Ääri-islamilainen Hamas-järjestö on jälleen osoittanut, miten uskonnon nimissä harjoitettu kasvatus on itse asiassa indoktrinaatiota. Aiemmin Hamas on käyttänyt Mikki Hiirtä muistuttavaa Farfour-hahmoa vihan kylvämiseen ja nyt on vuorossa Assud-pupu.
Tämä pupu aikoo syödä pommipäisen Muhammadin piirtäneen Kurt Westergaardin. Nämä veikeät satuhahmot poikkeavat melkoisesti länsimaisista vastineistaan Väiski Vemmelsäärestä ja Mikki Hiirestä. Kyse on lopulta islamin ja sekularismin erosta. Uskonnollinen todellisuus on tarua julmempaa.
Tämä blogi sisältää ateismiin, uskonnollisuuteen, filosofiaan ja skeptisismiin liittyviä kirjoituksiani.
This blog contains my writings on atheism, religiosity, philosophy and skepticism.
27 February 2008
19 February 2008
Islamkritiikin ongelmat monikulttuurisessa yhteiskunnassa
Esitelmä Vapaa-ajattelijoiden liiton järjestämässä seminaarissa 16.2. 2008
Kolmion kärjissä keskustellaan hyvinkin ahkerasti samanmielisten keskuudessa, mutta keskustelu ei johda mihinkään. Keskustelu ei ole rakentavaa, dialogihakuista. Avoin keskustelukenttä on tyhjänä, lukuun ottamatta erästä tiettyä akatemiasta levinnyttä muotivirtausta. Mikä on postmodernin, ”punavihreän” kulttuuri- ja moraalirelativismin asema keskustelussa? Onko se jopa hallitsevassa roolissa? Eiköhän ole.
Dhimmiys on poliittista korrektiutta, joka itse asiassa pyrkii tukahduttamaan asiallisenkin islamkritiikin. Pahimmillaan tämä ilmeni Muhammad-pilakuvajupakan aikaan, kun Kaltio-lehdestä sensuroitiin Ville Rannan sarjakuva ja päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin. Tämä ”eksoottisen toiseuden suvaitseminen” on peräisin punavihreästä, akatemiassa alkaneesta muotivillityksestä, jossa kaikki paha saa alkunsa länsimaista ja kapitalismista. Valistuksen keskeisistä arvoista ollaan valmiit ”suvaitsevaisuuden” nimissä luopumaan. Tämä on Orwellin terminologian mukaan ns. siirrettyä nationalismia, jossa ulkoryhmä nähdään valossa, joka omaan sisäryhmään kohdistettuna tuomittaisiin jyrkäksi kansalliskiihkoksi.
Avoin keskustelukenttä ei siis kestä kriittistä tarkastelua, joten sille pitää tehdä jotakin. Punavihreä suvaitsevaisuusrelativismi kumoaa itsensä ja johtaa väistämättä totalitarismiin. Eli mikäli se on validi kanta, se ei enää ole relativistinen. Tämä pätee sekä kulttuuri- että moraalirelativismiin.
Kulttuureja voidaan toki vertailla ja niitä pitää vertailla. Ihmisoikeusnäkökulma on silti tärkein, mutta toisaalta harmittomat tavat lisäävät kulttuuridiversiteettiä. Samat asiat tuntuvat kuitenkin pahalta kaikissa kulttuureissa, esim. poliittinen vankeus, kidutus, sukupuolielinten silpominen sekä muukin ruumiillinen ja henkinen väkivalta, rasismi, syrjintä, epäoikeudenmukaisuus. Täytyy olla melkoinen saivartelijarelativisti, jos aikoo saada nämä vitsaukset näyttämään oikeutetuilta ihmisoikeusnäkökulmasta.
Filosofi Ilkka Niiniluoto onkin sattuvasti todennut, että käytännössä relativismista tulee aina absolutismia. Varsin usein relativismi on silkkaa moraalittomuutta.
Vääränlainen ”suvaitsevaisuus” on itse asiassa pelkoa – Marvin F. Zayedin kuvaaman pelon kulttuurin ilmentymä. Vihreiden periaateohjelmassa on erinomainen linjaus oikean- ja vääränlaisesta suvaitsevaisuudesta, mutta rohkeutta soveltaa oikeanlaista suvaitsevaisuutta käytännössä näyttäisi puolueen aktiiveilta pitkälti puuttuvan.
"Hyvässä yhteiskunnassa jokainen voi valita vapaasti maailmankatsomuksensa. Yksilönvapaudet ja yhdenvertaisuus toteutuvat parhaiten toimivassa monikulttuurisessa ja suvaitsevassa yhteisössä. Erilaisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen vapauttaa koko yhteiskunnan. Niin julkisten instituutioiden kuin työelämänkin on oltava tasavertaisesti avoinna erilaisille kulttuureille, uskonnoille ja uskonnottomille. Suomeen muualta muuttaneiden ja kotimaisten vähemmistöjen kulttuurit ja uskontojen moninaisuus rikastuttavat paikallisia perinteitä ja tulevat osaksi suomalaista kulttuuria. Ihmisten pyrkimyksiä toteuttaa itseään osana laajempaa yhteisöä on tuettava. Maailmankatsomuksen ja uskonnon vapautta on puolustettava, monikulttuurisessa yhteiskunnassa valtion tulee kohdella kaikkia uskonnollisia yhteisöjä tasaveroisesti ja valtion erityissuhde kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan on lopetettava. Kuitenkaan väärän suvaitsevaisuuden nimissä ei tule hyväksyä ihmisoikeuksien loukkaamista, ja kaikilta tulee vaatia yhtäläistä muiden arvostamista."
Globaalin etiikan kannattajien on vaikeaa tai mahdoton hyväksyä moraalittomuutta, kiihkonationalismia ja uskonnollista fundamentalismia. Nationalismi voi olla kulttuurirelativistista kuten akateeminen, punavihreä postmodernismi tai avoimesti valkoisen rodun asialla. Myös islamilainen fundamentalismi voi hyväksyä kulttuurirelativismin strategisena lähtötilanteena, mutta tavoitteena on länsimaalaisten ”intellektuellien” siedätyshoito tribalististen käytäntöjen suvaitsemiseen, kuten Iivi Masso seminaarissa esitti. Seuraava lainaus on www.ummah.com -sivustolta:
"… it would be foolish to deny that the prospects for American acceptance of such institutions as stoning, or flogging or amputation are virtually nil, at least for the foreseeable future".
"The second thing to keep in mind is that notions of what is cruel and unusual, of what is barbaric, of what is draconian (which is the real basis upon which America rejects these punishments) are a function of culture, not law. It is only through changes in American culture that American attitudes towards such things are likely to change."
Yleisesti voidaan todeta, että kiihkopunavihreys, -nationalismi ja –islamismi muistuttavat toisiaan hyvin paljon.
Islamilainen fundamentalismi muistuttaa oman ryhmän ylivaltaa avoimesti ajavaa nationalismin muotoa, molemmat ovat laajennettua tribalismia, joka on Homo sapiens –lajille evolutiivisesti kehittyneen sisä-ulkoryhmäjaon ilmentymä. Se on kuitenkin hyvin joustava; muslimiksi kääntyvästä tulee heti osa sisäryhmää, ”meitä”. Samoin nationalistiksi voi ”kääntyä”, paitsi ”rotutietoiseen” nationalismiin jos ei kyseiseen rotuun kuulu. Rotuaan ei voi vaihtaa, paitsi Michael Jackson. Punavihreä ”suvaitsevaisuus” on usein käänteistä rasismia tai piilorasismia. Siihen voidaan kääntyä ja siitä voidaan kääntyä mm. kiihkonationalistiksi. Ääripäästä toiseen – ympäri käydään, yhteen tullaan.
