Tarkkaakin tarkemmin: Suomi idän ja lännen välissä

(Esseearvio Jukka Tarkan teoksesta Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012. Otava 2015.)

”Maailman on kunnioitettava Venäjän etuja ja Venäjän suurta kansankuntaa.” -Pietarin pormestarin avustaja Vladimir Putin puheessaan vuonna 1994

Valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkka hahmottelee tuoreessa kirjassaan muutoksia, joita Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja sen taustalla eli Tarkan termein turvallisuusilmastossa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisesta parin vuoden taakse. Mukana ei siis ole Ukrainan tapahtumia muutamaa lyhyttä mainintaa lukuun ottamatta, joskin itäisen suurvaltanaapurimme geopolitiikan suunta on ollut pitkään selvä ja teosta voi lukea jopa jonkinlaisena synkkänä ennusteena rajanaapureitaan sekä sotilaallisesti että psykologisesti jatkuvasti häiriköivän nyky-Venäjän nousulle. Neuvostoliitto on tullut takaisin maailmakartalle. Samoin kylmä sota. Tarkka ei asiaa aivan näin suoraan sano, mutta minä sanon. Tavoilleni uskollisena sanon suoraan, ajattelen vapaasti.

Edellä mainittuun ikävään tosiasiaan liittyen Tarkka tiivistää Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän tärkeän eron (s. 317):

”Venäjä ja Neuvostoliitto muistuttavat monella tavalla toisiaan. Toinen oli läpeensä aatteellinen sotilasdiktatuuri, toinen on kansalliskiihkoinen poliisivaltio. Toinen yritti harjoittaa sosialismin miekkalähetystä, toinen suojelee asevoimin lähiulkomaiden venäläisiä heidän lupaansa kysymättä. Ne ovat erilaisia sillä tavalla, että Neuvostoliito käytti asevoimaa vain omia kansalaisiaan ja liittolaisiaan vastaan. Venäjä käyttää asevoimaa myös naapureitaan vastaan.”

Suomen tilanne Venäjän länsinaapurina on edelleen tukala, olemme idän ja lännen välissä, osana länttä, kuten YYA-sopimuksen aikoihin. Tarkan teoksesta ilmenee, että vähitellen, ilmaston taas kylmentyessä, valtiojohtomme on monin tavoin ajanut Suomen vielä YYA-sopimusta pahempaan jamaan. Neuvostoliitto oli sentään jollain tavalla ennustettava, mutta Putinin Venäjä on aggressiivinen, häikäilemätön ja arvaamaton.

Venäjä laskee Suomen lähiulkomaakseen, etupiiriinsä. Poliittinen johtomme ja kansan enemmistö myötäilee Putinin Venäjän sotilaspoliittista doktriinia. Vaikka Venäjän vieressä omalta osaltaan osoittaa selvästi, että Suomen luonnollinen ja johdonmukainen paikka olisi jo vuosia sitten ollut Natossa, maamme ei ole järjestöön liittynyt. Syynä tähän on pelko Venäjän reaktiosta. Liittoutumaton tai puolueeton Suomi ei ole ollut enää vuosikausiin, kuten teoksesta ilmenee.

Tekijän kuvaus Janajevin juntan surkuhupaisasta vallankaappausyrityksestä ja silloisen ulkoministeri Paavo Väyrysen vatuloinnista strategisesti tärkeän sisäpiiritiedon kanssa sen yhteydessä on makoisaa luettavaa, varsinkin, kun vastaavaa tapahtuu vielä nykyäänkin aina kun aggressiivinen itänaapurimme pullistelee. Väyrysen toki tunnemme, mutta uusiakin suomettumisen klassisten perinteiden noudattajia nousee parrasvaloihin kuin sieniä sateella. Kisa kärkipaikoista käy kuumana.

Putin-mieliset asenteet voi tiivistää lyhyesti muotoon Nato ja länsi = paha, Venäjä ja itä = hyvä, ja päinvastoin.

Itse tunnustaudun avoimen länsimyönteiseksi, äänestin aikoinaan EU-jäsenyyden puolesta, ja olen kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä sekä euroatlanttista yhteistyötä jo vuosikausia. Lapsesta asti, liberaalin perusluonteen ja hyvän kotikasvatuksen ansiosta, olen suhtautunut äärimmäisen nuivasti Neuvostoliittoon ja kaikenlaiseen kollektivismitotalitarismiin.

