14 November 2015

Terrorismi ja jihadin teologinen oikeutus

Pariisin perjantain 13.11.2015 terrori-iskujen jälkeen alkoi välittömästi tavanomainen selittely, jonka mukaan terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Moni väittää, että Isis, Al-Qaida ja muut muslimiterroristit eivät ole oikeita muslimeja eivätkä tunne uskontoaan. Onko asia todella näin?

Tarkastelen seuraavassa lyhyesti profeetta Muhammadin esimerkkiä hurskaalle muslimille. Olen käsitellyt jihadismin taustalla olevaa teologiaa ja ideologiaa laajemmin jo aiemmin, joten en tässä mene aiheeseen sen syvemmin. Sen sijaan osoitan, miten Koraanin ja hadithien perusteella on selvää, että jihad kuuluu oikeaoppiseen islamiin siinä kuin rukoilu, almut ja pyhiinvaellus. Tulkintoja on monia, mutta vanhoillinen tulkinta on islamin pyhien tekstien perusteella täysin oikeutettu.

Profeetta Muhammadin esimerkki

Kaltaiseni historialliskriittisesti asennoituneen ateistiskeptikon näkökulmasta totuus Muhammadin kaltaisesta historiallisesta tai mahdollisesti jopa täysin fiktiivisestä hahmosta on tietenkin hyvin ongelmallinen. Vaikka on jossain määrin todennäköistä, että historiallinen Muhammad tai hänen jonkinlainen esikuvansa oli oikeasti olemassa, on hänen perimätiedossa ja muissa teksteissä esiintyvä henkilöhahmonsa kuitenkin lopulta fiktiivinen hahmo.

Näin ollen ”totuus” Muhammadista on väistämättä tietty historiallisten tekstien tulkinta, joka tietenkin vaihtelee tulkitsijan ja tekstikatkelman mukaan. Tulkinnan totuudellisuutta on mahdoton tieteellisesti verifioida tai falsifioida. Jokaisella voi olla oma totuutensa profeetta Muhammadista ja se voi perustua enemmän tai vähemmän Koraaniin, hadítheihin tai siraan.

Hadíthit sisältävät perimätietoa profeetta Muhammadin elämästä, opetuksista, sanomisista ja teoista, sira puolestaan tarkoittaa islamin perustajasta kirjoitettuja elämäkertoja. Hadíthit ja Koraani yhdessä muodostavat muslimien elämäntavan määrittelevän sunnan. Se siis perustuu profeetta Muhammadin elämään ja elämäntapaan, jota uskovan muslimin tulee esimerkillisenä jäljitellä.

Muhammadin historiallisuus on myös kokonaan kyseenalaistettu aivan kuten Jeesuksenkin. Esimerkiksi Ibn Warraqin islamkriittisessä teoksessa
Why I Am Not a Muslim (Prometheus Books 2003) on esitelty joitakin teorioita, joissa Muhammadia väitetään täysin fiktiiviseksi hahmoksi.

Jokainen hurskas muslimi tietenkin noudattaa uskontoaan siitä lähtökohdasta, että Muhammad on ollut oikeasti olemassa ja hänestä kertova perimätieto sekä Koraanin kohdat pitävät suurin piirtein paikkansa. Perimätietoa ei tarvitse tuntea tarkkaan, approksimaatio profeetta Muhammadista riittää muslimille, kuten pelkkä hämärä aavistus oletetusti historiallisen Jeesuksen elämästä kristitylle. Uskovalle uskonnon perustaja on läsnä opetusten ja tekstien kautta, oli hänellä historiallinen esikuva tai ei.

Uskovan musliminhan on suorastaan välttämätöntä uskoa historialliseen Muhammadiin, muuten hänen uskoltaan putoaisi pohja pois eikä hän olisi islamissa aito muslimi. Tästä syystä Muhammad vaikuttaa muhamettilaisiin suurimpana esikuvana ja se, millaisena hän uskonnollisissa teksteissä ja opetuksessa esiintyy, on ensiarvoisen tärkeää sen kannalta, miten muslimit pyhiä kirjoituksia tulkitsevat ja uskonnollisten auktoriteettien määräyksiä noudattavat.

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on samoilla linjoilla teoksensa
Islamin käsikirja (Otava 2004) islamin syntyä koskevassa luvussa. Hän toteaa, että ”[n]ykytilanteelle ei ole niinkään merkityksellistä se, mitä todella tapahtui (wie es eigentlich gewessen), vaan se, mitä myöhemmin on uskottu tapahtuneen” (s. 14).

Seuraava suppea tiivistelmäni islamin ja profeetta Muhammadin historiasta nojaa Juan E. Campon oivalliseen
Encyclopedia of Islamiin (Checkmark Books 2009), professori Hämeen-Anttilan aihetta käsitteleviin teoksiin ja suomennoksiin sekä Sírat Rasúl Alláhin osalta myös Alfred Guillaumen englanninkieliseen vuonna 1955 julkaistuun käännökseen.

Ibn Ishaq ja Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta



Profeetta Muhammadin elämästä ei ole kuin yksi arvovaltainen lähde, Ibn Hishámin tiivistelmä Sírat Rasúl Alláh vanhemmasta Ibn Is'háqin laatimasta elämäkerrasta. Alkuperäinen on kadonnut eikä vertailevaa aineistoa ole. Vanhempi materiaali oli suullista perimätietoa, joka paljon myöhemmin kerättiin hadítheiksi. Aikalaislähteitä ei tunneta. Islamin perustajan historiallisuus on siis lähdekritiikin valossa hyvin kyseenalainen. Silti Ibn Hishámin teos on arvostettu ja vakiintunut Koraanin tulkinnan apuväline.


Alunperin síra tarkoitti islamin historiassa profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa sotaretkiä ja siitä käytettiin uskonnon kahden ensimmäisen vuosisadan aikana yleisesti nimeä maghází. Sittemmin sotaseikkailut eriytyivät omaksi lokerokseen síran laajemmassa kokonaisuudessa.


Muhammad syntyi perimätiedon mukaan Mekassa huhtikuussa vuonna 570. Hän kuului pakanalliseen quraishi-heimoon. Tuohon aikaan Arabian niemimaalla eli useita uskontoja rinnakkain, myös kristittyjä ja juutalaisia. Näin ollen Koraani sisältää lukuisia lainoja varhaisemmista lähteistä. Teoksen paratiisikuvaukset muistuttavat kovasti zarathustralaisia ja hindulaisia kirjoituksia.

Vastaavasti aikuisen profeetta Muhammadin myöhemmissä ilmestyksissään saamat viestit sisältävät runsaasti vaikutteita juutalaisten ja kristittyjen uskonnollisista traditioista. Muhammad on Koraanin mukaan viimeinen profeetta sarjassa, joka alkoi Vanhasta testamentista.

Perimätiedon perusteella Muhammad oli noin neljänkymmenen kun hän aikoi saada ilmestyksiä. Niissä enkeli, yleisimmin tai joidenkin tulkintojen mukaan nimenomaan arkkienkeli Gabriel, saneli profeetalle Jumalan (Alláh) ilmoituksia. Profeetoillehan on kautta aikain ollut poliittisesti ja uskonnollisesti tarkoituksenmukaista saada yhteys suoraan Jumalaan ja sen kautta Jumalan valta lähimmäisiin. Profeetta Muhammad ei Koraanin ja perimätiedon perusteella muodosta poikkeusta. Hän sai juuri sellaisia ilmoituksia, joita tarvitsi hallitakseen ihmisiä.

Koraanissa on kohtia, jotka pohjautuvat harhaoppisten kristittyjen teksteihin, Talmudiin ja Raamattuun. Muhammadin tarkoitushakuiset ilmestykset eivät siis esiintyneet irrallaan sen ajan vallitsevista pyhistä teksteistä, myyteistä, kansantaruista ja eettisistä käsityksistä. Kirjailijat tuntevat intertekstuaalisuuden rajattomat hyödyt ja sama pätee uskonnollisten tekstien kirjoittajiin ja jäljentäjiin. Aina kannattaa varastaa, lainata, muokata ja laittaa omiin nimiin.

Islamilainen valtio ja Muhammadin suhde juutalaisiin



Vuonna 622 profeetta Muhammad seuralaisineen muutti Mekasta Jathribiin, josta myöhemmin tuli Medina, Profeetan kaupunki eli Madínat al-Nabí. Sitä kutsutaan myös loistavaksi kaupungiksi ja kuten yleisesti tunnettua, Medina on muslimien toiseksi pyhin kaupunki Mekan jälkeen. Muutto tunnetaan islamin historiassa arabiankielisellä nimellä hidžra.


Medinaan Muhammad seuralaisineen perusti islamilaisen valtion ja muslimit pitävät sitä ensimmäisenä perustuslaillisena valtiona. Medinasta alkaa myös islamin sotaisa historia. 


Muhammadilla oli ongelmia paikallisten juutalaisten kanssa, jonka myötä islamin pyhiin teksteihin on jäänyt antisemitismiä, joka edelleen lietsoo vanhoillisten muslimien juutalaisvastaisuutta. Tätä taustaa olen käsittelyt edellä mainitussa pitkässä kirjoituksessani.

Jihadisti ei siis valitse juutalaista kosher-markettia terrori-iskun kohteeksi sattumalta. Kyse on islamilaisesta traditiosta ja profeetta Muhammadin sankarillisesta esimerkistä.

Medinan perustuslakiin kirjatut säädökset vaikuttavat muslimien ja muiden katsomusten suhteisiin edelleen. Tärkeässä roolissa on muun muassa ummaa, muslimien yhteisöä koskevat säädökset. Islamilainen valtio ja umma korostetun romanttisessa valossa ovat suoraan nykyisten islamilaisten äärijärjestöjen jihadistisen ideologian ja väkivaltapolitiikan keskipisteessä.

Badrin taistelu ja islamin miekka

Islam on islamilaisen valtion syntymästä asti ollut suvaitsematon, vallanhimoinen, imperialistinen ja raaka uskonto. Kuten kristinuskoon, siihenkin on käännytetty pakolla, petoksen, uhkailun, terrorin ja väkivallan avulla. Islam tarkoittaa alistumista ja valitettavan moni uskonnon seuraaja vaatii sitä. Fanaatikot vaativat sitä enenevissä määrin myös niiltä, jotka eivät ole muslimeja.

Yleensä vain länsimaita ja kristittyjä syytetään ristiretkistä ja imperialismista, mutta islamin kohdalla samoista epäkohdista vaietaan. Jaakko Hämeen-Anttila on kuitenkin kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä Islamin miekka – Idän ja lännen konfliktien historiaa (Otava 2012), jossa hän kertoo islamin valloitusretkistä ja suhteuttaa niitä länsimaiden sotaisaan historiaan.

Varsinkin Badrin taistelu on muslimeille erittäin tärkeässä roolissa Muhammadin sotasankaruuden perustelussa.

Ongelman ydin ja ratkaisu

Niille, jotka tosiasioista huolimatta väittävät, ettei jihadistisella terrorilla ole mitään tekemistä islamin kanssa, ja vetoavat johonkin mielivaltaiseen ”oikeaan” islamiin, edellä tiivistetty historia on melkoinen ongelma. Kuten todettua, uskonnosta on mahdotonta löytää minkäänlaista oikeaa tulkintaa: teologisesti pyhien tekstien pohjalta on yhtä mahdollista perustella jihad kuin pyhiinvaellus. Jihad on itse asiassa jokaisen hurskaan muslimin velvollisuus.

Ongelma ei ratkea ellei islamissa tapahdu merkittävää opillista reformia. Koraanin Medina-osiot pitäisi teologisesti asettaa kontekstiin, jota ne kuvaavat, jolloin jihadistit eivät voisi soveltaa niitä nykyaikaan. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Ratkaisun avaimet ovat joka tapauksessa muslimeilla. Muslimiyhteisön tulee tuomita islamin jihadistiset tulkinnat jyrkästi, varsinkin islamoppineiden. Medina-jaksojen asemesta moskeijoissa ja yhteisöissä pitäisi korostaa rauhanomaista tulkintaa.

Vastaavasti muslimiyhteisöiden kaikkialla tulisi valvoa jäseniään radikalisoitumisen osalta ja tehdä yhteistyötä virkavallan kanssa. Erityisesti saudirahoitteiset moskeijat länsimaissa ovat riskitekijöitä, koska saudirahoitus on sidottu wahhabismiin eli käytännössä juuri salafistiseen jihadismiin.

Edellä käsiteltyjen historiallisten tosiasioiden valossa on ainakin päivänselvää, että ongelma ei ratkea kieltämällä tai hyssyttelemällä. 

Fakta: Islamilla on tekemistä terrorismin kanssa. Kuten todettua, jihad on olennainen osa islamia Koraanin ja muiden pyhien kirjoitusten perusteella ja niin kauan kuin se on teologisesti oikeutettua, se tulee jatkumaan aina, kun joku vanhoillisesti pyhiä tekstejä tulkitseva muslimitaho kokee jihadin velvollisuudekseen. Tämä on ongelman ydin ja sen ratkaisu muslimien omissa käsissä.




26 October 2015

”Vain jaloa sa tahdo, vain oikein tehkös!”

(Esseearvio Riku Keski-Rauskan teoksesta Yksinäinen Ehrnrooth –Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Otava 2015.)

Muistan hämärästi 1980-luvun alkupuolelta erään television vaaliväittelyn, joissa mielenkiintoni herätti yksi mies, Georg C. Ehrnrooth. Hänen tiukka argumentaationsa kommunisteja vastaan oli hyvin poikkeuksellista vielä tuolloinkin, vaikka Kekkonen oli jo syrjässä ja Koivisto presidenttinä. Kyse oli melko varmasti vuoden 1983 eduskuntavaaleista. Olin silloin 16-vuotias.

Ehrnrooth kritisoi kommunismia ideologiana ja osoitti, että sen tavoitteet ovat ristiriidassa länsimaisen parlamentarismin ja demokratian kanssa. Vaaliväittelyssä hän oli omaa luokkaansa, aivan lyömätön.

Ehrnrooth muodostui minulle 16-18-vuotiaana jonkinlaiseksi poliittiseksi esikuvaksi, vaikken konservatiivi ollutkaan, päinvastoin. Kommunismin vastustaminen ja vapaan, avoimen länsimaisen yhteiskuntamuodon puolustaminen riitti sytyttämään nuoressa kapinallisessa taistelun liekin, samoin se, että yksi mies uskalsi ajatella toisin ja asettua suurta yhdenmukaista laumaa vastaan, välittämättä seurauksista. Näin jälkikäteen arvioiden Ehrnroothin vaaliväittelyssä ilmentämä jyrkkä ja häpeämätön individualismi – rohkeus olla yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa – oli siis nimenomaan se piirre, joka nuorta anarkismiin ja auktoriteetin vastustamiseen taipuvaista vihaista miestä kiehtoi.

Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli monessa suhteessa kuin itäblokin maa eikä se vapautta rakastavalle porvariperheen lapselle oikein maistunut. Myös niissä pienissä räyhähenkisissä rockpiireissä, joissa tuohon aikaan vaikutin, Neuvostoliitto ja kommunismi koettiin laajasti vapauden vihollisina, toisin kuin laajemmissa vasemmistopiireissä, joita kotikaupungissani Porissa kyllä riitti ja riittää.

