7 December 2011

Suomen suhde kansainväliseen terrorismiin ja ääriliikkeisiin


Humanisti 4/2011


Helsingissä toimi viime vuosisadan alussa terroristijärjestö nimeltä Verikoirat. Isänmaallisten nuorukaisten joukko teki murhia ja terrori-iskuja Helsingissä ja muualla. Eugen Schauman on tietenkin tuttu suomalaisille, koska ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin, mutta Verikoirat harjoittivat paljon pahempaa terroria.

Kirjan tärkeintä antia

Useinkaan jonkun tietyn asian puolesta taisteleminen ei historiallisesti osoittaudu kunniakkaaksi tai edes tarpeelliseksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana keisarillisen Saksan puolesta terroritekoja Venäjällä tehneet suomalaiset oikeistoradikaalit luulivat sotivansa itäistä barbariaa vastaan ja puolustavansa eurooppalaista sivistystä. Saksahan oli joskus sivistysvaltio, mutta natsit – nuo myöhempien aikojen oikeistoradikaalit – lähes tuhosivat historiallisesti arvokkaan saksalaisen perinteen reilussa kymmenessä vuodessa. Onneksi parikymmentä vuotta aiemmin oikeistoradikaalimme eivät saaneet Suomeen saksalaista kuningasta.

Nykyiset äärioikeistolaiset ovat yleensä pettyneitä parlamentaarisen demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään, vaikka ovat lähteneet siihen mukaan kyvyttöminä suoraan radikaaliin toimintaan. Jussi Jalonen kuvaa esseessään näitä nykyajan kansallismielisiä netissä uhoavia ”sankareita”. Jalosen kirjoitus on Perussuomalaisten suosion vuoksi kirjan tärkeintä antia. Hän paljastaa Halla-ahon yhteydet kansainväliseen islaminvastaiseen liikkeeseen ja osoittaa Anders Behring Breivikin ammentaneen samoista lähteistä. Breivikin manifesti voisi koostua suomalaisista teksteistä.

Neuvosto-Venäjän alkuaikoina Pietarissa inkeriläisten kanssa toimineet suomalaiset harjoittivat vakavaa terroria, joskin suurimmat suunnitelmat epäonnistuivat. Tarkoituksena oli aiheuttaa kaaosta miljoonan asukkaan kaupungissa tuhoamalla vesilaitokset ja katkaisemalla sähköt. Tavoitteena oli estää kaupungin joutuminen valkoisten vastavallankumouksellisten haltuun ja Neuvosto-Venäjän pääkaupungin siirtäminen Moskovaan tai Kiovaan, kauemmas Suomen rajoilta. Tämä oli oikeiston intresseissä.

Siirtymiä selitysmallista toiseen

 Juha Siltala valottaa sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia kertaamalla Suomen historiasta tuttuja veritekoja ja kyydityksiä. Hienoa Siltalan tarkastelussa on se, että entisenä freudilaisuuteen vahvasti nojaavana psykohistorioitsijana tekijä näyttää osittain siirtyneen darwinistiseen selitysmalliin, joka tuottaa vahvan hypoteesin ja uskottavan selityksen yhteiskunnallisen epävakauden jakautumiselle: nuorisopullistuman.

Kun väestöstä noin 1/5 on nuoria, 15–24-vuotiaita nuoria miehiä, kaikille ei riitä töitä, perintöä tai puolisoa. Nuorukaisille tulee tarve statuspöyhistelyyn ja mikä tahansa sankariaate kelpaa. Siltala esittelee  vertailevaa aineistoa Suomesta hypoteesinsa tueksi: kun nuoria miehiä on eniten väestöön suhteutettuna, ovat ajat levottomat.

Kirjoittaja palaa psykologisoivaan lähestymistapaan hakiessaan yksilöllisiä syitä terrorille, mutta kaiken kaikkiaan teoriat ovat joko uskottavia tai tieteelliseksi diskurssiksi muokattuja itsestäänselvyyksiä. Siltalan mukaan tuloerojen tasaaminen ja yksilön mahdollisuus tienata riittävä toimeentulo työstään ovat parhaat keinot ennaltaehkäistä poliittista tai uskonnollista väkivaltaa. Mielenkiintoinen on myös tekijän pohdinta internetin ja nimettömänä kirjoittamisen vaikutuksesta yksilön ryhmäidentiteettiin.

Kylmän sodan tarkasteluja

Seuraava osio käsittelee kylmää sotaa, alkaen kuitenkin jo Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta. Kimmo Rentola tarkastelee kommunistista terrorismia, jonka Trotski oikeutti teoksessaan Terrorismi ja kommunismi. Lenin kannatti vain valtioterroria ja kuten tiedetään, hän harjoitti sitä erityisesti sisäpolitiikassa ”kansanvihollisia” vastaan.

1960-luvun loppupuolella Vanhan valtaus ja eräs toinen tapahtuma ajoivat eduskuntavaaleista tutun Nils Torvaldsin melkoisen radikaaliin toimintaan, mistä Rentola antaa herkullisen kuvauksen. Loppupäätelmäksi kuitenkin jää, että taistolaisuus oli rauhanomaista ja vähensi kommunistisen terrorin uhkaa Suomessa.

Christian Jokisen kylmän sodan aikaan keskittyvä tarkastelu paljastaa muun muassa sen, että Suomessa vieraili 1970-luvulla kansainvälisesti merkittäviä japanilaisterroristeja. Nämä harjoittivat kommunistisesti perusteltua terroritoimintaa ympäri maailmaa, mutta ei sentään Suomessa. Muissa Pohjoismaissa tehtiin iskuja, esimerkiksi Tukholmassa piti kaapata lähetystö. Kommunistinen terrori on vielä 1970-luvulla ollut samanlainen vitsaus kuin islamilainen terrori 2000-luvulla. RAF on tietenkin kuuluisin kommunistisista terrorijärjestöistä, mutta Suomea on sivunnut moni muukin vastaava radikaaliorganisaatio.

1960-luvun lopulla Suomessa nousi esille Palestiinan kysymys ja sen ympärille kerääntyi vasemmistolaista aktivistiainesta, jota Supo tarkkaili palestiinalaisterrorismiyhteyksien varalta. Jokinen käsittelee myös tapausta, jossa epäiltiin pahamaineisen Šakaalin eli Carlosin käyneen Suomessa. Huhulle ei saatu vahvistusta. Samoin Lockerbien pommi-isku PanAmin lentokoneeseen sisältää mielenkiintoisen, joskin lopulta vääräksi osoittautuneen yhteyden Suomeen.

Abu Nidalin ANO:n jäsen Samir Khadar vaikutti myös Suomessa, koska yksi hänen pohjoismaisista vaimoistaan omasi suomalaiset sukujuuret. Khadar on yksi kaikkien aikojen vaarallisimmista terroristeista eikä hänen kuolemansa ole vieläkään varmistunut, joskin sitä epäillään.

Kirjoittaja tarkastelee myös Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden aiheuttamia tapahtumia, ajatollah Khomeinin brittikirjailijalle langettamaa kuolemantuomiota, ja reaktioita Suomeen asettuneiden muslimien keskuudessa. Suomen pakistanilaisperäisissä piireissä oltiin valmiit surmaamaan Rushdie, mutta kääntäjä ja kustantaja jätettiin rauhaan. Iranilaiset Suomessa olisivat osoittaneet mieltään, mikäli kirjaa ei oltaisi täällä julkaistu.