Paljon harmaata aluetta toki on mainittujen ääripäiden välissä, mutta mielestäni keskustelu polarisoituu melko jyrkästi näiden poteroiden ympärille. On olemassa länsileiri ja itäleiri. Näillä leireillä on perustustavanlaatuisesti erilainen käsitys siitä, millaisessa yhteiskunnassa yksilön on parasta elää, siis siitä, millainen yhteiskuntamalli on yksilön kannalta suotuisin.

Itse asetun aina liberaalin, yksilönvapaudet mahdollisimman laajasti ymmärtävän yhteiskuntamallin kannalle. Eli lännen. Idässä on aivan toisenlaisia yhteiskuntia, joista on otettu mallia myös Etelä-Amerikassa. Samoin Lähi-idässä. Niissä yhteiskunnissa ihmisoikeuksista ei voi puhua.

Olen käsitellyt liberalismin ylivoimaisuutta muihin ideologioihin verrattuna melko kattavasti, joskin sekularismia ja mahdollisimman laajaa omantunnonvapautta painottaen, vuonna 2011 julkaistussa esseessäni Uusateismi ja ideologiat toimittamassani antologiassa Mitä uusateismi tarkoittaa? En siis mene tässä sen tarkemmin liberalismin määrittelyyn.

Näen länsivastaisuuden nousevan pääasiassa reaktiivisesta suhtautumisesta vapauden väistämättä mukanaan tuomiin aitoihin tai näennäisiin epäkohtiin, joista kaikenlaiset totalitaariset ideologiat ovat historian saatossa aina ammentaneet inspiraationsa. Kun ihmisellä on taipumusta pessimistisromanttiseen maailmantuskaan, hän herkästi näkee vapaudessa vain eriarvoisuutta, riistokapitalismia, pääomavaltaa, köyhien sortoa ja muuta ikävää. Hän haluaa pakottaa arvonsa ja ideologiansa muille, koska hän peilaa itseään paradigmaattisena hyvänä ja oikeamielisenä, valistuneena, valaistuneena.

Tätä ajattelutapaa olen antologiassa Misantropian historia vuonna 2013 julkaistuissa esseissäni nimittänyt luonteen totalitarismiksi. J.L. Talmon on analysoinut Ranskan vallankumouksessa syntynyttä niin sanottua totalitaarista demokratiaa samannimisessä, vuonna 1973 suomennetussa tutkielmassaan. Liberalismin keskeinen filosofi Friedrich A. Hayek kutsuu teoksessaan The Constitution of Liberty totalitaarista demokratiaa yksinkertaisesti sosialismiksi. Olen Hayekin linjoilla.

Kansallismieliselle kollektivistille puolestaan tuhon merkit näyttäytyvät maahanmuutossa, kodin, uskonnon ja isänmaan rapautumisessa, ja individualismissa. On tärkeää huomioida, että myös kansallismielisen kollektivismin taustalla on pessimistisromanttinen maailmantuska: maailma ei ole tarpeeksi hyvä, siinä on niin paljon vikoja, että lopun ajat ovat käsillä. Pitää siis välittömästi tehdä vallankumous, jotta maailma pelastuu. Kutsun tätä ajattelutapaa eskatologiseksi nationalismiksi.

Konservatiivisella, kansallismielisellä, islamilaisella tai sosialistisella vallankumouksella ei ole käytännössä mitään eroa, ne ovat kaikki saman eskatologisen jakobiini- tai bolsevikkimentaliteetin heijastumia. Tunteenpalonsa eli silmittömän vihansa vallassa oleva kaunosieluinen romantikko haluaa kertaheitolla toteuttaa kauniin utopiansa ja raahata sen edellyttämänä poliittiset vastustajansa ja niin sanotun eliitin eli länsimaissa demokraattisissa vaaleissa valitun hallituksen ja parlamentin saunan taakse.