Lisäksi opiskelin kauppaoppilaitoksessa, jossa luokkatovereinani oli pari muutakin oikeistolaisemmin ajattelevaa, kommunismikriittisiä henkilöä. Heidän kanssaan ihailimme Georg C. Ehrnroothin retorista osaamista mainitussa television vaalidebatissa. Mies oli meille sankari.

Nyt aikamiehenä olen aiemmin lukenut Ehrnroothin mainion omaelämäkerran
Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä (Schildts 1999). Vasta ilmestynyt Riku Keski-Rauskan Ehrnrooth-elämäkerta täydentää minulle aiemmin muodostunutta kuvaa Kekkosen ajan toisinajattelijasta.

On tavallaan ironista, joskin luonnollista, että vielä nykyäänkin ideologista yhdenmukaisuutta, Neuvostoliittoa, kommunismia, suomettumista ja ylipäätään kumartelua idän suuntaan vastustamalla ja arvostelemalla sekä vastaavasti länsimaita ja avointa yhteiskuntaa puolustamalla päätyy nopeasti niin sanottujen edistysmielisten sorsimaksi ja demonisoimaksi. Onkin syytä kysyä, onko mikään Georg C. Ehrnroothin ajoista muuttunut.


Noblesse oblige

Ehrnrooth syntyi sekä äidin että isän puolelta maineikkaisiin aatelissukuihin, joiden tunnetuin edustaja on eittämättä Georgin äidinisän veli marsalkka Mannerheimin, joka oli myös Georgin kummisetä. Suvussa oli muitakin tunnettuja sotilaita ja lisäksi talousvaikuttajia sekä poliitikkoja.

Georg C. joutui jo nuorena Ruotsiin sotaa pakoon. Äidin ja isän avioero sekä isän uusi avioliitto vaikuttivat nuorukaiseen jonkin verran, joskin hänellä oli taipumuksia syrjään vetäytymiseen jo perusluonteessaan.

Mielenkiintoinen tieto Keski-Rauskan teoksessa on se, miten Ehrnrooth vastusti auktoriteettia ja sotilaskuria armeija-aikoinaan, eikä sopeutunut sotilaselämään, kuten ei myöskään myöhempi kohtalotoveri Tuure Junnila. Tutkijan urakaan ei oikeustieteitä opiskellutta Ehrnroothia kiinnostanut, ei edes perhetaustan mahdollistama ura teollisuuden parissa. Tästä selviää melko vaivattomasti se henkinen sukulaisuus, johon edellä viittasin.

Varmasti auktoriteetinvastaisuus luonteenpiirteenä selittää osittain myös Ehrnroothin poliittiselle uralle keskeistä Kekkos- ja kommunisminvastaisuutta. Individualismi ajoi hänet luonnostaan länsimieliseksi, angloamerikkalaisuuden kannattajaksi. Neuvostoliitto ei ollut vaihtoehto, saati kollektivismille rakentuva kommunismi, puhumattakaan demokratiaa ja parlamentarismia pilkkanaan pitäneestä Kekkosen hallintotavasta ja K-linjasta.

Georg C. Ehrnrooth oli imenyt kommunisminvastaisuuden jo äidinmaidosta. Hänen poliittinen uransa oli kohtalo, jonka sinetöivät länsimaiselle demokratialle keskeisen laillisuusperiaatteen roskakoriin heittänyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Kekkosen petturuus.

Mitä tulee hänen yleisempään länsimyönteisyyteensä, Keski-Rauska tiivistää olennaisen (s. 54):
”Ehrnrooth katsoi, että Yhdysvalloilla oli ratkaiseva rooli antikommunismin vahvimpana linnakkeena. Yhdysvallat oli se taho, joka viime kädessä turvaisi koko läntisen maailman ja siten myös Suomen aseman. Vain sotilaallisesti, taloudellisesti ja moraalisesti vahva Yhdysvallat pystyisi tarjoamaan vastavoiman Neuvostoliitolle sekä estämään kommunismin etenemisen.”


Kaikki tämä kristallisoitui Ehrnroothille vuonna 1953 hänen vietettyään puoli vuotta Yhdysvaltoja kierrellen, tavaten poliitikkoja sekä perehtyen parlamentarismin käytäntöihin. Hän tutustui samalla myös Joseph McCarthyyn ja seurasi tämän kommunismikuulusteluja, mutta suhtautui mieheen ja hänen toimintaansa varauksella, joskin pragmaattisesti. Kommunismi oli sen luokan vihollinen, että kovatkin otteet sen vastustamisessa olivat joskus tarpeen. McCarthyn otteita nuori Ehrnrooth ei pitänyt kovin ylimitoitettuina, joskaan hän ei niitä aivan mukisematta niellyt.

Konservatiivinen liberaali 

Poliittisten ja ideologisten luokittelujen ongelma käy mainiosti ilmi Keski-Rauskan teoksesta. Vaikka Ehrnrooth asemoi itsensä konservatiiviksi, muun muassa vanhusten ja vähäosaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Tämä johtui pitkälti Ehrnroothin henkilöhistoriasta, perhetaustasta ja elämänkokemuksesta.

Ehrnrooth ajoi ensimmäisissä kunta- ja eduskuntavaaleissaan monia sosiaaliliberaaleja tavoitteita, kuten sosiaalista asuntorakentamista ja lapsilisiä vain niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Julkisen sektorin eli verovaroin tuotetut palvelut piti hänen mielestään tuottaa säästäväisesti. Aidon liberaalin tapaan hän siis vastusti valtion tuhlailevaa rahankäyttöä (s. 68). Toisaalta hänen vähäosaisten puolustamisensa aiheutti jopa kommunistisyytöksiä ja laitavasemmisto koki Ehrnroothin tulevan omille apajilleen vanhusten ja asunnottomien asialla.

Ulkopoliittisesti Ehrnrooth oli kuitenkin selkeästi alusta asti länsileirissä ja näiltä osin konservatiivi, joskin johdonmukainen liberaali on myös väistämättä länsimyönteinen. Jos Ehrnrooth vastustikin Kekkosta jo tämän oikeus- ja pääministeriaikojen perusteella, periaatteesta, Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi Ehrnrooth sai Kekkos-vastaisuudelleen entistä painavampia syitä.

Laillisuusperiaatteen, demokratian, parlamentarismin ja oikeusvaltion kannattajana hän on myös selkeästi yhdenmukainen liberalismin kanssa, kun taas Kekkonen ja Maalaisliiton K-linja edustivat jyrkästi liberalismin vastaista totalitarismin myötäilyä, usein häpeämättömän totalitaarisin keinoin. Ilmankos moinen poliittinen opportunismi ja takinkääntely raivostutti oikeustieteen lisensiaattia ja periaatteen miestä, joka ennen kansanedustajan uraansa myös opetti alaa Helsingin yliopistossa.

Varsinkin 1980-luvulla, Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä, Ehrnrooth edusti talousnäkemyksissään klassista liberalismia, joka Suomessa ei koskaan ole ollut suosittua, perustuuhan se vapauteen, yhdenvertaisuuteen, perustuslaillisuuteen ja kapitalismiin eli nimenomaan länsimaisiin arvoihin (s. 385).


Kekkoslovakian Don Quijote

Keski-Rauska käy teoksessaan läpi Kekkosen ajan tunnetuimmat tapahtumat, joista erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat yöpakkaset ja noottikriisi. Ehrnrooth sai jatkuvasti lisänäyttöä Kekkos-vastaisuutensa tueksi. Samalla hänen tinkimättömyytensä ajoi häntä entistä syvemmälle poliittiseen marginaaliin, niin RKP:ssä kuin eduskunnassa.

Koko 60- ja 70-luku ovat Ehrnroothin osalta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Suomi ei ollut avoin länsimainen demokratia vaan hallitusta muodostettaessa itänaapuri sanoi aina viimeisen sanan, Kekkosen tuella. Silti Ehrnrooth ja muutama muu jaksoivat hakata päätään Karjalan mäntyyn. Periaatteista ei voinut tinkiä, missään asiassa.

Keski-Rauskan kuvaus 70-luvun alun itsesensuurista sekä lehdistön- ja sananvapausrajoituksista on hyytävää luettavaa. Ehrnrooth joutui lopulta perustamaan Tuure Junnilan ja muiden kanssa oman lehden saadakseen toteuttaa sananvapauttaan. Vastaavasti Yleisradio oli tuohon aikoihin neuvostomielinen ja taistolainen Reporadio, jonka kanssa Ehrnrooth oli toistuvasti tukkanuottasilla.

Aivan kuten nykyään, isänmaan, länsimaisen yhteiskuntamuodon ja parlamentarismin puolustamisesta Ehrnrooth aateveljineen sai äärioikeistolaisen ja fasistin leiman. Törkeimmillään fasistijahti näkyi Ehrnroothin yksityiskirjeiden avaamisena, kopioimisena, ja julkaisemisena lokajuttujen yhteydessä. Kirjeet Yhdysvaltoihin olivat törkyartikkelien mukaan osoitus Ehrnroothin äärioikeistolaisuudesta, mikä siis tarkoitti yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa kommunismia ja muuta totalitarismia vastaan.

Tänään YYA-henkisten kommunistien ja muun sekalaisen länsivastaisen seurakunnan loanheitto on yhtä voimakasta varsinkin niitä kohtaan, jotka arvostelevat jyrkästi Vladimir Putinia ja Venäjää erilaisista kansainvälisten lakien ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Mikään ei siis tässäkään suhteessa ole muuttunut. Fasistin ja äärioikeistolaisen paperit saa jokainen, joka puolustaa avointa yhteiskuntaa ja länsimaita putinismilta. KGB:n tilalle on tullut FSB ja paperikirjeiden tilalle sähköposti, muuta eroa ei ole.

Sen sijaan valtiovallan hyssyttely ja nöyristely Ehrnroothin kansalaisoikeuksien loukkaamisessa oli ajalle tyypillistä. Nykyään sentään on niin paljon julkaisukanavia ja Suomi sen verran vankasti osana länsimaita, ettei moinen enää onnistuisi. Yksittäisten virkamiesten ja poliitikkojen selvästä Venäjä-myönteisyydestä huolimatta asiat ovat jonkun verran paremmin kuin 70-luvulla. On kuitenkin todennäköistä, että ilman omaa riippumatonta julkaisukanavaa –
Express-lehteä – Albert Akulovin eli KGB:n osuutta Ehrnroothin yksityiskirjeiden julkaisemisessa ei olisi koskaan noteerattu laajemmin eikä Akulovia kenties olisi karkotettu.


Kekkosen kautta marginaaliin

Keski-Rauska kertoo viihdyttävästi Ehrnroothin väistämättömän ajautumisen ratkaisemattomiin riitoihin puolueensa liberaalisiiven (tarkoittaa Kekkos-myönteisiä) kanssa. Viihtymisen ohella lukijaa hirvittää, niin umpisuomettunutta on meno tuohon aikaan maamme politiikassa ollut.

Ehrnrooth ei tingi periaatteistaan eikä Kekkos-vastaisuudestaan, jolloin on vain ajan kysymys, koska hän joutuu perustamaan oman puolueen. Neuvotteluja käydään, mutta henki on sellainen, ettei Ehrnroothilla käytännössä ole mahdollisuuksia. Hänen jyrkkä individualisminsa ja periaatteellisuutensa eivät sovi yhdenmukaisuutta edellyttävään puoluepolitiikkaan saati alati tiukentuvaan puoluekuriin. Vain oma puolue voi ratkaista nämä ongelmat.

Monessa mielessä vuoden 1973 poikkeuslaki Kekkosen jatkokaudelle oli käännekohta, Rubicon, jonka jälkeen Ehrnroothin kohtalo poliittisena toisinajattelijana ja marginaalihahmona oli lopullisesti sinetöity. Kun hänet oli vielä laajalti, myös kokoomuksessa, leimattu äärioikeistolaiseksi ja fasistiksi, häntä oli helppo syrjiä eikä muuta vaihtoehtoa kuin oma pienpuolue ollut. Toki RKP:kin on pienpuolue, mutta sillä sentään oli ja on useampi kansanedustaja ja aina mahdollisuus hallitusvastuuseen. Suomen perustuslaillisella kansanpuolueella ja myöhemmin Perustuslaillisella oikeistopuolueella ei ollut kumpaakaan.


Luonne on kohtalo”

Teoksessaan Keski-Rauska pohtii Ehrnroothin luonteenpiirteiden vaikutusta hänen politiikkaansa ja arvomaailmaansa. Silti tekijä ohittaa kokonaan Ehrnroothin sukutaustan mukana tulleen aatelismiehen eetoksen ja siihen sopivan luonteen aristokratian. Räjähtävä temperamentti ja ajoittainen despoottimaisuus, joista Keski-Rauska antaa näytteitä teoksessaan, istuvat kuvioon.

Kun samoja luonteenpiirteitä löytyy Ehrnroothin nemesiksestä, Kekkosesta, voi vain todeta, että kuten niin usein, Ehrnroothin Kekkos-vastaisuudessa oli kieltämättä periaatteellisuuden ohella jotain hyvin henkilökohtaista, kuten tekijä aivan aiheellisesti toteaakin. Useinhan ihminen ei voi sietää omia luonteenpiirteitään pahimmissa kilpailijoissaan ja vastustajissaan.

Mielestäni Ehrnroothin taipumus askeesiin, sosiaalinen omatunto, oikeudenmukaisuus, auktoriteetinvastaisuus, uhrautumishalu, sankariromantiikka, toisinajattelijuus, kapinahenki, tinkimättömyys, kunniantunto, rehellisyys, riippumattomuus ja periaatteellisuus ovat kaikki osaltaan merkkinä hänen henkisestä aateluudestaan, joka toisaalta jo Kekkoslovakiassa ja erityisesti nykyisessä massakulttuurissa on lähinnä kirosana. Mutta, kuten Herakleitos Pentti Saarikosken suomeksi tulkitsemana on todennut: ”Luonne on kohtalo.”

Mitä tulee päähenkilön persoonallisuuteen, jota Keski-Rauska lähinnä epätieteellisen psykoanalyysin pohjalta hahmottelee, nykyaikainen käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että yksilön persoonasta puolet tulee perimästä, mutta toinen puoli on arvoitus. Kotikasvatuksesta tai ylipäätään perheympäristöstä se ei tule, se tiedetään kaksos-, adoptio- ja sisarustutkimusten perusteella. On siis hyviä perusteita olettaa, kuten tekijä, että Ehrnroothin luonteessa oli paljon samaa kuin hänen kummisetänsä, marsalkka Mannerheimin luonteessa. Samoin Ehrnroothin isän erakkomaisuus ja kilpailevuus (dominanssi) näyttäisivät periytyneen pojalle. Molemmat vaikuttavat tapojensa ja taipumustensa perusteella tyypillisiltä introverteilta, jotka viihtyvät parhaiten omissa oloissaan.

