Esseearvio Sampsa Rydmanin teoksesta Valtakunta ‒ Vaihtoehtoinen historia (Kiuas Kustannus 2024)
Sampsa Rydmanin esikoisteos on kunnianhimoinen vaihtoehtohistoriikki, joka noudattelee ”ikään kuin” -muotoa. Se kertoo historian tapahtumista siten kuin ne olisivat voineet mennä, mikäli kansallissosialistinen Saksa ei olisi hävinnyt toista maailmansotaa. Rydmanin versiossa Saksa solmii Ison-Britannian kanssa rauhan vuonna 1940 ja Neuvostoliitto häviää sodan. Yhdysvallat ei osallistu siihen lainkaan.
Euroopasta on näin ollen tullut kansallissosialistinen, joskin hyvin kohtuullisesti ja ilkikurisesti. Monien kaipaama Suur-Suomikin on saatu pystyyn. Valtakunta ei valitettavasti kuvaa nykyhetkeä: se loppuu niin aikaisin, että jatko-osaa sopii toivoa. Historiikki olisikin paisunut huomattavan laajaksi, mikäli se olisi yksissä kansissa ulottunut 2000-luvulle.
Samaa spekulatiivista lähtökohtaa ovat jo aiemmin hyödyntäneet romaanikirjailijat. Aiheeseen liittyvistä kaunokirjallisista vaihtoehtohistorioista kannattaa mainita Philip Rothin Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004, suom. 2005) ja Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1962, suom. 1992). Muitakin löytyy, mutta nämä ovat onnistuneimmat.
Rothin romaani käsittelee Yhdysvaltoja juutalaispojan näkökulmasta ikään kuin natsimyönteisestä ja sotaan osallistumista vastustaneesta lentäjäsankari Charles Lindberghistä olisi tullut maan presidentti vuonna 1940. Dickin romaanissakaan Yhdysvallat ei osallistu sotaan, mikä johtaa akselivaltojen voittoon Euroopassa ja sen myötä aivan erilaiseen maailmaan kuin todellisuudessa.
Rydmanin esikoinen poikkeaa mainituista romaaneista huomattavasti: se on kirjaimellisesti historiikki. Tekijän tyyli on lisäksi kuivakas ja asiakeskeinen, joten luku-urakka muodostuu paikoitellen raskaaksi.
Kerrontaa olisi sopinut elävöittää aitojen historioitsijoiden suosimilla keinoilla eli silminnäkijäkuvauksilla, kirjekatkelmilla ja aikalaiskertomuksilla, toisin sanoen inhimillisellä ja empaattisella lähestymistavalla, joka mahdollistaa samastumisen ja herättää lukijan kiinnostuksen. Yksilö kohtalon armoilla vetää mukaansa, osaavasti kirjoitettua historiaa tai vaihtoehtohistoriaa ahmii valtavalla ruokahalulla. Sen sijaan Valtakuntaa joutuu pureskelemaan ja nieleskelemään pienin annoksin, sivun toisensa perään.
Jos Rydman joskus laatii teokselleen jatko-osan tai -osia, hänen kannattaa terävöittää ja rikastaa tyyliään, dramaturgiaansa ja kieltään. Hyvin kirjoitettu historia ei eroa hyvin kirjoitetusta kaunokirjallisuudesta: molemmat liimaavat kirjan tiukasti lukijan näppeihin.
Missä yhdentynyt Eurooppa, siellä ongelma
Valtakunta sisältää meheviä sisäpiirivitsejä ja räväkkää satiiria, joka kohdistuu muun muassa Euroopan yhdentymiseen ‒ siihen, miten se olisi toteutunut kansallissosialistisen Saksan johdolla. Kun pintaa raaputtaa, Rydmanin pisteliäs EU-versio ei eroa ratkaisevasti aidosta ja oikeasta, joten vihjaukset ovat paikoin sattuvia.
