20 December 2012

Selitettyä ja selittämätöntä


Skeptikko 4/2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.
Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Ursa 2012.

Kaksi johtavaa tieteen kansantajuistajaamme julkaisivat kumpikin uuden teoksen melkein samaan aikaan syksyllä 2012. Kari Enqvist keskittyy kirjassaan jälleen uskonnollisuuden pohdiskeluun, ja Esko Valtaoja puolestaan selittää kaiken mahdollisen mahdollisimman perusteellisesti. Tai ainakin melkein. Teokset paljastuvat ansiokkaiksi ja paikoin humoristisiksi, mutta molemmissa on toki mukana myös vakavampia sävyjä.

Siinä missä kosmologian professori Kari Enqvist lähtee liikkeelle tiedemiesuransa alkuaikain muisteloista, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja aloittaa teoksensa kartoittamalla todellisuuden perimmäistä olemusta, tai oikeastaan sitä, onko todellisuutta edes olemassa. Pohdintojensa lomassa tekijä rienaa metafysiikkaa varsin kärkevästi.

Tuhansia sivuja ovat filosofit aikojen saatossa käyttäneet todellisuuden perimmäisen olemuksen hahmottamiseen – täysin turhaan. Mitään tieteellisesti merkittävää filosofit eivät todellisuudesta tai sen takana mahdollisesti olevasta tuntemattomasta ole sanoneet.

Enqvist on yhtä häijy, häijympikin. Hän piiskaa sarkastisesti finnifilosofiaksi nimeämäänsä näsäviisasta saivartelua, jossa samat, murrosikäiseltä kuulostavat itsestään selvät vastaväitteet esitetään aina uudestaan ja uudestaan niille, jotka väittävät jotain tietävänsä. Tämän totuusrelativistisen, pseudofilosofisen nokkavuuden vastapooliksi tekijä tarjoaa arkista tieteentekoa, joka hapuilustaan huolimatta löytää oikeaa tietoa.

Enqvistin ja Valtaojan väitteet varmasti suututtavat yliopistofilosofit ja harrastelijat yhtä lailla, mutta se juuri on heidän tarkoituksensa. Toki Valtaoja myöntää heti kättelyssä, ettei kukaan voi todistaa filosofista solipsismia vääräksi, mutta ei myöskään oikeaksi. Jokainen voi siis tykönään kuvitella, että hän yksin vastaa koko todellisuudesta eikä mitään muuta ole olemassakaan. Filosofit pääsääntöisesti luovat maailman omaksi kuvakseen. Osa heistä on jopa myöntänyt tämän.

Sen sijaan fysiikka on onnistunut selittämään kaikenlaista maailmankaikkeuden olemuksesta. Valtaoja suhtautuu silti varsin skeptisesti mahdolliseen todellisuuden perimmäiseen selittämiseen, koska olemme aivojemme vankeja. Jossain muualla voi olla meitä viisaampia olentoja, joiden todellisuuskäsitys voi olla aivan toisenlainen. Professori spekuloi, josko näkemyksemme olisi hieman rajoittunut.

Silti suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat osoittaneet, että käsityksemme todellisuudesta ei voi olla kovin pahasti pielessä. Mikäli teoriat ja laskelmat eivät pitäisi paikkaansa, lukemattomat käytännön sovellukset eivät toimisi. Ne olisivat kuin eräänkin suuren tietotekniikkayhtiön viimeisimmän, kovasti ennalta hehkutetun älypuhelimen kartta. Mainitun kartan virheellisyys ei tosin todista GPS-paikannuksen ja sen myötä suhteellisuusteorian epäonnistumisesta vaan jostain aivan muusta.

Tiede vastaan filosofia

Valtaojan kirjan alkupuoli sisältää tiiviin paketin tieteen historiaa, tarkemmin sanoen tieteen ja filosofian saavutusten vertailua. Filosofia on aina ollut vertailussa heikoilla, kun puhutaan asioiden selittämisestä. Tieteellinen metodi on musertavan ylivoimainen. Enqvist on omassa kirjassaan tietenkin täysin samoilla linjoilla.

Tuttuja nimiä ei teoksista puutu. Lukemattomat ovat filosofien, kirkkoisien ja teologien erehdykset. Niitä korjaamaan on onneksi jostain aina ilmestynyt yksittäisiä tiedemiehiä, jotka ovat ymmärtäneet myös havaintojen päälle. Kirkon edustajat eivät välttämättä ole suostuneet katsomaan Galilein paholaisputken läpi Jupiterin kuita, mutta siellä ne vain ovat aina olleet, ne mokomat.