Se, millainen persoonallisuus on, vaikuttaa olennaisesti siihen, millaiseksi yksilön arvomaailma, tavat ja käytös muodostuvat. Ihminen ei vain passiivisesti omaksu asioita ympäristöstään vaan aktiivisesti hakee persoonaansa sopivia asioita, rakentaa ympäristöään itselleen optimaaliseksi. Näin ollen perhetausta antoi avaimet Ehrnroothin persoonasta nouseville aristokraattisille taipumuksille ja vahvisti niitä, sekä esikuvien (erityisesti marsalkka Mannerheim) että kotoa perittyjen arvojen muodossa. Ehrnrooth omaksui ne luonteelleen ominaisella tavalla, mutta kuten teoksesta käy ilmi, muovasi niitä itselleen sopivaksi ja omaksui toki muitakin arvoja sekä tapoja.

Ehrnroothin kilpailuhenkiseen ja autonomiseen persoonallisuuteen sopii se, että myös oman puolueen perustamisessa oli ongelmia, koska muuan Ilpo Järvinen kärkkyi myös johtopaikoille, eikä samaan porukkaan mahtunut kahta äkkijyrkkää, voimakastahtoista miestä. Lisäksi poliittisia näkemyseroja oli niin paljon, ettei Järvisellä ollut mitään mahdollisuuksia paikkaan auringossa – ei, vaikka nimenomaan hän perusti puolueen, Perustuslaillista oikeistopuoluetta edeltäneen Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen.

Puoleen toiminta muuttui melko tragikoomiseksi varsikin vuoden 1980-luvun alussa, kun Kekkosen sairauden yllyttyä liian pahaksi Ehrnrooth halusi asettua vuoden 1982 ennenaikaisissa presidentinvaaleissa Mauno Koiviston taakse, ja sen Perustuslaillinen oikeistopuolue tekikin. Rivit rakoilevat pahasti, kuten jo aiemmin, puolueen valittua vuoden 1978 vaaleissa sosiaalidemokraatti Ahti M. Salosen omaksi ehdokkaakseen jo ennalta ylivoimaista Kekkosta vastaan. Koivisto-episodin jälkeenkin selkäänpuukottaminen jatkui, ovet paukkuivat ja puolueen puheenjohtaja oli entistä yksinäisempi.

Puoliso Maryn menehtyminen äkilliseen sairauteen vuonna 1987 oli käytännössä puolueelle ja Ehrnroothin kansanedustajan uralle viimeinen niitti. Hän vetäytyi eduskuntavaaliehdokkuudesta eikä puolue ilman tunnettua keulakuvaansa saanut läpi yhtään ehdokasta. Puolue sinnitteli vuoteen 1992, osallistuttuaan viimeisen kerran eduskuntavaaleihin edeltävänä vuonna, mutta poistettiin puoluerekisteristä jäätyään toisen kerran ilman eduskuntapaikkaa. Toiminta jatkui vielä vähän aikaa yhdistyksenä, mutta Ehrnroothin poliittinen ura alkoi olla ohi ja yhdistyskin kuihtui nopeasti pois. Ehrnrooth jatkoi vielä kaupunginvaltuutettuna vuoteen 1996, jolloin 70 vuoden iässä päätti yhtäjaksoisen 40-vuotisen uransa Helsingin asioiden parissa.

”Maailman voimakkain mies on se, joka on yksinäisin”

Keski-Rauskan erinomaiseen teokseen on jäänyt joitakin valitettavia toimituksellisia kauneusvihreitä, etenkin taivutusvirheitä, jotka huolellinen oikoluku olisi estänyt. Sisältö sen sijaan puhuu puolestaan ja täydentää oivallisella tavalla Georg C. Ehrnroothin henkilökuvaa, ja mikä tärkeintä, osoittaa sen, kuinka tärkeitä vastarannankiisket ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan missä kulttuuripiirissä tahansa.

Ehrnroothin kaltainen periaatteen mies vaikuttaa ja tässä tapauksessa on selvästi vaikuttanut osaltaan paljon laajemmin valtakunnan asioihin kuin päältä katsoen voi havaita. Historia muodostuu erilaisten persoonien ja voimien yhteisvaikutuksesta, dynamiikasta, eikä itsepäisen toisenajattelijan panosta kokonaisuudelle sovi aliarvioida. Ehrnroothin perintö elää tänäkin päivänä ja on aivan yhtä tarpeellinen kuin Kekkosen aikaan.

Kuten tekijä toteaa, Kekkonen itse asiassa tarvitsi Ehrnroothin ja Tuure Junnilan kaltaisia vastustajia ulko- ja sisäpoliittisessa pelissään. Heidän avullaan presidentti maalasi itsestään ja omasta linjastaan kuvaa maltillisena keskitien kulkijana, välttämättömyytenä erilaisten ääripäiden joukossa.

Näin rähmällään olo ja K-linja saivat ikään kuin korkeimman siunauksen, jossa tietenkin auttoi Ehrnroothin, Junnilan ja Veikko Vennamon toistuva leimaaminen fasisteiksi ja äärioikeistolaisiksi. Kun kokoomuskin muun muassa Harri Holkerin, Ilkka Kanervan ja Jarmo Virmavirran myötä lähti leimaamiseen mukaan, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat juuri mitä halusivat.

On kuitenkin tärkeää huomioida, että Ehrnrooth edusti ”miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä” -koulukuntaa, jolloin hän ei yksinkertaisesti voinut valita toisin. Miten hänen kaltaisensa persoona olisi voinut säilyttää itsekunnioituksensa alentumalla Kekkosen ja hänen saappaannuolijoidensa tavoille? Ei mitenkään.

Keski-Rauskan teos on ajassamme erittäin tärkeä muotokuva ja muistutus siitä, että myös periaatteen ihmisiä tarvitaan, aina. Idealismi ja järkähtämättömyys niinkin keskeisissä kysymyksissä kuin länsimainen yhteiskuntamuoto, parlamentarismi, demokratia ja perustuslaillisuus eivät voi eikä niiden pitäisi tehdä ihmisestä marttyyria, mutta niin vain tapahtuu, uudestaan ja uudestaan.

Silti miehelle ei suurempaa kunniaa voi suoda kuin sen, ettei hän koko elämänsä aikana luopunut mainittujen arvojen puolustamisesta ja ennen muuta toimimisesta niiden hyväksi. Jos hän elämänsä aikana olikin yksin, jälkipolvet ymmärtävät hänen toimintaansa ja näkemyksiään huomattavasti aikalaisia paremmin, eikä asiassa ole kyse pelkästä jälkiviisaudesta.

On selvää, että ilman Ehrnroothia ja muutamaa muuta rohkeaa toisinajattelijaa Suomen rähmällään olon ajat olisivat vielä häpeällisempiä kuin ne ovat. On erinomaisen tärkeää tiedostaa ja muistaa, että Kekkoslovakiassa oli edes joku, joka halusi ja uskalsi pistää johtajan perässä sokeana ryntäävälle laumalle vastaan. Sellainen yksilö ansaitsee kunnioituksemme.

Keski-Rauska kirjoittaa (s. 349):

”Ehrnroothin joutuminen poliittisen ajojahdin kohteeksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin taholta paljastaa räikeän ristiriidan siinä kulttuuriradikalismin hengessä, joka korosti yksilönvapautta, yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ehrnroothin kohdalla 60-lukulainen yksilönvapauden manifestaatio ei konkretisoitunut mitenkään. Päinvastoin Ehrnrooth sai täysimääräisesti kokea, miten kulttuuriradikalismi muuttui taistolaiseksi yhdenmukaisuuden vaatimukseksi. Vapauden ja yksilöllisyyden sijaan ulkopoliittisessa ajattelussa oli siirrytty yhden totuuden aikakauteen, jossa ei ollut tilaa yksilölliselle ajattelulle ja poikkeamille Paasikiven-Kekkosen linjan normilta.”

Mutatis mutandis, kuten esseeni alussa totesin, onko siis juuri mikään niin sanottujen edistysmielisten parissa noista ajoista muuttunut, jos katsotaan yleviä ihanteita kuten suvaitsevaisuutta, yksilöllisyyttä, yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja niiden toteuttamista käytännössä? Yhdenmukaisuuden vaatimus ideologioiden ja näkemysten suhteen on toki vaihtanut muotoaan, mutta dynamiikka ja diskriminaatiomekanismi – eri mieltä olevien ja hiekkalaatikon ulkopuolella ajattelevien eristäminen – on tismalleen sama.

Yksilöllisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lausutaan kauniita sanoja, mutta käytännössä ne ovat yhdenmukaisuuden paineeseen alistuville myrkkyä. Vain samaa mieltä olevia suvaitaan ja heidän yhdenvertaisuuttaan kunnioitetaan. Yksilöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja suvaitsemisen kanssa sillä ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä, mutta ei ole tarkoituskaan. Riittää, että samanmieliset voivat taputella toisiaan selkään ja pitää itseään hyvinä sekä oikeamielisinä.

Suomessa on hieman kärjistäen sanottuna yhden ainoan oikean totuuden perinne, sekä kuppikuntien sisällä että niiden välillä. Kuppikunnilla on omat totuutensa ja jäseniltä edellytetään melko vahvaa sitoutumista siihen: eri mieltä olevia ei katsota hyvällä. Jos yhteen kuppikuntaan kuuluva puolestaan kannattaa toisen pyhiksi katsomia asioita, hän saa synninpäästön ja hyvän ihmisen sädekehän. Jos taas vaikkapa sosiaalidemokraatti mainitsee, että verotus on pohjimmiltaan varastamista, hänet julistetaan omien ja samanmielisten (laitavasemmisto ja vihreät) keskuudessa välittömästi pannaan ja äänekkäimmät vaativat jopa hänen erottamistaan puolueesta. Hän on syyllistynyt perisyntiin, ajattelemiseen omilla aivoillaan, johdonmukaisesti liberaalien näkemysten esittämiseen. Sellaista ei maassamme ole koskaan suvaittu.

Lisäksi suomettuminen on jälleen vahvassa nousussa, vastustavathan itseään edistysmielisinä pitävät vanhasta muistista länsimaita ja Natoa, vaikka samaan aikaan Putinin Venäjää arvostelevatkin. Jos yksilö vaikkapa kannattaa länsimaita ja Suomen Nato-jäsenyyttä, hän saa huomata välittömästi, ettei Ehrnroothista niin pitkä aika ole eikä hänen kohtalonsa – marginalisoituminen eristämisen ja kuoliaaksi vaikenemisen kautta – mitenkään yllättävä.

Myöskään niin sanotussa oikeistossa Nato-jäsenyydestä ei uskalleta puhua avoimesti, aivan kuin Neuvostoliitto olisi vielä voimissaan. Kenties se onkin? Keski-Rauskan teoksen epilogi on tässä suhteessa tärkeääkin tärkeämpi: historian virheitä ei kannattaisi toistaa. Yhdyn varauksetta tekijän näkemyksiin.

Yksinäinen Ehrnrooth on aina ajankohtainen teos ja erinomainen monumentti miehelle, joka uskalsi olla vapaa ja yksilöllinen kaiken massapaineen ja nöyristelyn keskellä. Historia on osoittanut, että hän oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä aikaansa edellä ja oikeassa. Ehrnrooth piti selkänsä suorana kun suurin osa maamme poliitikoista kumarteli itään ja nuoli totalitaristien saappaita. Suoraselkäisiä ihmisiä tarvitaan aina ja kaikkialla.

9 October 2015

Elämää juoksuhaudoissa


(Esseearvio teoksesta Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia. Savukeidas 2015.)

Filosofi Ville Lähteen tuore esseekokoelma tulee sopivaan saumaan. Julkinen keskustelu on erittäin polarisoitunutta ja ennakkoluuloista, erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta myös vaikkapa politiikassa. Osapuolet ovat syvällä poteroissaan ja huutavat toistensa ohi, sokeina itselleen. Kirjoitin tästä itsekin pari kertaa Skeptikossa (12) viime vuoden puolella, osin samoista aiheista kuin Lähde. Nähdäkseni näkemyksemme tukevat osittain toisiaan melko vahvasti.

Keskustelijat ovat siis Homo sapiensille ominaiseen tapaan jakautuneet sisä- ja ulkoryhmiin eli oikeaoppisiin lahkoihin, jotka tarvitsevat jyrkkää viholliskuvaa korostaakseen omaa erinomaisuuttaan ja oikeamielisyyttään. Keskenään on hyvä poseerata, kun vastassa on absoluuttisen paha, typerä ja vääräuskoinen idiootti.

Minkäänlaisia nyansseja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä ei pahemmin esiinny. Kokoelmansa lopussa Lähde esittää joitakin ehdotuksia tilanteen parantamiseksi ja niiden avulla itse kukin voi ainakin pyrkiä kehittämään omaa keskustelukäyttäytymistään.

Evoluutiopsykologia ja genetiikka filosofin arvostelun kohteena

Tekijä kommentoi esseissään moneen otteeseen kriittisesti omaa nuoruuden ympäristöradikalismiaan ja sittemmin saavutettua laaja-alaisempaa, maltillisempaa näkemystä. Tässä on hieman sellaista vanhan, viisaan miehen tuoksahdusta, joka on melko yleinen retorinen keino asettua keskustelussa muiden yläpuolelle.

Toisaalta vanhat viisaat miehet ovat yleensä kaikkein radikaalimpia, absoluuttisesti oikeassa olevia totuuden torvia, kuten vaikkapa Pentti Linkola tai Paavo Väyrynen. Lähde on oikeasti tullut maltillisemmaksi ja esseistä löytyy sille henkilöhistoriallisia selityksiä. Hän tarkastelee rauhallisesti aiheita, jotka herkästi kuumentavat tavallisen ja nuoremman tallaajan.

Teoksen alussa luontokäsitykset ja luonnonmukaisuus normatiivisena perusteluna moraaliväittämille saavat ansaitusti isän kädestä. Kun yksi käyttää luontoa ajamaan asiaansa, hän pääsääntöisesti tarkoittaa aivan eri luontoa kuin toinen.

Luontoon ja luonnollisuuteen vetoaminen on väittelyssä tavallista, mutta mihinkään ei pääse siitä, että se on yleensä aina argumentaatiovirhe (tavallisimmin niin sanottu naturalistinen virhepäätelmä, jota Lähde ei kuitenkaan esseessään käsittele). Aivan samalla tavalla Raamattuun vetoaminen on naturalistinen virhepäätelmä, koska absoluuttinen moraalinormi kaipaa joka tapauksessa tiedollisia ja rationaalisia perusteluja, aivan kuten mikä tahansa mielipide. Mihin tahansa auktoriteettiin vetoaminen jättää kysymyksen perusteluista auki.

Valitettavasti ihmisluontokritiikin yhteydessä filosofi syyllistyy itse samanlaisiin yksinkertaistuksiin, joita hän muuten teoksessaan aiheellisesti arvostelee. Genetiikka ja evoluutiopsykologia ovat perinteisesti akateemisille humanisteille rakkaita vihollisia, eikä Lähde tuota pettymystä. Hänen riemastuttavat olkiukkonsa Richard Dawkinsin ja muiden evoluutiobiologien sekä geneetikoiden näkemyksistä ovat humanistin peruskauraa. Arvostelun kohteisiin ja heidän tieteenalojensa tutkimukseen perehtyneelle ne osoittavat jälleen kerran sen, kuinka vaikea akateemisen filosofin on osoittaa avomielisyyttä ja ennakkoluulottomuutta oman alansa piirissä vuosikymmenten ajan demonisoituja tutkijoita ja tieteenaloja kohtaan.

