskonto ei nauti vastaavaa herkkähipiäisyyden suojaa eikä sellaista edes vaadi. Vain Venäjällä kristinusko on nousemassa samanlaiseen asemaan kuin islam ja jos kehitys on samanlaista, sielläkin fundamentalistit varmasti hyvin pian ymmärtävät väkivallan ja terrorin voiman. Uhkaamalla, räjäyttämällä, polttamalla ja riehumalla myös Jeesus on helppo saada kritiikin tuolle puolelle. Mutta pitääkö länsimaiden alistua?

Jokainen anteeksipyyntö ja myönnytys riehumisen edessä lähettää selkeän viestin muslimeille ja samalla tietenkin kaikkien muidenkin uskontojen fanaattisimmille aineksille: väkivalta ja terrori ovat tehokas tapa estää uskontokritiikki, jumalanpilkka ja uskontoon kohdistuva satiiri. Pienikin taipuminen uhkailun edessä on siis itsessään sananvapaudesta luopumista, itsesensuuria, heikkoutta, pelkuruutta.

Jos länsimaat alistuvat väkivallalle, ne luopuvat sananvapauden lisäksi uskonnonvapaudesta. Fanaatikot haluavat pakottaa kaikki maailman ihmiset pitämään omaa pyhäänsä pyhänä ja pyrkivät muokkaamaan länsimaista lainsäädäntöä tämän pohjalta. Valitettavasti kyse ei ole pelkästään fanaatikoista. Tämän osoittaa muslimimaiden järjestö OIC ja suomalaisten muslimijärjestöjen kannanotto vuoden 2012 syyskuussa.

OIC:n pyrkimys rajoittaa sananvapautta kaikissa YK:n jäsenmaissa

Kansainvälisessä mediassa on muutaman viime vuoden aikana keskusteltu kriittisesti uskontojen halventamisen eli jumalanpilkan vastaisesta julkilausumasta, joka vuosittain kymmenen vuoden ajan on hyväksytty YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja yleiskokouksessa. Päätös ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut jäsenmaita sitova ja sen sananmuotoja muutettiin lopulta vuonna 2011 länsimaisten kriitikkojen – järjestöjen ja jäsenvaltioiden – vaatimuksesta.

Suomen edelleen suomettunut media on käytännössä vaiennut koko asiasta. Sen sijaan kaikki tunnetuimmat humanisti-, rationalisti- ja sananvapausjärjestöt maailmalla ovat tietenkin asettuneet alkuperäisen muotoilun sisältävää hanketta vastaan.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – jo vuonna 1999 alkaneesta yrityksestä käytännössä estää islamkritiikki kaikkialla. Järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota, joista voidaan mainita vaikkapa Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten maiden versio ihmisoikeuksista. Kairon julistuksessa islam menee aina ihmisoikeuksien edelle.

OIC:n jäsenvaltioiden hallitusten suhtautuminen islamiin tietenkin vaihtelee, mutta järjestö itse ei näyttäisi kannattavan ainakaan islamin aivan maltillisimpia versioita. Itse asiassa OIC:n ihmisoikeusneuvostossa ajama aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on muhamettilaisten oppien tuomisesta kansainväliseen politiikkaan. Järjestö siis pyrkii nyt käytännössä rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa. Islamilaisissa valtioissahan ihmisoikeudet pääasiassa jo ovat heikolla tolalla.

OIC:n julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun siellä voimakkaaseen kansallismielisyyteen liittyy läheisesti ortodoksikristillisyys. Ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ei myöskään kyseisiä valtioita voida kiittää. Yhdistävä tekijä on siis löytynyt.

Huomion arvoista asiassa on myös se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti terrorisminvastaista sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan, mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma, tai ainakaan islamin halventamista, ”islamofobiaa”.

Uskontojen halventamisen kieltävä päätöslauselma on ristiriidassa monen YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on siis tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten, usein antidemokraattisten, intressiliittoumien kulissi. Sen ohella siitä on tullut instituutio, jossa epädemokraattiset valtiot voivat ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Maailman tunnetuin holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad, käytti huhtikuussa 2009 YK:n rasisminvastaista konferenssia antisemitismin edistämiseen. Ironista asiassa on se, että kyse oli selvästi juutalaisuuden eli uskonnon halventamisesta.

OIC:n turkkilainen pääsihteeri Ekmeleddin Ishanoglu piti Ugandan pääkaupungissa Kampalassa tärkeän puheen jäsenmaiden ulkoministerineuvostolle kesäkuun 18. vuonna 2008. Puhe löytyi ainakin silloin kokonaisuudessaan OIC:n internetsivulta. Ohessa kuvakaappaus.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Pääsihteeri ei jättänyt epäselväksi OIC:n tavoitteita uskonnon- ja sananvapauden rajoittamiseksi länsimaissa:

”Noustessamme vastustamaan tanskalaisia pilakuvia ja hollantilaista Fitna-elokuvaa lähetimme lännelle selkeän viestin koskien turvarajoja, joita ei saa ylittää. Tällä hetkellä virallinen länsi ja sen yleinen mielipide tiedostavat jo erittäin hyvin näiden kysymysten edellyttämän hienotunteisuuden. Ne ovat myös alkaneet tarkastella vakavasti kysymystä ilmaisunvapaudesta siihen olennaisesti sisältyvän vastuun näkökulmasta, eikä tätä pitäisi jättää huomioimatta.”