Aivan samat katoliselle kirkolle tavattoman häpeälliset faktat kertoo sekä Enqvist että Valtaoja. Viimeksi mainittu kuitenkin keskittyy historialliseen esitystapaan, Enqvistin korostaessa uskonnollisten piirien dogmaattisuutta. Filosofit ovat sentään yrittäneet selittää maailmaa, kun taas uskonoppineet ovat yleensä todenneet pyhien kirjoitustensa olevan riittävä selitys. Eli Jumala loi kaiken ja suu suppuun.

Fysiikka joutuu Valtaojan mukaan loppupeleissä vastaamaan melkein samalla tavalla. Jos joku kysyy, miksi kaikki on näin, fysiikka ei osaa vastata. Fysiikka kertoo vain miten asiat tapahtuvat. Perimmäisiin syihin tarvitaan edelleen muita selitysyrityksiä, kaikki yhtä hedelmättömiä.

Se laajenee sittenkin!

Valtaojan historiallinen tarkastelu etenee tieteestä maailmankaikkeuteen. Pitkään tiedemiehet välttelivät kysymystä maailmankaikkeuden syntymästä, koska Jumala kummitteli kysymyksen ympärillä. Ja kummittelee edelleen. Onko joku luonut sen? Miten se on voinut syntyä tyhjästä? Mihin se on muka voinut ilmestyä, jos mitään ei ole ollut?

Maailmankaikkeus on kuitenkin alkanut tyhjästä ja tätä näkemystä tukee valtava määrä todisteita. Maailmankaikkeus laajenee täsmälleen sillä tavalla kuin alkuräjähdysteoria ennustaa. Maailmankaikkeus myös näyttää kaukoputken läpi juuri sellaiselta kuin sopii odottaa: mitä kauemmas näemme, sitä nuoremmalta kosmos vaikuttaa. Kosminen taustasäteily ei selity muulla kuin nykyisellä teorialla kaiken alusta. Lisäksi Einsteinin suhteellisuusteorian olisi pakko olla pahasti pielessä, mikäli alkuteoria ei pitäisi paikkaansa.

Mutta minne se laajenee? Taas vaikeampi kysymys. Neliulotteinen maailmankaikkeus ei tarvitse viidettä ulottuvuutta ”ulkopuolelleen”, siis ”tilaa”, johon laajentua, toteaa Valtaoja.

Kun alkupamaus oli ohi, käynnistyi laajentumisen myötä entropia. Toisin kuin runoilijat ja mystikot ovat ajatelleet, alussa ei ollut kaaos. Päinvastoin. Nyt näkyvä järjestys on paikallista ja ohimenevää: maailmankaikkeuden kokonaisentropia kasvaa väistämättä. Kosmos laajenee kohti lämpökuolemaa. Onneksi olemme täällä ja voimme ihailla kaikkea tätä ennen sitä.

Tekijä käsittelee tässä yhteydessä myös multiuniversumihypoteesia.

Elämää maailmankaikkeudessa

Valtaoja tarkastelee teoksessaan myös maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta, kuten ensimmäisessä kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa, joka palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2002. Myös kollega Enqvist sai palkinnon, teoksestaan Olemisen porteilla, vuonna 1999.

Valtaoja siirtyy uusimmassaan nopeasti pohtimaan sitä, miten elämä on saattanut syntyä maapallolle, ja siitä edelleen geologian kautta evoluutioon. Elämä syntyi maapallolle nopeasti, mutta mekanismi jäänee ikiajoiksi selvittämättä. Todisteita ei enää ole.

Elämää käsittelevän luvun 5. alussa professori tekee tunnustuksen: ”Kirjailijanurani eittämättömiin kohokohtiin kuuluu se ilta, kun löysin itseni katuojasta suuresti ihailemieni Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välistä.” Tätä komeammin ei mies lukua nimeltä ”Elämä” voi aloittaa, vaikka Valtaojan myöntääkin vain elvistelevänsä. Elvistelyyn on aihetta.

Ihminen ei ole evoluution päämäärä saati tarkoitus. Ihminen on laji muiden joukossa. Silti, ilman meitä, kukaan ei olisi täällä ihmettelemässä tätä kaikkea. Ehkä jossain päin kosmosta joku ihmettelee, mutta todennäköisesti hänkin epäilee olevansa yksin tai tavoittamattomien etäisyyksien päässä.

Kuten maailmankaikkeuden ja elämän kohdalla, tekijä esittelee lyhyesti myös ihmisen synnyn ja kehityshistorian. Nykytutkimus etenee niin hurjaa vauhtia, että aiheesta on hyvin vaikea kirjoittaa kirjaa, joka ei olisi vanhentunut jo ilmestyessään. Valtaoja mainitsee Juha Valsteen kokeneen jälleen tämän kohtalon viimeisimmän teoksensa kohdalla. Valste on kirjoittanut jo kolme yleistajuista esitystä ihmisen evoluutiosta. Vanhin, Ihmisen kehitys, on jo antiikkia – ja se on ilmestynyt vuonna 1991.