Olen kritisoinut tätä filosofeille valitettavan tyypillistä itsekorotusta jo vuonna 2004 laajassa pamfletissani Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta-alkajille, ja siinä osoittanut, miten akateeminen humanisti yleensä hutkii evoluutiopsykologiasta tai sosiobiologiasta kyhäämäänsä itsekkään geenin olkiukkoa ja saarnaa ohessa genetiikan itsestäänselvyyksiä vain, jotta saisi itse esiintyä maltillisena, oppineena ja viisaana. Ikään kuin eläintieteen parissa uransa pitkän alkutaipaleen tehnyt professori Dawkins ei tuntisi alaa, josta kirjoittaa, siis genetiikkaa (erityisesti Lähteen rautalankaversiona esittelemää yksilönkehitystä) ja evoluutiobiologiaa, puhumattakaan niistä alan merkittävistä pioneereista, joihin Dawkins Geenin itsekkyydessä nojaa.

Lähes tragikoomiseksi Lähteen kirjoittelu menee siinä vaiheessa, kun hän kertoo innostuneensa aikoinaan romantikkofilosofi Jean-Jacques Rousseaun näkemyksestä laajennusta itsekkyydestä, joka siis on Lähteen mielestä parempi versio ihmisen yksinkertaistetusta itsekkyysolettamasta. Tuo näkemys kun on nimenomaan se, josta Dawkins teoksissaan kirjoittaa (muissakin kuin Geenin itsekkyydessä). Se on peräisin William D. Hamiltonin vuonna 1964 julkaistusta matemaattisesti mallinnetusta sukulaisvalinnan (kin selection) eli hieman yksinkertaistaen kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoriasta, jonka George C. Williams esitteli ymmärrettävämmässä muodossa klassikkoteoksessaan Adaptation and Natural Selection vuonna 1966, ja jota Robert Trivers myöhemmin kehitti edelleen teoriassaan vastavuoroisesta altruismista vuonna 1971 julkaistussa artikkelissaan. Juuri nämä teoriat Dawkins siis popularisoi vuonna 1976 ilmestyneessä alkuteoksessaan The Selfish Gene. Teoriat selittävät, miten itsekkäästä geenistä seuraa epäitsekäs, yhteistyökykyinen, sosiaalinen yksilö, aivan kuten Lähde kertoo Rousseaun hänelle opettaneen.

Mikään ei ole noista ajoista, saati tiedepamfletistani, muuttunut. Lähde jatkaa humanistien tärkeäksi kokemaa perinnettä ja mätkii iloisesti evoluutiopsykologiasta ja -biologiasta kehittelemiään olkiukkoja. Vaka vanha Rousseau on hänelle selkeästi merkittävämpi ajattelija kuin modernin evoluutioteorian raskain sarja. Tällainen auktoriteetinpalvonta on akateemisten humanistien helmasynti, kuten olen usein heidän hupaisia luonnontiedekritiikkejään arvostellessani todennut. Toisaalta on myönnettävä, että Lähde ei lukeudu aivan toivottomimpiin tapauksiin, siihen hän on tieteellisesti, varsinkin luonnontieteellisesti, aivan liian lukenut. Silti hänkään ei näköjään onnistu välttämään akateemisen filosofian perinteisiä sudenkuoppia.

Evoluutiopsykologiakritiikissä ajattelija on erityisen hakoteillä. Lähde redusoi evoluutiopsykologian sopeutumisympäristökäsitteen yksinkertaiseksi humanistinpelätiksi, ilmeisesti tietämättä, että kyseinen käsite koskee pleistoseenia ja myös nyky-ympäristöä sikäli, kun se tuottaa valintapaineita, joihin ihmisen pitää sopeutua. Eikä nyky-ympäristö välttämättä ylipäätään kaikilta osin merkittävästi eroa pleistoseeniympäristöstä.

Pleistoseenikausi ei muutenkaan ole mikään yksi ympäristö, jota Lähde väittää evoluutiopsykologiassa annetuksi, vaan miljoonien vuosien pituinen jakso, joka sisältää nimenomaan niitä alati muuttuvia elinympäristöjä, joita ihminen esimuotoineen vaelluksillaan kohtasi ja itse muokkasi. Vastaavasti lajimme muovaa nyky-ympäristöä evolutiivisesti kehittyneille taipumuksilleen sopivaksi.

Melkoinen osa ihmisen adaptaatioista löytyy muilta kädellisiltä, kuten Lähdekin toteaa korostaessaan ihmisen ja muun luonnon eron suhteellisuutta. Samoin ihmisen evolutiivisesti kehittyneet psykologiset mekanismit, adaptaatiot, joita evoluutiopsykologia tutkii, ovat vähitellen, hyvin pitkien ajanjaksojen kuluessa, syntyneet vaihtelevissa valintapaineissa metsästäjäkeräilijäyhteisöissä (ks. tarkemmin Charles Crawford: Environments and Adaptations: Then and Now teoksessa Charles Crawford & Dennis L. Krebs, toim.: The Handbook of Evolutionary Psychology. Lawrence Erlbaum Associates 1998, s. 275-302).

Oikeastaan Lähde maltillisena, oppineena ja viisaana esiintyessään tulee kuvanneeksi evoluutiopsykologian valtavirran käsityksiä ihmislajin sopeutumisympäristöstä, vaikkakin hän luulottelee kritisoivansa niitä. Hän siis esittelee alan perusajatuksia ominaan vaikka esittää arvostelevansa niitä. Lähde peräänkuuluttaa samassa yhteydessä luonnontiedettä kritisoivilta filosofeilta velvollisuutta perehtyä arvostelemiinsa näkemyksiin. Se olisi tosiaan kannattanut.

Jotenkin filosofi onnistuu yhdistämään myös paleodieetin evoluutiopsykologiakritiikkiin, vaikka alan tutkimuksessa ei mitään ravintosuosituksia saati dieettiohjeita annetakaan. Oppikirjoissa kyllä mainitaan, miksi tarjonnaltaan ajoittain niukassa evoluutioympäristössä ihmiselle kehittynyt mieltymys rasvaisiin ja makeisiin ruokiin on nykyajan yltäkylläisyydessä joillekin yksilöille terveysongelma, toisin sanoen, miksi ihmiseltä vieläkin löytyvä evoluutioympäristössä vähitellen kehittynyt adaptaatio voi nykyään ympäristöolosuhteista johtuen olla pikemminkin haitaksi. Tekijä mainitsee genetiikasta yksinkertaistamaansa mallia kritisoidessaan myös laktoosi-intoleranssin, joka on jälleen yksi evoluutiopsykologiassakin usein mainittu esimerkki ihmislajin tuoreemmasta adaptaatiosta, joka siis on ipso facto kehittynyt ihmisen evoluutioympäristössä sekin.

Terrorismin syyt ja terroristien motiivit

Ajoittain ongelmallisia ovat myös eräät Lähteen terrorismin syistä ja terroristien profiilista esittämät väitteet, koska ne eivät yleisesti ottaen pidä paikkaansa. Ilmankos esseisti ei harrasta lähdeviitteitä, vaikka teoksensa parhaassa tekstissä kritisoi ansiokkaasti mielipiteiden ja tiedon eroa. Filosofi heittelee perinteisiä marxilaisia näkemyksiä epätasa-arvoisista etnisistä suhteista, tuloeroista, katkeruudesta ja kärjistyneistä luokka-asetelmista terrorismin yleisimpänä perimmäisenä syynä ilman perusteluja. Ihan kuin kuka tahansa vihreä tai vasemmistolainen poliitikko.

Terroristipopulaatio ei pääasiassa kuitenkaan ole syrjäytynyttä, toisen maailman tai länsimaiden köyhälistöä, joka ryhtyy jihadistiksi tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kyseessä on marxilainen pseudoselitys, joka ei saa tukea terrorismin saati uskonnollisen fundamentalismin tutkijoilta. On totta, että jotkut yksilöt länsimaissa radikalisoituvat mainituista marxilaisista syistä, mutta teoria ei selitä, miksi tietotekniikka-ammattilaiset, miljonäärit, kirurgit, arkkitehdit, opettajat, lääkärit ja sotilaspsykiatrit valitsevat jihadismin.

Nuoria tai vanhempia vihaisia miehiä ajaa terroristeiksi moninaisten, vaihtelevien motiivien ohella tärkein eli aate: jihadismi. Ideologiaa ei pitäisi koskaan väheksyä, se on se tekijä, joka viime kädessä tekee yksilöstä terroristin. Aivan kuten Lähteen kritisoiman vastajihadisti Breivikin kohdalla. Ideologia on se päämotiivi, joka saa yksilön oikeuttamaan toisten ihmisten silmittömän murhaamisen julkisuuden saamiseksi ja kauhun herättämiseksi. Erityisen korkean motivaation tarjoaa ideologian uskonnollisuus, se, että jihadisti kuvittelee olevansa Jumalan ja moraalin puolella pahoja vääräuskoisia vastaan.

Köyhät ja syrjäytyneet juutalaiset, kristityt tai sekulaarihumanistit eivät lähde maailmankatsomuksensa nimissä kansainvälisten terroristiryhmien värväreiden matkaan. Mainituissa katsomuksissa kun ei ole mitään jihadismiin verrattavaa sankarin viittaa tarjoavaa uskonnollista motiivia. Islamiin ja erityisesti sen vanhoillisiin tulkintoihin olennaisesti kuuluva muslimin velvollisuus jihadiin on tässä olennainen tekijä. Sankariromantiikka hoitaa loput.

Terrorismi aiheena on niin laaja, etten tässä tämän tarkemmin mene siihen, vaan viittaan aiempaan laajaan kirjoitukseeni, joka Lähteenkin olisi kannattanut ennen esseensä kirjoittamista lukea, koska ei ole vaivautunut perehtymään alan pitkään ja perusteelliseen tutkimukseen (lähdeviitteitä löytyy esseeni lopusta runsaasti).

Paha individualismi, hyvä kollektivismi

Myös yksilön ja yhteiskunnan rooleja vatvoessaan filosofi syyllistyy jatkuvasti niihin yksinkertaistuksiin ja ennakkoluuloihin, joita samassa yhteydessä kritisoi. Provokaatioistaan tunnettu elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen on Dawkinsin tapaan helppo maali, ilmainen vihollinen, jota kelpaa suomia samanmielisten kollegojen ja aatetoverien selkään taputtelua odotellessa.

Molempien käsityksistä redusoidut heppoiset olkiukot osoittavat jo sinänsä, että tekijä ei kauhean syvällisesti ole omia motiivejaan ja lähtöoletuksiaan punninnut. Ideologioita koskevassa esseessään ja muuallakin Lähde esimerkiksi näyttää ottavan päämäärien tasa-arvon ja tasapäistämisen annettuna eikä perustele, miten nämä voidaan toteuttaa loukkaamatta yksilönvapautta ja yhdenvertaisuutta lain edessä.

Individualismi ja kollektivismi ovat poliittisessa filosofiassa vakiintuneet vastaparit, ja vaikka niin sanottujen edistysmielisten vasemmalla ja vihreissä oikeamielisellä tuohtumuksella halveksima Matti Apunen kärjistyksineen edustaa selkeästi ensimmäistä, individualismia, se ei tee valtiokritiikistä puhumattakaan valtion väistämättömistä ihmisoikeusrikkomuksista ja jatkuvista puuttumisista yksilönvapauteen yhtään sen moraalittomampia (ks. esimerkiksi filosofisesti erinomaisen painava Robert Nozick: Anarchy, State, and Utopia. Basic Books 1975).

Apusen tavoin klassisena liberaalina näe hänen yksilönvapautta korostavissa käsityksissään oikeastaan mitään vikaa, päinvastoin. Tämä johtunee siitä, että olen Nozickini, Friedmanini, Popperini ja Hayekini lukenut, toisin kuin maamme sosiaalidemokraattisesti orientoituneet, hyvinvointivaltiota, itäsaksalaiseen malliin perustuvaa tasapäistävää peruskoulua ja massiivista julkisesta sektoria itsestäänselvyytenä pitävät akateemiset humanistit, joille mainitut liberalismin ja libertarismin suuret nimet ovat jonkinlaisia suuria saatanoita. Kauheus on siis katsojan silmässä. Kuten Lähde kirjansa alussa toteaa: Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Valtion leipä on monille akateemisille humanisteillekin pitkä ja kapea, kuten rajallisten verovarojen kanssa tuppaa olemaan.

Lähteen markkinakritiikki on sekin akateemisen vasemmiston tapaan varsin yksinkertaistettua ja vääristelevää, mikä selviää helposti vaikkapa taloustieteen nobelistin Friedrich Hayekin poliittisfilosofisiin pääteoksiin tai Adam Smithin Kansojen varallisuuteen tutustumalla. Filosofeissa on eroja. Koko yksilöä ja yhteiskuntaa käsittelevä essee osoittaa, ettei tekijä eroa sanottavasti tuhansista muista suomalaista jälkimarxilaisista hyvinvointivaltioideologeista. Kaikki, mikä ei ole julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion puolella, on pahasta, niin myös liberalismi ja individualismi, vaikka nimenomaan viimeksi mainitut saattaisivatkin tarjota toimivia ratkaisuja niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita Lähde listaa esseissään.

Oikeastaan filosofi tulee varsin lähelle Hayekin vuoden 1960 The Constitution of Liberty -teoksessaan edustamaa ajattelua demokratiaa käsittelevässä esseessään, joka lukeutuukin teoksen parhaimmistoon. Hayek olisi tässä yhteydessä maininnut demokratian ja perustuslain yläpuolella olevan laillisuusperiaatteen, jota mainitun periaatteen kanssa ristiriidassa oleva, erilaisia ryhmäprivilegioita suosiva ja lainsäädännöllisesti toteuttava hyvinvointivaltioideologia on vuosien saatossa vakavasti nakertanut ja nakertaa tälläkin hetkellä.

Natsi-Saksassa keskussuunnittelu, mandariinivalta ja kollektivismin nousu yksilönvapauden kustannuksella saavuttivatkin nopeasti kauhistuttavan totalitaarisen huippunsa (ks. Hayekin teos The Road to Serfdom – Definitive Edition. Volume 2 of the Collected Works of Friedrich Hayek. Chicago University Press 2007).

Myös Lähde kritisoi aiheesta vahvan valtion piirteitä ja järjetöntä byrokratiaa, jotka jatkuvasti polkevat yksilön perusoikeuksia. Hänellä ei kuitenkaan ole teoreettista viitekehystä, josta vaivoihin löytyisi lääkitystä.

Tiede vastaan uskonto

Tekijä on parhaimmillaan edellä mainitun mielipiteiden ja tiedon eroja käsittelevän tarkastelun ohella Tiede vai uskomukset? -esseessä. Teksti kartoittaa oivallisesti julkisen ja tieteellisenkin keskustelun ongelmia, erityisesti kiihkoateistien ja -uskovaisten loputtoman toistensa ohi huutamisen, ja tässä yhteydessä kiivasluontoinen provokaattori Dawkins saa ansaitsemaansa kritiikkiä. Erilaiset yksinkertaistukset sekä tieteestä että uskonnosta ovat näissä keskusteluissa arkipäivää, olen niihin itsekin lukemattomia kertoja törmännyt.