Tämä kaava ei muutu koskaan. Se pätee niin perusuomalaisten Olli Immoseen ja hänen seuraajiinsa kuin vasemmistoliiton ja vihreiden lukuisiin jäseniin sekä kannattajiin. Viimeksi mainittujen todellinen karva tulee esiin aina itsenäisyyspäivän anarkistimellakoiden ja muiden sankarillisten työväen ja hyvien ihmisten viimeisten taistojen yhteydessä: hevosia ja poliiseja hakataan jääkiekkomailoilla, pyörätelineitä heitetään yritysten ikkunoiden läpi, barrikadeille noustaan ja palomiehet saavat niskaansa tiiliskiviä. Che Guevara-, Lenin-, Marx- ja Engels-liput liehuvat, Neuvostoliitonkin lippu. Kukaan ei protestoi, kuten Meillä on unelma -suurmielenosoituksessa vastapuolen puhujaksi kutsutulle ja nimitetylle perussuomalaisten Matias Turkkilalle: kaikilla on niin mukavaa olla oikeassa, olla hyvä, olla moraalinen.

Heillä on unelma joukkovoimasta, heillä on poliittinen tavoite. Kun he innokkaasti tuomitsevat Immosen ja perussuomalaiset, he välittömästi sen jälkeen puolustavat aivan samanlaista totalitarismin ihailua, uhoa ja käytöstä omiensa keskuudessa, tai elleivät suoraan kiellä, ainakin vähättelevät sitä. Tragikoomisinta tässä on se, että nämä samasta puusta veistetyt ääripäät vihaavat eniten juuri toisiaan, kuten jo natsit ja kommunistit aikoinaan. He huutavat aina toisilleen ja suoraan toistensa ohi. He ovat täysin sokeita itselleen. Malka on aina toisen silmässä.

Mainitun ajattelutavan ja sen poliittisten ilmentymien aatehistoriallisia taustoja on viimeksi analysoinut populistisen kansallismielisyyden osalta erinomaisesti professori Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kirjasta käy ilmi hienosti muun muassa se, miten filosofi Martin Heideggerin hegeliläisrousseaulaisesta romantiikasta johtaa looginen polku niin natsismiin kuin edistysmielisenä itseään pitävään länsimaiseen akateemisuuteen ja punavihreään politiikkaan. Olen näitä romantiikan hirtehisiä polkuja tässä jo kohta 15 vuotta hämmästyneenä tarkastellut ja niiden hegemoniapyrkimyksiä kirjoissani, kirjoituksissani, haastatteluissani ja esiintymisissäni arvostellut.

Oikeamielisyys ja hyvyys, siis perinteinen voimakas moralismi, erityisesti samanmielisten keskuudessa jatkuvaa moraaliposeeraamista eli oman kilven kiillotusta edellyttävä velvollisuusetiikka, johtavat valitettavan helposti ihmisen kollektivismiin ja totalitarismiin, niin nationalistiseen kuin kansainväliseen, joita olen kutsunut aatehistoriallisesti tässä järjestyksessä vanhahegeliläiseksi ja nuorhegeliläiseksi kollektivismiksi.

Kun tähän vielä yhdistetään rousseaulaisplatoninen perinne, jossa täydellisyyteen pyrkivä radikaali yhteiskuntasuunnittelu rakkaan utopian mahdollisimman nopeaksi toteuttamiseksi – yleensä väkivaltaisen vallankumouksen kautta – korvaa liberalismille keskeisen instituutioiden ja ideoiden vähittäisen sekä varovaisen kehittämisen ja hiomisen järkevän pohdinnan, yrityksen ja erehdyksen pohjalta, on jakobiiniromantikon kärsimätön elämäntunto melko tyhjentävästi hahmoteltu. Kaunasta ja katkeruudesta nouseva viha ei ole paras mahdollinen poliittisen toiminnan motivaattori. Sen on historia toistuvasti osoittanut.

Länsivastaisuudesta nousee siis melko luonnollisesti Putin-mielisyys, joskus hammasta purren, mutta valitettavan usein myös ihan hymysuin. Länsivastaisuudella on helppo vielä nykyäänkin kerätä poliittisia ja moraalisia irtopisteitä, olla hyvien ja oikeamielisten leirissä, vaikka tässä suhteessa muutostakin on onneksi hieman näköpiirissä. Jos Ukraina on liian länsimielinen, sieltä on helppo löytää fasismia ja vaikka mitä. Varsinkin, jos Putin niin sanoo. Hänen mielestään Baltiakin on täynnä fasismia, kun taas Venäjä on siitä täysin vapaa. Kuten Stalinin Neuvostoliitto aikoinaan.