Ishanoglu luettelee puheessaan neljä tasoa, joilla OIC:n on tarkoitus lobata ”islamofobiaa” vastaan. 

Ensimmäinen taso koskee niitä läntisiä valtioita ja hallituksia, joissa ilmiö on pahiten valloillaan. Tähän liittyen pääsihteeri kertoo OIC:n muistuttaneen viranomaisia paikallisista laeista ja kansainvälisistä sopimuksista syrjintää sekä kiihotusta kansanryhmää vastaan.

Toinen taso on YK:n yleiskokous ja ihmisoikeusneuvosto sekä erilaiset uskontojen tai kulttuurien välistä dialogia edistävät järjestöt.

Kolmatta tasoa edustavat arvostetut akateemiset instituutiot, tieteelliset tutkimuskeskukset ja ajatushautomot.

Neljäs taso on OIC:n oma ”islamofobiaobservatorio”, joka on perustettu valvomaan ja dokumentoimaan islamin halventamiseen liittyviä ilmiöitä sekä interaktiivisesti käsittelemään niitä.

Ekmeleddin Ishanoglu

On tärkeää huomioida, että Ishanoglu käytännössä samaistaa puheessaan islamkriittisyyden ja pilakuvat islamofobiaan, islamin pelkoon. Islamofobiasta on tullut leimakirves, jolla pyritään estämään kaikenlainen islamkritiikki, satiiri, pilkka ja huumori.

Toki lännessä esiintyy runsaasti myös perusteetonta islamin demonisointia, mutta mistään pelosta siinä ei välttämättä ole kyse. Jos islamin nimissä toistuvasti poljetaan ja pyritään polkemaan ihmisoikeuksia, uskonnon poliittisista sovelluksista on aihettakin olla huolissaan. Puhumattakaan vaikkapa Jyllands-Postenin pilakuvista, joiden paljastaman reaktion perusteella uskonnollisesti motivoidun islamilaisen kabinettipolitiikan, lobbauksen, väkivallan ja terrorin pelkoon länsimaissa on runsaasti aihetta.

Harmittomien pilakuvien ohella jopa populistijohtaja Geert Wildersin Fitna-lyhytelokuvaa pidetään islamofobiana, vaikka elokuva korostetusti ehdottaa muslimeja symbolisesti repimään Koraanista väkivaltaan, suvaitsemattomuuteen ja sortoon yllyttävät kohdat pois.

Tämä tietenkin loukkaa fundamentalisteja ja niitä, joiden mielestä Koraani on erehtymätöntä Allahin sanaa, mutta meitä länsimaisia saattaa loukata paljon enemmän Koraanin nimissä harjoitettu terrori, väkivalta ja syrjintä. Usein se loukkaa ihmisiä aivan konkreettisesti eikä vain symbolisesti.

Wilders jopa joutui Hollannissa elokuvastaan oikeuden eteen, mutta kaikeksi onneksi välttyi tuomiolta. Tuomio olisi ollut vakava isku länsimaiselle uskonnon- ja ilmaisunvapaudelle.

Kansainvälisten rationalistijärjestöjen ohella eri maiden PEN-keskukset ovat ilmaisseet huolensa YK:n toimielimissä toistuvasti esitetyistä vaatimuksista. Suomen PENin tuolloinen puheenjohtaja Lauri Otonkoski mainitsi asian alustuksessaan Guillermo Farinasille myönnetyn Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon jakoon liittyneessä seminaarissa 15.12.2010:

”PEN katsoo, että ihmisoikeudet suojelevat ihmisiä yksilöinä, eivät instituutioita tai uskontoja. Uskontojen halventamisen kriminalisointi estää merkittävällä tavalla kriittistä keskustelua uskontojen varjolla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Se myös tarjoaa ääriliikkeille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa sananvapauden marttyyreina.”

Nykyinen puheenjohtaja Jarkko Tontti on jatkanut samalla linjalla.

OIC:n jäsenmaata Pakistania voidaan pitää hyvänä testinä järjestön julkilausutuille pyrkimyksille suojella vähemmistöjä jumalanpilkan kieltävillä säädöksillä. Kristitty 45-vuotias Asia Bibi, viiden lapsen äiti, tuomittiin Pakistanissa kuolemaan jumalanpilkasta. Bibi oli riitaantunut musliminaisten kanssa, koska nämä olivat kieltäytyneet juomasta Bibin kantamaa vettä. Naisten mukaan vesi oli saastunutta, koska Bibi ei-muslimina oli epäpuhdas. He kertoivat paikalliselle uskonnolliselle johtajalle, että Bibi oli lausunut herran nimen turhaan. Tuomari päätti, että Bibi piti teloittaa hirttämällä.

Pakistanilaispoliitikko Salman Taseer asettui julkisesti vastustamaan Pakistanin kansan suosimaa jumalanpilkkalakia ja sai maksaa siitä hengellään. Taseerin ampui konstaapeli Malik Mumtaz Quadri, joka sanoi tehneensä teon, koska Tasheer oli pilkannut profeetta Muhammadia. Quadri kuului eliittipoliisiin, joka toimi Taseerin henkivartiostona. Pidätyksen jälkeen jotkut Quadrin kannattajat heittelivät hänen päälleen ruusunlehtiä. Tekoa juhlittiin ja ylistettiin.