Mitä tulee todelliseen historiaan, Valtakunnassa häiritsee muutaman kerran alaviitteissä mainittu ”miten se oikeasti meni” -skenaario. Tämä rikkoo illuusion, joka nimenomaan on teoksen premissi. Toimivampi ratkaisu olisi ollut revitellä vaihtoehtohistorialla alaviitteissä vielä leipätekstiäkin raskaammin.
Rydmanin teosta voi ja pitää lukea myös imperialistisen suurvaltapolitiikan kritiikkinä, kuten tekijä prologissa mainitseekin. Suuruudenhullun Venäjän massamurhaavat toimet Ukrainassa muistuttavat kansallissosialistisen Saksan brutaalia valloitussotaa, mikä ilmenee Rydmanilla myös ironisena piikittelynä Putinin kaipaamaa Stalinin Neuvostoliittoa kohtaan. Mussolini ja Hitler saavat toki myös osansa. Totalitarismin pureva arvostelu on aina tervetullutta, joten vaihtoehtohistorioitsijaa on syytä kiittää. Teema on nyt, fasistisen teurastaja-Venäjän mellastaessa Ukrainassa, ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin.
Yhdentyneestä fiktiivisestä Euroopasta olisi irronnut mojovampaakin satiiria, mutta tekijän hillitty ja asiallinen tyyli pitää menon kurissa. Koppalakkikomissaarit, nousukasvirkamiehet ja natsi-imperiumin mielipuolinen byrokratiakoneisto jäävät hyödyntämättä.
Historianfilosofian syvyyksistä hukattuihin mahdollisuuksiin
Valtakunnan taustafilosofiaksi voi ajatella yksilön ja historian tiedottoman virran jännitettä eli sitä, kuinka pienestä jokin suuri asia lopulta on kiinni. Jos ja kun maailmanhistoria voi riippua yhdestä pääministeristä ja tapahtumien rihmastot rönsyillä sen mukaan, spekulaation vaihtoehdot ovat moninaisia ja kiehtovia.
Historian hyvät ja pahat luokitellaan käytännössä jälkikäteen aina sen perusteella, kuka on sodissa voittajien ja kuka häviäjien puolella. Kommunismia pidetään edelleen lähtökohtaisesti parempana ja humaanimpana kuin kansallissosialismia, vaikka kommunismin uhrien määrä on moninkertaisesti korkeampi ja ruumiskasat kasvavat edelleen. Jo rakkaassa etelänaapurissamme Virossa tunnetaan historia sen verran omakohtaisesti, ettei siellä kenellekään tulisi mieleenkään valkopestä kommunismia.
Hyssyttely johtunee siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi toisessa maailmansodassa voittajien leiriin ja asioita on painettu villaisella. Toki KGB:n ja sittemmin FSB:n länteen syöttämä narratiivi on myös vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen. Suomessa kommunismin hirmutöitä on vähätelty erityisesti, siitä on kiittäminen talvi- ja jatkosotaa ja YYA-sopimusta. Ryssän pelko eli ulkopoliittinen oikeaoppisuus on vuosikymmeniä ollut viisauden alku. Suomettumisen pitkä häntä heiluttaa Suomi-koiraa edelleen, eikä moni edes häpeä tunnustautua kommunistiksi. Jos joku samaan tapaan ylpeästi julistaisi olevansa kansallissosialisti, hänet tuomittaisiin välittömästi paarialuokkaan.
Sanotaan, että tärkeintä on kaunis ajatus, mutta ei saisi myöskään unohtaa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Kuluneet sananparret kuvaavat todellisia ilmiöitä, ja kaunis ajatus kommunismin taustalla on sitä paitsi makuasia. Jostain syystä moni tuntee siihen vetoa, absoluuttiseen tasa-arvoon eli tasapäisyyteen, luokattomaan yhteiskuntaan, valtiottomaan valtioon, porvarivihaan, onnelaan. Utopian aave kummittelee maailman turuilla ja toreilla edelleen, vaikka markkinatalous on nostanut vuosikymmen toisensa perään proletariaatin elintasoa. Köyhyys on vähentynyt maailmanlaajuisesti, toisin kuin Marx ennusti. Silti moni haluaa uskoa hänen huuruisiin oppeihinsa.
