26 October 2015

”Vain jaloa sa tahdo, vain oikein tehkös!”

(Esseearvio Riku Keski-Rauskan teoksesta Yksinäinen Ehrnrooth –Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Otava 2015.)

Muistan hämärästi 1980-luvun alkupuolelta erään television vaaliväittelyn, joissa mielenkiintoni herätti yksi mies, Georg C. Ehrnrooth. Hänen tiukka argumentaationsa kommunisteja vastaan oli hyvin poikkeuksellista vielä tuolloinkin, vaikka Kekkonen oli jo syrjässä ja Koivisto presidenttinä. Kyse oli melko varmasti vuoden 1983 eduskuntavaaleista. Olin silloin 16-vuotias.

Ehrnrooth kritisoi kommunismia ideologiana ja osoitti, että sen tavoitteet ovat ristiriidassa länsimaisen parlamentarismin ja demokratian kanssa. Vaaliväittelyssä hän oli omaa luokkaansa, aivan lyömätön.

Ehrnrooth muodostui minulle 16-18-vuotiaana jonkinlaiseksi poliittiseksi esikuvaksi, vaikken konservatiivi ollutkaan, päinvastoin. Kommunismin vastustaminen ja vapaan, avoimen länsimaisen yhteiskuntamuodon puolustaminen riitti sytyttämään nuoressa kapinallisessa taistelun liekin, samoin se, että yksi mies uskalsi ajatella toisin ja asettua suurta yhdenmukaista laumaa vastaan, välittämättä seurauksista. Näin jälkikäteen arvioiden Ehrnroothin vaaliväittelyssä ilmentämä jyrkkä ja häpeämätön individualismi – rohkeus olla yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa – oli siis nimenomaan se piirre, joka nuorta anarkismiin ja auktoriteetin vastustamiseen taipuvaista vihaista miestä kiehtoi.

Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli monessa suhteessa kuin itäblokin maa eikä se vapautta rakastavalle porvariperheen lapselle oikein maistunut. Myös niissä pienissä räyhähenkisissä rockpiireissä, joissa tuohon aikaan vaikutin, Neuvostoliitto ja kommunismi koettiin laajasti vapauden vihollisina, toisin kuin laajemmissa vasemmistopiireissä, joita kotikaupungissani Porissa kyllä riitti ja riittää.

Lisäksi opiskelin kauppaoppilaitoksessa, jossa luokkatovereinani oli pari muutakin oikeistolaisemmin ajattelevaa, kommunismikriittisiä henkilöä. Heidän kanssaan ihailimme Georg C. Ehrnroothin retorista osaamista mainitussa television vaalidebatissa. Mies oli meille sankari.

Nyt aikamiehenä olen aiemmin lukenut Ehrnroothin mainion omaelämäkerran
Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä (Schildts 1999). Vasta ilmestynyt Riku Keski-Rauskan Ehrnrooth-elämäkerta täydentää minulle aiemmin muodostunutta kuvaa Kekkosen ajan toisinajattelijasta.

On tavallaan ironista, joskin luonnollista, että vielä nykyäänkin ideologista yhdenmukaisuutta, Neuvostoliittoa, kommunismia, suomettumista ja ylipäätään kumartelua idän suuntaan vastustamalla ja arvostelemalla sekä vastaavasti länsimaita ja avointa yhteiskuntaa puolustamalla päätyy nopeasti niin sanottujen edistysmielisten sorsimaksi ja demonisoimaksi. Onkin syytä kysyä, onko mikään Georg C. Ehrnroothin ajoista muuttunut.


Noblesse oblige

Ehrnrooth syntyi sekä äidin että isän puolelta maineikkaisiin aatelissukuihin, joiden tunnetuin edustaja on eittämättä Georgin äidinisän veli marsalkka Mannerheimin, joka oli myös Georgin kummisetä. Suvussa oli muitakin tunnettuja sotilaita ja lisäksi talousvaikuttajia sekä poliitikkoja.

Georg C. joutui jo nuorena Ruotsiin sotaa pakoon. Äidin ja isän avioero sekä isän uusi avioliitto vaikuttivat nuorukaiseen jonkin verran, joskin hänellä oli taipumuksia syrjään vetäytymiseen jo perusluonteessaan.

Mielenkiintoinen tieto Keski-Rauskan teoksessa on se, miten Ehrnrooth vastusti auktoriteettia ja sotilaskuria armeija-aikoinaan, eikä sopeutunut sotilaselämään, kuten ei myöskään myöhempi kohtalotoveri Tuure Junnila. Tutkijan urakaan ei oikeustieteitä opiskellutta Ehrnroothia kiinnostanut, ei edes perhetaustan mahdollistama ura teollisuuden parissa. Tästä selviää melko vaivattomasti se henkinen sukulaisuus, johon edellä viittasin.

Varmasti auktoriteetinvastaisuus luonteenpiirteenä selittää osittain myös Ehrnroothin poliittiselle uralle keskeistä Kekkos- ja kommunisminvastaisuutta. Individualismi ajoi hänet luonnostaan länsimieliseksi, angloamerikkalaisuuden kannattajaksi. Neuvostoliitto ei ollut vaihtoehto, saati kollektivismille rakentuva kommunismi, puhumattakaan demokratiaa ja parlamentarismia pilkkanaan pitäneestä Kekkosen hallintotavasta ja K-linjasta.

Georg C. Ehrnrooth oli imenyt kommunisminvastaisuuden jo äidinmaidosta. Hänen poliittinen uransa oli kohtalo, jonka sinetöivät länsimaiselle demokratialle keskeisen laillisuusperiaatteen roskakoriin heittänyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Kekkosen petturuus.

Mitä tulee hänen yleisempään länsimyönteisyyteensä, Keski-Rauska tiivistää olennaisen (s. 54):
”Ehrnrooth katsoi, että Yhdysvalloilla oli ratkaiseva rooli antikommunismin vahvimpana linnakkeena. Yhdysvallat oli se taho, joka viime kädessä turvaisi koko läntisen maailman ja siten myös Suomen aseman. Vain sotilaallisesti, taloudellisesti ja moraalisesti vahva Yhdysvallat pystyisi tarjoamaan vastavoiman Neuvostoliitolle sekä estämään kommunismin etenemisen.”


