Valtakunnassa ei kaikki hyvin

Esseearvio Sampsa Rydmanin teoksesta Valtakunta ‒ Vaihtoehtoinen historia (Kiuas Kustannus 2024)

Sampsa Rydmanin esikoisteos on kunnianhimoinen vaihtoehtohistoriikki, joka noudattelee ”ikään kuin” -muotoa. Se kertoo historian tapahtumista siten kuin ne olisivat voineet mennä, mikäli kansallissosialistinen Saksa ei olisi hävinnyt toista maailmansotaa. Rydmanin versiossa Saksa solmii Ison-Britannian kanssa rauhan vuonna 1940 ja Neuvostoliitto häviää sodan. Yhdysvallat ei osallistu siihen lainkaan.

Euroopasta on näin ollen tullut kansallissosialistinen, joskin hyvin kohtuullisesti ja ilkikurisesti. Monien kaipaama Suur-Suomikin on saatu pystyyn. Valtakunta ei valitettavasti kuvaa nykyhetkeä: se loppuu niin aikaisin, että jatko-osaa sopii toivoa. Historiikki olisikin paisunut huomattavan laajaksi, mikäli se olisi yksissä kansissa ulottunut 2000-luvulle.

Samaa spekulatiivista lähtökohtaa ovat jo aiemmin hyödyntäneet romaanikirjailijat. Aiheeseen liittyvistä kaunokirjallisista vaihtoehtohistorioista kannattaa mainita Philip Rothin Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004, suom. 2005) ja Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1962, suom. 1992). Muitakin löytyy, mutta nämä ovat onnistuneimmat.

Rothin romaani käsittelee Yhdysvaltoja juutalaispojan näkökulmasta ikään kuin natsimyönteisestä ja sotaan osallistumista vastustaneesta lentäjäsankari Charles Lindberghistä olisi tullut maan presidentti vuonna 1940. Dickin romaanissakaan Yhdysvallat ei osallistu sotaan, mikä johtaa akselivaltojen voittoon Euroopassa ja sen myötä aivan erilaiseen maailmaan kuin todellisuudessa.

Rydmanin esikoinen poikkeaa mainituista romaaneista huomattavasti: se on kirjaimellisesti historiikki. Tekijän tyyli on lisäksi kuivakas ja asiakeskeinen, joten luku-urakka muodostuu paikoitellen raskaaksi.

Kerrontaa olisi sopinut elävöittää aitojen historioitsijoiden suosimilla keinoilla eli silminnäkijäkuvauksilla, kirjekatkelmilla ja aikalaiskertomuksilla, toisin sanoen inhimillisellä ja empaattisella lähestymistavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja herättää lukijan kiinnostuksen. Yksilö kohtalon armoilla vetää mukaansa, osaavasti kirjoitettua historiaa tai vaihtoehtohistoriaa ahmii valtavalla ruokahalulla. Sen sijaan Valtakuntaa joutuu pureskelemaan ja nieleskelemään pienin annoksin, sivun toisensa perään.

Jos Rydman joskus laatii teokselleen jatko-osan tai -osia, hänen kannattaa terävöittää ja rikastaa tyyliään, dramaturgiaansa ja kieltään. Hyvin kirjoitettu historia ei eroa hyvin kirjoitetusta kaunokirjallisuudesta: molemmat liimaavat kirjan tiukasti lukijan näppeihin.

Missä yhdentynyt Eurooppa, siellä ongelma

Valtakunta sisältää meheviä sisäpiirivitsejä ja räväkkää satiiria, joka kohdistuu muun muassa Euroopan yhdentymiseen ‒ siihen, miten se olisi toteutunut kansallissosialistisen Saksan johdolla. Kun pintaa raaputtaa, Rydmanin pisteliäs EU-versio ei eroa ratkaisevasti aidosta ja oikeasta, joten vihjaukset ovat paikoin sattuvia.

Mitä tulee todelliseen historiaan, Valtakunnassa häiritsee muutaman kerran alaviitteissä mainittu ”miten se oikeasti meni” -skenaario. Tämä rikkoo illuusion, joka nimenomaan on teoksen premissi. Toimivampi ratkaisu olisi ollut revitellä vaihtoehtohistorialla alaviitteissä vielä leipätekstiäkin raskaammin.

Rydmanin teosta voi ja pitää lukea myös imperialistisen suurvaltapolitiikan kritiikkinä, kuten tekijä prologissa mainitseekin. Suuruudenhullun Venäjän massamurhaavat toimet Ukrainassa muistuttavat kansallissosialistisen Saksan brutaalia valloitussotaa, mikä ilmenee Rydmanilla myös ironisena piikittelynä Putinin kaipaamaa Stalinin Neuvostoliittoa kohtaan. Mussolini ja Hitler saavat toki myös osansa. Totalitarismin pureva arvostelu on aina tervetullutta, joten vaihtoehtohistorioitsijaa on syytä kiittää. Teema on nyt, fasistisen teurastaja-Venäjän mellastaessa Ukrainassa, ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin.

Yhdentyneestä fiktiivisestä Euroopasta olisi irronnut mojovampaakin satiiria, mutta tekijän hillitty ja asiallinen tyyli pitää menon kurissa. Koppalakkikomissaarit, nousukasvirkamiehet ja natsi-imperiumin mielipuolinen byrokratiakoneisto jäävät hyödyntämättä.

Historianfilosofian syvyyksistä hukattuihin mahdollisuuksiin

Valtakunnan taustafilosofiaksi voi ajatella yksilön ja historian tiedottoman virran jännitettä eli sitä, kuinka pienestä jokin suuri asia lopulta on kiinni. Jos ja kun maailmanhistoria voi riippua yhdestä pääministeristä ja tapahtumien rihmastot rönsyillä sen mukaan, spekulaation vaihtoehdot ovat moninaisia ja kiehtovia.

Historian hyvät ja pahat luokitellaan käytännössä jälkikäteen aina sen perusteella, kuka on sodissa voittajien ja kuka häviäjien puolella. Kommunismia pidetään edelleen lähtökohtaisesti parempana ja humaanimpana kuin kansallissosialismia, vaikka kommunismin uhrien määrä on moninkertaisesti korkeampi ja ruumiskasat kasvavat edelleen. Jo rakkaassa etelänaapurissamme Virossa tunnetaan historia sen verran omakohtaisesti, ettei siellä kenellekään tulisi mieleenkään valkopestä kommunismia.

Hyssyttely johtunee siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi toisessa maailmansodassa voittajien leiriin ja asioita on painettu villaisella. Toki KGB:n ja sittemmin FSB:n länteen syöttämä narratiivi on myös vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen. Suomessa kommunismin hirmutöitä on vähätelty erityisesti, siitä on kiittäminen talvi- ja jatkosotaa ja YYA-sopimusta. Ryssän pelko eli ulkopoliittinen oikeaoppisuus on vuosikymmeniä ollut viisauden alku. Suomettumisen pitkä häntä heiluttaa Suomi-koiraa edelleen, eikä moni edes häpeä tunnustautua kommunistiksi. Jos joku samaan tapaan ylpeästi julistaisi olevansa kansallissosialisti, hänet tuomittaisiin välittömästi paarialuokkaan.

Sanotaan, että tärkeintä on kaunis ajatus, mutta ei saisi myöskään unohtaa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Kuluneet sananparret kuvaavat todellisia ilmiöitä, ja kaunis ajatus kommunismin taustalla on sitä paitsi makuasia. Jostain syystä moni tuntee siihen vetoa, absoluuttiseen tasa-arvoon eli tasapäisyyteen, luokattomaan yhteiskuntaan, valtiottomaan valtioon, porvarivihaan, onnelaan. Utopian aave kummittelee maailman turuilla ja toreilla edelleen, vaikka markkinatalous on nostanut vuosikymmen toisensa perään proletariaatin elintasoa. Köyhyys on vähentynyt maailmanlaajuisesti, toisin kuin Marx ennusti. Silti moni haluaa uskoa hänen huuruisiin oppeihinsa.

Stalin itse on toki historiankirjoissa jo ajat sitten ja aivan oikein luokiteltu saatanalliseksi roistoksi ja murhaajaksi, mutta kansanmurhaaja Leniniä pidetään vieläkin suhteellisen harmittomana tapauksena, ja moni suorastaan palvoo tai ihailee häntä. Osa vanhoista kommunisteista jumaloi myös Stalinia, samoin laajat kansanjoukot ja hallinto Putinin Venäjällä. Myös vahvan johtajan kaipuu on ikuinen, kunhan hän ei ole Hitler tai Mannerheim.

Jos Lenin ja Stalin olisivat olleet natseja, heitä pidettäisiin vasemmistopiireissä brutaaleina ihmispaholaisina, jollaisia he olivatkin. Sama pätee toisin päin: jos kansallissosialistit olisivat olleet toisessa maailmansodassa voittajien joukossa, heidän rikoksiaan ihmisyyttä vastaan katsottaisiin nyt monessa aatenurkkauksessa sormien läpi ja heitä palvottaisiin ja ihailtaisiin. Natsismista löydettäisiin yliopistoilla ja tiedotusvälineissä paljon hyvää, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tuloerojen tasaamista, työväen olojen parantamista, yhteisöllisyyttä, eläinten oikeuksien, kasvissyönnin ja luomuviljelyn edistämistä, terveiden elämäntapojen korostamista ja luonnonsuojelumyönteisyyttä. Natsismiin sisältyi oikeasti kaikkea tätä, mutta siitä ei juuri kukaan puhu, varsinkaan vihreät.

Rydmanin Valtakunnan tyyli olisi voinut noudatella rohkeammin näitä linjoja, siitä olisi irronnut taidolla kirjoitettuna piikikästä parodiaa. Kansallissosialistinen, täysin kehittynyt, ikimetsiä suojeleva ja avohakkuita vastustava terveys- ja hyvinvointivaltio olisi ollut monumentaalinen lisäluku kirjaan.

Muutenkin käsillä olevassa esseearviossa täytyy nyt Valtakunnan tapaan harrastaa hieman lisää ”mitä jos” -tematiikkaa ja spekuloida sillä, millainen teos olisi voinut olla ja mitä mahdolliseen jatko-osaan kannattaisi laittaa. Toki seuraava on pelkästään arvostelijan toivetta, tekijällä on tietenkin omat lähtökohtansa, joiden pohjalta hän vaihtoehtohistoriansa kirjoittaa. Rydman pysyttelee asiakirjamaisuudessa, mikä tekee Valtakunnasta hieman luettelomaisen ja pelkistetyn.

Historian tunnetuimmista roistoista saisi helposti tehtyä vaihtoehtohistoriallisia sankareita, joita myöhempien aikojen akateemiset työmuurahaiset tutkimuksissaan ja kansantajuisissa historiankirjoissaan ylistäisivät. Leninin edelleen suosittua ja sovellettua imperialismiteoriaa voisi mukailla ja parodioida vaikkapa Hitlerin akateemisesti arvostettuna lebensraum-teoriana, joka asennoituu siirtomaiden valloittamiseen, alkuperäisväestöjen orjuuttamiseen ja taloudellisten resurssien riistoon myönteisesti. Vastaavasti Goebbelsia voitaisiin lukea Tampereen yliopistolla kuin Gramscia tosimaailmassa ja soveltaa ensiksi mainitun tiedotusopillisia näkemyksiä käytäntöön. Tampereen yliopiston professorit ja dosentit kumartaisivat vaihtoehtoisessa todellisuudessa eri ilmansuuntaan kuin suomettuneisuuden vuosina, muuten eroa ei juuri huomaisi.

Millainen olisi kansallissosialistisen hegemonian hallitsema Eurooppa? Millainen olisi Saksaan päin suomettunut presidentti Edwin Linkomiehen Suomi ja erityisesti intohimoisen saksalaismielinen nousukas Paavo Väyrynen?

Saisiko Berliinin Valtakunnassa torjumasta Urho Kekkosesta jonkinlaisen takinkääntäjähallitsijan, äkkiä valaistuneen, aatteelliselta elämänkulultaan päinvastaisen kuin oikeasti? Kekkonenhan oli nuorena yltiöisänmaallinen vapaussoturi ja AKS-aktiivi, joka kannatti valtiososialismia, joten perusta vahvalle kansallissosialistisuudelle olisi olemassa. Ankara, pirullisen kiero ja Machiavellinsa lukenut heimosoturi-Kekkonen sopisi tai olisi sopinut Valtakuntaan mainiosti.

Nykyajan henkselikuulapäät olisivat tietenkin omaksuneet hiusmallinsa juuri Kekkoselta ja nauttisivat samanlaista oikeamielisten piirien kansansuosiota kuin elokapinalliset ja Palestiina-aktivistit tosimaailmassa. Itse asiassa pilottitakkiset antisemiitit voisivat olla oikeastikin elokapinallisia Israel-vihaajia, kuten intersektionaalisesti kirkukuontaloiset vasemmistokollegansa, onhan edesmennyt kalastaja-profeetta Pentti Linkola erityisen suosittu juuri kansalliskiihkoisimmissa nurkkauksissa, ja vastaavasti Israelia pidetään pahuuden pesänä myös uusnatsien keskuudessa.

Haaskattu mahdollisuus Rydmanin teoksessa on lisäksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, joka kansallissosialistisessa Suur-Suomessa olisi melkoisella varmuudella hallinnut kansanjoukkoja lempeästi mutta lujasti diktaattori Kekkosen rinnalla tai hänen äärioikeana kätenään. Sivuosaan olisi saanut helposti vielä Väinö Kuisman ja Kristian Arjen.

Myös Mannerheim-myyttiin rinnastuva Hitler-myytti olisi tuonut Valtakuntaan lisäpotkua. Ilmeisesti joissain pienissä piireissä ja marginaalikirjallisuudessa tällaista palvontaa esiintyy ihan oikeastikin, onhan monilla vanhoilla kommunisteillakin sitkeä tarve ja taipumus uskoa, että itse asiassa Stalin oli kova jätkä. Rydman kertoo teoksen lopussa lyhyesti Hitleristä myyttisenä henkilönä ja naistenmiehenä, mutta herkullisen Putin-rinnastuksen päälle olisi sopinut räiskiä rankemminkin.

Esimerkiksi Suomen armeijan edustajana Saksan päämajassa toiminut kenraali Paavo Talvela kirjoittaa Sotilaan elämä -muistelmiensa toisessa osassa Hitleristä näin (s. 153): ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.”

Miehet olivat Hitlerin yksityiskoneessa matkalla Mannerheimin syntymäpäiville, ja kenraalin kuvaus on mitä ilmeisimmin kirjoitettu osittain saksalaisille, joiden Talvela tiesi lukevan kirjeensä. Ihailu vaikuttaa kuitenkin varsin vilpittömältä, ja siitä olisi irronnut vaihtohistoriallisia lisälehtiä ilman merkittävää liioittelua. Jos Saksa olisi ollut sodassa voittajien leirissä, moinen ylistys olisi varmasti ollut normaalikäytäntö kaikissa virallisissa raporteissa ja kirjeissä. Tuolloinhan Suomen johto vielä ajatteli, että Saksa tulee lyömään Neuvostoliiton.