Vaikka Suomi on EU:n jäsen ja Naton rauhankumppani, moni poliitikko, tutkija ja mielipidevaikuttaja kumartelee mieluummin Putinin suuntaan. Tämä heijastuu toistuvasti maassamme käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, unohtamatta laajempaa geopoliittista liikehdintää, jossa itä ja länsi hakevat valta-asemia Lähi-idässä ja muuallakin. Irakin ja Syyrian meneillään oleva pakolaiskriisi on vain yksi heijastuma tästä suuremmasta kuviosta. Virolaiskansanedustaja Eerik-Niiles Kross on esittänyt tähän liittyen mielenkiintoisia näkemyksiä, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen nähden varsin uskottavilta.

Länsivastaisuuden taustoista

Ne, jotka arvostelevat tai suorastaan vihaavat vapaita länsimaita eivät tule koskaan ajatelleeksi, että vain niissä poliittinen vasemmisto ja ylipäätään avoin poliittinen toiminta – oli se länsivastaista tai ei – on mahdollista. Venäjä-kriittisyydessä niin maltillinen vasemmisto kuin vihreät ovat Suomessa hyvin kartalla, paremmin kuin vaikkapa hallituspuolue perussuomalaiset, mutta kaikkia mainittuja yhdistää jonkinlainen yleisempi länsivastaisuus, siis myös perussuomalaiset ovat useimmiten EU-, Nato- ja länsivastaisia, jopa vasemmistoa ja vihreitä länsivastaisempia. Avoimesti totalitaarinen äärivasemmisto ja muutama demarikin on lisäksi Putinin talutusnuorassa.

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja on selkeä tapaus, entinen kansanedustaja Mikko Elo samoin. Tuomiojan länsivastaisuus ei ole kenellekään epäselvää, mutta Mikko Elon ulostulot Putinin Ukrainan valloituksen yhteydessä olivat itämieliseltä vasemmistodemariltakin varsin kova saavutus suomettumisen jalossa taidossa. Tuomioja ei yllä lähellekään Eloa tässä suhteessa. Ulkoministerinä Tuomioja joutui tosin mukailemaan yleiseurooppalaista linjaa, mikä on hyvä muistaa.

Tuomiojan ainakin vanhemmat lukijat muistavat uutisista jo nuoruudessaan heilumassa Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa.  Näissä hilpeissä kuvissa avautuu näkymä siihen henkiseen ilmapiiriin, joka luonnehtii vielä nykyvasemmistoakin, suuri osa vihreistä mukaan lukien. Khomeini syrjäytti länsimielisen shaahin ja Iranista tuli teokratia, läntisen vasemmiston hurratessa. Khomeinin noustua valtaan ensimmäiseksi pölkyllä olivat Iranin marxistien päät. Klassinen esimerkki totalitarismin hyödyllisistä idiooteista, jotka aina asettuvat tukemaan toisia totalitaristeja, jotka valtaan päästyään raivaavat niin kilpailevan totitarismin kuin ”porvarillisen liberalismin ja parlamentarismin” kannattajat tieltään. Tämä on myös sosialististen vallankumousten peruskaava: oma totalitarismi on lopulta aina parempaa kuin toisten totalitarismi.

Kun länsi on lähtökohtaisesti paha, kaikki on mahdollista. Tarkan kirja on siinäkin mielessä herkullinen, että se kuvaa, kuinka syvällä idänsuossa Suomen poliittinen johto on henkisesti kaikki nämä vuodet rämpinyt. On vaikea kumartaa samaan aikaan sekä itään että länteen, mutta Suomessa sitä ei ole arkailtu yrittää, joskin kumarruksen syvyys itään on monella johtavalla demarilla ollut huomattavasti syvempi kuin Atlantin taakse. Samaan aikaan julkisen suomettumisliturgian kanssa poliittinen johto on kulisseissa lähentynyt länteen, mutta ratkaisevien askelten ottaminen on aina ollut vaikeaa, Naton suhteen aivan liian vaikeaa.

Myös moni porvari voi katsoa peiliin useassakin suhteessa, vielä nykyäänkin. Kaupalliset intressit ovat opportunisteilla aina menneet ja menevät edelleen moraalin ja selkärangan edelle, valitettavasti. Tarkan kirjasta voi lukea vaikkapa edesmenneen Harri Holkerin näkemyksistä Suomen länsimaistumiseen. Hänen rinnallaan jopa sittemmin syvälle Putinin kaasuputkeen henkilönsä tunkenut Paavo Lipponen on lännen mies par excellence. Näissä yhteyksissä tulee aina ikävä Kekkosen ajan toisinajattelijoita Georg C. Ehrnroothia ja Tuure Junnilaa, joiden aitoporvarillisessa arvomaailmassa vapaus oli korkeammalla kuin idänkauppasuhteet.