Ihmistä koskevassa luvussa Valtaoja seikkailee tietenkin myös älykkyyden ja tietoisuuden evoluution vesillä, joilla on aina vaarana ajautua yleistä mielipidettä uhkaaville karikoille. Tekijä luovii kivikoiden välissä taiten ja vain pari pientä ristiriitaisuutta muistuttaa geneettisen varianssin, ympäristön, mutaatioiden ja luonnonvalinnan muutosvoimien hurjasta vauhdista ihmisenkin kohdalla. 195 000 vuotta Etiopian Omojoen mutkasta minne tahansa on pitkä aika muidenkin ominaisuuksien kuin blondiuden, sinisilmäisyyden ja laktoositoleranssin evoluutiolle.

Pienestä, lähes mitättömästä, kantapopulaatiosta, geneettisestä pullonkaulasta, on vaellusten myötä vähitellen ympäri maailmaa kehittynyt huomattavan laaja kirjo erilaisia ihmispopulaatioita. Tämä on lajiutumisen esiaste ja sinänsä vahva todiste evoluution huimasta nopeudesta. Eri valintapaineissa samasta geenipoolista kehittyy uudenlaisia, ympäristöön paremmin sopeutuvia yksilöitä, ja sitä mukaa vähitellen toisistaan geneettisesti poikkeavia populaatioita. Ihminen on aina muuttunut ja muuttuu edelleen, myös geneettisesti. Ei populaatioiden välisissä geneettisissä eroissa ole mitään pahaa saati pelättävää.

Itä- ja länsisuomalaisten välinen geneettinen etäisyys on suurempi kuin pohjoissaksalaisten ja Brittein saarten asukkaiden välinen. Vastaavasti länsisuomalaiset ovat yhtä lähellä ruotsalaisia kuin itäsuomalaisia, mutta sen sijaan Pohjois-Suomen rajapinnassa lähellä toisiaan asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset eivät ole geneettisesti kovin läheisiä.

Jo hyvin pienet maantieteelliset erot ja ihmisten sekoittuminen vaikuttavat siis kauaskantoisesti, hyvin lyhyessä ajassa. Pienistä eroista suuria. Kuten Valtaoja toteaa, nykyihminen näyttää sekoittuneen myös parin varhaisemman sukulaislajinsa kanssa. Tämä kaikki, ihmisen evoluutiohistoria, on kansojen luonnollista sekoittamista keskenään. Näin luonto toimii.

Inhimillinen ihminen

Seuraavaksi tekijä tarkastelee ihmisen historiaa, jossa sotiminen on perinteisesti korostunut. Suuret valtiomiehet ovat varastaneet shown. Näiden asemesta pitäisi kuitenkin ymmärtää historian olevan tavallisten ihmisten historiaa, mikrohistoriaa.

Valtaoja toteaa, että ihmisen aggressiivisuus lienee kuitenkin pitkässä juoksussa vähentynyt. Tästä on kyllä näyttöäkin: nykyaikainen länsimainen oikeusvaltio on yksilölle ylivoimaisesti turvallisin paikka elää. Kognitiotieteilijä Steven Pinker on kirjoittanut aiheesta parissakin kirjassa.

Ihmisen historiaa käsittelevässä luvussa tekijä kertoo satakuntalaisten ja karjalaisten välisistä geneettisistä eroista, kun hän aiemmassa luvussa on pikkuisen vähätellyt ihmislajin sisäistä geneettistä diversiteettiä. Jotenkin länsi- ja itäsuomalaisten väliset erot perimässä vaikuttavat olevan helpompia hyväksyä kuin länsisuomalaisten ja pygmien. Jälkimmäisten välinen geneettinen etäisyys on tietenkin paljon suurempi (Cavalli-Sforza, Menozzi, Piazza: The History and Geography of Human Genes, Princeton University Press 1994).

Kyse on vanhoihin rotuoppeihin perustuvan rasismin pelosta, jota Valtaoja ei suoraan mainitse, mutta olisipahan omituista, jos samanarvoisuus, tasa-arvo, edellyttäisi samanlaisuutta. On näet ilmeinen tosiasia, että jo samojen vanhempien lapset, identtisiä kaksosia lukuun ottamatta, ovat geneettisesti erilaisia. Eihän tässäkään ole mitään pahaa, puhumattakaan sellaisesta, mikä tukisi sortoa tai eriarvoisuutta. Olemme erilaisia, mutta tasa-arvoisia, jos niin haluamme.

