Sammakko on toteuttanut melkoisen kulttuuriteon saattamalla norjalais-brittiläisen Sue Prideaux’n palkitun Nietzsche-elämäkerran suomenkieliseen asuun. Kirjaa koristaa vieläpä komea kansipaperi ja pitää koossa laadukas lankasidos, joka sietää toistuvaa lukemista ja selailua, palaamista, sukeltamista, kertaamista, vanhojen kaivelua, uusia oivalluksia.
Kustannustalot ovat pitkään säästösyistä suosineet liimasidosta, jonka lujuus vaihtelee, mutta joskus johtaa nopeasti niin sanottuun irtolehtipainokseen. Tämän arvostelijan kotikirjaston pahnanpohjimmaisia tässä suhteessa ovat Gummerus ja Otava. Eräästä 2000-luvun taitteessa julkaistusta Otavan Kirjasto -sarjan maailmankirjallisuuden merkkiteoksesta irtosi kolmannella lukemisella koko pakka, jo aiemmin liimauksesta livahtaneiden sivujen päälle, niin että kannet vain jäivät kouraan, jonka myötä koko rakas kirjavainaa piti laskea kunniattomaan hautaan Moolokin pohjattomaan kitaan.
Vankka lankasidos kertoo kirjan arvostamisesta, sellaisesta lukija ja bibliofiili myös mielellään maksaa vähän enemmän. On irvokasta kaupata painoarvoltaan huomattavia kirjoja, jotka leviävät kolmannella lukukerralla käsiin. Käsillä oleva En ole ihminen, olen dynamiittia! on kuitenkin saanut arvoisensa asun ja kestää useiden suomalaispolvien syvällisen perehtymisen. Täsmälääkettä tulevaan aikalaishulluuteen on siis vielä viattomille nykysilkohapsillekin luvassa, kunhan he aikanaan perivät vanhempiensa tai sukulaisensa kotikirjaston, tai 2050 löytävät yhteen painokseen jääneen merkkiteoksen kulmakunnan nuhjuisesta antikvariaatista. Silloin se on eittämättä jo keräilyharvinaisuus ja hinta sen mukainen. Se ei haittaa: hyvä kirja vain paranee vanhetessaan.
Aiemmin suomeksi on Nietzschestä ilmestynyt lähinnä suppeampia, akateemispainotteisia tutkielmia, joissa elämäkerrallinen aines on jäänyt vähemmälle. Vain alkujaan 1992 ilmestynyt Ben MacIntyren mainio Herrakansa viidakossa ‒ Elisabeth Nietzschen elämäkerta (suom. Jelena Vallenius ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2002) käsittelee laajemmin myös päähenkilön veljen elämäntapahtumia. Vastaavasti Prideaux joutuu sattuneesta syystä valottamaan teoksessaan Nietzschen elämän ohella pikkusisko Lisbethin oikkuja, aatoksia ja tekoja.
Elämäkerta on oivallisesti suomennettu ja kieliasu nykyolosuhteisiin nähden varsin moitteeton. Jotain pientä huomautettavaa toki sieltä täältä löytyy, kuten ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” -teoksen nimen toistuva kursivoiminen, vaikka sitä ei ole suomennettu. Kääntäjä lienee tässä seuraillut uskollisesti alkuteoksen käytäntöä: tapanahan on kursivoida vain olemassa olevien teosten nimet, mutta kyseistä teosta ei vielä suomeksi ole. Toivottavasti jossain vaiheessa on. Ahkera Books on Demand -kääntäjä Risto Korkea-aho saattaa ennen pitkää tarttua myös tähän haasteeseen.
Sikäli on suoranainen häpeä, etteivät suuremmat tai edes pienemmät talot ole vaivautuneet julkaisemaan nuoremman Nietzschen tärkeitä ja aina ajankohtaisia pääteoksia suomeksi. Korkea-aho sentään on omalla kustannuksellaan suomentanut peräti Aamuruskon (BoD, 2017), jota jo 1960-luvun alussa käännetyn Iloisen tieteen (suom. J.A. Hollo,Otava, 1963) ohella sopii pitää Nietzschen valistuskauden pääteoksena. Niistä löytää aina jotain uutta ja tuoretta.
Jostain syystä Nietzsche-villitys näyttää tällä hetkellä hehkuvan kuumana erityisesti Suomessa, onhan puolen vuoden sisään ilmestynyt jo kolme häntä käsittelevää teosta, Tarmo Kunnaksen akateemisesti polveileva Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022), Jon Hällströmin jylhän vaellushenkinen Luonnon nostatus ‒ Nietzschen, Hessen ja Wagnerin voimapaikat (Salakirjat, 2022) ja käsillä oleva Prideaux’n 2018 alkukielellä ilmestynyt laaja elämäkerta.
Kieltämättä maailma näinä päivinä täyttyy juuri sellaisesta nihilistisestä vilskeestä ja vipinästä, ahdasmielisestä nurkkakuntaisuudesta, orjamaisesta kaunamoralismista ja hengen dekadenssista, jollaisesta filosofi aikoinaan varoitteli, ja jonka tuloa hän ennusti. Tässä globaalissa kurimuksessa Nietzschen filosofian maailmanhistoriallinen kumu pauhaa entistä kohtalokkaammin.