Miten avointa keskustelukenttää saisi paremmin hyödynnettyä? Pitäisi päästä eroon helpoista leimakirveistä ja relativismista. Islamkritiikkiä voi esittää monesta näkökulmasta, mutta vallitsevassa ilmapiirissä kaikki kritiikki herkästi leimataan suvaitsemattomuudeksi, ksenofobiaksi tai jopa rasismiksi.
Muslimifundamentalismi ei edes pyri rakentavaan dialogiin, se on selkeästi yhtä epädemokraattista ja suvaitsematonta kuin kiihkonationalismi tai punavihreys. Mutta mikäli nationalistit esittävät asiansa hyvin perustelluin argumentein, on tietenkin epäoikeudenmukaista sulkea heidät ulos keskustelusta.
”Suvaitsevaisten” pitäisi oppia kuuntelemaan myös maltillisia nationalisteja, koska muuten on vaarana, että kiihkonationalismi kasvattaa suosiotaan. Punavihreys on usein yhtä suvaitsematonta kuin muslimifundamentalismi ja kiihkonationalismi.
Onko liberaali rationaalisuus vahvempaa kuin lajityypillinen tribalismi, jota sekä punavihreä elitismi (”asfalttiviidakon intiaanit”, jotka tyhjentävät citymaastureiden renkaita ja ”kulttuurittomasta kulttuurista” kirjoittavat dhimmirelativisti-”intellektuellit” kuten Jukka Relander), kiihkonationalismi että muslimifundamentalismi hyödyntävät? Miten liberaali demokratia voi puolustautua niiltä, jotka pyrkivät käyttämään sen heikkouksia hyväkseen? Onko globaalin etiikan tavoittelu utopismia? Entä onko ääripessimistinen maahanmuuton vastustaminen utopismia?
Keskeisiä aiheita islamkeskustelussa ovat mm. uskonnonvapaus, suvaitsevaisuus ja ”toiseuden” kunnioittaminen. Toisaalta islamkriitikoille lätkäistään varsin herkästi rasismi- ja islamofobileima. Muhammad-pilakuvat osoittivat, että islamkritiikki aiheuttaa täysin kohtuuttomia reaktioita muslimimaailmassa. Tästä ovat todisteena piirtäjien saamat tappouhkaukset.
Poliittisen islamin vastavoimaksi on Euroopassa noussut oikeistopopulismi: Pim Fortuyn (k. 2002, eläinoikeusaktivisti Volkert van der Graafin murhaamana – osoitus punavihreästä “suvaitsevaisuudesta"!), Geert Wilders, Ayaan Hirsi Ali, Theo van Gogh (k. 2004).
Äärioikeistolaisiako? Oikeistopopulistejako? Pim Fortuyn kieltäytyi omaksumasta ”äärioikeistolais” –leimaa. Hyvä vertailukohde näille valistuksen arvojen puolustajille on Muhammad-pilakuvat ja Suomen poliittisen johdon nöyryyttävä islamin kumartaminen, jota silloin ulkoministerinä toiminut Tuomioja Skepsiksen 20-vuotisjuhlapuheessaan kertoi häpeävänsä. Samaa itsesensuuria harrasti ja harrastaa edelleen punavihreä "suvaitsevaisto".
Ayaan Hirsi Ali kieltäytyy kuitenkin asettumasta valmiiksi miellettyyn ”toiseuden” asemaan eli luopuu ”suvaitsemista” edellyttävästä mielikuvasta. Ja kuinka ollakaan, Hirsi Ali joutuu punavihreiden sylkykupiksi ja itse asiassa rasistisen solvauksen uhriksi (ei osaa ajatella omilla aivoillaan jne.). Käänteinen rasismi/piilorasismi. Onko Hirsi Ali ”äärioikeistolainen”? Jos on, miksi?
Vallitseeko länsimaissa todellinen uskontokritiikin vapaus? Kun otetaan tarkasteluun Hirsi Ali ateistina (islamista vapaa-ajattelijaksi kääntynyt), niin voidaan perustellusti kysyä, miksi ”suvaitsevaisto” ei halua kuunnella ihmisoikeusaktivistia, joka puolustaa naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia islamissa.
Irshad Manji: muslimi, liberaali, homoseksuaali. Onko Manji ”suvaitsevaiston” unelma – vai painajainen? Manji ei mitenkään asetu ”suvaitsemista” edellyttävään mielikuvaan. Voiko Manji muslimina kritisoida islamia syyllistymättä islamin häpäisemiseen/halventamiseen? Onko Manji siis "äärioikeistolainen"? Jos on, miksi?
Faith Without Fear -dokumenttielokuva: Manjin tarkoituksena on osoittaa radikaalin islamreformin välttämättömyys. Mutta miksei Suomen ”suvaitsevaisto” halua lähteä Manjin mukaan? European Foundation For Democracy ja Ranskan päätös suojella ex-muslimi- ja muslimitoisinajattelijoita. Oikea suunta Euroopalle!
Hollantilainen, ex-liberaali Geert Wilders esimerkkinä äärioikeistolaiseksi leimaamisesta (mm. Helsingin Sanomat ja BBC).
Mitkä ovat argumentit Wilderisin äärioikeistolaisuuden puolesta? Onko niitä? Mitä sitten, jos ja kun Euroopassa nousee aito fasistinen liike? Miksi sitä pitäisi kutsua? Ääri-äärioikeistolaisuudeksi? Oikeastaan perinteinen oikeisto-vasemmisto –jako on menettänyt merkityksensä ja voidaan jopa kärjistäen sanoa, että vasemmisto tukee nykyään konservatiivisia elementtejä kuten muslimifundamentalismia ja oikeisto, valtion ennakkosensuuria kannattavaa Jari Viléniä (Kok.) lukuun ottamatta, on edistyksellistä perinteisen vasemmistolaisuuden merkityksessä.
Orwellilaisuuteen tai suomalaisittain viléniläisyyteen me emme voi alistua. Monikulttuurisuus ei voi olla totalitarismia. Toimiva monikulttuurisuus edellyttää onnistunutta kotouttamista. Hirsi Ali ja Manji ovat loistavia esimerkkejä toimivasta monikulttuurisuudesta.
Kaikkia osapuolia on kuunneltava ja keskustelukenttää hyödynnettävä maksimaalisesti. Keskustelu pitää käydä toista osapuolta kunnioittaen, mutta liiallinen vieraskoreus johtaa käänteiseen rasismiin ja moraalirelativismiin.
Tärkeintä islamin vaarallisten muotojen hillitsemisessä on islamtietouden levittäminen, kotouttaminen ja kasvatus. Erittäin keskeinen on kodin ja koulun suhde. Vaikea kysymys on, kuinka radikaalisti uskonnolliseen indoktrinaatioon pitäisi/voidaan puuttua.
Islamin uhasta on hiljattain kirjoittanut Lee Harris erittäin mielenkiintoisessa teoksessaan The Suicide of Reason - Radical Islam's Threat to the West. Kirjoittaja syyllistyy ehkä liialliseen yksinkertaistamiseen, mutta hänen perusteesinsä on melko vakuuttava. Tiivistettynä Harrisin sanoma on se, että muslimikulttuurissa pitkälti ihannoidaan fanaattisuutta, kun taas länsimaisessa kulttuurissa sitä paheksutaan. Tämä aiheuttaa sen, että fanaattisempi osapuoli pääsee väistämättä voitolle. Mutta jos ja kun länsimaissa tiedostamme tämän seikan, voimme estää "järjen itsemurhan" ja pelastaa liberaalin demokratian.