Näyttää siis siltä, että ainakaan kansainvälisesti islam ei ole erityissuojelun tarpeessa. Päinvastoin. Toisuskoiset, maltilliset muslimit ja heidän ihmisoikeuksiaan puolustavat aktivistit tarvitsevat suojelua islamin nimissä toistuvasti harjoitetulta väkivallalta, syrjinnältä ja vainolta.

Muslimien viattomuus?

Heinäkuussa 2012 YouTubeen ilmestyi profeetta Muhammadia rienaava vajaa viisitoista minuuttia kestävä videoelokuva Innocence of Muslims (Muslimien viattomuus). Elokuvan tekijä on Yhdysvalloissa asuva koptilaiskristitty Nakoula Basseley Nakoula tai sittemmin Mark Basseley Youssef, joka käyttää salanimeä Sam Bacile. Elokuvassa esiintyneet näyttelijät ovat myöhemmin kertoneet, että heidät huijattiin mukaan: he eivät tienneet elokuvan kertovan profeetta Muhammadista.

Kuten aiemmin pilakuvien kohdalla, nytkin kohu alkoi hiipien, mutta levisi nopeasti. Egyptissä mellakoitiin ja osoitettiin mieltä elokuvaa vastaan samaan aikaan kun Yhdysvaltain suurlähettiläs murhattiin Libyassa. Tekoa perusteltiin ensin mediassa elokuvalla, mutta elokuva ei suinkaan ollut murhan motiivi. Se, että teon taustalla olisi ollut Innocence of Muslims, oli Yhdysvaltain hallinnon väärinkäsitys, joka nopeasti korjattiin.

Murha oli puhdas terrori-isku, yksi teko lisää pitkässä Yhdysvaltoihin ja sen liittolaisiin jo vuosia kohdistuneessa sarjassa. Tämä terrori johtuu oikeastaan vain siitä, että muslimifundamentalistit vihaavat länsimaita ja erityisesti Yhdysvaltoja, jonka ajatollah Khomeini aikoinaan nimesi Suureksi Saatanaksi. Fanaatikot käyvät liberaalia länttä vastaan pyhää uskonsotaa, jihadia.

Koska muslimimaiden väestön ja varsinkin hallitusten keskuudessa esiintyy jo valmiiksi länsivihamielistä asennoitumista, ilmeiseksi provokaatioksi tarkoitettu Innocence of Muslims antoi fundamentalisteille sekä heitä manipuloiville uskonjohtajille oivallisen keinon lausua pari painavaa sanaa länsimaisesta uskonnon- ja sananvapaudesta. Provokaatio siis onnistui jälleen kerran.

Sen myötä mielenosoitukset ja mellakointi lähettivät meille televisio- ja lehtikuvien välityksellä jo tutuksi tuleen viestin: profeetta Muhammadia ei saa länsimaissa pilkata ja jos yksittäinen ihminen tekee sen, muslimifundamentalistit kokevat kaikki länsimaalaiset, erityisesti yhdysvaltalaiset, syyllisiksi pilkkaan.

Mellakointi levisi nopeasti ja kohdistui muun muassa Saksan ja Iso-Britannian lähetystöihin. Tämä osoittaa, millaista muslimifanaatikkojen kollektivistinen ajattelu on. He vihaavat yksiselitteisesti länsimaista sanan- ja uskonnonvapautta, koska nämä ihmisoikeudet mahdollistavat muslimien pyhinä pitämien asioiden pilkkaamisen, mutta käyttävät häikäilemättä omaa sanan- ja uskonnonvapauttaan vihamieliseen, väkivaltaiseen ja uhkaavaan käyttäytymiseen.

Vastaavasti nämä muslimifundamentalistit ja OIC haluavat estää islampilkan ja pakottaa kaikki, myös ne, jotka eivät ole muslimeja, pitämään heidän uskontonsa pyhiksi julistamia asioita pyhänä. Kuten todettua, tämä on niiden ihmisten sanan- ja uskonnonvapauden rajoittamista, jotka eivät ole muslimeja.

Väkivaltaisten purkausten ohella muslimit osoittivat mieltään myös rauhanomaisesti. Länsimaissa fundamentalistit eivät uskalla ainakaan vielä mellakoida yhtä avoimesti kuin muslimimaissa. Tavallisia maltillisia muslimeja irvileukain riena tuskin loukkaa, tokkopa edes kauheasti kiinnostaa.

Suomessa muslimijärjestöt yhtyivät julkisessa kannanotossaan 14. syyskuuta 2012 OIC:n ja kadulla riehuvien fanaatikkojen vaatimuksiin uskonnon pilkkaamisen kieltämisestä. Välivallan järjestöt toki tuomitsivat.

Myös Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen asettui pääkirjoituskolumnissaan 23. syyskuuta mellakoitsijoiden ja OIC:n rinnalle, samoin myöhemmin vieraskynäpalstalla 28. syyskuuta kirjoittanut ekumeniikan professori Risto Saarinen.