Kun aamusta iltaan joutuu taivastelemaan viimeisten ihmisten irvokasta kuolemantanssia turhuuksien roviolla, ei Nietzschen painavuutta voi olla tunnustamatta. Siksikin on hienoa, että häntä koskevia teoksia ilmestyy kotimaisella tasaiseen tahtiin. Toivottavasti myös filosofin kaikki vielä kääntämättä olevat teokset saataisiin kiinnostuksen myötä vihdoin suomeksi, mieluiten mahdollisimman akateemisina laitoksina. Ja tietenkin lankasidoksina. Vielä ei ole liian myöhäistä.
Lahjakkaan lapsen tragedian synty
Prideaux’n teos on paikoitellen hieman naistenlehtityylinen juoruilussaan ja henkilöiden välisten pikkumaisten ristiriitojen setvimisessään, mutta toisaalta moni nykylukija mitä ilmeisimmin kaipaa saippuaoopperaa ja alhaista juonittelua arkensa virkistykseksi. Nietzsche, jos kuka, olisi ymmärtänyt sen.
Jos kirjaa vertaa vaikkapa Aappo Heikkisen, J.E. Salomaan, Aarne Kinnusen tai Tarmo Kunnaksen vuosikymmenten saatossa ilmestyneisiin Nietzsche-tutkielmiin, luettavuus ja ymmärrettävyys on aivan eri luokkaa, siis erityisesti filosofiselle hiustenhalkomiselle nuivempien maallikkojen makuun. Tässä ei kannata edes mainita vuonna 2005 suomennettua Gilles Deleuze’n Nietzsche ja filosofia -monografiaa (suom. Tapani Kilpeläinen, Kustannusosakeyhtiö Summa), joka on jälkimoderniin ranskalaiseen tapaan kielellisesti haastava, mutta sisällön puolesta Nietzschen ajattelua heikosti valaiseva, ellei peräti tyhjää koliseva.
Juuri Nietzschen filosofia selittyy pitkälti hänen kokemuksillaan ja luonteellaan, joten siinäkin mielessä Prideaux’n lähestymistapa on perusteltu ja jälki komeaa. Koska tekijä ei itse ole filosofi, hän on valinnut tietoisesti nimenomaan elämään keskittyvän tarkastelutavan, jossa päähenkilön ajattelua sivutaan vain nimeksi, pääkohdat ja merkittävimmät käänteet ymmärrettävästi esitellen. Jos lukija niiden myötä Nietzschen filosofiasta kiinnostuu, hän voi ammentaa suoraan alkulähteiltä.
1844 Röckenissä syntynyt ajattelija on nuorena ”aivojen pehmentymiseen” kuolleen pastorin esikoispoika, jonka kasvatus noudattaa porvarillisia suuntaviivoja, sen ajan tavan mukaan. Hän varttuu naisten keskellä, mikä saattaa selittää hänen kauniimpaan sukupuoleen myöhemmin kohdistuvia pippurisia piikkejään.
Jo nuorena tuleva filosofi osoittaa hämmästyttävää kykyä improvisointiin pianon ääressä, ja sekös ilahduttaa lähipiiriä, joka saa nuorukaisen taidonnäytteistä toistuvasti nauttia. Musiikki onkin Nietzschelle elämänmittainen intohimo ja hänen kirjallisen tuotantonsa johtomotiiveja; onpahan jälkipolville säilynyt useampi äänite hänen vaatimattomia sävellyksiäänkin. Nämä Prideaux unohtaa mainita, kenties tarkoituksella. Elämäkerrasta voi kuitenkin lukea, mitä mieltä ammattimiehet Nietzschen säveltaiteilusta aikoinaan olivat.
Lahjakas lapsi menestyy opinnoissaan hyvin, Prideaux kuvaa kehitystä saksalaiseen perinteeseen istuvasti, kuin Bildungsromanissa ikään, ja johdattelee lukijan preussilaisen koulukurin ja klassisen sivistyksen saloihin. Nekin osaltaan selittävät filosofin myöhempää ajattelua ja kiinnostuksen kohteita.
Nietzschen elämän suurin tragedia on jo nuorena alkanut jatkuva sairastelu, joka on useimmiten pitkäkestoista ja vakavaa. Se on hänen filosofiansa ytimessä, sen olemassaolon ehto ja suurin selittäjä. Se myös pakottaa hänet keksimään toipumiskeinoja, joista ankara patikointi ulkoilmassa antaa myöhemmin ratkaisevia herätteitä hänen ajattelulleen. Voidaan sanoa, että Nietzsche filosofoi kävellessään. Hän kuuluu siis itseoikeutetusti peripateettiseen koulukuntaan.
Myös Friedrichin pikkuveli kuolee parivuotiaana ja kun samaan aikaan huomioidaan, että suvussa on esiintynyt paljonkin perinnöllisiä sairauksia, ei ole ihme, että filosofi itsekin aavistelee synkkää kohtaloaan jo nuoresta pitäen. Se näkyy hänen ajattelussaan, jonka pääteema, itsensä ylittäminen ja vastusten voittaminen, nousee, kuten todettua, suoraan hänen elämästään.
Korvikeisät esikuvina
Prideaux valottaa onnistuneesti, miten tärkeässä roolissa isähahmot ovat nuorena oikean isänsä menettäneelle Nietzschelle. 1868 klassisen filologian huippulahjakkuus kuulee Richard Wagnerin oopperoiden Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat alkusoitot ja ihastuu ikihyviksi. Saman vuoden marraskuussa hän tuttavansa välityksellä tapaa säveltäjämestarin ja vaikuttuu syvästi aidon taiteilijaneron kohtaamisesta.