Moni ateisti pitää uskovaa ihmistä jotenkin typeränä, juuri uskon vuoksi, mutta tosiasiassa moni ateisti on huomattavasti fanaattisempi – kiihkouskovainen – kuin vaikkapa oppinut teologi. Olen usein todennut, että toimiessani muutaman vuoden vapaa-ajattelijoissa huomasin, että yleisesti ottaen teologit ovat paljon sivistyneempiä ja rationaalisempia kuin tieteelliseen ateismiin ja Marxin, Engelsin ja Leninin pyhään kolminaisuuteen sokeasti uskovat vanhan liiton vapaa-ajattelijakommunistit. Myös Dawkins, vaikka onkin pelkkä sosiaalidemokraatti, esittää toistuvasti uskovista ihmisistä kärjistyksiä, jotka sopivat usein paremmin fanaattisiin ateisteihin.

Sananvapauden rajat


Suorastaan erinomainen on Lähteen sensuuria ja sananvapautta käsittelevä essee. Tässäkin kysymyksessä uhriutuminen, marttyyrin viitan hakeminen ja voimakas polarisoituminen ovat viime vuosina hallinneet keskustelua. Filosofi osoittaa mustan ja valkoisen välillä paljon harmaan sävyjä.

Erityisen tärkeä on huomio siitä, miten ongelmallista sananvapauden kannalta on kiihottamisen kansaryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisen sulautuminen yhteen. Olen käsitellyt islamin aiheuttamia sananvapausongelmia vuosien saatossa toistuvasti, joten en mene niihin tässä sen syvemmin, vaan viittaan alkulähteille.

Linkitetyssä esseessäni totean käytännössä saman, minkä Lähde omassa kirjoituksessaan Suvaita vai ymmärtää?: ääripäät, kuten jihadistit ja niin sanotut vastajihadistit, muistuttavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka tarkastelevat asioita välimaastosta. Ilmankos, koska molemmat ovat yleisesti ottaen kulttuurikonservatiiveja, jotka vastustavat liberaalia politiikkaa ja laajasti ymmärrettyjä, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.

Ansiokkaasti tekijä nostaa esseen lopussa esiin Timo Soinin typerän plebeijiretoriikan ja populismin, jossa mikä tahansa junttimainen provokaatio on hyvä, koska se herättää huomiota. On siis sama, mitä sanoo, kunhan saa mahdollisimman paljon huomiota ja herättää pahennusta. Vastaavasti perussuomalaiset itse ovat ensimmäisinä kieltämässä muilta oikeuden provokaatioon ja loukkaantumassa verisesti, jos joku heitä erehtyy arvostelemaan.

Tässäkin mielessä Lähteen essee on suorastaan keskeinen, ja sen soisi monen sensuurista ja sananvapauden rajoituksista jatkuvasti vouhottavan perussuomalaisen lukevan. Essee Mielipide vai tieto? on tälle esseelle rinnakkainen, ne täydentävät toisiaan.

Summa summarum

Tekijän ansiokkaan esseekokoelman perussanomaan on helppo yhtyä, mutta täysin vakavasti sitä on vaikea ottaa niin kauan, kuin tekijä itse monessa kohdassa syyllistyy siihen, mitä kritisoi.

21 September 2015

Tarkkaakin tarkemmin: Suomi idän ja lännen välissä


(Esseearvio Jukka Tarkan teoksesta Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012. Otava 2015.)

Maailman on kunnioitettava Venäjän etuja ja Venäjän suurta kansankuntaa.” -Pietarin pormestarin avustaja Vladimir Putin puheessaan vuonna 1994

Valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkka hahmottelee tuoreessa kirjassaan muutoksia, joita Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja sen taustalla eli Tarkan termein turvallisuusilmastossa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisesta parin vuoden taakse. Mukana ei siis ole Ukrainan tapahtumia muutamaa lyhyttä mainintaa lukuun ottamatta, joskin itäisen suurvaltanaapurimme geopolitiikan suunta on ollut pitkään selvä ja teosta voi lukea jopa jonkinlaisena synkkänä ennusteena rajanaapureitaan sekä sotilaallisesti että psykologisesti jatkuvasti häiriköivän nyky-Venäjän nousulle. Neuvostoliitto on tullut takaisin maailmakartalle. Samoin kylmä sota. Tarkka ei asiaa aivan näin suoraan sano, mutta minä sanon. Tavoilleni uskollisena sanon suoraan, ajattelen vapaasti.

Edellä mainittuun ikävään tosiasiaan liittyen Tarkka tiivistää Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän tärkeän eron (s. 317):

”Venäjä ja Neuvostoliitto muistuttavat monella tavalla toisiaan. Toinen oli läpeensä aatteellinen sotilasdiktatuuri, toinen on kansalliskiihkoinen poliisivaltio. Toinen yritti harjoittaa sosialismin miekkalähetystä, toinen suojelee asevoimin lähiulkomaiden venäläisiä heidän lupaansa kysymättä. Ne ovat erilaisia sillä tavalla, että Neuvostoliito käytti asevoimaa vain omia kansalaisiaan ja liittolaisiaan vastaan. Venäjä käyttää asevoimaa myös naapureitaan vastaan.”

Suomen tilanne Venäjän länsinaapurina on edelleen tukala, olemme idän ja lännen välissä, osana länttä, kuten YYA-sopimuksen aikoihin. Tarkan teoksesta ilmenee, että vähitellen, ilmaston taas kylmentyessä, valtiojohtomme on monin tavoin ajanut Suomen vielä YYA-sopimusta pahempaan jamaan. Neuvostoliitto oli sentään jollain tavalla ennustettava, mutta Putinin Venäjä on aggressiivinen, häikäilemätön ja arvaamaton.

Venäjä laskee Suomen lähiulkomaakseen, etupiiriinsä. Poliittinen johtomme ja kansan enemmistö myötäilee Putinin Venäjän sotilaspoliittista doktriinia. Vaikka Venäjän vieressä omalta osaltaan osoittaa selvästi, että Suomen luonnollinen ja johdonmukainen paikka olisi jo vuosia sitten ollut Natossa, maamme ei ole järjestöön liittynyt. Syynä tähän on pelko Venäjän reaktiosta. Liittoutumaton tai puolueeton Suomi ei ole ollut enää vuosikausiin, kuten teoksesta ilmenee.

Tekijän kuvaus Janajevin juntan surkuhupaisasta vallankaappausyrityksestä ja silloisen ulkoministeri Paavo Väyrysen vatuloinnista strategisesti tärkeän sisäpiiritiedon kanssa sen yhteydessä on makoisaa luettavaa, varsinkin, kun vastaavaa tapahtuu vielä nykyäänkin aina kun aggressiivinen itänaapurimme pullistelee. Väyrysen toki tunnemme, mutta uusiakin suomettumisen klassisten perinteiden noudattajia nousee parrasvaloihin kuin sieniä sateella. Kisa kärkipaikoista käy kuumana.

Putin-mieliset asenteet voi tiivistää lyhyesti muotoon Nato ja länsi = paha, Venäjä ja itä = hyvä, ja päinvastoin.

Itse tunnustaudun avoimen länsimyönteiseksi, äänestin aikoinaan EU-jäsenyyden puolesta, ja olen kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä sekä euroatlanttista yhteistyötä jo vuosikausia. Lapsesta asti, liberaalin perusluonteen ja hyvän kotikasvatuksen ansiosta, olen suhtautunut äärimmäisen nuivasti Neuvostoliittoon ja kaikenlaiseen kollektivismitotalitarismiin.

Paljon harmaata aluetta toki on mainittujen ääripäiden välissä, mutta mielestäni keskustelu polarisoituu melko jyrkästi näiden poteroiden ympärille. On olemassa länsileiri ja itäleiri. Näillä leireillä on perustustavanlaatuisesti erilainen käsitys siitä, millaisessa yhteiskunnassa yksilön on parasta elää, siis siitä, millainen yhteiskuntamalli on yksilön kannalta suotuisin.

Itse asetun aina liberaalin, yksilönvapaudet mahdollisimman laajasti ymmärtävän yhteiskuntamallin kannalle. Eli lännen. Idässä on aivan toisenlaisia yhteiskuntia, joista on otettu mallia myös Etelä-Amerikassa. Samoin Lähi-idässä. Niissä yhteiskunnissa ihmisoikeuksista ei voi puhua.

Olen käsitellyt liberalismin ylivoimaisuutta muihin ideologioihin verrattuna melko kattavasti, joskin sekularismia ja mahdollisimman laajaa omantunnonvapautta painottaen, vuonna 2011 julkaistussa esseessäni Uusateismi ja ideologiat toimittamassani antologiassa Mitä uusateismi tarkoittaa? En siis mene tässä sen tarkemmin liberalismin määrittelyyn.

Näen länsivastaisuuden nousevan pääasiassa reaktiivisesta suhtautumisesta vapauden väistämättä mukanaan tuomiin aitoihin tai näennäisiin epäkohtiin, joista kaikenlaiset totalitaariset ideologiat ovat historian saatossa aina ammentaneet inspiraationsa. Kun ihmisellä on taipumusta pessimistisromanttiseen maailmantuskaan, hän herkästi näkee vapaudessa vain eriarvoisuutta, riistokapitalismia, pääomavaltaa, köyhien sortoa ja muuta ikävää. Hän haluaa pakottaa arvonsa ja ideologiansa muille, koska hän peilaa itseään paradigmaattisena hyvänä ja oikeamielisenä, valistuneena, valaistuneena.

Tätä ajattelutapaa olen antologiassa Misantropian historia vuonna 2013 julkaistuissa esseissäni nimittänyt luonteen totalitarismiksi. J.L. Talmon on analysoinut Ranskan vallankumouksessa syntynyttä niin sanottua totalitaarista demokratiaa samannimisessä, vuonna 1973 suomennetussa tutkielmassaan. Liberalismin keskeinen filosofi Friedrich A. Hayek kutsuu teoksessaan The Constitution of Liberty totalitaarista demokratiaa yksinkertaisesti sosialismiksi. Olen Hayekin linjoilla.

Kansallismieliselle kollektivistille puolestaan tuhon merkit näyttäytyvät maahanmuutossa, kodin, uskonnon ja isänmaan rapautumisessa, ja individualismissa. On tärkeää huomioida, että myös kansallismielisen kollektivismin taustalla on pessimistisromanttinen maailmantuska: maailma ei ole tarpeeksi hyvä, siinä on niin paljon vikoja, että lopun ajat ovat käsillä. Pitää siis välittömästi tehdä vallankumous, jotta maailma pelastuu. Kutsun tätä ajattelutapaa eskatologiseksi nationalismiksi.

Konservatiivisella, kansallismielisellä, islamilaisella tai sosialistisella vallankumouksella ei ole käytännössä mitään eroa, ne ovat kaikki saman eskatologisen jakobiini- tai bolsevikkimentaliteetin heijastumia. Tunteenpalonsa eli silmittömän vihansa vallassa oleva kaunosieluinen romantikko haluaa kertaheitolla toteuttaa kauniin utopiansa ja raahata sen edellyttämänä poliittiset vastustajansa ja niin sanotun eliitin eli länsimaissa demokraattisissa vaaleissa valitun hallituksen ja parlamentin saunan taakse.

Tämä kaava ei muutu koskaan. Se pätee niin perusuomalaisten Olli Immoseen ja hänen seuraajiinsa kuin vasemmistoliiton ja vihreiden lukuisiin jäseniin sekä kannattajiin. Viimeksi mainittujen todellinen karva tulee esiin aina itsenäisyyspäivän anarkistimellakoiden ja muiden sankarillisten työväen ja hyvien ihmisten viimeisten taistojen yhteydessä: hevosia ja poliiseja hakataan jääkiekkomailoilla, pyörätelineitä heitetään yritysten ikkunoiden läpi, barrikadeille noustaan ja palomiehet saavat niskaansa tiiliskiviä. Che Guevara-, Lenin-, Marx- ja Engels-liput liehuvat, Neuvostoliitonkin lippu. Kukaan ei protestoi, kuten Meillä on unelma -suurmielenosoituksessa vastapuolen puhujaksi kutsutulle ja nimitetylle perussuomalaisten Matias Turkkilalle: kaikilla on niin mukavaa olla oikeassa, olla hyvä, olla moraalinen.

Heillä on unelma joukkovoimasta, heillä on poliittinen tavoite. Kun he innokkaasti tuomitsevat Immosen ja perussuomalaiset, he välittömästi sen jälkeen puolustavat aivan samanlaista totalitarismin ihailua, uhoa ja käytöstä omiensa keskuudessa, tai elleivät suoraan kiellä, ainakin vähättelevät sitä. Tragikoomisinta tässä on se, että nämä samasta puusta veistetyt ääripäät vihaavat eniten juuri toisiaan, kuten jo natsit ja kommunistit aikoinaan. He huutavat aina toisilleen ja suoraan toistensa ohi. He ovat täysin sokeita itselleen. Malka on aina toisen silmässä.

Mainitun ajattelutavan ja sen poliittisten ilmentymien aatehistoriallisia taustoja on viimeksi analysoinut populistisen kansallismielisyyden osalta erinomaisesti professori Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kirjasta käy ilmi hienosti muun muassa se, miten filosofi Martin Heideggerin hegeliläisrousseaulaisesta romantiikasta johtaa looginen polku niin natsismiin kuin edistysmielisenä itseään pitävään länsimaiseen akateemisuuteen ja punavihreään politiikkaan. Olen näitä romantiikan hirtehisiä polkuja tässä jo kohta 15 vuotta hämmästyneenä tarkastellut ja niiden hegemoniapyrkimyksiä kirjoissani, kirjoituksissani, haastatteluissani ja esiintymisissäni arvostellut.

Oikeamielisyys ja hyvyys, siis perinteinen voimakas moralismi, erityisesti samanmielisten keskuudessa jatkuvaa moraaliposeeraamista eli oman kilven kiillotusta edellyttävä velvollisuusetiikka, johtavat valitettavan helposti ihmisen kollektivismiin ja totalitarismiin, niin nationalistiseen kuin kansainväliseen, joita olen kutsunut aatehistoriallisesti tässä järjestyksessä vanhahegeliläiseksi ja nuorhegeliläiseksi kollektivismiksi.

Kun tähän vielä yhdistetään rousseaulaisplatoninen perinne, jossa täydellisyyteen pyrkivä radikaali yhteiskuntasuunnittelu rakkaan utopian mahdollisimman nopeaksi toteuttamiseksi – yleensä väkivaltaisen vallankumouksen kautta – korvaa liberalismille keskeisen instituutioiden ja ideoiden vähittäisen sekä varovaisen kehittämisen ja hiomisen järkevän pohdinnan, yrityksen ja erehdyksen pohjalta, on jakobiiniromantikon kärsimätön elämäntunto melko tyhjentävästi hahmoteltu. Kaunasta ja katkeruudesta nouseva viha ei ole paras mahdollinen poliittisen toiminnan motivaattori. Sen on historia toistuvasti osoittanut.