Pentikäinen kysyy kolumninsa otsikossa retorisesti, onko kuva hengen arvoinen. Jo otsikko siis paljastaa, että Pentikäinen on lähtökohtaisesti alistunut terroristien strategialle. Hän kertoo mediatalojen joutuvan pohtimaan sananvapauden ja vastuun suhdetta. Pentikäinen toisin sanoen perustelee sananvapauden rajoittamista aivan kuten muslimijärjestöjen kannanotossa, jossa peräänkuulutetaan ”vastuullista sananvapautta”, joka tietenkin käytännössä tarkoittaa profeetta Muhammadin ja islamin pilkkaamisen kieltämistä terrorin ja muslimien tunteiden loukkaamisen pelossa. Tämä ei suinkaan ole sananvapautta saati vastuullisuutta. Päinvastoin: se on vastuutonta sensuuria.

Pentikäisen kolumnissa mainitaan myös islamin profeetasta vuonna 2005 julkaistut pilakuvat. Pentikäinen kirjoittaa, että ”Jyllands-Postenia vastaan on tehty viisi vakavaa terrori-iskun yritystä. Viimeisin yritys oli joulukuussa 2010”. 

Tämän jälkeen hän kertoo tanskalaislehden taloudellisista investoinneista turvallisuuteen sekä keskustelustaan erään tanskalaiskollegansa kanssa, jonka mukaan Jyllands-Posten ei nyt, kaiken jälkeen, julkaisisi pilakuvia, tietäen muslimifanaatikkojen reaktion. Pentikäinen lisää: 

”Prosessi on opettanut, miten tärkeää on pohtia toisen pyhää ja sen kokemista, uskonnollisia tunteita ja välttää niiden tarkoituksellista loukkaamista.”

Tässä vastaava päätoimittaja siis täysin avoimesti nostaa uskonnot kritiikin ja pilkan ulottumattomiin. Miksi uskonnollisia tunteita pitäisi tällä tavalla suojella ja muita tunteita ei? Siihen Pentikäinen ei vastaa. Hän ei edes aseta kysymystä. 

Jyllands-Postenin jälkiviisaudesta kertoneen tanskalaiskollegan henkilöllisyys jää täysin arvailujen varaan, mutta joka tapauksessa hän näkyy alistuvan terrorismille yhtä auliisti kuin Pentikäinen. Olisi mukava nähdä mielipidemittaus, jossa asiaa kysyttäisiin toimittajilta ja päätoimittajilta laajemminkin. Veikkaan, että suurin osa tanskalaisjournalisteista on selkärankaista väkeä, kuten pilakuvajupakan aikaan tavattoman ryhdikkäästi esiintynyt pääministeri Anders Fogh Rasmussen.

Oudointa Pentikäisen pääkirjoituskolumnissa on, että sananvapauden rajoittamisen kannattamisen jälkeen vastaava päätoimittaja asettuu puolustamaan sananvapautta. Tämä on linjassa edellä mainittujen Erkki Tuomiojan ja Olli Rehnin kannanottojen kanssa. 

Toisin sanoen uskontoja ja Jumalaa ei saa pilkata, mutta se ei rajoita sananvapautta. Tätä perustellaan vastuulla. Vastuu tarkoittaa siis tässä tapauksessa terroristien uhkailulle alistumista, joka samaan aikaan tuomitaan jyrkästi. Pentikäinen on lievästi sanoen hukassa. Hän ei tiedä, mihin suuntaan kumartaisi, ja näin ollen tulee pyllistäneeksi kaikkiin suuntiin.

Ekumeniikan professori Risto Saarinen menee vieraskynässään Pentikäistä pitemmälle. Hän asettuu OIC:n aloitteen kannalle ja lisäksi väittää, että aloite uskonnon halventamisen kieltämisestä lisäisi uskonnollisen ilmaisun vapautta monissa maissa. Myös Saarinen puolustaa samaan aikaan länsimaista ilmaisunvapautta: ”Vapaa tiedonvälitys tulee turvata kaikissa oloissa.” Naiivisti hän uskoo, että pelkkä neuvotteleminen OIC:n aloitteesta ja sille asetetut vastakkaiset vaatimukset uskonnollisten vähemmistöjen suojelusta muslimimaissa lisäisivät mainittujen vähemmistöjen uskonnonvapautta.

Saarinen ei näytä tuntevan OIC:n aloitetta ja sen historiaa, koska ei mainitse YK:n jo käsitelleen asiaa viimeksi pari vuotta aikaisemmin. Aloitteesta on siis jo neuvoteltu korkeimmalla mahdollisella kansainvälisellä tasolla, monen monituista kertaa.

Kuten todettua, aloite meni ihmisoikeusneuvostossa junttaamalla läpi, mutta YK:n yleiskokous hylkäsi sen uskontojen halventamisen kieltämisen osalta. Pakistanista Saarinen voi katsoa esimerkkejä vähemmistöuskontojen edustajien oikeuksista, siis niiden puutteesta.

Uskontojen halventamisen kieltoa sovelletaan lähempänäkin, Venäjällä. Venäjähän oli OIC:n aloitteen takana, kuten Kiina ja Kuuba. Maa on siis erinomainen testi uskontojen halventamisen kiellon toimivuudelle.