Nietzsche ei tunne filologiaa omaksi alakseen, hänen romanttis-taiteellinen luonteensa ei millään tahdo sopia homeisten vanhojen tekstien pedanttiseen tonkimiseen. Hänessä on kosolti sankaria, suurmiestä ja seikkailijaa, mikä ajaa häntä taiteen ja filosofian pariin, maailmannerouden ikiaikaiseen valtakuntaan.
Jo 1865 Nietzsche on löytänyt kirjakaupasta sattumalta Arthur Schopenhauerin 1818 ilmestyneen ja 1844 laajennetun pääteoksen ”Maailma tahtona ja mielteenä” (ei suomennettu), ja sitä tutkittuaan välittömästi lumoutunut suuren pessimistin näkemyksistä. Sivumennen on sanottava, että mitä enemmän Schopenhauerin teoksia lukee, sitä selvemmin hänen tyylinsä ja ajattelunsa esikuvallisuus Nietzschessä näkyy. Toisin kuin moni ja filosofi itsekin luulee, se näkyy vielä Nietzschen loppukaudenkin teoksissa.
Sattumoisin myös Wagner kuuluu pessimismin ja myötätunnon filosofin ihailijoihin, joten nuorella filologilla ja vanhemmalla säveltäjällä riittää kosolti keskusteltavaa. Nietzsche tuntee todellisen kutsumuksen kutittelevan sieluaan ja imee ahnaasti vaikutteita rakkaalta mestariltaan.
1869 Nietzsche nimitetään Baselin yliopiston klassisen filologian apulaisprofessorin virkaan ja samalla hän joutuu luopumaan Preussin kansalaisuudesta. Wagner sattuu asumaan lähistöllä Tribschenissä rakastajansa Cosima von Bülowin, säveltäjä Franz Lisztin tyttären, kanssa. Nuoresta apulaisprofessorista tulee nopeasti huvilan vakiovieras ja jo seuraavana vuonna hänet korotetaan täysivaltaiseksi professoriksi.
Toinen merkittävä isähahmo Nietzschelle on Baselin yliopiston historian professori Jacob Burckhardt, jonka huomattava vaikutus Nietzschen filosofiaan säilyy Schopenhauerin tapaan loppuun asti. Prideaux tähdentää Burckhardtin merkitystä melkeinpä liian vähän, vaikka toisaalta kuvailee ansiokkaasti miekkosten yhteisiä kävelyretkiä ja niiden aikaisia keskusteluja.
Myös Burckhardt on Schopenhauerin ajattelun lämmin ystävä, mutta nimenomaan hänen omat näkemyksensä innoittavat kovasti nuorta kollegaa. Historioitsijan antiikkiin ja renessanssiin liittyvät pohdiskelut vaikuttavat syvällisesti Nietzschen filosofian tuleviin pääkäsitteisiin ja -teemoihin. Jatkossa Nietzsche myös lähettää kaikki uunituoreet teoksensa Burckhardtille ja toivoo niistä palautetta.
Keskeinen aihe Nietzschen filosofiassa on Burckhardtin osoittama raakalaismaisuuden ja julmuuden esiintyminen luovan kulttuurin yhteydessä, sen olennaisena osana. Kiiltokuvaidylli antiikin ja renessanssin harmoniasta, joka tuolloin on vielä valtavirtaa, ei vastaa todellisuutta, ja tästä oivalluksesta Nietzsche saa kosolti tuimaa tuulta siipiensä alle.
On perusteltua sanoa, että juuri Burckhardtin verevät kuvaukset renessanssin Italian loistavan turmeltuneista hallitsijoista johtavat vähitellen Nietzschen yli-ihmisoppiin ja aristokraattiseen radikalismiin. Vastaavasti Machiavellin vaikutusta hänen myöhäiskauden ajatteluunsa ei voi liikaa korostaa. Kauniiden hirviöiden lumo kuljettaa filosofin myöhemmin myös Julius Caesarin ja Napoleonin jalustan juurelle, tosin jälkimmäistä hän ihailee pienellä varauksella. Cesare Borgia näkyy kiehtovan Nietzscheä erityisesti hänen viimeisissä teoksissaan.
Kenenkään uskolliseksi opetuslapseksi Nietzschestä ei kuitenkaan ole, sellaiseen hän on aivan liian itsenäinen ja selkärankainen. Individualistina Nietzsche haluaa olla riippumaton, omaehtoinen, ja elää vaarallisesti, jatkuvassa epävarmuudessa ja väliaikaisuudessa. Hän kapinoi kuppikuntia, lahkoja, perinteitä ja auktoriteetteja vastaan ja tekee siitä filosofiansa perustan: kaikki pitää kyseenalaistaa, koetella, mitata ja arvioida uudelleen. Sen saa varsinkin Wagner hyvin pian huomata.
Vapaan hengen perspektiivioptiikka
Myöhempi välirikko säveltäjän kanssa ja siihen johtaneet syyt on Prideaux’n teoksessa pikkutarkasti kirjattu. Etäisemmäksi jääneen Burckhardtin kanssa ystävälliset suhteet sen sijaan säilyvät katkeraan loppuun saakka. Prideaux myös hieman toistaa itseään kertoessaan siitä, miten Nietzsche saa selville, että Wagner on arvellut hänen sairastelunsa johtuvan liiallisesta itsetyydytyksestä, mikä tuohon aikaan tarkoittaa homoseksuaalisuutta. Aihe lienee tekijälle liian kutkuttava tiukkaan kustannustoimittamiseen taipuakseen.