Stalin itse on toki historiankirjoissa jo ajat sitten ja aivan oikein luokiteltu saatanalliseksi roistoksi ja murhaajaksi, mutta kansanmurhaaja Leniniä pidetään vieläkin suhteellisen harmittomana tapauksena, ja moni suorastaan palvoo tai ihailee häntä. Osa vanhoista kommunisteista jumaloi myös Stalinia, samoin laajat kansanjoukot ja hallinto Putinin Venäjällä. Myös vahvan johtajan kaipuu on ikuinen, kunhan hän ei ole Hitler tai Mannerheim.
Jos Lenin ja Stalin olisivat olleet natseja, heitä pidettäisiin vasemmistopiireissä brutaaleina ihmispaholaisina, jollaisia he olivatkin. Sama pätee toisin päin: jos kansallissosialistit olisivat olleet toisessa maailmansodassa voittajien joukossa, heidän rikoksiaan ihmisyyttä vastaan katsottaisiin nyt monessa aatenurkkauksessa sormien läpi ja heitä palvottaisiin ja ihailtaisiin. Natsismista löydettäisiin yliopistoilla ja tiedotusvälineissä paljon hyvää, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tuloerojen tasaamista, työväen olojen parantamista, yhteisöllisyyttä, eläinten oikeuksien, kasvissyönnin ja luomuviljelyn edistämistä, terveiden elämäntapojen korostamista ja luonnonsuojelumyönteisyyttä. Natsismiin sisältyi oikeasti kaikkea tätä, mutta siitä ei juuri kukaan puhu, varsinkaan vihreät.
Rydmanin Valtakunnan tyyli olisi voinut noudatella rohkeammin näitä linjoja, siitä olisi irronnut taidolla kirjoitettuna piikikästä parodiaa. Kansallissosialistinen, täysin kehittynyt, ikimetsiä suojeleva ja avohakkuita vastustava terveys- ja hyvinvointivaltio olisi ollut monumentaalinen lisäluku kirjaan.
Muutenkin käsillä olevassa esseearviossa täytyy nyt Valtakunnan tapaan harrastaa hieman lisää ”mitä jos” -tematiikkaa ja spekuloida sillä, millainen teos olisi voinut olla ja mitä mahdolliseen jatko-osaan kannattaisi laittaa. Toki seuraava on pelkästään arvostelijan toivetta, tekijällä on tietenkin omat lähtökohtansa, joiden pohjalta hän vaihtoehtohistoriansa kirjoittaa. Rydman pysyttelee asiakirjamaisuudessa, mikä tekee Valtakunnasta hieman luettelomaisen ja pelkistetyn.
Historian tunnetuimmista roistoista saisi helposti tehtyä vaihtoehtohistoriallisia sankareita, joita myöhempien aikojen akateemiset työmuurahaiset tutkimuksissaan ja kansantajuisissa historiankirjoissaan ylistäisivät. Leninin edelleen suosittua ja sovellettua imperialismiteoriaa voisi mukailla ja parodioida vaikkapa Hitlerin akateemisesti arvostettuna lebensraum-teoriana, joka asennoituu siirtomaiden valloittamiseen, alkuperäisväestöjen orjuuttamiseen ja taloudellisten resurssien riistoon myönteisesti. Vastaavasti Goebbelsia voitaisiin lukea Tampereen yliopistolla kuin Gramscia tosimaailmassa ja soveltaa ensiksi mainitun tiedotusopillisia näkemyksiä käytäntöön. Tampereen yliopiston professorit ja dosentit kumartaisivat vaihtoehtoisessa todellisuudessa eri ilmansuuntaan kuin suomettuneisuuden vuosina, muuten eroa ei juuri huomaisi.