Putinin Venäjä muistuttaa sharian hallitsemia muslimimaita useassa suhteessa.

Ortodoksikristillisyyden asema lujittuu maassa koko ajan ja uskonnon kritisoiminen on jo vaarallista. Valtio hoitaa Venäjällä terrorismin roolin, koska Putin on käytännössä valtio. Hirmuhallitsijat ovat kautta osanneet käyttää juuri uskontoa kansan kurittamisessa ja hiljentämisessä. Kun itse Jumala on diktaattorista seuraava, harva uskaltaa kapinoida.

Syyskuussa 2012 Etelä-Venäjällä sijaitsevassa Rostov-on-Donin kaupungissa peruutettiin Jesus Christ Superstar -musikaali, koska paikalliset ortodoksikristityt väittivät sen esittävän Jeesuksen ja kristinuskon väärällä tavalla. Uutistoimisto AFP:n mukaan paikalliset syyttäjät määräsivät mielenilmaisun pohjalta tutkinnan siitä, loukkaako musikaali kristittyjä. Musikaalin lipunmyynti lopetettiin, kun tieto tutkinnasta tuli.

Syyskuun lopulla uutisointiin, että duumassa on valmisteilla uusi jumalanpilkkalaki. Se on juuri sellainen, jota Venäjä OIC:n kanssa YK:ssa on ajanut. Sekä ortodoksikirkko että Venäjän toiseksi suurimman uskonnon, islamin, edustajat kannattavat uutta ankaraa jumalanpilkkalakia. Laki mahdollistaa jopa viiden vuoden vankilarangaistuksen uskonnollisten symbolien häpäisemisestä tai tuhoamisesta. Lain mukaan uskonnon ja uskonnollisten tunteiden loukkaaminen tulevat rangaistaviksi.

Myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat Venäjällä huonolla tolalla. Tässäkin suhteessa maa muistuttaa islamilaisia valtioita. Ortodoksikristillisyyden asettama paine näyttää sopivan Putinin hallinnolle ja homoseksuaalisuuden puolustaminenkin on Venäjällä käytännössä kriminalisoitu. Pietari ja Moskova ovat kieltäneet Pride-marssit kokonaan.

Pietarissa on säädetty laki, joka kriminalisoi ”homoseksuaalisen propagandan”. Iltasanomien uutinen 29.2.2012 kertoi, että "laki kieltää homoseksuaalisuudesta kertomisen alle 18-vuotiaille, ja sitä voidaan tulkita monin tavoin. Mies- ja naispareja saatetaan sakottaa esimerkiksi julkisista hellyydenosoituksista". Jo homoseksuaalisuudesta puhuminen julkisesti on siis Pietarissa melkein rikollista.

Kun Madonna esiintyi Pietarissa kesällä 2012, hän puolusti homoseksuaalien oikeuksia avoimesti. Tämän vuoksi homovastaiset aktivistit haastoivat poptähden oikeuteen vaatien teosta noin 8,4 miljoonan euron korvauksia. Madonnan keikalla oli näet läsnä runsaasti alaikäisiä, jolloin lain mukaan tähti on korvausvastuussa. Madonna tosiaan kertoi homoseksuaalisuudesta alle 18-vuotiaille ja tämä on Pietarin lain mukaan rikos. Toivottavasti nuoriso ei turmeltunut peruuttamattomasti.

Vastaavasti feministinen aktivistiryhmä Pussy Riot tempaisi Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa helmikuussa 2012. Ryhmä esitti kirkossa Putinia kritisoivan punkrockkappaleen. Kolme ryhmän jäsentä pidätettiin ja tuomittiin myöhemmin kahdeksi vuodeksi vankilaan uskonnonvastaisesta huliganismista. Myöhemmin yhden tuomitun tuomio muutettiin ehdolliseksi. Kaksi ryhmän jäsenistä joutui vankilaan, erittäin huonoihin olosuhteisiin.

Toisin kuin islamistien harjoittaman väkivallan edessä, länsimaissa asetuttiin tukemaan Pussy Riotia ja sananvapautta. Myös Amnesty International vetosi aktivistiryhmän puolesta. Tämäkin osaltaan kertoo islamille jo myönnetystä erivapaudesta. Ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille. Yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Profeetta Muhammadia pilkanneille ei jostain syystä haluta tarjota samanlaista suojaa ja kunnioitusta kuin kristinuskon pyhiä asioita pilkkaaville. Ja silti Innocence of Muslims -elokuva kiellettiin Venäjällä, jo paljon ennen uuden uskontojen halventamisen kieltävän lain läpimenoa duumassa. Ihmisoikeusjärjestöt eivät näytä ymmärtävän, että nämä asiat ovat lujasti sidoksissa toisiinsa. Ei yhtä ilman toista.

Vuoden 2012 marraskuun lopussa Egyptissä tuomittiin poissaolevina seitsemän koptilaiskristittyä kuolemaan Innocence of Muslims -videosta. Tuomio annettiin islamin uskonnon loukkaamisesta. Tuomitut eivät olleet oikeudenkäynnissä läsnä. Myös Koraanin polttamisesta tunnettu yhdysvaltalaispastori Terry Jones sai samassa oikeudenkäynnissä kuolemantuomion. Hänkin on kristitty.