Kaikki tämä kristallisoitui Ehrnroothille vuonna 1953 hänen vietettyään puoli vuotta Yhdysvaltoja kierrellen, tavaten poliitikkoja sekä perehtyen parlamentarismin käytäntöihin. Hän tutustui samalla myös Joseph McCarthyyn ja seurasi tämän kommunismikuulusteluja, mutta suhtautui mieheen ja hänen toimintaansa varauksella, joskin pragmaattisesti. Kommunismi oli sen luokan vihollinen, että kovatkin otteet sen vastustamisessa olivat joskus tarpeen. McCarthyn otteita nuori Ehrnrooth ei pitänyt kovin ylimitoitettuina, joskaan hän ei niitä aivan mukisematta niellyt.

Konservatiivinen liberaali 

Poliittisten ja ideologisten luokittelujen ongelma käy mainiosti ilmi Keski-Rauskan teoksesta. Vaikka Ehrnrooth asemoi itsensä konservatiiviksi, muun muassa vanhusten ja vähäosaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Tämä johtui pitkälti Ehrnroothin henkilöhistoriasta, perhetaustasta ja elämänkokemuksesta.

Ehrnrooth ajoi ensimmäisissä kunta- ja eduskuntavaaleissaan monia sosiaaliliberaaleja tavoitteita, kuten sosiaalista asuntorakentamista ja lapsilisiä vain niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Julkisen sektorin eli verovaroin tuotetut palvelut piti hänen mielestään tuottaa säästäväisesti. Aidon liberaalin tapaan hän siis vastusti valtion tuhlailevaa rahankäyttöä (s. 68). Toisaalta hänen vähäosaisten puolustamisensa aiheutti jopa kommunistisyytöksiä ja laitavasemmisto koki Ehrnroothin tulevan omille apajilleen vanhusten ja asunnottomien asialla.

Ulkopoliittisesti Ehrnrooth oli kuitenkin selkeästi alusta asti länsileirissä ja näiltä osin konservatiivi, joskin johdonmukainen liberaali on myös väistämättä länsimyönteinen. Jos Ehrnrooth vastustikin Kekkosta jo tämän oikeus- ja pääministeriaikojen perusteella, periaatteesta, Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi Ehrnrooth sai Kekkos-vastaisuudelleen entistä painavampia syitä.

Laillisuusperiaatteen, demokratian, parlamentarismin ja oikeusvaltion kannattajana hän on myös selkeästi yhdenmukainen liberalismin kanssa, kun taas Kekkonen ja Maalaisliiton K-linja edustivat jyrkästi liberalismin vastaista totalitarismin myötäilyä, usein häpeämättömän totalitaarisin keinoin. Ilmankos moinen poliittinen opportunismi ja takinkääntely raivostutti oikeustieteen lisensiaattia ja periaatteen miestä, joka ennen kansanedustajan uraansa myös opetti alaa Helsingin yliopistossa.

Varsinkin 1980-luvulla, Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä, Ehrnrooth edusti talousnäkemyksissään klassista liberalismia, joka Suomessa ei koskaan ole ollut suosittua, perustuuhan se vapauteen, yhdenvertaisuuteen, perustuslaillisuuteen ja kapitalismiin eli nimenomaan länsimaisiin arvoihin (s. 385).


Kekkoslovakian Don Quijote

Keski-Rauska käy teoksessaan läpi Kekkosen ajan tunnetuimmat tapahtumat, joista erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat yöpakkaset ja noottikriisi. Ehrnrooth sai jatkuvasti lisänäyttöä Kekkos-vastaisuutensa tueksi. Samalla hänen tinkimättömyytensä ajoi häntä entistä syvemmälle poliittiseen marginaaliin, niin RKP:ssä kuin eduskunnassa.

Koko 60- ja 70-luku ovat Ehrnroothin osalta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Suomi ei ollut avoin länsimainen demokratia vaan hallitusta muodostettaessa itänaapuri sanoi aina viimeisen sanan, Kekkosen tuella. Silti Ehrnrooth ja muutama muu jaksoivat hakata päätään Karjalan mäntyyn. Periaatteista ei voinut tinkiä, missään asiassa.

Keski-Rauskan kuvaus 70-luvun alun itsesensuurista sekä lehdistön- ja sananvapausrajoituksista on hyytävää luettavaa. Ehrnrooth joutui lopulta perustamaan Tuure Junnilan ja muiden kanssa oman lehden saadakseen toteuttaa sananvapauttaan. Vastaavasti Yleisradio oli tuohon aikoihin neuvostomielinen ja taistolainen Reporadio, jonka kanssa Ehrnrooth oli toistuvasti tukkanuottasilla.

Aivan kuten nykyään, isänmaan, länsimaisen yhteiskuntamuodon ja parlamentarismin puolustamisesta Ehrnrooth aateveljineen sai äärioikeistolaisen ja fasistin leiman. Törkeimmillään fasistijahti näkyi Ehrnroothin yksityiskirjeiden avaamisena, kopioimisena, ja julkaisemisena lokajuttujen yhteydessä. Kirjeet Yhdysvaltoihin olivat törkyartikkelien mukaan osoitus Ehrnroothin äärioikeistolaisuudesta, mikä siis tarkoitti yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa kommunismia ja muuta totalitarismia vastaan.

Tänään YYA-henkisten kommunistien ja muun sekalaisen länsivastaisen seurakunnan loanheitto on yhtä voimakasta varsinkin niitä kohtaan, jotka arvostelevat jyrkästi Vladimir Putinia ja Venäjää erilaisista kansainvälisten lakien ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Mikään ei siis tässäkään suhteessa ole muuttunut. Fasistin ja äärioikeistolaisen paperit saa jokainen, joka puolustaa avointa yhteiskuntaa ja länsimaita putinismilta. KGB:n tilalle on tullut FSB ja paperikirjeiden tilalle sähköposti, muuta eroa ei ole.

Sen sijaan valtiovallan hyssyttely ja nöyristely Ehrnroothin kansalaisoikeuksien loukkaamisessa oli ajalle tyypillistä. Nykyään sentään on niin paljon julkaisukanavia ja Suomi sen verran vankasti osana länsimaita, ettei moinen enää onnistuisi. Yksittäisten virkamiesten ja poliitikkojen selvästä Venäjä-myönteisyydestä huolimatta asiat ovat jonkun verran paremmin kuin 70-luvulla. On kuitenkin todennäköistä, että ilman omaa riippumatonta julkaisukanavaa –
Express-lehteä – Albert Akulovin eli KGB:n osuutta Ehrnroothin yksityiskirjeiden julkaisemisessa ei olisi koskaan noteerattu laajemmin eikä Akulovia kenties olisi karkotettu.