Millainen olisi kansallissosialistisen hegemonian hallitsema Eurooppa? Millainen olisi Saksaan päin suomettunut presidentti Edwin Linkomiehen Suomi ja erityisesti intohimoisen saksalaismielinen nousukas Paavo Väyrynen?
Saisiko Berliinin Valtakunnassa torjumasta Urho Kekkosesta jonkinlaisen takinkääntäjähallitsijan, äkkiä valaistuneen, aatteelliselta elämänkulultaan päinvastaisen kuin oikeasti? Kekkonenhan oli nuorena yltiöisänmaallinen vapaussoturi ja AKS-aktiivi, joka kannatti valtiososialismia, joten perusta vahvalle kansallissosialistisuudelle olisi olemassa. Ankara, pirullisen kiero ja Machiavellinsa lukenut heimosoturi-Kekkonen sopisi tai olisi sopinut Valtakuntaan mainiosti.
Nykyajan henkselikuulapäät olisivat tietenkin omaksuneet hiusmallinsa juuri Kekkoselta ja nauttisivat samanlaista oikeamielisten piirien kansansuosiota kuin elokapinalliset ja Palestiina-aktivistit tosimaailmassa. Itse asiassa pilottitakkiset antisemiitit voisivat olla oikeastikin elokapinallisia Israel-vihaajia, kuten intersektionaalisesti kirkukuontaloiset vasemmistokollegansa, onhan edesmennyt kalastaja-profeetta Pentti Linkola erityisen suosittu juuri kansalliskiihkoisimmissa nurkkauksissa, ja vastaavasti Israelia pidetään pahuuden pesänä myös uusnatsien keskuudessa.
Haaskattu mahdollisuus Rydmanin teoksessa on lisäksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin, joka kansallissosialistisessa Suur-Suomessa olisi melkoisella varmuudella hallinnut kansanjoukkoja lempeästi mutta lujasti diktaattori Kekkosen rinnalla tai hänen äärioikeana kätenään. Sivuosaan olisi saanut helposti vielä Väinö Kuisman ja Kristian Arjen.
Myös Mannerheim-myyttiin rinnastuva Hitler-myytti olisi tuonut Valtakuntaan lisäpotkua. Ilmeisesti joissain pienissä piireissä ja marginaalikirjallisuudessa tällaista palvontaa esiintyy ihan oikeastikin, onhan monilla vanhoilla kommunisteillakin sitkeä tarve ja taipumus uskoa, että itse asiassa Stalin oli kova jätkä. Rydman kertoo teoksen lopussa lyhyesti Hitleristä myyttisenä henkilönä ja naistenmiehenä, mutta herkullisen Putin-rinnastuksen päälle olisi sopinut räiskiä rankemminkin.
Esimerkiksi Suomen armeijan edustajana Saksan päämajassa toiminut kenraali Paavo Talvela kirjoittaa Sotilaan elämä -muistelmiensa toisessa osassa Hitleristä näin (s. 153): ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.”
Miehet olivat Hitlerin yksityiskoneessa matkalla Mannerheimin syntymäpäiville, ja kenraalin kuvaus on mitä ilmeisimmin kirjoitettu osittain saksalaisille, joiden Talvela tiesi lukevan kirjeensä. Ihailu vaikuttaa kuitenkin varsin vilpittömältä, ja siitä olisi irronnut vaihtohistoriallisia lisälehtiä ilman merkittävää liioittelua. Jos Saksa olisi ollut sodassa voittajien leirissä, moinen ylistys olisi varmasti ollut normaalikäytäntö kaikissa virallisissa raporteissa ja kirjeissä. Tuolloinhan Suomen johto vielä ajatteli, että Saksa tulee lyömään Neuvostoliiton.