Wagner ja Schopenhauer jäävät Nietzschelle varoittaviksi esimerkeiksi ja kiistakapuloiksi, joita hän toistuvasti hutkii teoksissaan. Joku voisi puhua pakkomielteisestä isänmurhasta tai kostosta ainakin Wagnerin kohdalla. Nietzschelle kyse on kuitenkin ennen muuta vapautumisesta, kahleiden pudottamisesta. Sen myötä hän keksii vapaan hengen (freigeist) käsitteen ja omistaa teoksensa ”Inhimillistä, aivan liian inhimillistä” sellaisille, alunperin myös Voltairelle. Hän kuitenkin poistaa Voltaire-omistuksen myöhemmin.
Vähitellen Nietzsche muokkaa vapaasta hengestä tietoteoreettisen mallin, perspektivismin, joka vieroksuu lopullisia totuuksia. Opin mukaan näkökulman vaihtaminen vaikuttaa käsitykseen ilmiön tai olion totuudesta. Tässä piilee tietenkin relativismin ongelma, johon Nietzsche ei kiinnitä huomiota, mutta toisaalta hänen metodinsa on lähinnä ”näinkin voi ajatella” tai ”jos asiaa katsotaan näin, se näyttääkin tällaiselta”. Toisin sanoen hän pitkillä patikkaretkillään rustaa muistivihkoonsa ajatuskokeita, hypoteeseja, joita hän sitten myöhemmin teoksissaan aforistisesti kehittelee ja testaa.
Tunnettu tosiasia on, että filosofilta löytyy huomattava määrä keskenään ristiriitaisia väitteitä, minkä perspektiivioptiikka osaltaan selittää. Kyse on eittämättä myös siitä, ettei logiikka saati johdonmukaisuus kuulu ajattelijan vahvuuksiin. Kuitenkin vapaan hengen tavoite välttää lopullisia totuuksia, erityisesti kiinni naulattuja vakaumuksia, voi parhaimmillaan auttaa ymmärtämään toisenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, kenties myös oppimaan niistä jotain uutta, ja suvaitsemaan erilaisuutta sekä erimielisyyttä. Samoin se voi opettaa lempeyttä omia aivan liian inhimillisiä hairahduksia kohtaan. Nämä seikat varmasti pyörivät Nietzschen mielessä, kun hän vuoristopoluilla ja metsien siimeksessä vaeltaessaan perspektivismiään luonnostelee ja oikuttelevaa luontoaan karaisee.
Villi ja vapaa venakko
Nietzschen elämän kenties vavahduttavin, jopa järkyttävin, tapahtuma on kaksikymmentäyksivuotiaan kosmopoliitti Lou Salomén kohtaaminen jälkiseurauksineen. Aiheesta löytyy jo melko kattava selostus aiemmasta esseearviosta, joten sitä on tässä turha toistaa.
Prideaux pääsee toden teolla juorutoimittajan rooliinsa kiihkeäksi äityneen kolmiodraaman, oikeastaan neliödraaman, kuvauksessa, varsinkin Elisabeth Nietzschen ja Loun repivässä suhteessa. Inhimillinen, aivan liian inhimillinen saa siinä karmivimman ilmaisunsa, tragikoomisen ja alhaisen. Kaikki osapuolet menettävät itsehillintänsä ja sivistyksen naamiot putoavat.
Elämäkerturi osoittaa, miten Lou Salomén, arkkityyppisen älyllisesti suuntautuneen femme fatalen, merkitystä Nietzschen filosofialle ei kannata väheksyä. Nuoren venakon hienostuneesti emansipoitunut henki, tiimalasivartalo ja villi luonne saavat miesten päät sekaisin historiallisin seurauksin, ja samalla Lou itse saa sivukaupalla intiimiä ainesta tuleviin teoksiinsa. Hänen valloitustensa listaan lukeutuvat Nietzschen ohella Rainer Maria Rilke ja Sigmund Freud. Elisabeth ei naikkosta lämmöllä muistele, päinvastoin.
Prideaux’lle on sattunut teoksen päättävässä aikajanassa pieni erhe, kun hän sivulla 517 väittää, että kuuluisa kolmen koplan valokuva olisi 1882 otettu Baselissa. Leipätekstissä paikka on oikein eli Luzern.
Dionysos
Nuori filologi hakee Baselin yliopiston filosofian oppituolia jo 1871, vain vuotta filologian professoriksi nimittämisensä jälkeen, ilman tulosta. Hän kokee entistä väkevämmin todellisen kutsumuksensa piilevän aivan muualla kuin filologiassa. Jo aiemmin hän Leipzigin yliopistossa opiskellessaan törmää Pindaroksen Pythia-oodeissa lauseeseen ”Tule siksi mitä olet, opittuasi mitä se on”. Ohje jää Nietzschen motoksi ja pääteemaksi koko loppuelämän ajaksi. Se hallitsee vielä hänen omituista omaelämäkertaansa Ecce homoakin, joka on samana vuonna suomennettu peräti kahdesti (Tuikku Ljungberg, Unio Mystica, 2002 ja Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002).