Kekkosen kautta marginaaliin

Keski-Rauska kertoo viihdyttävästi Ehrnroothin väistämättömän ajautumisen ratkaisemattomiin riitoihin puolueensa liberaalisiiven (tarkoittaa Kekkos-myönteisiä) kanssa. Viihtymisen ohella lukijaa hirvittää, niin umpisuomettunutta on meno tuohon aikaan maamme politiikassa ollut.

Ehrnrooth ei tingi periaatteistaan eikä Kekkos-vastaisuudestaan, jolloin on vain ajan kysymys, koska hän joutuu perustamaan oman puolueen. Neuvotteluja käydään, mutta henki on sellainen, ettei Ehrnroothilla käytännössä ole mahdollisuuksia. Hänen jyrkkä individualisminsa ja periaatteellisuutensa eivät sovi yhdenmukaisuutta edellyttävään puoluepolitiikkaan saati alati tiukentuvaan puoluekuriin. Vain oma puolue voi ratkaista nämä ongelmat.

Monessa mielessä vuoden 1973 poikkeuslaki Kekkosen jatkokaudelle oli käännekohta, Rubicon, jonka jälkeen Ehrnroothin kohtalo poliittisena toisinajattelijana ja marginaalihahmona oli lopullisesti sinetöity. Kun hänet oli vielä laajalti, myös kokoomuksessa, leimattu äärioikeistolaiseksi ja fasistiksi, häntä oli helppo syrjiä eikä muuta vaihtoehtoa kuin oma pienpuolue ollut. Toki RKP:kin on pienpuolue, mutta sillä sentään oli ja on useampi kansanedustaja ja aina mahdollisuus hallitusvastuuseen. Suomen perustuslaillisella kansanpuolueella ja myöhemmin Perustuslaillisella oikeistopuolueella ei ollut kumpaakaan.


Luonne on kohtalo”

Teoksessaan Keski-Rauska pohtii Ehrnroothin luonteenpiirteiden vaikutusta hänen politiikkaansa ja arvomaailmaansa. Silti tekijä ohittaa kokonaan Ehrnroothin sukutaustan mukana tulleen aatelismiehen eetoksen ja siihen sopivan luonteen aristokratian. Räjähtävä temperamentti ja ajoittainen despoottimaisuus, joista Keski-Rauska antaa näytteitä teoksessaan, istuvat kuvioon.

Kun samoja luonteenpiirteitä löytyy Ehrnroothin nemesiksestä, Kekkosesta, voi vain todeta, että kuten niin usein, Ehrnroothin Kekkos-vastaisuudessa oli kieltämättä periaatteellisuuden ohella jotain hyvin henkilökohtaista, kuten tekijä aivan aiheellisesti toteaakin. Useinhan ihminen ei voi sietää omia luonteenpiirteitään pahimmissa kilpailijoissaan ja vastustajissaan.

Mielestäni Ehrnroothin taipumus askeesiin, sosiaalinen omatunto, oikeudenmukaisuus, auktoriteetinvastaisuus, uhrautumishalu, sankariromantiikka, toisinajattelijuus, kapinahenki, tinkimättömyys, kunniantunto, rehellisyys, riippumattomuus ja periaatteellisuus ovat kaikki osaltaan merkkinä hänen henkisestä aateluudestaan, joka toisaalta jo Kekkoslovakiassa ja erityisesti nykyisessä massakulttuurissa on lähinnä kirosana. Mutta, kuten Herakleitos Pentti Saarikosken suomeksi tulkitsemana on todennut: ”Luonne on kohtalo.”

Mitä tulee päähenkilön persoonallisuuteen, jota Keski-Rauska lähinnä epätieteellisen psykoanalyysin pohjalta hahmottelee, nykyaikainen käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että yksilön persoonasta puolet tulee perimästä, mutta toinen puoli on arvoitus. Kotikasvatuksesta tai ylipäätään perheympäristöstä se ei tule, se tiedetään kaksos-, adoptio- ja sisarustutkimusten perusteella. On siis hyviä perusteita olettaa, kuten tekijä, että Ehrnroothin luonteessa oli paljon samaa kuin hänen kummisetänsä, marsalkka Mannerheimin luonteessa. Samoin Ehrnroothin isän erakkomaisuus ja kilpailevuus (dominanssi) näyttäisivät periytyneen pojalle. Molemmat vaikuttavat tapojensa ja taipumustensa perusteella tyypillisiltä introverteilta, jotka viihtyvät parhaiten omissa oloissaan.

Se, millainen persoonallisuus on, vaikuttaa olennaisesti siihen, millaiseksi yksilön arvomaailma, tavat ja käytös muodostuvat. Ihminen ei vain passiivisesti omaksu asioita ympäristöstään vaan aktiivisesti hakee persoonaansa sopivia asioita, rakentaa ympäristöään itselleen optimaaliseksi. Näin ollen perhetausta antoi avaimet Ehrnroothin persoonasta nouseville aristokraattisille taipumuksille ja vahvisti niitä, sekä esikuvien (erityisesti marsalkka Mannerheim) että kotoa perittyjen arvojen muodossa. Ehrnrooth omaksui ne luonteelleen ominaisella tavalla, mutta kuten teoksesta käy ilmi, muovasi niitä itselleen sopivaksi ja omaksui toki muitakin arvoja sekä tapoja.

Ehrnroothin kilpailuhenkiseen ja autonomiseen persoonallisuuteen sopii se, että myös oman puolueen perustamisessa oli ongelmia, koska muuan Ilpo Järvinen kärkkyi myös johtopaikoille, eikä samaan porukkaan mahtunut kahta äkkijyrkkää, voimakastahtoista miestä. Lisäksi poliittisia näkemyseroja oli niin paljon, ettei Järvisellä ollut mitään mahdollisuuksia paikkaan auringossa – ei, vaikka nimenomaan hän perusti puolueen, Perustuslaillista oikeistopuoluetta edeltäneen Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen.

Puoleen toiminta muuttui melko tragikoomiseksi varsikin vuoden 1980-luvun alussa, kun Kekkosen sairauden yllyttyä liian pahaksi Ehrnrooth halusi asettua vuoden 1982 ennenaikaisissa presidentinvaaleissa Mauno Koiviston taakse, ja sen Perustuslaillinen oikeistopuolue tekikin. Rivit rakoilevat pahasti, kuten jo aiemmin, puolueen valittua vuoden 1978 vaaleissa sosiaalidemokraatti Ahti M. Salosen omaksi ehdokkaakseen jo ennalta ylivoimaista Kekkosta vastaan. Koivisto-episodin jälkeenkin selkäänpuukottaminen jatkui, ovet paukkuivat ja puolueen puheenjohtaja oli entistä yksinäisempi.