Länsivastaisuudesta nousee siis melko luonnollisesti Putin-mielisyys, joskus hammasta purren, mutta valitettavan usein myös ihan hymysuin. Länsivastaisuudella on helppo vielä nykyäänkin kerätä poliittisia ja moraalisia irtopisteitä, olla hyvien ja oikeamielisten leirissä, vaikka tässä suhteessa muutostakin on onneksi hieman näköpiirissä. Jos Ukraina on liian länsimielinen, sieltä on helppo löytää fasismia ja vaikka mitä. Varsinkin, jos Putin niin sanoo. Hänen mielestään Baltiakin on täynnä fasismia, kun taas Venäjä on siitä täysin vapaa. Kuten Stalinin Neuvostoliitto aikoinaan.

Vaikka Suomi on EU:n jäsen ja Naton rauhankumppani, moni poliitikko, tutkija ja mielipidevaikuttaja kumartelee mieluummin Putinin suuntaan. Tämä heijastuu toistuvasti maassamme käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, unohtamatta laajempaa geopoliittista liikehdintää, jossa itä ja länsi hakevat valta-asemia Lähi-idässä ja muuallakin. Irakin ja Syyrian meneillään oleva pakolaiskriisi on vain yksi heijastuma tästä suuremmasta kuviosta. Virolaiskansanedustaja Eerik-Niiles Kross on esittänyt tähän liittyen mielenkiintoisia näkemyksiä, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen nähden varsin uskottavilta.

Länsivastaisuuden taustoista


Ne, jotka arvostelevat tai suorastaan vihaavat vapaita länsimaita eivät tule koskaan ajatelleeksi, että vain niissä poliittinen vasemmisto ja ylipäätään avoin poliittinen toiminta – oli se länsivastaista tai ei – on mahdollista. Venäjä-kriittisyydessä niin maltillinen vasemmisto kuin vihreät ovat Suomessa hyvin kartalla, paremmin kuin vaikkapa hallituspuolue perussuomalaiset, mutta kaikkia mainittuja yhdistää jonkinlainen yleisempi länsivastaisuus, siis myös perussuomalaiset ovat useimmiten EU-, Nato- ja länsivastaisia, jopa vasemmistoa ja vihreitä länsivastaisempia. Avoimesti totalitaarinen äärivasemmisto ja muutama demarikin on lisäksi Putinin talutusnuorassa.

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja on selkeä tapaus, entinen kansanedustaja Mikko Elo samoin. Tuomiojan länsivastaisuus ei ole kenellekään epäselvää, mutta Mikko Elon ulostulot Putinin Ukrainan valloituksen yhteydessä olivat itämieliseltä vasemmistodemariltakin varsin kova saavutus suomettumisen jalossa taidossa. Tuomioja ei yllä lähellekään Eloa tässä suhteessa. Ulkoministerinä Tuomioja joutui tosin mukailemaan yleiseurooppalaista linjaa, mikä on hyvä muistaa.

Tuomiojan ainakin vanhemmat lukijat muistavat uutisista jo nuoruudessaan heilumassa Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa.  Näissä hilpeissä kuvissa avautuu näkymä siihen henkiseen ilmapiiriin, joka luonnehtii vielä nykyvasemmistoakin, suuri osa vihreistä mukaan lukien. Khomeini syrjäytti länsimielisen shaahin ja Iranista tuli teokratia, läntisen vasemmiston hurratessa. Khomeinin noustua valtaan ensimmäiseksi pölkyllä olivat Iranin marxistien päät. Klassinen esimerkki totalitarismin hyödyllisistä idiooteista, jotka aina asettuvat tukemaan toisia totalitaristeja, jotka valtaan päästyään raivaavat niin kilpailevan totitarismin kuin ”porvarillisen liberalismin ja parlamentarismin” kannattajat tieltään. Tämä on myös sosialististen vallankumousten peruskaava: oma totalitarismi on lopulta aina parempaa kuin toisten totalitarismi.

Kun länsi on lähtökohtaisesti paha, kaikki on mahdollista. Tarkan kirja on siinäkin mielessä herkullinen, että se kuvaa, kuinka syvällä idänsuossa Suomen poliittinen johto on henkisesti kaikki nämä vuodet rämpinyt. On vaikea kumartaa samaan aikaan sekä itään että länteen, mutta Suomessa sitä ei ole arkailtu yrittää, joskin kumarruksen syvyys itään on monella johtavalla demarilla ollut huomattavasti syvempi kuin Atlantin taakse. Samaan aikaan julkisen suomettumisliturgian kanssa poliittinen johto on kulisseissa lähentynyt länteen, mutta ratkaisevien askelten ottaminen on aina ollut vaikeaa, Naton suhteen aivan liian vaikeaa.

Myös moni porvari voi katsoa peiliin useassakin suhteessa, vielä nykyäänkin. Kaupalliset intressit ovat opportunisteilla aina menneet ja menevät edelleen moraalin ja selkärangan edelle, valitettavasti. Tarkan kirjasta voi lukea vaikkapa edesmenneen Harri Holkerin näkemyksistä Suomen länsimaistumiseen. Hänen rinnallaan jopa sittemmin syvälle Putinin kaasuputkeen henkilönsä tunkenut Paavo Lipponen on lännen mies par excellence. Näissä yhteyksissä tulee aina ikävä Kekkosen ajan toisinajattelijoita Georg C. Ehrnroothia ja Tuure Junnilaa, joiden aitoporvarillisessa arvomaailmassa vapaus oli korkeammalla kuin idänkauppasuhteet.

Tarja Halonen on tunnettu Putinin ihailija ja ystävä, presidenttinä toimiessaan hän antoi lännelle selviä signaaleja Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta, joita Tuomioja on aina tukenut. Parivaljakon linjaa voi nimittää Halosen-Tuomiojan linjaksi, eikä siitä ole yhdelläkään länsimielisellä liberaalilla hyvää sanottavaa.

Länsivastaisuuden rousseaulaismarxilainen perinne on aatehistoriaa tunteville selvä, mutta tietenkään sen pauloissa operoiva yksilö ei näitä vuosisatojen takaa periytyviä yllykkeitään tule koskaan pohtineeksi. Romanttisen ja oikeamielisen maailmanparannusvimman kynsissä hyvät, pahat ja rumat menevät helposti sekaisin, minkä Tarkan teoskin hienosti osoittaa.

Kun luulee taistelevansa hyvien puolella pahoja ja rumia vastaan, voi jopa ajautua tukemaan ajatollah Khomeinia tai hänen sunniuskonveljiään Hamasissa. Jos Israel osana länttä on paha, ei rousseaulaismarxilaisessa viitekehyksessä ole ollenkaan yllättävää, että henkilö asemoi itsensä mieluummin Siionin viisaiden pöytäkirjoista ammentavan antisemiittisen jihadistijärjestön puolelle kuin ”imperialististen” länsimaiden.

Tällaista on romantiikka, dialektista: sankarista tulee pelle, totalitarismin hyödyllinen idiootti, paitsi tietenkin omassa ja yhtä väkevien tunteiden vallassa olevien aatetovereiden mielessä. Jakobiinimentaliteetti istuu syvässä, väkivaltaisen vallankumouksen viehätys ei sammu. Aina kun jokin länsimielinen instanssi pitää kaataa, nämä ihmiset ovat valmiina barrikadeille. Siksi myös Putin on noussut heidän sankarikseen, joko hieman pienemmäksi tai suuremmaksi, romantikon tunteenpalosta riippuen. Koska Putinin Venäjästä on viime vuosina nopeasti tullut selkeästi lännen ja Naton vastainen toimija, sen viehätys kaikenlaisten lännenvihaajien keskuudessa on vastaavasti kasvanut ja kasvaa edelleen.

Tässä ei ole syytä mennä sen syvemmälle aatehistoriaan, mutta Ranskan vallankumous ja jakobiiniterrori, jossa liian korkealle kasvaneita kauloja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä giljotiinilla katkaistiin, sai historiallisen kertauksen Khomeinin länsimaisen laitavasemmiston ja akateemisen älymystön tuella suorittamassa islamilaisessa vallankumouksessa.

Rousseaun lisäksi muitakin nimiä voisi mainita, mutta hän on tärkein. Robespierre pani terrorin toimeksi esikuvansa oppien pohjalta, hyveen ja korkean moraalin nimissä, ja oikeaoppisuutta sekä sentraalisesti valvottua narodna voljaa tunnetusti arvostanut kansanmurhaaja Lenin sai heistä sankarilliset innoittajansa. Venäjän vallankumous Ranskan ja Iranin välissä toteutti sekin perinteisen kaavan. Khomeinin islamismi on totalitarismia siinä kuin jakobiinien rousseaulainen tasapäisyyssosialismi ja NKP:n etujoukkopainotteinen, ortodoksinen marxismileninismi, tuo tieteen ja historiallisen välttämättömyyden asemaan nostettu alkukristillinen romanttinen utopia. Kaikkien maiden totalitaristit, liittykää yhteen!

Neuvostoliitosta Putinin Venäjään


Historiikkinsa alkupuolella (s. 27) Tarkka toteaa vuonna 1992 Venäjän Suomen suurlähettilääksi nimitetystä legendaarisesta aiemmin ”Komissarovina” tunnetusta Juri Derjabinista seuraavaa:

”Derjabin myönsi, että Neuvostoliitto oli kaikin tavoin yrittänyt estää Suomen sotilaallista, taloudellista ja poliittista lähentymistä länteen.”

Tarkka ei tässä yhteydessä tietenkään esittele, miten tämä käytännössä tapahtui, mutta kuva Erkki Tuomiojasta Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa tulee taas mieleen. Hän ei tietenkään ollut ainoa.


Putinin Venäjä tekee samaa kuin Derjabinin aikoinaan palvelema Neuvostoliitto. Putinillakin on hyödylliset idioottinsa länsimaissa. Nykyään on vielä vanhan median päälle tullut sosiaalinen media, jossa trollaaminen ja propaganda käännyttää ja manipuloi laajoja kansanjoukkoja ympäri maailmaa totalitarismin taakse.

Moni, joka kuvittelee sankarillisesti edistävänsä ja palvelevansa vapautta sekä demokratiaa, toimii tietämättään, ymmärtämättömättään, aivan toisenlaisten ideologioiden ja hallintomuotojen puolesta. Länsivastaisuus on pääsääntöisesti juuri tätä: toimimista vapautta, demokratiaa ja rauhaa vastaan. Rauhanpuolustajat tekivät sitä jo aikoinaan Neuvostoliiton puolesta eikä tänäkään päivänä ole epäilystä siitä, kenen joukossa palavasilmäiset länsivihaajat seisovat, kenen lippuja kantavat.

On huvittavaa katsella, miten juuri ne, jotka yleisesti tuomitsevat Putinin Venäjän ihmisoikeusrikkomukset, vastustavat henkeen ja vereen niitä länsimaisia instituutiota, jotka ainoina maailmassa voivat yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja rauhan turvata. Nato on näistä instituutiosta keskeisin. Ilman uskottavaa sotilaallista pelotetta vapauden viholliset olisivat jo aikaa sitten hyökänneet.

Länsi ihmiskunnan lippulaivana


Paljon voisi tietenkin sanoa länsimaiden ongelmista ja epäkohdista, vaikkapa Yhdysvaltain poliisi- ja vankilajärjestelmästä, mutta nämä asiat ovat niin yleisesti tiedossa, että niiden vatvominen tässä yhteydessä on turhaa.

Riittää kun todetaan, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta yhdet ovat toisia huomattavasti parempia yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien kannalta. Näistä historian valossa ylivoimaisesti paras on länsimainen perustuslaillinen parlamentarismi ja oikeusvaltio, joka on kestänyt jopa vuosikymmenten sosialistisen paineen, joskin välillä vakavasti horjuen. Myös EU on kehittynyt valitettavan antiliberaaliin suuntaan.

Avoin länsimainen demokratia, joka rakentuu liberalismin pohjalle, perustuu vähitellen kehittyneisiin instituutioihin ja ideoihin, joita edelleen voi jatkuvasti parannella, ja joiden myötä länsimainen malli on menestynyt niin taloudellisesti, poliittisesti kuin inhimillisesti huomattavasti paremmin kuin mikään muu historiassa esiintynyt yhteiskuntajärjestelmä. Nimenomaan tämä menestys, jossa historiallisesti toki on ollut mukana kolonialismia ja imperialismia, on varmasti yksi tärkeä osatekijä siinä, miksi sosialistit ja muut totalitaristit sitä vihaavat.

Aiemmin mainittu rousseaulainen jakobiinimentaliteetti kantaa tätä raivokasta menestysvihaa mukanaan, ja kun sen päälle tulee tuima tujaus etujoukkopainotteista marxismileninismiä, oikeaa tietoisuutta, ei minkäänlaista etumatkaa muihin voi sietää. Menestyksen on pakko johtua riistosta, sorrosta, väkivallasta ja valloituksista, ei paremmasta yhteiskunta- ja talousjärjestelmästä, joka perustuu vapaudelle.

Länsimaiden moralistivihaajat eivät koskaan tule ajatelleeksi syitä sille, miksi pakolaiset ja loikkarit hakeutuvat aina länteen. Länteen, jota he vihaavat ja vastustavat ihan periaatteesta. Ja haluavat toivottaa vanhoja ja uusia lännenvihaajia nimenomaan länteen: islamistit ja äärivasemmisto ovat tunnetusti hyvää pataa keskenään.

Kun huonosti kotoutunut jihadisti iskee vasemmistolaiseen ranskalaislehteen ja murhaa vasemmistolaisia pilapiirtäjiä ja toimituksen väkeä, hän saa ensimmäisenä tukea vasemmistopainotteisesta akateemisesta maailmasta ja muista romanttisen jakobiini-ideologian oikeamielisiksi pesemistä nurkista. Länsi, vapaus, sananvapaus, satiiri, on aina pahempi kuin sankarillinen, sorrettu, kolmannen maailman terroristitotalitaristi, epäonnistunut, sääliä ja melkein ihailua herättävä leiskuvasilmäinen Rousseaun jalo villi, arkkityyppinen vapaustaistelija, islamistinen Che Guevara, kollektivistisen paratiisialkumyytin ikuinen paluu ja symboli.

Kun niin sanottu edistysmielinen asettuu aina ensimmäisenä ymmärtämään, tukemaan ja säälimään huonosti kotoutunutta, silmittömään väkivaltaan ja terroriin syyllistyvää tummaihoista ihmistä, hän ei edes ymmärrä olevansa itse se kolonialisti, imperialisti ja rasisti, jota vastaan kuvittelee taistelevansa koko elämäntunnollaan, vaikka nimenomaan juuri se hän on. Jos nimittäin maahanmuuttajilta ja pakolaisilta ei voi eikä sovi vaatia samanlaisia moraalisia standardeja ja käytöstapoja kuin länsimaalaisilta, heitä pitää jotenkin lähtökohtaisesti erilaisina ihmisinä, jotenkin surkuteltavina, säälittävinä, suvaittavina – jotenkin huonompina, kyvyttöminä elämään säällisesti kuten me länsimaalaiset.

