Valtakunnassa ei kaikki hyvin

Esseearvio Sampsa Rydmanin teoksesta Valtakunta ‒ Vaihtoehtoinen historia (Kiuas Kustannus 2024)

Sampsa Rydmanin esikoisteos on kunnianhimoinen vaihtoehtohistoriikki, joka noudattelee ”ikään kuin” -muotoa. Se kertoo historian tapahtumista siten kuin ne olisivat voineet mennä, mikäli kansallissosialistinen Saksa ei olisi hävinnyt toista maailmansotaa. Rydmanin versiossa Saksa solmii Ison-Britannian kanssa rauhan vuonna 1940 ja Neuvostoliitto häviää sodan. Yhdysvallat ei osallistu siihen lainkaan.

Euroopasta on näin ollen tullut kansallissosialistinen, joskin hyvin kohtuullisesti ja ilkikurisesti. Monien kaipaama Suur-Suomikin on saatu pystyyn. Valtakunta ei valitettavasti kuvaa nykyhetkeä: se loppuu niin aikaisin, että jatko-osaa sopii toivoa. Historiikki olisikin paisunut huomattavan laajaksi, mikäli se olisi yksissä kansissa ulottunut 2000-luvulle.

Samaa spekulatiivista lähtökohtaa ovat jo aiemmin hyödyntäneet romaanikirjailijat. Aiheeseen liittyvistä kaunokirjallisista vaihtoehtohistorioista kannattaa mainita Philip Rothin Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004, suom. 2005) ja Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1962, suom. 1992). Muitakin löytyy, mutta nämä ovat onnistuneimmat.

Rothin romaani käsittelee Yhdysvaltoja juutalaispojan näkökulmasta ikään kuin natsimyönteisestä ja sotaan osallistumista vastustaneesta lentäjäsankari Charles Lindberghistä olisi tullut maan presidentti vuonna 1940. Dickin romaanissakaan Yhdysvallat ei osallistu sotaan, mikä johtaa akselivaltojen voittoon Euroopassa ja sen myötä aivan erilaiseen maailmaan kuin todellisuudessa.

Rydmanin esikoinen poikkeaa mainituista romaaneista huomattavasti: se on kirjaimellisesti historiikki. Tekijän tyyli on lisäksi kuivakas ja asiakeskeinen, joten luku-urakka muodostuu paikoitellen raskaaksi.

Kerrontaa olisi sopinut elävöittää aitojen historioitsijoiden suosimilla keinoilla eli silminnäkijäkuvauksilla, kirjekatkelmilla ja aikalaiskertomuksilla, toisin sanoen inhimillisellä ja empaattisella lähestymistavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja herättää lukijan kiinnostuksen. Yksilö kohtalon armoilla vetää mukaansa, osaavasti kirjoitettua historiaa tai vaihtoehtohistoriaa ahmii valtavalla ruokahalulla. Sen sijaan Valtakuntaa joutuu pureskelemaan ja nieleskelemään pienin annoksin, sivun toisensa perään.

Jos Rydman joskus laatii teokselleen jatko-osan tai -osia, hänen kannattaa terävöittää ja rikastaa tyyliään, dramaturgiaansa ja kieltään. Hyvin kirjoitettu historia ei eroa hyvin kirjoitetusta kaunokirjallisuudesta: molemmat liimaavat kirjan tiukasti lukijan näppeihin.

Missä yhdentynyt Eurooppa, siellä ongelma

Valtakunta sisältää meheviä sisäpiirivitsejä ja räväkkää satiiria, joka kohdistuu muun muassa Euroopan yhdentymiseen ‒ siihen, miten se olisi toteutunut kansallissosialistisen Saksan johdolla. Kun pintaa raaputtaa, Rydmanin pisteliäs EU-versio ei eroa ratkaisevasti aidosta ja oikeasta, joten vihjaukset ovat paikoin sattuvia.

Mitä tulee todelliseen historiaan, Valtakunnassa häiritsee muutaman kerran alaviitteissä mainittu ”miten se oikeasti meni” -skenaario. Tämä rikkoo illuusion, joka nimenomaan on teoksen premissi. Toimivampi ratkaisu olisi ollut revitellä vaihtoehtohistorialla alaviitteissä vielä leipätekstiäkin raskaammin.

Rydmanin teosta voi ja pitää lukea myös imperialistisen suurvaltapolitiikan kritiikkinä, kuten tekijä prologissa mainitseekin. Suuruudenhullun Venäjän massamurhaavat toimet Ukrainassa muistuttavat kansallissosialistisen Saksan brutaalia valloitussotaa, mikä ilmenee Rydmanilla myös ironisena piikittelynä Putinin kaipaamaa Stalinin Neuvostoliittoa kohtaan. Mussolini ja Hitler saavat toki myös osansa. Totalitarismin pureva arvostelu on aina tervetullutta, joten vaihtoehtohistorioitsijaa on syytä kiittää. Teema on nyt, fasistisen teurastaja-Venäjän mellastaessa Ukrainassa, ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin.

Yhdentyneestä fiktiivisestä Euroopasta olisi irronnut mojovampaakin satiiria, mutta tekijän hillitty ja asiallinen tyyli pitää menon kurissa. Koppalakkikomissaarit, nousukasvirkamiehet ja natsi-imperiumin mielipuolinen byrokratiakoneisto jäävät hyödyntämättä.