Kolmion kärjissä keskustellaan hyvinkin ahkerasti samanmielisten keskuudessa, mutta keskustelu ei johda mihinkään. Keskustelu ei ole rakentavaa, dialogihakuista. Avoin keskustelukenttä on tyhjänä, lukuun ottamatta erästä tiettyä akatemiasta levinnyttä muotivirtausta. Mikä on postmodernin, ”punavihreän” kulttuuri- ja moraalirelativismin asema keskustelussa? Onko se jopa hallitsevassa roolissa? Eiköhän ole.
Dhimmiys on poliittista korrektiutta, joka itse asiassa pyrkii tukahduttamaan asiallisenkin islamkritiikin. Pahimmillaan tämä ilmeni Muhammad-pilakuvajupakan aikaan, kun Kaltio-lehdestä sensuroitiin Ville Rannan sarjakuva ja päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin. Tämä ”eksoottisen toiseuden suvaitseminen” on peräisin punavihreästä, akatemiassa alkaneesta muotivillityksestä, jossa kaikki paha saa alkunsa länsimaista ja kapitalismista. Valistuksen keskeisistä arvoista ollaan valmiit ”suvaitsevaisuuden” nimissä luopumaan. Tämä on Orwellin terminologian mukaan ns. siirrettyä nationalismia, jossa ulkoryhmä nähdään valossa, joka omaan sisäryhmään kohdistettuna tuomittaisiin jyrkäksi kansalliskiihkoksi.
Avoin keskustelukenttä ei siis kestä kriittistä tarkastelua, joten sille pitää tehdä jotakin. Punavihreä suvaitsevaisuusrelativismi kumoaa itsensä ja johtaa väistämättä totalitarismiin. Eli mikäli se on validi kanta, se ei enää ole relativistinen. Tämä pätee sekä kulttuuri- että moraalirelativismiin.
Kulttuureja voidaan toki vertailla ja niitä pitää vertailla. Ihmisoikeusnäkökulma on silti tärkein, mutta toisaalta harmittomat tavat lisäävät kulttuuridiversiteettiä. Samat asiat tuntuvat kuitenkin pahalta kaikissa kulttuureissa, esim. poliittinen vankeus, kidutus, sukupuolielinten silpominen sekä muukin ruumiillinen ja henkinen väkivalta, rasismi, syrjintä, epäoikeudenmukaisuus. Täytyy olla melkoinen saivartelijarelativisti, jos aikoo saada nämä vitsaukset näyttämään oikeutetuilta ihmisoikeusnäkökulmasta.
Filosofi Ilkka Niiniluoto onkin sattuvasti todennut, että käytännössä relativismista tulee aina absolutismia. Varsin usein relativismi on silkkaa moraalittomuutta.
Vääränlainen ”suvaitsevaisuus” on itse asiassa pelkoa – Marvin F. Zayedin kuvaaman pelon kulttuurin ilmentymä. Vihreiden periaateohjelmassa on erinomainen linjaus oikean- ja vääränlaisesta suvaitsevaisuudesta, mutta rohkeutta soveltaa oikeanlaista suvaitsevaisuutta käytännössä näyttäisi puolueen aktiiveilta pitkälti puuttuvan.
"Hyvässä yhteiskunnassa jokainen voi valita vapaasti maailmankatsomuksensa. Yksilönvapaudet ja yhdenvertaisuus toteutuvat parhaiten toimivassa monikulttuurisessa ja suvaitsevassa yhteisössä. Erilaisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen vapauttaa koko yhteiskunnan. Niin julkisten instituutioiden kuin työelämänkin on oltava tasavertaisesti avoinna erilaisille kulttuureille, uskonnoille ja uskonnottomille. Suomeen muualta muuttaneiden ja kotimaisten vähemmistöjen kulttuurit ja uskontojen moninaisuus rikastuttavat paikallisia perinteitä ja tulevat osaksi suomalaista kulttuuria. Ihmisten pyrkimyksiä toteuttaa itseään osana laajempaa yhteisöä on tuettava. Maailmankatsomuksen ja uskonnon vapautta on puolustettava, monikulttuurisessa yhteiskunnassa valtion tulee kohdella kaikkia uskonnollisia yhteisöjä tasaveroisesti ja valtion erityissuhde kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan on lopetettava. Kuitenkaan väärän suvaitsevaisuuden nimissä ei tule hyväksyä ihmisoikeuksien loukkaamista, ja kaikilta tulee vaatia yhtäläistä muiden arvostamista."
Globaalin etiikan kannattajien on vaikeaa tai mahdoton hyväksyä moraalittomuutta, kiihkonationalismia ja uskonnollista fundamentalismia. Nationalismi voi olla kulttuurirelativistista kuten akateeminen, punavihreä postmodernismi tai avoimesti valkoisen rodun asialla. Myös islamilainen fundamentalismi voi hyväksyä kulttuurirelativismin strategisena lähtötilanteena, mutta tavoitteena on länsimaalaisten ”intellektuellien” siedätyshoito tribalististen käytäntöjen suvaitsemiseen, kuten Iivi Masso seminaarissa esitti. Seuraava lainaus on www.ummah.com -sivustolta:
"… it would be foolish to deny that the prospects for American acceptance of such institutions as stoning, or flogging or amputation are virtually nil, at least for the foreseeable future".
"The second thing to keep in mind is that notions of what is cruel and unusual, of what is barbaric, of what is draconian (which is the real basis upon which America rejects these punishments) are a function of culture, not law. It is only through changes in American culture that American attitudes towards such things are likely to change."
Yleisesti voidaan todeta, että kiihkopunavihreys, -nationalismi ja –islamismi muistuttavat toisiaan hyvin paljon.
Islamilainen fundamentalismi muistuttaa oman ryhmän ylivaltaa avoimesti ajavaa nationalismin muotoa, molemmat ovat laajennettua tribalismia, joka on Homo sapiens –lajille evolutiivisesti kehittyneen sisä-ulkoryhmäjaon ilmentymä. Se on kuitenkin hyvin joustava; muslimiksi kääntyvästä tulee heti osa sisäryhmää, ”meitä”. Samoin nationalistiksi voi ”kääntyä”, paitsi ”rotutietoiseen” nationalismiin jos ei kyseiseen rotuun kuulu. Rotuaan ei voi vaihtaa, paitsi Michael Jackson. Punavihreä ”suvaitsevaisuus” on usein käänteistä rasismia tai piilorasismia. Siihen voidaan kääntyä ja siitä voidaan kääntyä mm. kiihkonationalistiksi. Ääripäästä toiseen – ympäri käydään, yhteen tullaan.
Miten avointa keskustelukenttää saisi paremmin hyödynnettyä? Pitäisi päästä eroon helpoista leimakirveistä ja relativismista. Islamkritiikkiä voi esittää monesta näkökulmasta, mutta vallitsevassa ilmapiirissä kaikki kritiikki herkästi leimataan suvaitsemattomuudeksi, ksenofobiaksi tai jopa rasismiksi.
Muslimifundamentalismi ei edes pyri rakentavaan dialogiin, se on selkeästi yhtä epädemokraattista ja suvaitsematonta kuin kiihkonationalismi tai punavihreys. Mutta mikäli nationalistit esittävät asiansa hyvin perustelluin argumentein, on tietenkin epäoikeudenmukaista sulkea heidät ulos keskustelusta.
”Suvaitsevaisten” pitäisi oppia kuuntelemaan myös maltillisia nationalisteja, koska muuten on vaarana, että kiihkonationalismi kasvattaa suosiotaan. Punavihreys on usein yhtä suvaitsematonta kuin muslimifundamentalismi ja kiihkonationalismi.