Islam ja tieteen vapaus

Englantilainen kirjailija ja populaarihistorioitsija Tom Holland sai syyskuussa 2012, vain vähän ennen Muhammad-elokuvakohua, kokea, ettei muslimifundamentalistien terroriuhka kohdistu pelkästään Muhammadia pilkkaaviin kirjailijoihin, pilapiirtäjiin ja elokuvantekijöihin.

Holland toimii asiantuntijana ja juontajana Channel 4:n televisiodokumentissa Islam: The Untold Story, jossa muun muassa osoitetaan islamin kehittyneen historiallisesti, vähitellen, toisin kuin uskonnon virallisessa tulkinnassa, jossa Allah enkelin välityksellä antoi Koraanin osa kerrallaan valmiina jumalaisena ilmoituksena profeetta Muhammadille. Juuri näitä Muhammadille täsmäräätälöityjä jumalallisia ilmoituksiahan Salman Rushdie oivallisesti parodioi Saatanallisissa säkeissä.

Kun dokumentti esitettiin televisiossa, islamilaiset fanaatikot uhkasivat Hollandia väkivallalla internetin yhteisöpalvelu Twitterissä. Channel 4 sai dokumentin jälkeen yli 1200 valitusta, mutta kanavan johto halusi silti esittää dokumentin mielipidevaikuttajille yksityisnäytöksenä. Tarkoituksena oli järjestää keskustelutilaisuus dokumentista, mutta yksityisnäytös jouduttiin peruuttamaan terrori-iskun pelossa.

Kaikki tämä oli siis seurausta siitä, että Holland esittää dokumentissa täysin tieteellisesti hyväksyttävän näkemyksen, jonka mukaan profeetta Muhammadista ja Koraanin syntyhistoriasta ei tiedetä paljoa, mutta sen sijaan on erittäin todennäköistä, että uskonto on syntynyt historiallisesti, vähitellen.

Toisin sanoen dokumentissa ja sen taustalla olevassa kirjassaan In the Shadow of the Sword: The Battle for Global Empire and the End of the Ancient World (Miekan varjossa: Taistelu maailmanlaajuisesta imperiumista ja muinaisen maailman loppu) Holland esittää hypoteesin, jonka mukaan uskonto on syntynyt vähitellen ihmisten toimesta, ihmisten keksimänä. Tämä oli muslimifundamentalisteille liikaa.

Tieteenvastaisuuden teokraattisissa muslimimaissa ja niistä kotoisin olevien länsimaissa asuvien muslimifundamentalistien keskuudessa ymmärtää, kun tietää, että arabimaissa yhteensä käännetään vuosittain vain viidesosa siitä kirjallisuudesta mitä käännetään Kreikassa. Vuoden 2003 The Arab Human Development Report kertoo, että 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla arabimaissa käännettiin miljoonaa ihmistä kohti 4,4 kirjaa, kun vastaava luku Espanjan kohdalla oli 920 ja Unkarin kohdalla 519.

Tieteellisen koulutuksen ja kirjallisuuden suhteen näkymät ovat tätäkin synkemmät. Lahjakkaat muslimitutkijat lähtevät länsimaihin eikä aivovuodolle ole loppua näkyvissä. Tiedollisessa pimeydessä vaeltavat kansat ovat tietenkin oivallinen kasvualusta totalitarismille. Tämä on vallanpitäjän etu. Allahin ja profeetta Muhammadin nimiin vetoamalla kansa on helppo pitää herran nuhteessa.

Maltilliset muslimit kannattavat ilmaisunvapautta

Kokoomuksen Fatbardhe Hetemaj ja vihreiden Husein Muhammed, molemmat muslimeja, kirjoittivat Muhammad-elokuvakohun yhteydessä blogeillaan tukevansa länsimaista uskonnon- ja sananvapautta.

Tämä osoittaa, että ainakin politiikassa aktiivisesti toimivat maallistuneet maahanmuuttajamuslimit ymmärtävät ihmisoikeuksien merkityksen myös muslimeille paremmin kuin monet niin sanotut kantasuomalaiset poliittiset toimijat, jotka puolestaan asettuvat muslimifanaatikkojen ja OIC:n sekä Kiinan, Kuuban ja Venäjän puolelle. Imaamit ja muut suomalaisten muslimijärjestöjen edustajat eivät ole yhtä viisaita kuin sekulaarit uskontoverinsa, eivät edes kaukaa viisaita.

On päivänselvää, että muukalais- ja islamvastaisten puolueiden sekä poliitikkojen suosio kasvaa aina kun muslimijärjestöt lankeavat satiirikkojen ja pilkkakirveiden provokaatioihin. Kun muslimeita edustavat järjestöt haluavat avoimesti rajoittaa länsimaissa uskonnon- ja sananvapautta, totta kai äänestäjät herkästi turvautuvat perussuomalaisten kaltaisiin puolueisiin, vaikka nämä ovat toistuvasti uhkailullaan, kanteluillaan sekä tutkintapyynnöillään osoittaneet itsekin olevansa sananvapauden vastaisella asialla.