Rydman on selvästi tehnyt valtavan määrän taustatyötä, mikä käy ilmi myös teoksen loppuun liitetystä kirjallisuusluettelosta. Spekulatiivisilla historiateoksilla olisi voinut borgesilaisittain vitsailla kunnollakin, mutta kuten todettua, tekijä ei ulota satiiria nykyaikaan (kuten vaikkapa suosittu ajanvietekirjailija Ilkka Remes on kuulemma jossain vihreitä piikittelevässä viihderomaanissaan tehnyt). Ylipäätään sepitteelliset historiikit ja lainaukset niistä olisivat lisänneet Valtakunnan monimuotoisuutta ja parantaneet teoksen luettavuutta.
Suomen historia, nimenomaan fiktiivisen Suur-Suomen, on jätetty teoksen loppupuolelle, kliimaksiksi, joka, kuten todettua, olisi voinut olla paljon järisyttävämpikin. Esimerkiksi Mikkelin päämajasta ja siellä jatkosodan aikaan toimineesta saksalaiskenraali Waldemar Erfurthista olisi irronnut läjäpäin muhevaa vaihtoehtohistoriaa.
Olisi ollut hauska lukea kenraalin kuvitteellisia päiväkirjakatkelmia siitä, miten asiat olisivat menneet toisin kuin ne menivät. Tosin kenraalin oikeatkin päiväkirjat ovat historialukemiston aatelia, aivan kuten kenraali itsekin oli miesten aatelia. Hänen on vaikea pidätellä halveksuntansa Hitleriä, mokomaa koppavaa nousukasta ja amatööriä kohtaan, mikä tarjoaisi pienellä paisuttelulla mojovat mahdollisuudet ironiseen sepitteeseen. Tässä olisi voinut hyödyntää myös Olavi Paavolaisen fiktiivistä kuvausta jostain uutisfilmistä Synkän yksinpuhelun sisältämän hirtehisen Hitler-pilkan tapaan. Tietenkin voittajien puolella Paavolaisen näkemykset olisivat mitä ilmeisimmin noudatelleet kenraali Talvelan esimerkkiä edellä.
Rydman korostaa heti kirjan alussa, että historia on kertomus, ja niinhän se kirjaimellisesti onkin. Faktan ja fiktion raja on tunnetusti häilyvä, varsinkin nykyään, kun akateemisessa maailmassa puhdasta mielipidekirjoittelua ja poliittista propagandaa kutsutaan tieteeksi. Osittain tämä johtuu siitä, että Stalinin Neuvostoliitto selviytyi sodassa voittajien puolelle.
Valtakunnassa ei valitettavasti kerrota, millaista politisoitunut tiede, historia mukaan lukien, olisi nyt, mikäli Saksan kansallissosialistit olisivat toisessa maailmansodassa päätyneet voittajien leiriin. Tosin vaihtoehtoisessa yliopistokuvauksessa olisi ollut ja on vaarana ajautua poliittisesti huomattavan epäkorrektille alueelle ja kenties jopa valtakunnansyyttäjän hampaisiin. Toisaalta kafkamainen oikeusjuttu on aina ilmaista mainosta kirjalle ja tuo kustantajan kassaan kahisevaa.
Kielioppinatsismin tappio
Mitä tulee natsismiin, kielioppinatsien päätymistä voittajien leiriin vielä joskus sopii taas kerran toivoa. Valtakunta olisi hyötynyt osaavasta kustannustoimittamisesta ja huolellisesta oikoluvusta: teokseen on jäänyt niin paljon virheitä, että kielihuoltoon taipuvainen kriitikko heiluttaa kuvitteellista punakynää melkein joka sivulla.
Jo takakansitekstissä on kolmesti läpi kirjan toistuva kielioppivirhe, ylösalaisin oleva lainausmerkki sitaatin alussa. Suomen kielioppi ei sellaista tunne, mutta sen sijaan sääntö on tuttu englannista. Samoin kirjasta löytyy lukuisia kertoja oikeassa muodossa oleva jälkimmäinen lainausmerkki väärällä puolella pistettä, jälleen englannin tapaan ja siinä kielessä oikein, muttei tietenkään suomessa.