Onko liberaali rationaalisuus vahvempaa kuin lajityypillinen tribalismi, jota sekä punavihreä elitismi (”asfalttiviidakon intiaanit”, jotka tyhjentävät citymaastureiden renkaita ja ”kulttuurittomasta kulttuurista” kirjoittavat dhimmirelativisti-”intellektuellit” kuten Jukka Relander), kiihkonationalismi että muslimifundamentalismi hyödyntävät? Miten liberaali demokratia voi puolustautua niiltä, jotka pyrkivät käyttämään sen heikkouksia hyväkseen? Onko globaalin etiikan tavoittelu utopismia? Entä onko ääripessimistinen maahanmuuton vastustaminen utopismia?
Keskeisiä aiheita islamkeskustelussa ovat mm. uskonnonvapaus, suvaitsevaisuus ja ”toiseuden” kunnioittaminen. Toisaalta islamkriitikoille lätkäistään varsin herkästi rasismi- ja islamofobileima. Muhammad-pilakuvat osoittivat, että islamkritiikki aiheuttaa täysin kohtuuttomia reaktioita muslimimaailmassa. Tästä ovat todisteena piirtäjien saamat tappouhkaukset.
Poliittisen islamin vastavoimaksi on Euroopassa noussut oikeistopopulismi: Pim Fortuyn (k. 2002, eläinoikeusaktivisti Volkert van der Graafin murhaamana – osoitus punavihreästä “suvaitsevaisuudesta"!), Geert Wilders, Ayaan Hirsi Ali, Theo van Gogh (k. 2004).
Äärioikeistolaisiako? Oikeistopopulistejako? Pim Fortuyn kieltäytyi omaksumasta ”äärioikeistolais” –leimaa. Hyvä vertailukohde näille valistuksen arvojen puolustajille on Muhammad-pilakuvat ja Suomen poliittisen johdon nöyryyttävä islamin kumartaminen, jota silloin ulkoministerinä toiminut Tuomioja Skepsiksen 20-vuotisjuhlapuheessaan kertoi häpeävänsä. Samaa itsesensuuria harrasti ja harrastaa edelleen punavihreä "suvaitsevaisto".
Ayaan Hirsi Ali kieltäytyy kuitenkin asettumasta valmiiksi miellettyyn ”toiseuden” asemaan eli luopuu ”suvaitsemista” edellyttävästä mielikuvasta. Ja kuinka ollakaan, Hirsi Ali joutuu punavihreiden sylkykupiksi ja itse asiassa rasistisen solvauksen uhriksi (ei osaa ajatella omilla aivoillaan jne.). Käänteinen rasismi/piilorasismi. Onko Hirsi Ali ”äärioikeistolainen”? Jos on, miksi?
Vallitseeko länsimaissa todellinen uskontokritiikin vapaus? Kun otetaan tarkasteluun Hirsi Ali ateistina (islamista vapaa-ajattelijaksi kääntynyt), niin voidaan perustellusti kysyä, miksi ”suvaitsevaisto” ei halua kuunnella ihmisoikeusaktivistia, joka puolustaa naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia islamissa.
Irshad Manji: muslimi, liberaali, homoseksuaali. Onko Manji ”suvaitsevaiston” unelma – vai painajainen? Manji ei mitenkään asetu ”suvaitsemista” edellyttävään mielikuvaan. Voiko Manji muslimina kritisoida islamia syyllistymättä islamin häpäisemiseen/halventamiseen? Onko Manji siis "äärioikeistolainen"? Jos on, miksi?
Faith Without Fear -dokumenttielokuva: Manjin tarkoituksena on osoittaa radikaalin islamreformin välttämättömyys. Mutta miksei Suomen ”suvaitsevaisto” halua lähteä Manjin mukaan? European Foundation For Democracy ja Ranskan päätös suojella ex-muslimi- ja muslimitoisinajattelijoita. Oikea suunta Euroopalle!
Hollantilainen, ex-liberaali Geert Wilders esimerkkinä äärioikeistolaiseksi leimaamisesta (mm. Helsingin Sanomat ja BBC).
Mitkä ovat argumentit Wilderisin äärioikeistolaisuuden puolesta? Onko niitä? Mitä sitten, jos ja kun Euroopassa nousee aito fasistinen liike? Miksi sitä pitäisi kutsua? Ääri-äärioikeistolaisuudeksi? Oikeastaan perinteinen oikeisto-vasemmisto –jako on menettänyt merkityksensä ja voidaan jopa kärjistäen sanoa, että vasemmisto tukee nykyään konservatiivisia elementtejä kuten muslimifundamentalismia ja oikeisto, valtion ennakkosensuuria kannattavaa Jari Viléniä (Kok.) lukuun ottamatta, on edistyksellistä perinteisen vasemmistolaisuuden merkityksessä.
Orwellilaisuuteen tai suomalaisittain viléniläisyyteen me emme voi alistua. Monikulttuurisuus ei voi olla totalitarismia. Toimiva monikulttuurisuus edellyttää onnistunutta kotouttamista. Hirsi Ali ja Manji ovat loistavia esimerkkejä toimivasta monikulttuurisuudesta.
Kaikkia osapuolia on kuunneltava ja keskustelukenttää hyödynnettävä maksimaalisesti. Keskustelu pitää käydä toista osapuolta kunnioittaen, mutta liiallinen vieraskoreus johtaa käänteiseen rasismiin ja moraalirelativismiin.
Tärkeintä islamin vaarallisten muotojen hillitsemisessä on islamtietouden levittäminen, kotouttaminen ja kasvatus. Erittäin keskeinen on kodin ja koulun suhde. Vaikea kysymys on, kuinka radikaalisti uskonnolliseen indoktrinaatioon pitäisi/voidaan puuttua.
Islamin uhasta on hiljattain kirjoittanut Lee Harris erittäin mielenkiintoisessa teoksessaan The Suicide of Reason - Radical Islam's Threat to the West. Kirjoittaja syyllistyy ehkä liialliseen yksinkertaistamiseen, mutta hänen perusteesinsä on melko vakuuttava. Tiivistettynä Harrisin sanoma on se, että muslimikulttuurissa pitkälti ihannoidaan fanaattisuutta, kun taas länsimaisessa kulttuurissa sitä paheksutaan. Tämä aiheuttaa sen, että fanaattisempi osapuoli pääsee väistämättä voitolle. Mutta jos ja kun länsimaissa tiedostamme tämän seikan, voimme estää "järjen itsemurhan" ja pelastaa liberaalin demokratian.
16 February 2008
Jumalat loisivat aivoissa
(Vapaa Ajattelija 1/2008)
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin alunperin vuonna 2001 ilmestynyt teos Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe, WSOY 2007) on tervetullut lisä aiemmin suomennettuun uskontokriittiseen kirjallisuuteen. Boyerin lähestymistapa ei varsinaisesti ole uskontokriittinen vaan tieteellinen - vieläpä monitieteinen. Silti kirjan luettuaan ei voi kuin hämmästellä ihmismielen sisäsyntyistä taipumusta keksiä jumalia ja muita henkiolentoja lähes tyhjästä. Kaikkihan tietävät, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Ainakin minä olen kirjan luettuani entistä uskontokriittisempi.
Johdannon teokseen on kirjoittanut kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen. Hän lupailee lukijalle älyllisesti leppoisan tunnelmallista matkaa Boyerin tekstin parissa ja pitää lupauksensa. Boyer kirjoittaa vaikeasta ja kiehtovasta aiheesta selkeästi ja huumoriakin on sopivasti mukana. Tiina Arppen suomennos on kauttaaltaan erinomaista jälkeä.