Jos vain kapitalistinen länsi ei olisi paha, vapaa ja monimuotoinen niin kansalaisten tulotasolta kuin kulttuurisesti, ja ennen muuta taloudellisesti ja sotilaallisesti voimakas, jalo villi olisi varmasti kotoutunut onnistuneesti eikä ampunut konepistoolilla vasemmistolaisia pilapiirtäjiä ja muuta toimituksen väkeä. Jotka sitä paitsi olivat rasisteja, toisin kuin sankarillinen jihadisti, jonka viha juutalaisia ja länttä kohtaan on aivan oikeutettua, ovathan juutalaiset ja länsi pahoja imperialistisortajia, ja jalossa villissä näin ollen herooisuuden leima.

Muslimipakolaisista ensimmäiset, somalit, tulivat Suomeen nimenomaan Neuvostoliiton kautta. Tarkka mainitsee (s. 30), miten naapurin tuolloin hyvin epävakaa tilanne yritettiin ennakoida Suomessa:

”Näyttöä ongelmista saatiin, kun somaleja alkoi marraskuusta 1990 lähtien tulla Neuvostoliiton kautta Suomeen. Huoli hallitsemattomasta maahanmuutosta käynnisti varautumistoimet. Rajavartiolaitos piti uhkaa vähäisenä, mikä osoittautui oikeaksi arvioksi, mutta tehosti toimintaansa kaiken varalta. Poliisin ja tullin kanssa se laati valmiussuunnitelmat eritasoisiin uhkatilanteisiin, muutamasta tuhannesta pakolaisesta 250 000 hengen hallitsemattomaan väestönryntäykseen. Varovaisimpien mielestä tällainen varautuminen oli Kaukasukselta ja Afrikasta Venäjälle ajautuneille pakolaisille kuin kutsu tulla Suomeen.”

Tässä näkyy idullaan koko se keskustelu, jota maassamme pakolaisuudesta on viime vuosina käyty ja käydään kiivaasti tälläkin hetkellä. On huomioitava, että kaikki todellakin liittyy kaikkeen. Isossa kuvassa on paljon pieniä osia, mutta jos ja kun niistä rakentuu selkeä palapeli, tietyt toistuvat hahmot ja kaavat erottuvat joukosta.

Venäjä nakertamassa lännen perustuksia


Heikko ja epävakaa länsi on Putinin etu. Äärivasemmisto, nationalistiset populistit, islamistit, turvallisuuspolitiikka, haparoiva sisäpolitiikka, taloudellinen epävakaus ja taantumat, kaikki ovat mannaa Putinille. Ennen muuta EU- ja länsivastaisuus on juuri sitä, mitä itänaapurin valtias hakee.

Valtavat turvapaikanhakijavirrat taloudellisesti äärimmäisen huonossa tilanteessa luovat tietenkin kovaa lisäpainetta Suomelle. Syyrian kriisi tuli Putinille kuin lahjana, ilmankos Venäjä on estänyt YK:ssa alusta kaikki liittolaisensa al-Assadin hallintoa vastaan ehdotetut toimet.

Putinin Venäjä tukee myös Iranin shiiahallintoa, jolle heikko länsi jo valmistautuu tekemään huomattavia myönnytyksiä maan ydinohjelmassa. Samaan aikaan Suomessa Venäjän ote meidän ydinvoimastamme lujittuu. Hallitus ei tiedä, mitä se tekee, ei edellinen, ei nykyinen. 
Putinin Venäjä muistuttaa Neuvostoliittoa, mutta vielä enemmän se noudattelee vanhan pyhän Venäjän kaavaa. Geopoliittista painoarvoa se hakee Lähi-idästä, shiiamuslimeilta, kun länsi on öljytaloudessa joutunut saudien sunniwahhabiittien nöyryyttävään talutusnuoraan.

Öljymiljardeillaan saudit ja heidän lähinaapurinsa rahoittavat lännessä massiivista propagandaa, jonka tarkoitus on levittää länsi- ja juutalaisvastaista vanhoillista islamia. Saudit tukevat niin moskeijoita kuin yliopistoja ja painattavat antisemiittistä materiaalia sekä lännessä että islamilaisessa maailmassa.

Samaan aikaan Venäjä on yhdessä saudien ja muiden islamilaisten valtioiden kanssa YK:ssa osa laajaa lännenvastaista blokkia, joka jatkuvasti pyrkii rapauttamaan avoimien yhteiskuntien perustaa ja keskeisiä instituutioita.

Länsi on pahassa välikädessä, kun taas Putin voi hieroa käsiään. Shiioista hän on saanut kelpo liittolaisen sunnijihadisteja vastaan, jotka muutenkin vihaavat länttä huomattavasti Putinin Venäjää enemmän. Sotaisa, epävakaa Lähi-itä on Putinin etu. Hajota ja hallitse -taktiikan kannalta tilanne on Venäjälle ihanteellinen.

Kansallismielisten populistipuolueiden suosio kasvaa mitä enemmän pakolaisia muslimimaista länteen tulee. Samalla lännen jo valmiiksi länsivihamieliset äärivasemmistopiirit niin akatemiassa kuin politiikassa asettuvat tukemaan islamisteja ja usein myös Putinia näitä Venäjän avoimesti tukemia populistipuolueita vastaan. He eivät todellakaan tajua, kenen joukoissa seisovat, kenen lippua kantavat.

Hyödylliset idiootit pelaavat aina ja kaikkialla länsivihassaan lännen vihollisten pussiin. Näihin vihollisiin voidaan laskea myös ahtaasti kansallismieliset populistit, joille idea vapaasta lännestä edustaa rappiota. Konservatiivinationalisteilla on oma haaveensa vahvasta vanhahegeliläisestä kansallisvaltiosta, joka perustuu puhtaalle kansalle ja kristilliselle kulttuurille. Siis juuri sellaiselle, jollainen Putinin Venäjä jo on. Ortodoksisuudella ja luterilaisuudella ei tässä mielessä ole väliä, muista kulttuurieroista puhumattakaan. Suunta on sama. Perinteiset arvot ovat näillä osapuolilla kunniassa, ja länsivihamielinen äärivasemmisto avaa heille latua.

Kaikki mikä heikentää avointa länsimaista yhteiskuntaa on näiden poliittisten hurmahenkien etu. Rousseausta on tavattoman lyhyt matka Leniniin, Staliniin, Mussoliniin ja Hitleriin. Nuorhegeliläiset ja vanhahegeliläiset eroavat toisistaan paljon vähemmän kuin liberaaleista, joiden ansiota vapauteen perustuva länsimainen yhteiskuntamalli on. Siksi nuor- ja vanhahegeliläinen romantiikka yhdistyneenä rousseaulaiseen jakobiinimentaliteettiin on niin läpeensä liberalismi- eli länsivastaista.

Karl Popper on sanonut kaiken oleellisen klassikossaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Tarkka käsittelee avointa länsimaista yhteiskuntaa liputtavaa Etykin henkeä kirjansa alkupuolella, luvussa Kylmä rauha (s. 76):

”Pariisin peruskirja oli historialliselta kantavuudeltaan Helsingin 1975 päätösasiakirjan veroinen. Se vahvisti, että vain moniarvoinen demokratia voi toteuttaa Etykin periaatteet, ja määritteli markkinatalouden koko maanosan yhteiskunta- ja yrityselämän perustaksi. Allekirjoittajat sitoutuivat kehittämään demokratiaa, alistamaan vaalit kansainväliseen valvontaan ja turvaamaan kansallisten vähemmistöjen aseman. Uuden Euroopan pääperiaatteiksi tulivat ihmisoikeuksien kunnioittaminen, demokratia, oikeusvaltio sekä taloudellinen vapaus ja vastuu, siis moniarvoinen demokratia ja markkinatalous. Helsingin päätösasiakirja vuodelta 1975 sääteli valtioiden käyttäytymistä, mutta vuoden 1990 Pariisin peruskirja koski kansalaisen oikeuksia ja velvollisuuksia.”


Samassa yhteydessä käy ilmi, miten Nato vuonna 1991 muokkasi strategista konseptiaan Etykin hengen ja Uuden Euroopan peruskirjan mukaiseksi (s. 81). ”Tärkeintä oli sodan välttäminen eikä sen käyminen tai voittaminen.”

Tekijä kuvailee hieman aiemmin lyhyesti kiihkokansallismielisen Aleksandr Duginin suurvenäläistä ideologiaa, joka melko suoraan on Putinin Venäjän taustalla. Vanhahegeliläisen kansallisvaltion puitteet eivät tässä projektissa suinkaan riitä, koska tavoite on huomattavasti suurempi Venäjän imperiumi ja euraasialainen liitto. Osana tätä projektia Dugin haluaa Saksan Venäjän imperiumin liittolaiseksi, Natoa ja Yhdysvaltoja vastaan. Etupiiriajattelussa Suomi on aina ollut ja tulee aina olemaan osa tätä euraasialaista imperiumia, ei avointa, vapaata länttä.

Tarkka kirjoittaa (s. 39):

”Duginin vuonna 1997 hahmottelema Venäjän imperiumi ulottuu Itä-Karjalasta Rostoviin, Pohjois-Kazakstaniin ja Vladivostokiin. Lopullisena tavoitteena on Venäjän johtama euraasialainen liitto. Siihen kuuluisivat lähes koko Itä-Eurooppa, Kaukasia, Keski-Aasian tasavallat, Afganistan, Mongolia ja osia Kiinasta. Tämän suuren suunnitelman ensimmäisenä vaiheena on Putininkin omaksuma idea euraasialaisesta talousyhteistyöstä.”

Tästäkin tarkkasilmäiset ja Tarkka huomaavat, että Putinin etu sekä tavoite on demokraattisten ja avoimien EU-maiden sisäinen epävakaus. Erityisesti Saksa, Suomi ja Baltia ovat jatkuvan toiminnan kohteena. Baltia on hengeltään nykyään lujasti ja ylpeästi lännessä, siksi sitä pitää yrittää horjuttaa toistuvasti. Saksassa sisäistä epävakautta lietsoo erityisesti pakolaiskriisi ja äärivasemmiston sekä uusnatsien maahanmuuttokysymyksen ympärillä alati voimistuva vastakkainasettelu. Politiikan kärjistyminen ja kasvava talousahdinko on juuri sitä, mitä Venäjä haluaa.

Saksan pitkäaikaiset ongelmat ovat vahvasti idullaan myös Suomessa ja esiintyvät huomattavasti vakavammassa muodossa muissakin EU-maissa. Ranskassa Putinin tavoitteita ajaa erityisesti Le Penien populistirintama, jota Venäjä on rahallisesti tukenut jo pitkään. Ranskan jihadismiongelma ja sen myötä nouseva antisemitismi sopii tietenkin mainiosti Putinille.

Iso-Britannia noudattaa täysin samaa kaavaa: Jeremy Corbynin valinta Labourin johtoon oli lahja niin Putinille, äärivasemmistolle, populisteille kuin islamisteille. Hän on jo ajat sitten oikean karvansa näyttänyt. Ison-Britannian vuoden 2017 EU-jäsenyyskansanäänestys on varmasti monen Venäjän psykologisen ja geopoliittisen operaation tähtäimessä. Corbyn on osa tätä kuviota.

Yhteiset viholliset – vapaa länsi, EU, Israel ja Nato – yhdistävät. Tosin Marine Le Pen on pyrkinyt eroon isänsä Jean-Marien avoimesta antisemitismistä ja jopa osoittanut ymmärrystä ja yhteistyöhalua Israelille. Tyttären ja isän välit ovat rikkoutuneet.

Lopulta Corbynin valinta on tietenkin oikeistolle pelkästään hyvä asia, koska avoimen länsivastainen ja tekopyhä vasemmistopuolue ei nykymaailmassa voi menestyä. Moni fiksusti ajatteleva vasemmistolainen siirtyy tämän myötä kartalla oikealle. Aina niin ihailtavan terävästi ajatteleva ja kynäilevä Nick Cohen kertoikin jo jättävänsä hyvästit Corbynin Labourille.

Putinin yksipuoluejärjestelmä


Venäjän kehitys Putinin presidentti- ja pääministerikausilla ei jätä mitään arvelujen varaan. Vanha KGB-mies on nopeasti palauttanut maahansa ikävöimänsä Neuvostoliiton kaltaisen järjestelmän eikä ole sitä missään vaiheessa salaillut. Päinvastoin.

Tarkka tiivistää (s. 52):

”Putinin hallinnosta ja toimintatavasta syntyi 2000-luvun alkuvuosina vaikutelma, jonka näkyvimpiä piirteitä ovat suurliikemiesten vaino, Tšetšenian vaiettu kansanmurha, oikeuslaitoksen poliittinen ohjailu, median keskusjohtoinen uutismanipulaatio, toimittajien ja oppositiojohtajien selvittämättömät murhat, yksipuoluejärjestelmä, presidentin lähipiirin valtaperhe, kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen alistaminen, liittoneuvoston vallan siirto Kremliin, muukalaisvihamielisyyden suosiminen, neuvostosymbolien palauttaminen, sähköpostin ja puhelinten valvonta, oppikirjojen sensuuri, aids-tiedon salaaminen ja asevoimien rappio.”

Venäjä toimii täysin häikäilemättömästi myös toisten valtioiden alueilla, kuten vaikkapa entisen FSB-agentti Aleksandr Litvinenkon kylmäverinen murha osoittaa. Hän tiesi liikaa ja sai mennä. Jäljet johtavat suoraan Kremliin.

Putinin Venäjä häiriköi toisia valtioita myös nykyteknologiaa hyödyntäen. Tarkka kertoo teoksessaan muun muassa Viron pronssisoturikiistasta, jossa FSB ja Kreml harjoittivat melko tavanomaista psykologista usean rintaman sotaa länsinaapuriaan vastaan. Suomessakin koettiin ikäviä heijastumia tästä itäisen tiedusteluyhteisön perinteisestä taktiikasta.

Putin pitää vallasta kiinni kynsin ja hampain, hän haluaa ilmeisesti historiaan Pyhän Venäjän uutena suurmiehenä, hallitsijana, joka palautti imperiumin kunnian ja laajensi sen vaikutusaluetta. Se, että hän myös jatkuvasti rikastuu vallankäytöllään, ei tietenkään ole haitaksi, päinvastoin. Mammona ja valta ovat aina viihtyneet toistensa seurassa: kenellä on mittaamattomasti rahaa, on myös valtaa. Pääsemällä Putinin lähipiirin pääsee kiinni miljardiomaisuuksiin.

Liittoutumattomuuden seuraukset


Vaikka Venäjän tila on täysin selkeä, Suomessa jaksetaan hyssytellä ja työntää päätä pensaaseen. Putinin palautettua Neuvostoliiton Suomi palautti nopeasti suomettuneisuuden hengen. Tilanne on kuitenkin monessa suhteessa paljon vakavampi kuin YYA-sopimuksen aikaan. Valtiojohdon ja kansan haaveilu liittoutumattomuuden eduista on täysin epärealistista.