Erityisesti kansallismielisen Suomen Sisun jäsenet ovat pommittaneet viranomaisia ja Julkisen sanan neuvostoa perussuomalaisiin kohdistuneilla loukkauksilla. Muun muassa Ville Rannan jouluaiheinen sarjakuva Kirkko ja kaupunki -lehdessä aiheutti heidän keskuudessaan samanlaista vihaa kuin Muhammad-pilakuvat muslimifanaatikkojen keskuudessa aikoinaan. Muhammadista on siis heidän mielestään sallittua piirtää rienaavia pilakuvia, perussuomalaisista ei.

Ville Rannan jouluaiheinen sarjakuva

Mikäli uhkailuun, väkivaltaan ja mellakointiin taivutaan, muiden uskontojen ja ylipäätään kaikenlaisten ääri-ideologioiden kannattajat näkevät, että terrorismi on oivallinen poliittinen strategia, koska päättäjät sekä virkamiehet antavat periksi uhkailun ja väkivallan edessä. Kun hyvää tarkoittavat länsimaiset ihmiset lähtevät kannattamaan muslimien toivomia ihmisoikeuksien rajoituksia suojellakseen yhtä ryhmää loukkauksilta, muutkin ryhmät oivaltavat, mikä on tehokkain tapa vaikuttaa: terrori, uhkailu ja väkivaltainen mellakointi.

Fundamentalistit eivät kannata uskonnon- ja sananvapautta

Yleisesti uskotaan, että muslimien riehuminen pilakuvista, elokuvista, dokumenteista, oopperoista, paavin lausunnoista ja tieteellisistä teorioista johtuu Yhdysvaltain pahoista teoista eli pommituksista sekä Irakin ja Afganistanin sodista. Eittämättä ”suuren saatanan” sotilaalliset toimet demokratiaa kannattavien muslimien auttamiseksi ja suojelemiseksi kyseisissä muslimimaissa raivostuttavat totalitarismia kannattavia fundamentalisteja ja heidän länsimaisia vasemmistosympatisoijiaan, mutta selitys ei päde.

Islamilaiset fanaatikot vihaavat länsimaita kollektiivina nimenomaan länsimaisen vapauden vuoksi. Mikä tahansa syy oikeuttaa heidän mielestään riehumisen ja väkivallan, kunhan sillä saadaan vähennettyä länsimaisia vapauksia ja ihmisoikeuksia. Ne näet ovat jyrkässä ristiriidassa islamin lain, sharian, vanhoillisen tulkinnan kanssa.

Yksi esimerkki tästä saatiin Bangladeshissa vuoden 2012 syyskuun lopulla, heti profeetta Muhammadia pilkkaavan elokuvan aiheuttamien mellakoiden jälkeen. 

Paikallinen buddhalaismies julkaisi Facebookissa kuvan, joka muslimifanaatikkojen mielestä häpäisi Koraania. Kuvalla ja sen julkaisijalla ei siis ole mitään tekemistä Yhdysvaltain saati lännen kanssa, ellei Facebookia lasketa länsimaiseksi hapatukseksi. Kuitenkin reaktio oli täysin odotettu: rähisijät sytyttivät tuleen ainakin viisi buddhalaista temppeliä ja yli sata taloa. Mellakoihin osallistui noin 25 000 muslimia. Buddhalaisia on Bangladeshin väestöstä alle prosentti.

Vastaavasti Pakistanin taliban ampui vuoden 2012 lokakuun alussa 14-vuotiasta Malala Yousufzaita päähän ja samalla kahta muuta tyttöä, kun nämä olivat palaamassa koulusta kotiin. Syyksi taliban ilmoitti Malalan länsimielisyyden eli sen, että hän sharian vastaisesti oli puhunut yhteiskunnan maallistumisen ja islamin maltillisemman tulkinnan puolesta. Malala haavoittui vakavasti, kaksi muuta tyttöä lievemmin. Onneksi Malala on nopeasti toipunut ja palannut kouluun Iso-Britanniassa, jossa hän oli hoidossa.

Malala Yousufzai

Islamistien valtaannousun jälkeen sanan- ja uskonnonvapaus ovat olleet jatkuvassa alamäessä myös sekulaarissa Turkissa.

Näissä esimerkeissä paljastuu konkreettisesti se tosiasia, että islamilaisten maiden ja muslimifanaatikkojen vaatima uskonnon halventamisen kielto ei suojele muslimimaiden maltillisia, uudistusmielisiä muslimeja, uskonnollisia vähemmistöjä eikä ylipäätään koske muita uskontoja paitsi islamia.

Myös lehdistönvapautta pyritään islamin nimissä rajoittamaan. Vuoden 2012 lokakuussa uutisoitiin, että Afganistanin hallitus ja toimittajat kiistelevät uudesta medialaista. Toimittajien mukaan laki pakottaa heidät noudattamaan ”islamilaisia periaatteita työssään”. Nämä periaatteet jäävät uutisen mukaan epäselviksi. Lain taustalla arvellaan olevan hallituksen tarve miellyttää talibania, koska vanhoillisten tuki on hallitukselle entistä tärkeämpää kun suurin osa maassa olevista ulkomaalaisista sotilaista poistuu maasta vuoden 2014 loppuun mennessä.

