Esseearvio Tarmo Kunnaksen teoksesta Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022)
Elämme aikaa, jolloin geopoliittiset mannerlaatat ovat taas liikkeessä ja valtioiden sekä ihmisten ulkoisia ja sisäisiä rajoja yritetään väkisin vetää uudestaan. Suuri politiikka on tehnyt ikuisen paluun historian valokeilaan ja kuten aina, tehnyt sen ryminällä, kauhulla, sodalla ja hävityksellä. Eripura, leimakirveet ja kaunamieli kukoistavat, kansat jakaantuvat ja jakavat toisensa vuohiin ja lampaisiin, niin kansojen sisällä kuin välilläkin. Jos joku ajattelija filosofian historiassa on nähnyt kaiken tämän ennalta, se on Friedrich Nietzsche, sodan, päihtymyksen, nihilismin ja dekadenssin profeetta, suuri yksinäinen.
Professori Tarmo Kunnas on arvostettu Nietzsche-tuntija, joka on tutkinut filosofin ajattelua jo puolen vuosisadan ajan. Nyt hän on julkaissut jo toisen Nietzsche-monografian suomeksi. Aiempi, Nietzsche ‒ Zarathustran varjo (Delfiinikirjat, Otava), ilmestyi vuonna 1981. Se on edelleen erinomainen johdatus saksalaisfilosofin ajatteluun. Uusi teos Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään täydentää sitä, syventää ja laajentaa analyysia, menee luihin ja ytimiin. Kuten kirjan alkusanoista käy ilmi, Kunnas on julkaissut myös muilla kielillä huomattavan määrän Nietzsche-tutkimusta.
Uunituoreen tarkastelun nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Nietzscheä tuntevat olettavat herkästi alaotsikosta, että tekijä käsittelee filosofin ajattelua vain siinä mainittujen teosten väliseltä ajalta. Metaforinen ilmaus antaa väärän kuvan: Kunnas kartoittaa Nietzschen filosofian kehitystä kattavasti, varhaistutkielmista aina viimeisiin muistiinpanoihin. Tekijä on myös osittain itse kääntänyt otteita tai muokannut aiempia käännöksiä Nietzschen teoksista, joista osa on valitettavasti edelleen suomentamatta.
Kunnaksen esitys ei ole kronologinen vaan aihekohtainen ja kirjan alkuun on lisäksi sijoitettu lyhyt, johdantomainen elämäkerrallinen katsaus. Temaattinen lähestymistapa aiheuttaa jonkin verran toistoa, jonka olisi helposti saanut karsittua tarkemmalla toimitustyöllä. Esitystapa on myös poukkoileva, hieman levoton, mikä toisaalta istuu erinomaisesti Nietzschen omaan tyyliin.
Miehet ja naiset
Kunnas esittelee teoksen alkupuolella spekulatiivisia teorioita filosofin homo- tai biseksuaalisuudesta. Tekijä mainitsee myös suomalaisen Aappo Heikkisen jo vuonna 1933 Turun yliopiston julkaisuissa ilmestyneen teoksen Friedrich Nietzsche: hänen persoonallisuutensa, ajatusmaailmansa kehityshistoria, elämänkäsityksensä sekä sen arvostelu, jonka piti olla kaksiosainen, mutta josta vain ensimmäinen nide ehdittiin julkaista. Heikkinen esittää tutkimuksessaan oletuksia Nietzschen homoseksuaalisuudesta, joita Kunnaksen uudemmat mannermaiset lähteet seurailevat omista lähtökohdistaan. Minkäänlaista näyttöä saati vakuuttavia argumentteja filosofin homoseksuaalisuudesta ei löydy, mutta ehkä häntä pitää markkinoida tällä tavalla trenditietoiselle nykynuorisolle.
Läpi teoksen Kunnas vihjailee Nietzschen salaisuudesta, joka selittäisi eräitä piirteitä hänen filosofiassaan ja elämässään. Vaikkapa filosofin käsitys rangaistusten ja rangaistavuuden hävittämisestä saa tekijän mukaan uskottavan selityksen siitä, että kaapissa on joko mies itse tai luurankoja, syyllisyydentuntoa ”jostain”. Todettakoon lyhyesti, että selitystä mainitulle näkemykselle voi hakea myös Nietzschen tahdonvapauden vastustamisesta. Nietzschen misogynia puolestaan selittyy pitkälti hänen vanhempien naisten dominoimalla kasvuympäristöllään, sisarellaan, Wagnerin piirin pöyhkeillä rouvilla ja neideillä, ja mikä tärkeintä, romanttisilla pettymyksillään. Myös naisvihaaja Arthur Schopenhauerin esikuvallinen vaikutus kannattaa huomioida.
Kirjan kannessa pelehtii kuuluisa kolmen kopla, mutta Kunnas ei valitettavasti kerro valokuvan taustoista. Lukijat, jotka eivät tunne asetelman historiaa, eivät voi kunnolla ymmärtää myöhempiä tapahtumia, joista Kunnas ei myöskään riittävästi kerro uudessa kirjassaan ‒ aiemmassa Zarathustran varjossa kylläkin.
Kyse on kolmiodraamasta, joka ei todista Nietzschen homoseksuaalisuudesta. Päinvastoin: filosofi oli onnettomasti rakastunut tai hullaantunut viehättävään nuoreen venakkoon, Lou Saloméen, joka antoi hänelle rukkaset ainakin kahdesti, ja ehkä suudelmankin kerran tahi pari. Epäonnistunut kosiskelu, mustasukkaisuus ja romanttinen pettymys syöksivät Nietzschen syöveriin, josta syntyi hänen tunnetuin teoksensa Näin puhui Zarathustra.
Nietzsche tutustui Saloméen ystävänsä Paul Réen kautta, joka oli myös filosofi ja julkaissut jo pari kirjaakin moraalin psykologiasta ja moraalitunteiden alkuperästä. Juuri Réeltä Nietzsche sai kosolti vaikutteita valistuskauden filosofiaansa, erityisesti naturalistisiin teorioihin moraalin alkuperästä. He tutustuivat jo vuonna 1873, jolloin Rée valmisteli väitöskirjaansa.