Rydman on selvästi tehnyt valtavan määrän taustatyötä, mikä käy ilmi myös teoksen loppuun liitetystä kirjallisuusluettelosta. Spekulatiivisilla historiateoksilla olisi voinut borgesilaisittain vitsailla kunnollakin, mutta kuten todettua, tekijä ei ulota satiiria nykyaikaan (kuten vaikkapa suosittu ajanvietekirjailija Ilkka Remes on kuulemma jossain vihreitä piikittelevässä viihderomaanissaan tehnyt). Ylipäätään sepitteelliset historiikit ja lainaukset niistä olisivat lisänneet Valtakunnan monimuotoisuutta ja parantaneet teoksen luettavuutta.

Suomen historia, nimenomaan fiktiivisen Suur-Suomen, on jätetty teoksen loppupuolelle, kliimaksiksi, joka, kuten todettua, olisi voinut olla paljon järisyttävämpikin. Esimerkiksi Mikkelin päämajasta ja siellä jatkosodan aikaan toimineesta saksalaiskenraali Waldemar Erfurthista olisi irronnut läjäpäin muhevaa vaihtoehtohistoriaa.

Olisi ollut hauska lukea kenraalin kuvitteellisia päiväkirjakatkelmia siitä, miten asiat olisivat menneet toisin kuin ne menivät. Tosin kenraalin oikeatkin päiväkirjat ovat historialukemiston aatelia, aivan kuten kenraali itsekin oli miesten aatelia. Hänen on vaikea pidätellä halveksuntansa Hitleriä, mokomaa koppavaa nousukasta ja amatööriä kohtaan, mikä tarjoaisi pienellä paisuttelulla mojovat mahdollisuudet ironiseen sepitteeseen. Tässä olisi voinut hyödyntää myös Olavi Paavolaisen fiktiivistä kuvausta jostain uutisfilmistä Synkän yksinpuhelun sisältämän hirtehisen Hitler-pilkan tapaan. Tietenkin voittajien puolella Paavolaisen näkemykset olisivat mitä ilmeisimmin noudatelleet kenraali Talvelan esimerkkiä edellä.

Rydman korostaa heti kirjan alussa, että historia on kertomus, ja niinhän se kirjaimellisesti onkin. Faktan ja fiktion raja on tunnetusti häilyvä, varsinkin nykyään, kun akateemisessa maailmassa puhdasta mielipidekirjoittelua ja poliittista propagandaa kutsutaan tieteeksi. Osittain tämä johtuu siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi sodassa voittajien puolelle.

Valtakunnassa ei valitettavasti kerrota, millaista politisoitunut tiede, historia mukaan lukien, olisi nyt, mikäli Saksan kansallissosialistit olisivat toisessa maailmansodassa päätyneet voittajien leiriin. Tosin vaihtoehtoisessa yliopistokuvauksessa olisi ollut ja on vaarana ajautua poliittisesti huomattavan epäkorrektille alueelle ja kenties jopa valtakunnansyyttäjän hampaisiin. Toisaalta kafkamainen oikeusjuttu on aina ilmaista mainosta kirjalle ja tuo kustantajan kassaan kahisevaa.

Kielioppinatsismin tappio

Mitä tulee natsismiin, kielioppinatsien päätymistä voittajien leiriin vielä joskus sopii taas kerran toivoa. Valtakunta olisi hyötynyt osaavasta kustannustoimittamisesta ja huolellisesta oikoluvusta: teokseen on jäänyt niin paljon virheitä, että kielihuoltoon taipuvainen kriitikko heiluttaa kuvitteellista punakynää melkein joka sivulla.

Jo takakansitekstissä on kolmesti läpi kirjan toistuva kielioppivirhe, ylösalaisin oleva lainausmerkki sitaatin alussa. Suomen kielioppi ei sellaista tunne, mutta sen sijaan sääntö on tuttu englannista. Samoin kirjasta löytyy lukuisia kertoja oikeassa muodossa oleva jälkimmäinen lainausmerkki väärällä puolella pistettä, jälleen englannin tapaan ja siinä kielessä oikein, muttei tietenkään suomessa.

Muitakin pikkuvirheitä löytyy kosolti, samoin joitain outoja muotoiluvalintoja (repliikkien kursivoinnit) ja lauserakenteita, jotka olisivat hyötyneet huolellisen ja osaavan kustannustoimittajan huomautuksista. Myös pilkutus jättää paljon toivomisen varaa.

Suuremmista virheistä pitää huomauttaa vielä erikseen. Jopa Ison-Britannian taivutus on usein pielessä, erityisesti kirjan alkupuolella, ainakin kerran melkein peräkkäisissä virkkeissä (virheellisestä muodosta ”Iso-Britannian” oikeaan muotoon ”Ison-Britannian”). Samoin verbi ”hajottaa” esiintyy toistuvasti muodossa ”hajoittaa”. Myös olla-verbin taivutus on paikoitellen puhekielistä (”oltu”, kun pitäisi olla ”ollut”).

Eräässä saman kustantajan hiljattain julkaisemassa romaanissa on vielä huonompaa suomea, niin huonoa, ettei teosta voinut edes lukea loppuun. Arvostelija suosittelee kustantamolle ammattitaitoisen kustannustoimittajan palkkaamista.

On kerrassaan harmillista, että rakas suomen kielemme rapautuu silmissä ja anglismit (kuten mainittu lainausmerkkikäytäntö) tunkeutuvat kirjojen sivuille (tässä tapauksessa mitä ilmeisimmin tekstinkäsittelyohjelman automaattimuotoiluna, mutta kuitenkin). Oikeakielisyyttä koskeva ikävä huomio on nykyään pakko liittää lähes jokaiseen kirja-arvioon, mikä kertoo tilanteen vakavuudesta. Ongelma ei rajoitu vain kirjoihin vaan näkyy myös ja ennen kaikkea julkisessa sanassa. Vaikuttaa usein siltä, että toimittajat ja päätoimittajatkaan eivät enää osaa suomea. Lieneekö tämäkin vitsaus tietoverkon ja yhteisöpalvelujen vaikutusta, mene ja tiedä.

Mikäli oikeinkirjoitus ei ole kunnossa, kirjan kuin kirjan perustukset eivät kestä. Kustantajien, kirjailijoiden ja toimittajien on ryhdistäydyttävä. Ennen muuta teoksen kirjoittaja itse on aina vastuussa kirjansa kielihuollosta, sitä ei koskaan, ei missään tapauksessa, voi jättää ulkopuolisille, varsinkaan vapaille toimittajille, jotka sutivat oikolukemista ja kustannustoimittamista lisätienestiksi.

Myös monet niin sanotut arvostetut kustannustoimittajat ovat nyttemmin arvostettuja muiden kuin kielellisten kykyjensä perusteella. Tunnetaan ainakin pari tapausta, joissa ison talon sosiaalisessa mediassa poliittisesti yliaktiivinen ja -korrekti tekstityöläinen on ilmeisesti agitoimisensa ja itsekorostuksensa rasittamana tai muuten hajamielisenä lähettänyt painoon väärän tiedoston, josta korrehtuuriin tehdyt korjaukset puuttuvat. Samoin tunnetaan tapauksia, joissa työhön palkattu oikolukija ei osaa suomea. Se näkyy valmiin kirjan kielipuolisuutena, huonona suomena, surkuteltavana lukukokemuksena. Usein kirjat ovat jo valmiiksi niin surkeita, itsestään selviä ja latteita, että soisi edes kieliasun olevan kunnossa. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole.

Taistelu kielen, kulttuurin ja sivistyksen puolesta jatkukoon siis entistä väkevämmin. Ilman niitä Suomea ei ole, ja se ei ikävä kyllä ole vaihtoehtohistoriaa.

Tahtoen tai tahtomattaan: pessimisti ei pety

Esseearvio Arthur Schopenhauerin teoksesta Ihmisen tahdon vapaudesta (suomentanut Markus Nikkarla; Sammakko 2023).

Ankarasta pessimismistään ja jylhästä tahtofilosofiastaan tunnettu saksalaisajattelija Arthur Schopenhauer (1788‒1860) on meillä jäänyt jokseenkin tuntemattomaksi, eikä edes hänen vuonna 1818 ilmestynyttä pääteostaan Die Welt als Wille und Vorstellung (”Maailma tahtona ja representaationa”) ole sen kulttuurihistoriallisesta merkityksestä huolimatta suomennettu. Tekijä muokkasi teoksensa kaksiosaiseksi vuonna 1844 ja laajensi sitä vielä vuonna 1859, vähän ennen kuolemaansa. Kirja teki tunnetusti lähtemättömän vaikutuksen niin Richard Wagneriin, Friedrich Nietzscheen kuin Thomas Manniinkin ja Suomessa esimerkiksi Volter Kilpeen.

Pääteoksensa lisäksi filosofi julkaisi elinaikanaan useita suppeampia tutkielmia ja kaksiosaisen Parerga und Paralipomena -järkäleen vuonna 1851. Teos sisältää ”liitteitä” tai ”toissijaisia töitä” sekä ”pois jätettyjä” tai ”ohitettuja”, kuten kreikankielisen nimen voisi päättämättömästi luonnostellen suomentaa, eli käytännössä laajahkoja esseitä, pienimuotoisia tutkielmia ja aforismeja, joissa tekijä täydentää pääteoksensa näkemyksiä ja esittää niihin tarkentavia huomautuksia. Tekstit ovat paljon kansantajuisempia kuin filosofin raskassoutuinen, itämaiseen mystiikkaan vivahtava pääteos. Niitä lukiessaan Nietzscheen perehtynyt ei voi olla huomaamatta, kuinka ratkaisevasti Schopenhauer vaikutti ensiksi mainitun aforistiseen tyyliin ja ajatteluun.

Suomeksi Schopenhauerilta on ilmestynyt vain suppea Kuolema ja kuolematon (suom. Eino Kaila, Karisto 1919), jonka kieliasu on pahasti vanhentunut. Tutkielma on osa Schopenhauerin pääteoksesta, ja vastaavasti katkelmia pääteoksesta löytyy myös tekstivalikoimasta Pessimistin elämänviisaus: Valittuja lukuja Schopenhauerin  teoksista (suom. Sirkka Salomaa, WSOY 1944), jossa on myös tekstejä ja otteita Parerga und Paralipomenasta. Talvi- ja jatkosodan jälkeen pessimistin elämänviisaus tuli suomalaisille tarpeeseen, joten jälkimmäisestä kirjasta on otettu useampia painoksia. Kuolema ja kuolematonkin -teoksesta löytyy kolmas painos vuodelta 1997. Mainittu tutkielma heijastelee erinomaisella tavalla tekijänsä ajattelua, ja Eino Kailan oppinut esipuhe ruotii sitä vielä erinomaisemmin, kriittisesti mutta ymmärtäen. Lisäksi vuonna 2005 ilmestyi filosofin pienimuotoinen jälkeenjäänyt teos Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka (suom. J.S. Tuusvuori, 23°45: Eurooppalaisen filosofian seura). Tämäkin kirjanen on jo loppuunmyyty, joten Schopenhauerin vanhempia suomennoksia saa enää antikvariaateista. Elämäkerrallisia tutkielmia ensimmäisellä kotimaisella löytyy kaksi kappaletta, K.W. Silfverbergin Schopenhauer ihmisenä ja ajattelijana (Otava 1911) sekä J.E. Salomaan edellistä huomattavasti laajempi, kerrassaan mainio Arthur Schopenhauer: Elämä ja filosofia (WSOY 1944). Tämän kirjoittaja on sattumoisin ruotinut Schopenhauerin ja Nietzschen hirtehisen hapannaamaista elitismiä esseessään ”Neroja ja ihmisiä”, joka löytyy Juri Nummelinin toimittamasta Misantropian historiasta (Savukeidas 2013).

Ethos ja daimon

Käsillä oleva teos Ihmisen tahdon vapaudesta voitti vuonna 1839 Norjan kuninkaallisen tieteellisen seuran kirjoituskilpailun, jonka tehtävänasettelu koski sitä, voidaanko tahto todistaa vapaaksi ihmisen itsetietoisuuden perusteella. Schopenhauer vastasi kysymykseen kieltävästi.

Heti alkuun on todettava, että Markus Nikkarlan käännös on erinomaisen selkeää ja luettavaa suomea, ja teoksen loppuun on sijoitettu tarkentavia ja selventäviä viitteitä juuri sopivasti, joten Schopenhauerin polveilevissa perusteluissa kahlaaminen sujuu sutjakasti. Sammakkoa on myös kiittäminen jälleen yhden länsimaisen ajattelun merkkipaalun saattamisesta suomalaisten lukijoiden ulottuviin.

Kirjan luulisi ja sopisi käyvän kaupaksi, sillä tahdonvapauden ongelma on edelleen (ja mitä ilmeisimmin ikuisesti) tieteellisen ja filosofisen debatin keskipisteessä, ja vastaukset kinkkiseen kysymykseen kertovat usein antajistaan enemmän kuin varsinaisesta kuumasta perunasta. Onko yksilö vastuussa teoistaan, toisin sanoen onko hän oman elämänsä ohjaksissa? Yhteiskunnallisesti ja moraalisesti tärkeämpää filosofista kysymystä on kieltämättä vaikea keksiä.

Kuten todettua, probleemin laadusta johtuen siitä on muodostunut filosofiaan niin sanottu ikuisuuskysymys, johon ei löytyne milloinkaan kaikkia tyydyttävää ratkaisua (jos ylipäätään yhtään mihinkään, lisää sosiaalista mediaa seurannut kyyninen realisti). Schopenhauerin vastaus on siis kielteinen, mutta vain osittain, eikä hänen yllättävä loppuratkaisunsa todellakaan tyydytä kriittistä lukijaa.

Teoksensa alussa filosofi määrittelee vapauden klassiseen tapaan negatiiviseksi (esteiden ja hillitsemisen puuttumiseksi) ja jakaa sen kolmeen alalajiin fyysiseksi, intellektuaaliseksi ja moraaliseksi. Näistä viimeinen on tehtävänasettelun kannalta olennainen. Hän jakaa myös kausaliteetin epäorgaanisten kappaleiden sekä kasvien ja eläinten kolmijaon mukaan syyhyn sanan kapeimmassa muodossa, ärsykkeeseen ja motivaatioon. Keskeisessä roolissa ajattelijan perusteluissa on myös riittävän perusteen periaate.