Puoliso Maryn menehtyminen äkilliseen sairauteen vuonna 1987 oli käytännössä puolueelle ja Ehrnroothin kansanedustajan uralle viimeinen niitti. Hän vetäytyi eduskuntavaaliehdokkuudesta eikä puolue ilman tunnettua keulakuvaansa saanut läpi yhtään ehdokasta. Puolue sinnitteli vuoteen 1992, osallistuttuaan viimeisen kerran eduskuntavaaleihin edeltävänä vuonna, mutta poistettiin puoluerekisteristä jäätyään toisen kerran ilman eduskuntapaikkaa. Toiminta jatkui vielä vähän aikaa yhdistyksenä, mutta Ehrnroothin poliittinen ura alkoi olla ohi ja yhdistyskin kuihtui nopeasti pois. Ehrnrooth jatkoi vielä kaupunginvaltuutettuna vuoteen 1996, jolloin 70 vuoden iässä päätti yhtäjaksoisen 40-vuotisen uransa Helsingin asioiden parissa.

”Maailman voimakkain mies on se, joka on yksinäisin”

Keski-Rauskan erinomaiseen teokseen on jäänyt joitakin valitettavia toimituksellisia kauneusvihreitä, etenkin taivutusvirheitä, jotka huolellinen oikoluku olisi estänyt. Sisältö sen sijaan puhuu puolestaan ja täydentää oivallisella tavalla Georg C. Ehrnroothin henkilökuvaa, ja mikä tärkeintä, osoittaa sen, kuinka tärkeitä vastarannankiisket ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan missä kulttuuripiirissä tahansa.

Ehrnroothin kaltainen periaatteen mies vaikuttaa ja tässä tapauksessa on selvästi vaikuttanut osaltaan paljon laajemmin valtakunnan asioihin kuin päältä katsoen voi havaita. Historia muodostuu erilaisten persoonien ja voimien yhteisvaikutuksesta, dynamiikasta, eikä itsepäisen toisenajattelijan panosta kokonaisuudelle sovi aliarvioida. Ehrnroothin perintö elää tänäkin päivänä ja on aivan yhtä tarpeellinen kuin Kekkosen aikaan.

Kuten tekijä toteaa, Kekkonen itse asiassa tarvitsi Ehrnroothin ja Tuure Junnilan kaltaisia vastustajia ulko- ja sisäpoliittisessa pelissään. Heidän avullaan presidentti maalasi itsestään ja omasta linjastaan kuvaa maltillisena keskitien kulkijana, välttämättömyytenä erilaisten ääripäiden joukossa.

Näin rähmällään olo ja K-linja saivat ikään kuin korkeimman siunauksen, jossa tietenkin auttoi Ehrnroothin, Junnilan ja Veikko Vennamon toistuva leimaaminen fasisteiksi ja äärioikeistolaisiksi. Kun kokoomuskin muun muassa Harri Holkerin, Ilkka Kanervan ja Jarmo Virmavirran myötä lähti leimaamiseen mukaan, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat juuri mitä halusivat.

On kuitenkin tärkeää huomioida, että Ehrnrooth edusti ”miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä” -koulukuntaa, jolloin hän ei yksinkertaisesti voinut valita toisin. Miten hänen kaltaisensa persoona olisi voinut säilyttää itsekunnioituksensa alentumalla Kekkosen ja hänen saappaannuolijoidensa tavoille? Ei mitenkään.

Keski-Rauskan teos on ajassamme erittäin tärkeä muotokuva ja muistutus siitä, että myös periaatteen ihmisiä tarvitaan, aina. Idealismi ja järkähtämättömyys niinkin keskeisissä kysymyksissä kuin länsimainen yhteiskuntamuoto, parlamentarismi, demokratia ja perustuslaillisuus eivät voi eikä niiden pitäisi tehdä ihmisestä marttyyria, mutta niin vain tapahtuu, uudestaan ja uudestaan.

Silti miehelle ei suurempaa kunniaa voi suoda kuin sen, ettei hän koko elämänsä aikana luopunut mainittujen arvojen puolustamisesta ja ennen muuta toimimisesta niiden hyväksi. Jos hän elämänsä aikana olikin yksin, jälkipolvet ymmärtävät hänen toimintaansa ja näkemyksiään huomattavasti aikalaisia paremmin, eikä asiassa ole kyse pelkästä jälkiviisaudesta.

On selvää, että ilman Ehrnroothia ja muutamaa muuta rohkeaa toisinajattelijaa Suomen rähmällään olon ajat olisivat vielä häpeällisempiä kuin ne ovat. On erinomaisen tärkeää tiedostaa ja muistaa, että Kekkoslovakiassa oli edes joku, joka halusi ja uskalsi pistää johtajan perässä sokeana ryntäävälle laumalle vastaan. Sellainen yksilö ansaitsee kunnioituksemme.

Keski-Rauska kirjoittaa (s. 349):

”Ehrnroothin joutuminen poliittisen ajojahdin kohteeksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin taholta paljastaa räikeän ristiriidan siinä kulttuuriradikalismin hengessä, joka korosti yksilönvapautta, yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ehrnroothin kohdalla 60-lukulainen yksilönvapauden manifestaatio ei konkretisoitunut mitenkään. Päinvastoin Ehrnrooth sai täysimääräisesti kokea, miten kulttuuriradikalismi muuttui taistolaiseksi yhdenmukaisuuden vaatimukseksi. Vapauden ja yksilöllisyyden sijaan ulkopoliittisessa ajattelussa oli siirrytty yhden totuuden aikakauteen, jossa ei ollut tilaa yksilölliselle ajattelulle ja poikkeamille Paasikiven-Kekkosen linjan normilta.”

Mutatis mutandis, kuten esseeni alussa totesin, onko siis juuri mikään niin sanottujen edistysmielisten parissa noista ajoista muuttunut, jos katsotaan yleviä ihanteita kuten suvaitsevaisuutta, yksilöllisyyttä, yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja niiden toteuttamista käytännössä? Yhdenmukaisuuden vaatimus ideologioiden ja näkemysten suhteen on toki vaihtanut muotoaan, mutta dynamiikka ja diskriminaatiomekanismi – eri mieltä olevien ja hiekkalaatikon ulkopuolella ajattelevien eristäminen – on tismalleen sama.

Yksilöllisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lausutaan kauniita sanoja, mutta käytännössä ne ovat yhdenmukaisuuden paineeseen alistuville myrkkyä. Vain samaa mieltä olevia suvaitaan ja heidän yhdenvertaisuuttaan kunnioitetaan. Yksilöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja suvaitsemisen kanssa sillä ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä, mutta ei ole tarkoituskaan. Riittää, että samanmieliset voivat taputella toisiaan selkään ja pitää itseään hyvinä sekä oikeamielisinä.

Suomessa on hieman kärjistäen sanottuna yhden ainoan oikean totuuden perinne, sekä kuppikuntien sisällä että niiden välillä. Kuppikunnilla on omat totuutensa ja jäseniltä edellytetään melko vahvaa sitoutumista siihen: eri mieltä olevia ei katsota hyvällä. Jos yhteen kuppikuntaan kuuluva puolestaan kannattaa toisen pyhiksi katsomia asioita, hän saa synninpäästön ja hyvän ihmisen sädekehän. Jos taas vaikkapa sosiaalidemokraatti mainitsee, että verotus on pohjimmiltaan varastamista, hänet julistetaan omien ja samanmielisten (laitavasemmisto ja vihreät) keskuudessa välittömästi pannaan ja äänekkäimmät vaativat jopa hänen erottamistaan puolueesta. Hän on syyllistynyt perisyntiin, ajattelemiseen omilla aivoillaan, johdonmukaisesti liberaalien näkemysten esittämiseen. Sellaista ei maassamme ole koskaan suvaittu.

Lisäksi suomettuminen on jälleen vahvassa nousussa, vastustavathan itseään edistysmielisinä pitävät vanhasta muistista länsimaita ja Natoa, vaikka samaan aikaan Putinin Venäjää arvostelevatkin. Jos yksilö vaikkapa kannattaa länsimaita ja Suomen Nato-jäsenyyttä, hän saa huomata välittömästi, ettei Ehrnroothista niin pitkä aika ole eikä hänen kohtalonsa – marginalisoituminen eristämisen ja kuoliaaksi vaikenemisen kautta – mitenkään yllättävä.

Myöskään niin sanotussa oikeistossa Nato-jäsenyydestä ei uskalleta puhua avoimesti, aivan kuin Neuvostoliitto olisi vielä voimissaan. Kenties se onkin? Keski-Rauskan teoksen epilogi on tässä suhteessa tärkeääkin tärkeämpi: historian virheitä ei kannattaisi toistaa. Yhdyn varauksetta tekijän näkemyksiin.

Yksinäinen Ehrnrooth on aina ajankohtainen teos ja erinomainen monumentti miehelle, joka uskalsi olla vapaa ja yksilöllinen kaiken massapaineen ja nöyristelyn keskellä. Historia on osoittanut, että hän oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä aikaansa edellä ja oikeassa. Ehrnrooth piti selkänsä suorana kun suurin osa maamme poliitikoista kumarteli itään ja nuoli totalitaristien saappaita. Suoraselkäisiä ihmisiä tarvitaan aina ja kaikkialla.

9 October 2015

Elämää juoksuhaudoissa


(Esseearvio teoksesta Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia. Savukeidas 2015.)

Filosofi Ville Lähteen tuore esseekokoelma tulee sopivaan saumaan. Julkinen keskustelu on erittäin polarisoitunutta ja ennakkoluuloista, erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta myös vaikkapa politiikassa. Osapuolet ovat syvällä poteroissaan ja huutavat toistensa ohi, sokeina itselleen. Kirjoitin tästä itsekin pari kertaa Skeptikossa (12) viime vuoden puolella, osin samoista aiheista kuin Lähde. Nähdäkseni näkemyksemme tukevat osittain toisiaan melko vahvasti.

Keskustelijat ovat siis Homo sapiensille ominaiseen tapaan jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin eli oikeaoppisiin lahkoihin, jotka tarvitsevat jyrkkää viholliskuvaa korostaakseen omaa erinomaisuuttaan ja oikeamielisyyttään. Keskenään on hyvä poseerata, kun vastassa on absoluuttisen paha, typerä ja vääräuskoinen idiootti.

Minkäänlaisia nyansseja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä ei pahemmin esiinny. Kokoelmansa lopussa Lähde esittää joitakin ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja niiden avulla itse kukin voi ainakin pyrkiä kehittämään omaa keskustelukäyttäytymistään.

Evoluutiopsykologia ja genetiikka filosofin arvostelun kohteena

Tekijä kommentoi esseissään moneen otteeseen kriittisesti omaa nuoruuden ympäristöradikalismiaan ja sittemmin saavutettua laaja-alaisempaa, maltillisempaa näkemystä. Tässä on hieman sellaista vanhan, viisaan miehen tuoksahdusta, joka on melko yleinen retorinen keino asettua keskustelussa muiden yläpuolelle.

Toisaalta vanhat viisaat miehet ovat yleensä kaikkein radikaalimpia, absoluuttisesti oikeassa olevia totuuden torvia, kuten vaikkapa Pentti Linkola tai Paavo Väyrynen. Lähde on oikeasti tullut maltillisemmaksi ja esseistä löytyy sille henkilöhistoriallisia selityksiä. Hän tarkastelee rauhallisesti aiheita, jotka herkästi kuumentavat tavallisen ja nuoremman tallaajan.

Teoksen alussa luontokäsitykset ja luonnonmukaisuus normatiivisena perusteluna moraaliväittämille saavat ansaitusti isän kädestä. Kun yksi käyttää luontoa ajamaan asiaansa, hän pääsääntöisesti tarkoittaa aivan eri luontoa kuin toinen.

Luontoon ja luonnollisuuteen vetoaminen on väittelyssä tavallista, mutta mihinkään ei pääse siitä, että se on yleensä aina argumentaatiovirhe (tavallisimmin niin sanottu naturalistinen virhepäätelmä, jota Lähde ei kuitenkaan esseessään käsittele). Aivan samalla tavalla Raamattuun vetoaminen on naturalistinen virhepäätelmä, koska absoluuttinen moraalinormi kaipaa joka tapauksessa tiedollisia ja rationaalisia perusteluja, aivan kuten mikä tahansa mielipide. Mihin tahansa auktoriteettiin vetoaminen jättää kysymyksen perusteluista auki.

