Vihreät ja islam vuoden 2010 joulukuussa

Olen ilmoittanut eroavani Vihreiden jäsenyydestä hiipumalla eli en aio enää ensi keväänä maksaa jäsenmaksua. Jäsen olen ollut kevättalvesta 2007. Liityin puolueeseen, koska Vihreät kaikista puoleista vaikutti selkeimmin ihmisoikeuspuolueelta, eläinoikeuksien ja luonnonsuojelun ohella.

Olen tunnetusti islamkriittinen ja puolueen linja on häirinnyt minua tässä suhteessa pitkään. Olen yrittänyt muuttaa puolueessa vallitsevia näkemyksiä vähemmän naiiviin suuntaan, siinä osin onnistuenkin. Nykyisin Vihreät sentään jo tuomitsee islamilaisen fundamentalismin ohjelmajulistuksissaan ja kannattaa maltillisten tai entisten muslimien auttamista fundamentalisteja vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä.

Vihreiden presidenttiehdokas ja näkyvä kansanedustaja Pekka Haavisto kirjoitti eilen, että Tukholman pommi-isku oli poliittinen teko. Sitä se tietenkin myös oli, päältä katsoen, tulkintaa venyttäen. Haavisto mainitsee lisäksi, että kaikki uskonnot pitävät rauhantyötä arvossa. Islamia hän ei erikseen mainitse, vaikka Tukholman pommimies oli jälleen kerran muslimi, jihadisti, jonka oma viesti ei jätä mitään epäselväksi. Poliitikko ei näköjään voi suoraan sanoa, että ainakaan islam ei kaikilta osin pidä rauhantyötä arvossa. Islamiin näet sisältyy olennaisena osana oppi uskonnon puolustamisesta, vaikka asein. Sitä kutsutaan jihadiksi ja uskonsoturia jihadistiksi. Tukholman pommimies vetosi viestissään mujahideeneihin kaikkialla terrorin määrän lisäämiseksi. Mujahideen tarkoittaa jihadistia.

Tätä Haavisto ei halunnut sanoa. Syitä voidaan vain arvella. Eiköhän päällimmäinen syy kuitenkin ole se, että puolue haluaa olla suvaitsevainen eikä se halua lisätä islamiin kohdistuvia epäluuloja tai maahanmuuttokritiikin suosiota sekä kasvualustaa. Vaikeneminen on kultaa, edelleen, ajattelevat Vihreät kärkipoliitikot. Mutta lisääkö vaikeneminen ja asian kiertely uskottavuutta ja puolueen suosiota? Ei lisää, päinvastoin. Haaviston lausunto lisää maahanmuuttokriitikkojen suosiota, kuten Euroopassa ollaan nähty monet kerrat. Vihreät tuntuu operoivan omassa maailmassaan, jossa tosiasioita ei haluta katsoa suoraan silmiin. Vihreät toimii kuin sokea pimeydessä.

Haavisto vihjaa parissakin kohdassa, että rauhanprosessia pitäisi tukea. Hän kenties tarkoittaa, että Afganistan pitäisi jättää rauhaan eikä islamaiheisia pilakuvia enää länsimaissa saisi piirtää. Nimeäähän Tukholman pommimies Lars Vilksin viestissään ja jihadistit ovat yrittäneet tappaa tai pahoinpidellä Vilksin jo muutaman kerran. Myös ns. maltilliset muslimit hyökkäsivät taannoin ruotsalaispilapiirtäjän kimppuun Uppsalan yliopistolla. Hyökkäys tallentui kameralla ja se on nähtävissä YouTubessa.

Pelottelu on yksi islamistien keino vaientaa kriitikot. Terrori on pelottelun äärimuoto. Pelottelua ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Vihreät on vedonnut sananvapauden puolesta aina, kun iskuja on kohdistettu vaikkapa seksuaalivähemmistöihin. Tämä on tietenkin erittäin hyvä asia. Vihreät ei kuitenkaan Tukholman tapauksessa vetoa sananvapauden, uskonnonvapauden tai rauhanturvaamisen puolesta. Afganistanissa olevat joukot turvaavat rauhaa YK:n mandaatilla. Pommi-isku oli osittain puolustustaistelua Afganistanissa olevia joukkoja vastaan.

Voisiko tästä ottaa esimerkkiä? Minulta kysyttiin eilen, miten itse vähentäisin jihadin uhkaa. Yksi keino olisi käyttää jihadistien taktiikkaa joukkosyyllistämisestä sivistyneellä tavalla jihadisteja vastaan. Islamistit ajattelevat, että länsimaisia siviilejä saa tappaa, koska länsimaiset joukot pitävät islamisteja, mm. verenhimoisia talibaneja ja heidän hengenheimolaisiaan, kurissa Afganistanissa ja Irakissa. Tästä he saavat Koraanin siunaaman oikeutuksen jihadilleen. Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua – lopullisesti suljettua – moskeijaa. Painostustoimi olisi siis diplomaattinen ja Haavistonkin mieleen, koska se on rauhantyötä parhaimmillaan. Kova kovaa vastaan, pehmeästi. Haaviston mukaan kaikki uskonnot pitävät rauhantyötä arvossa, jolloin vaikkapa Lontoon suurimman moskeijan sulkeminen lopullisesti on varmasti kaikkien uskontojen mieleen, mikäli sillä estetään uskonnollinen terrori – tai siis Haaviston sanoin poliittisesti motivoitunut terrori.

Mitä tulee motivaatioon yleensä, on mielenkiintoista, miten länsimaiset poliitikot maahanmuuttoa suosivien leirissä tietävät terroristien motiivin paremmin kuin terroristit itse. Vaikka Tukholman pommimies viestissään selkeästi, yksiselitteisesti, ilmoitti, mikä oli hänen motiivinsa (jihad), Haavisto pitää motiivia vain poliittisena ja epäilee, että tekijä kärsi mielenterveysongelmista.

