Arvio Senecan teoksesta Elämän lyhyydestä (suomentanut Juhana Torkki; Otava, 2018).
Onko omahyväisyys pahe? Jos on, ovat Seneca ja muut stoalaiset eittämättä jonkin verran paheellisia. He korostavat jatkuvasti hyveellisyyttään vertaamalla itseään paheellisiin ja näin ollen syyllistyvät omahyväisyyteen. Erityisesti Seneca.
Kirjailija, teologian tohtori ja puhekouluttaja Juhana Torkki on suomentanut roomalaisfilosofi Lucius Annaeus Senecan (n. 4 eKr – 65 jKr.) kolme lyhyttä tutkielmaa, joista aiemmin vain yksi on ollut saatavilla suomeksi, nimittäin teoksen päättävä Johdatuksesta, jonka K.P. Kalliovaara käänsi vuonna 1928 Karistolle. Ohut kirjanen on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus. Nyt tekstin saa taas suomeksi ja käännös on vieläpä erinomainen.
Senecalta on aiemmin käännetty myös lyhyt valikoima kirjeitä (suom. Hemminki Karjalainen; A.W. Leinosen kirjapaino, 1910) sekä kaikki kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen; Basam Books, 2011). Oikarisen Kirjeet Luciliukselle -järkäle on kulttuuriteko.
Keskeisiä tekstejä löytyy myös J.A. Hollon kääntämästä oivallisesta valikoimasta Tutkielmia ja kirjeitä (WSOY, 1964). Myös tämä kirja on keräilyharvinaisuus.
Näiden teosten ohella filosofilta on suomennettu tutkielma Suuttumuksesta, joka löytyy Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan toimittamasta artikkeli- ja tekstikokoelmasta Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus, 2004). Suuttumuksesta -tutkielman on kääntänyt mainittu Kaukua.
Käsillä olevan Torkin suomentaman valikoiman nimitutkielma Elämän lyhyydestä ja katkelma Joutilaisuudesta poikkeavat Johdatuksesta-tutkielmasta aiheensa puolesta, mikä on monipuolisuuden kannalta hyvä asia. Käännöksen kieliasu on nykyaikainen ja selkeä. Lukeminen on silkkaa nautintoa, mitä Seneca saattaisi hieman paheksua.
Kirja on pienikokoinen ja kulkee mukavasti mukana vaikka taskussa (tämän kirjoittaja on niin sanotun vanhan liiton edustaja eikä harrasta e-kirjoja). Lyhyttä elämäänsä kannattaa käyttää hyödyllisesti Elämän lyhyydestä -teoksen lukemiseen vaikkapa bussi- tai junamatkoilla. Jokaisella sivulla on niin paljon viisautta, että kirja kannattaa välillä laittaa takaisin taskuun ja sulatella lukemaansa ohikiitäviä maisemia katsellen.
Kun maisemaa vertaa aikaan, ymmärtää helposti, kuinka nopeasti se karkaa ulottuviltamme. Juuri äsken tuossa oli niitty, metsikkö, pelto tai punainen mökki tien vieressä, nyt niistä ei näy jälkeäkään.
Muitakin stoalaisia klassikoita on saatavilla suomeksi, joten jos matka on pitkä, taskuun tai laukkuun voi saman tien pakata vaikkapa Marcus Aureliusta (121–180) ja Epiktetosta (55 – n. 135). Epiktetos ei tosin mahdu taskuun, ei erillisenä eikä mainitussa Gaudeamuksen Stoalaisuus-kokoelmassa.
Myös Marcus Aurelius on suomennettu kahdesti, jälkimmäinen, vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt Marke Ahosen käännös on ylittämätön. Taskun on oltava tilava ja kestävä: kirja on paksu, asia painavaa.
Antikvariaatista saattaa hyvällä onnella löytyä Epiktetoksen Käsikirja ja keskusteluja (valikoinut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila; Otava, 1978). Näistä Käsikirja siis löytyy myös Stoalaisuus-teoksesta uutena käännöksenä.
Jos stoalaisuus ei ole entuudestaan tuttua, Seneca on kenties paras tapa tutustua siihen. Seneca harvemmin menee teksteissään käytännöllisen elämäntaidon tuolle puolen, monimutkaiseen teoriaan. Juuri helppo sovellettavuus arkeen tekee hänen teksteistään ajattomia. Käsillä oleva valikoima Elämän lyhyydestä on mainio tapa ottaa selvää näistä opetuksista.
Siinä missä Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät viisasta ajankäyttöä, Johdatuksesta menee syvemmälle elämän perustuksiin. Seneca tutkii teoksessa kohtalon meille asettamia koettelemuksia.