Valitettavasti ihmisluontokritiikin yhteydessä filosofi syyllistyy itse samanlaisiin yksinkertaistuksiin, joita hän muuten teoksessaan aiheellisesti arvostelee. Genetiikka ja evoluutiopsykologia ovat perinteisesti akateemisille humanisteille rakkaita vihollisia, eikä Lähde tuota pettymystä. Hänen riemastuttavat olkiukkonsa Richard Dawkinsin ja muiden evoluutiobiologien sekä geneetikoiden näkemyksistä ovat humanistin peruskauraa. Arvostelun kohteisiin ja heidän tieteenalojensa tutkimukseen perehtyneelle ne osoittavat jälleen kerran sen, kuinka vaikea akateemisen filosofin on osoittaa avomielisyyttä ja ennakkoluulottomuutta oman alansa piirissä vuosikymmenten ajan demonisoituja tutkijoita ja tieteenaloja kohtaan.

Olen kritisoinut tätä filosofeille valitettavan tyypillistä itsekorotusta jo vuonna 2004 laajassa pamfletissani Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta-alkajille, ja siinä osoittanut, miten akateeminen humanisti yleensä hutkii evoluutiopsykologiasta tai sosiobiologiasta kyhäämäänsä itsekkään geenin olkiukkoa ja saarnaa ohessa genetiikan itsestäänselvyyksiä vain, jotta saisi itse esiintyä maltillisena, oppineena ja viisaana. Ikään kuin eläintieteen parissa uransa pitkän alkutaipaleen tehnyt professori Dawkins ei tuntisi alaa, josta kirjoittaa, siis genetiikkaa (erityisesti Lähteen rautalankaversiona esittelemää yksilönkehitystä) ja evoluutiobiologiaa, puhumattakaan niistä alan merkittävistä pioneereista, joihin Dawkins Geenin itsekkyydessä nojaa.

Lähes tragikoomiseksi Lähteen kirjoittelu menee siinä vaiheessa, kun hän kertoo innostuneensa aikoinaan romantikkofilosofi Jean-Jacques Rousseaun näkemyksestä laajennusta itsekkyydestä, joka siis on Lähteen mielestä parempi versio ihmisen yksinkertaistetusta itsekkyysolettamasta. Tuo näkemys kun on nimenomaan se, josta Dawkins teoksissaan kirjoittaa (muissakin kuin Geenin itsekkyydessä). Se on peräisin William D. Hamiltonin vuonna 1964 julkaistusta matemaattisesti mallinnetusta sukulaisvalinnan (kin selection) eli hieman yksinkertaistaen kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoriasta, jonka George C. Williams esitteli ymmärrettävämmässä muodossa klassikkoteoksessaan Adaptation and Natural Selection vuonna 1966, ja jota Robert Trivers myöhemmin kehitti edelleen teoriassaan vastavuoroisesta altruismista vuonna 1971 julkaistussa artikkelissaan. Juuri nämä teoriat Dawkins siis popularisoi vuonna 1976 ilmestyneessä alkuteoksessaan The Selfish Gene. Teoriat selittävät, miten itsekkäästä geenistä seuraa epäitsekäs, yhteistyökykyinen, sosiaalinen yksilö, aivan kuten Lähde kertoo Rousseaun hänelle opettaneen.

Mikään ei ole noista ajoista, saati tiedepamfletistani, muuttunut. Lähde jatkaa humanistien tärkeäksi kokemaa perinnettä ja mätkii iloisesti evoluutiopsykologiasta ja -biologiasta kehittelemiään olkiukkoja. Vaka vanha Rousseau on hänelle selkeästi merkittävämpi ajattelija kuin modernin evoluutioteorian raskain sarja. Tällainen auktoriteetinpalvonta on akateemisten humanistien helmasynti, kuten olen usein heidän hupaisia luonnontiedekritiikkejään arvostellessani todennut. Toisaalta on myönnettävä, että Lähde ei lukeudu aivan toivottomimpiin tapauksiin, siihen hän on tieteellisesti, varsinkin luonnontieteellisesti, aivan liian lukenut. Silti hänkään ei näköjään onnistu välttämään akateemisen filosofian perinteisiä sudenkuoppia.

Evoluutiopsykologiakritiikissä ajattelija on erityisen hakoteillä. Lähde redusoi evoluutiopsykologian sopeutumisympäristökäsitteen yksinkertaiseksi humanistinpelätiksi, ilmeisesti tietämättä, että kyseinen käsite koskee pleistoseenia ja myös nyky-ympäristöä sikäli, kun se tuottaa valintapaineita, joihin ihmisen pitää sopeutua. Eikä nyky-ympäristö välttämättä ylipäätään kaikilta osin merkittävästi eroa pleistoseeniympäristöstä.

Pleistoseenikausi ei muutenkaan ole mikään yksi ympäristö, jota Lähde väittää evoluutiopsykologiassa annetuksi, vaan miljoonien vuosien pituinen jakso, joka sisältää nimenomaan niitä alati muuttuvia elinympäristöjä, joita ihminen esimuotoineen vaelluksillaan kohtasi ja itse muokkasi. Vastaavasti lajimme muovaa nyky-ympäristöä evolutiivisesti kehittyneille taipumuksilleen sopivaksi.

Melkoinen osa ihmisen adaptaatioista löytyy muilta kädellisiltä, kuten Lähdekin toteaa korostaessaan ihmisen ja muun luonnon eron suhteellisuutta. Samoin ihmisen evolutiivisesti kehittyneet psykologiset mekanismit, adaptaatiot, joita evoluutiopsykologia tutkii, ovat vähitellen, hyvin pitkien ajanjaksojen kuluessa, syntyneet vaihtelevissa valintapaineissa metsästäjäkeräilijäyhteisöissä (ks. tarkemmin Charles Crawford: Environments and Adaptations: Then and Now teoksessa Charles Crawford & Dennis L. Krebs, toim.: The Handbook of Evolutionary Psychology. Lawrence Erlbaum Associates 1998, s. 275-302).

Oikeastaan Lähde maltillisena, oppineena ja viisaana esiintyessään tulee kuvanneeksi evoluutiopsykologian valtavirran käsityksiä ihmislajin sopeutumisympäristöstä, vaikkakin hän luulottelee kritisoivansa niitä. Hän siis esittelee alan perusajatuksia ominaan vaikka esittää arvostelevansa niitä. Lähde peräänkuuluttaa samassa yhteydessä luonnontiedettä kritisoivilta filosofeilta velvollisuutta perehtyä arvostelemiinsa näkemyksiin. Se olisi tosiaan kannattanut.