Schopenhauer osoittaa (s. 37), että ihmisen itsetietoinen käsitys ja kysymys siitä, että ”hän on vapaa, kun hän voi tehdä mitä tahtoo”, pitää oikeastaan asettaa muotoon ”voiko ihminen myös tahtoa, mitä tahtoo”. Mikäli jälkimmäiseen kysymykseen vastattaisiin myöntävästi, pitäisi jälleen kysyä: ”Voitko myös tahtoa, mitä tahdot tahtoa?” Näin ollen kysymykset jatkuisivat loputtomiin eikä selvyyttä asiaan tulisi koskaan.

Filosofi argumentoi jatkossa selkeästi ja johdonmukaisesti, kuinka ihmisen luonne määrittää hänen tekonsa, vaikka väittääkin nykytiedon valossa liian jyrkästi, että synnynnäiset ominaisuudet ovat kiveen hakattuja. Käyttäytymisgenetiikka on kyllä osoittanut myös luonteenpiirteiden ja temperamentin periytyvyyden (tätä mittaa ominaisuuden heritabiliteetti), mutta aste vaihtelee eikä persoonallisuuskaan muodostu pelkästään geeneistä. Tämmöinen jälkiviisastelu paremmalla tiedolla ei tosin ole suopeaa saati sopivaa, joten jätettäköön tässä kohtaa sikseen.

Schopenhauerille on joka tapauksessa nostettava symbolista hattua siitä, että hän korostaa aivan oikein yksilöllisyyden merkitystä moraalikäyttäytymisessä. Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen, toisin sanoen ihmisen ethos on hänen daimoninsa, kuten Herakleitos jo aikoinaan jynkästi filosofoi. Vastaavasti Aristoteles, jota Schopenhauer lainaakin, mainitsee sen tosiseikan, että vain jalosta puusta veistetty yksilö voi kehittyä todella hyveelliseksi.

Ja jos vielä palaamme hetkeksi jälkiviisauteen, on myös syytä muistaa, että Homo sapiens on sosiaalinen laji, jolloin yhteiseloa ja käyttäytymistä säätelemään on luonnollisesti aikain saatossa täytynyt kehittyä erilaisia emotionaalisia valmiuksia ja käyttäytymismalleja, jotka ovat lajimme moraalisuuden taustalla. Ei ole ihmistä ilman moraalia eikä toisia ihmisiä. Siten pelkkä yksilöllisyyden korostaminen ei riitä, vaan ihmistä on väistämättä tarkasteleva myös yhteisön jäsenenä.

Tästä kaikesta voidaan tehdä se johtopäätös, että tahdonvapauden ongelma on olennaisesti monitieteinen.

Determinismi ja subjektivismi

Kysymys liittyy myös uskontoon, sillä se muodostaa teodikean, kuten Schopenhauerkin tutkielmassaan osoittaa. Jos ihmisellä ei ole vapaata tahtoa vaan kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on kaikesta luomastaan tietoinen ja vastuussa, pahat teotkin ovat Jumalan syytä. Näin ollen vapaa tahto on niin moraalisesti kuin teistisesti välttämätön lähtöoletus kaikelle inhimilliselle toiminnalle, muutoinhan itse Jumalaa olisi maailman loputtomasta pahasta syyttäminen (Schopenhauer ei väsy teoksissaan tätä pahaa kuvaamasta). Teodikea ei kuitenkaan ratkea vapaalla tahdolla, ei sitten millään. Saksalaisfilosofi antaa tässä kohtaa luojalle armoa eikä pureudu ongelmaan sen syvemmin. Aihe kieltämättä veisi liiaksi sivuun pääasiasta.

Luonnontieteellinen determinismi asettaa ihmisyksilönkin tiedottomien ja armottomien (tahi jumalaisten, kuten Spinozalla) luonnonlakien alaisuuteen, jolloin tietenkin herää kysymys, miten tahto voisi jotenkin olla niistä riippumaton tai peräti toimia niitä vastaan. Miten ihminen osana luontoa voisi olla vapaa luonnon tapahtumista ja kausaliteetista?

Tarkkaan ottaen ei olekaan, kuten Schopenhauer nasevasti todistelee. Seurauksilla on syynsä ja niin myös valinnoilla, joiden taustalla on aina motiivi, joka ne aiheuttaa. Vaikka päätösten ja valintojen perimmäiset syyt, motiivien aiheuttajat, jäisivät hämärään, kuten ne väistämättä jäävätkin, sellaisia on loogisesti oltava, siitä ei ole kysymystäkään. 

Tahdonvapauden ongelman ratkeamattomuus johtuu tietenkin viime kädessä siitä, että samoin kuin itsetietoisuus ylipäätään, tahto sijaitsee ihmismielessä, jota kukaan ei pääse tutkimaan objektiivisesti. Kyse on tuntemuksista ja käsityksistä, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, omakohtaisia. Tämän vuoksi solipsismiakaan ei voi kumota, joskin harva siihen nykyään jaksaa uskoa.

Muiden ihmisten (ja eläinten) intentioita ja emootioita voi ulkopuolinen tarkkailija vain arvailla ja epäsuoraan päätellä, kuten nykyinen kognitiotiede on mielen teoriaa koskevassa tutkimuksessa kartoittanut. Ihmisaivot miljoonien vuosien evoluution tuotoksena peilaavat sosiaalista ja elinympäristöämme tavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja päättelyn (aivoista on löydetty peilineuroneiksi nimettyjä muodostelmia, jotka ovat kehittyneet nimenomaan tätä tarkoitusta varten), ja mielen teorian ylivirittyneisyydestä seuraa muun muassa uskominen kaikenlaisiin yliluonnollisiin agentteihin, organismien sisäisiin tai ulkoisiin liikuttajiin, joihin kognitiivinen uskontotiede jumalien ohella laskee ihmisen ”minänkin”. Kyse on aivojen tuottamasta luonnollisesta kuvitelmasta siitä, että ”joku” on niin sanotusti puikoissa ja aiheuttaa intention, toiminnan tai liikkeen (animismi, antropomorfismi). Ihmisen havaintokyky tuottaa jatkuvasti virheitä vaikkapa kasvojentunnistusmekanismin pohjalta (pareidolia), ja sama pätee myös kuuloaistiin. Aivot luovat merkityksiä sinne, missä niitä todellisuudessa ei ole.

Edellä mainituista tosiseikoista johtuen myös kirjoituspöytänsä äärellä jököttävä tuima filosofi joutuu haarukoimaan lajitoveriensa mielensisältöjä omien vastaavien aatostensa, toiveidensa, pyrkimystensä, halujensa ja tuntemustensa pohjalta. Lisäksi hänellä on käytettävissään toisten ajattelijoiden keräämä aineisto, johon nojata tahi jota vastaan pontevasti opponoida, kuten myös Schopenhauer tutkielmassaan mitä nautittavimmin tekee.

Yleensäkin sellaiset termit kuin tahto, intuitio, omatunto ja vastuullisuus jäävät väistämättä subjektiivisiksi ja vaikeiksi määritellä täysin tyydyttävästi. Ne voidaan vain tiedostaa ja tuntea sisältä käsin ja olettaa tai päätellä ulkopuolelta, ilman että niitä voi mitenkään suoraan havaita. Tahdonakteihin liittyvät neurotieteen koetuloksetkin ovat ainakin toistaiseksi olleet monitulkintaisia ja hyvinkin kiisteltyjä. Tämä vaikeus lienee siis suurelta osin syynä siihen, että tahdonvapauden ongelmasta on muodostunut niin sanottu ikuisuuskysymys.

Mitä tulee teoksen ja sen tekijän tyylilajiin, parhaimmillaan Schopenhauer on humoristina ja irvailijana, varsinkin kun äärimmäisen teräväksi hiottu sanansäilä kohdistuu Hegeliin ja muihin saksalaisiin idealistifilosofeihin. Näytteeksi kannattaa lainata tekijää suomennoksen sivulta 145:

”Myöhemmin tuon teoksen [Schellingin Ihmisen vapaudesta, ilm. 1809] sekä muiden sen kaltaisten teosten seurauksena ’intellektuaalinen intuitio’ ja ’absoluuttinen ajattelu’ ovat korvanneet saksalaisessa filosofiassa selkeät käsitteet ja rehellisen tutkimuksen. Metodiksi on tullut mahtailu, ällistyttäminen, mystifiointi ja hiekan heittäminen lukijoiden silmiin kaikenlaisilla tempuilla. Näkemyksen sijaan keskustelua ohjaavat kirjoittajien omat tarkoitusperät. Tämän kaiken myötä filosofian, jos sitä vielä sellaiseksi halutaan kutsua, täytyi vajota yhä syvemmälle, kunnes se saavutti syvimmän alennustilan ministeriolento Hegelissä, joka teki filosofiasta ‒ järjen tyttärestä ja tulevasta totuuden äidistä ‒ valtiollisten päämäärien, valistuksen vastustamisen ja protestanttisen jesuitismin välikappaleen tukahduttaen uudelleen sen ajattelun vapauden, jonka Kant oli taistelemalla saavuttanut. Tätä häpeää peitelläkseen ja tyhmentääkseen ihmiset niin täydellisesti kuin mahdollista hän kuitenkin naamioi aikeensa niin tyhjänpäiväisellä sanahelinällä ja joutavalla hölynpölyllä, ettei sellaista ole koskaan kuultu, ainakaan hullujenhuoneen ulkopuolella.”

Aatoksen ja järjen valtakunta

Sen jälkeen, kun tekijä on oivallisesti argumentoinut, ettei ihmisen tietoinen valinta ole eikä voi olla vapaa vaan piiloon jäävien syiden seuraus, so. determinoitu, hän kuitenkin perääntyy ja suorastaan kääntyy edustamaan juuri sitä, mitä on teoksessaan siihen asti jyrkästi vastustanut. Tässä kohtaa voidaankin todeta, että pessimisti ei pety, ei edes pessimismin filosofin jaarituksia kyniessään: tahtoen tai tahtomattaan Schopenhauer maalaa itsensä nurkkaan, josta ei ole poispääsyä.

Teoksen lopussa (s. 164) filosofi joutuu turvautumaan mystiikkaan ja kantilaiseen transsendenttiin, toisin sanoen intelligiibeliin eli järjen sfääriin, pelastaakseen ihmispolon täydelliseltä moraaliselta vastuuttomuudelta. Kun Schopenhauer siirtää vapauden yksittäisten tekojen alueelta, ”jossa sitä todistettavasti ei tavata”, korkeampaan piiriin, ”jota tietokykymme ei helposti tavoita”, hän käytännössä siirtää sen aiemmin aiheesta kritisoimiensa idealistifilosofien fantasiamaailmaan. Se on Kantin olion sinänsä abstrakti valtakunta, jossa jo ennestään asustaa myös Schopenhauerin mystinen tahto, tosioleva, maailmankaikkeuden peruspilari.

Mainittu transsendentaalinen vapauskin on kuitenkin juuri sitä ja sen kaltaista vapautta, jota ihminen kokee itsetietoisuudessaan vastuullisuuksineen ja katumuksineen. Näin ollen vapaus ei ole mysteeri, kuten tekijä joutuu toteamaan, vaan keskeinen osa ihmisen moraalista ja sosiaalista todellisuutta. Se, ettei sitä voi todistaa itsetietoisuuden perusteella, ei tarkoita, etteikö se olisi totta ihmisten maailmassa. Sitä on turha paiskoa korkeampiin piireihin, jos ja kun se toimii ihmisen piirissä. Sivumennen sanoen Georg Henrik von Wright on vuoden 1976 tutkielmassaan ”Determinismi ja ihmistutkimus” (teoksessa Filosofisia tutkimuksia, Kirjayhtymä 1985) perustellut yhteiskuntafilosofisen lähestymistavan tahdonvapauden ongelmaan erinomaisesti.

Kysymystä voisi lähestyä myös popperilaisen kolmen maailman ontologian avulla, jolloin tahdon voidaan katsoa olevan vapaa maailmoissa 2 (ihmisen mielensisältöjen psykologinen taso) ja 3 (kulttuuristen olioiden taso), vaikkei sen tietenkään ole mitenkään mahdollista olla vapaa maailmassa 1 (fysiikan deterministinen taso).

Loppupäätelmänä Schopenhauerin sinänsä ansiokkaasta ja aiheellisesti palkitusta yrityksestä ratkaista tehtävä voidaan todeta olevan selvää, että ajattelijan vastaus kysymykseen on epätoivoinen, mikäli se vain siirtää ongelman kuvitelmien ja fantasioiden spekulatiiviseen sfääriin. Kriittinen ihminenhän esittää siellä samat kysymykset kuin täälläkin, jolloin kaikki toistuu ja palaa sellaisenaan, ikuisesti. Näin ollen tahto ei olisi vapaa edes transsendentaalisesti vaan auttamattomasti kiipelissä ingelligiibelissä. Onneksi näin ei kuitenkaan ole.

Ikuinen paluu

Esseearvio Timo Hännikäisen teoksesta Stalinin muotokuva (Kiuas, 2023)

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja varmin tapa ajaa ihmiset erilleen. Pahimmillaan se johtaa syrjintään, sortoon, kansanmurhaan, vallankumoukseen, kansalliskiihkoiluun, maailmansotaan, imperialismiin ja joukkotuhontaan. Aatteet ovat voimakkaita, joskus vaarallisia. Ihminen menee mukana, kuin lastu lainehilla.

Idealisti, joka lähtee politiikkaan, pettyy takuulla. Se pitää vain kestää, purra hammasta. Idealistista tulee siten nopeasti kyyninen realisti. Kiipiminen, opportunismi, suosiminen, nepotismi, lehmänkaupat, kabinettijuonittelu, junttaus, hierarkiassa korkeammalla olevien lipominen, kaikenlainen pyrkyryys, saappaiden kiillottaminen ja toisten kampittaminen ovat olennainen osa prosessia. Armottomin kilpailu käydään oman joukkueen riveissä, jäsentenväliset koettelevat ryhmän luottamusta ja sidoksen lujuutta toistuvasti.

Jos politiikassa haluaa pärjätä, tosiasiat on hyväksyttävä ja sopeuduttava systeemiin. Se edellyttää tiettyjä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, jotka palautuvat persoonallisuus- ja differentiaalipsykologiaan. On itsestään selvää, ettei kukaan tosissaan hakeudu politiikkaan ilman vallantahtoa, tarvetta parantaa maailmaa, halua pistää asiat järjestykseen. Voidaan peräti sanoa, että mitä ankarampi toiminnankaipuu ja intohimo, mitä suurempi ja mahtavampi unelma, sen vallanhimoisempi tai kiivasluontoisempi sen toteuttajan on oltava. Fanaatikko näkee kosteimmat unet ja valtaan päästessään tekee kauhistuttavimmat teot.

Historian loppu

Poliittisista järjestelmistä totalitaarinen on haurain. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta asiaa tarkemmin miettiessä sen kyllä huomaa. Totalitarismin ytimessä on aina henkilö, tai ylihenkilö, symboli, johtaja, jonka ympärille systeemi kääriytyy, tai kääritään. Ytimen lujuus riippuu siitä, millaisen suoramuurin se ympärilleen pystyttää. Pelosta ja kunniasta tulee ytimen aseita, koneiston jokainen hammasratas joutuu jatkuvasti voitelemaan itseään ja muita. Muuten kone seisahtuu ja pahimmassa tapauksessa leikkaa kirskuen kiinni.