Islamismi on totalitaarinen ideologia

Niiltä, jotka puolustavat sanan- ja uskonnonvapauden rajoittamista muslimien tunteiden suojelemiseksi unohtuu parikin erittäin tärkeää asiaa. Ensinnäkin islam ei ole vain uskonto vaan lukuisissa maissa myös enemmän tai vähemmän totalitaarinen poliittinen hallintojärjestelmä.

Kyse mielenosoituksissa ja väkivallassa on tietenkin uskonnon ohella myös politiikasta: uskonnollisia tunteita ja uskonnon vanhoillista tulkintaa käytetään verukkeena totalitarismin ylläpitämiselle ja edistämiselle. Poliittinen islam eli islamismi on selkeästi totalitaristinen ideologia ja sellaisena, vain sellaisena, sitä tulee käsitellä. Kun islamin nimissä vaaditaan rajoituksia ihmisoikeuksiin, kyse on aina islamismista. Islamismia tarkastelen lähemmin aiemmassa blogimerkinnässäni.

Esimerkiksi Iran uhkasi etsiä syyskuun 2012 Muhammad-videon tekijät. Iranilainen uskonnollinen säätiö tarjosi samaan aikaan uudelleenSalman Rushiesta tapporahan, koska se, että kirjailija on edelleen erossa pilkattuaan profeetta Muhammadia Saatanallisissa säkeissä vuonna 1988 aiheuttaa säätiön mukaan profeetan pilkkaamisen jatkumisen.

Samoin pakistanilaisministeri Ghulam Ahmed Bilour lupasi omasta pussistaan maksaa 100 000 dollarin palkkion, jos joku tappaisi Innocence of Muslims -videon taustalla olevat henkilöt. Hän kertoi myös olevansa henkilökohtaisesti valmis murhaamaan elokuvan tekijät. Linkitetty uutinen kertoo, että Bilourin asenne oli Talibanin mieleen. Onneksi sentään Pakistanin hallituksen muut jäsenet sanoutuivat irti ministerin lausunnoista.

Jos mukaan otetaan sharia kokonaisuudessaan, voidaan todeta kaikkien muslimimaiden olevan ihmisoikeuksissa pakkasen puolella. Jos ja kun maita hallitaan islamin lain pohjalta, ei kenellekään pitäisi jäädä epäilyksiä islamin poliittisesta luonteesta.

Toiseksi on syytä muistaa, että sekä kristinusko että islam ovat syntyneet aikansa uskontoja ja poliittista sortoa kyseenalaistaneiden sekä pilkanneiden miesten toimesta. 

Tarinoiden Jeesus ja Muhammad ovat pilkkakirveitä, rienaajia, jotka taistelevat vallitsevaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Jeesus jopa teloitettiin uskonnon pilkkaamisesta. Evankeliumien mukaanhan hänet tuomittiin, koska hän väitti olevansa juutalaisten Messias. Myös Muhammad joutui jatkuviin kahnauksiin juutalaisten ja aikansa poliittisten vallankäyttäjien kanssa, vaikkakin löi nämä lopulta.

Ihmisoikeudet menevät pyhän edelle

Avoimet rajat, suvaitsevaisuus ja sananvapaus, sekä kulovalkean tavoin leviävä islamilainen fundamentalismi ja muslimimaiden poliittinen lobbaus, ovat maailmanlaajuisen tiedonvälityksen aikakaudella vaarallinen yhtälö.

Moliére saattoi vielä Porvari aatelismiehenä -ilottelussaan 1600-luvun Ranskassa laskea leikkiä muslimien kustannuksella. Moliéren ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta. Nykyään moinen ei enää käy. Naurun ja ivan ase on entisestään terävöitynyt ja muuttunut suorastaan hengenvaaralliseksi.

Liberaalin käsityksen mukaan mikään pyhänä pidetty kirjoitus tai myyttinen hahmo ei ole arvoasteikossa ylempänä kuin perustavanlaatuiset, yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Sanoilla saa tehdä mitä vain, ja ainoastaan ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa ja ajatuksiinsa on täysin suojattu asia.

Islamilaisten maiden ja niitä tukevien epädemokraattisten valtioiden jatkuvan painostuksen myötä länsimaissa esiintyy nykyään merkittäviä sanan- ja ilmaisunvapauden uhkia. Suomessa uskonnon- ja sananvapautta pyritään rajoittamaan myös muslimijärjestöjen sekä erityisesti viranomaisten ja lainsäädännöllisesti hallituksen taholta.

On tärkeää muistaa, että uskonnonvapauteen kuuluu olennaisena osana oikeus olla pitämättä pyhänä uskontojen sellaisiksi julistamia asioita. Tämä pätee niin uskontojen sisällä kuin niiden ulkopuolella. Mikään järkiargumentti ei voi pakottaa, korostan sanaa ”pakottaa”, minua pitämään pyhänä rangaistuksen uhalla sellaisen uskonnon pyhittämää asiaa, johon en ole koskaan uskonut enkä koskaan tule uskomaan. 

Vastaavasti uskovat, jotka luopuvat uskonnostaan, lakkaavat pitämästä entisen uskontonsa pyhinä pitämiä asioita. On kertakaikkisen totalitaarista vaatia heitä jatkamaan uskontoaan vaikka he eivät siihen enää usko.