On äärimmäisen kyseenalaista sitoa tasa-arvon ideaali oletukseen geneettisestä samankaltaisuudesta. Sellainen ei rasismiin tepsi eikä sen pidäkään tepsiä. Siihen tepsii päinvastoin sen päivänselvän faktan kärsivällinen selittäminen, ettei erilaisuudesta seuraa eriarvoisuutta, jos niin haluamme. Tasa-arvo on politiikkaa, ei mikään geneettisessä samanlaisuudessa majaileva maailman ominaisuus.

Se, että natsit halusivat sortaa alemmiksi luokittelemiaan rotuja omien sairaiden poliittisten oppiensa pohjalta ei tarkoita sitä, etteivätkö kommunistit sortaisi omia kansalaisiaan tai lähinaapureitaan, geneettisesti samanlaisia, omien yhtä sairaiden oppiensa pohjalta. Erilaisuudesta tai samanlaisuudesta ei siis itsessään seuraa yhtään mitään. Ihminen keksii kyllä sorrolle perusteet niin halutessaan. Samoin tasa-arvolle.

Tällaista rautalanka-argumentaatiota olisin kaivannut teoksen seuraavaan, oikeaa ja väärää eli moraalia käsittelevään lukuun. Siinä Valtaoja tarkastelee lyhyesti erilaisia käsityksiä moraalista ja toteaa, että uskontojen toisiaan huomattavasti muistuttavat moraalikäsitykset ilmentävät ihmiselle yhteistä, yleismaailmallista moraalikäsitystä. Tämä on seurausta ihmislajin sosiaalisuudesta, siitä, että olemme lajihistoriamme tuloksena moraalisia eläimiä.

Professori käsittelee myös eri yhteiskuntajärjestelmiä ja vertailee niitä jonkin verran. Hän tunnustaa velkansa John Rawlsille, joka onkin yksi viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpia yhteiskuntafilosofeja.

Uskonnon sietämätön keveys

Valtaoja on suomalaisen tietokirjallisuuden hyvä uskontokriitikko, Enqvist ehdottomasti paha. Valtaoja on kritiikissään ymmärtäväinen, kiltti ja välillä suorastaan suopea. Kollega puolestaan tölvii ja joskus vähän jollain kylmällä faktalla uskovaa napauttaakin.

Molemmille on suomalaisen uskonnottomuuden aivan liian hiljaisella kentällä paikkansa. Luultavasti sentään yliopistohumanistit suhtautuvat kumpaankin yhtä nuivasti. Enqvist on pikkuisen Valtaojaa arrogantimpi, ja muistankin lukeneeni joltain tiedefoorumilta jokunen vuosi sitten erään yliopistohumanistin lanseeraaman termin ”enqvistiläinen arroganssi”. Se tarkoittaa sitä, ettei professori teoksissaan nokkaansa kopauta finnifilosofialle vaan nojaa luonnontieteellisiin faktoihin.

Kuvaavaa herrojen epäsuhdalle uskontokritiikissä on jo määrä: uusimmassaan Valtaoja käyttää reilut parikymmentä sivua uskontoon, kun taas Enqvist uhraa aiheelle jo toisen peräkkäisen kirjan. Koko kirjan. Tämä siitä huolimatta, että Enqvist kertoo jälleen lukijalle, ettei kysymys Jumalasta oikeasti kiinnosta häntä pätkääkään. Professori väittää olevansa hällävälisti, igteisti, mutta kuitenkin hän rappaa menemään kuin paraskin ateistinen saarnamies.

Valtaoja on aiemmin keskustellut uskonnosta piispa Juha Pihkalan kanssa kahden kirjan verran. Tämä voi selittää hänen kyllästymisensä aiheeseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka hedelmätöntä ja rasittavaa tuommoinen dialogi tuppaa olemaan. Ludwig Wittgensteinin kielipelit ovat tulleet minullekin usein mieleen, ja totta kai sekä Enqvist että Valtaoja tämän filosofin myöhäistuotannon erään keskeisen käsitteen mainitsevat. Keskustelut eivät kohtaa, yhteisymmärrystä ei voi saavuttaa. Pelataan eri pelejä, aivan eri säännöillä. Uskovan peliä ei järjellä eikä tieteellä voiteta.

Enqvist osoittaa uusimmassaan hankkineensa teologista oppineisuutta ja se tietenkin vain lisää hänen uskontokritiikkinsä jo entuudestaan armotonta tulivoimaa: nyt tietokirjailija käy vihollisen kimppuun tämän omin asein ja jäljelle jää poltettu maa. Kuten todettua, tietenkään omia kielipelejään pelaavat kirkonmiehet saati riviuskovat eivät loogisesta uskontokritiikistä mielipiteitään muuta, mutta jos väittelyyn lähtiessään hyväksyy rationaalisuuden ja yleiset argumentaatiosäännöt, ei Enqvistille näillä areenoilla pärjää. Sen verran lukenut ja oppinut hän on. Suomalaisista ateismikriitikoista osansa saavat niin teologi Timo Eskola kuin skeptikoille tuttu filosofi-kasvatustieteilijä Tapio Puolimatka. Kummankin yritykset kristinuskon apologiaksi pahaa ateismia vastaan ovat olleet epätoivoisia. Uskovan ainoaksi turvapaikaksi jää fideismi: järki narikkaan.