Historianfilosofian syvyyksistä hukattuihin mahdollisuuksiin

Valtakunnan taustafilosofiaksi voi ajatella yksilön ja historian tiedottoman virran jännitettä eli sitä, kuinka pienestä jokin suuri asia lopulta on kiinni. Jos ja kun maailmanhistoria voi riippua yhdestä pääministeristä ja tapahtumien rihmastot rönsyillä sen mukaan, spekulaation vaihtoehdot ovat moninaisia ja kiehtovia.

Historian hyvät ja pahat luokitellaan käytännössä jälkikäteen aina sen perusteella, kuka on sodissa voittajien ja kuka häviäjien puolella. Kommunismia pidetään edelleen lähtökohtaisesti parempana ja humaanimpana kuin kansallissosialismia, vaikka kommunismin uhrien määrä on moninkertaisesti korkeampi ja ruumiskasat kasvavat edelleen. Jo rakkaassa etelänaapurissamme Virossa tunnetaan historia sen verran omakohtaisesti, ettei siellä kenellekään tulisi mieleenkään valkopestä kommunismia.

Hyssyttely johtunee siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi toisessa maailmansodassa voittajien leiriin ja asioita on painettu villaisella. Toki KGB:n ja sittemmin FSB:n länteen syöttämä narratiivi on myös vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen. Suomessa kommunismin hirmutöitä on vähätelty erityisesti, siitä on kiittäminen talvi- ja jatkosotaa ja YYA-sopimusta. Ryssän pelko eli ulkopoliittinen oikeaoppisuus on vuosikymmeniä ollut viisauden alku. Suomettumisen pitkä häntä heiluttaa Suomi-koiraa edelleen, eikä moni edes häpeä tunnustautua kommunistiksi. Jos joku samaan tapaan ylpeästi julistaisi olevansa kansallissosialisti, hänet tuomittaisiin välittömästi paarialuokkaan.

Sanotaan, että tärkeintä on kaunis ajatus, mutta ei saisi myöskään unohtaa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Kuluneet sananparret kuvaavat todellisia ilmiöitä, ja kaunis ajatus kommunismin taustalla on sitä paitsi makuasia. Jostain syystä moni tuntee siihen vetoa, absoluuttiseen tasa-arvoon eli tasapäisyyteen, luokattomaan yhteiskuntaan, valtiottomaan valtioon, porvarivihaan, onnelaan. Utopian aave kummittelee maailman turuilla ja toreilla edelleen, vaikka markkinatalous on nostanut vuosikymmen toisensa perään proletariaatin elintasoa. Köyhyys on vähentynyt maailmanlaajuisesti, toisin kuin Marx ennusti. Silti moni haluaa uskoa hänen huuruisiin oppeihinsa.

Stalin itse on toki historiankirjoissa jo ajat sitten ja aivan oikein luokiteltu saatanalliseksi roistoksi ja murhaajaksi, mutta kansanmurhaaja Leniniä pidetään vieläkin suhteellisen harmittomana tapauksena, ja moni suorastaan palvoo tai ihailee häntä. Osa vanhoista kommunisteista jumaloi myös Stalinia, samoin laajat kansanjoukot ja hallinto Putinin Venäjällä. Myös vahvan johtajan kaipuu on ikuinen, kunhan hän ei ole Hitler tai Mannerheim.

Jos Lenin ja Stalin olisivat olleet natseja, heitä pidettäisiin vasemmistopiireissä brutaaleina ihmispaholaisina, jollaisia he olivatkin. Sama pätee toisin päin: jos kansallissosialistit olisivat olleet toisessa maailmansodassa voittajien joukossa, heidän rikoksiaan ihmisyyttä vastaan katsottaisiin nyt monessa aatenurkkauksessa sormien läpi ja heitä palvottaisiin ja ihailtaisiin. Natsismista löydettäisiin yliopistoilla ja tiedotusvälineissä paljon hyvää, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tuloerojen tasaamista, työväen olojen parantamista, yhteisöllisyyttä, eläinten oikeuksien, kasvissyönnin ja luomuviljelyn edistämistä, terveiden elämäntapojen korostamista ja luonnonsuojelumyönteisyyttä. Natsismiin sisältyi oikeasti kaikkea tätä, mutta siitä ei juuri kukaan puhu, varsinkaan vihreät.

Rydmanin Valtakunnan tyyli olisi voinut noudatella rohkeammin näitä linjoja, siitä olisi irronnut taidolla kirjoitettuna piikikästä parodiaa. Kansallissosialistinen, täysin kehittynyt, ikimetsiä suojeleva ja avohakkuita vastustava terveys- ja hyvinvointivaltio olisi ollut monumentaalinen lisäluku kirjaan.

Muutenkin käsillä olevassa esseearviossa täytyy nyt Valtakunnan tapaan harrastaa hieman lisää ”mitä jos” -tematiikkaa ja spekuloida sillä, millainen teos olisi voinut olla ja mitä mahdolliseen jatko-osaan kannattaisi laittaa. Toki seuraava on pelkästään arvostelijan toivetta, tekijällä on tietenkin omat lähtökohtansa, joiden pohjalta hän vaihtoehtohistoriansa kirjoittaa. Rydman pysyttelee asiakirjamaisuudessa, mikä tekee Valtakunnasta hieman luettelomaisen ja pelkistetyn.