On myös syytä todeta, määritelmän vuoksi, ettei totalitarismi ole joko‒tai vaan jatkumo. Varsin helposti sen voi tunnistaa, kunhan se on saavuttanut kypsyytensä ja ihmisellä ei ole enää yksityiselämää, oikeutta eikä turvaa. Oma puoliso, jälkeläinen tai lähisukulainen voi olla ilmiantaja. Naapuri on sellainen lähes varmasti. Totalitarismissa valvonta ulottuu kaikkialle.

Totalitarismien kestävyys näyttää historiassa vähitellen lyhenevän, vaikka jo ensimmäiset, Italiassa ja Saksassa, romahtivat omaan mahdottomuuteensa reilussa kymmenessä ja kahdessakymmenessä vuodessa. Pol Potin sosialistis-linkolalainen agraariutopia 1970-luvun lopun Kamputseassa kesti vain kolme vuotta, mutta niinkin lyhyessä ajassa aatteelle ehdittiin uhrata pitkälti toista miljoonaa ihmistä. Väkivalta, sodat, imperialismi, valloitusmentaliteetti, puhdistukset, omien kansalaisten sorto ja suljettu talous johtavat väistämättä totalitarismien luhistumiseen. Se on aina vain ajan kysymys.

On myös selvää, että totalitarismin istuttaminen edellyttää hedelmällistä maaperää. Valtiolla pitää olla puitteet, joihin pakkovalta ja valvontayhteiskunta ympätään. Sillä pitää siis olla kehys, johon hirmuhallinnan kauhukangas pingotetaan. Maiden, kansojen ja valtakuntien historia paljastaa kulttuuris-poliittisen perinteen, joka suosii tai hylkii totalitarismia. Kansanluonteellakin lienee asiassa sanansa sanottavanaan, niin vaikea kuin käsite onkin määritellä.

Länsimaiset instituutiot, kuten oikeusvaltio, perustuslaki, yksilön koskemattomuuden periaate, kristillinen etiikka ja vastaavat tekijät ovat melko hyvin puskuroineet useimmat eurooppalaiset valtiot totalitarismia vastaan. Tämä pätee myös Yhdysvaltoihin, vaikka sielläkin toistuvasti kiehuu ja poreilee. Toistaiseksi sekä kehys että taustakangas ovat olleet riittävän vankkoja kestämään vyörytyksen. Toisaalta on alkanut näkyä vakavia merkkejä siitä, että myös lännessä valta keskittyy sekä alkaa enenevissä määrin ulottaa valvontalonkeroitaan yksityiselämään ja puuttua ihmisten henkilökohtaisiin asioihin sekä arvoihin.

Francis Fukuyaman kuuluisan ja usein väärinymmärretyn ajatuksen mukaan länsimainen, yksilönvapauksille, kansalaisoikeuksille, vallan kolmijaolle ja laillisuusperiaatteelle rakentuva liberaalidemokratia on kaikkialla osoittanut ylivoimaisuutensa muihin järjestelmiin verrattuna, jolloin sen turvissa elävät tai sen hedelmiä maistamaan päässeet ihmiset haluavat sitä ja vain sitä.

Myös vallanpitäjiä tulee valvoa, lakien tulee koskea heitä siinä missä muitakin kansalaisia, ja tarvittaessa heidät pitää voida vaihtaa. Tosin sanoen kukaan ei ole lain yläpuolella ja kokonaisuus valvoo itse itseään. Tätä valtiollista järjestelmää Fukuyama tarkoittaa historian lopulla.

Kukaan ei vielä ole kyennyt toteuttamaan länsimaista liberaalidemokratiaa parempaa hallinto- ja valtiomallia. Kuten todettua, myös se on nykyään jatkuvien hyökkäysten ja sisäisen rapautumisen kohteena, minkä Fukuyama osasi ennustaa. Hän on sittemmin kirjoittanut aiheesta uusiakin kirjoja.

Nykyiset totalitarismit ovat vaihtelevan hauraita. Venäjä, joka ei ole tyylipuhdas totalitaarinen valtio vaan matkalla sinne, näyttää tätä kirjoitettaessa olevan luhistumassa suuruudenhullun, todellisuudentajunsa menettäneen johtajansa virheisiin. Tämä on tyypillistä totalitarismille. Kiina puolestaan vaikuttaa paljon vahvemmalta ja vakaammalta, sillä se on onnistunut talouden ja keskinäisriippuvuuden pitkäjänteisessä kasvattamisessa Venäjää paremmin. Toisin sanoen länsi tekohengittää Kiinaa, kun taas Venäjää irrotellaan vauhdilla letkuista.

Pohjois-Korea, joka uskollisimmin noudattaa perinteistä mallia, alkaa olla hulluuden ja epätoivon rajan tuolla puolen. Islamilaisissa maissa esiintyy vastaavia piirteitä, mutta puhtaiksi totalitarismeiksi niistä ei vielä ole. Niiltä puuttuu valistuksen ja modernismin perintö. Iran lienee lähimpänä perusmallia, mutta sekin nojaa pitkälti shiialaiseen teokratiaan.

Ei ole yllätys, että liberaalidemokratiaa vieroksuvien valtioiden kesken muodostuu eräänlainen pyhä allianssi, länsivastainen liittouma, jota roistovaltioryhmäksikin voisi kutsua. Vastaavia liittoumia on muodostunut ennenkin, mutta mikä mielenkiintoisinta, joskus, tai peräti usein, liittoumia syntyy myös ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -periaatteen pohjalta, siis vaikkapa länsimaisten liberaalidemokratioiden ja totalitarismien tai teokratioiden kesken. Tätä versiota sopii nimittää epäpyhäksi allianssiksi. Edellä mainittu keskinäisriippuvuus edistää sellaisen syntymistä.

Nero ja järkähtämätön sotapäällikkö

Tunnetusti kommunismin ja diktaattorien suhteen selvänäköisen, mutta epäpyhään allianssiin olosuhteiden pakosta ajautuneen Winston Churchillin mainitaan lohkaisseen näin: ”Venäjälle oli suuri onni, että maata johti sen vaikeissa koettelemuksissa Stalinin kaltainen nero ja järkähtämätön sotapäällikkö.” Lausuntoa ei voi historian valossa kiistää. Keinot, joilla kommunistijohtaja sankarillisen voiton suuressa isänmaallisessa sodassa saavutti, olivat kuitenkin hyvän ja pahan tuolla puolen. Stalinin henkilössä on paljon sellaista, mitä ei oikeastaan voi selittää. Hän on elämää suurempi hahmo, jota ihaillaan, kammoksutaan, kunnioitetaan, palvotaan ja paheksutaan.

Timo Hännikäinen maalaa diktaattorista kirjallisen muotokuvan, joka on oikeastaan tiukka tiivistelmä lukuisista laajemmista elämäkerroista ja tutkimuksista. Tekijä sisällyttää teokseen omia pohdintojaan, jotka valaisevat arvoituksellista ilmiötä eri kulmista. Selittämättömäksi Stalin silti jää, sille ei voi mitään. Kyse on siitä, että kommunistijohtaja onnistui luomaan itsensä kokonaan uudestaan, tulemaan siksi, joka oli, myytiksi, ikoniksi, yli-ihmiseksi, hirmuhallitsijaksi.

Edellä yleistävästi käsitelty totalitarismin ja demokratian ero luonnostelee ne puitteet, välttämättömät ehdot, jotka mahdollistavat Stalinin, Mussolinin, Hitlerin, Maon tai Pol Potin kaltaisen ilmiön. Demokratiassa politiikkaan tosissaan lähtevä taiteilijatyyppi ei mitenkään pääse vapaasti toteuttamaan itseään. Se säästää miljoonia ihmishenkiä ja vähentää merkittävästi inhimillistä kärsimystä.

Hännikäinen onnistuu salaperäisen ilmiön ristivalotuksessa niin hyvin kuin aineiston perusteella on mahdollista. Vaikka teos on suppea, tekijä ei tyydy sivelemään, sutimaan, töpöttämään ja töhrimään kangasta ohuella pensselillä. Muotokuvasta tunnistaa ihmisen, joka pääsi käyttämään rajatonta valtaa, toteuttamaan unelmaansa pidäkkeettä, käyttämään ihmisiä materiaalina ‒ tuhlailevasti. Moni ei sellaisessa tilanteessa kestä, tai ei voi hillitä itseään, ja romahtaa, kuten valtakuntansa.

Hitler oli tällainen tapaus, rinnakkaiskohtalo, jossa mitä ilmeisimmin mieskohtaiset ominaisuudet, olivat ne sitten synnynnäisiä, hankittuja tai sekä‒että, aiheuttivat ratkaisevan eron verrattuna Staliniin. Saattaa myös olla, että kulttuurierot vaikuttivat kansan taistelutahtoon ja uhrautumisalttiuteen, Saksassahan oli jo saatu maistella vapautta, vaurautta ja oikeutta, mitä Venäjällä ei vielä koskaan ollut laajemmin tapahtunut. Sen myötä tutiseva ja tärisevä Hitler, ihmisraunio, yksinkertaisesti havahtui todellisuuteen, tosin aivan liian myöhään, ja päätyi lopulliseen ratkaisuun myös itsensä kohdalla. Stalin sen sijaan kesti ja kansa taisteli.

Näin ollen Churchillin luonnehdinta Stalinista pitää kutinsa. Diktaattori oli juuri oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Absoluuttisen vallan vainoharha

”Stalin oli ihminen, mutta ennen kaikkea hän oli kuva.” Näin Hännikäinen malliaan luonnehtii teoksensa lopussa (170). Kirja on erinomaisen onnistunut yritys maalata muotokuva ihmisestä, joka pakenee lopullisia tulkintoja ja jää väistämättä arvoitukseksi. Alussa tekijä kertoo, että tällainen muotokuva on jo konkreettisesti olemassa, paikassa, jonka se ansaitsee, vessan oven sisäpuolella (5). Kirja lähtee napakasti liikkeelle väkevästi symbolisen teeman pohjalta.

Stalinin julma karisma ei mitenkään asetu keskivertoihmisyyden raameihin, hänen hahmossaan on jotain arkkityyppistä. Siksi, juuri siksi, hän on pikemminkin ikoni, tai kauhukabinetin ykkösnähtävyys. Jo diktaattoriin kohdistuva ristiriitainen suhtautuminen kertoo kohteen hämäryydestä. Mieleen tulee hakematta Luis Buñuelin elokuva Tämä intohimon hämärä kohde, vaikka siinä kyse on naisesta, ei Stalinista. Elokuvassa naispääosaa näyttelee kaksi eri henkilöä, mutta nainen on sama. Tehokeinon avulla ohjaaja kuvaa miespäähenkilön taipumusta nähdä intohimonsa kohteessa omat toiveensa. Ihmiselle itselleen mies on täysin sokea. Sama pätee muutettavat muuttaen Staliniin: se, millaisena diktaattori näyttäytyy, riippuu katsojan arvoista, haluista, toiveista ja peloista. Koska perimmäinen kohde jää väistämättä mysteeriksi, Stalin on oikeastaan valkokangas tai tausta, jolle kukin heijastaa omaa persoonallisuuttaan.

Hännikäinen lähestyy arvoitusta analyyttisen viileästi ja kuvaa mallinsa kasvun suutarin pojasta häikäilemättömäksi yksinvaltiaaksi, joka luo itsestään taideteoksen ja myytin. Vallan mukana tulee vainoharha: pelko juonittelusta, salamurhasta ja vallanriistosta. Ihminen, joka rakastaa valtaa ja itseään vallan kuvassa, ei ole mitään ilman sitä. Hänen minänsä on sidottu kuvaan, rajattoman hallinnan tunteeseen, pakkomielteiseen kontrollin tarpeeseen.

Kuten todettua, vain ani harva kestää paineen. Stalin oli yksi heistä. Hän halusi valtaa, sai sitä, kehittyi sen myötä hirviöksi ja kesti sen niin sanottuun luonnolliseen kuolemaansa saakka. Mutta koville se otti.

Pimeyden sydän

Vallan mukana tulee pakkomielle säilyttää se keinolla millä hyvänsä, sen mukana vainoharha, ja vainoharhan mukana turvallisuudentarve, valvonta, puhdistukset. Kaava toistuu historiassa. Hännikäinen onnistuu prosessin valottamisessa, sen vääjäämättömyyden piirtämisessä, kohtalon kellojen soittamisessa.

Ruumiskasojen kasvaessa tahti kiihtyy ja ulottuu lopulta diktaattorin lähipiiriin. Kun luotetusta tulee luopio ja mahdollinen, ellei peräti todennäköinen, uhka, hän on jo käytännössä elävä ruumis, joka ei enää kuulu kuvaan, jolloin hänet pitää pyyhkiä pois. Näitä kuvia on useita, retusoituja, tyhjiä tiloja siinä, missä luotettu mies aiemmin suuren johtajan varjossa tyytyväisenä myhäili. Myös historia pitää toistuvasti puhdistaa vääristä aineksista ja kirjoittaa uudelleen. George Orwell on kuvannut tätä oivallisesti romaanissaan Vuonna 1984.

Matka päähenkilön kuvan taakse on conradilainen jokiristeily suoraan pimeyden sydämeen, jossa odottaa salaperäinen Kurtz. On jotenkin ilmeistä, että todellisuus toistaa sepitettä, mahtuu sen raameihin, ottaa kuvan muodon, muuttuu itsekin kuvaksi. Romaanikirjailija tavoittaa myytin, jota elämä noudattaa, jonka kulkua se seuraa, kuin mutkittelevaa, sameavetistä jokea. Hännikäinen kirjoittaa itsensä samaan paikkaan, veren mustaan sykkeeseen, lämpimään pimeyteen, missä pehmeä sydänlihas pumppaa maailmaan sydämettömyyttä, kylmyyttä, kovuutta.

Jos Stalinilla oli sielu, oliko sen paikka sydämen lähellä? Millaisen muodon se saisi, jos sen siirtäisi kankaalle? Tällaisen käänteisen Rorschachin testin elämäkerturi joutuu tekemään, räiskäisemään musteläiskän puhtaalle pohjalle, tai oikeammin päälle maalatulle, moneen kertaan uudelleen piirretylle taustalle, jonka atavistisista syvyyksistä lukija luotaa kokonaiskuvaa, joka silti pakenee, ja jää historian hämärään, pimeyden sydämeen.

Onko maalikerrosten alta paljastuva sielu litimärkä, haiseva tiskirätti, paljaaksi kynitty vaaleanpunainen kolhoosikana vai äärettömän kunnianhimon paineessa timantinkovaksi puristunut teräsvaippaluoti? Hännikäisen maalaamassa muotokuvassa on piirteitä näistä kaikista.