Tarja Halonen on tunnettu Putinin ihailija ja ystävä, presidenttinä toimiessaan hän antoi lännelle selviä signaaleja Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta, joita Tuomioja on aina tukenut. Parivaljakon linjaa voi nimittää Halosen-Tuomiojan linjaksi, eikä siitä ole yhdelläkään länsimielisellä liberaalilla hyvää sanottavaa.

Länsivastaisuuden rousseaulaismarxilainen perinne on aatehistoriaa tunteville selvä, mutta tietenkään sen pauloissa operoiva yksilö ei näitä vuosisatojen takaa periytyviä yllykkeitään tule koskaan pohtineeksi. Romanttisen ja oikeamielisen maailmanparannusvimman kynsissä hyvät, pahat ja rumat menevät helposti sekaisin, minkä Tarkan teoskin hienosti osoittaa.

Kun luulee taistelevansa hyvien puolella pahoja ja rumia vastaan, voi jopa ajautua tukemaan ajatollah Khomeinia tai hänen sunniuskonveljiään Hamasissa. Jos Israel osana länttä on paha, ei rousseaulaismarxilaisessa viitekehyksessä ole ollenkaan yllättävää, että henkilö asemoi itsensä mieluummin Siionin viisaiden pöytäkirjoista ammentavan antisemiittisen jihadistijärjestön puolelle kuin ”imperialististen” länsimaiden.

Tällaista on romantiikka, dialektista: sankarista tulee pelle, totalitarismin hyödyllinen idiootti, paitsi tietenkin omassa ja yhtä väkevien tunteiden vallassa olevien aatetovereiden mielessä. Jakobiinimentaliteetti istuu syvässä, väkivaltaisen vallankumouksen viehätys ei sammu. Aina kun jokin länsimielinen instanssi pitää kaataa, nämä ihmiset ovat valmiina barrikadeille. Siksi myös Putin on noussut heidän sankarikseen, joko hieman pienemmäksi tai suuremmaksi, romantikon tunteenpalosta riippuen. Koska Putinin Venäjästä on viime vuosina nopeasti tullut selkeästi lännen ja Naton vastainen toimija, sen viehätys kaikenlaisten lännenvihaajien keskuudessa on vastaavasti kasvanut ja kasvaa edelleen.

Tässä ei ole syytä mennä sen syvemmälle aatehistoriaan, mutta Ranskan vallankumous ja jakobiiniterrori, jossa liian korkealle kasvaneita kauloja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä giljotiinilla katkaistiin, sai historiallisen kertauksen Khomeinin länsimaisen laitavasemmiston ja akateemisen älymystön tuella suorittamassa islamilaisessa vallankumouksessa.

Rousseaun lisäksi muitakin nimiä voisi mainita, mutta hän on tärkein. Robespierre pani terrorin toimeksi esikuvansa oppien pohjalta, hyveen ja korkean moraalin nimissä, ja oikeaoppisuutta sekä sentraalisesti valvottua narodna voljaa tunnetusti arvostanut kansanmurhaaja Lenin sai heistä sankarilliset innoittajansa. Venäjän vallankumous Ranskan ja Iranin välissä toteutti sekin perinteisen kaavan. Khomeinin islamismi on totalitarismia siinä kuin jakobiinien rousseaulainen tasapäisyyssosialismi ja NKP:n etujoukkopainotteinen, ortodoksinen marxismileninismi, tuo tieteen ja historiallisen välttämättömyyden asemaan nostettu alkukristillinen romanttinen utopia. Kaikkien maiden totalitaristit, liittykää yhteen!

Neuvostoliitosta Putinin Venäjään

Historiikkinsa alkupuolella (s. 27) Tarkka toteaa vuonna 1992 Venäjän Suomen suurlähettilääksi nimitetystä legendaarisesta aiemmin ”Komissarovina” tunnetusta Juri Derjabinista seuraavaa:

”Derjabin myönsi, että Neuvostoliitto oli kaikin tavoin yrittänyt estää Suomen sotilaallista, taloudellista ja poliittista lähentymistä länteen.”