Siinä mielessä uskonnollisesti perusteltu terrori on tietenkin myös poliittista, että fanaattinen hurskas muslimi haluaa pelottaa länsimaat omalle kannalleen eli kieltää näitä turvaamasta rauhaa Lähi-idässä ja kieltää länsimaisia taiteilijoita piirtämästä islamaiheisia pilakuvia. Joidenkin ateistien ja uskontokriitikkojen mielestä hurskas uskovainen on ipso facto mielenterveysongelmainen, harhainen, mutta uskontotiede ja empiirinen aineisto eivät tue näkemystä. Uskonnollinen fundamentalisti tietää mitä tekee ja osaa oikeuttaa toimintansa vetoamalla pyhiin kirjoituksiin sekä uskonnonvapauteen. Itsemurhaterroristit, kuten Tukholman pommimies, ovat pääsääntöisesti hyvin koulutettuja, kielitaitoisia ”mukavia naapurin kavereita”. He ovat siis erittäin hyvin kotoutuneet. Ainoa asia, mikä heidät länsimaisista keskivertoyksilöistä selkeästi erottaa, on hurskas uskonnollisuus. Kaikki itsemurhaterroristit ovat hurskaita muslimeja ja osaavat oikeuttaa toimintansa vetoamalla pyhiin kirjoituksiin, Koraaniin ja haditheihin.

Miksi uskonnollisen motiivin ääneen sanominen on Vihreille niin vaikeaa? Tämä on tulevissa eduskuntavaaleissa yksi Vihreiden kohtalonkysymys. Vierittämällä terrorismin perussyyn epämääräisille alueille, epäoikeudenmukaisuudentuntoon, politiikkaan ja mielenterveyteen, Haavisto noudattaa Vihreiden tuttua linjaa islamin suhteen. Varsinaista syytä ei haluta ääneen sanoa. Syy on islam, tarkemmin sanoen usko siihen, että jihad länsimaita vastaan on oikeutettu. Tämän tietää jokainen muslimi, joka Koraaninsa ja uskontonsa tuntee. Kaikki muslimit eivät edes suhtaudu jihadiin samalla tavalla, mikä on tietenkin itsestään selvää. Sen sijaan Vihreät kärkipoliitikot suhtautuvat jihadiin aina samalla tavalla. He kieltävät koko jihadin, koko islamistisen ideologian, olemassaolon. Tämä on todellisuuden, maailman toiseksi suosituimman uskonnon keskeisten oppien kieltämistä.

Toki islamin nimissä halutaan vaikuttaa myös poliittisesti, aivan kuten Päivi Räsänen ja Timo Soini haluavat vaikuttaa kristinuskon nimissä Suomen lainsäädäntöön. Tässä tapauksessa kukaan järkevä ei epäile, etteikö motiivi olisi ensi sijassa uskonnollinen – perustellaanhan naispappeuden vastustamista ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamista Raamatulla. Islamilaisissa maissa ei ole naisimaameja eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Mistähän se johtuu? Vihreiden mukaan ei ilmeisesti ainakaan islamista. Kyse on varmasti kolonialismista, riistosta ja imperialismista. Tai kristinuskosta.

Vihreät ei pärjää politiikassa, mikäli puolue haluaa muuttaa mielikuvitusmaailmaa. Vain todellisen maailman muuttaminen johtaa edistykseen ja ihmisoikeuksien kohentumiseen. Jos ja kun Vihreät ei selkeästi ja jyrkästi tuomitse yksittäisiä jihadisteja sekä koko jihadin oikeutusta, se ajaa de facto jihadistien asiaa. Samoin Vihreät seksuaalivähemmistöjä ja naisia erityisesti puolustavana tahona on vaikeuksissa, koska islam laajasti ottaen ei juurikaan tai ei lainkaan kunnioita seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.

Maahanmuutto ja turvapaikkapolitiikka muuttaa länsimaiden väestöä islamiin liittyen siten, että konservatiivien määrä lisääntyy suhteessa liberaaleihin. Suuri osa pakolaisista on näet muslimeja ja suuri osa näistä noudattaa uskontonsa ei-liberaaleja oppeja. Kuten todettua, islamilaisissa valtioissa ihmisoikeudet ovat heikoissa kantimissa. Muslimit eivät yhdessä yössä tai koskaan muutu liberaaleiksi länsimaissa, elleivät ensin käänny pois islamista. Joitakin esimerkkejä tunnetaan. Islamista pois kääntyminen on islamin lain, sharian, mukaan rangaistava kuolemalla.

Mikäli hurskaat ihmisoikeuspuheet halutaan tuoda käytännön tasolle, tulisi Vihreiden johdonmukaisuuden nimissä puolustaa ja suosia niitä muslimeja, jotka haluavat kokonaan uudistaa uskontonsa länsimaisille ihmisoikeuskäsityksille sopivaksi tai kääntyä pois islamista. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että puolue haluaa suosia tasapuolisesti kaikkia muslimeja, myös länsimaissa terroria harjoittavia jihadisteja. Tämä ei voi olla vaikuttamatta Vihreiden suosioon.

Niemelä kommentoi eroaan

Kotimaa24 uutisoi tänään (23.11.2010) erostani Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan paikalta. Uutisessa mainitaan myös minun eronneen Humanistin päätoimittajuudesta ja virheellisesti, että olisin eronnut Helsingin Humanistiyhdistyksestä tai Humanistiliitosta. En ole myöskään eronnut Helsingin vapaa-ajattelijat ry:stä.

Erosin Humanistin päätoimittajan paikalta pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtajuudesta sen sijaan erosin – kuten uutisessa aivan oikein mainitaan – lopen kyllästyneenä liitossa valloillaan rehottavaan hörhöilyyn.