Historian tunnetuimmista roistoista saisi helposti tehtyä vaihtoehtohistoriallisia sankareita, joita myöhempien aikojen akateemiset työmuurahaiset tutkimuksissaan ja kansantajuisissa historiankirjoissaan ylistäisivät. Leninin edelleen suosittua ja sovellettua imperialismiteoriaa voisi mukailla ja parodioida vaikkapa Hitlerin akateemisesti arvostettuna lebensraum-teoriana, joka asennoituu siirtomaiden valloittamiseen, alkuperäisväestöjen orjuuttamiseen ja taloudellisten resurssien riistoon myönteisesti. Vastaavasti Goebbelsia voitaisiin lukea Tampereen yliopistolla kuin Gramscia tosimaailmassa ja soveltaa ensiksi mainitun tiedotusopillisia näkemyksiä käytäntöön. Tampereen yliopiston professorit ja dosentit kumartaisivat vaihtoehtoisessa todellisuudessa eri ilmansuuntaan kuin suomettuneisuuden vuosina, muuten eroa ei juuri huomaisi.

Millainen olisi kansallissosialistisen hegemonian hallitsema Eurooppa? Millainen olisi Saksaan päin suomettunut presidentti Edwin Linkomiehen Suomi ja erityisesti intohimoisen saksalaismielinen nousukas Paavo Väyrynen?

Saisiko Berliinin Valtakunnassa torjumasta Urho Kekkosesta jonkinlaisen takinkääntäjähallitsijan, äkkiä valaistuneen, aatteelliselta elämänkulultaan päinvastaisen kuin oikeasti? Kekkonenhan oli nuorena yltiöisänmaallinen vapaussoturi ja AKS-aktiivi, joka kannatti valtiososialismia, joten perusta vahvalle kansallissosialistisuudelle olisi olemassa. Ankara, pirullisen kiero ja Machiavellinsa lukenut heimosoturi-Kekkonen sopisi tai olisi sopinut Valtakuntaan mainiosti.

Nykyajan henkselikuulapäät olisivat tietenkin omaksuneet hiusmallinsa juuri Kekkoselta ja nauttisivat samanlaista oikeamielisten piirien kansansuosiota kuin elokapinalliset ja Palestiina-aktivistit tosimaailmassa. Itse asiassa pilottitakkiset antisemiitit voisivat olla oikeastikin elokapinallisia Israel-vihaajia, kuten intersektionaalisesti kirkukuontaloiset vasemmistokollegansa, onhan edesmennyt kalastaja-profeetta Pentti Linkola erityisen suosittu juuri kansalliskiihkoisimmissa nurkkauksissa, ja vastaavasti Israelia pidetään pahuuden pesänä myös uusnatsien keskuudessa.

Haaskattu mahdollisuus Rydmanin teoksessa on lisäksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, joka kansallissosialistisessa Suur-Suomessa olisi melkoisella varmuudella hallinnut kansanjoukkoja lempeästi mutta lujasti diktaattori Kekkosen rinnalla tai hänen äärioikeana kätenään. Sivuosaan olisi saanut helposti vielä Väinö Kuisman ja Kristian Arjen.

Myös Mannerheim-myyttiin rinnastuva Hitler-myytti olisi tuonut Valtakuntaan lisäpotkua. Ilmeisesti joissain pienissä piireissä ja marginaalikirjallisuudessa tällaista palvontaa esiintyy ihan oikeastikin, onhan monilla vanhoilla kommunisteillakin sitkeä tarve ja taipumus uskoa, että itse asiassa Stalin oli kova jätkä. Rydman kertoo teoksen lopussa lyhyesti Hitleristä myyttisenä henkilönä ja naistenmiehenä, mutta herkullisen Putin-rinnastuksen päälle olisi sopinut räiskiä rankemminkin.

Esimerkiksi Suomen armeijan edustajana Saksan päämajassa toiminut kenraali Paavo Talvela kirjoittaa Sotilaan elämä -muistelmiensa toisessa osassa Hitleristä näin (s. 153): ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.”

Miehet olivat Hitlerin yksityiskoneessa matkalla Mannerheimin syntymäpäiville, ja kenraalin kuvaus on mitä ilmeisimmin kirjoitettu osittain saksalaisille, joiden Talvela tiesi lukevan kirjeensä. Ihailu vaikuttaa kuitenkin varsin vilpittömältä, ja siitä olisi irronnut vaihtohistoriallisia lisälehtiä ilman merkittävää liioittelua. Jos Saksa olisi ollut sodassa voittajien leirissä, moinen ylistys olisi varmasti ollut normaalikäytäntö kaikissa virallisissa raporteissa ja kirjeissä. Tuolloinhan Suomen johto vielä ajatteli, että Saksa tulee lyömään Neuvostoliiton.

Rydman on selvästi tehnyt valtavan määrän taustatyötä, mikä käy ilmi myös teoksen loppuun liitetystä kirjallisuusluettelosta. Spekulatiivisilla historiateoksilla olisi voinut borgesilaisittain vitsailla kunnollakin, mutta kuten todettua, tekijä ei ulota satiiria nykyaikaan (kuten vaikkapa suosittu ajanvietekirjailija Ilkka Remes on kuulemma jossain vihreitä piikittelevässä viihderomaanissaan tehnyt). Ylipäätään sepitteelliset historiikit ja lainaukset niistä olisivat lisänneet Valtakunnan monimuotoisuutta ja parantaneet teoksen luettavuutta.