Nietzsche Neuvostoliitossa

Tekijä nostaa esiin Friedrich Nietzschen vaikutuksen Venäjällä ja Neuvostoliitossa. On kiistanalaista, kuinka paljon Stalin sai saksalaisfilosofilta vaikutteita, mutta kieltämättä kuvissa ja patsaissa esiintyvä sankarityöläinen ja koko Neuvostoliiton irvokas ikonografia sisältävät huomattavan määrän nietzscheläisiä piirteitä.

Stalinin arkkiviholliseksi päätynyt aatetoveri Lev Trotski oli Nietzschensä lukenut ja sen myötä aineksia yli-ihmisestä ja herramoraalista suodattui myös neuvostoutopiaan. 1924 julkaistun teoksensa ”Kirjallisuus ja vallankumous” kahdeksannessa luvussa ”Vallankumouksellinen ja sosialistinen taide” Trotski luonnostelee omaa yli-ihmisihannettaan vahvasti Nietzschen pohjalta (englannista kääntänyt JKN):

”Ihminen asettaa päämääräkseen hallita omia tunteitaan, nostaa vaistonsa tietoisuuden korkeuksiin, tehdä ne läpinäkyviksi, ulottaa tahtonsa virtajohdot salaisiin loukkoihin, ja siten nostaa itsensä uudelle olemisen tasolle, luodakseen korkeamman sosiaalis-biologisen tyypin, tai, jos haluatte, yli-ihmisen.”

”On vaikea ennustaa tulevaisuuden ihmisen saavuttamaa itsehallinnon määrää tai niitä korkeuksia, joihin hän tekniikkansa voi ulottaa. Yhteiskunnan rakentaminen ja psykofyysinen itsekasvatus ovat yksi ja sama prosessi. Kaikki taiteet ‒ kirjallisuus, draama, kuvataide, musiikki ja arkkitehtuuri ‒ antavat prosessille kauniin muodon. Täsmällisemmin ilmaistuna kuori, jonka sisälle kommunistisen ihmisen kulttuurin rakentaminen ja itsekasvatus on suljettu, kehittää kaikki nykytaiteen elintärkeät elementit huippuunsa. Ihmisestä tulee mittaamattomasti vahvempi, viisaampi ja herkempi; hänen ruumiistaan tulee tasapainoisempi, hänen liikkeistään rytmikkäämpiä, hänen äänestään sointuvampi. Elämänmuodoista tulee dynaamisesti dramaattisia. Keskivertoihmistyyppi kohoaa Aristoteleen, Goethen tai Marxin korkeuksiin. Ja tämän harjanteen ylle nousee vielä uusia huippuja.”

Hännikäinen käy ”uuden ihmisen” venäläisen historian läpi alkaen 1800-luvun jälkipuoliskolta. Sen myötä käy ilmi, etteivät Nietzschen ajatukset astuneet tyhjiöön: niille löytyi suoranainen markkinarako. Nihilistien ja vallankumouksellisten utopistiset käsitykset yhteiskunnan voimasta muokata ihmisyksilö eivät tunteneet rajoja silloinkaan. Nykymaailmassa tilanne on kenties vielä tragikoomisempi, mutta länsimaissa poliittinen järjestelmä sentään ehkäisee yksilön ideologisen muokkaamisen kokonaisvaltaisesti. Kriitikotkin pääsevät ääneen ja saattavat toisinaan palauttaa sfääreissä leijujat todellisuuteen: valtiota ei luovuteta yksisilmäisen ideologian palvelukseen.

Neuvostoliitossa tilanne oli päinvastainen. Hallinto eli puolue sai, tai otti, vapaat kädet luoda neuvostoihmisen tyhjästä. Jäljet pelottavat. Lenin, Trotski ja Stalin olivat osa historiallista jatkumoa ja ainoa asia, joka heidät edeltäjistään erotti, oli absoluuttinen valta. Valaistunut etujoukko pani teorian käytäntöön ja Dostojevskin ja Nietzschen pahimmat ennustukset kävivät toteen.

Hännikäinen huomauttaa aiheellisesti, kuinka ”ajatus massojen yläpuolelle nousevasta heeroksesta tuntuu sopivan huonosti neuvostovaltion viralliseen tasa-arvon ideologiaan” (119). Hän jatkaa (119‒121): ”Mutta asia kyettiin selittämään: esikuvalliset yksilöt eivät olleet varsinaista eliittiä, vaan uuteen maailmaan parhaiten sopeutuvia yksilöitä, joiden tasolle kaikki muutkin lopulta kohoaisivat. Marxilaisen teorian mukaan yksilö oli yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, joten parempi yhteiskunta tuottaisi väistämättä parempia yksilöitä jo kehitysvaiheessaan.”

Samassa yhteydessä tekijä kertoo, miten tunnettu puoskari Trofim Lysenko värvättiin luomaan virallista luonnontieteellistä pohjaa opille 1920-luvun lopulla. Hännikäinen siteeraa Lysenkoa (121, kursivointi Hännikäisen): ”Meidän Neuvostoliitossamme, toverit, ihmiset eivät synny. Ihmisorganismit syntyvät, mutta ihmisiä luodaan… Ja minä olen yksi tällä tavalla luoduista ihmisistä. Minut tehtiin ihmiseksi.”

Stalin loi teorian pohjalta itsestään taideteoksen, kuvan, jota paraateissa kannettiin ja kannetaan edelleen. Hännikäinen kuvaa luomistyötä seuraavasti (121‒122):

”Hänen julkinen kuvansa oli viimeistä piirtoa myöten hänen itsensä suunnittelema, ja siitä oli huolellisesti retusoitu pois kaikki liian inhimillinen. Virallisista valokuvista puuttuivat rokonarvet ja harmaantuneet hiukset. Virallisissa valokuvissa marsalkan univormu istui hänen päällään luonnottoman hyvin ja kunniamerkit rinnassa näyttivät kuin puulevyyn kiinnitetyiltä. Jos 167-senttinen Stalin kuvattiin maalauksessa muiden ihmisten seurassa, hänen piti ehdottomasti näyttää heitä kookkaammalta.”

Stalin muokkasi itsensä uudestaan nimeä myöten. Hännikäinen valottaa diktaattorin puoluenimen syntyyn liittyvää kysymystä (78‒79), johon saattaa sisältyä Stalinin ovela viittaus georgialaiseen alkuperäänsä. Tekijän mukaan hirmuhallitsijan kätkeytyminen kumpusi myös alemmuudentunnosta (133): ”Stalin häpesi vammautunutta kättään, arpiaan, rajallisia verbaalisia kykyjään, georgialaista aksenttiaan. Hän tiesi hyvin, kuinka mitättömältä monet suurmiehet läheltä nähtyinä vaikuttivat.”

Stalinin luomistyö osoittaa, miten Trotskin yli-ihmishaaveen ja todellisuuden välillä on huomattava ero: ihminen itse ei muutu, ainoastaan hänen julkisivunsa. Ihmisestä tulee kiiltokuva, kulissi, samoin koko yhteiskunnasta. Neuvostoliiton kohdalla prosessia sopii nimittää sosialistiseksi epärealismiksi. Sellainen on totalitarismille ominaista, sen väistämätön rinnakkaisilmiö.

Vastaava utopia löytyy jo Marxilta, vaikkei hän itseään utopiasosialistina pitänytkään. Kukapa utopisti itseään sellaisena pitäisi. Kun unelmaa toteutetaan absoluuttisen vallan moukarilla, seurauksena on lavastettu työläisten ja tasa-arvon paratiisi, mikä käytännössä tarkoittaa nälkää, vilua, vankileirien saaristoa, sortoa, salaista poliisia, kidutuskammioita ja kansanmurhaa.

Retusoitu Stalin on yli-ihmisen irvikuva, tyhjyyttään kumiseva mahtipontinen tynnyri, absurdin teatterin tuotantopäällikkö, käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja ja pääosan esittäjä yhdessä ja samassa paketissa.

Toisin kuin Trotski, Nietzsche näki kaiken ennalta. Se on oppilaan ja opettajan ero.

Poliittinen uskonto

Hännikäisen teos olisi hyötynyt huolellisesta oikoluvusta. Kielikukkasia on jäänyt jonkin verran, kuten nykyään lähes aina, valitettavasti, mutta yksi niistä on sattumalta osuva.

Sivulla 70 tekijä kirjoittaa: ”Sota vaihtoi vuosidadan [sic] kahden suurimman diktaattorin osat ja kuljetti heitä vastakkaisiin suuntiin.” Kommentti liittyy Hitlerin ja Stalinin eroihin, mutta lyöntivirhe iskee silmää ja paljastaa ilkikurisella tavalla suurten johtajien karnevalistiset piirteet.

Vaikka Hitler ja Stalin olivat kansanmurhaajia ja joukkotuhoajia, jotka lisäksi tunnotta syöttivät loputtomasti omia poikiaan järjettömyyden lihamyllyyn, löytyy heistä kosolti komiikkaa. Dada kuvaa kumpaakin hienosti. Kyseinen länsimaista porvarillisuutta vastaan kapinoinut taidesuuntaus syntyi 1900-luvun alussa ja siinä muun muassa luotiin kollaasitekniikalla uusia teoksia tuhoamalla vanhoja. Samoin eri taidekeinoin hallitsijoiden pilkkaaminen saavutti ennennäkemättömät mittasuhteet.

Dadan ja totalitarismin yhtäläisyydet pistävät silmään, ilmankos, nehän ovat saman ajan lapsia. Tekniikat muistuttavat toisiaan, univormuissaan patsastelevat suuret johtajat tekevät parodiaa itsestään. Kyse on eräänlaisesta performanssitaiteesta, Cabaret Voltairesta. Myöhemmin Charlie Chaplin ja lukuisat muut elokuvantekijät ovat hyödyntäneet hirmuhallitsijoiden henkilöihin sisältyvää komiikkaa.

Kukaan ei kiistäne totalitarismin spektaakkeliluonnetta, vähiten joku Olavi Paavolainen, joka siitä aikoinaan Saksassa haltioitui. Hitlerin hallinto kehitti spektaakkelin huippuunsa, mutta ei Stalinin Neuvostoliitto siitä kovin kauas jäänyt.

Tällainen luonteenomainen taiteellisuus, yliampuvuus, kuvallisuus, elokuvallisuus, kuuluu aina poliittisiin uskontoihin. Totalitaarinen kuume polttaa yhteiskunnan verkkokalvot karrelle ja valkohehkuttaa kaiken aina taiteesta ruokajonoihin. Kun todellisuus pitää kieltää ja peittää valheella, tarvitaan draamaa, silmänlumetta, kabareeta, sirkusta.

Hännikäinen onnistuu myös Stalinille pystytetyn kultin kuvaamisessa, näinkin suppeassa muodossa. Absurdi julmuuden teatteri yhdistyy luontevasti diktaattorin elokuvaharrastukseen, joka jo itsessään sisältää huomattavia parodiaelementtejä.

Vastaavasti moraalifilosofi Jonathan Glover käsittelee Ihmisyys ‒ 1900-luvun moraalihistoria -teoksessaan (suom. Petri Stenman, Like, 2003) Stalinin ja Hitlerin epäpyhän allianssin aiheuttamaa hämmennystä brittiläisten kommunistien keskuudessa. Tässä ei ole syytä riipiä aihetta sen laajemmin, riittää vain todeta, että vaikka silmät olivat apposen auki, keskuskomitean ohjeistuksella musta saatiin helposti valkoiseksi ja silmät nopeasti uudestaan kiinni. Glover toteaa (351): ”Vastaukset vaatimuksiin [linjanmuutoksessa suhtautumisessa Hitleriin ja natsismiin] ovat tapaustutkimus siitä, kuinka uskomusjärjestelmää voi väännellä.”

Lyhyesti sanottuna yksilölliset erot moraaliresursseissa vaikuttivat huomattavasti takinkäännön sutjakkuuteen, mitä filosofi käsittelee useamman sivun verran. Samalla analyysi valaisee poliittisen uskonnon luonnetta, kiihkouskovaisia,  myötäjuoksijoita ja epäilijöitä.

Juuri tähän tarvitaan spektaakkelia ja rituaalia. On luotava yhteisö, pyhien yhteys, vaikka se olisi kuinka räikeästi tekopyhä. Suurin osa uskoo siihen kaikesta huolimatta. Kannattaa muistaa, että Suomessakin siihen on uskottu, ja joku uskoo vieläkin, sekä Stalinin että Hitlerin kohdalla. Tosiuskovaisia löytyy aina.

Hännikäisen teos osoittaa, kuinka lujasti ihminen lopulta haluaa unelmiinsa uskoa. Piirre ei katoa minnekään. Kirjaa voi lukea myös muistutuksena, varoituksena. Kenties sitä pitääkin lukea sellaisena.

Ukko on tullut takaisin

On kyse ikuisesta paluusta. Hännikäinen on laittanut teoksensa motoksi katkelman taiteilijanero Scott Walkerin kappaleesta The Old Man’s Back Again vuodelta 1969. Walker on omistanut teoksen ”uusstalinistiselle hallinnolle”, millä hän mitä ilmeisimmin viittaa Prahan vuoden 1968 tapahtumiin ja pettymykseensä epäihmiskasvoisen sosialismin paljastettua todellisen karvansa taas kerran. Taiteilija tavoittaa tekstissään hallitun surrealistisin piirroin totalitarismin syvimmän olemuksen ja ikuisen paluun luonteen. Se perustuu nimenomaan siihen, että ihminen haluaa ja tarvitsee uskoa. Kun totuus valkenee, on liian myöhäistä.

Hännikäinen kirjoittaa (166‒167):

”Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen keväällä 2022. Stalinista kirjoittaminen oli hautunut mielessäni kauan, mutta en välttämättä olisi saanut riittävää yllykettä ilman yhtä ratkaisevaa tapahtumaa. 24. helmikuuta Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja aloitti suurimman eurooppalaisen konfliktin sitten toisen maailmansodan. Television ja internetin uutisvirrasta havaitsin Stalinin aikaisten menetelmien marssineen paraatiovesta takaisin kansainväliseen politiikkaan. Uhkailuvaiheen jälkeen aloitettu hyökkäyssota, joka yritettiin naamioida Itä-Ukrainan venäjänkielisten suojelemiseksi. Kidutuskeskukset miehitetyillä alueilla, joukkohaudat ja väestön pakkosiirrot. Ukrainan viljapeltoja sytytettiin tuleen ja maatilojen lehmiä ammuttiin konekivääreillä, mikä palautti mieleen holodomorin ja nälänhädän politiikan.”

Toisin sanoen ukko on tullut takaisin, kuten Scott Walker aikoinaan lauloi.