Boyerin lähestymistapa uskontojen tutkimiseen on monitieteinen, mutta pääroolissa ovat nykyaikainen kognitiotiede ja evoluutiopsykologia. Nämä tieteenalat ovat viime vuosina osoittautuneet todella hedelmällisiksi uskontojen tieteellisessä selittämisessä ja vaikkei Boyerin selitys suinkaan ole lopullinen, on se joka tapauksessa siinä mielessä lopullinen, ettei sen jälkeen kenenkään enää soisi epäilevän sitä, mistä jumalat ovat kotoisin.
Väärinkäsityksistä eroon
Boyer kirjoittaa (s. 25), miten ”uskonnon alkuperän selitykset ovat skenaarioita. Kukin niistä kuvaa tapahtumasarjan, joka tapahtuu joko ihmisten mielessä tai heidän yhteiskunnassaan, toisinaan pitkien ajanjaksojen aikana, päätyäkseen lopulta uskontona sellaisena kuin me sen tunnemme. Nämä kertomukset voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia.” Tarinoiden edetessä ihmiset näet unohtavat tarkistaa, ”onko kukin kohtaus todella tapahtunut niin kuin tarina sen kuvaa.”
Tekijän mielestä tarina ilmiön selittämisen asemesta usein johtaa meidät umpikujaan, ”vaikka kiinnostavampi ja helpompi tie voi löytyä aivan vierestä.” Näin on asian laita myös uskontojen selittämisessä.
Boyer kritisoi teorioita uskonnon alkuperästä, mikäli ne ovat vaikkapa seuraavanlaisia: ”ihmismieli janoaa selityksiä; ihmissielu kaipaa lohdutusta; inhimillinen yhteiskunta tarvitsee järjestystä; ihmisen järki on altis harhakuvitelmille” (s. 19). Kaikki nämä selitykset vaikuttavat ensisilmäyksellä uskottavilla, mutta tarkemmin ajatellen mikään niistä ei pidä paikkaansa. Todellinen selitys piilee jossain aivan muualla.
Uskonto ei ole järjen puutetta
Vastoin usein kuultua selitystä, uskonto ei ole järjen tai ajattelun puutetta. Boyer kritisoi erittäin terävästi tällaista ”pitkää ja kunnianarvoisaa” skenaariota edustavaa perinnettä.
Uskonnoissa on kuitenkin jotain, joka saa ne välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ideoiden siirrosta, biologi Richard Dawkinsin lanseeraamasta ”memetiikasta”. Eli jotkut ”meemit” tarttuvat ihmisaivoihin muita herkemmin ja Boyerin teos käsittelee juuri tätä. Mikä tekee uskonnollisista ideoista sellaisia, että ne kiehtovat meitä ja jäävät eloon kulttuuristen ideoiden olemassaolokamppailussa?
Tekijä ottaa tarkasteluun ”antropologisen työkalupakin numero 1: kulttuuri ja ’meemit’” (s. 49). Tässä osiossa hän myös aiheellisesti kritisoi Dawkinsin meemi-geeni –rinnastusta:
”jos kulttuurin siirtymistä tutkii tarkemmin, lopputulos ei millään tavoin muistuta meemien monistumista äärettömiin identtisinä. Täysin päinvastoin, siirtymisprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia” (s. 53).
Boyer osoittaa, että ”inhimillisen viestinnän saralla onnistunut tiedonsiirto edellyttää sekä työstämistä että vääristymistä” (s. 55). Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan sitä, miksi jotkin ajatukset ja ideat säilyvät ihmismielessä melko samanlaisena, työstämisestä ja vääristymisestä huolimatta. Tässä yhteydessä hän kirjoittaa ajatusten ”hyvyydestä” niiden eloonjäämismielessä.
Ihmismieli ei suinkaan ole tyhjä taulu, johon voisi upottaa mitä tahansa. Nykyaikainen kognitiotiede on osoittanut, että mieli päinvastoin sisältää lukuisia sisäsyntyisiä eli ns. kovakoodattuja valmiuksia omaksua käsitteitä ja käsitteellisiä skeemoja. Muokkaus puolestaan edellyttää inferenssejä eli päätelmiä. Boyer kirjoittaa:
”Vaikka aivot vääristävät ja muovaavat jatkuvasti kulttuurista ainesta uudelleen, ihmismieli ei silti ole satunnaisten mielleyhtymien sekasotku. Siihen sisältyy mentaalisia taipumuksia, jotka ohjaavat sitä järjestämään käsitteellisen aineksen tietyllä tavalla pikemmin kuin jollakin toisella” (s. 58).
Tämä osio kirjasta on erittäin mielenkiintoinen, koska se paljastaa olennaisia seikkoja ihmismielen synnynnäisistä ominaisuuksista. Jo hyvin pienet lapset osaavat intuitiivisesti päätellä yksittäistapauksista yleiseen ja ilman myötäsyntyisiä mielenvalmiuksia tätä on mahdoton selittää.
Evoluutiopsykologia
Uskontojen tieteellisen selittämisen työkalupakkiin kuuluu myös evoluutiopsykologia, jonka avulla mainittujen mielenominaisuuksien evoluutiohistoria voidaan selvittää. Ihmiset jakavat oliot intuitiivisesti ontologisiin kategorioihin, kuten luonnonesineisiin, kasveihin, eläimiin, henkilöihin ja artefakteihin.
Ihmiselle on niin itsestään selvää jakaa asiat automaattisesti eri ontologisiin kategorioihin, että on suorastaan outoa, miten vasta viime vuosikymmeninä tähän on alettu kiinnittää tieteellistä huomiota. Kun tätä tarkastellaan evoluution näkökulmasta, selviää, että jako on evoluutioympäristössä edistänyt ihmisen eloonjäämistä ja lisääntymistä.
Liikkuva petoeläin on ollut pakko havaita ja tunnistaa salamannopeasti, muuten on käynyt huonosti. Myöskään artefaktia eli ihmisen valmistamaa esinettä ei ole kannattanut pelätä kuten vaikkapa leijonaa, ellei se sitten ole ollut ase. Kasvit on pitänyt oppia tunnistamaan, koska joukossa on myrkyllisiä ja jopa tappavia lajeja. Henkilöt on syytä tunnistaa, jotta muistaa, mitä he ovat tehneet ja ovatko he kenties sinulle velkaa. Tai sinä heille.
Evoluutiopsykologian ympärillä on käyty kiistaa siitä, muodostuuko ihmismieli moduuleista, eri sopeutumisongelmia ratkaisemaan kehittyneistä evolutiivisista adaptaatioista. Boyer osoittaa teoksessaan, että aivoissa todellakin on erilaisia neuronijärjestelmiä, jotka huolehtivat eri tehtävistä.
Kehityspsykologia
Tekijä kirjoittaa, miten ”kaikkein kiehtovimmat esimerkit mielen tietosanakirjasta – tai täsmällisemmin ilmaistuna niistä järjestelmistä, jotka muodostavat meistä ensyklopedialta näyttävän kokonaisuuden – ovat peräisin kehityspsykologiasta. Tämä ei ole sattumaa. Lasten tutkiminen herättää kaikkein perustavimpia filosofisia kysymyksiä: mistä tieto on peräisin? Kuinka on mahdollista oppia mitään? ...” (s. 127).
On kiehtovaa lukea, miten pikkulapsi intuitiivisesti ymmärtää, että jos yhden krokotiilin sisältä löytyy elimiä, luita ja lihaksia, löytyy niitä kaikkien krokotiilien sisältä. Tätä ei tarvitse lapselle erikseen opettaa. Samoin lapsi ymmärtää, että jos yksi kissa synnyttää eläviä poikasia, synnyttävät niitä kaikki muutkin (naaras)kissat.
Boyer kertoo myös, miten ”pikkuvauvat alkavat melkein heti syntymänsä jälkeen suhtautua kasvoihin aivan erityslaatuisena visuaalisena ärsykkeenä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että he havaitsisivat eron kasvojen ja muiden ympäristönsä objektien välillä. He kiinnittävät myös paljon enemmän huomiota kasvojen välisiin eroihin kuin muiden visuaalisten ärsykkeiden eroihin” (s. 131).