Suomen historia, nimenomaan fiktiivisen Suur-Suomen, on jätetty teoksen loppupuolelle, kliimaksiksi, joka, kuten todettua, olisi voinut olla paljon järisyttävämpikin. Esimerkiksi Mikkelin päämajasta ja siellä jatkosodan aikaan toimineesta saksalaiskenraali Waldemar Erfurthista olisi irronnut läjäpäin muhevaa vaihtoehtohistoriaa.

Olisi ollut hauska lukea kenraalin kuvitteellisia päiväkirjakatkelmia siitä, miten asiat olisivat menneet toisin kuin ne menivät. Tosin kenraalin oikeatkin päiväkirjat ovat historialukemiston aatelia, aivan kuten kenraali itsekin oli miesten aatelia. Hänen on vaikea pidätellä halveksuntansa Hitleriä, mokomaa koppavaa nousukasta ja amatööriä kohtaan, mikä tarjoaisi pienellä paisuttelulla mojovat mahdollisuudet ironiseen sepitteeseen. Tässä olisi voinut hyödyntää myös Olavi Paavolaisen fiktiivistä kuvausta jostain uutisfilmistä Synkän yksinpuhelun sisältämän hirtehisen Hitler-pilkan tapaan. Tietenkin voittajien puolella Paavolaisen näkemykset olisivat mitä ilmeisimmin noudatelleet kenraali Talvelan esimerkkiä edellä.

Rydman korostaa heti kirjan alussa, että historia on kertomus, ja niinhän se kirjaimellisesti onkin. Faktan ja fiktion raja on tunnetusti häilyvä, varsinkin nykyään, kun akateemisessa maailmassa puhdasta mielipidekirjoittelua ja poliittista propagandaa kutsutaan tieteeksi. Osittain tämä johtuu siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi sodassa voittajien puolelle.

Valtakunnassa ei valitettavasti kerrota, millaista politisoitunut tiede, historia mukaan lukien, olisi nyt, mikäli Saksan kansallissosialistit olisivat toisessa maailmansodassa päätyneet voittajien leiriin. Tosin vaihtoehtoisessa yliopistokuvauksessa olisi ollut ja on vaarana ajautua poliittisesti huomattavan epäkorrektille alueelle ja kenties jopa valtakunnansyyttäjän hampaisiin. Toisaalta kafkamainen oikeusjuttu on aina ilmaista mainosta kirjalle ja tuo kustantajan kassaan kahisevaa.

Kielioppinatsismin tappio

Mitä tulee natsismiin, kielioppinatsien päätymistä voittajien leiriin vielä joskus sopii taas kerran toivoa. Valtakunta olisi hyötynyt osaavasta kustannustoimittamisesta ja huolellisesta oikoluvusta: teokseen on jäänyt niin paljon virheitä, että kielihuoltoon taipuvainen kriitikko heiluttaa kuvitteellista punakynää melkein joka sivulla.

Jo takakansitekstissä on kolmesti läpi kirjan toistuva kielioppivirhe, ylösalaisin oleva lainausmerkki sitaatin alussa. Suomen kielioppi ei sellaista tunne, mutta sen sijaan sääntö on tuttu englannista. Samoin kirjasta löytyy lukuisia kertoja oikeassa muodossa oleva jälkimmäinen lainausmerkki väärällä puolella pistettä, jälleen englannin tapaan ja siinä kielessä oikein, muttei tietenkään suomessa.

Muitakin pikkuvirheitä löytyy kosolti, samoin joitain outoja muotoiluvalintoja (repliikkien kursivoinnit) ja lauserakenteita, jotka olisivat hyötyneet huolellisen ja osaavan kustannustoimittajan huomautuksista. Myös pilkutus jättää paljon toivomisen varaa.

Suuremmista virheistä pitää huomauttaa vielä erikseen. Jopa Ison-Britannian taivutus on usein pielessä, erityisesti kirjan alkupuolella, ainakin kerran melkein peräkkäisissä virkkeissä (virheellisestä muodosta ”Iso-Britannian” oikeaan muotoon ”Ison-Britannian”). Samoin verbi ”hajottaa” esiintyy toistuvasti muodossa ”hajoittaa”. Myös olla-verbin taivutus on paikoitellen puhekielistä (”oltu”, kun pitäisi olla ”ollut”).

Eräässä saman kustantajan hiljattain julkaisemassa romaanissa on vielä huonompaa suomea, niin huonoa, ettei teosta voinut edes lukea loppuun. Arvostelija suosittelee kustantamolle ammattitaitoisen kustannustoimittajan palkkaamista.

On kerrassaan harmillista, että rakas suomen kielemme rapautuu silmissä ja anglismit (kuten mainittu lainausmerkkikäytäntö) tunkeutuvat kirjojen sivuille (tässä tapauksessa mitä ilmeisimmin tekstinkäsittelyohjelman automaattimuotoiluna, mutta kuitenkin). Oikeakielisyyttä koskeva ikävä huomio on nykyään pakko liittää lähes jokaiseen kirja-arvioon, mikä kertoo tilanteen vakavuudesta. Ongelma ei rajoitu vain kirjoihin vaan näkyy myös ja ennen kaikkea julkisessa sanassa. Vaikuttaa usein siltä, että toimittajat ja päätoimittajatkaan eivät enää osaa suomea. Lieneekö tämäkin vitsaus tietoverkon ja yhteisöpalvelujen vaikutusta, mene ja tiedä.