Jotenkin filosofi onnistuu yhdistämään myös paleodieetin evoluutiopsykologiakritiikkiin, vaikka alan tutkimuksessa ei mitään ravintosuosituksia saati dieettiohjeita annetakaan. Oppikirjoissa kyllä mainitaan, miksi tarjonnaltaan ajoittain niukassa evoluutioympäristössä ihmiselle kehittynyt mieltymys rasvaisiin ja makeisiin ruokiin on nykyajan yltäkylläisyydessä joillekin yksilöille terveysongelma, toisin sanoen, miksi ihmiseltä vieläkin löytyvä evoluutioympäristössä vähitellen kehittynyt adaptaatio voi nykyään ympäristöolosuhteista johtuen olla pikemminkin haitaksi. Tekijä mainitsee genetiikasta yksinkertaistamaansa mallia kritisoidessaan myös laktoosi-intoleranssin, joka on jälleen yksi evoluutiopsykologiassakin usein mainittu esimerkki ihmislajin tuoreemmasta adaptaatiosta, joka siis on ipso facto kehittynyt ihmisen evoluutioympäristössä sekin.

Terrorismin syyt ja terroristien motiivit

Ajoittain ongelmallisia ovat myös eräät Lähteen terrorismin syistä ja terroristien profiilista esittämät väitteet, koska ne eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa. Ilmankos esseisti ei harrasta lähdeviitteitä, vaikka teoksensa parhaassa tekstissä kritisoi ansiokkaasti mielipiteiden ja tiedon eroa. Filosofi heittelee perinteisiä marxilaisia näkemyksiä epätasa-arvoisista etnisistä suhteista, tuloeroista, katkeruudesta ja kärjistyneistä luokka-asetelmista terrorismin yleisimpänä perimmäisenä syynä ilman perusteluja. Ihan kuin kuka tahansa vihreä tai vasemmistolainen poliitikko.

Terroristipopulaatio ei pääasiassa kuitenkaan ole syrjäytynyttä, toisen maailman tai länsimaiden köyhälistöä, joka ryhtyy jihadistiksi tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kyseessä on marxilainen pseudoselitys, joka ei saa tukea terrorismin saati uskonnollisen fundamentalismin tutkijoilta. On totta, että jotkut yksilöt länsimaissa radikalisoituvat mainituista marxilaisista syistä, mutta teoria ei selitä, miksi tietotekniikka-ammattilaiset, miljonäärit, kirurgit, arkkitehdit, opettajat, lääkärit ja sotilaspsykiatrit valitsevat jihadismin.

Nuoria tai vanhempia vihaisia miehiä ajaa terroristeiksi moninaisten, vaihtelevien motiivien ohella tärkein eli aate: jihadismi. Ideologiaa ei pitäisi koskaan väheksyä, se on se tekijä, joka viime kädessä tekee yksilöstä terroristin. Aivan kuten Lähteen kritisoiman vastajihadisti Breivikin kohdalla. Ideologia on se päämotiivi, joka saa yksilön oikeuttamaan toisten ihmisten silmittömän murhaamisen julkisuuden saamiseksi ja kauhun herättämiseksi. Erityisen korkean motivaation tarjoaa ideologian uskonnollisuus, se, että jihadisti kuvittelee olevansa Jumalan ja moraalin puolella pahoja vääräuskoisia vastaan.

Köyhät ja syrjäytyneet juutalaiset, kristityt tai sekulaarihumanistit eivät lähde maailmankatsomuksensa nimissä kansainvälisten terroristiryhmien värväreiden matkaan. Mainituissa katsomuksissa kun ei ole mitään jihadismiin verrattavaa sankarin viittaa tarjoavaa uskonnollista motiivia. Islamiin ja erityisesti sen vanhoillisiin tulkintoihin olennaisesti kuuluva muslimin velvollisuus jihadiin on tässä olennainen tekijä. Sankariromantiikka hoitaa loput.

Terrorismi aiheena on niin laaja, etten tässä tämän tarkemmin mene siihen, vaan viittaan aiempaan laajaan kirjoitukseeni, joka Lähteenkin olisi kannattanut ennen esseensä kirjoittamista lukea, koska ei ole vaivautunut perehtymään alan pitkään ja perusteelliseen tutkimukseen (lähdeviitteitä löytyy esseeni lopusta runsaasti).

Paha individualismi, hyvä kollektivismi

Myös yksilön ja yhteiskunnan rooleja vatvoessaan filosofi syyllistyy jatkuvasti niihin yksinkertaistuksiin ja ennakkoluuloihin, joita samassa yhteydessä kritisoi. Provokaatioistaan tunnettu elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on Dawkinsin tapaan helppo maali, ilmainen vihollinen, jota kelpaa suomia samanmielisten kollegojen ja aatetoverien selkään taputtelua odotellessa.

Molempien käsityksistä redusoidut heppoiset olkiukot osoittavat jo sinänsä, että tekijä ei kauhean syvällisesti ole omia motiivejaan ja lähtöoletuksiaan punninnut. Ideologioita koskevassa esseessään ja muuallakin Lähde esimerkiksi näyttää ottavan päämäärien tasa-arvon ja tasapäistämisen annettuna eikä perustele, miten nämä voidaan toteuttaa loukkaamatta yksilönvapautta ja yhdenvertaisuutta lain edessä.

Individualismi ja kollektivismi ovat poliittisessa filosofiassa vakiintuneet vastaparit, ja vaikka niin sanottujen edistysmielisten vasemmalla ja vihreissä oikeamielisellä tuohtumuksella halveksima Matti Apunen kärjistyksineen edustaa selkeästi ensimmäistä, individualismia, se ei tee valtiokritiikistä puhumattakaan valtion väistämättömistä ihmisoikeusrikkomuksista ja jatkuvista puuttumisista yksilönvapauteen yhtään sen moraalittomampia (ks. esimerkiksi filosofisesti erinomaisen painava Robert Nozick: Anarchy, State, and Utopia. Basic Books 1975).

Apusen tavoin klassisena liberaalina näe hänen yksilönvapautta korostavissa käsityksissään oikeastaan mitään vikaa, päinvastoin. Tämä johtunee siitä, että olen Nozickini, Friedmanini, Popperini ja Hayekini lukenut, toisin kuin maamme sosiaalidemokraattisesti orientoituneet, hyvinvointivaltiota, itäsaksalaiseen malliin perustuvaa tasapäistävää peruskoulua ja massiivista julkisesta sektoria itsestäänselvyytenä pitävät akateemiset humanistit, joille mainitut liberalismin ja libertarismin suuret nimet ovat jonkinlaisia suuria saatanoita. Kauheus on siis katsojan silmässä. Kuten Lähde kirjansa alussa toteaa: Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Valtion leipä on monille akateemisille humanisteillekin pitkä ja kapea, kuten rajallisten verovarojen kanssa tuppaa olemaan.