Mikä tekee Enqvistin uusimmasta erityisen mielenkiintoisen on sen antropologinen lisämauste: professori on soluttautunut aivan tavallisten riviuskovien keskuuteen näiden tilaisuuksiin kirkossa, telttakokouksissa ja valtakunnansaleissa, oppiakseen paremmin ymmärtämään uskonnollisuuden luonnetta. Näin hänen uskontokritiikkinsä saavuttaa ennen näkemättömän katu-uskottavuuden; valitettavasti pelkästään ateistipiireissä, koska ihminen haluaa uskoa sen minkä haluaa eikä siihen juuri mikään lopulta voi vaikuttaa. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, siis uskossa ja halussa uskoa. Ja jos professorin vankat argumentit sekä purevat piikit teologeja ja riviuskovia harmittavat, kirjan voi toki aina jättää kesken.

Valtaoja puolestaan on hengaillut enemmän piispojen ja pappien porukoissa, jolloin hänen humaani ja suvaitsevainen uskontokritiikkinsä on ikään kuin ystävän lämmin ele rakkaalle viholliselle, joka ei oikeastaan ole edes vihollinen, paitsi tietenkin fundamentalistisissa muodoissaan. Valtaoja menee jopa niin pitkälle, että ymmärtää jonkin verran uskonnollista totuuskäsitystä. Agnostikolta tämä on melkoisen rohkea veto, ateistilta sitä ei todellakaan voisi odottaa. Enqvist ei tosin halua olla ateisti vaan uskonnoton, mutta kuitenkaan hän ei moista vaihtoehtoista totuutta suvaitse, ja se käy mainiosti ilmi hänen kirjastaan.

Olen tässä täysin jälkimmäisen professorin linjoilla. Jos tietorelativismille antaa pikkusormen, se vie yliopistokoulutetun finnifilosofinkin aivot. Enqvist myös vihjaa, että teologien spekulaatio uskonnollisesta ”totuudesta” on vain korkeammanasteista finnifilosofiaa.

Uskonto tietenkin edellyttää sitä, tietorelativismia, vaihtoehtoisia todellisuuskäsityksiä. Siksi se on uskontoa, ei tiedettä, saati tietoa. Uskovalle hänen uskontonsa on varmasti totta ja tuntuu totuudelta, mutta se on vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen tunteensa. Jos ja kun uskova tämän myöntää, kovapintaisinkin ateisti varmasti jättää hänen uskonsa rauhaan.

Valtaoja spekuloi kirjassaan muutenkin varsin rohkeasti kaukaisten maailmankaikkeuden kolkkien olentojen korkeammilla tietoisuuksilla ja jopa sillä, että maailmankaikkeus olisi tarkoituksella luonut itseään ymmärtävän olennon, ihmisen. Tässäkin käy ilmi, että Valtaoja on taipuvaisempi myötäilemään yleistä mielipidettä kuin terävämmin kynäilevä kollegansa.

Enqvist omaksuu uskontoon näennäisen etäisyyden sanomalla, ettei aihe kiinnosta häntä yhtään, ja sitten vähitellen, armotta, ampuu alas koko uskonnon mielekkyyden ja Jumala-käsityksen. Valtaoja taas jättää melkein kaikki mahdolliset, jo iät sitten loppuun kalutut takaportit Jumalalle astua agnostikon eteen. Uskovallehan Jumalan ei mitenkään itseään tarvitse todistaa, koska uskonto on uskonasia, ja usko käy todistuksesta.

Mutta kuten Enqvist teoksessaan osoittaa, uskovat vain ani harvoin jättävät Jumalansa ja uskontonsa sydämensä komeroon: uskonto tunkeutuu jatkuvasti tieteeseen ja politiikkaan ja siitä on lähes aina pelkästään haittaa. Uskonto on myös vallankäyttöä. Totta kai myös Valtaoja tunnustaa tämän ja ainakin Päivi Räsänen saa hänen verensä kiehumaan. Silti Valtaoja mielestäni olettaa, että uskonnollinen fundamentalismi olisi jotenkin harvinaisempaa kuin se on.

