Politiikan, tieteen ja julkisen sanan rajapinnoista näytön valossa

Skeptikko 2/2019

Kari Raivio: Näytön paikka – Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö (Gaudeamus, 2019).

Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina tunnetuksi tullut lastenlääkäri Kari Raivio on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Tekijä korostaa näytön tärkeyttä poliittisessa päätöksenteossa ja kriittisen julkisen keskustelun taustalla. Tutkimustiedon huomioiminen olisikin tärkeää nykyajan kärjistyneessä ilmapiirissä, kuten tieteellinen asenne ja järkiperäinen argumentaatio ylipäätään. Toisaalta teos edustaa pitkälti sitä asennetta, joka on vuosien saatossa vähitellen synnyttänyt ja kasannut ongelmia, joihin se yrittää esittää ratkaisuja. Osa ratkaisuehdotuksista todennäköisesti pahentaisi ongelmia entisestään. Polarisoituneessa keskusteluympäristössä maltillinen suhtautuminen opponenttiin kysyy kärsivällisyyttä. Kärkevien näkemysten ulos sulkeminen keskustelusta voi puolestaan tuntua lyhyellä tähtäyksellä järkevältä vaihtoehdolta, mutta pitkässä juoksussa se vain lisää syrjityksi tulemisen kokemuksen myötä vastahankaa ja sen myötä aiheuttaa usein voimakkaan kapinareaktion. Fundamentalistin taivuttaminen järkiargumentein on tunnetusti mahdotonta. Samaan aikaan keskustelusta kieltäytyminen kuitenkin auttaa fundamentalisteja uhriutumaan ja keräämään marttyyripisteitä omiensa ja epävarmojen keskuudessa. Dialogihaluttomuus ja ikäväksi koettujen ihmisten sananvapauteen puuttuminen ruokkivat myös kaikenlaisia salaliittoteorioita. Helppoa ei siis ole tiedettä ja järkeä puolustavan tietokirjailijan elämä hullussa nykymaailmassa. 

Raivio on ollut mukana kehittämässä Käypä hoito -suosituksia, jotka perustuvat lääketieteeseen ja näyttöön. Kirja esittelee aihepiiriä, kertoo tutkimuksen taustoista ja edustaa kokonaisuutena samaa teemaa, joskin paljon laajemmin. Teoksessa mennään myös politiikan puolelle ja suositukset ovat varsin odotettuja, joskaan eivät ongelmattomia.

Näytön paikka sisältää paljon tärkeää tietoa ja herkullisia anekdootteja. Tietolaatikot tosin katkaisevat leipätekstin monessa kohdassa, mikä hieman haittaa lukemista, koska sivuja joutuu plaraamaan edestakaisin. Taittopuolella olisi ollut petraamisen varaa.

Raivio analysoi teoksessaan masennuslääkkeiden markkinoinnin ja tutkimuksen taustalla esiintyneitä ongelmia, korruptiota ja suoranaisia harhaanjohtavia väitteitä, jotka ovat lisänneet entisestään salaliittoteorioita ja yleistä lääkevastaisuutta vaihtoehtopiireissä. Sanoisin, että lääketutkimuksen epäkohdista ja medikalisaatiosta kulkee melko suora syy-seuraus-suhde uskomushoitojen suosion kasvuun. Internet-aikana tieto leviää nopeasti ja tehokkaasti eikä edes lääketeollisuus pysty pitämään asioita salassa. Näytön paikassa ongelmakenttä esitellään lyhyesti (128-129), mutta asia tulee selväksi.

Vertaisarviointi ja tieteen sisäiset ongelmat

Raivio kirjoittaa tieteellisestä vertaisarvioinnista ja julkaisemisesta, muttei pureudu juuri ollenkaan yliopiston ongelmiin. On olemassa tieteenaloja ja julkaisuja, joiden metodit ja vertaisarvioinnit herättävät varsin perusteltuja kysymyksiä tieteen sekä yliopiston uskottavuudesta ja vaikuttavat laajemminkin yhteiskuntaan. 

Kun tekijä analysoi totuuden jälkeistä aikaa, olisi mielestäni ollut hyvä pohtia, kuinka suuri osa nykyisestä polarisoituneesta valeuutisilmapiiristä on suoraa tai välillistä seurausta yliopistomaailmassa pitkään vaikuttaneesta postmodernista totuusrelativismista, jota muodikas tieteenfilosofi Paul Feyerabend aikoinaan kuvasi anarkistisesti termillä anything goes, mikä tahansa kelpaa.

Hiljattain Sokal Squared -pila (”Grievance Studies Affair”) paljasti eräiden tieteenalojen alennustilan. Kolme tutkijaa laati tunnetun Alan Sokalin tempauksen jalanjäljissä useita parodia-artikkeleita, jotka menivät pienin korjauksin läpi vertaisarvioiduissa julkaisuissa, aivan kuten Sokalin oma pila vuosia aiemmin. Testin oli nimenomaan tarkoitus paljastaa, millaisin perustein artikkeleita julkaistaan. Kriteerit eivät ole tieteellisiä vaan ideologisia. Tilanne on Sokalin päivistä mennyt aina vain pahemmaksi.

1960-luvulta alkaen kulttuurintutkimusalat ovat vähitellen tuoneet tieteeseen relativismin myötä suoranaista tiedevastaisuutta, jolla on pelkästään poliittismoralistiset motiivit. Länsimaista tiedettä ja yliopistojärjestelmää syytetään valkoisen heteromiehen rasistiskolonialistiseksi instituutioksi, jonka tarkoitus on alistaa luonto, vähemmistöt ja siirtomaiden kansat. Näin ideologinen oikeaoppisuus on monilla tieteenaloilla korvannut tieteellisen metodin, jonka myötä tiedevastaisuus ja ilmeisten tosiasioiden systemaattinen kieltäminen ovat levinneet myös mediaan, julkiseen keskusteluun ja politiikkaan. Edistysmielisen on pakko kannattaa havaintojen, tieteen ja järjen kanssa ristiriidassa olevaa totuusrelativismia, muuten hänet leimataan äärioikeistolaiseksi ja suljetaan ulos hyvien ja oikeamielisten valistuneesta joukosta.

Monissa sukupuolentutkimuksen radikaaleimmissa haaroissa biologia kielletään ihmisen sukupuolen kohdalla täysin. Näiden alojen tuottama tiedevihamielinen jargon rönsyilee nykyään kaikkialla yhteiskunnallisessa keskustelussa ja huomattavan moni näyttää sen tuottamiin moralistisiin satuihin peräti vilpittömästi uskovan. On jopa syntynyt poliittisia puolueita, jotka ratsastavat akateemisella lumejargonilla, ankaran moralismin ja säätelyvimman ohella.

Seurauksena mainittujen alojen ideologisuudesta on ollut muun muassa lääke- sekä rokotevastaisuuden ja erilaisten uskomushoitojen suosion kasvu. Nämä korreloivat vahvasti akateemisen feminismin kanssa, erityisesti ekofeminismin. Pehmeät, naiselliset vaihtoehdot houkuttavat kovassa maailmassa, joka on moraaliton, valkoisen lihaa syövän heteropatriarkaatin hallitsema kapitalistinen sortohelvetti. Näin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntakin kuvataan tiettyjen alojen diskursseissa. Vain paratiisillinen matriarkaatti kelpaa.

Raivio olisi mielestäni voinut teoksessaan kartoittaa tätä tavattoman ikävää kehitystä, mutta valitettavasti hän ohittaa nämä ongelmat, kuten niin moni muu tiedemaailmasta kirjoittava ennen häntä. Skeptikko-lehdestä tosin saa vielä nykyäänkin lukea Ivan Puopolon ja Osmo Tammisalon oivallisia juttuja, joissa ikävä asiaintila yliopistoilla ja yhteiskunnassa paljastetaan. Ongelmien taustalla olevaa kehitystä on ansiokkaasti avannut edesmennyt suuri humanisti Allan Bloom teoksessaan The Closing of the American Mind – How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987).

Raivio käsittelee kyllä teoksessaan tieteen eettisiä käytäntöjä, tiedevilppiä ja huijausta, mutta olisi kenties ollut syytä huomioida myös akatemian älyllinen korruptoituminen, joka osaltaan on johtanut nykytilanteeseen. Kun näyttöä ei vaadita tai se suorastaan moralistisesti tuomitaan, mikä tahansa kelpaa. Tämä on tieteelle häpeäksi ja yhteiskunnalle vahingoksi.

Faktantarkistus ja trollitehtaat

Raivio esittelee kirjassaan Faktabaarin ja faktantarkistajien toimintaa, muttei pohdi sitä tarpeeksi kriittisesti. Toisaalla tekijä kirjoittaa: 

”Yksilön päätöksiin vaikuttaa suuresti se yhteisö, jossa hän toimii. On helpompi yhtyä muiden mielipiteeseen kuin olla vastarannan kiiski, vaikka olisikin muun porukan kanssa eri mieltä (’joukossa tyhmyys tiivistyy’). Muodin ilmiöissä, poliittisissa liikkeissä ja tiedotusvälineissä sosiaalinen paine vaikuttaa suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen tavalla, jota presidentti Mauno Koivisto nimitti sopulilauman touhuiksi. Sosiaalinen media yhdistää henkilöitä, joiden peukalot osoittavat samaan suuntaan, mikä on entisestään pahentanut laumakäyttäytymistä. Tällaisissa yhteisöissä virheelliset tiedot ja suoranaiset valheet leviävät kulovalkean tavoin, eikä tutkitulla tiedolla ole niihin juurikaan vaikutusta” (60).

Valtamedia on usein poliittisesti puolueellinen ja hyssyttelee uutisointia tietyistä rikoksista tai maahanmuuton epäkohdista. Media myös johtaa toisinaan yleisöä harhaan tarkoitushakuisin termi- ja kuvavalinnoin. Moni toimittaja on niin uskonsa sokaisema, ettei edes tajua tekevänsä agendajournalismia. 

Vastaavasti faktantarkistus noudattelee pääsääntöisesti valtamedian ja varsinkin Ylen puolivirallista linjaa. Kun sitten joku Junes Lokan tapainen nokkava hahmo hankkii ja julkaisee (uutisoi) tiedot poliittisesti tai yhteiskunnallisesti ikävistä tapauksista, mihin hänellä on perustuslaillinen oikeus, valtamedia ja viranomaiset joutuvat itsekin niistä kertomaan. Tämä herättää tietenkin kansalaisissa syvää epäluottamusta niin viranomaisia kuin mediaa kohtaan ja lisää vastaavasti Lokan kaltaisten ikävien henkilöiden ja heidän jyrkän poliittisen linjansa suosiota vaihtoehtopiireissä ja valmiiksi establishmentiin pettyneiden joukossa. 

Raivion yllä lainattu huomio pätee sellaisenaan myös valtamediaan, viranomaisiin ja poliittisiin piireihin, joiden keskuudessa silmät ja korvat usein suljetaan kokonaan ikäviltä tosiasioilta, kunnes unelmointi käy lopulta mahdottomaksi. Myös törkykirjoittelustaan tunnettu ja aiheellisesti tuomittu MV-lehti on tehnyt vastaavia paljastuksia, joista valtamedia on sen myötä joutunut ilmeisen vastahakoisesti uutisoimaan. Vaihtoehtojulkaisut syntyvät kysynnän perusteella, tiettyyn tarpeeseen. Kuka tarjoaa niille markkinaraon?

Raivio asettuu teoksessaan valtavirran puolelle, mutta mielestäni hän olisi voinut pohtia laajemmin syitä vaihtoehtomedioiden ja kansallismielisten liikkeiden suosiolle. Niitä saattaa kuin saattaakin löytyä sopuli-ilmiöstä, joka ehkäisee näytön vaikutuksen myös poliitikkojen, valtamedian toimittajien, faktantarkistajien ja oikeamielisten lukijoiden keskuudessa.

Tuskin ainakaan Venäjän trollitehdasta voi syyttää kaikista niistä epäkohdista ja kiukunaiheista, jotka ovat kansallismielisen liikehdinnän taustalla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tunnettu tosiasia on, että trollit lietsovat eripuraa kansojen keskuudessa myös edistysmielisyyden avulla. Tähän pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota ja pohtia, millaiset keinot taistelussa nousevaa kansallismielisyyttä vastaan saattavat pikemminkin kääntyä itseään vastaan.

KGB:n pelikirja tunsi aikoinaan valtioiden demoralisoinnin sisältä käsin. 1960-luvulta alkaen loikkari Juri Bezmenovin mukaan kommunistisesta yhteisöllisyydestä, kansainvälisyydestä ja rauhasta sekä rakkaudesta viehättyneitä amerikkalaisia ja heidän suosimiaan itämaisia filosofioita, muun muassa tunnetun Maharishi Mahesh Yogin transsendenttista meditaatiota, käytettiin länsimaiden demoralisoimiseen. Näille on helppo keksiä vastineita nykymaailmasta ja löytyy peräti näyttöä siitä, että Venäjä on käyttänyt niitä eripuran kylvämiseen länsimaissa.

Kansakunnan demoralisoiminen on siis vanha ja hyväksi havaittu keino horjuttaa länsimaista yhteiskuntajärjestystä. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden mukaan kansallinen yhtenäisyys on paras suoja informaatiovaikuttamiseen pyrkiviä riidankylväjiä vastaan. Siksi vastapuolen solvaaminen tai leimaaminen on mahdollisimman huono strategia julkisessa keskustelussa, jos siis ajatellaan trollaamisen perimmäistä tarkoitusta sellaisena kuin turpoekspertit sitä kuvaavat. 

Jos kansan yhtenäisyyttä halutaan vahvistaa, ei yksinkertaisesti ole järkevää sulkea ulos suurta osaa väestöstä väittämällä heitä Venäjän trolleiksi tai hyödyllisiksi idiooteiksi. Vastaavasti unelmille rakennettu leväperäinen turvapaikkapolitiikka voi olla osa kehitystä, jonka lopputulos ei välttämättä ole se, mitä unelmoijat toivovat.

Yleisenä periaatteena kannattaa pitää mielessä, että venäläisten ei juuri tarvitse tehdä mitään itse, koska länsimaissa homma hoituu ihan hyvin ilman heitäkin. Riittää, että kipupisteitä ja herkimpiä kohdehenkilöitä joskus vähän sörkitään ja laitetaan liikkeelle entistä hurjempia huhuja. Sen jälkeen venäläiset voivat rauhassa seurata, miten muurahaispesässä kuhisee. Ylipäätään Venäjän näkeminen kaiken viime vuosien negatiivisen kehityksen taustalla länsimaissa lähestyy itsessään salaliittoteoriaa. 

Tutkijoiden, toimittajien, kolumnistien ja poliitikkojen ylimielinen asenne

Skeptikoiden, asiantuntijoiden, tiedemiesten, poliitikkojen ja toimittajien ylimielinen, hyökkäävä asenne toimii itseään vastaan. Raivion teoksessa on hieman sellainen poljento, että myös sinänsä tärkeä sanoma uhkaa kääntyä kriittisen vastapuolen hyväksi. Diplomaattisempi ja ymmärtäväisempi lähestymistapa toimisi paremmin. 

Vaikka opponentti olisi verkossa kuinka ikävä ja aggressiivinen, hänen kunnioittamistaan ihmisenä kannattaa ainakin vakavasti harkita. Varsinkin sosiaalisessa mediassa ihmisyys usein unohtuu ja keskustelijat operoivat lähinnä omia ennakkoluulojaan vastaan, koska kaikki on pelkkää tekstiä. Toisessa nähdään se, mitä eniten inhotaan ja pelätään, vaikkei siihen välttämättä olisi edes aihetta. Tämä koskee sekä sivistyneitä että sivistymättömiä, oppineita että oppimattomia. Sosiaalisessa mediassa yliopistodosentti tai apulaisprofessori voi käyttäytyä kuin moukka tai kansankiihottaja. Myös joillakin professoreilla on valitettava taipumus antautua intohimojensa vietäviksi ja sosiaalisessa mediassa sellainen johtaa usein huonotapaisuuteen.

Väittelyn tuoksinassa kannattaa kuitenkin muistaa, että kärsivä ja ahdistunut lähimmäinen se siellä toisessa päässäkin näppäimistöä näreissään naputtaa. Syitä kaunaan, katkeroitumiseen ja turhautumiseen maailmassa riittää. Sellainen pistää purkamaan paineita ja tekemään irrationaalisia päätöksiä. On totta, että monet näistä ihmisistä ovat sivistymättömiä, karkeita ja brutaalejakin, mutta myös heillä tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä ja tunteensa. Jos akateemisesti koulutetut käyttäytyvät verkossa huonosti, hyvää käytöstä on turha penätä rivikansalaisiltakaan. On tärkeää huomioida, että yksilöiden välillä on valtavia eroja myös itseilmaisussa. Kaikilta ei voi vaatia samaa.

Brexit-kansanäänestyksen yhteydessä ja sen jälkeenkin eron puolesta äänestäneet on leimattu tietämättömiksi idiooteiksi, jotka pahat poliitikot ja Venäjän trollit ovat aivopesseet propagandallaan. Raivion teoksessa on valitettavan paljon tätä sävyä. 

Asiat ovat oikeasti paljon monimutkaisempia. Ihmisille syntyy tarve tai peräti halu erottautua valtavirrasta ja status quosta, johon he ovat syystä tai toisesta pettyneitä, ja silloin vahvistusvinouma korostuu erilaisessa uutisoinnissa. Tällainen kontrarianismi ajaa ihmisiä kohti radikaaleja vaihtoehtoja kuten Brexitiä ja he suorastaan hakevat uutisia, jotka tukevat heidän vastarinta-asennettaan.

Myös sinänsä asialliset uutiset vaikkapa Euroopan komission puheenjohtajasta ja hänen sanomisistaan tai tekemisistään, videoista puhumattakaan, lujittavat äänestyspäätöstä sanoa EU:lle näkemiin, vaikka puheenjohtaja ja mediasirkus pyrkivät päinvastaiseen. Sama pätee moneen muuhunkin EU:n kärkipoliitikkoon ja puolestapuhujaan. Vastaavasti Trumpia inhoavat radikalisoituvat entisestään aina kun Yhdysvaltain presidentti suunsa avaa tai tekee uuden poliittisen päätöksen, joka saa sosiaaliliberaalimman kansanosan niskavillat nousemaan. Tuulten mukana seilaaminen on hyvin inhimillistä.

Yksi tällainen ihmisiä voimakkaasti jakava kysymys on Raivionkin teoksessaan käsittelemä ilmaston lämpeneminen. Näytön paikka sisältää tärkeää tietoa näytön varmuudesta ilmastonmuutoksessa (46-47), joka osoittaa samalla ilmiöön liittyvät epävarmuustekijät. Toisaalta koko ilmastonmuutos on jo ajat sitten muuttunut eskatologiseksi mediahysteriaksi, jolla erilaiset hurmahenget ja maailmanlopun profeetat ratsastavat. Ilmiössä on kultin piirteitä eikä ihme, että niin moni vastustaa siihen liittyvää ääriliikehdintää ja kaikenlaisen pakkovallan kannatusta selkäytimestä. Viittaan jälleen Raivion huomioon sopuli-ilmiöstä, joka pätee erinomaisesti ilmastoalarmisteihin. Siinä vaiheessa kun vallankumouksellisen järjestön aktiivit liimaavat itsensä Brittien työväenpuolueen puheenjohtajan aitaan kaataakseen kapitalistisen yhteiskunnan, ollaan varsin kaukana Raivion peräänkuuluttamasta näyttöön ja malttiin perustuvasta päätöksenteosta.

Toinen vastaava kysymys on maahanmuutto, jota tekijä myös sivuaa. Hän mainitsee erilaisia tilastoja ja pelotteluja, mutta ohittaa kokonaan ikävät tosiasiat, joita aidosti voi käyttää pelotteluun ja jotka eittämättä selittävät leijonanosan kansallismielisen politiikan suosion kasvusta viime vuosina. 

Maahanmuuttoon liittyvät negatiiviset ilmiöt, kuten rinnakkaisyhteiskunnat, heimokulttuuri, klaanit, kunniaväkivalta, sukuelinten silpominen, seksuaalirikokset ja terrorismi, eivät ole asioita, joista tulisi vaieta tai joita pitäisi hyssytellä. Kannattaa kysyä ja tutkia, miten vaikkapa islam oppijärjestelmänä suhtautuu avoimeen yhteiskuntaan, tieteeseen ja tasa-arvoon. Näyttö näissä kysymyksissä on päivänselvä, mutta silti se kiistetään melko systeemattisesti vuosi toisensa jälkeen tietyllä suunnalla. On ilmeistä, että tämäkin on pitkään pelannut kansallismielisten puolueiden pussiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jos kukaan muu ei nosta epäkohtia esiin, yksille muodostuu asiassa monopoli. 

Ikävistä asioista huolestuneiden liikkeiden suosio vaikuttaisi pitkässä juoksussa kasvavan. Ja jos vastaavasti kaikki ne, jotka näistä ongelmista yrittävät varoitella, leimataan toistuvasti ylimielisten tutkijoiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja poliitikkojen taholta äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi, ei ole yllätys, jos moni heistä kyllästyy holhoavaan pakkovaltaan sekä itäsaksalaiseen valvonta- ja ilmiantomentaliteettiin ja valitsee kontrarianismin. Se alkaa näet nykymaailmassa korreloida vahvan positiivisesti sanan- ja omantunnonvapauden kanssa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Ekstremismilait Suomeen?

Ihmiset eivät yleisesti ottaen pidä valtansa murentumisesta ja vanhan järjestelmän korvautumisesta uudella. Internet ja sosiaalinen media ovat merkittävästi muuttaneet entistä ylhäältä alas -tiedotus-ja hallintomallia, jossa perinteinen paperimedia ja valtiojohto pitkälti kykenivät sanelemaan, miten maan asiat makaavat ja pimittämään suuren osan kansalaismielipidettä. Raivion teoksessa tätä keskeistä puolta yhteiskunnan muutoksessa ei käsitellä. 

Uusi tasa-arvoisempi malli on nopeasti korvannut vanhan ja hämmentää perinteiseen tiedotusmonopoliin tottuneita vallankäyttäjiä. Moni haluaa sulkea rahvaan suun kokonaan, koska kansa on väärää mieltä ja äänestää koko ajan väärin. Papisto valvoo etujaan.

Suomessa on kasvava joukko toimittajia, asiantuntijoita, tutkijoita ja poliitikkoja, jotka vaativat jatkuvasti rajoituksia sananvapauteen erityisesti nettikirjoittelussa ja peräävät kansalaisilta oikeiden eli sallittujen mielipiteiden esittämistä. Epämääräiseen vihapuheeseen vetoamalla he ajavat kiristyksiä nykylakeihin ja vaativat erimielisten rankaisemista, jos nämä solvaavat, uhoavat ja häiriköivät oikeassa olijoita sosiaalisessa mediassa tai sähköpostitse. 

Suurin osa, elleivät kaikki, näistä vihapuheaktivisteista kritisoivat toistuvasti Putinin Venäjää ja näkevät herkästi trolleja ja informaatiovaikuttamista kaikkialla. Kuitenkin he itse ajavat Suomeen samanlaista lainsäädäntöä kuin Venäjällä on jo pitkään ollut voimassa ekstremismilakien muodossa. Jos vastustaa totalitarismia, ei ole järkevää hivuttaa sitä omaan maahansa.

Kysymys herää, ovatko vihapuheesta ja lainsäädännön kiristämisestä jatkuvasti ääntä pitävät henkilöt taitavan informaatiovaikuttamisen uhreja vai pelkästään tietämättömiä. Moni heistä vaikuttaa trollaavaan ja informaatiovaikuttavan itse sitä tajuamattaan. Samaan aikaan heidän toimintaansa ja sisäistä ristiriitaisuuttaan oivallisesti parodioivia satiiriprofiileja suljetaan Twitterissä ja Facebookissa. Näin kävi muun muassa vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateelle, joka oli kaikkien sananvapauden ystävien suosikki. Kyseinen hahmo sai tekaistuilla nimillä myös ainakin kolme parodista mielipidekirjoitusta läpi merkittävissä sanomalehdissä. Keijo Kaarisade teki vihapuhehössötyksestä ja poliittisesta korrektiudesta niin osuvaa parodiaa, etteivät edes viranomaiset ja poliitikot alussa erottaneet sitä todellisuudesta. Tämä ei suinkaan ole parodian vaan todellisuuden vika.

Vallitseva ilmapiiri on osaltaan ollut vaikuttamassa niihin ongelmiin, joita Raivio teoksessaan analysoi. Oma käsitykseni ongelmien ratkaisusta on se, että meidän pitää säilyttää yhteiskunnassamme länsimainen liberaali demokratia, siis nimenomaan länsimainen eli avoin, keskusteleva ja mahdollisimman salliva, ja varjella sananvapautta entistä pontevammin vihapuheaktivisteilta. Internetin säätely ja kaikenlainen vihapuheesta vouhottaminen ovat selkeitä askeleita kohti autoritaarisempaa poliisivaltiota, siis juuri sellaista, joita trollitehtaan työntekijät palvelevat ja joita vihapuheaktivistit kertovat vastustavansa. Säätelyn ja lakien kiristämisen asemesta kansalaisille pitää opettaa käytöstapoja ja ilkeän puheen kohteille kovanahkaisuutta tai blokkausoption käyttöä. Keskustelu velloo toistaiseksi pidäkkeettömänä, mutta varmasti laineet vähitellen rauhoittuvat ja lakkaavat lyömästä jatkuvasti yli. Nykyinen lainsäädäntö riittää hyvin kriminalisoimaan yksilöön kohdistuvat verbaaliset kohtuuttomuudet, kuten laittomat uhkaukset, systemaattisen vainoamisen ja törkeät kunnianloukkaukset. 

Raivio olisi teoksessaan voinut mennä pintaa syvemmälle ja pohtia, kuka lopulta trollaa ketä ja mitä asialle pitäisi tehdä. Monessa tapauksessa näyttöä on, mutta silmät ja korvat on helppo sulkea, kun näyttöön perustuva tieto on poliittisesti epämukavaa. Silloin sopuli-ilmiö iskee, koska ikävät tosiasiat ovat usein liian raskaita ihmisen kantaa. On paljon helpompaa unelmoida ja saarnata kuorolle. Tämä koskee myös ja ennen kaikkea monia sankarillisia tieteen puolustajia, joita erilaiset ideologiset intohimot, sidonnaisuudet, puolueellisuudet ja nurkkakuntaisuudet heittelevät elämän hetteiköissä minne tahansa tuuli sattuu kulloinkin puhaltamaan.

Lääkitystä ilmastoahdistukseen

Skeptikko 1/2019

Matti Virtanen: Ilmastopaniikki – hoito-opas. Docendo 2019.

Skeptikoille tuttu yhdistyksen perustajajäsen Matti Virtanen tarjoilee uudessa kirjassaan mediassa ja politiikan käytävillä rehottavaan ilmastopaniikkiin täsmälääkitystä, mutta onko se vain homeopatiaa tai muunlaista uskomushoitoa? Näin ainakin voisi päätellä teoksen sosiaalisessa mediassa aiheuttamista torjuntareaktioista. Virtasen alarmisteille juottama karvas linimentti on heti kättelyssä sylkäisty tekijän kasvoille ja tuomittu aivan liian pahanmakuiseksi. Sanomattakin selvää, että kiivaimmat arvostelijat eivät teosta ole edes lukeneet eivätkä lue. Kannattaisi kuitenkin.

Tekijä peräänkuuluttaa ilmastokeskusteluun rauhallista harkintaa ja faktapohjaa. Toiveeseen on helppo yhtyä, mutta se saattaa olla idealismia. Poterot ovat syviä ja tuskin niistä moni vapaaehtoisesti päivänvaloon haluaa kiivetä. On mukavampaa olla oikeassa ja hyvä, tai oikeassa ja paha, riippuen kummasta ääripäästä asiaa katselee.

Alarmistit vastaan denialistit, se on kiistan perusasetelma, vaikka jatkumolle mahtuu toki kaikkea taivaan ja helvetin väliltä. Alarmistien mukaan taivas, ilmasto, on ihmisen syntien eli kapitalismin aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen myötä lähitulevaisuudessa muuttamassa maapallon helvetiksi, tulipätsiksi, kun taas denialistien sekä skeptikoiden mielestä alarmistit ovat eskatologisilla poliittisilla päätöksillään vaarassa muuttaa tavallisen pienen ihmisen elämän helvetiksi.

Taivas on korkea ja paljon mahtuu kaasuja ja outoja ilmiöitä sen kaaren alle. Näihin mystisiin elementteihin lukija pääsee Ilmastopaniikissa tutustumaan yleistajuisesti ja viihdyttävästi. Tekijän tyyli on selkeä ja luettava, mutta teoksessa on haastatteluiden sisällöstä johtuen aika paljon toistoa, jota olisi voinut toimitusvaiheessa hyvinkin karsia. 

Toisaalta kirjailija voi ajatella, että kertaus on opintojen äiti. Nyt eri ihmiset kertovat osittain samoja asioita, mutta tärkeintä lienee Virtasen mielestä se, että viesti menee perille. Monelle se ei mene, mutta se on ollut kirjoittajalla tiedossa jo etukäteen. Teoksen sanoma maistuu lähinnä niille, jotka ovat epäilijöitä ja vastarannan kiiskiä luonnostaan. Heitä Virtanen haluaa kutsua ilmastorealisteiksi. Virallisen linjan edustajia ja alarmisteja sen sijaan tekijän harhaoppi ei taatusti vakuuta. Tämä on sääli, sillä juuri heidän pitäisi teos lukea ja ottaa vaari sen sanomasta.

Kauhukabinetti

Virtanen ei salaile omaa taustaansa, joka onkin tuttu Ylen MOT-ohjelmaa aikoinaan seuranneille. Kyseinen ajankohtaisohjelma on punavihreissä piireissä suorastaan pahamaineinen juuri Virtasen ja Martti Backmanin räävittömän ilmastoskeptismin vuoksi. Ilmastoskeptismillä tarkoitan tässä sitä, että molemmat herrasmiehet kieltäytyvät uskomasta hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n virallista totuutta ihmisen ja hiilidioksidin vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen. Virtasen kirja tallaa samoja polkuja. Backmania kiitetään teoksen lopussa, monen muun hilpeän paarian ohella.

Johdannossa Virtanen kirjoittaa: “Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Olen eri mieltä: ilmastopaniikki on puutteellisesta ja osin virheellisestä tiedosta johtuva oireyhtymä, joka hellittää lukemalla luonnonhistoriaa ja perehtymällä niin sanottuun isoon kuvaan, jossa ihminen palautetaan – Veikko Huovista mukaillen – omalle kusiaisen paikalleen maailmankaikkeudessa. Käy ilmi, että ilmaston muutosta tapahtuu myös täysin ilman ihmisen apua” (9).

Ihminen on kieltämättä varsin omahyväinen laji, jolla toisinaan on suuret luulot itsestään. Ominaisuus on samaan aikaan rakastettava ja rasittava, mutta ilmastonmuutoskysymyksessä se saa äärimmäisen huolestuttavia piirteitä.

Ilmastopaniikki todistelee tekijän teesiä ilmaston luonnollisesta vaihtelusta ja ihmisen vaikutuksen vaatimattomuudesta monelta kantilta. Teoksen rakenne on varsin yksipuolinen ja tendenssimäinen: alussa kirjoittaja esittelee perusasiat ja sen jälkeen haastateltavat yksitellen argumentoivat, miksi niin sanottu konsensus ilmastotieteessä ei oikeastaan olekaan konsensus ja samalla kukin kertoo oman teoriansa tai tulkintansa ilmaston vaihtelun syistä. Myös virallinen linja saa suunvuoron ja peräti viimeisen sanan. Silti epäilijöiden suhde uskoviin on musertava, jolloin toisto ja volyymi hukuttavat IPCC:n äänet. Toisaalta tämä on nimenomaan kirjan tarkoitus, sillä virallinen linja saa kyllä riittävästi tilaa mediassa.

Moni skeptikko on tuttu MOT-ohjelmasta, kuten tanskalainen Henrik Svensmark ja suomalainen Jarl Ahlbeck. Maineikkain haastatelluista on eittämättä amerikkalainen Richard Lindzen, MIT:n meteorologian emeritusprofessori, todellinen raskaan sarjan kerettiläisveteraani. Mukana on ylipäätään varsin originellia sakkia, joka uskoo omiin teorioihinsa yhtä hartaasti kun virallisen linjan edustajat omiinsa. Esimerkiksi Svensmarkin teoria pilvien muodostukseen vaikuttavista kosmisista tekijöistä kärsii näytön puutteesta, mutta se ei miestä haittaa.

Viralliseen versioon sokeasti uskoville teoksen toisinajattelijat ovat suoranainen kauhukabinetti. Mukana on tutkijoita, poliitikkoja ja lobbari. Mainittakoon myös reilu kymmenen vuotta sitten Skepsis ry:n tilaisuudessa nyttemmin edesmenneen kunniapuheenjohtaja Ilpo V. Salmen (1926-2018) kanssa väkevästi debatoinut Boris Winterhalter. Hän edustaa geologista näkökulmaa, jossa nykyinen ilmastonmuutos asetetaan tuhansien vuosien kontekstiin. Pidemmän aikaskaalan luulisi tuovan malttia ja suhteellisuudentajua julkiseen keskusteluun, mutta näin ei valitettavasti tapahdu.

On tärkeää huomioida, että moni haastatelluista uskoo viralliseen teoriaan joko kokonaan tai osittain, vaikka sinänsä jo pelkkä osittain uskominen johtaa herkästi kirkonkiroukseen alarmistipiireissä: pitäisi ostaa kerralla koko paketti eskatologioineen kaikkineen. Pahin mahdollinen vaihtoehto on muuttunut alarmistien viralliseksi totuudeksi vaikka se on pelkkä tietokonemallinnettu skenaario, ei edes ennuste. Ihminen useimmiten uskoo sen, minkä haluaa.

Haastatelluista filosofian tohtori ja kokoomuksen pitkäaikainen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola on ainoa nainen ja vastaa Virtasen mukaan kymmentä äijää. Korhola on myös kristitty ja vetää kokemustensa pohjalta vahvat yhtäläisyysmerkit alarmismin ja uskonnon välille.

Teoksessa esitellään asiallisesti IPCC:n virallisen suuren kertomuksen ongelmia, kuten surullisenkuuluisa lätkämailatemppu ja lämpötila-aineistojen jälkikäteen justeeraaminen, joiden avulla viime vuosikymmeninä havaittu lämpeneminen on saatu näyttämään dramaattisemmalta kuin se onkaan. Vertaisarvioidut tiedejulkaisutkin ovat kaiken maailman ilmastoveiveillä nakertaneet omaa uskottavuuttaan ja alkaneet painottaa oikeaoppisuutta enemmän kuin tieteellisyyttä. Jopa kunnianarvoisa Nature on tässä suhteessa kompromettoinut maineensa.

Moni likainen yksityiskohta virallisessa kertomuksessa, Climategate-skandaalista puhumattakaan, antaa kieltämättä aihetta Virtasen esiin nostamiin epäilyksiin. Tiede ja politiikka ovat jo ajat sitten menneet ilmastotutkimuksessa niin iloisesti sekaisin, että koko ala on varsin pahasti korruptoitunut. Jos pelkkä vaihtoehtoisten hypoteesien esittäminen tai hiilidioksidin vaikutuksen volyymin kyseenalaistaminen johtaa apurahojen menettämiseen, julkaisukieltoon ja suoranaiseen ostrakismiin, kyse ei enää ole tieteestä vaan jostain aivan muusta.

Vuoden 2007 synkkä profetia

Ihmisellä näyttää olevan luontainen taipumus ennustaa tuhoa ja katastrofeja lähitulevaisuuden vitsauksina. Historia osoittaa, että sitkeä usko maailmanloppuun on pysyvä ilmiö itseään alati syyllistävän lajimme keskuudessa. Jos ja kun ihmiskuntaan pettyneen pessimistisromanttisen profeetan ennuste ei toteudu, hän vain siirtää maailmanloppua aina viidellätoista vuodella eteenpäin. Usko itsessään ei tosiasioiden edessä koskaan horju. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama luonnon järjestelmien peruuttamaton luhistuminen on tämän lajityypillisen uskomuksen moderni tieteisversio.

Asiat on helppo asettaa mittasuhteisiin vilkaisemalla Iltalehden uutista vuodelta 2007. Otsikko kuuluu: ”10 vuotta aikaa pelastaa maailma.” Ingressissä lukee kohtalokkaasti: ”Kasvihuonekaasujen lisääntyminen tekee ilmastonmuutoksen pian mahdottomaksi pysäyttää.” Uutisen päiväys on 1.2.2007. Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, pitäisi olla jo liian myöhäistä.

Jutussa haastatellaan IPCC:n Pariisin-kokoukseen osallistuvia tiedemiehiä ja vaikuttajia, päivää ennen tuoreimman ilmastoraportin julkistamista. Tunnelma on harrasmielisen eskatologinen.  YK:n ilmastosopimusjärjestön UNFCCC:n pääsihteeri Yvo de Boer toteaa: ”Aika on loppumassa.” 

Ranskalainen ilmastotutkija Jean Jouzel antaa ryhdikkäästi taustatukea: ”Puhumme nyt aikataulusta, jossa ’tulevat sukupolvet’ ovat jo olemassa – he ovat lapsia, jotka ovat tällä hetkellä päiväkodissa tai esikoulussa.” Yhdysvaltalainen huippututkija Jerry Mahlman ei epäröi omaa kantaansa: ”Savuava ase makaa pöydällä tälläkin hetkellä.” Lausunto ei ole tarpeeksi dramaattinen, joten kanadalainen virkaveli heittää lisää löylyä hohkaavalle kiukaalle: ”Kyseessä ei ole vain savuava ase, vaan ilmasto on kuin pataljoona galaxienvälisiä savuavia ohjuksia.”

Näin IPCC:n raportti saadaan mahdollisimman näyttävästi julkaistua ja media kiinnostuu. Homma alkaa kuulostaa jo Tähtien sodalta, jossa paha Imperiumi uhkaa maapalloa. Kansa haukkoo henkeään, vihreät ahdistuvat entisestään ja kovia toimia vaaditaan. 

Näytelmä toistui sellaisenaan vuoden 2018 syksyllä, joskin raportin väitteet olivat entistä raflaavampia ja reaktiot sen mukaisia. 12 vuotta aiemmin profetoitu maailmanloppu oli jo ehtinyt unohtua ja intohimot hieman laantua. Uusi maailmanloppu sähköisti taas mukavasti ilmapiiriä.

Vuoden 2007 raportin perusteella tilanne oli joka tapauksessa äärimmäisen vakava jo silloin: ”Jos [ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä] ei onnistuta, suuri osa planeettaa voi muuttua asumiskelvottomaksi.” Kaksitoista vuotta myöhemmin tästä ei ole merkkejä näkyvissä. Kymmenen vuoden aikaraja on kuitenkin ylitetty jo kahdella vuodella.

Uutisessa listataan vakiouhkakuvat tiiviissä paketissa: ”Edessä voi olla satojen miljoonien ihmisten joukkopako yhä kuumemmiksi ja kuivemmiksi käyviltä päiväntasaajan alueilta. Lisäksi suuret maa-alueet ovat vaarassa jäädä nousevan meriveden alle napajäätiköiden sulaessa.” Näin siis kaksitoista vuotta sitten.

Uutinen kertoo myös sen, miten Euroopan käy: ”Euroopassa kesistä voi tulla sietämättömän kuumia etenkin Välimeren alueella. Pohjois-Eurooppaa ja Britanniaa taas uhkaavat kuivat kesät ja märät, myrskyiset talvet.” Ennuste ei ole toteutunut, mutta ehkä viidentoista vuoden kuluttua?

Vuoden 2018 raportissa meno on entistä hurjempaa, varmaan osittain juuri siitä syystä, että vuoden 2007 uhkakuvat antavat odottaa itseään. Kun maailmanloppu ei millään näytä tulevan, pelottelu täytyy raportti raportilta nostaa entistä korkeampiin sfääreihin. Kyse on eittämättä juuri siitä, mistä Virtanen kirjoittaa: ilmastopaniikista. Moni ihminen haluaa uskoa, että se on menoa nyt. Ne, jotka eivät usko, ovat uskovien mielestä jotenkin pahoja. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään.

Paha ihmiskunta

Vihreiden entinen puheenjohtaja, järkälemäisen vaalitappion uhatessa depression vuoksi sivuun vetäytynyt Touko Aalto, tviittasi kevään eduskuntavaalien alla 11.3.2019 seuraavasti: ”Ainoa kestävä systeemi on ekosysteemi. Jos se romahtaa, kaikki romahtaa. Kun puhutaan puhtaasti ekosysteemin kannalta eri lajien hyödyllisyydestä, turhin laji eli ihminen uhkaa kaikkea muuta elämää tällä planeetalla ja sen kautta myös itseään.”

Aallon näkemyksessä on kyse puhdasverisestä linkolalaisuudesta, jossa luonnontieteellisesti virittyneen näennäisobjektiivisuuden taakse kätkeytyy vahva antihumanistinen pohjavire. Ankaran messianistisen moralismin valtaan itsensä ruoskinut vihreiden entinen puheenjohtaja arvottaa Jumalan näkökulmasta ihmisen ja muut lajit täysin mielivaltaisesti vain saadakseen ihmispolon näyttämään tarinan roistolta. Tellus olisi tässä katsannossa parempi paikka ilman ihmistä. Oi, tulisipa vedenpaisumus ja parantaisi turmeltuneen maailman kertaheitolla! Silti vihreät eivät tee hurmaavaa joukkoitsemurhaa, vaikka johdonmukaisuus ja esimerkin voima olisivat politiikassakin valttia. Syy siihen on se, että heidän mielestään valistuneen eliitin, tiedostavan ideologisen etujoukon, pitää pelastaa maailma todellisilta roistoilta, joita ovat ilkeät kapitalistit, ilmastodenialistit ja pieni tavallinen ihminen. Etujoukolla on etuoikeus.

Tämä on puhdasta linkolalaisuutta, jossa nopeasti lähestyvällä maailmanlopulla pelottelu oikeuttaa radikaalit poliittiset toimet, jopa totalitarismin. Porvarit, pahat kapitalistiriistäjät ja lihaa syövät autoilevat heterot ovat taas kerran syytettyjen penkillä.

Paraatiesimerkki etujoukkoajattelusta on Virtasen teoksen loppuliitteessä muiden päätoimittajien kanssa kysymyksiin vastaava Vihreän langan Riikka Suominen, joka argumentoi paikoitellen lähes vanhatestamentillisin sanankääntein. Herännäisyys ja lähetysvimma ovat hänessä äärimmäisen vahvoja. Suominen profetoi kolmen asteen lämpenemisellä, vaikka itse asiassa myös pitkä kylmä jakso 2020-luvulla on mahdollinen seuraavan auringonpilkkuminimin koittaessa.

Vastaavasti sensaatiohakuinen media tekee henkisesti epävakaista punavihreistä lapsista ja nuorista sankareita, jos he vain ahdistuvat tarpeeksi ja ryhtyvät uuden millenarismin lähetyssaarnaajiksi. Nobelin rauhanpalkintokin on tyrkyllä, jos äärivasemmistolainen kapitalismin vastainen viesti tavoittaa tehokkaasti massat ja tyttö on tarpeeksi vakavan, nuoren ja viattoman näköinen. Herooinen Orléansin neitsyt ilmastolakkoilee uskonsa puolesta viimeiseen henkäykseen ja pelastaa maapallon pahoilta denialisteilta, jotka saavat rahansa julmalta öljyteollisuudelta. Prinsessaviihde myy lehtiä ja nostaa oikeauskoiset jalustalle.

On inhimillisesti aivan ymmärrettävää, että vuosikymmeniä jatkuneella määrätietoisella pelottelulla kirkassilmäiset silkohapset ja vähän vanhemmatkin on saatu maailmanlopun paniikin valtaan. Jotain peräti hellyttävää on siinä innossa, jolla lapset ja nuoret osallistuvat massatapahtumiin maailman pelastamiseksi ja jolla vasemmistopolitrukit julistavat välitöntä sosialismiin siirtymistä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se on yhtä hellyttävää kuin vihreiden lentäen, taksilla ja henkilöautolla suorittamat työ- ja lomamatkat, ydinvoiman vastustaminen, lemmikkien pito, lihansyönti ja korkean syntyvyyden sekä matalan kulutuksen alueilta tänne huippuelintason maihin suuntautuvan massamuuttoliikkeen intohimoinen edistäminen samaan aikaan kun he saarnaavat pahalle ihmiskunnalle hiilijalanjäljen merkityksestä, lapsiluvun vähentämisestä ja parannuksenteon välttämättömyydestä.

Tämä loogisen ajattelun ja johdonmukaisen maailmankatsomuksen riemuvoitto huipentuu vihreiden lainsäädäntösihteerissä, joka koko perheen remonttievakkolennolla Berliiniin yrittää ennen koneen nousua estää kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan laillisen palauttamisen matalan kulutustason lähtömaahan ja kuvaa sankarillisen tempauksensa älypuhelimella kaikkien aatetoveriensa ihailtavaksi ja ylistettäväksi. Näin maailma pelastuu.

Kirjan viesti

Nähdäkseni moni Ilmastopaniikin tuomitsija ei ole ymmärtänyt Matti Virtasen tarkoitusta, koska ei ole vaivautunut kirjaan tutustumaan. Tekijä ei suinkaan kiistä ilmastotiedettä eikä ihmisen vaikutusta lämpenemiseen. Sen sijaan hän antaa äänen epäileville tuomaille, asettaa ilmiön oikeisiin mittasuhteisiinsa ja peräänkuuluttaa malttia keskusteluun sekä politiikkaan. Muutoksille on yllin aikaa, paniikkiin ei ole aihetta.

Kuten edellä kävi ilmi, alarmismiin liittyy suoraan poliittisten pakkokeinojen ja peräti totalitarismin vaara. Jos ihmiset eivät suostu heräämään ja valaistumaan maailmanlopun uhatessa, heidät pitää pakottaa ruotuun, siis herättää väkisin. Taustalla on maaginen ajattelu, jossa oikeauskoiset haluavat väkisin käännyttää epäilijät ja harhaoppiset kunnon ihmisiksi. Pahuus tarttuu, siksi se pitää ehkäistä keinolla millä hyvänsä. Pahoja asioita ei saisi edes ääneen lausua. Epäortodoksinen Ilmastopaniikki on pahan kukkien syntisten siemenien levittäjä par excellence.

Virtasen tulilinjalla on myös lehdistön sensaatiohakuisuus. Kirjan liitteen päätoimittajahaastattelut ja päivittäiset havainnot osoittavat, että media on maailmanlopun lietsonnassa keskeisessä roolissa. Media on jo pitkään punavihertänyt ja seurannut kuuliaisesti aikamme suurta kertomusta. 

Vihreissä ja muussa vasemmistossa riittää palavakatseisia idealisteja, jotka ovat pomminvarmoja asiastaan ja haluavat, että muutkin ovat siitä yhtä varmoja. Omat arvot ja uskomukset pitää survoa epäilijöiden kurkusta alas vaikka väkisin, kuin kasvisvaihtoehto, joka ei enää ole vaihtoehto. Jos epävarmempi yksilö ei halua niellä survosta, hän saa ylleen pahan ihmisen auran ja syntisen leiman. 

Virtasen teos on taatusti kärkipaikalla viher-Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Manikealaiset ilmastopaavit leipovat kuumia bulliaan ja kertovat kansalle, mitä pitää ajatella ja ketä uskoa. Kirjailijan verisynti on heille anteeksiantamaton: sinun ei pidä epäilemän virallista totuutta.

Helsingin Sanomat osoitti median asenteen tilaamalla heti Ilmastopaniikin ilmestyttyä meteorologian professori Timo Vesalalta virallisen julistuksen, jota sosiaalisessa mediassa linkittämällä Virtasen harhaoppisuus on helppo todistaa aatetovereille. Lyttäyksessä arvostelija puhuu kirjan sisältämistä lukuisista virheistä, muttei mainitse mitään siitä, että tekijä antaa kirjassaan äänen myös puolustukselle ja peräti viimeisen sanan viralliselle linjalle eli sille, jota IPCC-mies Vesala itsekin edustaa. Ja kun virhelistaa kohteliaasti pyydetään, sitä ei löydy.

Myös arviossa on päivänselvä tendenssi. Tarkoitus on lyttäys, jyrkkä tuomio väärinajattelulle. Kun arvostelija vihjaa Helsingin Sanomissa kirjan sisältävän lukuisia virheitä, tuomiopäivän julistajien ei tarvitse itse perehtyä asiaan. Arvion linkittäminen sosiaalisessa mediassa riittää. Näin asian ei pitäisi olla. Virtasen kirjaan olisi alarmistienkin syytä perehtyä. Juuri heille se on tarkoitettu.

Ainakin itselleni jäi teoksesta päällimmäisenä mieleen vaikutelma, että johtopäätösten teko jää väistämättä kriittiselle lukijalle. Ehkä tämä maltillinen ja analyyttinen (joskin, kuten todettua, tendenssimäinen) lähestymistapa on juuri se, joka alarmistipiireissä paniikkireaktioita aiheuttaa?

Mitä tulee mainittuun tendenssiin, sehän on koko kirjan idea eikä tekijä sitä missään vaiheessa salaile. Heti alussa paljastuu, että kirjan takana on vanha jääräpäinen skeptikko. Hän vain haluaa toppuutella paniikkia, joka on vaarassa johtaa ylilyönteihin ja kenties jopa kohtalokkaisiin virheisiin. Erityisesti pitää olla tarkkana alarmistien poliittisten vaatimusten kanssa. Eskatologia aiheuttaa yleensä ekstremismiä ja totalitarismia sekä asenteiden että politiikan tasolla. Ituja tästä on jo nähtävissä ja osa niistä versoo ja rönsyilee aika pahasti.

Samaan aikaan täytyy kuitenkin muistaa, että ilmastoskeptikkopiireissä esiintyy analyyttisempien henkilöiden ohella kaikenlaisia oman elämänsä asiantuntijoita ja salaliittoteoreetikoita, jotka usein kiistävät koko ilmastotutkimuksen muutaman nettiblogin tai samanmielisten kirjoittelun perusteella. Kun lisäksi huomioidaan se, että ilmastoskeptikot ovat usein muissakin kysymyksissä niin sanotusti nuivia, väittely menee aina, väistämättä, ideologiseksi nahisteluksi, joka johtaa ainostaan poteroiden syvenemiseen entisestään. Molemmat osapuolet radikalisoituvat käsi kädessä.

Matti Virtasen teos välttää nämä sudenkuopat mielestäni varsin onnistuneesti ja tarjoaa uteliaalle maallikolle hauskan ja informatiivisen kattauksen ilmastotieteen perusteita ja toisinajattelun sankariromantiikkaa. Kirjan perimmäinen sanoma ei jää epäselväksi: maltti on valttia.