Se, ettei Nietzsche pätevyyden puuttuessa pääse filosofian professoriksi, ei kuitenkaan lannista häntä. Hän filosofoi iloisesti itseoppineena ja julkaisee lopulta tärkeimmät teoksensa omakustanteina, mutta salaperäinen sairaus vaikeuttaa elämäntehtävää alusta asti. Lopulta hän saa eron yliopistosta ja sen myötä pienen eläkkeen, joka melkein saman tien muodostuu työkyvyttömyyseläkkeeksi. Samalla filosofi menettää Sveitsin kansalaisuuden ja jää loppuelämäkseen isänmaattomaksi, vaeltavaksi kosmopoliitiksi. Se sopii oivallisesti saksalaisen nationalismin ankaralle kriitikolle, joka haaveilee suuresta ja mahtavasta Euroopan imperiumista.
Nietzschen sairaus on yksi filosofian historian suuria arvoituksia, mutta Prideaux ei valitettavasti kaivele sitä ollenkaan nykytiedon valossa. Hän kyseenalaistaa vanhan syfilishypoteesin, muttei käsittele tuoreempia selityksiä filosofia vaivanneelle vitsaukselle.
2000-luvun alussa neurotieteilijät kiinnostuivat mysteeristä ja julkaisivat vertaisarvioiduissa tiedelehdissä useita tutkimuksia sairauden mahdollisesta alkuperästä. Jon Hällströmin mukaan (Luonnon nostatus, 281, kursivointi alkutekstissä) ”tutkijat päätyivät neljään eri diagnoosiin. Ainut yksimielisyys vallitsi syfilis-diagnoosin paikkansa pitämättömyydestä. Kaksi tutkimusta päätyi diagnoosissaan meningeoomaan, joka on aivokalvon hyvälaatuinen kasvain. Sairaus selittäisi sekä Nietzschen vuosikymmeniä jatkuneet hermostolliset oireet että lopullisen dementoitumisen: meningeooma olisi mahdollista todentaa Nietzschen jäänteistä”.
Hällström pohtii, josko Röckenin kirkkomaan perhehaudan mahdollisen siirron yhteydessä tarpeelliset testit filosofin jäänteistä voitaisiin ottaa. Tämä on kerrassaan kiehtova ajatus.
Kuten todettua, juuri vakava sairastelu ja sen myötä seurannut avuttomuus, hoivaajien ja auttajien, erityisesti pikkusisko Lisbethin, armoille joutuminen, vaikuttaa ratkaisevasti Nietzschen filosofiaan. Sitä ei voi ymmärtää ilman tietoa sairauden riivaaman puolisokean professorin läpi elämän jatkuneista kärsimyksistä. Prideaux onnistuu kuvaamaan piinapenkin erinomaisesti. Nietzschen kohtalonrakkaus, amor fati, armoton fatalismi, valmius hyväksyä kärsimys olennaisena osana maallista vaellusta, sanoa kaikelle uhmakkaasti ”kyllä”, rakastaa elämää niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, nousi juuri tästä. Hän totisesti tiesi, mitä stoalaisuus käytännössä on.
Epäjumalten hämärän (suom. Markku Saarinen, Unio Mystica, 1995) tunnettu maksiimi ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua” perustuu juuri stoalaisuuteen, mutta siinä huomaa helposti myös nykyiset nopean palautumiskyvyn eli resilienssin ja antihaurauden käsitteet: vastoinkäymiset on käännettävä voitoksi, vahvuuksiksi. Takaiskun jälkeen on tultava entistä lujemmaksi. Tämä on myös yli-ihmisyyden ytimessä. Käsite tarkoittaa nimenomaan ylittämistä, ylitse käymistä. Ihminen on jotain, mikä pitää voittaa ja muokata paremmaksi, voimakkaammaksi, julmemmaksi, kovemmaksi, lempeämmäksi, armeliaammaksi, kärsivällisemmäksi, kauniimmaksi. Se on koko maallisen vaelluksen kestävä projekti. Ja siinä on vaaransa.
Nietzschen filosofiassa taistelun, kamppailun ja sodan vertauskuvallinen korostaminen liittyy juuri tähän, siinäkin näkyy vahvana stoalaisuuden esikuva. Hänelle elämä on jatkuvaa sotapalvelusta, ”elämän sotakorkeakoulu”, ja ihminen erilaisten vaistojen, viettien, halujen, pyrkimysten ja vitsausten temmellyskenttä. Jo nuorena yli-ihmisajatus alkaa orastaa hänen mielessään, kuten varhaisesta tutkielmasta ”Homeroksen kilpailu” huomaa (teoksessa Kirjoituksia kreikkalaisista, suom. Pekka Seppänen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).
Kirjoituksessa Nietzsche pohtii kilpailun merkitystä antiikin Kreikan kulttuurille. Hän tekee eron hyvän ja huonon Eriksen välille, jälkimmäinenhän merkitsee Hesiodoksen Työt ja päivät -teoksen (suom. Paavo Castrén, Tammi, 2004, 18‒20) mukaan kaunan, kateuden ja katkeruuden synnyttämää tuhoavaa asennetta ja toimintaa. Hyvä Eris, agon, sen sijaan on kateuden synnyttämää jaloa kilvoittelua paremmuudesta, antiikin arete-käsitteen korkeimmassa merkityksessä.
Mainittuun tutkielmaan liittyen on Prideaux’lle sattunut hupaisa lapsus, kun hän sivulla 155 esittää kirjoituksen pureutuvan Homeroksen sotakuvauksiin. Elämäkerturi ei liene perehtynyt tekstiin ollenkaan. Tutkielmassa näkyy erittäin vahvana Jacob Burckhardtin vaikutus, mutta samoin jo siinä orastaa Nietzschen filosofian keskeinen teema, itsensä ylittäminen, nerouden kasvattaminen kauneimpaan kukintoonsa. Ilman jatkuvaa kilpailua paremmuudesta nerojen välillä se ei onnistu. Se nimenomaan on antiikin kreikkalaisuuden syvin olemus ja sen mittaamattoman arvokkaiden kulttuuristen saavutusten perimmäinen selitys.
Jo Lou Salomé oivalsi Nietzschen filosofian ydinajatuksen, johtomotiivin, minkä myös Prideaux asianmukaisesti panee merkille (271‒272):
”Hän [Lou] asetti Nietzschen sairauden valtavan tärkeään asemaan filosofin luovuuden lähteenä. Niin kauan kuin Nietzschellä oli sairautensa, hänellä ei ollut tarvetta räiskyvyydelle tai neroutensa ulkoiselle todistelulle. Sen avulla hän pystyi mahduttamaan yhteen elinikään lukemattomia elämiä. Lou huomasi, että filosofin elämä eteni toistuvaa kaavaa noudatellen. Tasaisin väliajoin uusiutuvan sairauden puhkeaminen oli joka kerta kuin rajapyykki, joka merkitsi erään ajanjakson loppua ja seuraavan alkua. Jokainen sairastuminen oli kuolema, äkkisukellus Haadeksen syövereihin. Jokainen parantuminen oli riemuisa uudelleensyntymä, elämän verestävä elpyminen. Tämä olemassaolon kierto virvoitti Nietzschen läpikotaisin. Hän kutsui sitä nimellä Neuschmecken (’uusmaistelu’). Jokaisen häilyvän toipumisen aikana maailma hohti uudenkiiltävänä, ja täten jokainen uusi parantuminen merkitsi ei vain hänen omaa uudelleensyntymäänsä, vaan kokonaisen uuden maailman syntymistä. Samalla saapui taas uusi joukko kysymyksiä, jotka vaativat taas uudenlaisia vastauksia. Se oli kuin jumalan vuosittaisen hedelmällisyyssyklin maahan kyntämistä. Vain tämä raastava prosessi mahdollisti uusien oivallusten paljastumisen …”
Ei ole vaikea huomata, mistä Nietzsche saa elämänsä loppuvuosina keskeiseen rooliin nousseen Dionysoksen palvontansa. Sen ylivirittyneisyys ja väkinäisyys, päihtymyksen ja elämän kouristeleva ylistäminen, korostuu filosofin myöhäiskauden teoksissa suorassa suhteessa hänen henkisen ja fyysisen romahduksensa lähestymiseen. Silti siitä on hyvä ottaa oppia, mikäli omaa taipumusta valittamiseen, voivotteluun, katkeroitumiseen, kaunaan ja itsesääliin.
Nietzsche samastuu Dionysokseen, koska tulee itsekin jatkuvasti raadelluksi, palasiksi revityksi ja sairasvuoteeseen haudatuksi, mutta nousee kerta toisensa jälkeen hammasta purren puolikuolleista takaisin elämään. Hän pitää toipumiskykyään ja pitkillä päivämarsseilla saavuttamaansa kovaa fyysistä kuntoaan olemassaolon riemusaattona, vaisto-organismin arvon ja väkevyyden mittana, ”tahtona terveyteen”, ja korottaa sen merkityksen vertauskuvalliselle tasolle. Sinne hän päätyy lopulta itsekin: hän elää myytin todeksi ja saavuttaa kuoltuaan mytologiset mittasuhteet.
Hitlerin kävelykeppi
Filosofi vajoaa 1889 lyhyeksi loppuelämäkseen entistä täydellisempään avuttomuuteen, äitinsä ja sisarensa hellään hoivaan, ja toivon mukaan myös autuaaseen tietämättömyyteen olosuhteistaan, tilastaan ja Lisbethin vehkeilyistä. Prideaux onnistuu erinomaisesti sekä filosofin traagisen luhistumisen että hänen monumentaalisen jälkimaineensa kuvaamisessa.
Nietzschen välirikko Wagnerin kanssa aiheutuu osittain säveltäjän nurkkakuntaisesta nationalismista ja antisemitismistä. Lisbeth sen sijaan säilyttää Wagnerin ihailunsa elämänsä loppuun saakka. Filosofi inhoaa ja halveksii saksalaista nationalismia ja oikeastaan koko aikakauden saksalaista kulttuuria pääasiassa nimenomaan pikkusiskonsa ja tämän aviomiehen, juutalaisvihaaja Bernhard Försterin vuoksi.