Miksi nimenomaan hyvät ihmiset joutuvat kärsimään? Kyse on karaisemisesta: jos sinua ei ole testattu, et voi tietää, oletko jalosta puusta veistetty. Jumala koettelee suosikkejaan, on Senecan viesti. Tämä voi lohduttaa ihmistä, jos hän uskoo jumaliin tai kohtaloon. Muiden kohdalla se saattaa johtaa tarpeettomaan itsekorostukseen ja kärsimyksen romantisoimiseen. Karaistumisen voi kuitenkin saada aikaan ilman omahyväisyyttäkin. Taistelijaksi ei synnytä vaan kasvetaan.
Elämän lyhyydestä on tutkielmana erityisen ajankohtainen, koska aikaamme leimaa viihteellisyys, turhamaisuus ja loputon kiire. Senacan mielestä lyhyt elämä olisi järkevää käyttää hyveiden opiskeluun, siis filosofiseen pohdiskeluun ja nimenomaan stoalaisuuteen. Hän paheksuu voimakkaasti julkisia huveja, rikkautta, juopottelua, irstailua ja mässäilyä.
Joku voisi ajatella, että Seneca on vanha nalkuttava moralisti, jonka muista tiukkapipoista erottaa vain se, että hän osaa kirjoittaa. Moni on historian saatossa näin ajatellutkin: Senecaa pidetään usein tekopyhänä moraalisaarnaajana, joka ei edes itse elänyt kuten opetti. Hän oli jo omana aikanaan huonossa maineessa. Torkki mainitsee tämän tosiasian esipuheessaan, joka on aiheita selventävien ja kommentoivien alaviitteiden tapaan oivallinen.
Stoalaisessa hyve-etiikassa on kieltämättä paljon sitä, mitä filosofi David Hume (1711–1776) sattuvasti kutsui munkillisiksi hyveiksi. Näillä hyveillä ei ole muuta tarkoitusta kuin se, että niiden omistaja voi kehuskella niillä itselleen ja muille, rypeä omassa erinomaisuudessaan. Tällaiset hyveet ovat edelleen suosittuja.
Seneca kuvailee usein teksteissään sitä, miten viisas on jumalaa lähellä tai melkein jumala itsekin. Tämä ei edellytä suvaitsevaisuutta, empatiaa eikä sääliä. Päinvastoin: stoalainen viisas ei tunne sääliä tai jos tuntee, tukahduttaa sen, koska kaikki riippuu kohtalosta ja siihen viisaan on tyydyttävä.
Tämä kuulostaa varmasti monen nykylukijan korvissa kolkolta ja kolkkoa se onkin. Moraali perustuu empatiaan eli kykyyn samastua kärsivään olentoon. Stoalaiset taas periaatteessa kieltävät kärsimyksen; heille onnellisuus on yksilön tahdosta kiinni.
Mikään ei voi onnellisuutta horjuttaa, ei edes kärsimys, jos ja kun viisas oivaltaa maailmankaikkeuden järjestyksen ja oppii elämään sen mukaan. Hyveellisesti eläminen tekee ihmisen onnelliseksi. Senecan mielestä onneton on se, joka ei ole onnettomuutta koskaan kokenut. Onnettomuudet pitää voittaa ja ymmärtää, että ne ovat hyödyllisiä. Kärsimys jalostaa.
Johdatuksesta-tutkielmassa Seneca ylistää varhaisempaa stoalaista, Cato nuorempaa (n. 95–46 eKr.), jonka elämä on muodostunut suorastaan tarunhohtoiseksi esikuvaksi koulukunnan myöhemmille edustajille. Cato taisteli viimeiseen saakka Julius Caesaria vastaan ja kaatui lopulta saappaat jalassa, oman käden kautta.
Stoalaiselle, kuten Japanin samuraille, itsemurha oli kunniallinen ja miehekäs tapa lähteä. Jos toivoa ei ollut, tai jos sairaus oli liian paha, itsemurha oli viisas valinta. Se, mitä nykyään pidetään häpeällisenä ja kiusallisena, ja jonka eduskunnan enemmistö äskettäin kielsi parantumattomasti sairailta, on vanhakantaisessa soturimoraalissa suoranainen velvollisuus. Eutanasia: hyvä kuolema.
Senecan kuvaus Catosta on jykevä: ”Jos ylijumala Jupiter haluaisi luoda katseensa maan päälle, en totisesti keksi, voisiko hänelle löytää mitään tämän kauniimpaa näytettävää: Cato, jonka puolue on pirstottu useammin kuin kertaalleen, seisomassa keskellä tasavallan raunioita, yhä ylväästi ja pystypäin” (90).