Kolmikko tapasi Roomassa huhtikuussa 1882, missä Rée heidän yhteisen tuttavansa Malwida von Meysenbugin luona esitteli Salomén Nietzschelle. Rée oli tutustunut Saloméen kuukautta aiemmin samassa paikassa ja jo kosinutkin pietarilaisnaista, mutta saanut rukkaset. Kaksi päivää Nietzschen ja Salomén ensitapaamisesta Rée kertoi naiselle, että Nietzsche oli pyytänyt ystäväänsä esittämään kosintansa. Salomé kieltäytyi kunniasta ja ehdotti sen sijaan kosiskelijoilleen platonista ménage à troisia, johon miekkosten oli tyytyminen. Tämän jälkeen kolmikko vietti paljon aikaa yhdessä ja miesten välille muodostui pian repivä kilpakosinta-asetelma.
Nietzschen wagnerilaisuuteen, nationalismiin ja antisemitismiin hurahtanut pikkusisko Elisabeth ei pitänyt veljensä emansipoituneesta naisystävästä alkuunkaan. Hän solvasi Saloméa ja piti tätä tytönhupakkona, viettelijättärenä, ”rupsahtaneena, likaisena, pahanhajuisena apinana, jolla on tekorinnat”.
Soppa oli valmis, mutta kun kaikki oli vielä hyvin, kolmikko piipahti Sveitsin Luzernissa Salomén ehdotuksesta valokuvassa, jonka Nietzsche lavasti. Joidenkin lähteiden mukaan asetelma oli Salomén keksimä, mutta oli niin tai näin, se symboloi täydellisesti kolmikon sisäistä dynamiikkaa. Juuri Luzernissa, eräässä puistossa, Nietzsche kosi venakkoa vielä uudestaan, mutta sai taas rukkaset. Salomén mukaan filosofi oli hänen kättään toistamiseen pyytäessään maininnut, ettei ollut tyytyväinen Réen toimintaan välimiehenä, ja siksi hänen piti nyt itse vielä kerran yrittää.
Tilanne kriisiytyi nopeasti. Elisabethin juonittelut, miekkosten välinen mustasukkaisuus ja kilpailuasetelma, monet väärinkäsitykset ja juoruilut aiheuttivat vuoden loppuun mennessä sen, että Nietzsche joutui nauttimaan huomattavia määriä oopiumia nukkuakseen ja vihjaili kirjeissään jopa itsemurhasta.
Nämä tapahtumat siis osoittavat, että filosofi oli ainakin kerran elämässään toivottomasti rakastanut tai hullaantunut, ei Réehen vaan Saloméen. Muutaman muunkin epätoivoisen kosinnan Nietzsche elämänsä aikana satunnaisille naistuttavuuksilleen esitti, mutta nekään eivät johtaneet mihinkään.
Nietzsche ihaili, kenties rakasti, kaukaa ja nuorempana lähempääkin, myös Richard Wagnerin puolisoa Cosimaa, säveltäjä Franz Lisztin kaunista tytärtä, joka oli melkein seitsemän vuotta filosofia vanhempi. Kun Nietzsche romahti henkisesti tammikuun alussa vuonna 1889 ja lähetteli ihmisille kuuluisia hulluuskirjeitään, Cosima Wagner sai niistä yhden. Siinä luki: ”Ariadne, rakastan sinua.” Allekirjoituksena oli Dionysos. Ainakin jokunen Nietzsche-tuntija olettaa, että filosofi elätteli pitkään, jo nuoresta, romanttisia toiveita Cosima Wagneria kohtaan ja suorastaan jumaloi häntä. Sen sijaan hulluuskirjeistä ei löydy mitään homoseksuaalisuuteen viittaavaa.
Toisin sanoen Kunnaksen referoimat spekulaatiot Nietzschen bi- tai homoseksuaalisuudesta ja vuoden 1882 bakkanaalireissuista Messinan spartalaiseen aurinkoon vaikuttavat jo lähtökohtaisesti epäuskottavilta. Nietzschen naamiohuveille on muita, uskottavampia selityksiä. Siksi on hyvä, että teoksen kansikuvaksi on valittu juuri Luzernin legendaarinen ruoska-asetelma, jossa nuori Lou Salomé piiskaa salskeita filosofiorhia eteenpäin, valheen ja petoksen myrskytuulta vastaan, kaikkeuden ja rakkauden ikiaikaisia mysteerejä setvimään.
Relativismin ongelma: ollako totta vai eikö olla?
Kunnas käsittelee teoksen alkupuolella ansiokkaasti filosofin tietoteoreettisia ja kielifilosofisia näkemyksiä, joihin tässä ei ole syytä sen tarkemmin pureutua. Kuitenkin pitää huomauttaa, että Nietzschen kuuluisa ‒ tai pahamaineinen ‒ perspektivismi, asian tai ilmiön tarkasteleminen monesta näkövinkkelistä, ilman riittävän ankaraa metodiikkaa ja Nietzschen itsensäkin peräänkuuluttamaa älyllistä omaatuntoa, so. kestävien perusteiden etsimistä kaikenlaisille uskomuksille ja totuuksille, johtaa väistämättä tietorelativismiin eli totuuden suhteellistamiseen.
Tekijä ei riittävästi pohdi, millaisia ongelmia relativismi synnyttää, vaikka nykyään pitkälti juuri Nietzschen näkemysten pohjalta kehittynyt näkökulmaepistemologia (standpoint) ja muu postmoderni tietoteoretisointi ‒ monien mielestä epistemologinen nihilismi tahi anarkia ‒ aiheuttaa tiedesotien ohella jatkuvia kahnauksia erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jo Allan Bloom, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei ole jäänyt epäselvyyttä (ks. hänen ystävänsä Saul Bellow’n hieno avainromaani Ravelstein vuodelta 2000), nosti ongelman ryminällä julkisuuteen haikeanromanttisessa mutta älyllisesti timanttisessa mestariteoksessaan The Closing of the American Mind: How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987).
Lyhyesti sanottuna juuri Nietzsche ja se, että angloamerikkalainen vasemmistoälymystö 1960-luvulla omaksui hänet mannermaisten vaikutteiden välityksellä jonkinlaiseksi kumoukselliseksi esikuvakseen, on johtanut humanististen tieteiden politisoitumiseen ja tieto-opilliseen kaaokseen. Tätä radikaalin aktivismin väkivaltaista tunkeutumista akatemiaan Bloom osuvasti vertaa natsi-Saksan historialliseen tapaukseen ja nostaa siinä yhteydessä esiin aikoinaan kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen filosofi Martin Heideggerin, jonka ajattelua ja Nietzsche-tulkintoja Kunnas myös esittelee kirjassaan.
Nietzschen monitulkintainen ja epäileväinen suhtautuminen absoluuttiseen totuuteen käy hienosti ilmi teoksen Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1877) ensimmäisen osan aforismista 483: ”Vakaumukset ovat valhettakin vaarallisempia totuuden vihollisia.” Ajatusta voi lähestyä siten, että olosuhteiden muuttuessa vakaumustenkin olisi hyvä muuttua, vaikka harvemmin näin tapahtuu. Itsepintainen takertuminen vakaumukseen, joka ei enää ollenkaan vastaa tosiasioita, on fundamentalismia, typerää jääräpäisyyttä. Sen sijaan valhe voi kannustaa ihmisen ottamaan selvää asioiden oikeasta laidasta ja sovittamaan näkemyksensä sen mukaan. Jos sosiaalisen median aktivistit, äärimmäisyysihmiset, poliitikot ja näkökulmateoreetikot ymmärtäisivät filosofin vihjeen, maailma olisi kenties pikkuisen parempi paikka meille kaikille. Relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, mutta sitä näkökulmarelativistille on turha mainita. Vakaumus ei horju, relativistin totuus ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen.
Näkökulmaepistemologia ja intersektionaalinen feminismi ovat Nietzschen lapsenlapsenlapsenlapsenlapsia, joista hän ei välttämättä olisi ylpeä. Näin filosofeille useimmiten käy ja sen myös Kunnas ohimennen teoksessa mainitsee. Hän toteaa, etteivät filosofit ole vastuussa seuraajiensa tulkinnoista tai ajatustensa soveltamisesta käytäntöön. Tuskin vaikkapa Karl Marx osasi aavistaa, mitä kaikkea hänen nimissään vielä sanotaan ja tehdään. Tosin Nietzsche aavisti tulevan kohtalonsa hyvinkin tarkkanäköisesti, eikä Kunnas unohda sitäkään mainita. Ajattelija peräti ironisoi itsensä ja jälkimaineensa omaelämäkerrassaan Ecce homossa. Äärimmäisen ikävistä seuraajista lankeaa kiitos, tai moite, pitkälti hänen pikkusiskolleen Elisabethille.
Joka tapauksessa Nietzschen ristiriitaisuus totuuskysymyksessä on johtanut siihen, että nykyään monen tutkijan ja opiskelijan kohdalla mikä tahansa käy totuudesta, paitsi varsinaiset tieteelliset faktat. Akatemiasta käsitys on levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja elämme jo niin sanottua totuuden jälkeistä aikaa. On vain näkökulmia ja mielipiteitä, ja mitä sorretumpi yksilö ja mitä kovempaa hän parkuu, sitä oikeammassa hän on. Tämä muotivillitys ei ole totuudelle eikä yhteiskunnalle hyväksi.
Nietzsche toki tiedosti myös uhriutujien ja denialistien perimmäiset motiivit, keinot ja vallantahdon. Kunnas on kääntänyt nasevan muistiinpanon filosofin jälkeenjääneistä kirjoituksista, joka pätee edelleen niin puoluepolitiikkaan kuin sosiaalisessa mediassa päivittäin esiintyvään räiskimiseen ja rähisemiseen (179):
”Millä keinoin hyve pääsee mahtiinsa? ‒ Tarkalleen samoilla keinoilla kuin poliittinen puolue: herjaamalla, epäilemällä, vallitsevien ja vastustavien puolueiden maanalaisella hävittämisellä, vaihtamalla niiden nimet, luopumalla vanhoista nimistä, systemaattisella vainolla ja pilkalla ‒ niin muodoin pelkillä ’moraalittomuuksilla’. Kuinka halu toimii muuntuakseen hyveeksi? Se muuttaa nimensä, kieltää systemaattisesti aikomuksensa, koulii itsensä ymmärtämään itseään huonosti, se lyöttäytyy yhteen tunnustettujen hyveiden kanssa, se julistaa suurta vihollisuutta oman moraalinsa vastustajia kohtaan (…)”
Katkelma kuvaa erinomaisesti nykykeskustelua ja sitä, miten uudet tuulet moraalissa käytännössä aina ajetaan läpi moraalittomasti: tarkoitus pyhittää keinot. Itse asiassa tämän päivän ihmiselle voisi heittää Nietzschen taisteluhansikkaan, jonka hän esittelee sekä teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen että omaelämäkerta Ecce homossa:
”Kuinka paljon henki kestää totuutta, kuinka paljon se uskaltaa totuutta? Tästä tuli minulle yhä enemmän varsinainen arvonmittari. Erhe (‒ usko ideaaliin) ei ole sokeutta, erhe on pelkuruutta. Jokainen valloitus, jokainen askel eteenpäin tiedossa seuraa rohkeudesta, kovuudesta itseä kohtaan, puhtaudesta itseä kohtaan…” (Ecce homo ‒ Kuinka tulee siksi mitä on, suom. Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002, 17, kursivoinnit Nietzschen.)
Sama ajatus löytyy laajemmin esitettynä ensin mainitusta teoksesta, jossa filosofi vielä painavammin korostaa sitä, että heikko henki tarvitsee valhetta ja itsepetosta, koska se ei kestä, ei jaksa, totuutta:
”(…) Jokin lienee totta: vaikka se olisikin mitä suurimmassa määrin vahingollista ja vaarallista; voisipa kerrassaan kuulua olemassaolon peruslaatuun, että ihminen, tullessaan sen täysin tietämään, tuhoutuisi, joten hengen voimakkuuden mittaisi se, miten paljon ’totuutta’ se vielä juuri sietäisi, selvemmin sanoen, mihin määrään asti hän sitä tarvitsisi ohennettuna, verhottuna, makeutettuna, tunkkaannutettuna, väärennettynä (…)” (Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suom. J.A. Hollo, Otava, 1966, 41, kursivointi Nietzschen.)
Kuka uskaltaa ajatella asiat loppuun asti, kuka kestää koko totuuden, olkoon se kuinka ruma, julma ja epäoikeudenmukainen tahansa? Siinä kysymys vallantahtoisille totuusrelativisteille, denialisteille ja helppoheikeille aikalaishulluuden kurimuksessa.
Kyyninen koulukunta valuuttaa turmelemassa
Kuten Kunnas teoksensa alussa kertoo (20), Nietzsche oli äärimmäisen lahjakas nuori filologi, joka vuonna 1869 nimitettiin Baselin yliopiston filologian professoriksi vain 24-vuotiaana. Hän ei kuitenkaan viihtynyt ammatissaan. Filosofia oli vienyt nuoren professorin sydämen ja pian hän jo pyysi nimitystä filosofian professoriksi. Pyyntö ei saavuttanut vastakaikua. Vasta päästyään kroonisten ja äärimmäisten tuskallisten vaivojensa takia työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 1879 hän saattoi täysillä heittäytyä filosofoimaan. Jo sitä ennen hän on pitkien sairauslomiensa aikana laatinut tutkielmiaan ja hionut aforismejaan kirjoiksi.
Nietzsche innostui nuorena Diogenes Laertioksen teoksesta Merkittävien filosofien elämät ja opit ja sen vaikutus näkyy vielä hänen myöhäisfilosofiassaankin. Kunnas ei tarkastelussaan pane merkille, että Nietzsche toistaa kaikkien arvojen uudelleenarvioinnissaan kyynikkofilosofi Diogeneen tunnettua ”rahan turmelemista” eli korkeimpien arvojen järjestelmällistä kyseenalaistamista ja kääntämistä päälaelleen. Nietzsche jatkaa perinnettä oman aikansa pyhien arvojen kanssa ja tarjoilee uusia, itse lanseeraamiaan ja ankarasti koettelemiaan, niiden tilalle. Kuten Diogenes, hän lyö kolikoihin aivan uuden leiman. Nietzsche tekee sen vasaralla, jonka kilahdus kimaltelevia epäjumalankuvia vasten paljastaa niiden onttouden.
Samoin Machiavellin vaikutuksen Kunnas jättää mainitsematta, vaikka se on renessanssista tavattomasti innostuneen Nietzschen kohdalla ilmeinen. Kolmannessa epäajanmukaisessa tarkastelussaan Schopenhauer kasvattajana (1874) filosofi hahmottelee itsestään kuvaa jonkun suurmiehen neuvonantajana melkein suoraan Machiavellin Ruhtinaan tyyliin. Myös Nietzschen sotilaallinen hyvekäsitys, virtù, on peräisin firenzeläiseltä renessanssiajattelijalta. Näitä näkemyksiä voidaan hyvällä syyllä kutsua kyyniseksi realismiksi. Ilman sitä ei politiikassa tai sen jatkeessa pärjää.
Varsinkin ajattelijan valistuskauden teokset sisältävät runsaasti kyynistä ainesta ja hänen ihmiskäsityksensä oli syvästi kyyninen, kuten Kunnas teoksessaan huomauttaa (252): ”Valistunut kyynisyys oli Nietzschen ihmiskuvan peruspiirre, vaikka hän kätkeekin sen usein ironiaan.” Filosofi ruoski idealistisuutta, tekopyhyyttä, älyllistä velttoutta ja kaksinaamaisuutta käytännössä koko ajattelijanuransa ajan, La Rochefoucauldin ja antiikin kyynikkojen ilkeät, mutta inhimillisesti tarkkanäköiset maksiimit, anekdootit ja kaskut esikuvanaan.
Harhakäsityksiä evoluutiosta ja moraalista
Kunnas käsittelee laajasti filosofin suhdetta aikansa uutuuteen, Darwinin evoluutioteoriaan, ja sen vaikutusta hänen ajatteluunsa, muun muassa yli-ihmiskäsitteeseen. Tekijä osoittaa, ettei filosofi tarkoittanut yli-ihmisellään uutta lajia, joka nykyihmisestä kehittyy, vaan jotain aivan muuta. Kunnas kylläkin hieman ylikorostaa Nietzschen Darwin-kriittisyyttä eikä riittävästi huomioi hänen naturalistista puoltaan. Saksalaisfilosofi ei kuitenkaan ollut naturalismissaan riittävän johdonmukainen: oikeastaan hänen olisi kannattanut perehtyä aiheeseen laajemmin ja toisin kuin Kunnas antaa ymmärtää, ottaa nimenomaan enemmän oppia Darwinin evoluutioteoriasta.
Kunnas kritisoi teoksessa painavammin Darwinia kuin Nietzscheä, mikä on omituista: onhan luonnonvalintaan perustuva evoluutioteoria empiirisesti vahvistettu vuosikymmenten saatossa monen monituista kertaa lukemattomista riippumattomista lähteistä. Kunnas myös väittää, että nykykäsityksen mukaan evoluutio perustuu sattumaan, ei teleologiaan tai kelpoisimman eloonjäämiseen. Kunnas tosin käyttää termiä sopivimman eloonjääminen, mikä auttaa häntä moukaroimaan käsitteen epämääräisyyttä ja subjektiivisuutta. Evoluutio ei tunne päämääriä eikä tähtää mihinkään, se on sokeaa kehitystä, joka perustuu yksilöille edullisiin mutaatioihin ja näiden yksilöiden (tai oikeammin niiden kantamien geenien) määrän suhteelliseen lisääntymiseen populaatiossa. Se, mikä toimii, menestyy. Sattumalla on toki osuutensa, mutta valinta on tärkeämmässä roolissa.
Jos Nietzsche olisi opiskellut huolella Darwinin vuonna 1871 ilmestyneen toisen pääteoksen The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex (Anto Leikolan erinomainen suomennos Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2015), hän olisi välttynyt monelta turhalta moraalispekulaatiolta ja kohtalokkaalta virheeltä nimenomaan ihmislajin moraalisuutta koskien. Nietzschen ajatus moraalisuudesta laumavaistona yksilössä (Iloinen tiede, 1882, aforismi 116) on erittäin lähellä oikeaa, kenties filosofin terävin ihmislajin moraalisuuteen liittyvä huomio, mutta jos hän olisi vielä syvällisemmin ymmärtänyt ihmislajin sosiaalisuuden ja moraalikäyttäytymisen välttämättömyyden yksilön eloonjäämiselle ja lisääntymiselle, hänen kova ja ylhäinen moraalifilosofiansa olisi varmasti ollut uskottavampaa ja lempeämpääkin. Sääli, toisin kuin filosofi itselleen uskotteli, kuuluu ihmisluontoon ja esiasteena sitä esiintyy muillakin sosiaalisilla lajeilla. Se ei ole kristittyjen eikä muiden dekadenttien keksintö herramoraalin turmioksi.
Se, että sääli on sosiaalisesti suhteellisen normaalisti kehittyneelle ihmiselle luonnollista, ei tietenkään tarkoita, että sääliä pitäisi automaattisesti aina tuntea. Nietzsche on aivan oikeassa siinä, että säälin taustalla on usein valtapyyteitä ja kyynisiä pyrkimyksiä, jotka tähtäävät säälin kohteen alistamiseen, manipulaatioon tai peräti hyväksikäyttöön: heikko ihminen on helpompi saalis. Vastaavasti yksilö voi hyötymismielessä yrittää herättää lajitovereissaan sääliä. Esimerkkinä tästä voidaan mainita nöyristelevä, rukousasentoon kumartunut kerjäläinen, joka haalii päivätienestiään pahvimukiin eurooppalaisen kaupungin keskustassa. Myös sosiaalisesta mediasta huomaa helposti, miten jotkut hakemalla hakevat sääliä, siis haluavat huomiota, keinolla millä hyvänsä, omaa pientä persoonaansa korostaakseen. Ruikuttaminen ja uhriutuminen perustuvat vallantahtoon nekin, kuten Nietzsche oivalsi. Niissä puhuu kaunavaiston, ressentimentin, ääni.
On myös täysin vastakkaisia, ankarampia, kovempia ja ylpeämpiä luonteita, jotka vieroksuvat sääliä ‒ tai suorastaan halveksivat sitä. He voivat osoittaa sitä säästeliäästi muille, mutteivät missään olosuhteissa halua itse joutua sen kohteeksi. Stoalaiset läpikotaisin opiskellut Nietzsche kirjoittaa tällaisista hengistä monessa aforismissaan ja osuu naulan kantaan.
Vaikka säälimoraali on äärimuodoissaan vastenmielistä, sillä on tarkoituksensa. Silmäongelmista muiden vaivojensa ohella kärsinyt Nietzsche ei ollut tarpeeksi tarkkanäköinen havaitakseen, että omatunto ei suinkaan ole pappien salaliitto tervevaistoisen ihmispedon kurjistamiseksi kesyttämällä ja synnintuntoa herättämällä, vaan sosiaaliselle lajille välttämätön itsesäätelymekanismi, jolla yksilö peilaa itseään ja asemaansa suhteessa viiteryhmäänsä ja arvioi sekä korjaa käyttäytymistään sen mukaan. Joku Adam Smith tai David Hume, puhumattakaan suomalaisesta Edvard Westermarckista, on tässä suhteessa moraalifilosofina kilometrejä Nietzschen edellä ja yläpuolella. Ihminen ilman omaatuntoa on psykopaatti.
Edellä mainitussa Iloisen tieteen aforismissa 116 laumavaistosta Nietzsche tulee erittäin lähelle Smithin, Humen ja Westermarckin moraalitunneteorioita, joskin omalle kyynikon tyylilleen uskollisena oivallustaan laumamoraalin halveksunnalla värittäen ja siten heikentäen. Hänen olisi sen sijaan kannattanut kehittää juuri tältä pohjalta omaa moraalikäsitystään, joka kuitenkin Iloista tiedettä seuranneessa teoksessa (jos runollisempi eepos Näin puhui Zarathustra 1883-1885 jätetään välistä) Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) lähti paljon epänaturalistisempaan suuntaan ja hupentui pamfletissa Moraalin alkuperästä (1887). Tämä on harmillista. Jo valistuskauden teoksissaan, erityisesti Aamuruskossa (1881), filosofi liikkui varsin lähellä Westermarckia, mutta myöhäiskaudellaan ajautui hänestä kauemmas. Evoluutioteoria olisi joka tapauksessa auttanut Nietzscheä ymmärtämään herra- ja orjamoraalin laajemmin ja syvällisemmin, mikä olisi tehnyt hyvää hänen moraalifilosofialleen.
Huomautettakoon vielä tähän liittyen, ettei aiemmin mainittu älyllinen omatunto, joka Nietzschen valistuskaudella vielä oli tärkeässä roolissa, valitettavasti myöskään avannut hänen silmiään omantunnon keskeisyydelle moraalikäyttäytymisessä laajemminkin. Liiallinen individualismi kostautui tässäkin tapauksessa.
Nietzschen ajattelua on myös yritetty kenkälusikalla livauttaa Darwinin saappaisiin, hieman ontuvin seurauksin. Teoksessaan Nietzsche’s New Darwinism (Oxford University Press, 2004) John Richardson esittää, että tosiasiassa Nietzsche omaksui Darwinilta huomattavan määrän vaikutteita ja sovelsi niitä filosofiassaan. Tällainen jälkiviisas istuttaminen on kuin huonosti sopiva naamiaisasu eikä se tee Nietzschen monisärmäiselle ja subjektiiviselle ajattelulle oikeutta. Richardson venyttää tulkintojaan paikoitellen liian pitkälle, joskin hän on eittämättä oikeassa siinä, että filosofi osui toisinaan lähelle darwinistisia käsityksiä ja siinä, että hänen ajatteluaan voi tulkita hedelmällisesti myös darwinistisessa viitekehyksessä.
On ilmeistä, että jo Hyvän ja pahan tuolla puolen -teoksesta alkaen, oikeastaan jo valistuskaudellaan 1877-1882, Nietzsche tähtäsi filosofiassaan naturalismiin ja pyrki ”palauttamaan ihmisen luontoon” (tosin erittäin epärousseaulaisessa eli luonnontieteellisessä hengessä), mistä todistavat hänen jälkeenjääneet muistiinpanonsakin (ks. Rüdiger Bittnerin toimittama Writings from the Late Notebooks, Cambridge University Press, 2003 ja erityisesti toimittajan esipuhe, s. XV alkaen). Darwinin evoluutioteorian suvereeni hallitseminen olisi huomattavasti helpottanut filosofia tässä projektissa ja kannustanut häntä hedelmällisemmille urille.
Yhteenvetona todettakoon, että Kunnas, osuvan, oivaltavan ja aiheellisen kritiikkinsä lomassa, hieman liioittelee Nietzschen antidarwinismia, siinä missä Richardson vastaavasti hänen darwinismiaan hieman liioittelee. Arvostelijan mielestä totuus löytyy tässäkin tapauksessa ääripäiden väliltä.
Pienestä ja suuresta politiikasta
Kunnas käsittelee varsin perusteellisesti Nietzschen poliittista ajattelua ja sen kohtalokkaita jälkimaininkeja. Kun kerran sekä Italian fascistit että Saksan kansallissosialistit ovat hänen nimeensä vannoneet, syytä onkin. Kunnas kertoo muun muassa siitä, miten Mussolini mainitsi Nietzschen parantaneen hänet sosialismista. Muitakin vaikutteita diktaattori toki filosofilta sai.
Nietzschen poliittinen ajattelu on yhtä monimuotoista ja vaikeatulkintaista kuin kaikki muukin, joten mitenkään yllättävää ei ole, että hänestä ovat imeneet innoitusta niin äärivasemmistolaiset kuin äärioikeistolaiset kiipijät, kiivailijat ja romantikot. Kunnas purkaa erinomaisesti yleisimmät filosofin ajattelua koskevat harhaluulot ja leimakirveet, ilman turhaa valkopesua, jota jotkut elämäkerturit ja tutkijat ovat paljonkin harrastaneet. Kyllä Nietzschen dynamiitissa on niin paljon ytyä, että käytännön politiikkaan sitä ei missään nimessä kannata sotkea. Syy tähän käy hienosti ilmi Kunnaksen terävästä huomiosta liittyen filosofin vasemmistolaisiin seuraajiin (279):
”Nietzschen industrialismin ja rahan vallan kritiikki on varmasti miellyttänyt monia hänen edistyksellisinä pidettyjä ihailijoitaan, mutta ymmärtääkseen hänen karismaansa ns. vasemmistolaisten keskuudessa ei sovi aliarvioida hänen kumouksellista radikaalisuuttaan, jolla hän arvosteli uskontoa, moraalia, valtapolitiikkaa ja nationalismia, antisemitismiä, rasismia ja militarismia. Hänen ajattelussaan yhdistyy kunnianhimoisessa mielessä jotakin edistyksellistä ja kumouksellista pohjavirtaan, jolle autoritaarinen traditionalismi ja antidemokraattinen mielenlaatukaan eivät ole vieraita.”
Muutamaa sivua aiemmin Kunnas tiivistää osuvasti filosofin kaukonäköisyyden mitä tulee mainittuun pohjavirtaan (271):
”Nietzsche näki profeetan tavoin, kuinka vääräsäärinen, totalitaarinen henki tuli hallitsemaan seuraavan vuosisadan suuria poliittisia kokeiluja. Hän käyttää ’anarkisti’-termiä merkityksessä ’kumouksellinen sosialisti’. Se ei ole individualistista eikä pasifistista anarkismia, ei Max Stirnerin eikä Pierre-Joseph Proudhonin anarkismia, vaan kollektiivista, kommunistista väkivalta-anarkismia, Bakuninin ja Kropotkinin anarkismia, jonka paradoksaalisena tavoitteena ovat anarkistien säätämät valtion ankarat lait (...)”
Kuten tarkkaavainen lukija heti huomaa, luonnehdinta pätee myös moneen nykyanarkistiin, jotka sosiaalisessa mediassa tahi Mannerheimintiellä eduskuntatalon edessä melkein päivittäin huutelevat valtiota apuun asiassa jos toisessakin ja vaativat muita pakolla omaksumaan omat anarkistiset dogminsa, pakkomielteensä ja utopiansa.
Mitä tulee Italian fascismiin ja Saksan kansallissosialismiin, Nietzsche on aina ollut vankkumaton kollektivismin, populismin, räyhäävien johtajien, plebeijien, maalarinsällien ja massaliikkeiden vihollinen. Jo tanskalainen kirjallisuusmies Georg Brandes luonnehti aikoinaan filosofin ajattelua aristokraattiseksi radikalismiksi ja Nietzsche piti määritelmästä. Toisaalta hänen filosofiastaan löytyy paljon konservatismia ja imperialismia, suoranaista suurimperiumimegalomaniaakin, yhdistettynä haaveeseen dynaamisesta, kulttuurisesti rikkaasta ja monimuotoisesta Euroopasta. Mitä ilmeisimmin hän on imenyt inspiraatiota Napoleon Bonapartesta ja Gaius Julius Caesarista, joiden valloitusretkien pohjalta hän luonnosteli suurta ja mahtavaa Eurooppaansa, jota Kunnas kuvaa erinomaisen ytimekkäästi (128):
”Tätä Nietzschen Eurooppaa ei sovi ymmärtää Geneven tai Brysselin ’federalistisessa’ tai pasifistisessa hengessä. Kyse ei ole liberaalista ja rauhantahtoisesta liittovaltiosta, vaan ennen kaikkea sivistyksellisestä ykseydestä, joka pursuaa vitaalisuutta, jännitettä ja vallantahtoa.”
Nietzschen Euroopan Imperiumi on myös sotilaallisesti vahva, sen esikuvana on selvästi antiikin Rooma, johon hän tosin filosofiassaan suhtautuu melko ristiriitaisesti. On kuitenkin ilmeistä, että hänen Eurooppansa ja hyvät eurooppalaisensa muistuttavat antiikin Roomaa ja sen kosmopoliittisia filosofeja, patriiseja ja sotilaita.
Nietzsche-oppinut Keith Ansell-Pearson on tarkastellut filosofia poliittisena ajattelijana teoksessaan An Introduction to Nietzsche as a Political Thinker: The Perfect Nihilist (Cambridge University Press, 1994). Ansell-Pearson luonnehtii Nietzschen individualismia aristokraattiseksi ja epäliberaaliksi. Se perustuu arvojärjestykseen, hierarkiaan, ei yksilökeskeiseen moraaliin. Kuten tutkija teoksessaan toteaa, Nietzsche edustaa ja julistaa soturin arvoja ja hyveitä eikä hän ajattelussaan liberaalien tapaan kannata yksilöiden yhdenvertaista kunnioittamista (mt., 11).
Nietzschen vapauskäsitys ei siis tarkoita, että yksilön tulee vapaasti saada valita, mitä elämällään tekee. Ajattelija tiivistää oman liberalismin kritiikkinsä ja vapauskäsityksensä teoksen Epäjumalten hämärä (1888) aforismissa, joka on aivan liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta joka voidaan tiivistää romanttiseen käsitykseen uhrautumisesta ja siitä, mitä vapaudesta joudutaan maksamaan. Vapautta niin kansoissa kuin yksilöissäkin pitää Nietzschen mukaan mitata
”(…) sen vastuksen mukaan, joka on voitettava, sen vaivan perusteella, jonka maksaa pysyä yläpuolella (…) Sillä mitä vapaus on? Että ihmisellä on tahto vastuullisuuteen. Että hän säilyttää etäisyyden, joka erottaa meidät toisistamme. Että hän käy välinpitämättömäksi vaivaa, kovuutta, luopumusta, jopa elämää kohtaan. Että hän on valmis uhraamaan asialleen ihmisiä, itsensä mukaanlukien. Vapaus tarkoittaa sitä, että sotaiset ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja, esimerkiksi niin sanottua ’onnea’. Vapautunut ihminen, sitäkin suuremmalla syyllä vapautunut henki, talloo jalkoihinsa sen halveksittavan hyvinvoinnin, josta näkevät unta rihkamakauppiaat, kristityt, lehmät, naiset, englantilaiset ynnä muut demokraatit. Vapaa ihminen on soturi (…)” (Epäjumalten hämärä ‒ eli Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku Saarinen, Unio Mystica 1995, 94-95, kursivoinnit Nietzschen.)
Nietzsche on äärimmäisen ongelmallinen ajattelija nykyajan tasapäistämisvimman kyllästämille hengille, jotka peräävät lisää ja lisää oikeuksia ilman ainuttakaan velvollisuutta. Toisaalta hän oli sitä jo omana aikanaan, kumosihan hän kristillisiä arvoja, tasa-arvoa, sääliä ja lempeyttä, minkä ehti ja jaksoi. Vieläkin hänen sanomansa kalskahtaa räjähtävältä, hyökkäävältä ja julmalta, joskin kohteliaisuutta ja armeliaisuuttakin mukaan mahtuu.
Kunnas kuvaa onnistuneesti Nietzschen yli-ihmismoraalia ja sen soveltuvuusaluetta (197-198):
”Nietzschellä ei ole tarjottavanaan vain yhtä totuutta, ei liioin yhtä oikeata moraalista standardia. Tästäkin johtuu hänen yli-ihmisensä aavistuksenomaisuus. Jokainen ihmisyksilö on ainutkertainen. Jokaisen uuden moraalin tulee palvella ainutkertaisella tavalla oman kantajansa persoonallisuutta. Nietzschen unelmoima uusi moraali kohoaa vanhojen kollektiivimoraalien yläpuolelle. Se ei pakota ihmisiä samaan kaavaan vaan johdattelee jokaisen itsenäisesti etsimään niitä arvoja ja ihanteita, jotka vastaavat hänen sisintä laatuaan: usko profeettoihin, johtajiin ja parantajiin on ansa, jonka uskonnolliset ja poliittiset ideologiat aina virittävät kannattajilleen.”
Luonnehdinta istuu sellaisenaan pluralismiin, joka edellyttää sitä, että yksilö kunnioittaa myös toisten vapautta ja oikeutta toteuttaa itseään. Raja pitää vetää siihen, ettei itseään etsiessään ja toteuttaessaan loukkaa muiden vastaavaa vapautta ja oikeutta. Kukin taaplaa tavallaan, kunhan ei polje toisten varpaille: yhden oikeus on toisen velvollisuus.
Nietzsche on oivallinen herättäjä ja kasvattaja, mikäli hänen oppejaan muistaa soveltaa pelkästään itseensä. Jos niitä alkaa laajamittaisesti soveltaa toisiin, koko yhteiskunnasta puhumattakaan, jälki on taatusti kauheaa, kuten historia väkevästi todistaa. Filosofi oli eittämättä oikeassa, kun hän Ecce homossa uhmakkaasti julisti, ettei ole ihminen vaan dynamiittia.
Naamion takaa
Lou Salomé on kirjoittanut vuonna 1894 julkaistun tutkielman Friedrich Nietzsche in seinen Werken entisen armastelijansa ajattelusta ja henkilöstä (lyhennetty englanninkielinen laitos Nietzsche löytyy Illinois University Pressin vuonna 2001 ilmestyneenä pehmeäkantisena versiona). Salomé oli erakkofilosofin kanssa jonkin aikaa niin läheinen, että hänen teoksensa on poikkeuksellisen tarkkanäköinen Nietzsche-elämäkertojen joukossa.
Kun Nietzsche tammikuun alussa vuonna 1889 tuli Torinossa asuessaan hulluksi, hänen sisarensa omi filosofin koko ajattelun ja tuotannon sekä ryhtyi varjelemaan sitä mustasukkaisesti. Elisabeth edusti kaikkea sitä, mitä hänen veljensä vastusti, ja historian ironiaa onkin se, että Nietzsche – saksalaisen nationalismin, populismin, antisemitismin ja laumamoraalin ankarin kriitikko – päätyi Elisabethin välityksellä kansallissosialismin ideologiseksi vaikuttajahahmoksi. Tosin hänen ajattelustaan piti raskaalla kädellä poimia rusinat pullasta, kuten tavallista, niin paljon räjähdysherkkää ja väkevää laumaihmisen ja johtajatyypin kritiikkiä taikinasta löytyy. Ei tarvitse kuin lukea Näin puhui Zarathustran ensimmäisen osan ”Uudesta epäjumalasta” ja ”Torin kärpäsistä” huomatakseen, kuinka suurta inhoa Nietzsche olisi kansallissosialistien politiikkaa ja ideologiaa kohtaan tuntenut, nousukas Hitleristä puhumattakaan.
Ajattelijan henkilöä sekä hengen että ulkonäön tasolla syväluotaavassa tutkielmassaan Salomé muistuttaa Nietzschen taipumuksesta jatkuvasti kuvata ja omaksua naamioita. Ajattelija peitti Salomén mukaan perimmäisen sisäisen yksinäisyytensä ja eristäytymishalunsa vuoroin keskinkertaisuuden, vuoroin narrin naamioilla. Muitakin roolihahmoja filosofilla toki oli. Näistä tunnetuin on profeetta Zarathustra. Seuraavaksi tunnetuin on Dionysos.
Salomén mukaan kärsimys ja yksinäisyys ovat kaksi suurta kohtalon linjaa Nietzschen elämäkerrassa. Mitä lähemmäs vaelluksensa päätepistettä filosofi tuli, sitä korostetummaksi nämä kaksi piirrettä kävivät. Kärsimys oli seurausta Nietzschen vaikeasta sairaudesta, joka monen elämäkerturin arvion mukaan aiheutui opiskelijana ilotytöltä tarttuneesta kupasta, mutta jolle nyttemmin on esitetty muitakin selityksiä, esimerkiksi hitaasti kehittyvä aivokasvain. Uuden ajan kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin mielestä Nietzsche sortui omaan filosofiaansa, omaan mahdottomuuteensa. Sekin mahdollisuus kannattaa ottaa vakavaan harkintaan.
Salomé kertoo, että Nietzschellä oli sisäsyntyinen taipumus vetäytyä yksinäisyyteen. Tämä on selkeästi havaittavissa myös ajattelijan kirjoituksista: eräissä kauneimmissa aforismeissaan ja varsinkin Näin puhui Zarathustran ”Yölaulussa” hän janoaa ystävyyttä ja rakkautta suorastaan traagisella tavalla.
Juuri Salomé on myös oivaltanut, että Nietzschen filosofian peruselementti on taistelu, antiikin helleenien jalo kilpa, agon, joka kreikkalaisen kulttuurin liikkeelle panevana voimana, leitmotifina, kiehtoi ajattelijaa jo hänen uransa alussa. Tästä on osoituksena muun muassa erinomainen tutkielma ”Homeroksen kilpailu” vuodelta 1972 (Pekka Seppäsen suomennos löytyy teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).
Nietzsche taisteli hellittämättä myös itseään vastaan; hänen yksinäisyyden filosofiansa taustalla oli kärsimys ja sen voittaminen, toistuva toipuminen, palautuminen, ja tästä seuraava uudelleensyntymä: päihtyminen ja haltioitunut elämänriemu. Tuska, sekä henkinen että ruumiillinen, oli siis edellytys Nietzschen filosofialle, kärsimys hänen metodinsa. Sairaus ja sen voittaminen, ”tahto terveyteen”, muodostui hänelle tieksi tietoon. Nietzschen metodin voisi ehkä parhaiten ilmaista vanhalla sananparrella: taipua, muttei taittua.
Filosofille ei riittänyt vain muiden ajattelijoiden näkemysten ankara koettelu, ennen muuta hän halusi aina tietyin väliajoin kumota omatkin oppinsa. Nietzschen filosofiaa ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon tätä jatkuvaa sisäistä taistelua. Se muodostaa koko hänen ajattelunsa perustan sekä, sen sisältämän dynamiikan, dynamiitin ja kontrastin. Nietzschen mielestä pieni ei ollut kaunista. Hän haaveili suuresta politiikasta ja suurmiehistä, hengen jättiläisistä, neroista ja vapahtajista, joita suuri ja mahtava kulttuuri piti päämääränään, joita se tahtoi. Tämä selittää filosofin kaikenlaiseen nurkkakuntaisuuteen, lahkolaisuuteen, puoluepukaroimiseen, nationalismiin ja erityisesti saksalaisuuteen kohdistaman ankaran kritiikin.
Aiemmin on jo tullut mainituksi, että Nietzsche kutsui itseään hyväksi eurooppalaiseksi. Baselin professuurin vastaanottaessaan hän oli yliopiston vaatimusten mukaisesti luopunut Saksan kansalaisuudesta. Kuitenkaan Nietzsche ei ennen varhaista sairaseläköitymistään ehtinyt saada Sveitsin kansalaisuutta. Hän oli siis koko filosofinelämänsä ajan isänmaaton mies. Tämä sopi erinomaisesti hänen ajattelijanlaatuunsa ja ylipäätään luonteeseensa. Nietzsche oli vapaa henki, vapaana vaeltava henki, kulkuri, nomadi.
Toimitustyöstä, Heideggerista ja traagisesta elämänkäsityksestä
Lopuksi on vielä todettava, että Kunnaksen tutkielmaan on kiireiselle ajallemme ominaiseen tapaan jäänyt joitakin virheitä ja puutteita, muun muassa kaikkia tekstissä mainittuja lähteitä ei löydy kirjallisuusluettelosta ja joidenkin teosten nimet ovat eri paikoissa eri muodoissa. Oikoluvun ja määräpäivän kanssa on ilmeisesti tullut hoppu, kuten tavallista.
Pieni miinus on pantava Heideggerista, jonka olisi voinut jättää teoksesta kokonaan pois ja keskittyä Nietzscheen itseensä. Voi olla, että Heideggerilla ja hänen Nietzsche-tulkinnoillaan on akateemista relevanssia, mutta sekin on pitkälti makuasia. Tämän arvostelijan mielestä hän vain sotkee jo entuudestaan mutaista vettä.
Kaiken kaikkiaan Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään on erinomaisen tervetullut lisä suomenkieliseen filosofiseen kirjallisuuteen. Se selittää, miksi Nietzsche rakasti naamioita, ja miksi hänen ajattelunsa on niin monipolvista ja usein myös ristiriitaista. Teos hyödyttää niin yliopisto-opiskelijoita kuin maallikoita, jotka kaipaavat syventävää analyysia saksalaisfilosofin käsityksistä ja elämäntaipaleesta.
Esseearvio on hyvä päättää Kunnaksen oivalliseen kiteytykseen Nietzschen traagisesta elämänkäsityksestä. Se on kuin antaisi viimeisen sanan Lou Salomélle, joka ystävänsä ja kosijansa niin hyvin ymmärsi.
”Kaikkina kehityskausinaan runoilija‒filosofi korostaa elämän traagista perusluonnetta (…) Nykyihminen on eliminoinut kärsimyksen, kuoleman ja epämoraalisuuden todellisuudestaan. Kieltäessään tragiikan ihminen kieltää elämän. Siitä hänen turhautuneisuutensa ja levottomuutensa. Ihminen unelmoi aina onnesta, mutta onnea ei voi olla ilman kärsimystä. Pysyvä onnen tila on mahdottomuus. Ihminen voi tavoitella vain syvää, rikasta ja intensiivistä elämää. Siihen pääsee hyväksymällä traagisen elämän haasteen ja katsomalla kärsimystä silmästä silmään.” (331)