1886 aviopari lähtee muutamien ”arjalaisten” isänmaanystävien kanssa Hampurista laivalla kohti Paraguayta, jonne he perustavat rotupuhtoisen Nueva Germanian (ks. myös edellä mainittu Ben MacIntyren historiikki). Nietzschelle koko hanke edustaa kaikkea mitä hän on filosofiassaan jo pitkään vastustanut, orjamoraalia, ahdasmielisyyttä, ressentimenttiä ja rotukiihkoilua. Nueva Germania on suuruudenhullu, surkea ja viheliäinen hanke, joka päättää perustajansa elämän. Epäonnistunut ja alkoholisoitunut rotuvalio Bernhard Förster lähtee oman käden kautta samana vuonna kuin Nietzsche romahtaa Torinossa, kolkkona ennakkokaikuna Kolmannen valtakunnan tulevasta kohtalosta.
Nietzsche ei mainituista syistä voi sietää mitään saksalaista ja jo pari vuotta myöhemmin kirjeessään tanskalaiselle kirjallisuusmies Georg Brandesille runoilee itselleen aristokraattiset juuret. Hän väittää esi-isiensä olevan puolalaisia Niëzkyjä, aatelisväkeä, ja että ”ulkomailla minua pidetään yleensä puolalaisena” (388). On vaikea arvioida, kuinka vakavissaan mielenterveytensä loppusuoraa kiitävä ajattelija tuolloin sukuhistoriastaan veistelee, varsinkin kun hän samaan aikaan vitsailee Niëzkyn tarkoittavan nihilistiä (nie on puolaksi ei). Täytyy muistaa, että Nietzsche on kaiken muun ohella filosofian historian suurimpia humoristeja, ellei jopa suurin.
Filosofi innostuu tavattomasti Brandesin lohkaistua termin ”aristokraattinen radikalismi” luonnehtimaan ajatteluaan, niin osuvasti se sitä kuvaa. Kuin tilauksesta vain hieman aiemmin Der Bund -sanomalehden toimittaja J.V. Widmann arvioi Nietzschen teoksen Hyvän ja pahan tuolla puolen (suom. J..A. Hollo, Otava, 1966) huomauttaen lopuksi, että teos on vaarallinen ja sisältää dynamiittia (Prideaux, 368). Se on musiikkia pitkään kuoliaaksi vaietun Nietzschen korville ja Ecce homossa hän jo kirjoittaakin, ettei ole ihminen vaan dynamiittia, mistä Prideaux on napannut komealta kalskahtavan nimen elämäkerralleen.
Tottahan Widmann arvostelussaan puhuu, kuten historia on osoittanut. Ei Nietzschen suosio 1900-luvun eurooppalaisessa aateilmastossa pelkästään Lisbethin väärennöksiin perustu: hänen vallantahdon ja herramoraalin filosofiansa vaikutusta aikakauden suurpolitiikkaan ei pidä vähätellä. Ajattelija on aikansa lapsi ja hänen näkemyksistään löytyy kosolti nykykatsannossa arveluttavia tai peräti tuomittavia piirteitä. Se on ihmisen ja yli-ihmisen osa. Kun tarpeeksi tanssii tulivuorella, se saattaa purkautua.
Kun Nietzschen järjen valo sammuu Torinossa tammikuun kolmantena 1889, hänen vanha ystävänsä Franz Overbeck käy noutamassa sekavan filosofin tämän asunnolta ja kuljettaa hänet avustajan kanssa Sveitsiin mielisairaalaan. Siellä sairaus diagnosoidaan syfilistartunnan laukaisemaksi eteneväksi halvaukseksi, mikä nykytiedon valossa siis on huomattavan epätodennäköistä, suorastaan varmuudella pielessä.
1890 todellisuudentajunsa lähes kokonaan menettänyt filosofi luovutetaan äitinsä hoiviin Naumburgin lapsuudenkotiinsa, ja kuin sattuman oikusta juuri samoihin aikoihin Nietzsche-kuume alkaa kohisten nousta kaikkialla Pohjois-Euroopassa, kiitos Brandesin Kööpenhaminan-luentojen ja ahkeran valistustyön. Nietzsche ei aivan ehdi kokea maailmanmaineettaan ja ajattelunsa merkittävää vaikutusta koko länsimaiseen kulttuuriin.
Kun Franziska Nietzsche 20. huhtikuuta 1897 kuolee, Lisbeth siirrättää elävää ruumista muistuttavan isoveljensä jäämistöineen Weimariin perustamaansa Nietzsche-arkistoon. Diktaattorin valtuuksin pikkusisko hoivaa omissa maailmoissaan viruvaa veljeään ja tämän kirjallista perintöä, osin väärentäen, osin siistien, leikaten ja liimaten, omaa kilpeään kiillottaakseen. Toisaalta hänen ansiokseen on ehdottomasti luettava arkiston perustaminen ja filosofin papereiden sekä käsikirjoitusten kerääminen yhteen paikkaan, missä ne myöhemmin ovat olleet tutkijoiden käytettävissä. Myös filosofin uskollisen sihteerin, säveltäjä Peter Gatzin (oikealta nimeltään Johann Heinrich Köselitz), hallusta löytyy myöhemmin papereita ja käsikirjoituskopioita, jotka paljastavat eräät Lisbethin sensuuritoimet ja väärennökset.
