Uskonnollisen mysteerin ytimessä on tyhjyys

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009)

Sokrates-palkittu kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut merkittävän teoksen. Niin paljon sivuja on tuhlattu joutavaan valesyvälliseen jaaritteluun elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Enqvist sen sijaan tarttuu härkää sarvista – tai todellisuutta ytimestä. Luonnontiede selittää maailman ja merkitykset luomme me, ihmiset. Joillekin merkitykset ovat mystiikkaa; kaiken takaa pitäisi aina löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Tekijä osoittaa, miten tällaiset haaveet ovat tuulen tupia, itsepetosta, hybristä. Ihmisen pitäisi oppia nöyryyttä ja Enqvistin mukaan sitä oppii parhaiten olemalla älyllisesti rehellinen, totuutta kunnioittava. Uskonnot usein korostavat nöyryyttä, mutta ovatko ne oikeasti hyviä väyliä elämän tarkoituksen ja nöyryyden löytämiseen?

Tekijä etenee yksityisestä yleiseen ja kirjoittaa vanhemmistaan varsin avoimesti. Sekä äidin että isän koskettavat ja traagiset tarinat saavat kaikessa sattumanvaraisuudessaan Enqvistin käsissä elämää suuremman merkityksen. Vaikka professori usein korostaa kaiken tarkoituksettomuutta ja maailmankaikkeuden lakien väistämättömyyttä, hänen sanoistaan saa lohtua myös ihminen, joka kaipaa elämän perimmäisten kysymysten pohdiskelua. Epävarmuus ja sattumanvaraisuus voivat kääntyä voimavaraksi, mikäli uskaltaa katsoa todellisuutta suoraan silmiin. Enqvist ei elättele minkäänlaista sankariromantiikkaa, päinvastoin, mutta yhdessä kohdassa hän paljastaa oman käsityksensä rohkeudesta ja varsinkin kirjan lopussa osoittautuu lähes tulkoon perinteiseksi romantikoksi.

Enqvist päätyy pohdintansa lopuksi rakkauteen, rakkauden tärkeyden korostamiseen. Siihen on hyvä päätyä ja olisikin toivottavaa, että myös uskonnolliset fanaatikot edes joskus päätyisivät siihen. Mutta Jumalan fanaattisesta rakastamisesta on pitkä matka ihmiskunnan rakastamiseen ja tästä on ihmiskunnan historiassa karmaisevia esimerkkejä. Tekijä esittää niistä joitakin, sattuvin reunahuomautuksin.

Väärinymmärretty uskonto

Mielenkiintoista oli huomata Enqvistin päätyneen uskonnon ymmärtämisyrityksissään samaan tulokseen kuin itse muutama vuosi sitten päädyin ja vieläpä saman teoksen luettuamme. Kyse on uskontotieteilijä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe; WSOY 2007). Uskontoa ei pidä ottaa ideologiana, oppirakennelmana. Uskonto ja uskonnollinen usko on tunteen, ei järjen, asia. Uskovaa ei minkäänlainen rationaalinen argumentaatio voi vakuuttaa, koska uskossa ei ole kyse rationaalisuudesta saati argumentaatiosta.

Aiemmin professori oli ajatellut uskontoa ideologiana ja arvostellut sekä yrittänyt ymmärtää sitä sellaisena. Mutta Boyerin myötä lähestymiskulma muuttui. Tämä avaa Enqvistin pohdinnoille aivan uusia näköaloja. Hän tunnustaa, ettei ymmärrä uskontoa ja uskonnollisen uskon luonnetta. Sitä onkin uskonnottoman todella vaikea, jopa mahdoton, yrittää ymmärtää. Uskovat puhuvat mysteereistä, Jumalasta kaiken takana. Enqvistille nämä puheet ovat vailla mieltä ja merkitystä.

Muistelen huvittuneena professorin vastausta Skepsis ry:n kevään luentotilaisuudessa, kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista. Kysymyksiä ei ilmeisesti sen enempää mietitty, vaan niissä haluttiin ainoastaan haastaa professori perinteisen filosofian tapaan kyseenalaistamalla faktat tai itsestäänselvyydet. Mutta käsite 'ääretön tyhjiö' on tietenkin yhtä mahdoton määriteltäväksi kuin käsite 'jumala'. Siksi sellaisesta puhuminen tai sellaisen pohtiminen on ajan haaskausta.

Uskonto ei haasta pohtimaan, uskonto ja siihen liittyvä usko pakenevat mystiikkaan. Tämä on Enqvistin keskeinen viesti. Tekijä väittää olevansa uskonnoton, ei ateisti, mutta samalla hän kyllä tukee ateisteja tahtomattaan ja on määritelmän mukaan ateisti itsekin; ei-teisti, ihminen, joka ei usko teismiin, Jumalan olemassaoloon. Enqvist haluaa esiintyä välinpitämättömänä, mutta on vaikea uskoa, ettei uskonto miestä kiinnosta, kun hän kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Tekijää ei kuitenkaan näytä uskontojen oppisisältö kiinnostavan, oletettavasti edellä mainitusta syystä. Sen sijaan hän tarkastelee uskontoja psykologisesti ja meemiteoreettisesti. Tämän tarkastelun uskovainen varmasti kokee loukkaavaksi, koska professori vertaa uskonnollista uskoa skitsofreniaan ja mielen virukseen. Samalla hän kritisoi voimakkaasti lapsikastetta ja ylipäätään uskonnollista indoktrinaatiota.

Nähdäkseni Enqvist on oikeassa siinä, että ilman lapsuudessa tapahtuvaa uskomusten siirtämistä vanhemmilta suoraan jälkeläisille uskonnolliset uskomukset eivät säilyisi. Tämä seuraa suoraan Boyerin ja muiden kognitiivisten uskontieteilijöiden löydöistä. Meemit – tai mentaaliset representaatiot – pitää siirtää aivoista toisiin ja uskovaiset tietävät, että tehokkainta siirtyminen on siinä iässä, kun ihminen ei vielä kykene kriittiseen ajatteluun. Auktoriteettiasemaa hyväksi käyttämällä aikuiset saavat helposti lapset uskomaan satuja, joita he totena lapsilleen kertovat, itsekin kyseisiin satuihin uskoen.

Tässä on myös avain siihen ahdistukseen, joka uskonnon taustalla usein on. Enqvist on tutkinut teologien ja piispojen sanojen asemesta Vantaan Laurin nettisivuja ja löytänyt myös radion aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista uskonnollista arkisemantiikkaa. Näin hän ottaa uskonnon sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen arjessaan kokevat. Piispojen ja teologien saivartelut voidaan siis huoletta ohittaa. Erityisesti Enqvistiä närästää tapauskovaisten älyllinen itsepetos, jossa tieteen metodi sekä tulokset hyväksytään, mutta samaan aikaan toivotaan, että Jumala olisi olemassa. Tekijä ei ymmärrä tällaista toivetta ja siihen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä.