Taisteltuaan loppuun saakka julmaa tyrannia vastaan Cato suoritti velvollisuutensa: hän ei suostunut antautumaan Caesarille. Seneca itse teki samoin, kasvattinsa keisari Neron käskystä (kuvaus Senecan itsemurhasta löytyy Tacituksen teoksesta Keisarillisen Rooman historia, suom. Iiro Kajanto; neljäs painos, WSOY 2001, 453-456).
Cato saa Senecalta suitsutusta myös Tutkielmia ja kirjeitä -teoksen avaavassa Viisaan ihmisen mielenlujuudesta -tekstissä. Siinä filosofi ylistää jylhää miehisyyttä ja karaistuneisuutta. Cato toimii tutkielmassa paradigmaattisena esimerkkinä stoalaisesta viisaasta, tai peräti ”voi muuten ehkä olla meidän esimerkkiämme parempikin” (mt., 12).
Seneca vertaa eräässä kirjeessään Luciliukselle elämää sotapalvelukseen. Stoalaisuus onkin pitkälti ankaraa sankariromantiikkaa, jossa vasta koettelemusten kautta saavutettu äärimmäinen kovuus tekee miehen. Se on aristokraattista par excellence, sitä, mitä Friedrich Nietzsche (1844–1900) keksi nimittää herramoraaliksi.
Tutkielmassaan Viisaan ihmisen mielenlujuudesta Seneca kiteyttää ideaalin: ”Katso sinä siis viisaan kuuluvan niiden miesten luokkaan, jotka ovat pitkäaikaisella ja uskollisella harjoituksella tulleet niin väkeviksi, että he kestävät ja uuvuttavat kaikki vihamieliset hyökkäykset” (Teoksia ja kirjeitä, 16).
Stoalaisuudesta on toki myös käytännön hyötyä, jos sillä malttaa olla retostelematta ja opiskelee perusasiat huolella. Harjoitusta se kylläkin vaatii, kuten mikä tahansa taito.
Vastoinkäymisten ja tuskien kestäminen helpottuu stoalaisin metodein: tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu vaan se, miten siihen suhtautuu. Asenne ratkaisee. Tämä opetus on Elämän lyhyydestä -tutkielman keskeinen anti ja Joutilaisuudesta-katkelma täydentää sitä. Erityisesti se nousee esiin Johdatuksesta-tekstissä. Elä kuin joka päivä olisi viimeisesi, ota siitä kaikki irti: Carpe diem. Älä haaskaa aikaasi joutavuuksiin.
Stoalaisen kohtalouskon sisäistämisestä seuraa se, ettei enää kiukuttele asioille, joille itse ei voi mitään. On opeteltava tunnistamaan sellaiset asiat, joihin voi ja ei voi vaikuttaa. Ne asiat, joihin voi vaikuttaa, kuuluvat moraalin alueelle ja ne pitää tietenkin tehdä mahdollisimman hyvin.
Muilla asioilla ei ole moraalin kannalta merkitystä, niiden nimi on stoalaisessa ajattelussa adiafora. Nämä yhdentekevät asiat vain tapahtuvat, joten niistä on turha kiukutella tai niitä on mieletöntä harmitella. Ne eivät ole hyveellisiä tai paheellisia.
Yhdentekevistä asioista voidaan nostaa esiin terveys, koska stoalaisten mukaan siihen ei voi vaikuttaa. Nykykäsityksen mukaan stoalaiset olivat tässä osittain väärässä, koska terveillä elämäntavoilla on merkitystä. Toki stoalaiset käytännössä tekivät juuri näin, koska he pidättäytyivät nautiskelusta. Myös Seneca mainitsee asian ohimennen: viisas ei turmele itseään tai vahingoita terveyttään vasiten.
Elämän lyhyydestä korostaa hyvin elämisen taitoa, siis valintoja, jotka johtavat viisaaseen ja samalla terveelliseen elämään. Ihmisen ei ole hyvä paeta itseään laumaan, kiireeseen, nahisteluun ja hössöttämiseen. Sen sijaan hänen pitäisi opetella viihtymään yksin ja kasvattaa itseään.
Seneca kirjoittaa (40): ”Helppoa on käyttää omaisuutta, vaikka kuinkakin niukkaa, jos sen määrä tunnetaan tarkasti. Huolellisemmin on varjeltava sellaista, josta et tiedä milloin se loppuu.”
Haaskattua aikaa et saa koskaan takaisin. Käytä aikasi siis niin viisaasti kuin suinkin. Älä lahjoita sitä ilmaiseksi muille. Opiskele: harjoittele päivittäin elämään hyvin.