Jokinen nostaa lopuksi esiin tekijät, jotka ovat olleet ratkaisevia sille, ettei Suomessa ole viime aikoina harjoitettu terroria. Suomen puolueettomuuspolitiikka vähensi vasemmistoterrorismin uhkaa, samoin laitavasemmiston pysyminen puoluepolitiikassa. Vastaavasti Suomen verrattain tiukka maahanmuuttopolitiikka on vähentänyt islamilaisen terrorismin uhkaa. Tässä suhteessa on mielenkiintoista pohtia eduskuntavaalikampanjoissa ja äärioikeistolaisessa populismissa esitettyjä näkemyksiä Suomen ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Sellaista ei näet Suomessa ole koskaan esiintynytkään. Sen sijaan äärioikeistolaista terroria on esiintynyt, viimeksi Pride-kulkueeseen tehty kaasuisku. Tästä ei kuitenkaan pelästytty, vaan seuraavana vuonna kulkue oli entistä paljon suurempi. Terroristeille ei pidäkään antaa milliäkään periksi.

Nykyinen leimakirveily

Leena Malkki käsittelee Myyrmannin pommi-iskua ja molempia kouluampumisia mediauutisoinnin pohjalta. Hän pohtii, ovatko teot terrorismia vai yksittäisiä tapauksia, kyseenalaistaen ja osoittaen samalla, miten terrorismisyytöstä voi käyttää myös poliittisena leimakirveenä.

Suomalaisesta äärioikeistosta ja -vasemmistosta teoksessa kerrotaan suhteellisen laajasti Thomas Jokisen osuudessa. Ilahduttavaa on huomata Jussi Halla-ahon ja Johan Bäckmanin päätyneen samaan artikkeliin, koska he totisesti kuuluvat yhteen monessakin suhteessa. Halla-aho on Suomen tunnetuimpia islamvihaajia ja Bäckman taas Putinin Venäjän, erityisesti Putinin itsensä, harras ihailija. Putinin hallinnon aggressiivinen kansallismielisyys on kuin suoraan Suomen Sisun ideologiasta – tai päinvastoin. Ei siis ihme, että Bäckman on SAFKA-blogillaan puolustanut Halla-ahoa tämän jouduttua syytteeseen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan häirinnästä. 

Pekka Siitoin oli kuitenkin Suomen ensimmäinen oikea koko kansan sekopää, jonka hörhöilysaavutuksia myöhempien yrittäjien on lähes mahdotonta ylittää. Kirjan viimeisessä esseessä Venäjän masinoima Tallinnan Pronssisoturi-kiista vuonna 2007 saa ansiokkaan, mutta valitettavan lyhyen käsittelyn Heli Tiirmaa-Klaarilta. Bäckman on kirjoittanut siitä kirjan, joka on historiallisesti virheellinen ja Venäjän nykyhallintoa propagoiva. Bäckman toimii Suomessa Venäjän asiamiehenä.

Myös Joensuun skinit käsitellään Jokisen artikkelissa lyhyesti. Samassa yhteydessä paljastuu, että nykyajan vitsaus, muukalaisvihamielinen retoriikka ja maahanmuuttajien syyllistäminen oli arkipäivää jo 1990-luvun alussa. Toiminta on nyt, internetin ansiosta, paljon laajempaa, valtakunnallista, oikeastaan globaalia. 

Retoriikan voima?

Vasemmistoanarkistit ja eläinaktivistit muodostavat äärioikeistoa vakavamman uhan. Kansainvälisesti näiden ryhmien tekemissä terrori-iskuissa on kuollut useita ihmisiä ja halua ihmisuhreihin tuntuu retoriikassa esiintyvän vuosi vuodelta enemmän. Suomessa vasemmistoanarkistit ovat tehneet muutamia iskuja, mutta henkilövahingoilta on onneksi vältytty.

Anssi Kullberg tarkastelee artikkelissaan islamilaista ääritoimintaa Suomessa. On tärkeää korostaa, että jopa islamismin eli poliittisen islamin kannattajat ovat yleensä rauhallista väkeä. Vain tämän pienen fraktion pienen pieni siipi, jihadistit, on valmis väkivaltaan ja tekee mediassa näkyvässä roolissa olevia terrori-iskuja. 

Kullberg nostaa artikkelissaan ansiokkaasti esiin Perussuomalaisten islaminvastaisen retoriikan. Islamofobia ja suoranainen muslimien demonisointi on tietenkin omiaan lisäämään islamilaista radikalismia Suomessa. Kullberg kiinnittää huomiota myös pakolaisuuden sisältämiin rakenteellisiin ongelmiin, jotka haittaavat tulokkaiden integroitumista.

Vastaavasti Pekka Riipisen osio valottaa internetissä tapahtuvaa islamilaisen radikalismin yhteistyö-, värväys-, rahoitus- ja propagandatoimintaa eli ”jihad.comia”. Tarkastelu on seikkaperäinen ja äärimmäisen tärkeä. 

Teos on aihepiiriltään laaja, informatiivinen ja asiantuntevasti kirjoitettu. Sitä voi lämpimästi suositella kaikille terrorismista ja historiasta kiinnostuneille.

26 October 2011

Platonista on moneksi

(Skeptikko 4/2011.)

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus 2011.

Skeptikoille Platon on varmaan tunnetuin Atlantis-tarusta. Kuuluisa kertomus löytyy Platonin Timaios-dialogista ja sitä käsitellään myös dialogissa Kritias. Yhtä kuuluisa – ja pahamaineinen – on filosofin pääteos Valtio. Karl Popperin jälkeen Valtiota ei ole voinut enää lukea havaitsematta Platonin mieltymystä totalitarismiin. Liberaali kriitikko Popper ottaa monen mielestä Platonin liian vakavasti, mutta valitettavasti myös jokuset poliitikot ovat historian saatossa kokeilleet Platonin teorioita käytännössä. Jäljet ovat olleet melko ikäviä ja Popper aina ajankohtainen. Kuten kritiikin kohde Platon.

Kansainvälisesti arvostettu Platon-tuntija Holger Thesleff korostaa uusimmassa teoksessaan, että Platonin filosofiaa ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Siinä on mukana huumoria ja sisäpiirille tarkoitettuja ajatuskokeita. Filosofin dialogit on kirjoitettu käytettäviksi seminaarimaisissa keskustelutilanteissa Platonin maineikkaassa Akatemiassa.

Ajattelun kuntosalilla

Thesleffin kirja on kuivakas akateeminen yleisesitys, joten keskivertolukija ei sitä varmasti kauaa pysty lukemaan. Lisäksi tekijä käsittelee aihetta tavalla, joka edellyttää lukijalta aiempaa tutustumista Platonin teksteihin. Yritin kuvitella, miltä esittely tuntuisi sellaiselle, joka ei Platonista oikeastaan mitään tiedä. Akateemiseen esitystapaan tottumattoman lukijan uteliaisuus varmasti törmäisi nopeasti oppineeseen kielimuuriin; Thesleff vyöryttää huimaavan tietomäärän lähes joka sivulla ja lisäksi esittää vaivihkaa oman, kiistanalaisen, tulkintansa Platonin tunnetusta ideaopista, kahden tason mallin. Akateeminen tyyli on kuitenkin selkeydessään ylivertainen viihdyttävämpiin kansantajuisiin esityksiin verrattuna.

Thesleff on vanhan liiton miehiä eikä onneksemme ole taipunut nykyajan nopeuden, keskinkertaisuuden ja helppouden palvonnalle. Myyntilukuja tärkeämpää on tieto itse – ja se, että tieto esitetään niin selkeästi ja asiallisesti kuin mahdollista.