Olen lukenut suomalaisten piispojen, Valtaojan keskustelukumppanien, hyökkäyksiä tiedettä ja vaikkapa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, ja on selvää, että heidän käsityksensä ovat seurausta heidän uskonnostaan, heidän uskostaan pyhään kirjaansa. On määrittelykysymys, mitä pidetään fundamentalismina, mutta Valtaojakin näyttää myöntävän, että tieteen ja tasa-arvon vastaisuus on fundamentalismia.

Tulevaisuus

Molemmat tekijät pohtivat teostensa lopussa tulevaisuutta. Enqvist ennustaa, että kotimainen kansankirkkomme maallistuu edelleen ja konservatiivit, jotka nyt ovat vallassa, joutuvat taipumaan. Kun ihmisoikeudet yhteiskunnassa edistyvät, kirkon on pakko tulla perässä.

Valtaojan kirjan viimeinen luku on vielä maailmoja syleilevämpi ja oikein upea loppunousu. Siinä professori kartoittaa hengen korkeimpia huippuja, ihmisyyden perimmäistä olemusta, kaipuuta yli itsensä, tuolle puolen. Taide ja tiede ovat tarkastelun keskiössä.

Valtaoja näkee tulevaisuuden optimistisesti, kunhan ihmiset vain oppisivat sulattamaan kaiken saatavilla olevan tiedon viisaudeksi. Tässä tarvitaan tieteen ohella humaaniutta, joka edellyttää oppineisuutta, sivistystä ja eettisyyttä. Kasvaako ihmiskunta mahdollisuuksiensa rajoissa korkealle vai tuhoaako se olemassaololleen välttämättömät resurssit maapallolta?

Enqvistin arvion mukaan laskennalliset tieteet tulevat seuraavan sadan vuoden aikana lisäämään ymmärrystämme todellisuudesta niin dramaattisesti, että uskonnot tulevat lähes tarpeettomiksi: ”Uskon ja tiedon välisellä ei-kenenkään maalla laskennalliset tieteet ovat kuin murtoaalto, jonka jylyn voi tarkoin korvin erottaa. Kun kapuaa tieteen kukkulalle, sen vaahtopäisen seinämän voi nähdä vyörymässä horisontissa. Se on tsunami, joka tullessaan pyyhkäisee uskonnon ylitse” (s. 218).
Kumpikin professori korostaa uskonnosta riippumatonta hengellisyyttä ja Enqvist uskoo sillä olevan kirkolle markkinarakoa tulevaisuudessa. Evankelis-luterilaisen kirkon olemassaolo saattaa jopa riippua siitä.














14 April 2012

Avoin kirje oikeusministerille





Arvoisa oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.),


Kerrotte Kotimaa24 -internetlehdessä, että poikien ympärileikkauksesta on perusteltua säätää erillislaki. Haluatte suojella poikia, mutta suoraan sanoen en ymmärrä, miten heitä voi suojella asettamalla heidät uskonnon ja sukupuolen perusteella eriarvoiseen asemaan suhteessa muihin kansalaisiin. Lakien tulisi kaiketi olla kaikille samat.

Kerrotte haastattelussa, että ”poikien ympärileikkaus on maailmanlaajuinen ilmiö ja se on tavanomainen toimenpide useissa yhteisöissä joko uskontoon, kulttuuriin tai perinteisiin liittyvistä syistä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 30 prosenttia kaikista pojista ympärileikataan. Ei ole perusteltua, että Suomessa suhtauduttaisiin eri tavalla tähän ilmiöön kuin muualla maailmassa. Turvallisissa oloissa kulttuurisista ja uskonnollisista syistä suoritettu ympärileikkaus on hyväksyttävää, Suomessakin”.

Tämä perustelu on mielestäni outo. Jos muualla rikotaan ihmisoikeuksia ja asetetaan lapsi sukupuolen ja uskonnon perusteella eriarvoiseen asemaan kuin muut, se ei tarkoita, että Suomenkin pitäisi jatkaa tiettyihin uskontokuntiin syntyvien poikalasten epäoikeudenmukaista kohtelua.

Lisäksi on todettava, että maailmalla on muitakin länsimaisesta ihmisoikeuskatsannosta hyvinkin kyseenalaisia, ellei jopa pöyristyttäviä tapoja, jotka ovat valitettavan yleisiä. Islamilaisessa maailmassa esimerkiksi naisten oikeudet ovat usein heikolla tolalla, eikä kukaan perustele, että tästä pitäisi säätää Suomessa laki, joka oikeuttaisi naisten aseman polkemisen Suomessakin.

Arvoisa ministeri, haluatte Suomeen lain, jossa vanhemmalle annetaan uskonnon perusteella erioikeus pahoinpidellä (antaa lääkärin pahoinpidellä) poikalapsensa fyysisesti siten, että seurauksena on ruumiinvamma, josta on haittaa koko loppuelämän ajan. Mielestäni lakihanke on moraaliton ja ihmisyyden vastainen.