Väistämättä tapahtumiin liittyy myös Stalinin vähittäinen kunnianpalautus Putinin Venäjällä, diktaattorin hahmoon kohdistuva suoranainen nostalgia. Stalin edustaa vanhemmille venäläisille turvaa ja vakautta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Hännikäinen käsittelee aihetta erinomaisesti ja vertailee Putinia Staliniin. Heidän välillään on erojen ohella yhteys, tekijän sattuvin sanoin ”Putin on valmistunut tuotantolinjalta, jonka Stalin suunnitteli” (168). Tässä kohdassa Hännikäiselle on sattunut ikävä virhe, sillä seuraavassa lauseessa Putinin isoisä Spiridon on vaihtunut isäksi. Muutamaa virkettä myöhemmin isäksi mainitaan oikea isä Vladimir, joka siis ei ollut Leninin ja Stalinin kokki, kuten Putinin isoisä. Lukija varmasti ymmärtää virheen, mutta valitettava se silti on, muuten näin mainiosti kirjoitetussa kappaleessa.

Joka tapauksessa Hännikäinen osuu nappiin esittäessään seuraavalla sivulla, että ”Putin edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa” (169). Tässä paljastuu nimenomaan järjestelmän ratkaiseva vaikutus hallitsijatyypin luonteelle. Hännikäinen olisi kenties voinut vielä korostaa sitä, miten myös Putin on tyylipuhdas bysanttilainen despootti, siis osa pitkää historiallista jatkumoa. Tätä perintöä ei Venäjältä niin vain kitketäkään. Sen hirvittävää satoa korjataan parhaillaan Ukrainassa.

Hännikäisen teos on oivallinen tutkielma hirmuhallitsijasta ja kehyksistä, joita ilman maalauksesta ei tule taulua, muotokuvaa. Samalla käy ilmi, miten yksityinen on aina osa yleistä, vaikkakaan ei yleistettävissä. Muodon sisältö vaihtelee aina, mutta muoto käy selvästi ilmi sisällöstä. Se on ihmisen muoto, vaikka se tässä tapauksessa näyttää hirviöltä. Julmuus ja vallantahto ovat olennainen osa ihmisyyttä, onneksi sentään suurin osa ihmisistä ei pääse taipumuksiaan vapaasti toteuttamaan. Siksi kehykset, puitteet, on aina syytä valita viisaasti.

Kirjan suppeudesta huolimatta tekijä saa sanottua kaiken oleellisen. Jos vain oikoluku olisi yhtä huolellista kuin tekstin taustalla oleva pohdinta, Stalinin muotokuva ansaitsisi täydet tyylipisteet. 

Totuus puhuu ilveilijän kautta

Esseearvio Sue Prideaux’n teoksesta En ole ihminen, olen dynamiittia! ‒ Friedrich Nietzschen elämä. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, 2023.

Sammakko on toteuttanut melkoisen kulttuuriteon saattamalla norjalais-brittiläisen Sue Prideaux’n palkitun Nietzsche-elämäkerran suomenkieliseen asuun. Kirjaa koristaa vieläpä komea kansipaperi ja pitää koossa laadukas lankasidos, joka sietää toistuvaa lukemista ja selailua, palaamista, sukeltamista, kertaamista, vanhojen kaivelua, uusia oivalluksia.

Kustannustalot ovat pitkään säästösyistä suosineet liimasidosta, jonka lujuus vaihtelee, mutta joskus johtaa nopeasti niin sanottuun irtolehtipainokseen. Tämän arvostelijan kotikirjaston pahnanpohjimmaisia tässä suhteessa ovat Gummerus ja Otava. Eräästä 2000-luvun taitteessa julkaistusta Otavan Kirjasto -sarjan maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta irtosi kolmannella lukemisella koko pakka, jo aiemmin liimauksesta livahtaneiden sivujen päälle, niin että kannet vain jäivät kouraan, jonka myötä koko rakas kirjavainaa piti laskea kunniattomaan hautaan Moolokin pohjattomaan kitaan.

Vankka lankasidos kertoo kirjan arvostamisesta, sellaisesta lukija ja bibliofiili myös mielellään maksaa vähän enemmän. On irvokasta kaupata painoarvoltaan huomattavia kirjoja, jotka leviävät kolmannella lukukerralla käsiin. Käsillä oleva En ole ihminen, olen dynamiittia! on kuitenkin saanut arvoisensa asun ja kestää useiden suomalaispolvien syvällisen perehtymisen. Täsmälääkettä tulevaan aikalaishulluuteen on siis vielä viattomille nykysilkohapsillekin luvassa, kunhan he aikanaan perivät vanhempiensa tai sukulaisensa kotikirjaston, tai 2050 löytävät yhteen painokseen jääneen merkkiteoksen kulmakunnan nuhjuisesta antikvariaatista. Silloin se on eittämättä jo keräilyharvinaisuus ja hinta sen mukainen. Se ei haittaa: hyvä kirja vain paranee vanhetessaan.

Aiemmin suomeksi on Nietzschestä ilmestynyt lähinnä suppeampia, akateemispainotteisia tutkielmia, joissa elämäkerrallinen aines on jäänyt vähemmälle. Vain alkujaan 1992 ilmestynyt Ben MacIntyren mainio Herrakansa viidakossa ‒ Elisabeth Nietzschen elämäkerta (suom. Jelena Vallenius ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2002) käsittelee laajemmin myös päähenkilön veljen elämäntapahtumia. Vastaavasti Prideaux joutuu sattuneesta syystä valottamaan teoksessaan Nietzschen elämän ohella pikkusisko Lisbethin oikkuja, aatoksia ja tekoja.

Elämäkerta on oivallisesti suomennettu ja kieliasu nykyolosuhteisiin nähden varsin moitteeton. Jotain pientä huomautettavaa toki sieltä täältä löytyy, kuten ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” -teoksen nimen toistuva kursivoiminen, vaikka sitä ei ole suomennettu. Kääntäjä lienee tässä seuraillut uskollisesti alkuteoksen käytäntöä: tapanahan on kursivoida vain olemassa olevien teosten nimet, mutta kyseistä teosta ei vielä suomeksi ole. Toivottavasti jossain vaiheessa on. Ahkera Books on Demand -kääntäjä Risto Korkea-aho saattaa ennen pitkää tarttua myös tähän haasteeseen.

Sikäli on suoranainen häpeä, etteivät suuremmat tai edes pienemmät talot ole vaivautuneet julkaisemaan nuoremman Nietzschen tärkeitä ja aina ajankohtaisia pääteoksia suomeksi. Korkea-aho sentään on omalla kustannuksellaan suomentanut peräti Aamuruskon (BoD, 2017), jota jo 1960-luvun alussa käännetyn Iloisen tieteen (suom. J.A. Hollo,Otava, 1963) ohella sopii pitää Nietzschen valistuskauden pääteoksena. Niistä löytää aina jotain uutta ja tuoretta.

Jostain syystä Nietzsche-villitys näyttää tällä hetkellä hehkuvan kuumana erityisesti Suomessa, onhan puolen vuoden sisään ilmestynyt jo kolme häntä käsittelevää teosta, Tarmo Kunnaksen akateemisesti polveileva Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022), Jon Hällströmin jylhän vaellushenkinen Luonnon nostatus ‒ Nietzschen, Hessen ja Wagnerin voimapaikat (Salakirjat, 2022) ja käsillä oleva Prideaux’n 2018 alkukielellä ilmestynyt laaja elämäkerta.

Kieltämättä maailma näinä päivinä täyttyy juuri sellaisesta nihilistisestä vilskeestä ja vipinästä, ahdasmielisestä nurkkakuntaisuudesta, orjamaisesta kaunamoralismista ja hengen dekadenssista, jollaisesta filosofi aikoinaan varoitteli, ja jonka tuloa hän ennusti. Tässä globaalissa kurimuksessa Nietzschen filosofian maailmanhistoriallinen kumu pauhaa entistä kohtalokkaammin.

Kun aamusta iltaan joutuu taivastelemaan viimeisten ihmisten irvokasta kuolemantanssia turhuuksien roviolla, ei Nietzschen painavuutta voi olla tunnustamatta. Siksikin on hienoa, että häntä koskevia teoksia ilmestyy kotimaisella tasaiseen tahtiin. Toivottavasti myös filosofin kaikki vielä kääntämättä olevat teokset saataisiin kiinnostuksen myötä vihdoin suomeksi, mieluiten mahdollisimman akateemisina laitoksina. Ja tietenkin lankasidoksina. Vielä ei ole liian myöhäistä.

Lahjakkaan lapsen tragedian synty

Prideaux’n teos on paikoitellen hieman naistenlehtityylinen juoruilussaan ja henkilöiden välisten pikkumaisten ristiriitojen setvimisessään, mutta toisaalta moni nykylukija mitä ilmeisimmin kaipaa saippuaoopperaa ja alhaista juonittelua arkensa virkistykseksi. Nietzsche, jos kuka, olisi ymmärtänyt sen.

Jos kirjaa vertaa vaikkapa Aappo Heikkisen, J.E. Salomaan, Aarne Kinnusen tai Tarmo Kunnaksen vuosikymmenten saatossa ilmestyneisiin Nietzsche-tutkielmiin, luettavuus ja ymmärrettävyys on aivan eri luokkaa, siis erityisesti filosofiselle hiustenhalkomiselle nuivempien maallikkojen makuun. Tässä ei kannata edes mainita vuonna 2005 suomennettua Gilles Deleuze’n Nietzsche ja filosofia -monografiaa (suom. Tapani Kilpeläinen, Kustannusosakeyhtiö Summa), joka on jälkimoderniin ranskalaiseen tapaan kielellisesti haastava, mutta sisällön puolesta Nietzschen ajattelua heikosti valaiseva, ellei peräti tyhjää koliseva.

Juuri Nietzschen filosofia selittyy pitkälti hänen kokemuksillaan ja luonteellaan, joten siinäkin mielessä Prideaux’n lähestymistapa on perusteltu ja jälki komeaa. Koska tekijä ei itse ole filosofi, hän on valinnut tietoisesti nimenomaan elämään keskittyvän tarkastelutavan, jossa päähenkilön ajattelua sivutaan vain nimeksi, pääkohdat ja merkittävimmät käänteet ymmärrettävästi esitellen. Jos lukija niiden myötä Nietzschen filosofiasta kiinnostuu, hän voi ammentaa suoraan alkulähteiltä.

1844 Röckenissä syntynyt ajattelija on nuorena ”aivojen pehmentymiseen” kuolleen pastorin esikoispoika, jonka kasvatus noudattaa porvarillisia suuntaviivoja, sen ajan tavan mukaan. Hän varttuu naisten keskellä, mikä saattaa selittää hänen kauniimpaan sukupuoleen myöhemmin kohdistuvia pippurisia piikkejään.

Jo nuorena tuleva filosofi osoittaa hämmästyttävää kykyä improvisointiin pianon ääressä, ja sekös ilahduttaa lähipiiriä, joka saa nuorukaisen taidonnäytteistä toistuvasti nauttia. Musiikki onkin Nietzschelle elämänmittainen intohimo ja hänen kirjallisen tuotantonsa johtomotiiveja; onpahan jälkipolville säilynyt useampi äänite hänen vaatimattomia sävellyksiäänkin. Nämä Prideaux unohtaa mainita, kenties tarkoituksella. Elämäkerrasta voi kuitenkin lukea, mitä mieltä ammattimiehet Nietzschen säveltaiteilusta aikoinaan olivat.

Lahjakas lapsi menestyy opinnoissaan hyvin, Prideaux kuvaa kehitystä saksalaiseen perinteeseen istuvasti, kuin Bildungsromanissa ikään, ja johdattelee lukijan preussilaisen koulukurin ja klassisen sivistyksen saloihin. Nekin osaltaan selittävät filosofin myöhempää ajattelua ja kiinnostuksen kohteita.

Nietzschen elämän suurin tragedia on jo nuorena alkanut jatkuva sairastelu, joka on useimmiten pitkäkestoista ja vakavaa. Se on hänen filosofiansa ytimessä, sen olemassaolon ehto ja suurin selittäjä. Se myös pakottaa hänet keksimään toipumiskeinoja, joista ankara patikointi ulkoilmassa antaa myöhemmin ratkaisevia herätteitä hänen ajattelulleen. Voidaan sanoa, että Nietzsche filosofoi kävellessään. Hän kuuluu siis itseoikeutetusti peripateettiseen koulukuntaan.

Myös Friedrichin pikkuveli kuolee parivuotiaana ja kun samaan aikaan huomioidaan, että suvussa on esiintynyt paljonkin perinnöllisiä sairauksia, ei ole ihme, että filosofi itsekin aavistelee synkkää kohtaloaan jo nuoresta pitäen. Se näkyy hänen ajattelussaan, jonka pääteema, itsensä ylittäminen ja vastusten voittaminen, nousee, kuten todettua, suoraan hänen elämästään.

Korvikeisät esikuvina

Prideaux valottaa onnistuneesti, miten tärkeässä roolissa isähahmot ovat nuorena oikean isänsä menettäneelle Nietzschelle. 1868 klassisen filologian huippulahjakkuus kuulee Richard Wagnerin oopperoiden Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat alkusoitot ja ihastuu ikihyviksi. Saman vuoden marraskuussa hän tuttavansa välityksellä tapaa säveltäjämestarin ja vaikuttuu syvästi aidon taiteilijaneron kohtaamisesta.

Nietzsche ei tunne filologiaa omaksi alakseen, hänen romanttis-taiteellinen luonteensa ei millään tahdo sopia homeisten vanhojen tekstien pedanttiseen tonkimiseen. Hänessä on kosolti sankaria, suurmiestä ja seikkailijaa, mikä ajaa häntä taiteen ja filosofian pariin, maailmannerouden ikiaikaiseen valtakuntaan.

Jo 1865 Nietzsche on löytänyt kirjakaupasta sattumalta Arthur Schopenhauerin 1818 ilmestyneen ja 1844 laajennetun pääteoksen ”Maailma tahtona ja mielteenä” (ei suomennettu), ja sitä tutkittuaan välittömästi lumoutunut suuren pessimistin näkemyksistä. Sivumennen on sanottava, että mitä enemmän Schopenhauerin teoksia lukee, sitä selvemmin hänen tyylinsä ja ajattelunsa esikuvallisuus Nietzschessä näkyy. Toisin kuin moni ja filosofi itsekin luulee, se näkyy vielä Nietzschen loppukaudenkin teoksissa.

Sattumoisin myös Wagner kuuluu pessimismin ja myötätunnon filosofin ihailijoihin, joten nuorella filologilla ja vanhemmalla säveltäjällä riittää kosolti keskusteltavaa. Nietzsche tuntee todellisen kutsumuksen kutittelevan sieluaan ja imee ahnaasti vaikutteita rakkaalta mestariltaan.