Mikäli oikeinkirjoitus ei ole kunnossa, kirjan kuin kirjan perustukset eivät kestä. Kustantajien, kirjailijoiden ja toimittajien on ryhdistäydyttävä. Ennen muuta teoksen kirjoittaja itse on aina vastuussa kirjansa kielihuollosta, sitä ei koskaan, ei missään tapauksessa, voi jättää ulkopuolisille, varsinkaan vapaille toimittajille, jotka sutivat oikolukemista ja kustannustoimittamista lisätienestiksi.

Myös monet niin sanotut arvostetut kustannustoimittajat ovat nyttemmin arvostettuja muiden kuin kielellisten kykyjensä perusteella. Tunnetaan ainakin pari tapausta, joissa ison talon sosiaalisessa mediassa poliittisesti yliaktiivinen ja -korrekti tekstityöläinen on ilmeisesti agitoimisensa ja itsekorostuksensa rasittamana tai muuten hajamielisenä lähettänyt painoon väärän tiedoston, josta korrehtuuriin tehdyt korjaukset puuttuvat. Samoin tunnetaan tapauksia, joissa työhön palkattu oikolukija ei osaa suomea. Se näkyy valmiin kirjan kielipuolisuutena, huonona suomena, surkuteltavana lukukokemuksena. Usein kirjat ovat jo valmiiksi niin surkeita, itsestään selviä ja latteita, että soisi edes kieliasun olevan kunnossa. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole.

Taistelu kielen, kulttuurin ja sivistyksen puolesta jatkukoon siis entistä väkevämmin. Ilman niitä Suomea ei ole, ja se ei ikävä kyllä ole vaihtoehtohistoriaa.

Tahtoen tai tahtomattaan: pessimisti ei pety

Esseearvio Arthur Schopenhauerin teoksesta Ihmisen tahdon vapaudesta (suomentanut Markus Nikkarla; Sammakko 2023).

Ankarasta pessimismistään ja jylhästä tahtofilosofiastaan tunnettu saksalaisajattelija Arthur Schopenhauer (1788‒1860) on meillä jäänyt jokseenkin tuntemattomaksi, eikä edes hänen vuonna 1818 ilmestynyttä pääteostaan Die Welt als Wille und Vorstellung (”Maailma tahtona ja representaationa”) ole sen kulttuurihistoriallisesta merkityksestä huolimatta suomennettu. Tekijä muokkasi teoksensa kaksiosaiseksi vuonna 1844 ja laajensi sitä vielä vuonna 1859, vähän ennen kuolemaansa. Kirja teki tunnetusti lähtemättömän vaikutuksen niin Richard Wagneriin, Friedrich Nietzscheen kuin Thomas Manniinkin ja Suomessa esimerkiksi Volter Kilpeen.

Pääteoksensa lisäksi filosofi julkaisi elinaikanaan useita suppeampia tutkielmia ja kaksiosaisen Parerga und Paralipomena -järkäleen vuonna 1851. Teos sisältää ”liitteitä” tai ”toissijaisia töitä” sekä ”pois jätettyjä” tai ”ohitettuja”, kuten kreikankielisen nimen voisi päättämättömästi luonnostellen suomentaa, eli käytännössä laajahkoja esseitä, pienimuotoisia tutkielmia ja aforismeja, joissa tekijä täydentää pääteoksensa näkemyksiä ja esittää niihin tarkentavia huomautuksia. Tekstit ovat paljon kansantajuisempia kuin filosofin raskassoutuinen, itämaiseen mystiikkaan vivahtava pääteos. Niitä lukiessaan Nietzscheen perehtynyt ei voi olla huomaamatta, kuinka ratkaisevasti Schopenhauer vaikutti ensiksi mainitun aforistiseen tyyliin ja ajatteluun.

Suomeksi Schopenhauerilta on ilmestynyt vain suppea Kuolema ja kuolematon (suom. Eino Kaila, Karisto 1919), jonka kieliasu on pahasti vanhentunut. Tutkielma on osa Schopenhauerin pääteoksesta, ja vastaavasti katkelmia pääteoksesta löytyy myös tekstivalikoimasta Pessimistin elämänviisaus: Valittuja lukuja Schopenhauerin  teoksista (suom. Sirkka Salomaa, WSOY 1944), jossa on myös tekstejä ja otteita Parerga und Paralipomenasta. Talvi- ja jatkosodan jälkeen pessimistin elämänviisaus tuli suomalaisille tarpeeseen, joten jälkimmäisestä kirjasta on otettu useampia painoksia. Kuolema ja kuolematonkin -teoksesta löytyy kolmas painos vuodelta 1997. Mainittu tutkielma heijastelee erinomaisella tavalla tekijänsä ajattelua, ja Eino Kailan oppinut esipuhe ruotii sitä vielä erinomaisemmin, kriittisesti mutta ymmärtäen. Lisäksi vuonna 2005 ilmestyi filosofin pienimuotoinen jälkeenjäänyt teos Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka (suom. J.S. Tuusvuori, 23°45: Eurooppalaisen filosofian seura). Tämäkin kirjanen on jo loppuunmyyty, joten Schopenhauerin vanhempia suomennoksia saa enää antikvariaateista. Elämäkerrallisia tutkielmia ensimmäisellä kotimaisella löytyy kaksi kappaletta, K.W. Silfverbergin Schopenhauer ihmisenä ja ajattelijana (Otava 1911) sekä J.E. Salomaan edellistä huomattavasti laajempi, kerrassaan mainio Arthur Schopenhauer: Elämä ja filosofia (WSOY 1944). Tämän kirjoittaja on sattumoisin ruotinut Schopenhauerin ja Nietzschen hirtehisen hapannaamaista elitismiä esseessään ”Neroja ja ihmisiä”, joka löytyy Juri Nummelinin toimittamasta Misantropian historiasta (Savukeidas 2013).