Koko elämäntapa on mahdollista rakentaa tälle perustalle. Se vaatii itsekuria. Jos jotain haluaa saavuttaa, sen eteen pitää tehdä töitä. Sotilaallisuus ei tee kenellekään pahaa, kunhan muistaa, että maltti on valttia. Kun etenee pienin askelin, ei tule vaadittua itseltään mahdottomia.
Senecalle ja muille stoalaisille viisaan elämä on elämää luonnon mukaan. Järki on koulukunnan oppien mukaan luonnon perimmäinen olemus, logos. Viisaan tahto on sopusoinnussa luonnon, so. järjen kanssa. Kun tämän oppii ja toteuttaa sitä käytännössä, elää hyveellistä elämää.
Harkinta ja opiskelu johtavat terveelliseen, luonnonmukaiseen elämään. Tämä ei tarkoita nykyajan vihreää elämäntapaa vaan elämää järjen mukaan. Stoalaisuus edellyttää jatkuvaa harjoitusta, askeesia, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Viisaus ja kurinalaisuus vaativat jatkuvaa työtä.
Joskus kuitenkin vakava tai vähemmän vakava sairaus iskee, vaikka eläisi kuinka terveellisesti ja harjoittaisi kuinka ankaraa itsekuria. Silloin kohtalon iskua kannattaa ajatella adiaforana ja opetella suhtautumaan siihen mielentyyneydellä. Kuten nykyään sanotaan, sairauden kanssa pitää oppia elämään.
Nietzschen lentävä lause, joka on levinnyt yleiseen käyttöön, tiivistää asenteen oivallisesti: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Aforismin otsikko on ”Elämän sotakorkeakoulusta”. Nietzsche tunsi stoalaiset kuin omat tuskansa.
Myös kroonisesti sairas voi elää hyvää elämää ja siinä taidossa Seneca – tai Nietzsche – on oiva opettaja.
Arkiset vaivat, hyttysten ininä, ikävät ihmiset ja huono sää eivät vaivaa niin paljon, jos omaksuu stoalaisen asenteen. Kolotukset ja vastoinkäymiset unohtuvat nopeasti, kun opettelee niin sanotun kontrafaktuaalisen metodin. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, joten mikäs tässä on ollessa.
Ei siis kannata jäädä rypemään itsesääliin ja ajatella, että tulipa oltua typerä, vaan pikemminkin olla onnellinen siitä, ettei tullut toimittua vielä harkitsemattomammin. Viisas ei jää oman menneisyytensä tuleen makaamaan vaan katsoo aina eteenpäin, päivän kerrallaan. Tarvittaessa tunnin, minuutin, sekunnin.
Vaikean sairauden yllättäessä voi olla kiitollinen nykyaikaiselle lääketieteelle, jos sairauteen saa olennaista helpotusta, ja pohtia, kuinka huonosti asiat olisivat olleet vielä jokunen vuosikymmen sitten, kun hoitoa ei ollut saatavilla. Kaikista kohtalon iskuista voi toipua, jos tätä ajattelutapaa oppii soveltamaan arjessa. Ainoastaan kuolemalta ei voi pelastua.
Sama metodi löytyy kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Se on ainoa terapiamuoto, jolle on saatu empiiristä vahvistusta. Kaikissa muissa terapioissa varsinainen vaikuttava tekijä on arvoitus: vain se tiedetään, ettei terapian taustalla oleva teoria vaikuta.
Kognitiivinen käyttäytymisterapia painottaa sellaisten asioiden tekemistä ja sellaiseen toimintaan keskittymistä, joista nauttii, jos nyt vaikkapa vaikeassa depressiossa jostain ylipäätään pystyy nauttimaan. Jos pystyy, kannattaa tehdä sellaisia asioita, joista irtoaa edes mielihyvän rippeitä. Pienikin voitto on voitto, ja elämänlaatu nousee kummasti, kun oppii voittamaan pieniä taisteluja yhden kerrallaan.
Alunperin filosofia onkin ollut myös psykoterapiaa ja nimenomaan elämäntaitojen opiskelua. Vanhaa viisautta kannattaa hyödyntää edelleen.
Stoalaisuudessa kohtuullisuus ei välttämättä ole hyve. Kysymys on usein joko-tai-ajattelusta. Nautinnot ovat pahoja, vaikka oikeassa elämässä maltilla harrastettu nautiskelu eittämättä lisää elämänlaatua.
Aristoteleen eudaimonia, hyvä elämä, on tässä suhteessa hyve-eettisesti realistisempi ja kannatettavampi päämäärä: mieluummin kohtuullisuus nautinnoissa kuin ankara itsensä kieltäminen. Hyvä elämä tarkoittaa elämän kokonaisuutta, johon eri hyveiden viisas soveltaminen johtaa.