Keväällä 2009 irtisanottu liiton ex-toiminnanjohtaja tukijoukkoineen on pitänyt yllä sotaa liitossa jo vuosia, ja vaikka liitto nyt voitti oikeusjutun selkeästi, kyseinen porukka jatkaa puuhasteluaan liitossa ja sen jäsenyhdistyksissä. Tämä porukka siis koostuu ex-toiminnanjohtajasta ja hänen apulaisistaan, jotka ovat koko tämän ajan liiton luottamustoimissa ajaneet ex-toiminnanjohtajan, eivät liiton etua. He ajavat edelleen ex-toiminnanjohtajan etua. Toiminta ei kestä lähempää tarkastelua.

Kyseiseen toimintaan liittyy mm. työtodistuksen väärentäminen (liiton pääsihteeri Huotari todisti käräjäoikeudessa kirjoittaneensa ilman tiedonantoa liittohallitukselle kyseisen asiakirjan ex-toiminnanjohtajalle tämän sitä häneltä pyydettyä), ex-toiminnanjohtajan valitseminen liittohallituksen varajäseneksi sekä erään hänen lähimmän tukijansa valitseminen samalla liittohallituksen varsinaiseksi jäseneksi.

Näitä kaikkia luottamuspaikkoja, tekoja ja laitonta työtodistusta käytettiin lisäksi oikeudessa todisteena liittoa vastaan. On syytä huomioida, että ex-toiminnanjohtaja on nostanut laittomalla työtodistuksella työttömyytensä alusta saakka ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Hän ei minulta tai liittohallitukselta (hänen virallinen työnantajansa) koskaan ole laillista, työnantajan myöntämää työtodistusta pyytänyt, ei, vaikka väärennetyn työtodistuksen laillisuuden liittohallitus on kiistänyt sekä työvoimatoimistolle että ex-toiminnanjohtajan ammattiliitolle. Oikeudessa todisti myös liittovaltuuston jäsen Martti Vaattovaara, joka kertoi ex-toiminnanjohtajan pyynnöstä kyselleensä työtodistuksen laillisuutta yhdistysoikeusasiantuntijoilta. Vaattovaara todisti, että asiantuntijan mukaan työtodistus on "virallisluonteinen".

Liiton asianajajan mukaan työtodistus on laiton. Liiton asianajaja on työoikeuden asiantuntija.

Käräjäoikeudessa esitettiin myös joko perätön lausuma tai sitten eräs henkilö valehteli kyseisen lausuman esittäjälle puhelimessa oikeudenkäynnin toisen päivän aamuna.

Koska mainitun kaltaiseen toimintaan syyllistyneet ihmiset jatkavat edelleen liiton luottamustoimissa kuin mitään ei olisi tapahtunut, katsoin velvollisuudekseni erota liiton puheenjohtajuudesta.

Asiasta on tulossa lisää tietoa muutaman viikon sisällä ilmestyvään Vapaa Ajattelija -lehteen.

Uskomusten, uskontojen ja maailmankuvien taustamekanismeista

Jussi K. Niemelä

(Skeptikko 4/2010)

Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)

Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)

Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.

Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.

Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.

Uusateismin puolustus

Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.

Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.

Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.

Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.

Yleistämällä olkiukkojen kimppuun

Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.

Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).

Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.

Yliluonnollisten agenttien selitys

Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.

Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.

Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.

Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.

Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).

Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.

Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.

Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.

Sielut, aaveet ja šamaanit

Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.

Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.

Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.

Jumala yliluonnollisena agenttina

Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.

Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.

Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.

Loukkaamisesta, syyllistämisestä ja syntipukeista

A-studion homoillan nostattama kohu ei ota laantuakseen. Eroaalto on jatkunut ja jopa kiihtynyt, kirkosta on homoillan jälkimainingeissa eronnut jo yli 25 000 ihmistä.

Ilmiö on tietenkin herättänyt kiivasta keskustelua myös kirkon piirissä, aiheestakin. Arkkipiispa Mäkinen sanoutui ensin irti Päivi Räsäsen edustamasta kannasta, mutta muutti sitten mielensä ja kertoi eilen A-studiossa, että samaa sukupuolta olevien siunaaminen ei ole ajankohtaista. Ensin arkkipiispa siis teki Räsäsestä syntipukin, ilmoittamalla ettei tämä edusta kirkon kantaa, mutta seuraavana päivänä arkkipiispa itse osoitti, että Räsänen sittenkin edustaa kirkon kantaa.

Seksuaalisuus on niin merkittävä osa ihmisyyttä, että sitä jos mitä pitää lähimmäisen kunnioittaa. Seksuaalisuus ei ole aate tai ideologia, eikä tietenkään uskonto. Kaikkia kolmea viimeksi mainittua pyritään sananvapauden avulla suojelemaan ja niitä opetetaan kunnioittamaan.

Jos uskontoa tai aatetta ulkopuolelta kritisoidaan, vaikka aiheestakin, moni uskova siitä helposti loukkaantuu. Sitten nämä loukkaantujat eivät hämmästele lainkaan sitä, jos joku loukkaantuu siitä, että hänen seksuaalista suuntautumistaan pidetään sairautena tai kehityshäiriönä, jopa syntinä.

Kaikkien vastenmielisin lieveilmiö on ollut eroajien syyllistäminen. Ensin Tampereen piispa ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja loukkaavat homoseksuaalien ihmisarvoa ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta suorassa tv-lähetyksessä. Kun ihmisoikeuksia kannattavat ihmiset sitten vetävät tästä johtopäätökset ja valitsevat kirkosta eroamisen, tätä päätöstä ei moni halua kunnioittaa. Sen sijaan näitä ihmisiä – kuten Jani Toivolaa – syyllistetään entistä enemmän. ”Vain jäsenenä voit vaikuttaa!”, ”eroaminen on epäloogista!”.

Tai ”eroajat ovat joukkohysterian vallassa”, kuten uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Hannu Koskinen loihe lausumaan.