Esittely on perinpohjainen. Tulkintansa saavat kaikki Platonin keskeiset ajatukset, joista skeptikkoja huvittavat varsinkin jälleensyntymisspekulaatiot ja filosofin itsejalostus. Platonin käsityksiä sielusta toistetaan vieläkin muun muassa kristinuskossa. Samoin maailmankaikkeuden synty ja rakenne ovat Platonin filosofiassa muodossa, joka on vaikuttanut huomattavasti kristinuskoon. Platonin luojajumaluus, demiurgi, on gnostilaisten paha Jumala, joka loi maailman.

Lännessä hyvä-paha-dikotomia jalostettiin juuri platonistien (ei kuitenkaan Platonin) keskuudessa. Platonilla ja platonisteilla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lähetyskäskyä vaan kyse oli elitistisestä filosofian harjoittelusta. Antiikin maailmaan perehtynyt kääntäjäkirjailija Arto Kivimäki onkin sattuvasti todennut, että Akatemiaa voi pitää eräänlaisena ajattelun kuntosalina.

Filosofien kasvatuksesta

Kirjan kolmannen osan lyhyet tiivistelmät Platonin dialogeista ja esittely filosofista opettajana tietyissä dialogeissa ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Kolmannen osan alussa sivutuista Platonin tekstien ajoituksen ongelmista olisi lukenut mieluusti enemmänkin, varsinkin, kun autenttisuusongelma sekä aikalaiskuvaus liittyvät myös kristinuskon varhaisten lähteiden, kuten evankeliumien, sisältöön. Kuka ne kirjoitti, missä, milloin ja miksi? Vastaukset tiedetään vain hämärästi kysymyksestä riippuen, arviot vaihtelevat, eikä varmuutta enää voi saavuttaa. Joudumme tyytymään varovaisiin valistuneisiin arvauksiin.
  
Antiikin teksteistä Platon-käsikirjoitukset ovat parhaiten säilyneitä, joten niiden tutkimus on varmemmalla perustalla kuin monen muun huomattavasti myöhemmän oppijärjestelmän.

Ajoitusongelman jälkeen siirrytään laajemmin Platonin filosofisiin metodeihin, joita esitellään dialogien yhteydessä. Filosofin pääteos Valtio saa oman lukunsa. Tekijän tiivistelmästäkin huomaa, miten Valtio sisältää oikeastaan kaikki Platon keskeiset filosofiset teemat liittyen filosofien kasvatukseen.

Nykylukijaa huvittaa ajatus siitä, että filosofin tulisi olla jumalten tai Jumalan kaltainen. Tässä piilee omahyväisyyden vaara, jota lukemattomat filosofian opiskelijat ja filosofian tohtorit eivät ole onnistuneet välttämään. Onneksemme vain harvat heistä lähtevät politiikkaan. Platon tosin useiden muidenkin kuin Thesleffin tulkinnan mukaan ei tosissaan pohdi filosofien politiikkaan lähtemistä vaan tähtää ainoastaan filosofien kasvattamiseen.

Toisaalta kristillinen nöyryyden ihannointi oli antiikin kreikkalaisessa maailmassa täysin vieras ajatus. Sokrateen kuuluisa tunne itsesi -käsky liittyy siihen, että ihmisen kuuluu tietää mikä on ja olla juuri sitä. Aatelistoon kuuluva ihminen, jonka sukujuuret juontuivat jumalasta, oli parhaimmillaan jumalan kaltainen. Aristoteelisesti sanottuna kyse on on ihmisessä olevien mahdollisuuksien kehittämisestä huippuunsa.

Mitään näyttöä ei silti koskaan ole ollut siitä, että filosofit olisivat missään mielessä parempia ihmisiä kuin vaikkapa kaupanmyyjät tai pornotähdet. Tietenkin filosofi on usein oppinut ja sivistynyt, kohteliaskin. Platonin aikana ja sekä ennen että jälkeen, filosofit ovat olleet yksilöitä, aivan kuten muutkin ihmiset. Enfant terrible ja vuoren vanha viisas, puoliksi pyhimys, ovat kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtuu koko ihmiselon kirjo myös filosofien suhteen. Antiikin kyynikosta, joka masturboi ja parittelee julkisesti, on pitkä matka kristinuskon pääoppien hiuksia halkovaan Alvin Plantingaan.

Thesleff ei problematisoi Platonin omahyväisyyden ongelmaa, mutta kuten todettua, Popper on tehnyt sen aiemmin klassikkoteoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. On syytä huomioida, että Popperin kritiikki kohdistuu pitkälti 1800-luvun Platonia vastaan, siis vanhentuneisiin tulkintoihin Platonin ajattelusta. Virhe on sama kuin se, että Veikko Huovinen samastetaan Konsta Pylkkäseen tai hänen humorististen tarinoidensa kertojanääneen tai päähenkilöihin. Popper ottaa Platon fiktiot faktana. Platon itse tiesi, kuinka vaarallista taide on.

Autenttisuusongelma

Platon jakaa voimakkaasti mielipiteitä, aivan kuten eittämättä Sokrates ennen häntä. Sokrateshan esiintyy Platonin dialogien päähenkilönä ja hänen suuhunsa Platon sekä hänen akatemiansa jäsenet ovat laittaneet platonisia näkemyksiä. Autenttista Sokratesta on yhtä mahdotonta historiasta kaivaa kuin autenttista Jeesusta. Tosin Sokrateen oppilaat sentään kirjoittivat jotain Mestaristaan.

Platonin Sokrates on kaunokirjallinen hahmo, joka elää omaa elämäänsä Sokrateesta ja Platonista riippumatta. Tällaisissa tapauksissa jako faktaan ja fiktioon on täysin keinotekoinen ja ongelmallinen, häilyvä ja harhaanjohtava. Myös myytit ovat luonteeltaan sellaisia, että niissä on sekä fiktion että faktan elementtejä. Platonin tekstejä voisi lähinnä luonnehtia filosofiseksi kaunokirjallisuudeksi, jossa erilaisia filosofisia ajatuskulkuja kokeillaan, viedään mahdollisimman pitkälle, ja jossa niitä joskus törmäytetään toisiinsa niin kuin hiukkaskiihdyttimissä.

Autenttisuusongelmaa lisää se, ettemme voi tietää, paljonko tekstiin on lisätty materiaalia jälkikäteen tai jopa varhaisvaiheessa. Todennäköisesti teksti on Akatemiassa muuttunut vuosien saatossa, kuten evankeliumit ja muut Raamatun tekstit satoja vuosia Platonin kirjoitusten jälkeen; Platonin nimiin laitetut tekstit on kuitenkin kirjoitettu eri aikoina eri puolilla Kreikkaa, kun taas Uuteen testamenttiin valittuja tekstejä on kirjoitettu eri aikoina eri puolilla antiikin maailmaa.

Platonin oppilaat ja kollegat ovat saattaneet kirjoittaa isojakin osuuksia, jopa Mestarinsa vielä eläessä, Platonin nimiin laitetuista dialogeista, joita siis Thesleffin mukaan käytettiin seminaarin tapaisissa filosofointitilanteissa Akatemiassa. Osa teksteistä on tosin suunnattu laajemmalle kuulijakunnalle. Tämäkin on kuitenkin lähinnä oletus, vaikka toki todennäköisesti paikkansa pitävä oletus.