Tekijä antaa liittoutumattomuuden seurauksista konkreettisen esimerkin vuodelta 2008 (s. 49):

”Georgian sodan tärkein, mutta pimentoon jäänyt oppisisältö oli kuitenkin se, kuinka avuttomassa asemassa sotilaallisessa liittoutumattomuudessa sinnittelevä maa on silloin kun kriisi kypsyy sotilaalliseksi, eikä se koske vain hyökkäyksen uhria. Georgian hyökkäystä seuraavana aamuna Brysselissä toimineilla Nato-maiden edustajilla oli hallitustensa tiedusteluyksikköjen ja diplomaattien raportit yön aikana kertyneestä tilannetiedosta ja Euroopan keskeisten valtioiden poliittisista analyyseista. He tiesivät reaaliajassa, missä mennään ja voivat keskittyä pohtimaan ratkaisuvaihtoehtoja.”

Tarkka päättää kohdan kuvaamalla, miten suomalaisdiplomaatit joutuivat samana aamuna keräilemään tiedonmuruja Brysselin käytäviltä, kabineteista ja kahviloista muodostaakseen tilanteesta kokonaiskuvan (s. 49-50):

”Kesti melkein viikon ennen kuin suomalaisten käytettävissä oleva tieto oli samaa tasoa kuin Nato-mailla oli sotatoimien alkamisen jälkeisenä aamuna. Liittoutumattomuus pakotti päätöksentekoon muita huonomman tiedon varassa.”

Naton ulkopuolella olemista on Suomelle pelkkää haittaa. Siitä ei ole mitään etua. Tarkan kirja kuvaa oivallisesti sitä nöyryyttävää venkoilua, mitä poliittinen johtomme on vuosikausien ajan oikeamielisen kansan enemmistön tuella harrastanut. Putin on pelannut korttinsa erittäin taitavasti.

Venäjän vieressä osoittaa, miten Suomi vielä 1990-luvulla oli Venäjälle kaukoulkomaa, jota ei selvästi luettu sen vaikutuspiiriin. Maamme oli Turkin, Romanian ja Kiinan rinnalla Venäjän politiikassa. Tarkan mukaan tämä johtui siitä, että Suomen antama kova vastus kahdessa sodassa muistettiin Kremlissä. 1990-luvulla Venäjä näyttää siis hetkeksi mukautuneen mahdollisuuteen, että Suomi liittyisi Natoon.

Tekijä toteaa tässä yhteydessä ilmaston muuttuneen merkittävästi (s. 43):

”Seuraavalla vuosikymmenellä Suomi oli Venäjän KGB-taustaisen hallinnon kuvioissa taas lähiulkomaa, ja ilmeisesti myös sotilassuunnittelussa, mihin viittaa Venäjän entisen varapuolustusministeri Nikolai Makarovin Helsingissä 2012 esittämä suuren kohun aiheuttanut kartta. Aseman muutos ei perustu kansallisen mytologian uuteen tulkintaan vaan maantieteeseen. Sotilasdoktriinissa Suomi on rajamaa tai vihollisen sillanpääasema, ja nämä nimikkeet samaistuvat lähiulkomaa-käsitteen kanssa. Kolmen päällekkäisen nimikkeen syväpohdinta ei aukaise uusia näköaloja. Niiden yhteisvaikutuksena on olosuhde, jota ennen sanottiin etupiiriksi.”


Viimeisimpiä tapahtumia ei Tarkan kirjassa tietenkään ole. Puolustusministeriön kansliapäällikön nimityksestä noussut kohu on yksin niistä. Se herätti minussa tuntemuksia paluusta Kekkosen aikaan. Askel kohti vanhaa oli merkittävä.

Uusi perussuomalainen puolustusministeri Jussi Niinistö on länsivastaisuudessaan ja perinteisen maanpuolustuksen ihailussaan edeltäjänsä Carl Haglundin vastakohta. Länsiliittoutumisen ja yhteisen arvomaailman edut täysin ymmärtänyt Haglund oli itse asiassa puolustusministerinä niin mies paikallaan, että mikään Elias Simojokea avoimesti ihailevan Niinistön toimi ei tullut yllätyksenä. Koko hallitus näyttää samalla ottavaan askeleen taakse, vaikka tunnettu Nato-optio kirjattiinkin mitä ilmeisimmin kokoomuksen tahdosta hallitusohjelmaan. Jussi Niinistön uhkaus poistua Yleisradion A-Studion suorasta lähetyksestä kansliapäällikön nimityksestä kysyttäessä tiivisti olennaisen: vaikka Niinistö kovasti ihailee talvisodan henkeä, tosipaikan tullen hän on käpykaartin mies.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin on antanut huolestuttavia lausuntoja ja antoi niitä jo ennen hallituksen vaihtumista. Jo hallitusneuvotteluissa paljastui jälleen kerran länsimielisen Alex Stubbin ja leppoisampaa idänpolitiikkaa kannattavan Sauli Niinistön linjaerimielisyys: Stubbia ei haluttu ulkoministeriksi, paikan sai Timo Soini. Yleensä toiseksi suuremmalle puolueelle tulee valtiovarainministeriö, mutta nyt sen sai kokoomus. Presidentti Niinistö on toki nokitellut Nato-myönteistä Stubbia jo tämän ollessa viime kaudella pääministeri.

Presidentti Niinistön ulostulot saavat ansaitsemansa reaktion aidosti länsimielisissä EU-maissa.

Niinistön-Niinistön linja on käytännössä Halosen-Tuomiojan linja, pienin painotuseroin. Valitettavasti. Nykyhallitus teettää perinteiseen tapaan uuden Nato-selvityksen, jostain syystä, vaikka entisissäkään ei ole mitään vikaa. Kaikki tämä viittaa suomettumisajan jatkumiseen, transatlanttisista korulauseista huolimatta.

Selvityksien ja turvallisuusselontekojen jatkuva teettäminen on oikeastaan tunnetun faktan eli Nato-jäsenyyden kaikinpuolisen järkevyyden kiertämistä. Turvallisuusselonteoista Tarkalla on varsin korutonta kertomaa (s. 127):

”Nato-keskustelun peruskysymys koski sitä, millä perusteilla rauhankumppanuus ja liittoutumattomuus voivat joskus muuttua Nato-jäsenyydeksi. Useimpien mielestä vasta sitten jos ilmenee uhka, jolta suojautumiseen tarvitaan ulkopuoliset turvatakuut. Nato-keskusteluun pesiytyi tarkoitushakuinen pakkomielle, jonka mukaan valittavana olisi joko puolustusvastuun pitäminen omissa käsissä tai sen luovuttaminen Natolle. Luultavasti tällainen pelkistys osoittaa pelkkää asiantuntemattomuutta, mutta joskus se tuntuu tietoiselta disinformaatiolta, ja se olisi yhteiskuntamoraalin kannalta äärimmäisen vakava asia. Olipa Suomi liittoutumaton tai liittoutunut, se vastaa alueensa puolustuksesta. Jos se on Naton jäsen, Nato voi auttaa. Jos se ei ole jäsen, Nato ei auta.” 


Tekijä jatkaa (s. 127-128):

”Selontekojen tekemisen ja lukemisen tapa alkaa muistuttaa suomettumisajan kommunikeatekstien luomaa käytösmallia. Niihin kirjoitetaan ja teksteistä haetaan vakiintuneen totuuden mukaisia liturgisia juoksutuksia, ja huoli on suuri jos vanha asia sanotaan toisin kuin ennen, puhumattakaan siitä, että ilmoille pääsisi edellisissä selonteoissa ilmaisematta jäänyt ajatus.”


Tällaista lukiessa hävettää olla suomalainen.

Suomi kuuluu länteen


Tarkan teos selvittää oivallisesti sen, että Suomi on kaikesta ikävästä suomettumisesta ja länsivastaisesta turvallisuus- ja mielipideilmastosta huolimatta aina kuulunut länteen. Myös Neuvostoliiton aikoina, kommunistidiktatuurin poliittisen johdon osittaisella siunauksella, Suomi on ollut perinteinen länsimainen parlamentaarinen demokratia, joskin Kekkosen aikaan aiheestakin paljon kritisoitu autoritaarisista piirteistään. Kriitikoiden parhaimmistoa olivat edellä mainitut George C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, joiden perintö onneksi elää.

Paavo Väyrynen puolestaan on aina edustanut ja edustaa vieläkin juuri sitä ilmastoa, joka kritiikkiä kaipaa. Hänestäkin löytyy sentään edes jotain hyvää sanottavaa (s. 167):

”[Pääministeri Esko] Ahon asema helpottui, kun Väyrynen alkoi helmikuussa puhua jäsenhakemuksen puolesta. Laajalla puoluekentän kierroksellaan he pystyivät taivuttamaan useimmat puolueväen maakuntakokoukset kannattamaan EY-hakemusta. Ilman Väyrysen vetoapua Ahon hallitus ei todennäköisesti olisi pystynyt käynnistämään EY-projektia, ei ainakaan talvella 1992.”Tähän säännön vahvistavaan poikkeukseen liittyen, osiossa ”Väyrysen huti”, Tarkan esitys silloisen ulkoministerin opportunistisista manöveereistä ja niiden täydellisestä mahalaskusta on todella herkullista luettavaa.

Vastaavasti laitavasemmiston historiallinen ykkösvihollinen sosiaalidemokraatit on ollut monessa suhteessa keskeisessä roolissa Suomen länsimaistumisessa vuoden 1990 jälkeen, joskin se on tietenkin rämpinyt kaulaansa myöden myös Halosen-Tuomiojan linjan idänsuossa. Yksittäisillä poliitikoilla on eroa, yksi on tehnyt myyräntyötä, toinen liehutellut vapauden lippua.

Mauno Koiviston roolia Suomen avautumisessa länteen ei voi vähätellä, ei myöskään Martti Ahtisaaren. Erityisesti Viron uusi itsenäisyystaistelu Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä on maamme historiassa todella mielenkiintoinen jakso. Koivisto teki kulisseissa aivan eri asioita kuin julkisuudessa, mikä osoittaa hänet taitavaksi peluriksi ja diplomaatiksi, jolle kaikesta huolimatta rakkaan etelänaapurimme vapauttaminen totalitarismin ikeestä oli sydämen asia.

Ahtisaari puolestaan on selkeästi EU- ja Nato-mies, varsinkin presidenttikautensa jälkeen hän on osoittanut länsimielisyytensä ja valtioviisautensa monta kertaa. Myös Erkki Liikanen toimi aktiivisesti Suomen lännettämisen puolesta EU-jäsenyysprosessin yhteydessä ja sen jälkeen. Tarkan kirja keskittyy loppupuolella erityisesti Ahtisaaren kansainväliseen toimintaan diplomatian saralla.

Myöhemmin teoksessa Ahtisaari saa ansaitsemaansa kritiikkiä sisäpoliittisesta, herkkähipiäisestä arvovaltataistelumentaliteetistaan, joka herätti EU:ssakin ihmetystä ja huvittuneisuutta. Tekijä toteaa, että jos Elizabeth Rehnistä olisi vuonna 1994 tullut presidentti, moiselta oltaisiin vältytty. Olen samaa mieltä ja jälkiviisaasti tyytyväinen, että äänestin tuolloin Rehniä presidentiksi.

Tuomiojan soutaminen ja huopaaminen EU-jäsenyydessä ei yllätä eikä Tarkka sen kuvaamiseen monta lausetta tarvitse. Toisaalta myös Tuomioja oli demokratian kannalta tärkeässä roolissa EU-jäsenyyden jälkeen eduskunnan suuressa valiokunnassa, kuten tekijä osoittaa yksityisten pankkisijoitusten talletussuojaa koskevan direktiiviesityksen käsittelyä koskevassa osiossa (s. 192-193).

Tarja Halosesta tekijä ei maalaa mairittelevaa kuvaa eikä pidäkään. Halosen kahdella peräkkäisellä kaudella Suomi etääntyi merkittävällä ja osittain jopa ratkaisevalla tavalla euroatlanttisen yhteistyön peruslinjasta eli käytännössä lähentyi Putinin Venäjään. Halosen ollessa presidenttinä ja Tuomiojan ulkoministerinä voidaan sanoa suomettumisen olleen taas maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä. Vanhojen aatteellisten intohimojen ja lämpöisten idänsuhteiden pohjalta tätä turvallisuusilmastoa oli hyvä rakentaa eikä tunnetusti kaukaa viisas kansan enemmistökään sille kauheasti kulmiaan ole kurtistellut. Maa on rähmällään eikä siitä yli pääse.

Paljon parempaa arvosanaa ei voi antaa maamme nykyjohdolle. Tosin hallituksen kausi on vasta alussa ja petraamisen mahdollisuuksia siis on. Alku ei kuitenkaan näytä lupaavalta.

Vuosikausien venkoilu Nato-jäsenyyden kanssa ei ylipäätään anna suomalaisesta politiikasta hyvää kuvaa. Ulospäin asia näyttää eittämättä juuri siltä, miltä Putinin Venäjä sen haluaa näyttävän: Suomi pelkää itänaapuria niin paljon, ettei uskalla tehdä itsenäisesti puolustusratkaisujaan. Putin vie maamme poliittista johtoa kuin pässiä narussa. Energiapolitiikaksi julkisuudessa asemoitu Rosatom-yhteistyö on tämän kehityksen väistämätön, looginen, surkuhupaisia seuraus. Se sitoo Suomen entistä lujemmin vuosikausiksi Putinin geopoliittiseen talutusnuoraan, toisin sanoen, liittää Suomen vahvasti Venäjän etupiiriin.

Tekijä kiteyttää kirjan lopussa käsillä olevan esseeni ytimessä olevan aatehistoriallisen mentaliteetin yhteyden Suomen valtiojohdon, rivipoliitikkojen ja niin sanotun älymystön Venäjä- ja Nato-asenteisiin (s. 325):

”Panrussistinen Venäjä on toimintatavaltaan monin tavoin samantapainen kuin oli Neuvostoliito, mutta sen voimanlähde on toinen. Neuvostoliiton toimien ennakointiin tarvittiin marxismi-leninismin pyhien kirjoitusten tuntemusta ja aavistus siitä, kuka Kremlin käytävillä niitä eri tilanteissa tulkitsi. Uuden Venäjän elämää ohjaa viidakon laki ja kansallinen ylpeys, jotka ovat vanhempaa perua kuin neuvostoideologia. Ne ovat peräisin keskiajan ruhtinaiden ja 1800-luvun sotaherrojen logiikasta. Tämän historianfilosofisen murroksen olemus jäi huomaamatta Suomea vielä 2000-luvulla johtaneilta poliitikoilta, joiden yhteiskunnallinen näkemys ja kansainvälinen tietoisuus olivat peräisin 1970-luvulta.”

Ministerit ja tasavallan presidentti toistelevat julkisessa sanassa vanhaa liturgiaa, että Suomi tekee kaikki ulko-, turvallisuus- ja energiapoliittiset ratkaisunsa itse, mutta tosiasiassa 1970-luvun ilmastosta ammentava valtiojohtomme on edelleen niin umpisuomettunutta, että mistään muusta kuin teoreettisesta itsenäisyydestä ei voida puhua. Tältä asia nimittäin näyttää myös sisältä katsoen, yhä suuremmalle joukolle suomalaisia, jotka kannattavat Nato-jäsenyyttä välttämättömänä osana Suomen uskottavaa puolustusta. Muu on näet itsepetosta. Venäjän vieressä ei tässä suhteessa jätä mitään epäselväksi. Naton ulkopuolella olemme yksin.