Vauva siis ”muodostaa nopeasti eräänlaisen tietokannan itselleen tärkeistä henkilöistä” (ib.). Tämä on tietenkin sosiaaliselle lajille elintärkeää.
Pikkulapset osaavat myös aritmetiikkaa – ilman opettamista. Jo puolivuotias imeväinen ymmärtää, ettei kaksi kohdetta voi muuttua yhdeksi. Vastaavia kykyjä on sylilapsilla vaikka kuinka paljon ja Boyer kertoo niistä äärimmäisen kiehtovasti ja hauskasti.
Selitys vai osaselitys?
Boyerin selitys uskonnollisille käsitteille on yksinkertaistaen se, että eräät niiden ”intuitionvastaiset” piirteet loukkaavat ontologisten kategorioidemme jäsenten ominaisuuksia. Intuitionvastaisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että piirre ei vastaa arkiajatteluamme, esim. kuollut esi-isä joka vaeltaa näkymättömänä keskuudessamme. Samalla tällaiset piirteet tekevät käsitteistä erityisen mielenkiintoisia. Intuitionvastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopivassa määrin. Jos näet käsitykset ovat liian intuitionvastaisia, niitä ei enää ole helppo käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Jos ne sen sijaan ovat juuri sopivasti intuitionvastaisia, ne ikään kuin loisivat aivoissamme myötäsyntyisten ontologisten kategorioiden loukkauksina.
Uskonnollisille käsitteille on myös tärkeää, että ne ovat ihmiselle sosiaalisesti tärkeässä roolissa ja vetoavat tunteisiin. Taustalla vaikuttaa mm. yhteisön toiminnan säätely, eritoten moraali. Usein moraaliperiaatteet ajatellaan intuitionvastaisten toimijoiden, esi-isien henkien tai jumalten, määräyksiksi. Boyer esittelee antropologiasta paljon hauskempiakin tapauksia, mm. vuoren, jolle eräs heimo tarjoilee lepyttäviä ruokauhreja.
Boyer näkee uskonnollisuuden ihmisen lajityypillisenä ominaisuutena ja silloin sitä voidaan tutkia kuten mitä tahansa käyttäytymispiirrettä. Boyerin yleistajuisen esityksen jälkeen lukija haluaa lisää, koska kaikesta huolimatta, selitys ei täysin tyydytä.
Erityisesti olen tyytymätön teoksessa kuvattuun uskonnollisen fundamentalismin syyhyn. Tekijän mukaan kyseessä olisi lähinnä varoitus ”luopuruuden hinnasta” uskovaistovereille (s. 330-336). Tässä Boyer mielestäni uppoaa poliittisen korrektiuden suohon.
Erityisesti olisin kaivannut terävää ja älyllisesti rehellistä evolutiivista analyysia ihmisen väkivaltakäyttäytymisen juurista ja sisä-ulkoryhmäjaosta, joka poikkeuksetta on erilaisten laajojen konfliktien taustalla. Uskonnon nimissä harjoitettu sorto ja väkivalta eivät tee poikkeusta; itse asiassa eräiden teoreetikkojen mukaan uskonto itsessään voi olla sodankäyntiä edistämään kehittynyt adaptaatio.
Uskontotieteilijöille – vaikkapa kirjaan sinänsä mainion esipuheen kirjoittaneelle Ilkka Pyysiäiselle – on mielestäni valitettavan tyypillistä se, etteivät he ota rohkeasti kantaa kysymykseen jumalien olemassaolosta. Alan tutkimus näet mielestäni osoittaa kristallinkirkkaasti sen, että jumalat ovat vain ja ainoastaan eräiden ihmisten aivoissa loisivia, sopivasti intuitionvastaisia representaatioita, ei muuta.
Se, onko uskonto itsessään ihmislajille tai -yksilölle hyvä vai paha asia, riippuu pitkälti uskonlujuudesta ja siitä, mihin ja miten uskotaan. Joukkotuhoaseiden ja terrorismin aikakaudella toivoisi, että ihmiskunta oppisi erottamaan sopivasti intuitionvastaiset sadut ja runot todellisuudesta – riippumatta siitä, kutsutaanko niitä niiden oikealla nimellä vai uskonnoksi.
Ateismi on myös ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Jokainen pikkuvauva on näet syntyessään ateisti, jos termi määritellään ’uskon poissaoloksi’. Sen, mitä me vauvan mieleen upotamme, ei välttämättä tarvitse olla totuutena tarjoiltua, sopivasti intuitionvastaista satua. Valehteleminen on sitä paitsi moraalitonta – jo uskonnon itsensäkin mukaan.
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin alunperin vuonna 2001 ilmestynyt teos Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe, WSOY 2007) on tervetullut lisä aiemmin suomennettuun uskontokriittiseen kirjallisuuteen. Boyerin lähestymistapa ei varsinaisesti ole uskontokriittinen vaan tieteellinen - vieläpä monitieteinen. Silti kirjan luettuaan ei voi kuin hämmästellä ihmismielen sisäsyntyistä taipumusta keksiä jumalia ja muita henkiolentoja lähes tyhjästä. Kaikkihan tietävät, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Ainakin minä olen kirjan luettuani entistä uskontokriittisempi.
Johdannon teokseen on kirjoittanut kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen. Hän lupailee lukijalle älyllisesti leppoisan tunnelmallista matkaa Boyerin tekstin parissa ja pitää lupauksensa. Boyer kirjoittaa vaikeasta ja kiehtovasta aiheesta selkeästi ja huumoriakin on sopivasti mukana. Tiina Arppen suomennos on kauttaaltaan erinomaista jälkeä.
Boyerin lähestymistapa uskontojen tutkimiseen on monitieteinen, mutta pääroolissa ovat nykyaikainen kognitiotiede ja evoluutiopsykologia. Nämä tieteenalat ovat viime vuosina osoittautuneet todella hedelmällisiksi uskontojen tieteellisessä selittämisessä ja vaikkei Boyerin selitys suinkaan ole lopullinen, on se joka tapauksessa siinä mielessä lopullinen, ettei sen jälkeen kenenkään enää soisi epäilevän sitä, mistä jumalat ovat kotoisin.
Väärinkäsityksistä eroon
Boyer kirjoittaa (s. 25), miten ”uskonnon alkuperän selitykset ovat skenaarioita. Kukin niistä kuvaa tapahtumasarjan, joka tapahtuu joko ihmisten mielessä tai heidän yhteiskunnassaan, toisinaan pitkien ajanjaksojen aikana, päätyäkseen lopulta uskontona sellaisena kuin me sen tunnemme. Nämä kertomukset voivat kuitenkin olla harhaanjohtavia.” Tarinoiden edetessä ihmiset näet unohtavat tarkistaa, ”onko kukin kohtaus todella tapahtunut niin kuin tarina sen kuvaa.”
Tekijän mielestä tarina ilmiön selittämisen asemesta usein johtaa meidät umpikujaan, ”vaikka kiinnostavampi ja helpompi tie voi löytyä aivan vierestä.” Näin on asian laita myös uskontojen selittämisessä.
Boyer kritisoi teorioita uskonnon alkuperästä, mikäli ne ovat vaikkapa seuraavanlaisia: ”ihmismieli janoaa selityksiä; ihmissielu kaipaa lohdutusta; inhimillinen yhteiskunta tarvitsee järjestystä; ihmisen järki on altis harhakuvitelmille” (s. 19). Kaikki nämä selitykset vaikuttavat ensisilmäyksellä uskottavilla, mutta tarkemmin ajatellen mikään niistä ei pidä paikkaansa. Todellinen selitys piilee jossain aivan muualla.