Kansalaisten enemmistön oikeuskäsitys poikkeaa Teidän oikeuskäsityksestänne. Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2008 Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia suomalaista vastustaa poikien ei-lääketieteellisiä ympärileikkauksia.


Nähdäkseni kansalaisten oikeuskäsitys on paremmalla tolalla kuin oikeusministerin. En ole aivan varma, onko järkevää tai yleensä humaania säätää laki, joka olisi näin jyrkässä ristiriidassa kansalaisten oikeustajun kanssa.

Kansalaisten oikeustaju on sitä paitsi linjassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja Suomen rikoslain sekä perustuslain kanssa. Teidän näkemyksenne puolestaan ei ole.

Sosiaali- ja terveysministeriö antaa internetsivullaan ohjeita tyttöjen ympärileikkauksista:

Sukuelinten silpominen on Suomessa rikos

Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimuksen ratifioineet maat (ml. Suomi) ovat sitoutuneet ympärileikkauksen poistamiseen. Sopimus velvoittaa myös muutoin turvaamaan lasten oikeudet. 



Lasten oikeudet ovat Suomessa samat niin suomalaisille kuin muista maista muuttaneille lapsille. Lapsen fyysinen koskemattomuus on turvattu erittäin voimakkaasti Suomen lainsäädännössä. 



Naisten ja tyttöjen sukuelinten silpominen on Suomessa rikoslain mukaan rangaistava teko. Ympärileikkaamisesta tai siinä avustamisesta voi saada teon törkeysasteesta riippuen usean vuoden vankeusrangaistuksen. Näin on silloinkin, jos Suomessa asuva henkilö viedään leikattavaksi ulkomaille. Myös yllyttäjäksi osoittautunut henkilö voidaan tuomita kuten tekijä, vaikka hän ei olisi osallistunut itse toimenpiteen toteuttamiseen. 



Henkilö, joka etukäteen tietää törkeän pahoinpitelyn olevan valmisteilla, on rangaistuksen uhalla velvollinen ilmoittamaan siitä etukäteen viranomaiselle ja siten ehkäisemään teon toteutuminen (rikoslain 15 luvun 10 §). Ilmoitus-velvollisuus ei koske läheistä. Se syrjäyttää kuitenkin salassapitovelvoitteet kuten myös lastensuojelulain 40 §:ssä säädetyn ilmoitusvelvollisuuden.

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön ja opettajien velvollisuus on puuttua tilanteisiin, joissa lapsen terveys ja kehitys ovat uhattuja. Lastensuojelulain mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön sekä tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen. Jos lapsen kasvuolot vaarantavat tai eivät turvaa hänen terveyttään ja kehitystään, viranomaisten on ryhdyttävä lastensuojelun toimenpiteisiin. Tyttölapsen suojelemiseksi on tilanteesta riippuen jopa mahdollista ottaa hänet huostaan pois vanhempien luota, jos häntä uhkaa tai hänelle on tehty ympärileikkaus.

Suomen laki naisten ja miesten tasa-arvosta puolestaan sanoo:

Viranomaisen velvollisuus edistää tasa-arvoa
Viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti sekä luoda ja vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan naisten ja miesten tasa-arvon edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa.
Erityisesti tulee muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät tasa-arvon toteutumista.

Suomen perustuslaki sanoo seuraavaa:

Perusoikeudet
Yhdenvertaisuus
Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.
Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.
Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.
Oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen
Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.
Ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.
Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Arvoisa oikeusministeri, lakihankkeenne on sekä perustus- että tasa-arvolain vastainen. Oikeusministerinä teidän pitäisi mielestäni olla selvillä Suomen laeista. Sosiaali- ja terveysministeriön sivulla mainittu erillislaki on jo sinänsä tasa-arvolain vastainen, koska tiettyjen uskontokuntien vanhemmille syntyvät pojat jätetään siinä täysin lainsuojattomaan asemaan.

Lakihankkeenne on myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastainen. YK:n lapsen oikeuksien sopimus sisältää seuraavat näkökohdat, jotka ovat ristiriidassa näkemystenne kanssa:

2 artikla

1 Sopimusvaltiot kunnioittavat ja takaavat tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille ilman minkäänlaista lapsen, hänen vanhempiensa tai muun laillisen huoltajansa rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen, vammaisuuteen, syntyperään tai muuhun seikkaan perustuvaa erottelua.

2 Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin toimiin varmistaakseen, että lasta suojellaan kaikenlaiselta syrjinnältä ja rangaistukselta, jotka perustuvat hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden perheenjäsentensä asemaan, toimintaan, mielipiteisiin tai vakaumuksiin.