1869 Nietzsche nimitetään Baselin yliopiston klassisen filologian apulaisprofessorin virkaan ja samalla hän joutuu luopumaan Preussin kansalaisuudesta. Wagner sattuu asumaan lähistöllä Tribschenissä rakastajansa Cosima von Bülowin, säveltäjä Franz Lisztin tyttären, kanssa. Nuoresta apulaisprofessorista tulee nopeasti huvilan vakiovieras ja jo seuraavana vuonna hänet korotetaan täysivaltaiseksi professoriksi.

Toinen merkittävä isähahmo Nietzschelle on Baselin yliopiston historian professori Jacob Burckhardt, jonka huomattava vaikutus Nietzschen filosofiaan säilyy Schopenhauerin tapaan loppuun asti. Prideaux tähdentää Burckhardtin merkitystä melkeinpä liian vähän, vaikka toisaalta kuvailee ansiokkaasti miekkosten yhteisiä kävelyretkiä ja niiden aikaisia keskusteluja.

Myös Burckhardt on Schopenhauerin ajattelun lämmin ystävä, mutta nimenomaan hänen omat näkemyksensä innoittavat kovasti nuorta kollegaa. Historioitsijan antiikkiin ja renessanssiin liittyvät pohdiskelut vaikuttavat syvällisesti Nietzschen filosofian tuleviin pääkäsitteisiin ja -teemoihin. Jatkossa Nietzsche myös lähettää kaikki uunituoreet teoksensa Burckhardtille ja toivoo niistä palautetta.

Keskeinen aihe Nietzschen filosofiassa on Burckhardtin osoittama raakalaismaisuuden ja julmuuden esiintyminen luovan kulttuurin yhteydessä, sen olennaisena osana. Kiiltokuvaidylli antiikin ja renessanssin harmoniasta, joka tuolloin on vielä valtavirtaa, ei vastaa todellisuutta, ja tästä oivalluksesta Nietzsche saa kosolti tuimaa tuulta siipiensä alle.

On perusteltua sanoa, että juuri Burckhardtin verevät kuvaukset renessanssin Italian loistavan turmeltuneista hallitsijoista johtavat vähitellen Nietzschen yli-ihmisoppiin ja aristokraattiseen radikalismiin. Vastaavasti Machiavellin vaikutusta hänen myöhäiskauden ajatteluunsa ei voi liikaa korostaa. Kauniiden hirviöiden lumo kuljettaa filosofin myöhemmin myös Julius Caesarin ja Napoleonin jalustan juurelle, tosin jälkimmäistä hän ihailee pienellä varauksella. Cesare Borgia näkyy kiehtovan Nietzscheä erityisesti hänen viimeisissä teoksissaan.

Kenenkään uskolliseksi opetuslapseksi Nietzschestä ei kuitenkaan ole, sellaiseen hän on aivan liian itsenäinen ja selkärankainen. Individualistina Nietzsche haluaa olla riippumaton, omaehtoinen, ja elää vaarallisesti, jatkuvassa epävarmuudessa ja väliaikaisuudessa. Hän kapinoi kuppikuntia, lahkoja, perinteitä ja auktoriteetteja vastaan ja tekee siitä filosofiansa perustan: kaikki pitää kyseenalaistaa, koetella, mitata ja arvioida uudelleen. Sen saa varsinkin Wagner hyvin pian huomata.

Vapaan hengen perspektiivioptiikka
 
Myöhempi välirikko säveltäjän kanssa ja siihen johtaneet syyt on Prideaux’n teoksessa pikkutarkasti kirjattu. Etäisemmäksi jääneen Burckhardtin kanssa ystävälliset suhteet sen sijaan säilyvät katkeraan loppuun saakka. Prideaux myös hieman toistaa itseään kertoessaan siitä, miten Nietzsche saa selville, että Wagner on arvellut hänen sairastelunsa johtuvan liiallisesta itsetyydytyksestä, mikä tuohon aikaan tarkoittaa homoseksuaalisuutta. Aihe lienee tekijälle liian kutkuttava tiukkaan kustannustoimittamiseen taipuakseen.

Wagner ja Schopenhauer jäävät Nietzschelle varoittaviksi esimerkeiksi ja kiistakapuloiksi, joita hän toistuvasti hutkii teoksissaan. Joku voisi puhua pakkomielteisestä isänmurhasta tai kostosta ainakin Wagnerin kohdalla. Nietzschelle kyse on kuitenkin ennen muuta vapautumisesta, kahleiden pudottamisesta. Sen myötä hän keksii vapaan hengen (freigeist) käsitteen ja omistaa teoksensa ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” sellaisille, alunperin myös Voltairelle. Hän kuitenkin poistaa Voltaire-omistuksen myöhemmin.

Vähitellen Nietzsche muokkaa vapaasta hengestä tietoteoreettisen mallin, perspektivismin, joka vieroksuu lopullisia totuuksia. Opin mukaan näkökulman vaihtaminen vaikuttaa käsitykseen ilmiön tai olion totuudesta. Tässä piilee tietenkin relativismin ongelma, johon Nietzsche ei kiinnitä huomiota, mutta toisaalta hänen metodinsa on lähinnä ”näinkin voi ajatella” tai ”jos asiaa katsotaan näin, se näyttääkin tällaiselta”. Toisin sanoen hän pitkillä patikkaretkillään rustaa muistivihkoonsa ajatuskokeita, hypoteeseja, joita hän sitten myöhemmin teoksissaan aforistisesti kehittelee ja testaa.

Tunnettu tosiasia on, että filosofilta löytyy huomattava määrä keskenään ristiriitaisia väitteitä, minkä perspektiivioptiikka osaltaan selittää. Kyse on eittämättä myös siitä, ettei logiikka saati johdonmukaisuus kuulu ajattelijan vahvuuksiin. Kuitenkin vapaan hengen tavoite välttää lopullisia totuuksia, erityisesti kiinni naulattuja vakaumuksia, voi parhaimmillaan auttaa ymmärtämään toisenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, kenties myös oppimaan niistä jotain uutta, ja suvaitsemaan erilaisuutta sekä erimielisyyttä. Samoin se voi opettaa lempeyttä omia aivan liian inhimillisiä hairahduksia kohtaan. Nämä seikat varmasti pyörivät Nietzschen mielessä, kun hän vuoristopoluilla ja metsien siimeksessä vaeltaessaan perspektivismiään luonnostelee ja oikuttelevaa luontoaan karaisee.

Villi ja vapaa venakko

Nietzschen elämän kenties vavahduttavin, jopa järkyttävin, tapahtuma on kaksikymmentäyksivuotiaan kosmopoliitti Lou Salomén kohtaaminen jälkiseurauksineen. Aiheesta löytyy jo melko kattava selostus aiemmasta esseearviosta, joten sitä on tässä turha toistaa.

Prideaux pääsee toden teolla juorutoimittajan rooliinsa kiihkeäksi äityneen kolmiodraaman, oikeastaan neliödraaman, kuvauksessa, varsinkin Elisabeth Nietzschen ja Loun repivässä suhteessa. Inhimillinen, aivan liian inhimillinen saa siinä karmivimman ilmaisunsa, tragikoomisen ja alhaisen. Kaikki osapuolet menettävät itsehillintänsä ja sivistyksen naamiot putoavat.

Elämäkerturi osoittaa, miten Lou Salomén, arkkityyppisen älyllisesti suuntautuneen femme fatalen, merkitystä Nietzschen filosofialle ei kannata väheksyä. Nuoren venakon hienostuneesti emansipoitunut henki, tiimalasivartalo ja villi luonne saavat miesten päät sekaisin historiallisin seurauksin, ja samalla Lou itse saa sivukaupalla intiimiä ainesta tuleviin teoksiinsa. Hänen valloitustensa listaan lukeutuvat Nietzschen ohella Rainer Maria Rilke ja Sigmund Freud. Elisabeth ei naikkosta lämmöllä muistele, päinvastoin.

Prideaux’lle on sattunut teoksen päättävässä aikajanassa pieni erhe, kun hän sivulla 517 väittää, että kuuluisa kolmen koplan valokuva olisi 1882 otettu Baselissa. Leipätekstissä paikka on oikein eli Luzern.

Dionysos

Nuori filologi hakee Baselin yliopiston filosofian oppituolia jo 1871, vain vuotta filologian professoriksi nimittämisensä jälkeen, ilman tulosta. Hän kokee entistä väkevämmin todellisen kutsumuksensa piilevän aivan muualla kuin filologiassa. Jo aiemmin hän Leipzigin yliopistossa opiskellessaan törmää Pindaroksen Pythia-oodeissa lauseeseen ”Tule siksi mitä olet, opittuasi mitä se on”. Ohje jää Nietzschen motoksi ja pääteemaksi koko loppuelämän ajaksi. Se hallitsee vielä hänen omituista omaelämäkertaansa Ecce homoakin, joka on samana vuonna suomennettu peräti kahdesti (Tuikku Ljungberg, Unio Mystica, 2002 ja Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002).

Se, ettei Nietzsche pätevyyden puuttuessa pääse filosofian professoriksi, ei kuitenkaan lannista häntä. Hän filosofoi iloisesti itseoppineena ja julkaisee lopulta tärkeimmät teoksensa omakustanteina, mutta salaperäinen sairaus vaikeuttaa elämäntehtävää alusta asti. Lopulta hän saa eron yliopistosta ja sen myötä pienen eläkkeen, joka melkein saman tien muodostuu työkyvyttömyyseläkkeeksi. Samalla filosofi menettää Sveitsin kansalaisuuden ja jää loppuelämäkseen isänmaattomaksi, vaeltavaksi kosmopoliitiksi. Se sopii oivallisesti saksalaisen nationalismin ankaralle kriitikolle, joka haaveilee suuresta ja mahtavasta Euroopan imperiumista.

Nietzschen sairaus on yksi filosofian historian suuria arvoituksia, mutta Prideaux ei valitettavasti kaivele sitä ollenkaan nykytiedon valossa. Hän kyseenalaistaa vanhan syfilishypoteesin, muttei käsittele tuoreempia selityksiä filosofia vaivanneelle vitsaukselle.

2000-luvun alussa neurotieteilijät kiinnostuivat mysteeristä ja julkaisivat vertaisarvioiduissa tiedelehdissä useita tutkimuksia sairauden mahdollisesta alkuperästä. Jon Hällströmin mukaan (Luonnon nostatus, 281, kursivointi alkutekstissä) ”tutkijat päätyivät neljään eri diagnoosiin. Ainut yksimielisyys vallitsi syfilis-diagnoosin paikkansa pitämättömyydestä. Kaksi tutkimusta päätyi diagnoosissaan meningeoomaan, joka on aivokalvon hyvälaatuinen kasvain. Sairaus selittäisi sekä Nietzschen vuosikymmeniä jatkuneet hermostolliset oireet että lopullisen dementoitumisen: meningeooma olisi mahdollista todentaa Nietzschen jäänteistä”.

Hällström pohtii, josko Röckenin kirkkomaan perhehaudan mahdollisen siirron yhteydessä tarpeelliset testit filosofin jäänteistä voitaisiin ottaa. Tämä on kerrassaan kiehtova ajatus.

Kuten todettua, juuri vakava sairastelu ja sen myötä seurannut avuttomuus, hoivaajien ja auttajien, erityisesti pikkusisko Lisbethin, armoille joutuminen, vaikuttaa ratkaisevasti Nietzschen filosofiaan. Sitä ei voi ymmärtää ilman tietoa sairauden riivaaman puolisokean professorin läpi elämän jatkuneista kärsimyksistä. Prideaux onnistuu kuvaamaan piinapenkin erinomaisesti. Nietzschen kohtalonrakkaus, amor fati, armoton fatalismi, valmius hyväksyä kärsimys olennaisena osana maallista vaellusta, sanoa kaikelle uhmakkaasti ”kyllä”, rakastaa elämää niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, nousi juuri tästä. Hän totisesti tiesi, mitä stoalaisuus käytännössä on.

Epäjumalten hämärän (suom. Markku Saarinen, Unio Mystica, 1995) tunnettu maksiimi ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua” perustuu juuri stoalaisuuteen, mutta siinä huomaa helposti myös nykyiset nopean palautumiskyvyn eli resilienssin ja antihaurauden käsitteet: vastoinkäymiset on käännettävä voitoksi, vahvuuksiksi. Takaiskun jälkeen on tultava entistä lujemmaksi. Tämä on myös yli-ihmisyyden ytimessä. Käsite tarkoittaa nimenomaan ylittämistä, ylitse käymistä. Ihminen on jotain, mikä pitää voittaa ja muokata paremmaksi, voimakkaammaksi, julmemmaksi, kovemmaksi, lempeämmäksi, armeliaammaksi, kärsivällisemmäksi, kauniimmaksi. Se on koko maallisen vaelluksen kestävä projekti. Ja siinä on vaaransa.

Nietzschen filosofiassa taistelun, kamppailun ja sodan vertauskuvallinen korostaminen liittyy juuri tähän, siinäkin näkyy vahvana stoalaisuuden esikuva. Hänelle elämä on jatkuvaa sotapalvelusta, ”elämän sotakorkeakoulu”, ja ihminen erilaisten vaistojen, viettien, halujen, pyrkimysten ja vitsausten temmellyskenttä. Jo nuorena yli-ihmisajatus alkaa orastaa hänen mielessään, kuten varhaisesta tutkielmasta ”Homeroksen kilpailu” huomaa (teoksessa Kirjoituksia kreikkalaisista, suom. Pekka Seppänen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).

Kirjoituksessa Nietzsche pohtii kilpailun merkitystä antiikin Kreikan kulttuurille. Hän tekee eron hyvän ja huonon Eriksen välille, jälkimmäinenhän merkitsee Hesiodoksen Työt ja päivät -teoksen (suom. Paavo Castrén, Tammi, 2004, 18‒20) mukaan kaunan, kateuden ja katkeruuden synnyttämää tuhoavaa asennetta ja toimintaa. Hyvä Eris, agon, sen sijaan on kateuden synnyttämää jaloa kilvoittelua paremmuudesta, antiikin arete-käsitteen korkeimmassa merkityksessä.

Mainittuun tutkielmaan liittyen on Prideaux’lle sattunut hupaisa lapsus, kun hän sivulla 155 esittää kirjoituksen pureutuvan Homeroksen sotakuvauksiin. Elämäkerturi ei liene perehtynyt tekstiin ollenkaan. Tutkielmassa näkyy erittäin vahvana Jacob Burckhardtin vaikutus, mutta samoin jo siinä orastaa Nietzschen filosofian keskeinen teema, itsensä ylittäminen, nerouden kasvattaminen kauneimpaan kukintoonsa. Ilman jatkuvaa kilpailua paremmuudesta nerojen välillä se ei onnistu. Se nimenomaan on antiikin kreikkalaisuuden syvin olemus ja sen mittaamattoman arvokkaiden kulttuuristen saavutusten perimmäinen selitys.