Uskonto ei ole järjen puutetta
Vastoin usein kuultua selitystä, uskonto ei ole järjen tai ajattelun puutetta. Boyer kritisoi erittäin terävästi tällaista ”pitkää ja kunnianarvoisaa” skenaariota edustavaa perinnettä.
Uskonnoissa on kuitenkin jotain, joka saa ne välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ideoiden siirrosta, biologi Richard Dawkinsin lanseeraamasta ”memetiikasta”. Eli jotkut ”meemit” tarttuvat ihmisaivoihin muita herkemmin ja Boyerin teos käsittelee juuri tätä. Mikä tekee uskonnollisista ideoista sellaisia, että ne kiehtovat meitä ja jäävät eloon kulttuuristen ideoiden olemassaolokamppailussa?
Tekijä ottaa tarkasteluun ”antropologisen työkalupakin numero 1: kulttuuri ja ’meemit’” (s. 49). Tässä osiossa hän myös aiheellisesti kritisoi Dawkinsin meemi-geeni –rinnastusta:
”jos kulttuurin siirtymistä tutkii tarkemmin, lopputulos ei millään tavoin muistuta meemien monistumista äärettömiin identtisinä. Täysin päinvastoin, siirtymisprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia” (s. 53).
Boyer osoittaa, että ”inhimillisen viestinnän saralla onnistunut tiedonsiirto edellyttää sekä työstämistä että vääristymistä” (s. 55). Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan sitä, miksi jotkin ajatukset ja ideat säilyvät ihmismielessä melko samanlaisena, työstämisestä ja vääristymisestä huolimatta. Tässä yhteydessä hän kirjoittaa ajatusten ”hyvyydestä” niiden eloonjäämismielessä.
Ihmismieli ei suinkaan ole tyhjä taulu, johon voisi upottaa mitä tahansa. Nykyaikainen kognitiotiede on osoittanut, että mieli päinvastoin sisältää lukuisia sisäsyntyisiä eli ns. kovakoodattuja valmiuksia omaksua käsitteitä ja käsitteellisiä skeemoja. Muokkaus puolestaan edellyttää inferenssejä eli päätelmiä. Boyer kirjoittaa:
”Vaikka aivot vääristävät ja muovaavat jatkuvasti kulttuurista ainesta uudelleen, ihmismieli ei silti ole satunnaisten mielleyhtymien sekasotku. Siihen sisältyy mentaalisia taipumuksia, jotka ohjaavat sitä järjestämään käsitteellisen aineksen tietyllä tavalla pikemmin kuin jollakin toisella” (s. 58).
Tämä osio kirjasta on erittäin mielenkiintoinen, koska se paljastaa olennaisia seikkoja ihmismielen synnynnäisistä ominaisuuksista. Jo hyvin pienet lapset osaavat intuitiivisesti päätellä yksittäistapauksista yleiseen ja ilman myötäsyntyisiä mielenvalmiuksia tätä on mahdoton selittää.
Evoluutiopsykologia
Uskontojen tieteellisen selittämisen työkalupakkiin kuuluu myös evoluutiopsykologia, jonka avulla mainittujen mielenominaisuuksien evoluutiohistoria voidaan selvittää. Ihmiset jakavat oliot intuitiivisesti ontologisiin kategorioihin, kuten luonnonesineisiin, kasveihin, eläimiin, henkilöihin ja artefakteihin.
Ihmiselle on niin itsestään selvää jakaa asiat automaattisesti eri ontologisiin kategorioihin, että on suorastaan outoa, miten vasta viime vuosikymmeninä tähän on alettu kiinnittää tieteellistä huomiota. Kun tätä tarkastellaan evoluution näkökulmasta, selviää, että jako on evoluutioympäristössä edistänyt ihmisen eloonjäämistä ja lisääntymistä.
Liikkuva petoeläin on ollut pakko havaita ja tunnistaa salamannopeasti, muuten on käynyt huonosti. Myöskään artefaktia eli ihmisen valmistamaa esinettä ei ole kannattanut pelätä kuten vaikkapa leijonaa, ellei se sitten ole ollut ase. Kasvit on pitänyt oppia tunnistamaan, koska joukossa on myrkyllisiä ja jopa tappavia lajeja. Henkilöt on syytä tunnistaa, jotta muistaa, mitä he ovat tehneet ja ovatko he kenties sinulle velkaa. Tai sinä heille.
Evoluutiopsykologian ympärillä on käyty kiistaa siitä, muodostuuko ihmismieli moduuleista, eri sopeutumisongelmia ratkaisemaan kehittyneistä evolutiivisista adaptaatioista. Boyer osoittaa teoksessaan, että aivoissa todellakin on erilaisia neuronijärjestelmiä, jotka huolehtivat eri tehtävistä.
Kehityspsykologia
Tekijä kirjoittaa, miten ”kaikkein kiehtovimmat esimerkit mielen tietosanakirjasta – tai täsmällisemmin ilmaistuna niistä järjestelmistä, jotka muodostavat meistä ensyklopedialta näyttävän kokonaisuuden – ovat peräisin kehityspsykologiasta. Tämä ei ole sattumaa. Lasten tutkiminen herättää kaikkein perustavimpia filosofisia kysymyksiä: mistä tieto on peräisin? Kuinka on mahdollista oppia mitään? ...” (s. 127).
On kiehtovaa lukea, miten pikkulapsi intuitiivisesti ymmärtää, että jos yhden krokotiilin sisältä löytyy elimiä, luita ja lihaksia, löytyy niitä kaikkien krokotiilien sisältä. Tätä ei tarvitse lapselle erikseen opettaa. Samoin lapsi ymmärtää, että jos yksi kissa synnyttää eläviä poikasia, synnyttävät niitä kaikki muutkin (naaras)kissat.
Boyer kertoo myös, miten ”pikkuvauvat alkavat melkein heti syntymänsä jälkeen suhtautua kasvoihin aivan erityslaatuisena visuaalisena ärsykkeenä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että he havaitsisivat eron kasvojen ja muiden ympäristönsä objektien välillä. He kiinnittävät myös paljon enemmän huomiota kasvojen välisiin eroihin kuin muiden visuaalisten ärsykkeiden eroihin” (s. 131).
Vauva siis ”muodostaa nopeasti eräänlaisen tietokannan itselleen tärkeistä henkilöistä” (ib.). Tämä on tietenkin sosiaaliselle lajille elintärkeää.
Pikkulapset osaavat myös aritmetiikkaa – ilman opettamista. Jo puolivuotias imeväinen ymmärtää, ettei kaksi kohdetta voi muuttua yhdeksi. Vastaavia kykyjä on sylilapsilla vaikka kuinka paljon ja Boyer kertoo niistä äärimmäisen kiehtovasti ja hauskasti.
Selitys vai osaselitys?
Boyerin selitys uskonnollisille käsitteille on yksinkertaistaen se, että eräät niiden ”intuitionvastaiset” piirteet loukkaavat ontologisten kategorioidemme jäsenten ominaisuuksia. Intuitionvastaisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että piirre ei vastaa arkiajatteluamme, esim. kuollut esi-isä joka vaeltaa näkymättömänä keskuudessamme. Samalla tällaiset piirteet tekevät käsitteistä erityisen mielenkiintoisia. Intuitionvastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopivassa määrin. Jos näet käsitykset ovat liian intuitionvastaisia, niitä ei enää ole helppo käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Jos ne sen sijaan ovat juuri sopivasti intuitionvastaisia, ne ikään kuin loisivat aivoissamme myötäsyntyisten ontologisten kategorioiden loukkauksina.