Mutta jos ja kun kirkon virallinen kanta, mikäli arkkipiispaa on uskominen, on suurin piirtein sama kuin piispa Revolla ja puheenjohtaja Räsäsellä, niin varmasti oikeampi oletus on se, että ihmisoikeuksia ja ihmisten yhdenvertaista kohtelua kannattavat kristityt eivät yksinkertaisesti enää halua kuulua samaan kirkkoon, samaan seurakuntaan, näiden homoliittojen siunaamista vastustavien tahojen kanssa.

On totta, että kokonaista viisi piispaa on suhtautunut myönteisesti samaa sukupuolta olevien siunaamiseen, mutta näistä kaksi – arkkipiispa Mäkinen ja Porvoon piispa Vikström – vetivät sittemmin sanansa takaisin ja ovat nyt pelkän rukoilemisen kannalla. Tämä tuntuu varmasti monista loukatuista vielä pahemmalta kuin avoin solvaaminen ja ihmisarvon polkeminen.

Millaista on kristillisyys, joka ensin loukkaa, sitten hakee syntipukkeja, sitten syyllistää loukattuja? Miten se sopii Jeesus Nasaretilaisen laupeuden, armon ja lähimmäisenrakkauden sanomaan?

Se on tekopyhää, julmaa, taantumuksellista, epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Se ei mitenkään sovi kristinuskon keskushahmon sanomaan, päinvastoin. Näin ollen on aivan perusteltua – jopa väistämätöntä – että nimenomaan kunnon kristitty eroaa kirkosta, josta on tullut rautakautisia moraaliperiaatteita suojeleva pöhöttynyt instituutio. Instituutio, jonka Jeesus Nasaretilainen olisi varmasti halunnut ennustaa tuhoutuvan maan tasalle ja jonka hän kenties olisi halunnut repiä maan tasalle omin käsin.

Päivi Räsänen mielipidevaikuttajana ja kristittynä

Ajankohtaisen kakkosen homoillassa tiistaina 12.10. keskusteltiin mm. nais- ja miesparien oikeudesta avioliittoon sekä lasten adoptointiin. Ohjelmassa esiintynyt KD:n puheenjohtaja Päivi Räsänen esitti voimakkaita mielipiteitä, jotka suututtivat kirkon vapaamieliset jäsenet. Seuraavana päivänä, keskiviikkona 13.10., eroakirkosta.fi -nettipalvelun kautta kirkosta erosi kaikkien aikojen ennätysmäärä, 2633 jäsentä.

On mielenkiintoista hieman pohtia eroamisen taustalla olevia syitä. Veikkaisin, että kirkon aidosti suvaitsevaisia jäseniä raivostuttaa ennen kaikkea Räsäsen fundamentalismiin sisältyvä räikeä tekopyhyys, opettaahan Uusi testamentti, että lähimmäistä pitää rakastaa kuin itseään ja kristinusko laajemminkin korostaa armoa, ihmisrakkautta ja suvaitsevaisuutta.

Mutta jos ja kun uskonnollinen fundamentalisti pääsee ääneen, hän vain vetoaa rautakautisiin moraalikäsityksiin, joita Raamattu on pullollaan. Hän rakastaa vain itseään ja omaa fanaattista uskoaan.

Päivi Räsäsen kaltainen kristitty fundamentalisti vetoaa pyhään kirjaansa ja haluaa tehdä rautakautisten moraalikäsitysten pohjalta politiikkaa. Tässä Räsänen ei mitenkään eroa poliittisen islamin kannattajista, joita hän itse julkisuudessa on paheksunut. Tällainenkin on tekopyhää. Päivi Räsäsellä on oma shariansa, joka hänellä on Mooseksen laki. Se periytyy esikristilliseltä ajalta, mutta jo Raamatun Jeesus sitä kannatti. Pienin muutoksin, mutta kannatti kuitenkin.

Koska moraaliopetukset ovat tavattoman sekavia ja keskenään ristiriitaisia, uskovainen valitsee Raamatusta omansa kuin rusinat pullasta. Jokainen luulee tietävänsä, mikä on kirjan lopullinen totuus. Mutta kirjaa kriittisesti lukenut tietää, ettei siinä ole totuuden häivääkään, lopullisuudesta puhumattakaan. Raamattu on pikemminkin peili, josta uskovainen näkee oman kuvansa. Räsäsen raamattukäsitys ei ole kaunis. Onneksi valtaosa nykykristityistä näkee kirjassaan kauneutta, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Armoa.

Mikäli vapaamieliset, aidosti liberaalit ja suvaitsevaiset kristityt eroavat kirkosta Räsäsen kaltaisten fundamentalistien vuoksi, jäävät kirkkoon lopulta vain kaikkein vanhoillisimmat. Silloin väistämättä toteutuu kirkon ja valtion ero, koska valtiota ei enää 2000-luvulla voi perustaa rautakautisille moraaliperiaatteille.

Ihmisoikeudet, joita sekulaari humanismi on kannattanut jo pitkään, ovat ajaneet ohi luterilaisen kirkon markkinoiman moraalin. Ellei kirkko kykene rakkauteen, armoon ja suvaitsevaisuuteen, se kuihtuu. Näyttää siltä, että se tosiaan kuihtuu, hiipuu hitaasti pois. Päivi Räsänen puolestaan mittauttaa barbaaristen moraalikäsitystensä suosion seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2011.

Veikkaan, että huonosti käy. Toivon, että kristillisdemokraateille käy vaaleissa mahdollisimman huonosti. Toiveeni kannalta näyttää erittäin hyvältä, kiitos Päivi Räsäsen rautakautisen laupeuden sanoman.

Terrorin aikakausi

Jussi K. Niemelä

Pääkirjoitus, Humanisti 2/2010, hieman muokattu

Heinäkuun alussa Helsingissä tehtiin kaasuisku seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta vastaan. Tekijät saatiin nopeasti kiinni. Kävi ilmi, että he olivat natsimielisiä nuoria eri puolilta Suomea.