Muitakin pikkuvirheitä löytyy kosolti, samoin joitain outoja muotoiluvalintoja (repliikkien kursivoinnit) ja lauserakenteita, jotka olisivat hyötyneet huolellisen ja osaavan kustannustoimittajan huomautuksista. Myös pilkutus jättää paljon toivomisen varaa.
Suuremmista virheistä pitää huomauttaa vielä erikseen. Jopa Ison-Britannian taivutus on usein pielessä, erityisesti kirjan alkupuolella, ainakin kerran melkein peräkkäisissä virkkeissä (virheellisestä muodosta ”Iso-Britannian” oikeaan muotoon ”Ison-Britannian”). Samoin verbi ”hajottaa” esiintyy toistuvasti muodossa ”hajoittaa”. Myös olla-verbin taivutus on paikoitellen puhekielistä (”oltu”, kun pitäisi olla ”ollut”).
Eräässä saman kustantajan hiljattain julkaisemassa romaanissa on vielä huonompaa suomea, niin huonoa, ettei teosta voinut edes lukea loppuun. Arvostelija suosittelee kustantamolle ammattitaitoisen kustannustoimittajan palkkaamista.
On kerrassaan harmillista, että rakas suomen kielemme rapautuu silmissä ja anglismit (kuten mainittu lainausmerkkikäytäntö) tunkeutuvat kirjojen sivuille (tässä tapauksessa mitä ilmeisimmin tekstinkäsittelyohjelman automaattimuotoiluna, mutta kuitenkin). Oikeakielisyyttä koskeva ikävä huomio on nykyään pakko liittää lähes jokaiseen kirja-arvioon, mikä kertoo tilanteen vakavuudesta. Ongelma ei rajoitu vain kirjoihin vaan näkyy myös ja ennen kaikkea julkisessa sanassa. Vaikuttaa usein siltä, että toimittajat ja päätoimittajatkaan eivät enää osaa suomea. Lieneekö tämäkin vitsaus tietoverkon ja yhteisöpalvelujen vaikutusta, mene ja tiedä.
Mikäli oikeinkirjoitus ei ole kunnossa, kirjan kuin kirjan perustukset eivät kestä. Kustantajien, kirjailijoiden ja toimittajien on ryhdistäydyttävä. Ennen muuta teoksen kirjoittaja itse on aina vastuussa kirjansa kielihuollosta, sitä ei koskaan, ei missään tapauksessa, voi jättää ulkopuolisille, varsinkaan vapaille toimittajille, jotka sutivat oikolukemista ja kustannustoimittamista lisätienestiksi.
Myös monet niin sanotut arvostetut kustannustoimittajat ovat nyttemmin arvostettuja muiden kuin kielellisten kykyjensä perusteella. Tunnetaan ainakin pari tapausta, joissa ison talon sosiaalisessa mediassa poliittisesti yliaktiivinen ja -korrekti tekstityöläinen on ilmeisesti agitoimisensa ja itsekorostuksensa rasittamana tai muuten hajamielisenä lähettänyt painoon väärän tiedoston, josta korrehtuuriin tehdyt korjaukset puuttuvat. Samoin tunnetaan tapauksia, joissa työhön palkattu oikolukija ei osaa suomea. Se näkyy valmiin kirjan kielipuolisuutena, huonona suomena, surkuteltavana lukukokemuksena. Usein kirjat ovat jo valmiiksi niin surkeita, itsestään selviä ja latteita, että soisi edes kieliasun olevan kunnossa. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole.
Taistelu kielen, kulttuurin ja sivistyksen puolesta jatkukoon siis entistä väkevämmin. Ilman niitä Suomea ei ole, ja se ei ikävä kyllä ole vaihtoehtohistoriaa.