Ethos ja daimon

Käsillä oleva teos Ihmisen tahdon vapaudesta voitti vuonna 1839 Norjan kuninkaallisen tieteellisen seuran kirjoituskilpailun, jonka tehtävänasettelu koski sitä, voidaanko tahto todistaa vapaaksi ihmisen itsetietoisuuden perusteella. Schopenhauer vastasi kysymykseen kieltävästi.

Heti alkuun on todettava, että Markus Nikkarlan käännös on erinomaisen selkeää ja luettavaa suomea, ja teoksen loppuun on sijoitettu tarkentavia ja selventäviä viitteitä juuri sopivasti, joten Schopenhauerin polveilevissa perusteluissa kahlaaminen sujuu sutjakasti. Sammakkoa on myös kiittäminen jälleen yhden länsimaisen ajattelun merkkipaalun saattamisesta suomalaisten lukijoiden ulottuviin.

Kirjan luulisi ja sopisi käyvän kaupaksi, sillä tahdonvapauden ongelma on edelleen (ja mitä ilmeisimmin ikuisesti) tieteellisen ja filosofisen debatin keskipisteessä, ja vastaukset kinkkiseen kysymykseen kertovat usein antajistaan enemmän kuin varsinaisesta kuumasta perunasta. Onko yksilö vastuussa teoistaan, toisin sanoen onko hän oman elämänsä ohjaksissa? Yhteiskunnallisesti ja moraalisesti tärkeämpää filosofista kysymystä on kieltämättä vaikea keksiä.

Kuten todettua, probleemin laadusta johtuen siitä on muodostunut filosofiaan niin sanottu ikuisuuskysymys, johon ei löytyne milloinkaan kaikkia tyydyttävää ratkaisua (jos ylipäätään yhtään mihinkään, lisää sosiaalista mediaa seurannut kyyninen realisti). Schopenhauerin vastaus on siis kielteinen, mutta vain osittain, eikä hänen yllättävä loppuratkaisunsa todellakaan tyydytä kriittistä lukijaa.

Teoksensa alussa filosofi määrittelee vapauden klassiseen tapaan negatiiviseksi (esteiden ja hillitsemisen puuttumiseksi) ja jakaa sen kolmeen alalajiin fyysiseksi, intellektuaaliseksi ja moraaliseksi. Näistä viimeinen on tehtävänasettelun kannalta olennainen. Hän jakaa myös kausaliteetin epäorgaanisten kappaleiden sekä kasvien ja eläinten kolmijaon mukaan syyhyn sanan kapeimmassa muodossa, ärsykkeeseen ja motivaatioon. Keskeisessä roolissa ajattelijan perusteluissa on myös riittävän perusteen periaate.

Schopenhauer osoittaa (s. 37), että ihmisen itsetietoinen käsitys ja kysymys siitä, että ”hän on vapaa, kun hän voi tehdä mitä tahtoo”, pitää oikeastaan asettaa muotoon ”voiko ihminen myös tahtoa, mitä tahtoo”. Mikäli jälkimmäiseen kysymykseen vastattaisiin myöntävästi, pitäisi jälleen kysyä: ”Voitko myös tahtoa, mitä tahdot tahtoa?” Näin ollen kysymykset jatkuisivat loputtomiin eikä selvyyttä asiaan tulisi koskaan.

Filosofi argumentoi jatkossa selkeästi ja johdonmukaisesti, kuinka ihmisen luonne määrittää hänen tekonsa, vaikka väittääkin nykytiedon valossa liian jyrkästi, että synnynnäiset ominaisuudet ovat kiveen hakattuja. Käyttäytymisgenetiikka on kyllä osoittanut myös luonteenpiirteiden ja temperamentin periytyvyyden (tätä mittaa ominaisuuden heritabiliteetti), mutta aste vaihtelee eikä persoonallisuuskaan muodostu pelkästään geeneistä. Tämmöinen jälkiviisastelu paremmalla tiedolla ei tosin ole suopeaa saati sopivaa, joten jätettäköön tässä kohtaa sikseen.

Schopenhauerille on joka tapauksessa nostettava symbolista hattua siitä, että hän korostaa aivan oikein yksilöllisyyden merkitystä moraalikäyttäytymisessä. Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen, toisin sanoen ihmisen ethos on hänen daimoninsa, kuten Herakleitos jo aikoinaan jynkästi filosofoi. Vastaavasti Aristoteles, jota Schopenhauer lainaakin, mainitsee sen tosiseikan, että vain jalosta puusta veistetty yksilö voi kehittyä todella hyveelliseksi.

Ja jos vielä palaamme hetkeksi jälkiviisauteen, on myös syytä muistaa, että Homo sapiens on sosiaalinen laji, jolloin yhteiseloa ja käyttäytymistä säätelemään on luonnollisesti aikain saatossa täytynyt kehittyä erilaisia emotionaalisia valmiuksia ja käyttäytymismalleja, jotka ovat lajimme moraalisuuden taustalla. Ei ole ihmistä ilman moraalia eikä toisia ihmisiä. Siten pelkkä yksilöllisyyden korostaminen ei riitä, vaan ihmistä on väistämättä tarkasteleva myös yhteisön jäsenenä.

Tästä kaikesta voidaan tehdä se johtopäätös, että tahdonvapauden ongelma on olennaisesti monitieteinen.

Determinismi ja subjektivismi

Kysymys liittyy myös uskontoon, sillä se muodostaa teodikean, kuten Schopenhauerkin tutkielmassaan osoittaa. Jos ihmisellä ei ole vapaata tahtoa vaan kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on kaikesta luomastaan tietoinen ja vastuussa, pahat teotkin ovat Jumalan syytä. Näin ollen vapaa tahto on niin moraalisesti kuin teistisesti välttämätön lähtöoletus kaikelle inhimilliselle toiminnalle, muutoinhan itse Jumalaa olisi maailman loputtomasta pahasta syyttäminen (Schopenhauer ei väsy teoksissaan tätä pahaa kuvaamasta). Teodikea ei kuitenkaan ratkea vapaalla tahdolla, ei sitten millään. Saksalaisfilosofi antaa tässä kohtaa luojalle armoa eikä pureudu ongelmaan sen syvemmin. Aihe kieltämättä veisi liiaksi sivuun pääasiasta.

Luonnontieteellinen determinismi asettaa ihmisyksilönkin tiedottomien ja armottomien (tahi jumalaisten, kuten Spinozalla) luonnonlakien alaisuuteen, jolloin tietenkin herää kysymys, miten tahto voisi jotenkin olla niistä riippumaton tai peräti toimia niitä vastaan. Miten ihminen osana luontoa voisi olla vapaa luonnon tapahtumista ja kausaliteetista?

Tarkkaan ottaen ei olekaan, kuten Schopenhauer nasevasti todistelee. Seurauksilla on syynsä ja niin myös valinnoilla, joiden taustalla on aina motiivi, joka ne aiheuttaa. Vaikka päätösten ja valintojen perimmäiset syyt, motiivien aiheuttajat, jäisivät hämärään, kuten ne väistämättä jäävätkin, sellaisia on loogisesti oltava, siitä ei ole kysymystäkään. 

Tahdonvapauden ongelman ratkeamattomuus johtuu tietenkin viime kädessä siitä, että samoin kuin itsetietoisuus ylipäätään, tahto sijaitsee ihmismielessä, jota kukaan ei pääse tutkimaan objektiivisesti. Kyse on tuntemuksista ja käsityksistä, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, omakohtaisia. Tämän vuoksi solipsismiakaan ei voi kumota, joskin harva siihen nykyään jaksaa uskoa.

Muiden ihmisten (ja eläinten) intentioita ja emootioita voi ulkopuolinen tarkkailija vain arvailla ja epäsuoraan päätellä, kuten nykyinen kognitiotiede on mielen teoriaa koskevassa tutkimuksessa kartoittanut. Ihmisaivot miljoonien vuosien evoluution tuotoksena peilaavat sosiaalista ja elinympäristöämme tavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja päättelyn (aivoista on löydetty peilineuroneiksi nimettyjä muodostelmia, jotka ovat kehittyneet nimenomaan tätä tarkoitusta varten), ja mielen teorian ylivirittyneisyydestä seuraa muun muassa uskominen kaikenlaisiin yliluonnollisiin agentteihin, organismien sisäisiin tai ulkoisiin liikuttajiin, joihin kognitiivinen uskontotiede jumalien ohella laskee ihmisen ”minänkin”. Kyse on aivojen tuottamasta luonnollisesta kuvitelmasta siitä, että ”joku” on niin sanotusti puikoissa ja aiheuttaa intention, toiminnan tai liikkeen (animismi, antropomorfismi). Ihmisen havaintokyky tuottaa jatkuvasti virheitä vaikkapa kasvojentunnistusmekanismin pohjalta (pareidolia), ja sama pätee myös kuuloaistiin. Aivot luovat merkityksiä sinne, missä niitä todellisuudessa ei ole.

Edellä mainituista tosiseikoista johtuen myös kirjoituspöytänsä äärellä jököttävä tuima filosofi joutuu haarukoimaan lajitoveriensa mielensisältöjä omien vastaavien aatostensa, toiveidensa, pyrkimystensä, halujensa ja tuntemustensa pohjalta. Lisäksi hänellä on käytettävissään toisten ajattelijoiden keräämä aineisto, johon nojata tahi jota vastaan pontevasti opponoida, kuten myös Schopenhauer tutkielmassaan mitä nautittavimmin tekee.

Yleensäkin sellaiset termit kuin tahto, intuitio, omatunto ja vastuullisuus jäävät väistämättä subjektiivisiksi ja vaikeiksi määritellä täysin tyydyttävästi. Ne voidaan vain tiedostaa ja tuntea sisältä käsin ja olettaa tai päätellä ulkopuolelta, ilman että niitä voi mitenkään suoraan havaita. Tahdonakteihin liittyvät neurotieteen koetuloksetkin ovat ainakin toistaiseksi olleet monitulkintaisia ja hyvinkin kiisteltyjä. Tämä vaikeus lienee siis suurelta osin syynä siihen, että tahdonvapauden ongelmasta on muodostunut niin sanottu ikuisuuskysymys.

Mitä tulee teoksen ja sen tekijän tyylilajiin, parhaimmillaan Schopenhauer on humoristina ja irvailijana, varsinkin kun äärimmäisen teräväksi hiottu sanansäilä kohdistuu Hegeliin ja muihin saksalaisiin idealistifilosofeihin. Näytteeksi kannattaa lainata tekijää suomennoksen sivulta 145:

”Myöhemmin tuon teoksen [Schellingin Ihmisen vapaudesta, ilm. 1809] sekä muiden sen kaltaisten teosten seurauksena ’intellektuaalinen intuitio’ ja ’absoluuttinen ajattelu’ ovat korvanneet saksalaisessa filosofiassa selkeät käsitteet ja rehellisen tutkimuksen. Metodiksi on tullut mahtailu, ällistyttäminen, mystifiointi ja hiekan heittäminen lukijoiden silmiin kaikenlaisilla tempuilla. Näkemyksen sijaan keskustelua ohjaavat kirjoittajien omat tarkoitusperät. Tämän kaiken myötä filosofian, jos sitä vielä sellaiseksi halutaan kutsua, täytyi vajota yhä syvemmälle, kunnes se saavutti syvimmän alennustilan ministeriolento Hegelissä, joka teki filosofiasta ‒ järjen tyttärestä ja tulevasta totuuden äidistä ‒ valtiollisten päämäärien, valistuksen vastustamisen ja protestanttisen jesuitismin välikappaleen tukahduttaen uudelleen sen ajattelun vapauden, jonka Kant oli taistelemalla saavuttanut. Tätä häpeää peitelläkseen ja tyhmentääkseen ihmiset niin täydellisesti kuin mahdollista hän kuitenkin naamioi aikeensa niin tyhjänpäiväisellä sanahelinällä ja joutavalla hölynpölyllä, ettei sellaista ole koskaan kuultu, ainakaan hullujenhuoneen ulkopuolella.”

Aatoksen ja järjen valtakunta

Sen jälkeen, kun tekijä on oivallisesti argumentoinut, ettei ihmisen tietoinen valinta ole eikä voi olla vapaa vaan piiloon jäävien syiden seuraus, so. determinoitu, hän kuitenkin perääntyy ja suorastaan kääntyy edustamaan juuri sitä, mitä on teoksessaan siihen asti jyrkästi vastustanut. Tässä kohtaa voidaankin todeta, että pessimisti ei pety, ei edes pessimismin filosofin jaarituksia kyniessään: tahtoen tai tahtomattaan Schopenhauer maalaa itsensä nurkkaan, josta ei ole poispääsyä.

Teoksen lopussa (s. 164) filosofi joutuu turvautumaan mystiikkaan ja kantilaiseen transsendenttiin, toisin sanoen intelligiibeliin eli järjen sfääriin, pelastaakseen ihmispolon täydelliseltä moraaliselta vastuuttomuudelta. Kun Schopenhauer siirtää vapauden yksittäisten tekojen alueelta, ”jossa sitä todistettavasti ei tavata”, korkeampaan piiriin, ”jota tietokykymme ei helposti tavoita”, hän käytännössä siirtää sen aiemmin aiheesta kritisoimiensa idealistifilosofien fantasiamaailmaan. Se on Kantin olion sinänsä abstrakti valtakunta, jossa jo ennestään asustaa myös Schopenhauerin mystinen tahto, tosioleva, maailmankaikkeuden peruspilari.

Mainittu transsendentaalinen vapauskin on kuitenkin juuri sitä ja sen kaltaista vapautta, jota ihminen kokee itsetietoisuudessaan vastuullisuuksineen ja katumuksineen. Näin ollen vapaus ei ole mysteeri, kuten tekijä joutuu toteamaan, vaan keskeinen osa ihmisen moraalista ja sosiaalista todellisuutta. Se, ettei sitä voi todistaa itsetietoisuuden perusteella, ei tarkoita, etteikö se olisi totta ihmisten maailmassa. Sitä on turha paiskoa korkeampiin piireihin, jos ja kun se toimii ihmisen piirissä. Sivumennen sanoen Georg Henrik von Wright on vuoden 1976 tutkielmassaan ”Determinismi ja ihmistutkimus” (teoksessa Filosofisia tutkimuksia, Kirjayhtymä 1985) perustellut yhteiskuntafilosofisen lähestymistavan tahdonvapauden ongelmaan erinomaisesti.

Kysymystä voisi lähestyä myös popperilaisen kolmen maailman ontologian avulla, jolloin tahdon voidaan katsoa olevan vapaa maailmoissa 2 (ihmisen mielensisältöjen psykologinen taso) ja 3 (kulttuuristen olioiden taso), vaikkei sen tietenkään ole mitenkään mahdollista olla vapaa maailmassa 1 (fysiikan deterministinen taso).

Loppupäätelmänä Schopenhauerin sinänsä ansiokkaasta ja aiheellisesti palkitusta yrityksestä ratkaista tehtävä voidaan todeta olevan selvää, että ajattelijan vastaus kysymykseen on epätoivoinen, mikäli se vain siirtää ongelman kuvitelmien ja fantasioiden spekulatiiviseen sfääriin. Kriittinen ihminenhän esittää siellä samat kysymykset kuin täälläkin, jolloin kaikki toistuu ja palaa sellaisenaan, ikuisesti. Näin ollen tahto ei olisi vapaa edes transsendentaalisesti vaan auttamattomasti kiipelissä ingelligiibelissä. Onneksi näin ei kuitenkaan ole.