Kuolinvuoteella voi itse kukin miettiä, elikö hyvän elämän, tekikö sitä, mitä oikeasti halusi, ja oliko hyvä lähimmäisille ja armelias vihollisilleen. Sitä kannattaa tosin miettiä jo nyt. Juuri nyt.
Järkevästi eläminen nostaa myös sukulaisten ja ystävien elämänlaatua. Miksei myös vihollisten.
Stoalaisuus on kovuudestaan ja miehisyydestään huolimatta tai niiden takia kosmopoliittista: oikeiosis-käsite on koulukunnan opissa keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa asioiden omaksi ottamista vähittäisen tutustumisen kautta, toisin sanoen sen oivaltamista, että elävät olennot ja asiat kuuluvat luonnostaan yhteen. Sitä voisi kutsua myös moraalin sisäpiirin laajentumiseksi sitä mukaa, kun ymmärrys asioista ja maailmankaikkeuden järjestyksestä kasvaa.
Kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus juontuu jo kyynisen koulukunnan opetuksista, joilla on ollut keskeinen vaikutus stoalaisuuden syntyyn. Niiden arvellaan kulkeutuneen myös varhaiskristillisyyteen ja tässä suhteessa kristinusko muistuttaakin stoalaisuutta.
Kristinuskolla ja stoalaisuudella on merkittävä rooli nykyisen ihmisoikeuskäsityksen syntyhistoriassa. Myös stoalaisuuden ja kristinuskon moralismissa on paljon yhtäläisyyksiä. Erot ovat sitten sitäkin suurempia, kuten edellä on käynyt ilmi.
Vaikka stoalaisuuteen sisältyy paljon itsekeskeisyyttä, johtaa se oikein sovellettuna, tietoisuuden kasvun myötä lämminhenkiseen yhteisöllisyyteen ja maailmankansalaisuuteen. Mielentyyneys, maltti ja itsekuri auttavat kummasti sosiaalisessa kanssakäymisessä, myös ja erityisesti sosiaalisessa mediassa.
Sosiaalisesta mediasta tulee nopeasti mieleen ahdistava lahkolaismentaliteetti ja siihen liittyvä hyvesignalointi: ihmiset esittävät itselleen ja toisilleen parempaa kuin ovat. Stoalaisuuskin on alan klassikoilla valitettavan usein puhdasta moraaliposeeraamista. Senecan kirjeet ystävälleen Luciliukselle ovat täynnä kirjallista briljeeraamista ja julkeaa omakehua.
Kirjeiden tarkoituksena on selvästi välittyä jälkipolville, myös meille 2000-luvun lukijoille. Seneca toteaa myös Joutilaisuudesta-katkelmassa, että viisas kirjoittaa jälkipolville, ja perustelee viisaan joutilaisuutta sen muille tuottamalla hyödyllä. Tällainen kaksinaismoralismi ja esiintyminen historian edessä on itsekeskeistä, mutta toki inhimillistä. Kukapa meistä ei olisi silloin tällöin turhamainen ja haluaisi jäädä historiaan.
Seneca on joskus kirjeissään sekä tutkielmissaan tekopyhä ja rasittava, kuten siis jo aikalaiskriitikot huomauttivat. Mielestäni on pelkästään hyvä asia, että hän osoittaa teoksissaan inhimillisyytensä. Meillä kaikilla on heikkoutemme. Niistä voi ja kannattaa ottaa opiksi.
Joskus Senecaa lukiessa tuntee melkein raivoa ja halveksuntaa hänen itsekorostustaan kohtaan. Tässä itsehillintä tahtoo pettää. Ehkä Seneca vain tahallaan koettelee meitä, kasvattaakseen mielentyyneyttämme. Näin on mukava ajatella. On myös syytä todeta, että ellei Seneca olisi ollut turhamainen, meillä ei olisi hänen tekstejään eikä tätäkään arviota olisi voinut kirjoittaa.
Elämän lyhyydestä on kaikessa rosoisuudessaan ja inhimillisyydessään erinomaisen suositeltavaa luettavaa kaikille niille, joita nykyajan tyhjänpäiväinen touhotus tuppaa närästämään. Toisinaan on hyvä ottaa tuumaustauko jos toinenkin eikä Senecan seurassa aika totisesti mene hukkaan. Siitä on todisteena se, etteivät hänen ajatuksensa ole vanhentuneet yhtään kahdessa tuhannessa vuodessa. Päinvastoin, ne ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.