14 artikla

1 Sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen.

2 Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhempien ja laillisten huoltajien oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa.

3 Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai vakaumustaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista säädetään laissa ja jotka ovat välttämättömiä yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden ja moraalin tai muiden ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

19 artikla

1 Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin, sosiaalisiin ja koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksikäytöltä, mukaanlukien seksuaalinen hyväksikäyttö, silloin kun hän on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa.

2 Tällaisten suojelutoimien tulisi tarvittaessa sisältää tehokkaita menetelmiä sosiaalisten ohjelmien perustamiseksi, joiden avulla lasta ja hänestä huolehtivia henkilöitä tuettaisiin, samoin kuin menetelmiä edellä kuvattujen lasten pahoinpitelytapausten ehkäisemiseksi, tunnistamiseksi, raportoimiseksi, käsiteltäväksi saattamiseksi, tutkimiseksi, hoitamiseksi ja jatkoseurannaksi sekä tarvittaessa oikeuslaitoksen asiaan puuttumiseksi.

24 artikla

1 Sopimusvaltiot tunnustavat, että lapsella on oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarkoitetuista palveluista. Sopimusvaltiot pyrkivät varmistamaan, ettei yksikään lapsi joudu luopumaan oikeudestaan nauttia tällaisista terveyspalveluista.

37 artikla

Sopimusvaltiot takaavat, että

a) lasta ei kiduteta, eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Arvoisa oikeusministeri, myös Lastensuojelun keskusliitto on kanssanne päinvastaisilla linjoilla. Kyseinen järjestö on kuitenkin, kuten jo nimestä voimme havaita, keskittynyt nimenomaan lasten suojelemiseen.

Lakihankkeenne rikkoisi eräisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin syntyvien lasten ihmisoikeuksia tavalla, joka on em. lakien ja ihmisoikeussopimusten vastainen.

Lastensuojelun keskusliiton asiaa koskevassa lausunnossa todetaan:

Vähemmistöjen suojelussa tulee erottaa toisistaan yhteisön traditiot ja vähemmistöihin kuuluvien yksilöiden oikeudet. Vähemmistöjen traditioiden nimissä ei saa loukata niihin kuuluvien yksilöiden henkilökohtaista koskemattomuutta eikä heidän oikeuksiaan.

Uhka vähemmistöihin kuuluvia yksilöitä kohtaan ei tule välttämättä enemmistön taholta, vaan jotkut etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen (riippumatta enemmistö- tai vähemmistöasemasta) omat tavat ovat haitallisia ja yksilöiden oikeuksia loukkaavia. (Näitä traditioita ovat kunniamurhat, lapsiavioliitot, ympärileikkaukset, ruumiillinen väkivalta, verikosto, väistämisvelvollisuus ja rajoitukset, jotka estävät vähemmistöihin kuuluvia lapsia ja nuoria osallistumasta ikätoveriensa elämään kuuluviin myönteisiin asioihin täysipainoisesti, kuten rajoitukset joihinkin urheilulajeihin osallistumisessa.) Kielteisiä traditioita on ollut ja on edelleen eurooppalaisten enemmistökansallisuuksienkin keskuudessa (tällä hetkellä käydään Euroopan neuvoston toimesta kampanjaa kuritusväkivaltaa vastaan[1] ).  Vähemmistölläkään ei voi olla oikeutta loukata omien jäsentensä keskeisiä oikeuksia.

Arvoisa oikeusministeri, edellä sanotun valossa Teidän tulisi mielestäni vakavasti harkita lakihankettanne uudestaan ja mikäli asiaa pohdittuanne ymmärrätte, kuten toivon, että ihmisoikeudet kuuluvat myös lapsille riippumatta heidän vanhempiensa uskonnosta tai lapsen sukupuolesta, teidän kannattaisi päinvastoin esittää lakihanketta, jossa poikien ympärileikkaus kriminalisoidaan samoin kuin tyttöjen kohdalla on jo tehty. Hyvin tuloksin. Tyttöjen ympärileikkaus on jo käytännössä kadonnut Suomesta. Laki siis vaikuttaa.

Arvoisa oikeusministeri, linkitän lopuksi videoon, jossa sairaalaolosuhteissa suoritetaan poikavauvalle ei-lääketieteellinen ympärileikkaus. Mikäli olette herkkä, en suosittele video katsomista, mutta silti toivon, että katsotte sen. Videosta huomaa, millaisen kohtelun puolesta olette antamassa joillekin vanhemmille oikeuden uskonnon ja sukupuolen perusteella vahingoittaa lapsiaan tavalla, josta on heille vakavaa fyysistä haittaa koko loppuelämän ajaksi.


Lisätietoa ja kannanottoja: