21 March 2024

Tahtoen tai tahtomattaan: pessimisti ei pety

Esseearvio Arthur Schopenhauerin teoksesta Ihmisen tahdon vapaudesta (suomentanut Markus Nikkarla; Sammakko 2023).


Ankarasta pessimismistään ja jylhästä tahtofilosofiastaan tunnettu saksalaisajattelija Arthur Schopenhauer (17881860) on meillä jäänyt jokseenkin tuntemattomaksi, eikä edes hänen vuonna 1818 ilmestynyttä pääteostaan Die Welt als Wille und Vorstellung (”Maailma tahtona ja representaationa”) ole sen kulttuurihistoriallisesta merkityksestä huolimatta suomennettu. Tekijä muokkasi teoksensa kaksiosaiseksi vuonna 1844 ja laajensi sitä vielä vuonna 1859, vähän ennen kuolemaansa. Kirja teki tunnetusti lähtemättömän vaikutuksen niin Richard Wagneriin, Friedrich Nietzscheen kuin Thomas Manniinkin ja Suomessa esimerkiksi Volter Kilpeen.

Pääteoksensa lisäksi filosofi julkaisi elinaikanaan useita suppeampia tutkielmia ja kaksiosaisen Parerga und Paralipomena -järkäleen vuonna 1851. Teos sisältää ”liitteitä” tai ”toissijaisia töitä” sekä ”pois jätettyjä” tai ”ohitettuja”, kuten kreikankielisen nimen voisi päättämättömästi luonnostellen suomentaa, eli käytännössä laajahkoja esseitä, pienimuotoisia tutkielmia ja aforismeja, joissa tekijä täydentää pääteoksensa näkemyksiä ja esittää niihin tarkentavia huomautuksia. Tekstit ovat paljon kansantajuisempia kuin filosofin raskassoutuinen, itämaiseen mystiikkaan vivahtava pääteos. Niitä lukiessaan Nietzscheen perehtynyt ei voi olla huomaamatta, kuinka ratkaisevasti Schopenhauer vaikutti ensiksi mainitun aforistiseen tyyliin ja ajatteluun.

Suomeksi Schopenhauerilta on ilmestynyt vain suppea Kuolema ja kuolematon (suom. Eino Kaila, Karisto 1919), jonka kieliasu on pahasti vanhentunut. Tutkielma on osa Schopenhauerin pääteoksesta, ja vastaavasti katkelmia pääteoksesta löytyy myös tekstivalikoimasta Pessimistin elämänviisaus: Valittuja lukuja Schopenhauerin  teoksista (suom. Sirkka Salomaa, WSOY 1944), jossa on myös tekstejä ja otteita Parerga und Paralipomenasta. Talvi- ja jatkosodan jälkeen pessimistin elämänviisaus tuli suomalaisille tarpeeseen, joten jälkimmäisestä kirjasta on otettu useampia painoksia. Kuolema ja kuolematonkin -teoksesta löytyy kolmas painos vuodelta 1997. Mainittu tutkielma heijastelee erinomaisella tavalla tekijänsä ajattelua, ja Eino Kailan oppinut esipuhe ruotii sitä vielä erinomaisemmin, kriittisesti mutta ymmärtäen. Lisäksi vuonna 2005 ilmestyi filosofin pienimuotoinen jälkeenjäänyt teos Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka (suom. J.S. Tuusvuori, 23°45: Eurooppalaisen filosofian seura). Tämäkin kirjanen on jo loppuunmyyty, joten Schopenhauerin vanhempia suomennoksia saa enää antikvariaateista. Elämäkerrallisia tutkielmia ensimmäisellä kotimaisella löytyy kaksi kappaletta, K.W. Silfverbergin Schopenhauer ihmisenä ja ajattelijana (Otava 1911) sekä J.E. Salomaan edellistä huomattavasti laajempi, kerrassaan mainio Arthur Schopenhauer: Elämä ja filosofia (WSOY 1944). Tämän kirjoittaja on sattumoisin ruotinut Schopenhauerin ja Nietzschen hirtehisen hapannaamaista elitismiä esseessään ”Neroja ja ihmisiä”, joka löytyy Juri Nummelinin toimittamasta Misantropian historiasta (Savukeidas 2013).

Ethos ja daimon

Käsillä oleva teos Ihmisen tahdon vapaudesta voitti vuonna 1839 Norjan kuninkaallisen tieteellisen seuran kirjoituskilpailun, jonka tehtävänasettelu koski sitä, voidaanko tahto todistaa vapaaksi ihmisen itsetietoisuuden perusteella. Schopenhauer vastasi kysymykseen kieltävästi.

Heti alkuun on todettava, että Markus Nikkarlan käännös on erinomaisen selkeää ja luettavaa suomea, ja teoksen loppuun on sijoitettu tarkentavia ja selventäviä viitteitä juuri sopivasti, joten Schopenhauerin polveilevissa perusteluissa kahlaaminen sujuu sutjakasti. Sammakkoa on myös kiittäminen jälleen yhden länsimaisen ajattelun merkkipaalun saattamisesta suomalaisten lukijoiden ulottuviin.

Kirjan luulisi ja sopisi käyvän kaupaksi, sillä tahdonvapauden ongelma on edelleen (ja mitä ilmeisimmin ikuisesti) tieteellisen ja filosofisen debatin keskipisteessä, ja vastaukset kinkkiseen kysymykseen kertovat usein antajistaan enemmän kuin varsinaisesta kuumasta perunasta. Onko yksilö vastuussa teoistaan, toisin sanoen onko hän oman elämänsä ohjaksissa? Yhteiskunnallisesti ja moraalisesti tärkeämpää filosofista kysymystä on kieltämättä vaikea keksiä.

Kuten todettua, probleemin laadusta johtuen siitä on muodostunut filosofiaan niin sanottu ikuisuuskysymys, johon ei löytyne milloinkaan kaikkia tyydyttävää ratkaisua (jos ylipäätään yhtään mihinkään, lisää sosiaalista mediaa seurannut kyyninen realisti). Schopenhauerin vastaus on siis kielteinen, mutta vain osittain, eikä hänen yllättävä loppuratkaisunsa todellakaan tyydytä kriittistä lukijaa.

Teoksensa alussa filosofi määrittelee vapauden klassiseen tapaan negatiiviseksi (esteiden ja hillitsemisen puuttumiseksi) ja jakaa sen kolmeen alalajiin fyysiseksi, intellektuaaliseksi ja moraaliseksi. Näistä viimeinen on tehtävänasettelun kannalta olennainen. Hän jakaa myös kausaliteetin epäorgaanisten kappaleiden sekä kasvien ja eläinten kolmijaon mukaan syyhyn sanan kapeimmassa muodossa, ärsykkeeseen ja motivaatioon. Keskeisessä roolissa ajattelijan perusteluissa on myös riittävän perusteen periaate.

Schopenhauer osoittaa (s. 37), että ihmisen itsetietoinen käsitys ja kysymys siitä, että ”hän on vapaa, kun hän voi tehdä mitä tahtoo”, pitää oikeastaan asettaa muotoon ”voiko ihminen myös tahtoa, mitä tahtoo”. Mikäli jälkimmäiseen kysymykseen vastattaisiin myöntävästi, pitäisi jälleen kysyä: ”Voitko myös tahtoa, mitä tahdot tahtoa?” Näin ollen kysymykset jatkuisivat loputtomiin eikä selvyyttä asiaan tulisi koskaan.

Filosofi argumentoi jatkossa selkeästi ja johdonmukaisesti, kuinka ihmisen luonne määrittää hänen tekonsa, vaikka väittääkin nykytiedon valossa liian jyrkästi, että synnynnäiset ominaisuudet ovat kiveen hakattuja. Käyttäytymisgenetiikka on kyllä osoittanut myös luonteenpiirteiden ja temperamentin periytyvyyden (tätä mittaa ominaisuuden heritabiliteetti), mutta aste vaihtelee eikä persoonallisuuskaan muodostu pelkästään geeneistä. Tämmöinen jälkiviisastelu paremmalla tiedolla ei tosin ole suopeaa saati sopivaa, joten jätettäköön tässä kohtaa sikseen.

Schopenhauerille on joka tapauksessa nostettava symbolista hattua siitä, että hän korostaa aivan oikein yksilöllisyyden merkitystä moraalikäyttäytymisessä. Se mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen, toisin sanoen ihmisen ethos on hänen daimoninsa, kuten Herakleitos jo aikoinaan jynkästi filosofoi. Vastaavasti Aristoteles, jota Schopenhauer lainaakin, mainitsee sen tosiseikan, että vain jalosta puusta veistetty yksilö voi kehittyä todella hyveelliseksi.

Ja jos vielä palaamme hetkeksi jälkiviisauteen, on myös syytä muistaa, että Homo sapiens on sosiaalinen laji, jolloin yhteiseloa ja käyttäytymistä säätelemään on luonnollisesti aikain saatossa täytynyt kehittyä erilaisia emotionaalisia valmiuksia ja käyttäytymismalleja, jotka ovat lajimme moraalisuuden taustalla. Ei ole ihmistä ilman moraalia eikä toisia ihmisiä. Siten pelkkä yksilöllisyyden korostaminen ei riitä, vaan ihmistä on väistämättä tarkasteleva myös yhteisön jäsenenä.

Tästä kaikesta voidaan tehdä se johtopäätös, että tahdonvapauden ongelma on olennaisesti monitieteinen.

Determinismi ja subjektivismi

Kysymys liittyy myös uskontoon, sillä se muodostaa teodikean, kuten Schopenhauerkin tutkielmassaan osoittaa. Jos ihmisellä ei ole vapaata tahtoa vaan kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on kaikesta luomastaan tietoinen ja vastuussa, pahat teotkin ovat Jumalan syytä. Näin ollen vapaa tahto on niin moraalisesti kuin teistisesti välttämätön lähtöoletus kaikelle inhimilliselle toiminnalle, muutoinhan itse Jumalaa olisi maailman loputtomasta pahasta syyttäminen (Schopenhauer ei väsy teoksissaan tätä pahaa kuvaamasta). Teodikea ei kuitenkaan ratkea vapaalla tahdolla, ei sitten millään. Saksalaisfilosofi antaa tässä kohtaa luojalle armoa eikä pureudu ongelmaan sen syvemmin. Aihe kieltämättä veisi liiaksi sivuun pääasiasta.

Luonnontieteellinen determinismi asettaa ihmisyksilönkin tiedottomien ja armottomien (tahi jumalaisten, kuten Spinozalla) luonnonlakien alaisuuteen, jolloin tietenkin herää kysymys, miten tahto voisi jotenkin olla niistä riippumaton tai peräti toimia niitä vastaan. Miten ihminen osana luontoa voisi olla vapaa luonnon tapahtumista ja kausaliteetista?

Tarkkaan ottaen ei olekaan, kuten Schopenhauer nasevasti todistelee. Seurauksilla on syynsä ja niin myös valinnoilla, joiden taustalla on aina motiivi, joka ne aiheuttaa. Vaikka päätösten ja valintojen perimmäiset syyt, motiivien aiheuttajat, jäisivät hämärään, kuten ne väistämättä jäävätkin, sellaisia on loogisesti oltava, siitä ei ole kysymystäkään. 

Tahdonvapauden ongelman ratkeamattomuus johtuu tietenkin viime kädessä siitä, että samoin kuin itsetietoisuus ylipäätään, tahto sijaitsee ihmismielessä, jota kukaan ei pääse tutkimaan objektiivisesti. Kyse on tuntemuksista ja käsityksistä, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, omakohtaisia. Tämän vuoksi solipsismiakaan ei voi kumota, joskin harva siihen nykyään jaksaa uskoa.

Muiden ihmisten (ja eläinten) intentioita ja emootioita voi ulkopuolinen tarkkailija vain arvailla ja epäsuoraan päätellä, kuten nykyinen kognitiotiede on mielen teoriaa koskevassa tutkimuksessa kartoittanut. Ihmisaivot miljoonien vuosien evoluution tuotoksena peilaavat sosiaalista ja elinympäristöämme tavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja päättelyn (aivoista on löydetty peilineuroneiksi nimettyjä muodostelmia, jotka ovat kehittyneet nimenomaan tätä tarkoitusta varten), ja mielen teorian ylivirittyneisyydestä seuraa muun muassa uskominen kaikenlaisiin yliluonnollisiin agentteihin, organismien sisäisiin tai ulkoisiin liikuttajiin, joihin kognitiivinen uskontotiede jumalien ohella laskee ihmisen ”minänkin”. Kyse on aivojen tuottamasta luonnollisesta kuvitelmasta siitä, että ”joku” on niin sanotusti puikoissa ja aiheuttaa intention, toiminnan tai liikkeen (animismi, antropomorfismi). Ihmisen havaintokyky tuottaa jatkuvasti virheitä vaikkapa kasvojentunnistusmekanismin pohjalta (pareidolia), ja sama pätee myös kuuloaistiin. Aivot luovat merkityksiä sinne, missä niitä todellisuudessa ei ole.

Edellä mainituista tosiseikoista johtuen myös kirjoituspöytänsä äärellä jököttävä tuima filosofi joutuu haarukoimaan lajitoveriensa mielensisältöjä omien vastaavien aatostensa, toiveidensa, pyrkimystensä, halujensa ja tuntemustensa pohjalta. Lisäksi hänellä on käytettävissään toisten ajattelijoiden keräämä aineisto, johon nojata tahi jota vastaan pontevasti opponoida, kuten myös Schopenhauer tutkielmassaan mitä nautittavimmin tekee.

Yleensäkin sellaiset termit kuin tahto, intuitio, omatunto ja vastuullisuus jäävät väistämättä subjektiivisiksi ja vaikeiksi määritellä täysin tyydyttävästi. Ne voidaan vain tiedostaa ja tuntea sisältä käsin ja olettaa tai päätellä ulkopuolelta, ilman että niitä voi mitenkään suoraan havaita. Tahdonakteihin liittyvät neurotieteen koetuloksetkin ovat ainakin toistaiseksi olleet monitulkintaisia ja hyvinkin kiisteltyjä. Tämä vaikeus lienee siis suurelta osin syynä siihen, että tahdonvapauden ongelmasta on muodostunut niin sanottu ikuisuuskysymys.

Mitä tulee teoksen ja sen tekijän tyylilajiin, parhaimmillaan Schopenhauer on humoristina ja irvailijana, varsinkin kun äärimmäisen teräväksi hiottu sanansäilä kohdistuu Hegeliin ja muihin saksalaisiin idealistifilosofeihin. Näytteeksi kannattaa lainata tekijää suomennoksen sivulta 145:

”Myöhemmin tuon teoksen [Schellingin Ihmisen vapaudesta, ilm. 1809] sekä muiden sen kaltaisten teosten seurauksena ’intellektuaalinen intuitio’ ja ’absoluuttinen ajattelu’ ovat korvanneet saksalaisessa filosofiassa selkeät käsitteet ja rehellisen tutkimuksen. Metodiksi on tullut mahtailu, ällistyttäminen, mystifiointi ja hiekan heittäminen lukijoiden silmiin kaikenlaisilla tempuilla. Näkemyksen sijaan keskustelua ohjaavat kirjoittajien omat tarkoitusperät. Tämän kaiken myötä filosofian, jos sitä vielä sellaiseksi halutaan kutsua, täytyi vajota yhä syvemmälle, kunnes se saavutti syvimmän alennustilan ministeriolento Hegelissä, joka teki filosofiasta järjen tyttärestä ja tulevasta totuuden äidistä valtiollisten päämäärien, valistuksen vastustamisen ja protestanttisen jesuitismin välikappaleen tukahduttaen uudelleen sen ajattelun vapauden, jonka Kant oli taistelemalla saavuttanut. Tätä häpeää peitelläkseen ja tyhmentääkseen ihmiset niin täydellisesti kuin mahdollista hän kuitenkin naamioi aikeensa niin tyhjänpäiväisellä sanahelinällä ja joutavalla hölynpölyllä, ettei sellaista ole koskaan kuultu, ainakaan hullujenhuoneen ulkopuolella.”

Aatoksen ja järjen valtakunta

Sen jälkeen, kun tekijä on oivallisesti argumentoinut, ettei ihmisen tietoinen valinta ole eikä voi olla vapaa vaan piiloon jäävien syiden seuraus, so. determinoitu, hän kuitenkin perääntyy ja suorastaan kääntyy edustamaan juuri sitä, mitä on teoksessaan siihen asti jyrkästi vastustanut. Tässä kohtaa voidaankin todeta, että pessimisti ei pety, ei edes pessimismin filosofin jaarituksia kyniessään: tahtoen tai tahtomattaan Schopenhauer maalaa itsensä nurkkaan, josta ei ole poispääsyä.

Teoksen lopussa (s. 164) filosofi joutuu turvautumaan mystiikkaan ja kantilaiseen transsendenttiin, toisin sanoen intelligiibeliin eli järjen sfääriin, pelastaakseen ihmispolon täydelliseltä moraaliselta vastuuttomuudelta. Kun Schopenhauer siirtää vapauden yksittäisten tekojen alueelta, ”jossa sitä todistettavasti ei tavata”, korkeampaan piiriin, ”jota tietokykymme ei helposti tavoita”, hän käytännössä siirtää sen aiemmin aiheesta kritisoimiensa idealistifilosofien fantasiamaailmaan. Se on Kantin olion sinänsä abstrakti valtakunta, jossa jo ennestään asustaa myös Schopenhauerin mystinen tahto, tosioleva, maailmankaikkeuden peruspilari.

Mainittu transsendentaalinen vapauskin on kuitenkin juuri sitä ja sen kaltaista vapautta, jota ihminen kokee itsetietoisuudessaan vastuullisuuksineen ja katumuksineen. Näin ollen vapaus ei ole mysteeri, kuten tekijä joutuu toteamaan, vaan keskeinen osa ihmisen moraalista ja sosiaalista todellisuutta. Se, ettei sitä voi todistaa itsetietoisuuden perusteella, ei tarkoita, etteikö se olisi totta ihmisten maailmassa. Sitä on turha paiskoa korkeampiin piireihin, jos ja kun se toimii ihmisen piirissä. Sivumennen sanoen Georg Henrik von Wright on vuoden 1976 tutkielmassaan ”Determinismi ja ihmistutkimus” (teoksessa Filosofisia tutkimuksia, Kirjayhtymä 1985) perustellut yhteiskuntafilosofisen lähestymistavan tahdonvapauden ongelmaan erinomaisesti.

Kysymystä voisi lähestyä myös popperilaisen kolmen maailman ontologian avulla, jolloin tahdon voidaan katsoa olevan vapaa maailmoissa 2 (ihmisen mielensisältöjen psykologinen taso) ja 3 (kulttuuristen olioiden taso), vaikkei sen tietenkään ole mitenkään mahdollista olla vapaa maailmassa 1 (fysiikan deterministinen taso).

Loppupäätelmänä Schopenhauerin sinänsä ansiokkaasta ja aiheellisesti palkitusta yrityksestä ratkaista tehtävä voidaan todeta olevan selvää, että ajattelijan vastaus kysymykseen on epätoivoinen, mikäli se vain siirtää ongelman kuvitelmien ja fantasioiden spekulatiiviseen sfääriin. Kriittinen ihminenhän esittää siellä samat kysymykset kuin täälläkin, jolloin kaikki toistuu ja palaa sellaisenaan, ikuisesti. Näin ollen tahto ei olisi vapaa edes transsendentaalisesti vaan auttamattomasti kiipelissä ingelligiibelissä. Onneksi näin ei kuitenkaan ole.