Kirjailija-auktoriteetin ajatus oli ennen romantiikan aikaa varsin elastinen ja joka tapauksessa toisenlainen kuin nykyään. Antiikin historiakirjoitus, myös Raamattu, sisältää "autenttisia" kirjeitä ja puheita, jotka ovat kirjailijan sepittämiä, ja silti esimerkiksi Perikleen puheet Thukydideellä ovat Perikleen puheita. Tapa on edelleen käytössä: tasavallan presidentti tai rempseänä kansanmiehenä esiintyvä oppositiopoliitikko harvoin kirjoittavat puheensa itse.

Platonin perintö

Kirjan loppuosien lyhyet tiivistelmät Platonin teoksista ovat erinomaisia, tulkinnat tietenkin varovaisesti esitetty. Kreikkalainen kasvatusihanne, paideia, on mielenkiintoinen kysymys, josta Georg Henrik von Wright -vainaa aikoinaan kirjoitti oivallisen esseen (sisältyy teokseen Ajatus ja julistus). Platonilla filosofiassa keskeistä onkin juuri kasvatus, filosofin ja hallitsijan kouliminen. Ylipäätään kysymys kasvatuksesta on kreikkalaisen filosofian ydintä. Platonin Akatemiassa kasvatettiin ajattelijoita, filosofeja, sekä hallitsijoita.

Aivan teoksen loppumetreillä kerrataan lyhyesti Platonin vaikutus jälkipolviin. Keskiplatonismin ja uusplatonismin myötä melkoinen osa Platonin seuraajien oppeja päätyi kristilliseen teologiaan ja siten eräitä uusplatonistisia ajattelijoita voidaan pitää teologian pioneereina. Lisäksi erilaiset teoriat sielunvaelluksesta ja ”hypostaaseista” ovat vaikuttaneet rajatiedon harrastukseen merkittävällä tavalla.

Onkin harmillista, että Platonin kuvaamat myytit ja metafyysiset pohdiskelut ovat tehneet hänen filosofiansa niin suosituksi erilaisten paranormaalin harrastajien parissa. Platonin maine skeptikkojen keskuudessa voisi olla parempikin ja Thesleffin teoksen lukeminen on yksi hyvä tie siihen.

14 September 2011

Mitä uusateismi tarkoittaa?

(toimittanut Jussi K. Niemelä) ISBN 978-952-5500-95-0, Savukeidas 2011, 180s. Nidottu.

Mikä ero on Richard Dawkinsin ja Ayaan Hirsi Alin uskontokritiikillä, kannustavatko uskonnot oikeasti pahuuteen ja sopiiko uskonto todella yhteen tieteen kanssa?

Jussi K. Niemelän toimittama teos käy läpi uskonnotonta ajattelua ja kulttuuria. Uusateismia on myös kritisoitu, mutta miten uusateistit vastaavat kritiikkiin? Millainen ideologia uusateismin taustalla on vai onko ilmiö ollenkaan poliittinen? Kirjassa pureudutaan myös uskontojen mukanaan tuomiin ihmisoikeusongelmiin ja uskontokritiikin aiheuttamiin konflikteihin.

Kirjaan ovat kirjoittaneet uskontotieteilijät Matti Kamppinen, Kimmo Ketola, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen, toimittaja Jaakko Wallenius, taiteilija Nora Luoto ja kirjailijat Tiina Raevaara sekä Jussi K. Niemelä.

Mitä uusateismi tarkoittaa? -kokoelman aloittaa uskontotieteilijä Matti Kamppinen tarkastelullaan tieteen ja ateismin sekä ateismin ja sekulaarihumanismin suhteesta. Hän osoittaa monet uusateismia koskevista väitteistä vääräksi ja puolustaa tieteellistä maailmankuvaa.
  
Jaakko Wallenius kirjoittaa uusateistien islamkritiikistä ja islamin historiasta ja luonteesta uskontona sekä ideologiana. Kirjoittaja argumentoi, että islamin sisäinen uudistuminen on välttämätöntä, jotta uskonto ja tulokasmuslimit voisivat kunnolla sopeutua länsimaisiin yhteiskuntiin.
   
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee uskonnon ja tieteen välistä konfliktia, jossa uskonto on heikoilla. Rauhaanpakottamisyritykset johtavat uskonnon merkityksen vähenemiseen. Uskonnollinen fundamentalismi puolestaan on tuomittu häviämään aina kun se joutuu konfliktiin tieteen kanssa.
   
Jussi K. Niemelä tarkastelee, kuinka hyvin uusateismi sopii tai ei sovi erilaisiin poliittisiin ideologioihin. Niemelä puolustaa esseessään yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joiden toteutuminen edellyttää demokratiaa ja poliittista liberalismia. Mikäli uusateistit vaativat itselleen yhdenvertaista asemaa ja vakaumusten tasa-arvoa, he eivät voi lähteä siitä, että uskonnolliset ihmiset pitää käännyttää ateisteiksi. Uskonnonvapaustematiikan – erityisesti laajan omantunnonvapauden – näkökulmasta hyökkäykset maltillisia uskovia vastaan ovat sisäisesti ristiriitaisia.
   
Kirjailija ja biologi Tiina Raevaara kertoo suomalaisateistien kampanjoiden ja Ateismi-kirjan saamasta vastaanotosta. Hän osoittaa, että ateismia pidetään maassamme vieläkin yleisesti epäilyttävänä ja tästä seuraa merkittäviä ongelmia sananvapaudelle. Kirjoitus päättyy painavaan sanan- ja uskonnonvapauden puolustuspuheeseen.
   
Nora Luoto valottaa lukijalle uskonnottoman yksinhuoltajaäidin arkea Suomen "Raamattuvyöhykkeellä". Konkreettiset esimerkit kertovat, miten vaikeaa lapsen uskonnonvapauden toteutuminen uskonnollisen enemmistön aiheuttamassa paineessa on. Luoto peräänkuuluttaa kristityiltä samaa suvaitsevaisuutta mitä hän itse heitä kohtaan osoittaa ja muistuttaa, että oikeuksistaan kannattaa olla tietoinen.
   
Uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä uskonnollisuudesta, uskonnottomuudesta ja sukupuolen yhteydestä niihin. Kaikkiin kysymyksiin ei vielä ole vastausta, mutta erilaisia yrityksiä sukupuolierojen selittämiseksi on tehty. Kirjoittaja tarkastelee myös vallan ilmenemistä niin ateismissa kuin uskonnossa, ja kritisoi miesateistien sekä uskonnollisten konservatiivien hedelmätöntä väittelyä, joka perustuukin lähinnä valtataisteluun.
   
Tiina Raevaara ja Jussi K. Niemelä palaavat vielä Ilkka Pyysiäisen ja Matti Kamppisen esiin nostamaan aiheeseen, uskonnon ja tieteen ristiriitaan. Raevaara ja Niemelä väittävät, että Yhdysvalloissa näkyvästi evoluutioteoriaa kyseenalaistava tieteeksi naamioitu luomisoppi, kreationismiin perustuva älykkään suunnittelun teoria, on asettunut vahvasti myös Suomeen ja sen äänekkäin kannattaja on vieläpä yliopistoprofessori. Lisäksi kyseinen henkilö ei tyydy ainoastaan kreationismin puolustamiseen vaan pyrkii avoimesti, yliopiston sisältä, tuomaan kristinuskon Jumalan tieteen tekemisen perustaksi.
   
Lopuksi uskontotieteilijä Kimmo Ketola luo katsauksen uskonnollisen terrorin taustamotivaatioon ja syihin. Uusateistit väittävät suorasukaisesti, että uskonnollinen usko johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan. Onko asia näin? Ketolan johtopäätös on mielenkiintoinen.

Tilaa, hintaan 15€ (norm.18,90€)




3 March 2011

Davidit ja Goljatit

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 1/2007)

Taistelu ennakkoluuloja vastaan on raskasta ja voidaan jopa sanoa, että ihmislajin historia on taistelujen historiaa. Akateemisella rintamalla kamppailuun on aikoinaan käyty mm. uskontojen tieto-opillista hirmuvaltaa vastaan, mutta uskontojakin on monenlaisia. Kaikkia ei välttämättä edes kutsuta uskonnoiksi. Nykyään kiivain taistelu on siirtynyt myös yliopiston sisälle ja kohdistuu eräisiin akateemisen maailman sitkeimmin vaalittuihin tabuihin.

Vastapainolta ilmestyi viime kesänä suppea valikoima skottifilosofi David Humen (1711-1776) esseitä. Teokseen on käännetty neljätoista esseetä n. viidestäkymmenestä alkukielellä ilmestyneestä (tosin osa näistä jäi filosofin elinaikana julkaisematta). Humen esseemuotoisten tutkielmien paras laitos on Essays Moral, Political, and Literary (toim. Eugene F. Miller, Liberty Fund 1987). Suomennoksessa kääntäjiä on useita, mutta tämä ei valikoimasta pahemmin ilmene. Käännökset ovat kauttaaltaan erinomaisia. Esseitä vain on kokoelmassa harmillisen vähän.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Humen pääteos A Treatise of Human Nature (Tutkielma ihmisluonnosta, 1739-1740) on vielä kääntämättä, mitä voitaneen pitää skandaalina. Sen sijaan hänen pääteoksestaan myöhemmin laatimistaan tutkielmista toinen, Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä, on suomennettu vuonna 1938. Suomennoksesta vastasi kuuluisa filosofi Eino Kaila ja se on jo vanhentunut, varsinkin kieliasultaan (Esseitä -kokoelmaan on käännetty uudelleen skeptikoille tuiki tärkeä tutkielma ”Akateemisesta eli skeptisestä filosofiasta”).

Skandaalina voidaan pitää myös sitä, että tämä jo aikoja sitten loppuunmyyty kirja ei ole nähnyt uusintapainoksia. Kun kyseessä on sentään WSOY, joka julkaisee edullisina taskukirjoina muitakin filosofian klassikkoja, ei voi kuin ihmetellä miksei Humen teosta näy kirjakaupoissa. Sitä saa vain kirjastoista ja antikvariaateista – jälkimmäisistäkin vain keräilyharvinaisuutena ja hinnaltaan sen mukaisena. Uusintapainos olisi toivottava pelkästään Kailan häikäisevän johdannon takia.

Toinenkin näistä myöhemmistä tutkielmista, An Enquiry Concerning the Principles of Morals (Tutkimus moraalin perusteista), pitäisi myöskin mitä pikimmin saada suomennetuksi. Heikki Sarmajan evoluutiopsykologiset artikkelit eivät kaikessa humelaisuudessaan vielä yksin riitä kamppailussa perusteiltaan täysin virheellistä akateemista moraalifilosofiaa vastaan; tarvitaan myös Humen itsensä tekstit (varhaisemmista ajattelijoista ihmisluontoon perustuvaa lähestymistapaa moraaliin ovat Humen ohella edustaneet mm. Adam Smith ja suomalainen Edvard Westermarck).

Lisäksi on aivan käsittämätöntä, että näinkin maineikkaalta valistusfilosofilta on kääntämättä äärimmäisen tärkeät uskontokriittiset teokset Dialogues Concerning Natural Religion (Dialogeja luonnollisesta uskonnosta) ja The Natural History of Religion (Uskonnon luonnonhistoria). Varsinkin dialogeista löytyy kosolti argumentteja meilläkin suosiotaan kasvattavaa ID-kreationismia vastaan. Teos onkin nyt yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.

Historian lukemisen tärkeys

Hume osoittaa, että historian opiskelu on tärkeää varsinkin naisille. Syyt tähän ovat ilmeiset:

Ensinnäkin me miessukuun kuuluvat – aivan samoin kuin he itsekin – olemme kaukana niistä täydellisistä olennoista, jollaisiksi he ovat taipuvaisia meidät kuvittelemaan; toiseksi rakkaus ei ole ainoa miesten maailmaa hallitseva intohimo; ahneus, kunnianhimo, turhamaisuus ja tuhat muuta voimakasta tunnetta vievät siitä usein voiton” (s. 33).

Tämän tiimoilta arvon esseistimme tunnustaa, miten hän on pahoillaan siitä, ”että naiset niin usein karttavat asiatietoa ja ovat niin persoja valheelle.” Niinpä niin – vilkaisu modernin naistutkimuksen valtavirtaan tai naistenlehtiin riittää osoittamaan väitteen yleispätevyyden.

Hume ei kuitenkaan tarkoita opiskelusuosituksellaan evoluutiohistoriaa, jonka syvällinen tunteminen olisi erityisesti akateemisille feministeille ensiarvoisen tärkeää utopismin välttämiseksi. Hume on myös paikoin raivostuttavan ylimielinen naisia kohtaan, mikä toisaalta osoittaa feminismin yhteiskunnallisen voiman: nykyään moinen kielenkäyttö ei enää mene läpi kuin naisilta miehiin kohdistuneena!

Ja aivan kuten Hume itsekin esittää, historiassa voimme tosiaan havaita edistymistä barbaarisemmista tavoista kohti sivistystä. Tämä on yksi historian opiskelun suurista hyödyistä. Menneisyyden tapahtumiin perehtyminen syventää toki myös tieteellistä maailmankuvaa laajentaessaan lukijan oppineisuutta, eruditiota. Lyhyesti sanoen historia kasvattaa:

Verrattuna käytännön elämän antamaan opetukseen on historiasta saamamme kokemus ylivoimainen siinä, että se tutustuttaa meidät vähitellen ihmisten tekemisiin kaventamatta mitenkään omaa, herkkää hyveen tuntoamme” (s. 37).

Skottiajattelija on oikeassa; ihmisluonto on syytä tuntea perusteellisesti, mikäli ei halua filosofisissa tutkimuksissaan livetä hyveen kaidalta polulta. Näin ollen historian opiskelu kannattaa ulottaa mahdollisimman kauas menneisyyteen. Tähän moderni evoluutiobiologia antaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet kuin Humella oli 1700-luvulla.

Skeptistä filosofiaa sielun kuolemattomuudesta

Uudelleen suomennetussa esseessään ”Akateemisesta eli skeptisestä filosofiasta” tekijä pohtii, kuinka pitkälle epäily sopii ulottaa. Aistien ja järjen ristiriita on monissa asioissa varsin kouriintuntuva, eikä kiistatonta ratkaisua kaikkiin Humen tarkastelemiin tieto-opillisiin pulmiin ole vieläkään näköpiirissä. Skeptisen filosofian rajoja onkin syytä pohtia aina säännöllisin väliajoin uudestaan.

Joskus epäily menee kiistatta terveen järjen tuolle puolen – joskus taas herkkäuskoisuus. Filosofi toteaakin, ettei liiallisesta skeptisismistä ”voi koskaan seurata mitään kestävää hyvää sen ollessa täysissä voimissaan” (s. 51). Hän kommentoi aivan oikein, että ”luonto on aina periaatetta voimakkaampi”. Saivartelu ja pelleily paljastuvat ennemmin tai myöhemmin pöyhistelyksi, eikä ääriskeptikko lopulta tosipaikan tullen usko itsekään omiin absurdeihin järkeilyihinsä. Sama pätee mutatis mutandis nykyisiin postmodernisti-relativisteihin.

En käsittele esseetä tässä pitempään, koska Risto Selin on jo ottanut siitä skeptikoille relevantin lainauksen sanakirjaansa Ihmeellinen maailma (Ursa 2001; hakusana Hume, David). Lisäksi tila ei anna myöten sen syvällisemmille tietoteoreettisille hiusten halkomisille.

Ilahduttavaa on se, että Humen esseevalikoimaan on kuin onkin saatu ujutettua myös hiven uskontokriittistä materiaalia. Humen säilähän on tällä saralla terävimmillään. Poikkeusta ei tee lyhyt, kokoelman päättävä tutkielma ”Sielun kuolemattomuudesta”. Tässä esseessä filosofi osoittaa, kuinka hataralla pohjalla spekulaatiot kuoleman jälkeen elämään jäävästä sielusta olivat jo ennen tieteellistä vallankumousta. Asiaan sisältyvät kommellukset ja ristiriidat eivät tietenkään ole tässä välissä muuttuneet miksikään.

Ihmiseläimen emootioihin (passioihin!) ja inhimillisiin heikkouksiin vakavasti mutta lempeästi suhtautunut Hume on erittäin tärkeä filosofi eräälle aikamme nopeimmin edistyvistä tieteenaloista, evoluutiopsykologialle. Edellä mainittu Heikki Sarmaja ei väsy korostamasta, kuinka keskeisiä skottiajattelijan huomiot ihmisluonnosta ovat modernille ihmistutkimukselle.

Kaikki mitä olet halunnut tai et ole halunnut tietää seksistä

Kun Donald Symons vuonna 1979 julkaisi kirjansa The Evolution of Human Sexuality (Oxford University Press), hän tuskin uskalsi toivoakaan millaisen vallankumouksen se tiedemaailmassa aiheuttaisi. Mutta nyt, melkein 30 vuotta myöhemmin, ihmisen seksuaalisuuden biologinen tutkimus on nopeasti kasvava ala.

Jostain kumman syystä Symonsin teos on edelleen suomentamatta. Se ei ole edes sattuvasti vanhentunut, mikä kertoo kuinka paljon edellä aikaansa Symons oli. Hän ei ole kirjoittanut toista kirjaa – vain joitakin artikkeleita kokoomateoksiin ja tiedejulkaisuihin. Tämäkin kertoo osaltaan The Evolution of Human Sexualityn merkityksestä; kirjaa on lähes mahdotonta ylittää.

Lähimmäksi on mielestäni päässyt oma poikamme Osmo Tammisalo huikealla teoksellaan Rakkauden evoluutio (Terra Cognita 2005). Tammisalo nojaa kuitenkin pitkälti muiden teoreetikkojen ajatteluun ja tutkimukseen, mitä etua Symonsilla ei tietenkään vuonna 1979 ollut. Tammisalon kriittisyys alan keskeisiä teorioita ja hypoteeseja kohtaan hakee silti vertaistaan kansainvälisestikin suhteutettuna.

Yksi nykyajan merkittävimmistä evoluutiopsykologeista on professori David M. Buss Texasin yliopistosta Austinista. Hänen toiseen laitokseen edennyt kirjansa The Evolution of Desire – Strategies of Human Mating on nyt myös suomennettu ja kiitos teoksellaan aina Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi päätyneen Tammisalon, jo ilmestyessään vanhentunut.

Härmän häjymme taisi myös napata Bussilta hänen teoksensa luontevamman suomenkielisen tittelin, sillä texasilaisprofessorin teos kantaa täällä hieman harhaanjohtavaa nimeä Halun evoluutio – Ihmisen pariutumisstrategiat (Sitruuna Kustannus 2006). Teos näet käsittelee paljon muutakin kuin seksuaalista halua.

Jos joku kustantaja täällä ennättää Bussin vuonna 2000 julkaiseman teoksen The Dangerous Passion – Why Jealousy Is As Necessary As Love Or Sex kimppuun, kääntäjä tuskin noudattaa Hume-suomentajien sopimusta tulkita englannin sana ’passion’ kylmänrauhallisesti passioksi. Ja kohtuutonta on tietysti toivoa, että joku suomentaisi Bussin jyhkeän pääteoksen, Evolutionary Psychology – The New Science of the Mind –oppikirjan (Second Edition; Pearson Education Inc. 2004). Tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää maamme tiedemaailman saattamiseksi ajan tasalle. Tammisalon teosta voi toki käyttää oppikirjanakin, mutta se on kuitenkin populaari esitys, kuten nyt suomennettu Halun evoluutiokin.

Kuvaavaa, joskin ilahduttavaa, on se, että Bussin teoksen on meillä julkaissut pienkustantamo. Jostain syystä isot kustantamot eivät ole innostuneet evolutiivisen ihmistutkimuksen yleistajuisten esitysten suomentamisesta. Tammisalollekin todettiin eräästä suuresta yhtiöstä hänen Rakkauden evoluution käsikirjoitusta heille tarjotessaan, että teoksen tyylin pitäisi olla lähempänä 7 Päivää –lehteä. Myöskään muuten erinomaisen valikoiman tiedekirjoja suomeksi saattanut Art House ei evoluutiopsykologista kirjallisuutta ole paria poikkeusta lukuun ottamatta julkaissut.

Bussin laajaan kansainväliseen tutkimusaineistoon nojaavan teoksen on komeasti suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Tunnen häntä kohtaan erityisesti sympatiaa termin ’Error Management Theory’ kääntämättä jättämisestä. Kyseinen teoria käsittelee sitä ilmiötä, johon jokainen heteroaikuinen on elämänsä aikana taatusti törmännyt: kun nainen hymyilee, mies luulee pääsevänsä sänkyyn.

Evoluutiohistoriaan perehtymällä selviää, mistä tämä ylitulkinta saattaa johtua. Ihmiskoiraalle kun on aina ollut lisääntymismielessä hyötyä siitä, että hän on kokenut olonsa mahdollisimman toiveikkaaksi. Naaralle vastaavasta taipumuksesta ei ole koitunut hyötyä; hänen osakseen satunnaisesta yhdynnästä on herkästi tullut pakollinen yhdeksän kuukauden raskaus ja muutaman vuoden imetys.

Kaikki eivät tietenkään tällaisesta ajattelusta pidä, vaikka se perustuukin sosiobiologi Robert Triversin empiirisesti vahvistettuun teoriaan vanhemman investoinnista. Evoluutiopsykologiaa onkin vastustettu pääasiassa moralistis-ideologisista syistä. Pätevin kritiikki on toistaiseksi tullut alan sisältä.

Oli miten oli, Bussin kirjasta löytyy roppakaupalla tietoa meille tärkeimpien emootioiden evolutiivisista taustatekijöistä. Miksi rakastumme, mutta silti saatamme pettää kumppaniamme tilaisuuden tullen? Miksi vähitellen kyllästymme kumppaniimme? Miksi riitelemme ja mistä kovimmat riidat syntyvät? Miksi tunnemme mustasukkaisuutta kumppanistamme? Kun nainen pukeutuu seksikkäästi, mitä hän haluaa viestiä? Miksi yksinäisiä miehiä on enemmän kuin yksinäisiä naisia? Kun mies ostaa kumppanilleen kalliita lahjoja, onko hän vilpitön ja mitä hän yrittää kertoa? Entä kykeneekö mies havaitsemaan, koska naisella on ovulaatio?

En paljasta tässä vastauksia, koska toivon, että mahdollisimman moni hankkisi Bussin kirjan. Vihjaan vain sen verran, että teoksessa pohditaan myös kauneuden perimmäisiä syitä ja sitä, onko naisen orgasmi evolutiivinen sopeutuma. Miehiä kiinnostanevat erityisesti naisten salatut strategiat. Naisia puolestaan ei voi olla kiehtomatta kysymys, miksi miehet haluavat jotain muuta kuin he itse.

Humen giljotiini, yhteiskuntatiede ja sosiobiologia

Buss käsittelee myös lyhyesti syitä, jotka muodostavat esteitä ihmisen seksuaalisuuden evolutiiviselle ymmärtämiselle (s. 38-42). Perinteisesti on pitkälti ajateltu, että biologiset ominaisuudet ovat yhteiskunnallisen edistyksen sekä muutoksen este ja jotenkin moraalisesti kyseenalaisia. Toinen ääripää on tietenkin romanttinen myytti jalosta villistä, jolloin aggressio, sodat ja muut inhottavat asiat johtuvat kapitalistisen yhteiskunnan meihin indoktrinoimasta kilpailun ihannoimisesta ja varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta. Molemmat ovat saman kolikon puolia ja sekä humanististen että yhteiskuntatieteiden vakiokauraa.

Eräät tunnetut amerikkalaiset marxistibiologit loivat 1970-luvun sosiobiologiakiistan alussa käsitekummajaisen ’geneettinen determinismi’ irvikuvaksi biologisesta ajattelusta. Tämän näkemyksen mukaan käyttäytymisen biologinen selittäminen pyrkii samalla oikeuttamaan erinäisiäkin edistyksellisten kammoamia tapoja, väittämällä ettei näitä voi kasvatuksella muuttaa. Mitään tällaista sosiobiologiaan ei kuitenkaan ole koskaan sisältynyt. Kyseisiin näkemyksiin törmää vain internetissä, erilaisilla pseudotieteellistä retoriikkaa tursuttavilla kansallismielisillä blogeilla ja keskustelufoorumeilla. Tässäkin tapauksessa ääripäät muistuttavat toisiaan.

Itse asiassa on surkuhupaisaa, että nimenomaan edistyksellisesti suuntautuneet tahot tulevat tahtomattaan itsekin edustaneeksi geneettistä determinismiä, sillä mikäli moraali ja yhteiskunta tosiaan on perustettava ihmisen ”luontaisiin” ominaisuuksiin, esim. helposti kasvatuksen avulla muovailtavaan ihmismieleen, on jokainen heidän näkemyksilleen vastakkainen empiirinen löytö ihmiseläimen biologisista käyttäytymispiirteistä ja hankalasti muutettavista ominaisuuksista automaattisesti naula heidän moraali- ja kasvatuskäsitystensä arkkuun. Tätä dilemmaa kannattaa tosiaan tovi jos toinenkin tykönään pohdiskella.

On myös syytä todeta, että hyvää asiaa ei totisesti kannata perustella huonoilla argumenteilla. Kuitenkin juuri näin on päässyt käymään ja ihmisen käyttäytymistä koskevan evoluutiotieteen dogmaattisesta vastustamisesta on tullut tietyissä piireissä itsetarkoitus. Samalla tiedemaailma on politisoitunut varsin ikävällä tavalla. Ajatteluun sisältyvää ristiriitaisuutta ei tarvitse kovin syvältä kaivella: eriarvoisuus joko seuraa erilaisuudesta tai sitten ei – olivat erilaisuuden syyt mitkä tahansa.

Ennen biologisen determinismin peikolla pelottelua termi ’eriarvoisuus’ tulisi tietenkin tarkkaan määritellä. Itse olen aina käsittänyt ihmisarvon olevan abstrakti moraalinen ideaali, joka ei riipu esim. sukupuolesta, älykkyysosamäärästä, kuukausituloista tai ihonväristä. Aivan kuten siitä tosiasiasta, että fysikaalisessa mielessä olemme vain ajassa ohikiitäviä ainemöykkyjä, ei seuraa, että voisimme kohdella toisiamme kuin mitä tahansa ainemöykkyjä, ei myöskään keskimääräisistä eroista populaatioiden sisäisissä tai välisissä geenifrekvensseissä seuraa yhtään mitään moraalisessa mielessä.

Moni evoluutiopsykologian kriitikko ajattelee sitä tajuamattaan päinvastoin. Nämä arvostelijat syyttävät evolutiivisen kannan edustajia toistuvasti poliittis-ideologisista päämääristä ja ”konservatiivisuudesta”. Jos etniset ryhmät, rodut ja sukupuolet ovat geneettisesti mielenvalmiuksiltaan keskimäärin erilaisia, se on muka kauhea asia. Eli heidän mukaansa tosiasiasta seuraa suoraan arvoarvostelma. Tämän kannan mukaan on tosiaan niin, että jos ihmiset ovat erilaisia, he ovat myös eriarvoisia. Ja jos sukupuolten tai ryhmien välillä on keskimääräisiä geneettisiä eroja, ovat tietyt käyttäytymispiirteet ja hierarkiat muka oikeutettuja.

Näin kummallisesti päättelevien ihmisten mielestä ihmiseläimen tulisi vauvana olla enemmän tai vähemmän aiemmin mainittu tabula rasa, tyhjä taulu, johon kulttuuri ja kasvatus vähitellen kaivertavat toivotut ominaisuudet. Tästä syystä nämä geneettistä erilaisuutta kammoavat rakastavat kulttuurista erilaisuutta!

Lisäksi mikäli lapsesta tulee aikuisena paha ihminen, on se yksinomaan yhteiskunnan tai lapsen vanhempien vika. Ja koska jokainen on lapsia tarkkailemalla ja lapsena ollessaan havainnut sekä itse kokenut, miten erilaisia yksilöt – myös samassa perheessä kasvaneet sisarukset – jo pikkulapsena ovat, on synnynnäisistä eroista muodostunut yksi 1900-luvun jälkipuoliskon sitkeimmistä tabuista. Totuus on ilmeinen, mutta jostain syystä sietämätön.

Natsien hirmuteoilla on tietenkin osansa asiassa ja outoa onkin, ettei vastaavaa kauhistelua ole syntynyt tyhjän taulun ympärille – onhan tälle ihmiskäsitykselle perustuvista yhteiskuntakokeiluista vähintään yhtä karmeaa näyttöä kuin natsien karkeasta, pseudotieteeseen perustuvasta vulgaaribiologismistakin. Maon Kiina, Pol Potin Kamputsea ja suuri mahtava itänaapurimme vain joitakin pöyristyttävimpiä esimerkkejä mainitakseni.

Totuus löytyy jälleen kerran ääripäiden välistä. Ihmismielen muovautuvuudessa kyse ei ole joko-tai vaan sekä-että –asetelmasta. Ihmisellä on evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia taipumuksia, joista osa on ns. kovakoodattuja eli kasvatuksella vaikeasti tai ei lainkaan muutettavissa. Näihin lukeutuvat mm. seksuaalinen suuntautuminen, sukupuolivietti ja mustasukkaisuus. Näiden ominaisuuksien evolutiivinen merkitys on ollut siksi suuri, ettei luonnonvalinta ole jättänyt niitä kasvattajan oikkujen armoille. Varianssia toki esiintyy, kuten kaikissa geneettisissä ominaisuuksissa.

Koulutuksella ja tapakasvatuksella taas voidaan vaikuttaa melkoisesti suurimpaan osaan mielenvalmiuksista, mm. siihen, kuinka suuren tietomäärän ihminen hankkii, mitä hän syö ja juo, miten hän kohtelee vastakkaista sukupuolta sekä mihin taruolentoihin hän uskoo ja/tai ei usko.

Politiikan avulla voimme tasoittaa eri syistä johtuvia keskimääräisiä eroja yksilöiden ja ryhmien välillä. Tasa-arvo ei kuitenkaan edellytä tasapäistämistä. Politiikan voimme perustaa joko toiveajatteluun tai faktoihin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi hyviä ja kauniita asioita ei voitaisi tavoitella ikävistä tosiasioista huolimatta. Kuten todettua, historia osoittaa kiistatta, että edistys on mahdollista – ja ihmisen geneettiset valmiudet eivät kirjoitetun historian aikana ole muuttuneet juuri lainkaan.

Esimerkki: Bussin kirjasta selviää, että miesten toiveet puolisonsa koskemattomuudesta ennen parisuhdetta vaihtelevat melkoisesti kulttuurin ja aikakauden mukaan. Pohjoismaissa neitsyyttä ei arvosta juuri lainkaan. Silti tämäkin ominaisuus on saattanut olla evoluutiohistoriassa tärkeä. Mutta miksi se ei sitten ole kovakoodattu? Yksiselitteistä vastausta Buss ei anna vaan pohtii eri mahdollisuuksia. Ehkäisyvälineillä ja naisten emansipaatiolla on varmasti vaikutusta siihen, että ominaisuus ei enää ole miehille tärkeä. Yhdysvalloissa vielä 1930-luvulla se kuitenkin oli. Geeneissä selitys ei siis ainakaan piile.

Itse ajattelen niin, että neitsyyden liiallinen arvostaminen on evoluutiohistoriassa ollut aina haitallista – hyvän kumppanin menettäminen moisen takia ei ole ollut luonnonvalinnan mieleen. Evoluutio on täynnä tällaisia lehmänkauppoja. Pääsääntö on, että se mikä kasvattaa yksilön ja tämän lähisukulaisten lisääntymismenestystä ja edistää näiden eloon jäämistä, menee evoluutiossa eteenpäin seuraaville sukupolville. Ihmisnaaraan neitsyys ei tässä leikissä ole niin paljoa painanut, että sen vaatimus olisi koiraalle muodostunut elämää suuremmaksi periaatekysymykseksi. Neitsyys on arvatenkin monen koiraan mielestä haluttu ominaisuus, mutta ilmankin pärjää.

Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jääkin, miksi toisissa kulttuureissa ominaisuutta arvostetaan edelleen. Näissä kulttuureissa naisen asema on muutenkin heikko, joten sivistys ja edistys pitäisi mitä pikimmin ulottaa myös niihin. Kun naisen asema kohenee, syntyy kenties positiivinen kierre jossa eri asiat vahvistavat toisiaan – käy mitä todennäköisimmin samoin kuin länsimaissa.

Yhteiskuntatieteeseen ja humanismiin pesiytyneiden äärirelativistien mukaan tällainen olisi kuitenkin kulttuuri-imperialismia, länsimaisten tapojen pakkovientiä ihanaa toiseutta edustaviin kulttuureihin. Alkukantaisten tapojen puolustajien joukossa on myös feministejä, mitä en itse liberaalina tasa-arvon kannattajana saata ymmärtää. Toisaalta kausaliteetti saattaa olla myös päinvastainen: neitsyyden arvostaminen ja naisten arvostamatta jättäminen voi ihmispopulaatiossa vaihdella geneettisistäkin syistä. Tätä mahdollisuutta ei voida a priori sulkea pois.

Kaiken kaikkiaan ihmisen käyttäytymisen biologista tutkimusta vastaan tunnetut ennakkoluulot osoittavat, miten oikeassa Hume oli kuuluisan giljotiininsa kanssa: siitä miten asiat ovat, päätellään lähes varmuudella miten niiden tulisi olla. Ja päinvastoin: siitä miten asioiden pitäisi olla, päätellään lähes varmuudella miten ne ovat.

Muurahaisten kohdalla ihminen ei näin kuitenkaan tee – vaikkakin joskus niskuroivien autojen ja tietokoneiden kohdalla. Moraalisuus on niin syvällä ihmisluonnossa, että jopa tekniset vempaimet saavat osakseen kovakoodattuja kiitollisuuden ja suuttumuksen tunteitamme.

Onko ihmisluonnon tuntemus tie moraalisuuteen?

Evoluutiopsykologian ja samalla Bussin kirjan suurin heikkous on yksilöiden ja populaatioiden välisten erojen ohittaminen. Näitä tutkii eri tieteenala, käyttäytymisgenetiikka. Ennen tämän alan tiedon omaksumista evoluutiopsykologiseen paradigmaan ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimus on osittain pikemminkin haku- kuin tarkkuusammuntaa.

Ihmiskoiraalla saattaa olla eri ympäristössä ja tilanteissa erilainen alttius esimerkiksi raiskauskäyttäytymiseen, mutta sama on pätenyt jo evoluutioympäristöissä, jotka eri paikoissa ovat eronneet toisistaan huomattavastikin. Ympäristö tietenkin vaikuttaa käyttäytymiseen nykyhetken ohella aina myös lajin evoluutiossa, koska valintapaineet vaihtelevat eri ilmastossa hyvinkin paljon. Näin ollen eri ihmispopulaatioiden miehillä saattaa olla erilaisia geneettisiä ja lisäksi yksilöhistoriasta johtuvia mielen ominaisuuksia, jotka tekevät heistä alttiimpia raiskaamaan kuin lajitovereistaan toisella puolella maapalloa.

Kun tällaisia kysymyksiä miettii ja niitä koskevaa tutkimusta lukee, ei juurikaan ihmettele miksi aloista nimenomaan käyttäytymisgenetiikka on niin huonossa huudossa yhteiskuntatieteen ja humanismin valtavirrassa. Ja kuitenkin juuri tällaisessa tutkimuksessa piilee ratkaisu ongelmiin. Tarvitaan täsmätutkimusta, ei toiveajattelua. Analogiana voidaan ajatella lääketiedettä, jossa sairauden syyt ja mekanismit pitää tarkasti tuntea ennen tehokkaan hoitomuodon löytymistä. Mutta varsinaiseen tutkimukseen poliittisia päämääriä ei tule sotkea. Vasta kun evolutiivisen käyttäytymistutkimuksen löytöjä aletaan soveltaa yhteiskuntaan, tulevat toiveet ja pelot mukaan.

Evoluutiopsykologiassa on siis mahdollisuuksia ihmisen moraaliseen edistymiseen, niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin. Kun tuntee ihmisluontoon sisältyvät taipumukset ja niiden ilmenemiseen vaikuttavat olosuhteet, voi voimakkaitakin tunteita kenties helpommin vastustaa ja riskitekijöitä ennakoida. Aiemmin mainittu evoluutiopsykologian pioneeri, Donald Symons, päättääkin The Evolution of Human Sexuality –klassikkonsa komeisiin sanoihin, joihin on helppo koko sydämestään yhtyä: ”Ehkei ole liian naiivia toivoa, että olennolla, jolla on kyky nähdä auranterä miekassa, saattaa olla myös kyky vapauttaa itsensä menneisyyden painajaisesta.”