Ruotsissa puolestaan pilakuvan profeetta Muhammadista koirana piirtänyt taiteilija Lars Vilks joutui toukokuussa muutaman muslimin hyökkäyksen kohteeksi Uppsalan yliopistolla luentonsa aikana. Vilks oli luennoimassa sananvapauden rajoista taide-elämässä. Väkivaltaisesti käyttäytyneet muslimit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta onneksi Vilks saatiin vietyä nopeasti turvaan ja hyökkääjät taltutettua poliisivoimin. Tapahtuma kuvattiin ja internetvideopalvelu YouTubessa kohtaus levisi nopeasti sekä sai välittömästi kansainväliset mittasuhteet. Myöhemmin Vilksin kotitalo yritettiin polttaa.

YLE:n A-studio esitti 5.7. toimittaja Sanna Ukkolan reportaasin Muhammad-pilakuvista. Ukkola haastatteli oululaisimaamia sekä profeettaa kuvanneita pohjoismaalaisia taiteilijoita. Vilks ja tanskalainen Kurt Westergaard esittelivät turvajärjestelyjään ja kertoivat saavansa tappouhkauksia päivittäin. Oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta ei tappouhkauksia muslimeilta ole saanut, mutta kertoi Ukkolan haastattelussa, että Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat suuttuvat toistuvasti hänen kristittyjä kritisoivista tai satiirisesti käsittelevistä pilakuvistaan.

Kuten Husein Muhammed käsillä olevassa lehdessä osoittaa, äärioikeisto ja ääri-islam elävät toisistaan. Molemmat suuntaukset ovat marginaalisia vähemmistöjä, mutta hyökkäävät jatkuvasti sekä sanallisen että käytännön terrorin keinoin toisia vähemmistöjä vastaan. Vihapuhekierre kiihtyy, myös seksuaalivähemmistön edustaja esitti taannoin internetlehti Uusi Suomen blogikirjoituksen yhteydessä tappouhkauksen eräälle kansanedustajalle. Tappouhkauksista näyttäisi tulleen arkipäivää, ja ilmeisesti äärioikeisto onkin nyt ryhtynyt käytännön toimiin Suomessa. Isku Pride-kulkuetta vastaan ei jäänyt yksittäiseksi teoksi, vaan heti sen jälkeen Helsingin SETA:n toimipisteen ikkunoita rikottiin ja oveen piirrettiin hakaristi ja uusnatsien tunnus.

Suomessa ääri-islam ei aiheuta ongelmia, mutta Sanna Ukkolan reportaasissa haastateltu imaami ei selvästikään ymmärrä länsimaista sananvapauden ja tasa-arvon periaatetta. Imaami ei suostunut kättelemään Ukkolaa ohjelman alussa, koska islam kieltää sen. Ääri-islamista ei ollut kyse, koska imaami on maltillinen.

Ääri-islamin edustajat eivät salaile sananvapauden ja muiden ihmisoikeuksien vastaisia tavoitteitaan, ja sama pätee tietenkin äärioikeistoon. Lisäksi kyseiset ryhmät hyökkäävät jatkuvasti toisiaan vastaan, onneksi vain sanallisesti. Odotettavissa kuitenkin on, että jossain vaiheessa ryhmät ajautuvat myös fyysiseen konfliktiin. Hyökkäyksiä pakolaiskeskuksiin ja maahanmuuttajien pitämiin yrityksiin on jo tehty.

Suvaitsemattomuuteen johtava asenneongelma tiivistyy Kristillisdemokraattien asenteessa. Puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen kirjoitti heti terrori-iskun jälkeen blogissaan, että kaasuiskun voisi tulkita "vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle". Koska yhteiskunta ei halua alistua Räsäsen edustaman marginaalivähemmistön konservatiivisille arvoille, uusnatsien terrori-isku oli siis ”liberaalien” eli muiden kuin kristillisdemokraattien syytä. Kommenteillaan Räsänen käytännössä hyväksyi terrori-iskut.

Vastaavaa järjettömyyttä esiintyi muslimifanaatikkojen suorittamien vuoden 2001 WTC-iskujen yhteydessä, jolloin eräät länsimaiset hurskastelijat kirjoittivat Yhdysvaltain vain saaneen mitä ansaitsikin. Pentti Linkola suorastaan ylisti iskuja Elonkehä-lehden pääkirjoituksessa otsikolla ”Se luoti tiesi paikkansa”.

KD:n viestintäpäällikkö ja Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Asmo Maanselkä puolestaan antoi heti puheenjohtajan blogin jälkeen eräässä sanomalehtikirjoituksessaan ymmärtää, että kaasuisku oli Pride-kulkueeseen osallistuneiden oma vika. Maaselkä kirjoitti, että "marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja." Hän ei näytä ymmärtävän, että KD on marginaalia omine konservatiivis-totalitaarisine arvoineen ja että demokratia ei ole enemmistödiktatuuria, vaan yksi sen keskeisiä tunnusmerkkejä on vähemmistöjen suojeleminen enemmistön tyrannialta.

Näyttää siltä, että 2000-luvusta on tulossa terrorin ja vastakkainasettelun aikakausi. Politiikka on polarisoitunut, ja taloudellinen lama lisää vastakkainasettelua entisestään. Tällaisessa tilanteessa ihmiset takertuvat helposti populistisiin ja totalitaarisiin oppeihin. Eero Eloranta esittelee tässä lehdessä hiljattain Suomessa vierailleen älykön, Zizekin, jonka opeissa on aineksia menneisyyden hirmuvaltiaiden ihailuun. Tällaiset sekavat ajattelijat vetävät Suomessa vielä tänäkin päivänä yliopiston salit täyteen. Tämä on osa ongelmaa.

Humanismia tarvitaan jälleen, valistuksen soihtua pitää polttaa entistä kirkkaammin. Vihapuhe ja väkivalta on tuomittava jyrkästi sekä yksiselitteisesti. Flirttailu menneisyyden ja nykyisyyden totalitaaristen oppien kanssa ei ratkaise ongelmia, vaan kärjistää niitä entisestään.