Mutta tekijä ei myöskään vie ajatustaan aivan loppuun asti. Koska mielen evolutiivisesti kehittynyt arkkitehtuuri mahdollistaa ja edistää uskonnollisen uskon takertumista tajuntaan sekä vielä panssaroi sen voimakkaiden emootioiden suojiin, en näe kovin outona sitä, että tapauskovainen, joka on tieteellisesti oppinut ja älyllisesti orientoitunut, pakenee uskonsa irrationaalisuutta viimeiseen oljenkorteen, haaveiluun. Määritelmän mukaan tällainen ihminen ei edes ole uskova, vaan pikemminkin agnostikko. Mutta jotenkin hänen epätietoisuutensa saa hänet ajattelemaan maailmankaikkeutta ja elämää sen verran sumeasti ja pehmeästi, että kokonaisuus jättää Jumalan mentävän aukon. Aukko on äärettömän tyhjyyden kokoinen, vailla mieltä ja merkitystä. Sinne sopii projisoida omat haaveensa, pelkonsa ja toiveensa, toisin sanoen luoda ikioma jumalarepresentaatio. Teologien ja piispojen harrastama käsiteakrobatia onkin paras todiste jatkuvan luomisen puolesta; ihminen luo jumalansa aina uudestaan ja uudestaan. Tosiasioiden edessä jumala pitää aina määritellä uudestaan, hänet pitää siirtää uuteen aukkoon. Prosessi on päättymätön, mystiikkaa on näet mahdoton kumota järkiargumentein.

Mainittu mekanismi selittää sen, miksi jumalaan uskovaa ei turhaan pidä ahdistella kyseenalaistamalla hänen emotionaalisesti suojatut uskomuksensa. Enqvist ei vaikuta ymmärtävän, miksi uskonnollisia uskomuksia ei saisi epäillä kuten mitä tahansa muita uskomuksia. Mutta juuri edellä kuvatut tosiasiat tekevät uskonnollisista uskomuksista erityisiä ja siksi voimakas hyökkäys uskovaisen vakaumusta vastaan kääntyy usein tarkoitustaan vastaan. Sen asemesta, että uskovainen kääntyisi uskonnottomaksi, uskovainen reagoi takertumalla entistä voimakkaammin ikiomaan jumalarepresentaatioonsa ja toisinaan hyökkäys ajaa uskovaisen fundamentalismiin. Hänen uskonsa puolustautuu ja piikit nousevat pystyyn. Tästä on varoittavia esimerkkejä varmasti jokaisen kiihkoateistin elämässä. Ja toki myös ateismi voi olla fanaattista ja valitettavan usein onkin. Silloin se ei mitenkään eroa uskonnollisesta fundamentalismista. Enqvist ei ole fanaattinen missään mielessä, mutta se ei liene uutinen kenellekään miehen kirjoja lukeneelle tai hänen luentojaan kuunnelleille.

Tyhjyys joka ei täyty

Enqvistin analyysi uskonnollisuudesta on mielestäni oikea ja ei häneltä ainakaan empatiaa puutu. Tietenkin uskovaisten mielestä moinen syväluotaus varmasti on pahinta inhimillistä hybristä, kun professori kehtaa armotta ruotia elämän tarkoitusta ja syviä mysteereitä luonnontieteellisesti ja rationaalisesti. Mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että mysteerien takaa löytyy lopulta pelkkää tyhjyyttä. Siksi uskovaiset ovat niin emotionaalisia uskossaan. He taitavat lopulta itsekin syvällä sisimmässään ymmärtää, että uskossa on kyse pelkästä uskosta, epävarmuudesta.

Toki jumalaan uskovalla voi olla voimakaskin tunne mainitun mielikuvitusolennon olemassaolosta, mutta kyseinen tunne ei kelpaa todistukseksi mistään. Tyhjyys ei täyty vaikka niin moni sitä semantiikalla ja retoriikalla yrittää täyttää. Kunnioitan joviaalin sekä sivistyneen uskovaisen tunnetta, koska sen hyökkäävä kyseenalaistaminen aiheuttaa ahdistusreaktion ja on muutenkin karkeaa käytöstä. Sen sijaan en ole valmis kunnioittamaan niitä, jotka uhkaavat tappaa vaikkapa profeetta Muhammadin pilakuvan piirtäneen tai Allahia tai profeettaa arvostelleen ihmisen. En myöskään kunnioita pätkääkään paavin kristillistä vakaumusta, jonka suojista hän hyssyttelee katolisen kirkon kätköissä vuosikausia harjoitettua pedofiliaa. Fanaatikkoja ja ryökäleitä ei pidä heidän uskomustensa takia suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. Rikolliset kuuluvat maallisten tuomioistuinten tuomittaviksi, koska taivaallisia ei ole olemassakaan.

Tekijää ärsyttää myös uskovien lähetyssaarnaaminen ja erityisesti terrori. Ketäpä rationaalista ihmistä ei ärsyttäisi. On hienoa lukea terävää kritiikkiä islamistiterrorista, jota usein näkee vähäteltävän varsinkin ansioituneempien tiedekirjoittajien teksteissä. Enqvist uskaltaa kirjoittaa asiasta suoraan ja tiukasti. Kuten Sam Harris, Christopher Hitchens ja erityisesti Richard Dawkins, myös Enqvist näkee ongelman syyn olevan nimenomaan uskonnollisessa uskossa. Se saa nuoret miehet lentämään lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä ja räjäyttämään itsensä aamuruuhkassa metrossa tai junassa. Toki muitakin tekijöitä on, mutta juuri usko Allahiin on keskeinen selittäjä. On turha selitellä, että ”tämä ei ole oikeaa islamia”, koska Enqvistin mukaan uskontoa on kaikki sen nimissä tehdyt teot. Onkin toivoton tehtävä yrittää teologisesti saivarrella, mikä on oikeaa uskontoa ja mikä ei, koska mitään lopullista totuutta ei mihinkään tunteenomaiseen, epämääräiseen rautakaudelta periytyvään uskomusjärjestelmään yksinkertaisesti voi sisältyä. Tyhjyyden ympärille on rakennettu valtavia spekulaatiomuureja juuri siksi, ettei niiden takana ole yhtään mitään. Siksi uskovaista usein ahdistaa ja hänen elämältään tuntuu puuttuvan merkitys. Jumala on pitänyt luoda helpottamaan tätä ahdistusta, mutta kuten Enqvist, minäkään en mitenkään saata ymmärtää, kuinka rautakaudella vaikuttaneiden juutalaisten keksimään mielikuvitusolentoon uskominen voisi aidosti lohduttaa nykyajan ihmistä.

Olen taipuvainen yhtymään professoriin ja korostamaan elämän ainutkertaisuutta sekä rakkauden merkitystä. Kun uskovaiset kaupittelevat kuolemanjälkeistä elämää ja taivaspaikkoja, uskonnoton haluaa kertoa elämän ainutlaatuisuudesta ja sen hyvin elämisen tärkeydestä. Tosin tämä on nykyään myös luterilaisuuden valtavirtaa, ainakin mikäli piispoja ja pappeja on uskominen. Mutta kuten jokainen tietää, pappi valehtelee ja/tai satuilee ammatikseen. Yksikään aidosti oppinut teologi ei usko Raamatun sepitteisiin tai evankeliumien kertomuksiin. Jokainen teologi tietää, että Jeesus ei syntynyt tallissa Betlehemissä vuonna 0, jos syntyi ollenkaan, yhtään missään. Ja jos syntyi, ei syntynyt ainakaan tallissa Betlehemissä vuonna 0. Silti kyseistä fiktiota vuodesta toiseen saarnataan kirkoissa, päiväkodeissa, kouluissa ja aamuhartauksissa. Tapauskovaiselle se on ehkä perinnettä, mutta keskivertouskovaiselle totta. Karmeaa petosta ja itsepetosta. Valhe. Huijausta.

Totuus on uskoa vahvempi

Tekijä kirjoittaa (s. 116):

” … totuus on jotakin, jota voidaan koetella vain rationaalisessa maailmassa. Totuus ei ole sama asia kuin mielipide, vaikka näitäkin joskus valitettavasti näkee synonyymeinä käytettävän. Tuskin millään muulla hokemalla on niin paljon yritetty peitellä latteiden ajatelmien kompostoimaa löyhkää kuin 'toisenlaisella totuudella'.”

Tämä on skeptikolle herkkua. Totuusrelativismi jyllää nykyään kaikkialla ja erityisesti uskontoa yritetään toistuvasti puolustella relativismilla. ”Uskonto on kielipeli eikä uskonto ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Roskaa. Aina kun uskonnon nimissä esitetään tosimaailmaa koskeva väite, se tulee tieteen alueelle. Jos uskovainen, esimerkiksi Tapio Puolimatka, väittää, että Jumala vaikuttaa jotenkin todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen, hänen tulee kyetä todistamaan väite. Muuten se on pelkkää sanahelinää. Ja kuten me kaikki tiedämme, se on pelkkää sanahelinää. Usko on tunne rinta-alassa, värisevä sydämen lepatus pimeässä huoneessa, ”henkinen vakuutuslaitos”, kuten filosofi Eino Kaila asian on ilmaissut.

Enqvist lähestyy totuutta varsin inhorealistisesti, osoittamalla sattuman merkityksen kohtalokkaissa tapahtumissa II maailmansodan aikaan Japanissa. Tekijä kuvaa ensimmäisten ydinpommien pudottamista ja selittää samalla ydinräjähdykset fysiikan näkökulmasta. Kaikessa yksityiskohtaisessa kauheudessaan teksti on paikoitellen lähes runollisen kaunista. Jumalaa ei näy missään eikä uskovainen Jumalaa kauheuksissa halua nähdäkään. Tämä on professorin karu viesti uskovaisille. Aasian tsunamissa piispa Eero Huovinen oli sanaton. Miten hyvä Jumala saattoi sallia sellaisen näytelmän?

Totuus on tietenkin yksinkertainen. Jumalaa ei ole muualla kuin Huovisen ja uskonsisarten sekä -veljien rintapielessä, tai tarkemmin sanoen aivoissa, meeminä, representaationa. Uskonnottomalle selitys on helppo, mannerlaattojen liikahdus ja siitä seurannut hyökyaalto. Tällaista vain tapahtuu eikä sitä tarvitse sen enempää ihmetellä. Uskovaista katastrofi epäilemättä ahdistaa enemmän kuin ateistia, koska uskovaisen tunne on ristiriidassa järjen kanssa. ”Tällaista nyt vain ei saisi tapahtua, koska Jumala rakastaa ihmiskuntaa.” Totuus on kuitenkin yksinkertainen – ja karu. Jumala ei rakasta ihmiskuntaa koska Jumalaa ei ole. Lause ”Jumala rakastaa ihmiskuntaa” on vailla mieltä. Tästä olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä.

Vakaumuksetta paras?

Erityisen ilahtunut olen siitä, että Enqvist on lukenut J.M. Coetzeen mestariteoksen Elizabeth Costellon. Kyseinen kaunokirjallinen tekele on oikeastaan sarja filosofia tutkielmia eri aiheista. Matemaatikon uran kirjallisuuden vuoksi jättänyt Coetzee syväluotaa muissakin teoksissaan ihmisyyttä ja todellisuutta, mutta erityisesti Elizabeth Costello on oikea ajatusten aarreaitta. Sieltä Enqvist on nostanut tarkasteluun vakaumukset ja niiden merkityksen ihmisyydelle.

Portit eivät aukene sille, joka on vailla vakaumuksia, toteaa kirjailijan alter ego Costello teoksessa. Mutta älyllinen rehellisyys ei mahdollista varmoja vakaumuksia. Kirjailija ja tieteilijä muistuttavat tässä Enqvistin mukaan toisiaan; molempien tulee kyetä objektiivisesti tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä vailla lopullisesti ankkuroituja vakaumuksia. Jo Nietzsche korosti vakaumusten vaarallisuutta ja niiden vaalimiseen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä. Uskonnollinen usko ja sen puute ovat molemmat vakaumuksellisia asioita. Ehkä tästä syystä professori ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana. Mutta vakaumus se on uskonnottomuuskin, voisi kyynikko veistellä. Ja vakaumus se on vakaumuksettomuuskin, voisi vieläkin koiramaisempi vakaumusten kyseenalaistaja nauraa.

Tässä piilee merkittävä idea. Tieteellinen totuus ei ole vakaumus, vaikka mysteerikauppiaat ja uskovaiset usein niin väittävät. ”Tiedekin on vain uskonto, ateismikin on uskonasia.” Tätä Tapio Puolimatka väsymättä saarnaa, teoksesta toiseen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Enqvist osoittaa jälleen kerran, miten tieteellinen totuus eroaa uskonnollisesta tunteenomaisesta ”totuudesta”. Tieteellinen totuus ei ole subjektiivinen uskonasia, henkilökohtainen vakaumus, tunne sydänalassa. Tieteellinen totuus tiedetään usein monen desimaalin tarkkuudella. Maailmankaikkeuden mysteerit on jo pitkälti selvitetty, vaikka uskonto tietenkin haluaa kaupitella juuri mystiikkaa ja mysteereitä kaiken selityksen taustalla. Mutta Enqvist kysyy aiheellisesti, minkä taustalla ja miten. Kysymyksissä ei ole mitään järkeä, niiden takaa paljastuu tyhjyys.

Mutta onko vakaumuksettomuuden tavoittelu lopulta samaa horror vacui -ajattelua kuin uskonto? Kun tekijä lopussa paljastaa arvostavansa rakkautta ja osoittaa syvää sekä empaattista henkilökohtaisen sielunelämän ymmärtämystä, hän mielestäni paljastaa myös joitakin vakaumuksiaan. Minusta luonnontieteilijän tai tieteellisesti asennoituneen ihmisen ei tarvitse vakaumuksiaan hävetä tai pitää niitä älyllisesti epärehellisenä haihatteluna. Kyse lienee loppujen lopuksi persoonallisuudesta ja siitäkin Enqvist kirjoittaa erittäin nautittavasti.

Ihmisen minuuden ei senkään tarvitse olla sen suurempi mysteeri ja juuri minuuden hauraus on kirjan keskeinen teema. Hauraallakin minällä voi olla vakaumuksia ja usein mitä hauraampi minä, sen vankkumattomammat vakaumukset. Ehkä tässä on Enqvistin tärkein viesti meille kaikille. Ymmärtämällä oman minuutensa koostumuksen ihminen voi kasvaa irti fanaattisuudesta ja fundamentalismista. Professorin viimeisin teos, kruununa oivalliselle kirjasarjalle, ei aiheetta tuonut näiden muiden teosten ohella hänelle Skepsis ry:n Sokrates-palkintoa. Enqvist on heittänyt rohkeasti koko persoonallisuutensa peliin ja kirjoittanut mestariteoksen ihmisenä olemisesta. Toivottavasti myös uskovaiset ymmärtävät tämän. Kirja ei missään nimessä ole ensisijaisesti uskontokritiikki. Se on henkilökohtainen matka tuntemattomaan ja sen Enqvist tekee oivallisella tavalla meille kaikille tunnetuksi.

Viimeisiä viedään – vai viedäänkö?

Jussi K. Niemelä

Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).

Kirja-arvio, Humanisti 1/2010

Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.

Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.

Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.

Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.

Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.

Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.

Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.

Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.

Humanismi ja politiikka

Pääkirjoitus/Humanisti 1/2010

Jussi K. Niemelä

Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.

Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.

Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.

Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.

Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.

Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.

Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.

Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.

Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.

Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.

Nyt keskustellaan

KOULUN KATSOMUSAINEIDEN TULEVAISUUDESTA

Helsingissä Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6, lauantaina 6.3.2010 klo 12 alkaen:

-Tarvitaanko koulussa pakollista ”oman uskonnon” opetusta?
-Tarvitaanko rinnakkaista erilaisten ”omien uskontojen” opetusta?
-Tarvitaanko koulussa elämänkatsomustiedon opetusta?
-Miksi elämänkatsomustieto on ollut vaajakäytössä
monilla alueilla Suomessa?
-Voisiko ja pitäisikö elämänkatsomustieto tulla
kaikille vapaasti valittavaksi?
-Voisiko lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksisa olla
kaikille yhteinen etiikka ja filosofia?

Asiaa pohtii parhaillaa Opetushallituksen työryhmä,
joka antaa oman ehdotuksensa tämän kevään aikana.

Paneelikeskusteluun osallistuvat

tutkija Sylvia Akar,
filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Arno Kotro,
kasvatustieteilijä , teologi Teemu Laajasalo
islamin opettaja Isra Lehtinen,
tutkija, et-asiantuntija Tuukka Tomperi sekä
Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n hallituksen jäsen,
lehtori Esa Ylikoski.

Puhetta johtaa Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtaja
Jussi K. Niemelä.

Yleisö saa esittää kommentteja ja kysymyksiä paneelin yhteydessä.

Tilaisuus on maksuton ja kestää enintään neljä tuntia. Välissä pidetään tauko,
jonka aikana on mahdollisuus nauttia ilmaisia virvokkeita aulassa.

Tervetuloa, vapaa pääsy!
Helsingin vapaa-ajattelijat ry.
p. 044 0715601

Islam ja sananvapaus

Jussi K. Niemelä

Kommentti YLE:n Suoraa puhetta -radio-ohjelman manifestiin

Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin.

Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot.

Uskontojen säädökset ovat yleensä melko jyrkkiä ja varsinkin tämä näkyy ns. abrahamilaisten, patriarkaalisten monoteismien säädöksissä. Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia. Ollaksesi hyvä uskovainen, sinun pitäisi noudattaa näitä säädöksiä kirjaimellisesti. Näin ajattelevat fundamentalistit, jotka haluavat ottaa pyhien kirjojensa ja perinteensä säädökset kirjaimellisesti. He myös haluavat valitettavan usein pakottaa nekin, jotka eivät näihin säädöksiin tai niiden taustalla oleviin uskontoihin usko, noudattamaan niitä. Uskonnoissa ja dogmaattisissa ideologioissa on siis totalitarismin siemen.

Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vähitellen päässeet irti uskonnollisen vallan kahleista. Siitä ei ole vielä edes sataa vuotta, kun brittiläisfilosofi Bertrand Russell joutui uskonnollisen syrjinnän kohteeksi. Hän ei saanut opettaa New Yorkin yliopistossa uskontokriittisten näkemystensä ja liberaalin seksuaalimoraalinsa takia. Suomessa kirjailija Hannu Salama sai vuonna 1964 syytteen jumalanpilkasta Juhannustanssit -teoksensa pilasaarnasta, joka oli sijoitettu humalaisen miehen suuhun.

Suomen tilanne on mennyt parempaan suuntaan, kunnes viime vuonna maahanmuuttokriittinen Jussi Halla-aho Helsingistä sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Halla-aho arvosteli blogillaan satiirisesti profeetta Muhammadia tämän lapsivaimo Aishan takia. Mielestäni Halla-ahon saama tuomio on skandaali. Kristinuskoa saa nykyään jo vapaasti arvostella ja pilkata, mutta islamia ei.

Tilanne heijastelee kansainvälistä kehitystä. Salman Rushdien tapauksesta lähtien länsimainen sananvapaus on vähitellen antautunut väkivallan, painostuksen ja pelottelun edessä. Nyt länsimaissa eletään pelon ilmapiirissä ja kustantajat sekä itse taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, teatteriohjaajat, oopperatalot ym.) sensuroivat itseään. Sama kehitys on nähtävissä taidemuseoissa.

Mietin, uskaltaisiko kukaan tänään ohjata Moliéren Porvari aatelismiehenä -satiiria näyttämölle. Siinä pilkataan turkkilaisia muslimeja erittäin räväkästi. Näin teoksen näyttämösovituksen 2000-luvun alkupuolella Helsingin kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin ohjaamana. Tuolloin syyskuun 11. terrori-iskut olivat vielä tuoreessa muistissa ja teoksen näyttämösovituksen voidaan katsoa olleen vastalause iskuille. Hällström halusi käsittääkseni puolustaa länsimaista sananvapautta. Vähän tuon näyttämösovituksen jälkeen hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskellä katua. Murhaaja oli muslimifundamentalisti.

Islaminuskoisten strategiat länsimaiden lainsäädännön ja kulttuurin muuttamiseksi tapahtuvat nähdäkseni kolmella tasolla:

1 Avoin väkivallalla uhkailu, terrori, murhat, väkivaltaiset mielenosoitukset ja boikotit. Tässä islamistit osaavat hyödyntää globaalia mediaa. Pienistä paikallisista selkkauksista tehdään nopeasti kansainvälisiä mellakoita tai mielenosoituksia.

2 Avoin poliittinen ja akateeminen pyrkimys muokata länsimaiden johto, älymystö ja yleinen mielipide islammyönteiseksi tai yltiösuvaitsevaiseksi. Tähän liittyy mm. islamilaisten maiden järjestö OIC:n voimakas poliittinen lobbaus ”uskontojen halventamisen” estävän lainsäädännön ja YK:n julkilausumien toteuttamiseksi. YK:n Ihmisoikeusneuvosto ja yleiskokous taipuivat jo tämän poliittisen painostuksen edessä, mutta onneksemme YK:n päätöslauselma ei ole jäsenvaltioita juridisesti sitova. Akateemisessa maailmassa Saudi-Arabia ym. varakkaat muslimitahot rahoittavat länsimaissa lähi-idän instituutteja ja erityisesti islammyönteistä tutkimusta. Islamkriittiselle tutkimukselle on lähes mahdotonta saada rahoitusta. Yliopistomaailmasta kulttuurirelativistinen diskurssi on nopeasti levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja erityisesti siihen törmää vasemmiston sekä vihreiden keskuudessa.

3 Piilojihad, joka osittain kuuluu edelliseen kohtaan. Piilojihadista (stealth Jihad) on hiljattain kirjoittanut amerikkalainen islamkriitikko Robert Spencer samannimisessä kirjassaan. Piilojihadistit toimivat erilaisten peiteorganisaatioiden kautta kaikkialla länsimaissa, edistääkseen islamistisia päämääriä ja muokatakseen länsimaita vastaanottavaiseksi muslimien erillisvaatimuksille. Piilojihadiksi voidaan katsoa vaikkapa länsimaissa vaaditut musliminaisille ja -tytöille tarkoitetut erilliset uimahallivuorot. Jos ja kun sellaiset sallitaan, islamistit ovat saaneet taas yhden pienen sharia-lain elementin käyttöön länsimaissa. Sukupuolisegregaatio on olennainen osa vanhoillista sharia-lain tulkintaa.

Kakkoskohtaan voidaan lisätä poliittisen korrektiuden ilmapiiri, ts. yleisen islamkeskustelun sopivaisuuden rajat (akateeminen toiseuden kunnioittaminen ja kulttuurirelativismi). Kriittiset äänet leimataan herkästi rasismiksi, islamofobiaksi tai kulttuuri-imperialismiksi. Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia.

Tällainen ajattelu asettuu automaattisesti sortajan puolelle islamilaisten kulttuurien sisällä. Joka väittää ihmisoikeuksien puolustamista länsimaiseksi kulttuuri-imperialismiksi, rasismiksi tai islamofobiaksi, asettuu samaan rintamaan salafistien, deobandien ja wahhabilaisten kanssa.

Kulttuurirelativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta juuri siitä syystä, että missä tahansa kulttuurissa on voimia ja vastavoimia, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on sopivaa. Hylätessään islamin sisällä toimivat ihmisoikeusaktivistit länsimaiset kulttuurirelativistit asettuvat sharia-lain vanhoillisen tulkinnan kannattajien leiriin. Myös kaikenlaiset sananvapauden rajoituspyrkimykset– sensuuri, itsesensuuri, kriitikkojen leimaaminen – pelaavat väistämättä islamistien pussiin. Samalla niistä hyötyy länsimainen äärioikeisto ja muut poliittiset konservatiivit eli konservatiivien tukeminen yhtäällä tukee heitä myös toisaalla.

Tähän liittyen kannattaa huomata, että sanan- ja uskonnonvapaus on lopulta kaikkien eri ryhmien etu. Ilman sananvapautta ei ole vähemmistöjen oikeuksia eikä demokratiaa.

Martha C. Nussbaum – maailmankansalaisuuden ja omantunnonvapauden filosofi

(Vapaa Ajattelija 4/2008)

Kansainvälisesti arvostettu filosofi Martha C. Nussbaum vieraili kesäkuun alussa Helsingissä tutkijakollegiumin seminaarin vetäjänä. Aiheena oli moraalipsykologia ja patriotismin politiikan filosofia. Nussbaum toimii Chicagon yliopiston lain ja etiikan professorina. Viimeisimmässä teoksessaan Liberty of Conscience – In Defense of America’s Tradition of Religious Equality (Basic Books 2008) filosofi käsittelee vapaa-ajattelijoille hyvin tärkeitä aiheita, uskonnon- ja omantunnonvapautta sekä valtion ja kirkon eroa. Myös hänen erinomaisesti perustellut ajatuksensa sivistyneiden maailmankansalaisten kasvattamisesta ovat hyvin lähellä Vapaa-ajattelijain liiton kulttuuriohjelmassa esitettyjä periaatteita.

Martha C. Nussbaum ei ole ateisti. Hän kääntyi kristillisyydestä juutalaisuuteen nuorena ja on edelleen juutalaisuuden reformistisen haaran jäsen. Filosofi kunnioittaakin uskontoja ja erilaisia uskomuksia siksi paljon, että se saattaa vapaa-ajattelijalle ja ateistille näyttäytyä ajoittain jopa hieman yliampuvana.

Samoin Nussbaum torppaa filosofikollegansa Daniel C. Dennettin ateismin melko ylimielisesti, vaikka kritisoi Dennettiä nimenomaan ylimielisyydestä uskovia kohtaan. Nussbaum tulkitsee ’bright’ eli ’välkky’ –käsitteen siten, että se tarkoittaa uskovien olevan automaattisesti typeriä. Toisaalta tällaista asennetta on ollut ronskeimmilla ateisteilla havaittavissa ja Richard Dawkins esittää jopa älykkyystilastoja käsityksensä tueksi Jumalharha –teoksessaan. Ehkä Nussbaumin ateismikritiikki on siis näiltä osin oikeutettua.

Helsingin tutkijakollegiumin kesäkuun seminaarissa ei ollut kyse uskonnon- tai omantunnonvapaudesta, mutta aihetta toki sivuttiin, koska se on suorassa yhteydessä Nussbaumille läheiseen maailmankansalaisuuden filosofiaan. Poliittiseksi liberaaliksi tunnustautuva filosofi on 1990-luvulla kirjoittanut kiehtovan teoksen Cultivating Humanity – A Classical Defense of Reform in Liberal Education (Harvard University Press 1997), jossa hän puolustaa vanhan ajan kattavaa sivistyskasvatusta nykyajan kapea-alaisen tehokoulutuksen vaaroja vastaan. Nussbaum korostaa erityisesti antiikin stoalaisuudesta juontuvaa käsitystä jokaisen ihmisen perimmäisestä arvosta valistuneen maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden edellytyksenä.

Filosofin päämääränä on osoittaa, että vaikka synnymme tietyn kansan ja perheen jäseniksi, olemme siitä huolimatta laajemman yhteisön kansalaisia eli maailmankansalaisia. Tämä aiheuttaa meille velvoitteita. Termi ’maailmankansalainen’ juontuu kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaisen (n. 412-323 eaa.) kuuluisasta lausahduksesta.

Tutkijakollegiumin seminaarissa Nussbaum tähdensi käsitystään maailmankansalaisuudesta nimenomaan poliittisena päämääränä eräiden muiden tutkijakollegoidensa eettistä näkemystä täydentäen. Moniarvoisessa, globalisoituvassa maailmassa on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää ihmisten erilaisuus, unohtamatta samalla sitä, että olemme kaikki periaatteessa samanlaisille kohtalon oikuille sekä muiden ihmisten mielivallalle alttiita haavoittuvia, tuntevia olentoja. Lyhyesti, saman maailman kansalaisia.

Omantunnonvapaus tasa-arvokysymyksenä

Teoksessaan Liberty of Conscience Nussbaum tarkastelee tasa-arvonäkökulmasta Yhdysvaltain perustuslain ensimmäistä lisäystä, joka takaa täydellisen uskonnonvapauden ja valtion neutraliteetin suhteessa mihinkään uskontoon tai uskonnottomuuteen. Ajattelija on huolissaan varsinkin enemmistötyranniasta ja osoittaa uskonnollisesti värittyneen hurmahenkisyyden vaarat eriuskoisille vähemmistöille usean historiallisen esimerkin avulla.

Yhdysvalloissa on vainottu viimeisten parin sadan vuoden aikana erityisesti katolilaisia ja mormoneja. Myös juutalaisvastaisuutta on maassa esiintynyt, varsinkin ennen toista maailmansotaa.

Kun lukee Nussbaumin kuvauksia vähemmistöuskontojen sorrosta, tulee välittömästi mieleen nykyajalle tyypillinen islaminuskoisiin suunnattu epäluulo. Myös muukalaisia karsastava retoriikka on yksi yhteen nykyisten maahanmuutonvastustajien kanssa. On valaisevaa sekä opettavaista havaita, miten samat uhkakuvat maahanmuutonvastustajien propagandassa toistuvat mormonien, katolilaisten ja muslimien kohdalla. Argumenteissa ei ole mitään eroa.

Aiemmin Yhdysvalloissa oltiin syvästi huolestuneita katolilaisten korkeasta syntyvyydestä ja erityisesti italialaisten sekä irlantilaisten maahanmuuton volyymista. Ryhmien seksuaalisuutta pyrittiin demonisoimaan ja heitä syytettiin työn vieroksumisesta sekä synnynnäisestä laiskuudesta.

Vastaavasti mormonien moniavioisuutta on käytetty epäluulojen ja suoranaisen pelon lietsomiseen. Feministi Nussbaum puolustaa hieman yllättäen tätä uskonnollista tapaa juuri uskonnonvapauteen kuuluvana, ohittaen lähes kokonaan poliittiset tasa-arvonäkökohdat.

Samoin hän myöhemmin Liberty of Consciencessa kritisoi voimakkaasti Hollannin burqa-kieltoa musliminaisten omantunnonvapauteen kajoamisena ja ajautuu argumentaatiossaan hyvin lähelle kaksinaismoralistista väkinäisyyttä.

Suvaitsevaisuudessaan Nussbaum vaikuttaa varsin herkästi unohtavan maailmankansalaisuuden poliittisen puolen ja ihmisoikeudet, joihin sukupuolten tasa-arvo olennaisena osana kuuluu. Joillekin meistä burqa näyttäytyy naisen alistamisen symbolina par excellence, mutta filosofi jättää tämän näkökohdan täysin vaille huomiota.

Uskonto, sekularismi ja ihmisoikeudet

Nussbaum ei syystä tai toisesta problematisoi uskonnon nimissä harjoitettua ihmisoikeuksien polkemista, indoktrinaatiota, mielivaltaa tai enemmistötyranniaa uskontojen sisällä. Silti hän arvioi Raamattuun perustuvia moraalinäkemyksiä hyvinkin kriittiseen sävyyn puolustaessaan seksuaalivähemmistöjen poliittisia oikeuksia ja tasa-arvoa Yhdysvalloissa. Koraania ja haditheja Nussbaum ei kuitenkaan mainitse, vaikka niiden antamat moraaliohjeet ja sharia-laki ovat tässä suhteessa paljon Raamattua jyrkempiä ja vieläpä arkipäivää islamilaisissa maissa. Shariaa on Nussbaumin monessa yhteydessä kritisoiman kulttuurirelativismin nimissä yritetty ajaa käytäntöön myös useissa länsimaissa.

Ranskan kouluissa määrätty huivikieltokin saa filosofilta nuhteita, osin aiheesta. Samaan aikaan kun muslimitytöiltä on kielletty huivin ja juutalaispojilta jarmulken eli kipan käyttö, sallitaan kristityille kuitenkin pienen ristin pitäminen. Vain isot ristit on kielletty.

Tässä kysymyksessä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen koskee valtion neutraliteettia suhteessa uskontoihin. Nussbaum näkee asian niin, että valtio ei voi pakottaa kansalaisiaan sekularismiin, vaan harmittomat uskonnolliset tavat, kuten pukeutuminen, pitäisi sallia. Lasten pukeutumiseen kajoaminen voidaan näin ollen tulkita kajoamisena vanhempien uskonnonvapauteen.

Toinen ongelma on kristinuskon enemmistöuskonnon rooli. Pieni poikkeus ristien kohdalla osoittaa filosofin mielestä sen, että huivi- ja kipakielto voidaan helposti tulkita uskonnollisten vähemmistöjen syrjimiseksi. Näin asia on Ranskassa ollutkin; musliminaisten ohella huivikieltoa vastustamaan barrikadeille nousivat tosin länsimaiden vapaita tapoja ja demokratiaa vihaavat radikaalit jihadistijärjestöt, mutta tätä Nussbaum ei noteeraa.

Professorin analyysi on kaikesta huolimatta erittäin relevantti muslimien kotoutumisongelmien kannalta. Euroopassa yleinen valtion ja kirkon yhteys saattaa näet olla osaselityksenä sille, että islaminuskoiset pakolaiset sekä maahanmuuttajat kokevat herkästi tulevansa Euroopan maihin toisen luokan kansalaisiksi. Tämä ei edesauta heidän kotoutumistaan, vaan synnyttää pikemminkin kapinamielialaa.

Yhdysvalloissa ongelmaa ei näin selkeässä muodossa ole, koska valtio on periaatteessa täysin neutraali suhteessa uskontoihin tai uskonnottomuuteen. Toisaalta Nussbaum ei korosta tarpeeksi sitä, että Yhdysvalloissa poliittisiin virkoihin ei julkiateisteilla ole asiaa. Tässä on yksi merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka muuten kattavasta esityksestä on jäänyt kokonaan pois.

Uskonnollinen oikeistokonservatismi, tiede ja kasvatus

Filosofin näkemykset kreationismin opettamisesta kouluissa ovat täysin linjassa vapaa-ajattelijoiden ja skeptikkojen tieteelliseen todellisuuskäsitykseen perustuvien käsitysten kanssa. Samoin esseessään Yhdysvaltain presidentin asettamalle bioetiikan neuvostolle Nussbaum näkee uskonnolliset perustelut kantasolututkista vastaan äärimmäisen heppoisina.

Yhdysvalloissa käytössä olevaa kotikoulutusta ja uskonnollisia kouluja ajattelija ei kannata, koska hänen mukaansa kumpikaan ei kykene takaamaan riittävän laaja-alaista kasvatusta lapsille ja nuorille. Nussbaumin mielestä Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston poliittiset pyrkimykset ylipäätään ovat uhka perustuslain ensimmäiselle lisäykselle, koska tämä ns. evankelinen liike ei hegemoniatavoitteittaan pahemmin salaile.

Juuri kristillinen oikeisto – presidentti Bush mukaan lukien – haluaa, että yhdysvaltalaisissa kouluissa opetettaisiin evoluutioteorian rinnalla älykästä suunnittelua eli kreationismia. Kotikoulussa ja kristillisissä kouluissa evoluutioteoriaa tuskin opetetaan asiallisesti, älykkään suunnittelun huuhaaksi osoittamisesta puhumattakaan.

Nussbaum puolustaa tältä pohjalta voimakkaasti peruskoulujärjestelmää ja yleistä oppivelvollisuutta. Ilman näitä moniarvoisessa yhteiskunnassa ja maailmassa pärjäämiselle välttämätön tietotaito ja sivistys jää saavuttamatta.

Professori on huolissaan myös nykykasvatukselle ominaisesta taloudellisen voitontavoittelun ylikorostumisesta kouluissa. Kun lapsille ja nuorille ei teroiteta inhimillisyyden sekä herkkyyden merkitystä, heistä tulee helposti empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia. Nussbaumin mielestä kasvatus on suoranaisessa kriisissä, koska humanistisia ja taideaineita sekä kriittistä ajattelua opettavia kursseja on Yhdysvalloissa viime vuosina laiminlyöty.

Juuri nämä aineet ovat hänen omassa filosofiassaan erittäin tärkeässä roolissa täysipainoisten maailmankansalaisten kasvattamiseksi. Ilman taideaineita ja humanistis-kriittistä tieteellistä koulutusta yleinen sivistystaso laskee samalla kun ihmisen voitontavoittelu sekä ahneus korostuvat. Mikäli lapsille ja nuorille ei anneta avaimia rationaaliseen ajatteluun, keinoja samastua toisenlaisiin ihmisiin ja tutustua heidän tapoihinsa sekä ajatuksiinsa kirjallisuuden, filosofian ja taiteen avulla, heistä ei Nussbaumin mukaan voi kasvaa kriittisiä, suvaitsevaisia, ihmisten erilaisuuden ja omantunnonvapauden hyväksyviä demokraattisia kansalaisia.

Mytologialla myyttejä vastaan

Jussi K. Niemelä (Humanisti 4/2009)

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho (Otava 2009)

Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut omituisen kirjan. Nuorempana hän kritisoi ansiokkaasti suomettumista ja suomalaispoliitikkojen, -tutkijoiden sekä -toimittajien rähmällään oloa, mutta nyt tekijä on itse rähmällään samaan suuntaan, itään. Kansakunta rähmällään – Suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991) näyttää kirjailijalta jo unohtuneen. Joka ei muista historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, laukoi George Santayana aikoinaan. Näin on päässyt käymään myös professori Vihavaiselle. On huolestuttavaa tai oireellista, että tekijä unohtaa kokonaan oman varhaisemman teoksensa varoitukset.

Kirjailija pyrkii osoittamaan, että länsimaat ovat tuhon partaalla barbaarisen viihde- ja nuorisokulttuurin sekä maahanmuuton takia. Vihavaisen teesit ovat synkkiä. Ne perustuvat pitkälti Oswald Spenglerin kulttuuripessimismiin ja muistuttavat varsin läheisesti maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-ahon ajatuksia.

Vihavainen haluaa maahanmuuttokriitikkojen tavoin olla poliittisesti epäkorrekti. Hän myös kritisoi postmodernismia huomaamatta olevansa itsekin postmodernisti. Tekijä arvostelee tolkienilaista mustavalkoajattelua ja harrastaa sitä siinä sivussa. Tolkien on yksi Halla-ahon lempikirjailijoista. Sitä Vihavainen ei mainitse.

Oudointa Vihavaisen näkemyksissä on nyky-Venäjän epäkriittinen ihailu, joka menee slavofilian puolelle. Primitiivinen kyläkollektivismi, venäläisen sielun syvyys, on professorin ratkaisu länsimaiden tuhoon. Hän esittää, että meidän tulisi liittyä Venäjään. En saanut selkoa, tarkoittaako hän valtioliittoa vai pelkkää kulttuurista liittoa. Ilmeisesti molempia. Ilmeisesti ortodoksinen bysanttilaisuus on professorin mielestä ainoa turva rappiota vastaan.

Poroporvarillisuus kunniaan

Erityisesti Vihavaista korpeaa nuorten harrastama ruumiinosien lävistäminen ja goottilaiset vaatteet. Tuska -festivaali ei nauti professorin suosiota. Nuoriso on turmeltunutta ja ipso facto todistaa Vihavaisen spengleriläisen teesin länsimaiden tuhosta. Vihavainen suhtautuu nuorisoon hyvin poroporvarillisesti. Näin vanhat viisaat miehet ja moralistiset vanhatpiiat ovat aina suhtautuneet nuorisoon. Aina. Ei mitään uutta auringon alla.

Mieleen tulee väistämättä Linkolaa ihaillut edesmennyt akateemikkomme Georg Henrik von Wright, joka myös oli Spenglerinsä lukenut. Akateemikkomme ei ymmärtänyt taiteen olemusta eikä dynamiikkaa, jolloin hänen taidekäsityksensä ja -makunsa jämähti renessanssiin sekä Mozartiin. Mutta miksi ihmeessä nykytaiteilijoiden pitäisi maalata kuten Michelangelo tai säveltää kuten Wolfgang Amadeus?

Taiteen olemus on kapina, kumous, vallankumous. Jokainen taiteilija haluaa ylittää edeltäjiensä saavutukset. Taide on dynaamista – se ei toista opittua vaan uudistaa sitä.

Tuhoaako islam lännen?

Kuten Halla-aho, Vihavainen näkee islamin ja muslimien korkean syntyvyyden länsimaisen kulttuurin suurimpana uhkana. Maahanmuuttoa professori ei siis näytä kannattavan. Sen sijaan hän kuvittelee, että liittoutuminen Venäjän kanssa – dekadentin lännen, Euroopan ja Yhdysvaltain asemesta – pelastaa länsimaisesta kulttuurista sen mitä pelastamisen arvoista on.

Vihavainen ei analysoi islamia, hänelle uskonto on yksi möhkäle ilman nyansseja. Hän vain leimaa, aivan kuten Halla-aho seuraajineen. Professori ei tunne islamilaista perinnettä eikä näytä tietävän, että on myös maltillisia, maallistuneita muslimeja. Nämä vastustavat islamilaista fundamentalismia siinä missä kaikki muutkin demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat ihmiset. Tällaisia muslimeja on paljon enemmän kuin fanaattisia islamisteja. Vihavainen ei mainitse tätä tosiasiaa teoksessaan. Hän ei myöskään tunne Euroopan moniarvoista, pluralistista historiaa. Se on Euroopan voima, sekä sen että Yhdysvaltain menestyksen salaisuus.

Tekijä on erikoistunut Venäjän historiaan eikä ole selvillä maan tulevaisuudesta. Siksi hänen ratkaisuehdotuksensa on varsin outo. Itänaapuri on puolustusministeriömme julkaisemassa Russia of Challenges -raportissa (2008) referoidun ennusteen mukaan muslimienemmistöinen lähitulevaisuudessa, englanninkielisen Pravdan mukaan itse asiassa jo vuonna 2050 (Pravda 21.7.2008): ”Muslimitasavaltojen korkean syntyvyyden vuoksi islamista tulee todennäköisesti Venäjän pääuskonto vuoteen 2050 mennessä”. Maan presidentti Dmitri Medvedev sanoi kesäkuussa Kairossa, että ”Venäjä ei etsi ystävyyttä muslimimaailman kanssa: maamme on orgaaninen osa sitä maailmaa” (Georgian Daily, 24.6.2009).

Skenaario on todennäköinen, mutta Vihavainen ei näytä tietävän siitä mitään. Mitään realistisia ratkaisuja professori ei tuomiopäivän profetioihinsa tarjoile eikä edes halua pohtia sellaisia. Niiden sijaan hän takertuu turvalliseen mytologiaan.

Länsimaiden tuho on Sergio Leonen syytä

Myönnän, etten ole koskaan saanut luettua Spengleriä, koska G.H. von Wright on pelotellut minut siinä suhteessa erinomaisesti. Muistelen tässä kohdin Yrjö Ahmavaaran purevaa von Wright -kritiikkiä teoksessa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987). Siihen ei ole mitään lisättävää.

Kuten todettua, nuorisokulttuuria Vihavainen ei halua edes yrittää ymmärtää. Sekin on professorille barbariaa ja henkisesti tyhjää hapatusta. Vihavaisen mielestä italowesternit ovat aiheuttaneet länsimaissa väkivaltakulttuurin nousun. Rikollisia ei pitäisi ymmärtää ollenkaan.

Pahinta on, että italowesternissä tappajasta on tehty sankari. Vihavainen ei tunne näiltä osin maailmanhistoriaa. Vanhimmat sankarit ovat olleet varsin miehisiä miehiä, heitä tapaa jo vanhimmassa säilyneessä dokumentissa, Gilgamesh-eepoksessa. Myös Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä vaikkapa Vanha Testamentti sisältävät runsaasti väkivallan ja sodan ihailua. Vihavainen ei noteeraa tätä.

Erityisesti amerikkalaisuus ja Yhdysvallat ovat professorin hampaissa. Kulttuurisesti Vihavainen on nostalgikko, joka kaipaa menneisyyteen. Myyttiin. Omaan mielikuvitukseensa.

Lisäksi professori on tavattoman epäjohdonmukainen. Ratkaisuna ongelmiin hän tarjoilee venäläisyyttä, nykyvenäläisyyttä, putinilaista ”suvereenia demokratiaa”. Se on militaristista ja väkivaltaista. Tosin tätä tosiasiaa tekijä ei mainitse, mutta tiedotusvälineitä seuraavalle seikka on ilmeinen.

Olkaamme bysanttilaisia!

Vihavainen muistaa ohimennen mainita, että venäläiset ovat geneettisesti suomalaisten lähisukulaisia. Ruotsalaisia professori ei mainitse. Ilmeisesti, koska Ruotsi on turmeltunut länsimaa. Niin, siellä on vieläpä Vihavaisen kammoamia maahanmuuttajia ja pakolaisia.

Suomeen professori ei muslimeja tai mustaihoisia ”neekereitä” halua, koska pitää ”multikulturalismia” länsimaiden tuhon keskeisenä aiheuttajana. Venäläisten maahanmuutosta ja vaikkapa inkeriläisten paluumuuttajanuorten huumeongelmista Vihavainen ei kanna huolta.

Teos löytää eittämättä tiensä perussuomalaisten ja hommafoorumilaisten kirjahyllyyn eiralaisprofeetta Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä -omakustanteen viereen.

Ihmisen muisti on hämmästyttävän lyhyt. Vuonna 1991 Vihavainen näet kirjoitti (s. 13):

”... historia on ikuinen veijari, joka tekee kaikille temppujaan, pettäen ennusteet ja odotukset. Jokaista aikakautta on tarkasteltava sen omien edellytysten pohjalta, emmekä me itsekään voine edeltäjiämme paremmin tietää, millaista tulevaisuutta olemme loppujen lopuksi valitsemassa. Odotuksemme ja käsityksemme nykyajasta saattavat olla yhtä epärealistisia kuin ne milteipä säännönmukaisesti ovat olleet kaikilla tämän vuosisadan ihmisillä. Siitä huolimatta meidän tulee olla kriittisiä menneisyyteen nähden ja tutkia esimerkiksi sitä, missä määrin älyllistä miljöötämme hallitsi kritiikitön toiveajattelu, tai sitä missä määrin meillä suhteessa Neuvostoliittoon syntyi ja esiintyi lieveilmiöitä, jotka eivät palvelleet maan etua vaan vahingoittivat sitä tai jotka eivät olleet pyrkimystä maan edun vaan oman edun tai oman kuppikunnan intressien palvelemiseksi.”

Vihavaisen näkemykset ovat venäläistä tuontitavaraa. Putinin ”suvereenin demokratian” rasismi ja muukalaisviha aiheuttavat näköjään uussuomettuneisuutta akateemisissa piireissämme. Professorit, dosentit ja tohtorit lankeavat toinen toisensa perään slavofiiliseen mytologiaan ja ryhtyvät suurvenäläisen nationalismin asianajajiksi. He ovat nykyajan stalinisteja.