Uskonnollisille käsitteille on myös tärkeää, että ne ovat ihmiselle sosiaalisesti tärkeässä roolissa ja vetoavat tunteisiin. Taustalla vaikuttaa mm. yhteisön toiminnan säätely, eritoten moraali. Usein moraaliperiaatteet ajatellaan intuitionvastaisten toimijoiden, esi-isien henkien tai jumalten, määräyksiksi. Boyer esittelee antropologiasta paljon hauskempiakin tapauksia, mm. vuoren, jolle eräs heimo tarjoilee lepyttäviä ruokauhreja.
Boyer näkee uskonnollisuuden ihmisen lajityypillisenä ominaisuutena ja silloin sitä voidaan tutkia kuten mitä tahansa käyttäytymispiirrettä. Boyerin yleistajuisen esityksen jälkeen lukija haluaa lisää, koska kaikesta huolimatta, selitys ei täysin tyydytä.
Erityisesti olen tyytymätön teoksessa kuvattuun uskonnollisen fundamentalismin syyhyn. Tekijän mukaan kyseessä olisi lähinnä varoitus ”luopuruuden hinnasta” uskovaistovereille (s. 330-336). Tässä Boyer mielestäni uppoaa poliittisen korrektiuden suohon.
Erityisesti olisin kaivannut terävää ja älyllisesti rehellistä evolutiivista analyysia ihmisen väkivaltakäyttäytymisen juurista ja sisä-ulkoryhmäjaosta, joka poikkeuksetta on erilaisten laajojen konfliktien taustalla. Uskonnon nimissä harjoitettu sorto ja väkivalta eivät tee poikkeusta; itse asiassa eräiden teoreetikkojen mukaan uskonto itsessään voi olla sodankäyntiä edistämään kehittynyt adaptaatio.
Uskontotieteilijöille – vaikkapa kirjaan sinänsä mainion esipuheen kirjoittaneelle Ilkka Pyysiäiselle – on mielestäni valitettavan tyypillistä se, etteivät he ota rohkeasti kantaa kysymykseen jumalien olemassaolosta. Alan tutkimus näet mielestäni osoittaa kristallinkirkkaasti sen, että jumalat ovat vain ja ainoastaan eräiden ihmisten aivoissa loisivia, sopivasti intuitionvastaisia representaatioita, ei muuta.
Se, onko uskonto itsessään ihmislajille tai -yksilölle hyvä vai paha asia, riippuu pitkälti uskonlujuudesta ja siitä, mihin ja miten uskotaan. Joukkotuhoaseiden ja terrorismin aikakaudella toivoisi, että ihmiskunta oppisi erottamaan sopivasti intuitionvastaiset sadut ja runot todellisuudesta – riippumatta siitä, kutsutaanko niitä niiden oikealla nimellä vai uskonnoksi.
Ateismi on myös ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Jokainen pikkuvauva on näet syntyessään ateisti, jos termi määritellään ’uskon poissaoloksi’. Sen, mitä me vauvan mieleen upotamme, ei välttämättä tarvitse olla totuutena tarjoiltua, sopivasti intuitionvastaista satua. Valehteleminen on sitä paitsi moraalitonta – jo uskonnon itsensäkin mukaan.
13 February 2008
Poliittinen islam, tasa-arvo ja moniarvoisuus
TIEDOTE
Poliittinen islam, tasa-arvo ja moniarvoisuus
Seminaari Tieteiden talolla 16.2.2008 klo 14.00
Vapaa-ajattelijain liitto ry järjestää lauantaina 16. helmikuuta 2008 luento- ja keskustelutilaisuuden poliittisen islamin uhasta ja sen vaikutuksista maailmanpolitiikassa Tieteiden talolla Helsingin Kruununhaassa; osoite Kirkkokatu 6, sali 104, 1. krs. Tilaisuus alkaa klo 14.00 ja kestää noin kolme tuntia. Vapaa pääsy.
Alustajina ovat seuraavat henkilöt:
1) Tunnettu islamkriitikko ja tutkija tohtori Marvin F. Zayed Kanadasta. Hän johtaa Ottawassa DiaHumanism Institute –tutkimuslaitosta (www.diahumanism.net) ja julkaisee Brave Minds -lehteä, josta osa on arabian kielellä. Zayed on juutalaisen äidin ja islamilaisen isän poika. Hänellä on pitkä yliopistoura.
2) Valtiotieteiden tohtori Iivi Masso Helsingistä. Masso on virolaissyntyinen Uusi Suomi -verkkolehden kolumnisti ja ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksiin erikoistunut politiikan tutkija. Masson luennon otsikko on "Islam ja tasa-arvo".
3) Tietokirjailija ja vapaa toimittaja Jussi K. Niemelä Helsingistä. Hänen luentonsa otsikko on ”Islamkritiikin ongelmat monikulttuurisessa yhteiskunnassa.” Niemelä on Vapaa-ajattelijain liiton, Humanistiliiton sekä Skepsis ry:n jäsen.
Tervetuloa!
--
Paula Vasama
toiminnanjohtaja / Operations Manager
Vapaa-ajattelijain liitto ry.
The Union of Freethinkers of Finland
Neljäs Linja 1
00530 Helsinki
Tel: +358 (0) 440 715 601
Fax: +358 (0) 9 715 602
www.vapaa-ajattelijat.fi
www.eroakirkosta.fi
Poliittinen islam, tasa-arvo ja moniarvoisuus
Seminaari Tieteiden talolla 16.2.2008 klo 14.00
Vapaa-ajattelijain liitto ry järjestää lauantaina 16. helmikuuta 2008 luento- ja keskustelutilaisuuden poliittisen islamin uhasta ja sen vaikutuksista maailmanpolitiikassa Tieteiden talolla Helsingin Kruununhaassa; osoite Kirkkokatu 6, sali 104, 1. krs. Tilaisuus alkaa klo 14.00 ja kestää noin kolme tuntia. Vapaa pääsy.
Alustajina ovat seuraavat henkilöt:
1) Tunnettu islamkriitikko ja tutkija tohtori Marvin F. Zayed Kanadasta. Hän johtaa Ottawassa DiaHumanism Institute –tutkimuslaitosta (www.diahumanism.net) ja julkaisee Brave Minds -lehteä, josta osa on arabian kielellä. Zayed on juutalaisen äidin ja islamilaisen isän poika. Hänellä on pitkä yliopistoura.
2) Valtiotieteiden tohtori Iivi Masso Helsingistä. Masso on virolaissyntyinen Uusi Suomi -verkkolehden kolumnisti ja ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksiin erikoistunut politiikan tutkija. Masson luennon otsikko on "Islam ja tasa-arvo".
3) Tietokirjailija ja vapaa toimittaja Jussi K. Niemelä Helsingistä. Hänen luentonsa otsikko on ”Islamkritiikin ongelmat monikulttuurisessa yhteiskunnassa.” Niemelä on Vapaa-ajattelijain liiton, Humanistiliiton sekä Skepsis ry:n jäsen.
Tervetuloa!
--
Paula Vasama
toiminnanjohtaja / Operations Manager
Vapaa-ajattelijain liitto ry.
The Union of Freethinkers of Finland
Neljäs Linja 1
00530 Helsinki
Tel: +358 (0) 440 715 601
Fax: +358 (0) 9 715 602
www.vapaa-ajattelijat.fi
www.eroakirkosta.fi
12 February 2008
Islam and its taboos: Featuring Irshad Manji
In nations that fiercely protect freedom of speech, is there an obligation to pay to protect those who brazenly criticize Islam? As outspoken Islam critic Ayaan Hirsi Ali visits France, this is the question citizens are asking.
Watch the clip HERE!
Watch the clip HERE!
3 February 2008
Subscribe to:
Posts (Atom)