Lainsäätäjämme haluavat ymmärrettävästi reagoida tilanteeseen, mutta tämäkin on menossa ylireagoinnin puolelle. Oikeusministeriön valmistelema uusi rasismilainsäädäntö on vakava uhka sananvapaudelle ja kenties myös uskonnonvapaudelle.

Myös yliopistojen tulisi huolehtia siitä, että niiden nimissä sekä suojissa esiintyvät henkilöt eivät toimi vieraan vallan agitaattoreina tai ihaile synkän historian omaavia massamurhaajia. Tällä hetkellä tilanne ainakin Helsingissä voisi olla huomattavasti parempikin. Olemme nähtävästi palaamassa suomettuneisuuden ilmapiiriin, ellemme ole niin jo tehneet. Vihapuhe ja kriitikoiden leimaaminen erilaisilla ikävillä termeillä on selvästi yleistynyt eikä sille näy loppua. Ja kuten heinäkuun isku Pride-kulkuetta vastaan osoittaa, sanoista seuraa väistämättä tekoja. Kuinka pitkään vältymme kuolonuhreilta, jos ja kun kaikki tämä hulluus jatkuu?

Tuhtia purtavaa kreationisteille

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)

Richard Dawkins: Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2009).

Maailman kenties tunnetuin ateistibiologi Richard Dawkins ei taaskaan petä lukijoitaan. Mikä hienointa, Kimmo Pietiläinen sai Dawkinsin uuden kirjan suomennoksen kauppoihin lähes samaan aikaan kuin alkuperäisteoksen. Suomessa päästään siis nauttimaan Dawkinsin esittämistä evoluution todisteista aivan tuoreeltaan. Uusia nämä todisteet eivät ole, mutta on hienoa, että ne on koottu yksiin kansiin helposti omaksuttavassa ja kiehtovassa muodossa. Evoluutiobiologiaa osaavalle kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, etenkin, kun mukana on argumentteja Dawkinsin varhaisemmista teoksista. Läheskään kaikkia tekijän aiempia teoksia ei kuitenkaan ole suomennettu, joten siinäkin mielessä Maailman hienoin esitys puolustaa paikkaansa jokaisen luonnontieteen ystävän kirjahyllyssä.

Tekijä toteaa heti alussa, että evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin. Hän myös selittää, miksi 'teoria' -termi on niin väärinymmärretty. Evoluutioteoria kun ei ole ”vain teoria” vaan ns. luonnontieteellinen fakta. Harva teoria on yhtä hyvin todennettu. Dawkinsin teos onkin huimaava matka Darwinin evoluutioteorian todisteiden pariin. Ja todisteitahan riittää.

Mistä on kyse

Dawkins aloittaa esipuheen kirjoittamalla, että ”evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin eivätkä ne ole koskaan olleet vahvemmat. Samalla tietämätön oppositio on paradoksaalisesti myös vahvempi kuin koskaan ennen.”

Tekijä viittaa tässä Yhdysvalloissa valtoimenaan rehottavaan kreationismiin eli luomisuskoon, jonka uudistettu versio tunnetaan nimellä intelligent design, ID, toisin sanoen ”älykäs suunnittelu”. Suomen tunnetuimmat älykkään suunnittelun puolestapuhujat ovat Matti Leisola, Pekka Reinikainen ja Kimmo Pälikkö. Viime vuosina kasvatuksen teorian ja tradition professori, käytännöllisen filosofian dosentti Tapio Puolimatka on kuitenkin noussut skeptikkojen ja suurenkin yleisön tietoisuuteen kristillistä maailmankuvaa markkinoivien, tiedekriittisten kirjojensa ja lehtikirjoitustensa sekä radio- ja televisioesiintymistensä myötä.

Vaikkapa Pälikköä ja Puolimatkaa lukemalla selviää nopeasti, että kumpikaan kriitikko ei ymmärrä evoluutioteoriaa eikä halua uskoa sitä massiivista todistusaineistoa, joka teorian puolesta on vuosien saatossa kertynyt. Suotta Richard Dawkins ei uuden teoksensa ensimmäisessä luvussa käsittele evoluutioteoriaa ”pelkkänä” teoriana, otsikolla ”Vain teoria?”. Tekijä osoittaa, että kreationistit käyttävät termiä 'teoria' tarkoitushakuisesti väärin. Tieteellinen teoria voi nimittäin pitää paikkansa joko osittain tai kokonaan, ja vastaavasti teoria voi olla osittain tai täysin virheellinen. Evoluutioteoria on varmasti totta eikä todisteita puutu. Toki teorialla on useita alateorioita, joista osa on vielä hypoteettisella asteella. Myös tiedot evoluutioteorian alle kuuluvista yksityiskohdista tarkentuvat ja korjaantuvat koko ajan.

Kriitikot kuitenkin samastavat koko teorian joihinkin vanhentuneisiin tai todistetusti virheellisiin teorioihin, huomaamatta, että juuri tämä on itse asiassa vahva argumentti evoluutioteorian oikeellisuuden puolesta. Kuten luonnontieteessä aina, virheellisistä uskomuksista ja teorioista luovutaan. Kreationistit takertuvat kuitenkin epätoivoisina oljenkorsiin, pieniin aukkoihin joissain evoluutioteorian alateorioissa, ja työntävät näihin oman uskontonsa tyhjyyttä kumiseviin epävarmuuksiin käsityksensä luojajumalasta. He eivät tarkoituksella puhu ”Jumalasta”, siis kristinuskon Jumalasta isolla J:llä, mutta esimerkiksi kaikkia edellä mainittuja suomalaiskreationisteja yhdistää vahva usko nimenomaan ristillä riippuneeseen syntisten ihmispolojen puolesta uhrautuneeseen Jeesus Kristukseen ja hänen kaikkivoipaan isäänsä. Juuri tämä Jeesuksen isä on eittämättä sekä yhdysvaltalais- että suomalaiskreationistien älykäs suunnittelija.

Muslimien älykäs suunnittelija on tietenkin Allah, juutalaisten Jahve. Jahve yhdistettynä Eliin on kristittyjen Jumala, joten voidaan perustellusti kysyä, ovatko kristityt monoteistejä ollenkaan. Myös pyhä kolminaisuus ja Jeesus sekä Maria ynnä muut enkelit ja pyhimykset, Pyhää Henkeä unohtamatta, viittaavat polyteismin suuntaan. Joka tapauksessa kristityt ainakin luulevat tai uskovat uskovansa vain yhteen jumalaan, Jumalaan, joka siis on heidän älykäs suunnittelijansa. Todellisuudessa älykäs suunnittelija on heidän luomuksensa.

Relativismi vastaan empiria

Dawkins kumoaa käsityksen yliluonnollisesta maailmankaikkeuden ja elämän luojasta vastaansanomattomasti. Uskovaiset tietenkin jatkavat uskomistaan, mittavista todisteista ja rationaalisista argumenteista huolimatta. Juuri usko Jumalaan saa heidät kannattamaan jotain niin absurdia ja järjetöntä kuin älykäs suunnittelu. Argumentteja kreationisteilla ei ole, vain pelkkää tieteenfilosofista saivartelua ja olkiukkojen mätkimistä. Erityisesti Puolimatka kunnostautuu filosofisessa jargonissa ja nimien pudottelussa. Hän on tieto-opillinen relativisti, subjektivisti ja sisäisesti ristiriitainen. On kuvaavaa, etteivät relativistit edes ymmärrä olevansa sisäisesti täysin epäjohdonmukaisia.

Jumaluskon tuominen tieteeseen ei ole uutta. Erityisesti humanistisissa tieteissä spekulaatio on sallittua, itse asiassa toivottua. Ajattelu ei edisty ilman rohkeita avauksia. Myöskään tiede ei edisty ilman uusia hypoteeseja ja teorioita. Dawkinsin esittelemässä kahdessa merkityksessä hypoteesi on alustava teoria, oletus, ja juuri tätä kreationistit retoriikassaan hyödyntävät – kun luonnontieteilijät puhuvat teoriasta vahvassa merkityksessä, kuten heliosentrisestä eli aurinkokeskeisestä tai evoluutioteoriasta, he puhuvat aina tosiasiasta. Kreationistit sen sijaan yleistävät oletuksen, heikon teorian, koskemaan kaikkia tieteellisiä teorioita. Ainoa, mikä heille on varmaa, on luojajumalan vaikutus tapahtumiin. Lajien luominen valmiina.

Tässäkin on hämmentävää epäjohdonmukaisuutta. Jos älykäs suunnittelija on luonut lajit valmiina, miksi lähes kaikki nykykreationistit hyväksyvät mikroevoluution eli lajin vähittäisen muutoksen? Siksi, että todisteet ovat vastaansanomattomat. Kuitenkin makroevoluutio, lajien muuttuminen uusiksi lajeiksi, juuri kuten Darwin oletti ja osoitti, edellyttää mikroevoluutiota. On toki selvää, että kreationistit eivät usko makroevoluutioon, koska sen tukena ei ole samanlaista välitöntä evidenssiä kuin mikroevoluutiolle. Paljain silmin ei voi nähdä lajin muuttuvan toiseksi eikä kreationistien mukaan edes lajien välimuotoja. Tässä he ovat väärässä.

Jokainen nykyisin olemassaoleva laji on välimuoto. Lajit kehittyvät jatkuvasti ja juuri tätä on mikroevoluutio. Ylipäätään evoluution jakaminen mikro- ja makroevoluutioon on käytössä vain kreationistien joukossa. Erilaiset valintapaineet muokkaavat lajeja eri ympäristöissä ja syntyy muunnoksia, rotuja sekä vähitellen myös uusia lajeja. Näistä vain viimeisen askeleen, makroevoluution, kreationistit kieltävät. Tämä on äärimmäisen epäjohdonmukaista ja älyllisesti epärehellistä. Kielto johtuu siitä, että kreationistit uskovat luojajumalaan. Myös koko 'lajin' määritelmä on hyvin joustava ja tulkinnanvarainen; lajirajat ovat ihmisen itsensä määrittelemiä. Koska Raamatussa ja Koraanissa sanotaan, että Jumala (eli muslimien Allah) loi elämän ja lajit, asian on oltava niin. Tieteestä ja sen tukena olevista todisteista huolimatta näihin muinaisten taikauskoisten paimentolaisheimojen sepitteisiin uskotaan. Itse asiassa on masentavaa, että jopa tieteellisen koulutuksen saanut henkilö – paraatiesimerkkinä Tapio Puolimatka – on niin jumiutunut uskoonsa, ettei kykene pitämään sitä erillään tieteellisistä faktoista ja tieteen metodiikasta. Usko ei ole järjen vaan tunteen asia. Tunteet eivät ole hyväksyttävä tapa puolustella tieteellisiä väitteitä, siksi uskovien täytyy turvautua leimakirveisiin, linssin viilaukseen, itsepetokseen ja valehteluun. Heidän retoriikkansa on propagandaa, joka valitettavasti uppoaa herkkäuskoisiin tietämättömiin yksilöihin kuten mikä tahansa muukin huuhaa.

Luonnontiede siis perustuu väitteiden todistamiseen, empiriaan. Havainnot voivat tukea teorioita ja hypoteeseja. Kreationistit väittävät havaintojensa tukevan teoriaa älykkäästä suunnittelijasta. Dawkins osoittaa, että oikeasti havainnot tukevat pikemminkin oletusta älyvapaasta suunnittelijasta. Niin huonosti suunniteltuja eliöitä kuin maapallolla tapaamme ei pitäisi löytyä, jos suunnittelija todella olisi älykäs.

Toki jo termi 'älykkyys' on pahamaineisen vaikea määritellä. Kreationisteilta pitäisikin kysyä, mikä on älykkään suunnittelijan vähimmäisälykkyysosamäärä ja miten he ovat mitanneet sen. Eliöitä tarkkailemalla suunnittelijan älykkyysosamäärää on mahdoton päätellä. Mutta niitä tarkkailemalla tyhmempikin tajuaa, ettei niitä ole voinut suunnitella mikään älykäs olento. Virheitä, pahoja suunnitteluvirheitä, on yksinkertaisesti liikaa.

Havaintoesimerkkejä tehoamattomana vastalääkkeenä uskolle

Dawkins ei säästele paukkuja. Tekijä pommittaa lukijaa hengästymiseen asti lukemattomilla evoluution todisteilla, jotka älyllisesti rehelliselle, älykkäälle tai tyhmemmällekin lukijalle eivät jätä mitään epäselväksi. Vain uskovainen, joka uskonsa tähden joutuu lakaisemaan järjen, rationaalisen argumentaation ja selkeät todisteet maton alle, saivartelee ja vääristelee. Uskovainen kreationisti ei ole järkiargumentein vakuutettavissa, koska usko ei ole järjen vaan tunteen asia.

Dawkinsin todistusaineistossa on paljon havaintoesimerkkejä sekä evoluutiosta että älyvapaasta suunnittelusta. Molemmat tietenkin todistavat kreationismin luojajumalan yksiselitteisen virheelliseksi, mutta tästä uskovaiset eivät tosiaan välitä, jos ovat kreationisteja. Onneksi suurin osa uskovaisista, ainakin kristityistä, on sen verran järkevää, älykästä ja sivistynyttä väkeä, että osaavat pitää tieteen ja uskonnon erillään. Kreationistit puolestaan haluavat käytännössä tuhota koko tieteen metodiikan ja sen myötä tieteen uskottavuuden tuomalla luomajumalansa yliopistoille asioiden selitykseksi. Mutta kuten jo skottifilosofi David Hume 1700-luvulla havaintoesimerkein osoitti, oletus älykkäästä suunnittelijasta ei selitä mitään. Päinvastoin. Nyt meidän pitää selittää älykäs suunnittelija. Mistä se on tullut, millainen se on, missä se on ja miten se vaikuttaa maapallolla sekä maailmakaikkeudessa. Näihin kysymyksiin kreationistit eivät pysty vastaamaan.

Tapio Puolimatkan väite siitä, että kristillinen maailmankuva on tieteen taustalla ja välttämätöntä tieteelle, ei kestä päivänvaloa. Vaikka kristillinen usko toimisi tieteen tekijän tai filosofin inspiraation lähteenä, pitää väitteet tieteessä pystyä perustelemaan johdonmukaisesti ja mikäli kyse on todellisuutta koskevista väitteistä, pitää ne myös pystyä todistamaan empiirisesti. Jos Puolimatka väittää, että Jumala on maailmankaikkeuden, elämän ja luonnonlakien taustalla, edelleen aktiivisesti vaikuttamassa luomiinsa prosesseihin, jää väite emotionaaliseksi sanahelinäksi, mikäli Puolimatka ei kykene empiirisesti ja objektiivisesti todistamaan väitettään. Vetoaminen henkilökohtaiseen kokemukseen tai uskoon ei tietenkään kelpaa; muutoinhan kuka tahansa voisi millä tahansa henkilökohtaisella kokemuksella tai uskolla esimerkiksi Madderakkaan, Odiniin tahi Baaliin oikeuttaa väitteensä, jonka mukaan nämä taruolennot ovat älykkäitä suunnittelijoita ja edelleen ohjailevat prosesseja ja professoreja olevaisuuden taustalta käsin. Kuten lukija huomaa, kun vaihtaa jumalan nimen, väitteen naurettavuus paljastuu.

Puolimatka osoittaa toisaalla tässä lehdessä arvioidussa viimeisimmässä huuhaakirjassaan, että hän on lukenut myös Dawkinsin uusimman teoksen. Mutta Puolimatka ei kreationistina yksinkertaisesti kykene nielemään Dawkinsin äärimmäisen tuhtia ja terveellistä kattausta, vaan ohittaa evoluution puolesta löydetyn massiivisen evidenssin parilla retorisella silmänkääntötempulla. Puolimatka tietenkin leimaa naturalistit uskovaisiksi. Luonnontiedekin on vain uskonto, ajattelee Puolimatka ja saarnaa kristillistä ilosanomaansa viittaamalla iänikuisiin Ernst Haeckelin alkiopiirroksiin sekä muihin kreationistien lempilapsuksiin.

Kimmo Pietiläisen käännös on erinomainen, lisäksi teoksesta löytyy neljä upeaa värikuvaliitettä. Elämän ihmeet saavat ansaitsemansa selityksen, joka ei tippaakaan vähennä elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta, päinvastoin. Kun evoluutioteorian nerokkuus paljastuu todisteiden ja havaintoesimerkkien myötä, elämän monimuotoisuus ja rikkaus ovat entistä arvokkaampia. Niitä kelpaa ihailla läheltä ja kaukaa, kirjoista, kuvista sekä lähietäisyydeltä elävässä elämässä. Illuusio suunnittelusta on miljardien vuosien evoluution tulos; vähittäisten muunnosten, periytymisen ja valikoitumisen seuraus. Toisin kuin kreationistit esittävät, evoluutioteoria ei perustu sattumaan, vaan vähittäisiin parannuksiin. Lajit sopeutuvat vähitellen uusiin ympäristöihin ja luonnonvalinta muokkaa vanhoista lajeista uusia. Fossiilit todistavat tämän vailla epäilyksen häivää. Kreationistien mukaan välimuotoja ei ole koskaan löytynyt. Todellisuudessa niitä on löytynyt hämmästyttävän paljon siihen nähden, kuinka pitkä aika lajisukupuutoista on kulunut ja kuinka alttiita erilaisille luonnonilmiöille hauraat fossiilit ovat.