Nietzsche kuolee 25. elokuuta 1900, jonka jälkeen Lisbeth aloittaa todenteolla veljensä pyhimyskultin pystyttämisen ja teoksilla rahastamisen. Vainajan toiveita ei kunnioiteta edes hautajaisten osalta, kirjallisesta jäämistöstä puhumattakaan. Prideaux kuvaa hienosti koko irvokkaan näytelmän, joka alkaa heti Nietzschen romahdettua ja jatkuu aina Lisbethin kuolemaan 1935. Siinä välissä sisar on useammankin kerran ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Kohtalon ironiaa on, että Lisbethin Wagner-intoilun, nationalismin ja antisemitismin myötä itse Adolf Hitler innostuu Nietzsche-arkistosta ja vieraile siellä heti valtakunnankansleriksi noustuaan 1933. Ensivierailu tapahtuu jo vuotta aiemmin, kun Hitler ruskeapaitoineen ilmestyy arkistoon Weimarin kansallisteatterin Campo di Maggio -näytelmän esityksen yhteydessä. Näytelmän toinen kirjoittaja on fasistidiktaattori Benito Mussolini, joka ihailee Nietzschen filosofiaa ja lähettää Elisabethille onnittelusähkeen tämän 80-vuotispäivänä. Elisabeth puolestaan palvoo Mussolinia ja juuri hän taivuttelee Weimarin kansallisteatterin esittämään näytelmän.
Toisen vierailun tapahtumista Prideaux kirjoittaa seuraavasti (489):
”Hitlerin ensitapaamista Elisabethin kanssa seurasi vierailu arkistoon toinen marraskuuta vuonna 1933. Saksan valtakunnankansleri saapui paikalle täyden saattueen ympäröimänä ja tunnusomaista ruoskaansa kantaen. Hän viipyi arkistossa puolentoista tunnin ajan. Kun Hitlerin hahmo ilmestyi jälleen näkyviin, ruoska oli kadonnut. Sen tilalla diktaattori puristi kädessään Nietzschen kävelykeppiä, jonka Elisabeth oli hänelle lahjoittanut. Samalla Elisabeth oli antanut Hitlerille myös kopion vuoden 1880 juutalaisvastaisesta vetoomuksesta, jonka Bernhard Förster oli esittänyt Bismarckille. Hitler lähetti paketillisen perisaksalaista maata Paraguayhyn Försterin haudalle siroteltavaksi.”
1934 Hitler vierailee arkistossa arkkitehti Albert Speerin kanssa. Hänet valokuvataan pohdiskeleva ilme kasvoillaan Nietzschen rintakuvaa katselemassa. Seuraavana vuonna Hitler saapuu Elisabethin hautajaisiin ja laskee juhlallisesti seppeleen vainajan muistolle. Hautajaisissa otetussa valokuvassa valtakunnankanslerilla on murheellinen ilme. Plaudite, amici, comedia finita est.
Nietzschen Hitlerille päätynyt ja sittemmin kadonnut kävelykeppi symboloi karmivalla tavalla sitä, miten kansallissosialistinen Saksa Lisbethin avulla valjastaa filosofin ajattelun omiin tarpeisiinsa. Ei ole väärin sanoa, että osittain juuri Nietzschen filosofian väärennöksillä ja asiayhteydestään irrotetuilla lainauksilla Hitler ontuu epäjumalten hämärään, joka samalla on hänen suuren ja mahtavan Kolmannen valtakuntansa hyinen hauta. Jos Nietzsche olisi sen kaiken nähnyt, hän olisi värissyt inhosta.
Tämä arvostelija on jo aiemmin monta kertaa todennut, että usein aatteet ja ideologiat ovat kainalosauvoja, joiden varassa henkiset raajarikot linkuttavat elämänsä korpitaipaleita kohti viimeistä auringonlaskua. Kävelykeppitarinassa piilee kaikesta ikävästä ja kauhistuttavasta huolimatta oikeus ja kohtuus: paha saa palkkansa.
Hitler ei ole kaukaa viisas, hän ei osaa varoa, ei uskalla katsoa kuiluun, ei tunnista eikä tunnusta pimeyttä itsessään. Nietzsche puolestaan tietää olevansa dynamiittia ja kohtalo. Hän aavistaa jälkimaineensa ja jopa tulevat maailmanhistorialliset kouristukset. Hänellä on rohkeutta nähdä viimeisten ihmisten kuningaskuluttajalaumat ja matalamielinen, tasapäistävä helppoheikkityhjyys, johon länsi vajoaa.
Ecce homossa Nietzsche kertoo olevansa mieluummin ilveilijä kuin pyhimys ja kirjoittaneensa teoksen juuri sen varalta, ettei häntä julistettaisi jälkimmäiseksi (lainaus Kuparisen suomennoksesta, 121, kursivointi Nietzschen):
”Pelkään, että jonakin päivänä minut julistetaan pyhimykseksi ‒ on helppo arvata, miksi julkaisen tämän kirjan jo nyt edeltä käsin; sen on tarkoitus estää ihmisiä tekemästä minulle vääryyttä. En halua olla mikään pyhimys, mieluummin olen vaikka ilveilijä… Ehkäpä olenkin ilveilijä… Ja tästä huolimatta, tai pikemminkin juuri tästä syystä ‒ sillä tähän asti ei ole ollut mitään sen valheellisempaa kuin pyhimykset ‒ totuus puhuu kauttani. ‒ Mutta minun totuuteni on pelottava: sillä tähän saakka valhetta on pidetty totuutena.”
Nietzschen värikkäästi kirjoitettu elämäkerta osoittaa, että ainakin tässä suhteessa hän on oikeassa. Hän on kohtalo, dynamiittia ‒ ja ilveilijä. Sue Prideaux’n teos ei ole aiheetta palkittu ja ylistetty.