Lähteen markkinakritiikki on sekin akateemisen vasemmiston tapaan varsin yksinkertaistettua ja vääristelevää, mikä selviää helposti vaikkapa taloustieteen nobelistin Friedrich Hayekin poliittisfilosofisiin pääteoksiin tai Adam Smithin Kansojen varallisuuteen tutustumalla. Filosofeissa on eroja. Koko yksilöä ja yhteiskuntaa käsittelevä essee osoittaa, ettei tekijä eroa sanottavasti tuhansista muista suomalaista jälkimarxilaisista hyvinvointivaltioideologeista. Kaikki, mikä ei ole julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion puolella, on pahasta, niin myös liberalismi ja individualismi, vaikka nimenomaan viimeksi mainitut saattaisivatkin tarjota toimivia ratkaisuja niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita Lähde listaa esseissään.

Oikeastaan filosofi tulee varsin lähelle Hayekin vuoden 1960 The Constitution of Liberty -teoksessaan edustamaa ajattelua demokratiaa käsittelevässä esseessään, joka lukeutuukin teoksen parhaimmistoon. Hayek olisi tässä yhteydessä maininnut demokratian ja perustuslain yläpuolella olevan laillisuusperiaatteen, jota mainitun periaatteen kanssa ristiriidassa oleva, erilaisia ryhmäprivilegioita suosiva ja lainsäädännöllisesti toteuttava hyvinvointivaltioideologia on vuosien saatossa vakavasti nakertanut ja nakertaa tälläkin hetkellä.

Natsi-Saksassa keskussuunnittelu, mandariinivalta ja kollektivismin nousu yksilönvapauden kustannuksella saavuttivatkin nopeasti kauhistuttavan totalitaarisen huippunsa (ks. Hayekin teos The Road to Serfdom – Definitive Edition. Volume 2 of the Collected Works of Friedrich Hayek. Chicago University Press 2007).

Myös Lähde kritisoi aiheesta vahvan valtion piirteitä ja järjetöntä byrokratiaa, jotka jatkuvasti polkevat yksilön perusoikeuksia. Hänellä ei kuitenkaan ole teoreettista viitekehystä, josta vaivoihin löytyisi lääkitystä.

Tiede vastaan uskonto

Tekijä on parhaimmillaan edellä mainitun mielipiteiden ja tiedon eroja käsittelevän tarkastelun ohella Tiede vai uskomukset? -esseessä. Teksti kartoittaa oivallisesti julkisen ja tieteellisenkin keskustelun ongelmia, erityisesti kiihkoateistien ja -uskovaisten loputtoman toistensa ohi huutamisen, ja tässä yhteydessä kiivasluontoinen provokaattori Dawkins saa ansaitsemaansa kritiikkiä. Erilaiset yksinkertaistukset sekä tieteestä että uskonnosta ovat näissä keskusteluissa arkipäivää, olen niihin itsekin lukemattomia kertoja törmännyt.

Moni ateisti pitää uskovaa ihmistä jotenkin typeränä, juuri uskon vuoksi, mutta tosiasiassa moni ateisti on huomattavasti fanaattisempi – kiihkouskovainen – kuin vaikkapa oppinut teologi. Olen usein todennut, että toimiessani muutaman vuoden vapaa-ajattelijoissa huomasin, että yleisesti ottaen teologit ovat paljon sivistyneempiä ja rationaalisempia kuin tieteelliseen ateismiin ja Marxin, Engelsin ja Leninin pyhään kolminaisuuteen sokeasti uskovat vanhan liiton vapaa-ajattelijakommunistit. Myös Dawkins, vaikka onkin pelkkä sosiaalidemokraatti, esittää toistuvasti uskovista ihmisistä kärjistyksiä, jotka sopivat usein paremmin fanaattisiin ateisteihin.

Sananvapauden rajat


Suorastaan erinomainen on Lähteen sensuuria ja sananvapautta käsittelevä essee. Tässäkin kysymyksessä uhriutuminen, marttyyrin viitan hakeminen ja voimakas polarisoituminen ovat viime vuosina hallinneet keskustelua. Filosofi osoittaa mustan ja valkoisen välillä paljon harmaan sävyjä.

Erityisen tärkeä on huomio siitä, miten ongelmallista sananvapauden kannalta on kiihottamisen kansaryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisen sulautuminen yhteen. Olen käsitellyt islamin aiheuttamia sananvapausongelmia vuosien saatossa toistuvasti, joten en mene niihin tässä sen syvemmin, vaan viittaan alkulähteille.

Linkitetyssä esseessäni totean käytännössä saman, minkä Lähde omassa kirjoituksessaan Suvaita vai ymmärtää?: ääripäät, kuten jihadistit ja niin sanotut vastajihadistit, muistuttavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka tarkastelevat asioita välimaastosta. Ilmankos, koska molemmat ovat yleisesti ottaen kulttuurikonservatiiveja, jotka vastustavat liberaalia politiikkaa ja laajasti ymmärrettyjä, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.

Ansiokkaasti tekijä nostaa esseen lopussa esiin Timo Soinin typerän plebeijiretoriikan ja populismin, jossa mikä tahansa junttimainen provokaatio on hyvä, koska se herättää huomiota. On siis sama, mitä sanoo, kunhan saa mahdollisimman paljon huomiota ja herättää pahennusta. Vastaavasti perussuomalaiset itse ovat ensimmäisinä kieltämässä muilta oikeuden provokaatioon ja loukkaantumassa verisesti, jos joku heitä erehtyy arvostelemaan.

Tässäkin mielessä Lähteen essee on suorastaan keskeinen, ja sen soisi monen sensuurista ja sananvapauden rajoituksista jatkuvasti vouhottavan perussuomalaisen lukevan. Essee Mielipide vai tieto? on tälle esseelle rinnakkainen, ne täydentävät toisiaan.

Summa summarum

Tekijän ansiokkaan esseekokoelman perussanomaan on helppo yhtyä, mutta täysin vakavasti sitä on vaikea ottaa niin kauan, kuin tekijä itse monessa kohdassa syyllistyy siihen, mitä kritisoi.