Jo Lou Salomé oivalsi Nietzschen filosofian ydinajatuksen, johtomotiivin, minkä myös Prideaux asianmukaisesti panee merkille (271‒272):

”Hän [Lou] asetti Nietzschen sairauden valtavan tärkeään asemaan filosofin luovuuden lähteenä. Niin kauan kuin Nietzschellä oli sairautensa, hänellä ei ollut tarvetta räiskyvyydelle tai neroutensa ulkoiselle todistelulle. Sen avulla hän pystyi mahduttamaan yhteen elinikään lukemattomia elämiä. Lou huomasi, että filosofin elämä eteni toistuvaa kaavaa noudatellen. Tasaisin väliajoin uusiutuvan sairauden puhkeaminen oli joka kerta kuin rajapyykki, joka merkitsi erään ajanjakson loppua ja seuraavan alkua. Jokainen sairastuminen oli kuolema, äkkisukellus Haadeksen syövereihin. Jokainen parantuminen oli riemuisa uudelleensyntymä, elämän verestävä elpyminen. Tämä olemassaolon kierto virvoitti Nietzschen läpikotaisin. Hän kutsui sitä nimellä Neuschmecken (’uusmaistelu’). Jokaisen häilyvän toipumisen aikana maailma hohti uudenkiiltävänä, ja täten jokainen uusi parantuminen merkitsi ei vain hänen omaa uudelleensyntymäänsä, vaan kokonaisen uuden maailman syntymistä. Samalla saapui taas uusi joukko kysymyksiä, jotka vaativat taas uudenlaisia vastauksia. Se oli kuin jumalan vuosittaisen hedelmällisyyssyklin maahan kyntämistä. Vain tämä raastava prosessi mahdollisti uusien oivallusten paljastumisen …”

Ei ole vaikea huomata, mistä Nietzsche saa elämänsä loppuvuosina keskeiseen rooliin nousseen Dionysoksen palvontansa. Sen ylivirittyneisyys ja väkinäisyys, päihtymyksen ja elämän kouristeleva ylistäminen, korostuu filosofin myöhäiskauden teoksissa suorassa suhteessa hänen henkisen ja fyysisen romahduksensa lähestymiseen. Silti siitä on hyvä ottaa oppia, mikäli omaa taipumusta valittamiseen, voivotteluun, katkeroitumiseen, kaunaan ja itsesääliin.

Nietzsche samastuu Dionysokseen, koska tulee itsekin jatkuvasti raadelluksi, palasiksi revityksi ja sairasvuoteeseen haudatuksi, mutta nousee kerta toisensa jälkeen hammasta purren puolikuolleista takaisin elämään. Hän pitää toipumiskykyään ja pitkillä päivämarsseilla saavuttamaansa kovaa fyysistä kuntoaan olemassaolon riemusaattona, vaisto-organismin arvon ja väkevyyden mittana, ”tahtona terveyteen”, ja korottaa sen merkityksen vertauskuvalliselle tasolle. Sinne hän päätyy lopulta itsekin: hän elää myytin todeksi ja saavuttaa kuoltuaan mytologiset mittasuhteet.

Hitlerin kävelykeppi

Filosofi vajoaa 1889 lyhyeksi loppuelämäkseen entistä täydellisempään avuttomuuteen, äitinsä ja sisarensa hellään hoivaan, ja toivon mukaan myös autuaaseen tietämättömyyteen olosuhteistaan, tilastaan ja Lisbethin vehkeilyistä. Prideaux onnistuu erinomaisesti sekä filosofin traagisen luhistumisen että hänen monumentaalisen jälkimaineensa kuvaamisessa.

Nietzschen välirikko Wagnerin kanssa aiheutuu osittain säveltäjän nurkkakuntaisesta nationalismista ja antisemitismistä. Lisbeth sen sijaan säilyttää Wagnerin ihailunsa elämänsä loppuun saakka. Filosofi inhoaa ja halveksii saksalaista nationalismia ja oikeastaan koko aikakauden saksalaista kulttuuria pääasiassa nimenomaan pikkusiskonsa ja tämän aviomiehen, juutalaisvihaaja Bernhard Försterin vuoksi.

1886 aviopari lähtee muutamien ”arjalaisten” isänmaanystävien kanssa Hampurista laivalla kohti Paraguayta, jonne he perustavat rotupuhtoisen Nueva Germanian (ks. myös edellä mainittu Ben MacIntyren historiikki). Nietzschelle koko hanke edustaa kaikkea mitä hän on filosofiassaan jo pitkään vastustanut, orjamoraalia, ahdasmielisyyttä, ressentimenttiä ja rotukiihkoilua. Nueva Germania on suuruudenhullu, surkea ja viheliäinen hanke, joka päättää perustajansa elämän. Epäonnistunut ja alkoholisoitunut rotuvalio Bernhard Förster lähtee oman käden kautta samana vuonna kuin Nietzsche romahtaa Torinossa, kolkkona ennakkokaikuna Kolmannen valtakunnan tulevasta kohtalosta.

Nietzsche ei mainituista syistä voi sietää mitään saksalaista ja jo pari vuotta myöhemmin kirjeessään tanskalaiselle kirjallisuusmies Georg Brandesille runoilee itselleen aristokraattiset juuret. Hän väittää esi-isiensä olevan puolalaisia Niëzkyjä, aatelisväkeä, ja että ”ulkomailla minua pidetään yleensä puolalaisena” (388). On vaikea arvioida, kuinka vakavissaan mielenterveytensä loppusuoraa kiitävä ajattelija tuolloin sukuhistoriastaan veistelee, varsinkin kun hän samaan aikaan vitsailee Niëzkyn tarkoittavan nihilistiä (nie on puolaksi ei). Täytyy muistaa, että Nietzsche on kaiken muun ohella filosofian historian suurimpia humoristeja, ellei jopa suurin.

Filosofi innostuu tavattomasti Brandesin lohkaistua termin ”aristokraattinen radikalismi” luonnehtimaan ajatteluaan, niin osuvasti se sitä kuvaa. Kuin tilauksesta vain hieman aiemmin Der Bund -sanomalehden toimittaja J.V. Widmann arvioi Nietzschen teoksen Hyvän ja pahan tuolla puolen (suom. J..A. Hollo, Otava, 1966) huomauttaen lopuksi, että teos on vaarallinen ja sisältää dynamiittia (Prideaux, 368). Se on musiikkia pitkään kuoliaaksi vaietun Nietzschen korville ja Ecce homossa hän jo kirjoittaakin, ettei ole ihminen vaan dynamiittia, mistä Prideaux on napannut komealta kalskahtavan nimen elämäkerralleen.

Tottahan Widmann arvostelussaan puhuu, kuten historia on osoittanut. Ei Nietzschen suosio 1900-luvun eurooppalaisessa aateilmastossa pelkästään Lisbethin väärennöksiin perustu: hänen vallantahdon ja herramoraalin filosofiansa vaikutusta aikakauden suurpolitiikkaan ei pidä vähätellä. Ajattelija on aikansa lapsi ja hänen näkemyksistään löytyy kosolti nykykatsannossa arveluttavia tai peräti tuomittavia piirteitä. Se on ihmisen ja yli-ihmisen osa. Kun tarpeeksi tanssii tulivuorella, se saattaa purkautua.

Kun Nietzschen järjen valo sammuu Torinossa tammikuun kolmantena 1889, hänen vanha ystävänsä Franz Overbeck käy noutamassa sekavan filosofin tämän asunnolta ja kuljettaa hänet avustajan kanssa Sveitsiin mielisairaalaan. Siellä sairaus diagnosoidaan syfilistartunnan laukaisemaksi eteneväksi halvaukseksi, mikä nykytiedon valossa siis on huomattavan epätodennäköistä, suorastaan varmuudella pielessä.

1890 todellisuudentajunsa lähes kokonaan menettänyt filosofi luovutetaan äitinsä hoiviin Naumburgin lapsuudenkotiinsa, ja kuin sattuman oikusta juuri samoihin aikoihin Nietzsche-kuume alkaa kohisten nousta kaikkialla Pohjois-Euroopassa, kiitos Brandesin Kööpenhaminan-luentojen ja ahkeran valistustyön. Nietzsche ei aivan ehdi kokea maailmanmaineettaan ja ajattelunsa merkittävää vaikutusta koko länsimaiseen kulttuuriin.

Kun Franziska Nietzsche 20. huhtikuuta 1897 kuolee, Lisbeth siirrättää elävää ruumista muistuttavan isoveljensä jäämistöineen Weimariin perustamaansa Nietzsche-arkistoon. Diktaattorin valtuuksin pikkusisko hoivaa omissa maailmoissaan viruvaa veljeään ja tämän kirjallista perintöä, osin väärentäen, osin siistien, leikaten ja liimaten, omaa kilpeään kiillottaakseen. Toisaalta hänen ansiokseen on ehdottomasti luettava arkiston perustaminen ja filosofin papereiden sekä käsikirjoitusten kerääminen yhteen paikkaan, missä ne myöhemmin ovat olleet tutkijoiden käytettävissä. Myös filosofin uskollisen sihteerin, säveltäjä Peter Gatzin (oikealta nimeltään Johann Heinrich Köselitz), hallusta löytyy myöhemmin papereita ja käsikirjoituskopioita, jotka paljastavat eräät Lisbethin sensuuritoimet ja väärennökset.

Nietzsche kuolee 25. elokuuta 1900, jonka jälkeen Lisbeth aloittaa todenteolla veljensä pyhimyskultin pystyttämisen ja teoksilla rahastamisen. Vainajan toiveita ei kunnioiteta edes hautajaisten osalta, kirjallisesta jäämistöstä puhumattakaan. Prideaux kuvaa hienosti koko irvokkaan näytelmän, joka alkaa heti Nietzschen romahdettua ja jatkuu aina Lisbethin kuolemaan 1935. Siinä välissä sisar on useammankin kerran ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Kohtalon ironiaa on, että Lisbethin Wagner-intoilun, nationalismin ja antisemitismin myötä itse Adolf Hitler innostuu Nietzsche-arkistosta ja vieraile siellä heti valtakunnankansleriksi noustuaan 1933. Ensivierailu tapahtuu jo vuotta aiemmin, kun Hitler ruskeapaitoineen ilmestyy arkistoon Weimarin kansallisteatterin Campo di Maggio -näytelmän esityksen yhteydessä. Näytelmän toinen kirjoittaja on fasistidiktaattori Benito Mussolini, joka ihailee Nietzschen filosofiaa ja lähettää Elisabethille onnittelusähkeen tämän 80-vuotispäivänä. Elisabeth puolestaan palvoo Mussolinia ja juuri hän taivuttelee Weimarin kansallisteatterin esittämään näytelmän.

Toisen vierailun tapahtumista Prideaux kirjoittaa seuraavasti (489):

”Hitlerin ensitapaamista Elisabethin kanssa seurasi vierailu arkistoon toinen marraskuuta vuonna 1933. Saksan valtakunnankansleri saapui paikalle täyden saattueen ympäröimänä ja tunnusomaista ruoskaansa kantaen. Hän viipyi arkistossa puolentoista tunnin ajan. Kun Hitlerin hahmo ilmestyi jälleen näkyviin, ruoska oli kadonnut. Sen tilalla diktaattori puristi kädessään Nietzschen kävelykeppiä, jonka Elisabeth oli hänelle lahjoittanut. Samalla Elisabeth oli antanut Hitlerille myös kopion vuoden 1880 juutalaisvastaisesta vetoomuksesta, jonka Bernhard Förster oli esittänyt Bismarckille. Hitler lähetti paketillisen perisaksalaista maata Paraguayhyn Försterin haudalle siroteltavaksi.”

1934 Hitler vierailee arkistossa arkkitehti Albert Speerin kanssa. Hänet valokuvataan pohdiskeleva ilme kasvoillaan Nietzschen rintakuvaa katselemassa. Seuraavana vuonna Hitler saapuu Elisabethin hautajaisiin ja laskee juhlallisesti seppeleen vainajan muistolle. Hautajaisissa otetussa valokuvassa valtakunnankanslerilla on murheellinen ilme. Plaudite, amici, comedia finita est.

Nietzschen Hitlerille päätynyt ja sittemmin kadonnut kävelykeppi symboloi karmivalla tavalla sitä, miten kansallissosialistinen Saksa Lisbethin avulla valjastaa filosofin ajattelun omiin tarpeisiinsa. Ei ole väärin sanoa, että osittain juuri Nietzschen filosofian väärennöksillä ja asiayhteydestään irrotetuilla lainauksilla Hitler ontuu epäjumalten hämärään, joka samalla on hänen suuren ja mahtavan Kolmannen valtakuntansa hyinen hauta. Jos Nietzsche olisi sen kaiken nähnyt, hän olisi värissyt inhosta.

Tämä arvostelija on jo aiemmin monta kertaa todennut, että usein aatteet ja ideologiat ovat kainalosauvoja, joiden varassa henkiset raajarikot linkuttavat elämänsä korpitaipaleita kohti viimeistä auringonlaskua. Kävelykeppitarinassa piilee kaikesta ikävästä ja kauhistuttavasta huolimatta oikeus ja kohtuus: paha saa palkkansa.

Hitler ei ole kaukaa viisas, hän ei osaa varoa, ei uskalla katsoa kuiluun, ei tunnista eikä tunnusta pimeyttä itsessään. Nietzsche puolestaan tietää olevansa dynamiittia ja kohtalo. Hän aavistaa jälkimaineensa ja jopa tulevat maailmanhistorialliset kouristukset. Hänellä on rohkeutta nähdä viimeisten ihmisten kuningaskuluttajalaumat ja matalamielinen, tasapäistävä helppoheikkityhjyys, johon länsi vajoaa.

Ecce homossa Nietzsche kertoo olevansa mieluummin ilveilijä kuin pyhimys ja kirjoittaneensa teoksen juuri sen varalta, ettei häntä julistettaisi jälkimmäiseksi (lainaus Kuparisen suomennoksesta, 121, kursivointi Nietzschen):

”Pelkään, että jonakin päivänä minut julistetaan pyhimykseksi ‒ on helppo arvata, miksi julkaisen tämän kirjan jo nyt edeltä käsin; sen on tarkoitus estää ihmisiä tekemästä minulle vääryyttä. En halua olla mikään pyhimys, mieluummin olen vaikka ilveilijä… Ehkäpä olenkin ilveilijä… Ja tästä huolimatta, tai pikemminkin juuri tästä syystä ‒ sillä tähän asti ei ole ollut mitään sen valheellisempaa kuin pyhimykset ‒ totuus puhuu kauttani. ‒ Mutta minun totuuteni on pelottava: sillä tähän saakka valhetta on pidetty totuutena.”

Nietzschen värikkäästi kirjoitettu elämäkerta osoittaa, että ainakin tässä suhteessa hän on oikeassa. Hän on kohtalo, dynamiittia ‒ ja ilveilijä. Sue Prideaux’n teos ei ole aiheetta palkittu ja ylistetty.