Tarkka ei tässä yhteydessä tietenkään esittele, miten tämä käytännössä tapahtui, mutta kuva Erkki Tuomiojasta Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa tulee taas mieleen. Hän ei tietenkään ollut ainoa.

Putinin Venäjä tekee samaa kuin Derjabinin aikoinaan palvelema Neuvostoliitto. Putinillakin on hyödylliset idioottinsa länsimaissa. Nykyään on vielä vanhan median päälle tullut sosiaalinen media, jossa trollaaminen ja propaganda käännyttää ja manipuloi laajoja kansanjoukkoja ympäri maailmaa totalitarismin taakse.

Moni, joka kuvittelee sankarillisesti edistävänsä ja palvelevansa vapautta sekä demokratiaa, toimii tietämättään, ymmärtämättömättään, aivan toisenlaisten ideologioiden ja hallintomuotojen puolesta. Länsivastaisuus on pääsääntöisesti juuri tätä: toimimista vapautta, demokratiaa ja rauhaa vastaan. Rauhanpuolustajat tekivät sitä jo aikoinaan Neuvostoliiton puolesta eikä tänäkään päivänä ole epäilystä siitä, kenen joukossa palavasilmäiset länsivihaajat seisovat, kenen lippuja kantavat.

On huvittavaa katsella, miten juuri ne, jotka yleisesti tuomitsevat Putinin Venäjän ihmisoikeusrikkomukset, vastustavat henkeen ja vereen niitä länsimaisia instituutiota, jotka ainoina maailmassa voivat yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja rauhan turvata. Nato on näistä instituutiosta keskeisin. Ilman uskottavaa sotilaallista pelotetta vapauden viholliset olisivat jo aikaa sitten hyökänneet.

Länsi ihmiskunnan lippulaivana

Paljon voisi tietenkin sanoa länsimaiden ongelmista ja epäkohdista, vaikkapa Yhdysvaltain poliisi- ja vankilajärjestelmästä, mutta nämä asiat ovat niin yleisesti tiedossa, että niiden vatvominen tässä yhteydessä on turhaa.

Riittää kun todetaan, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta yhdet ovat toisia huomattavasti parempia yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien kannalta. Näistä historian valossa ylivoimaisesti paras on länsimainen perustuslaillinen parlamentarismi ja oikeusvaltio, joka on kestänyt jopa vuosikymmenten sosialistisen paineen, joskin välillä vakavasti horjuen. Myös EU on kehittynyt valitettavan antiliberaaliin suuntaan.

Avoin länsimainen demokratia, joka rakentuu liberalismin pohjalle, perustuu vähitellen kehittyneisiin instituutioihin ja ideoihin, joita edelleen voi jatkuvasti parannella, ja joiden myötä länsimainen malli on menestynyt niin taloudellisesti, poliittisesti kuin inhimillisesti huomattavasti paremmin kuin mikään muu historiassa esiintynyt yhteiskuntajärjestelmä. Nimenomaan tämä menestys, jossa historiallisesti toki on ollut mukana kolonialismia ja imperialismia, on varmasti yksi tärkeä osatekijä siinä, miksi sosialistit ja muut totalitaristit sitä vihaavat.

Aiemmin mainittu rousseaulainen jakobiinimentaliteetti kantaa tätä raivokasta menestysvihaa mukanaan, ja kun sen päälle tulee tuima tujaus etujoukkopainotteista marxismileninismiä, oikeaa tietoisuutta, ei minkäänlaista etumatkaa muihin voi sietää. Menestyksen on pakko johtua riistosta, sorrosta, väkivallasta ja valloituksista, ei paremmasta yhteiskunta- ja talousjärjestelmästä, joka perustuu vapaudelle.

Länsimaiden moralistivihaajat eivät koskaan tule ajatelleeksi syitä sille, miksi pakolaiset ja loikkarit hakeutuvat aina länteen. Länteen, jota he vihaavat ja vastustavat ihan periaatteesta. Ja haluavat toivottaa vanhoja ja uusia lännenvihaajia nimenomaan länteen: islamistit ja äärivasemmisto ovat tunnetusti hyvää pataa keskenään.

Kun huonosti kotoutunut jihadisti iskee vasemmistolaiseen ranskalaislehteen ja murhaa vasemmistolaisia pilapiirtäjiä ja toimituksen väkeä, hän saa ensimmäisenä tukea vasemmistopainotteisesta akateemisesta maailmasta ja muista romanttisen jakobiini-ideologian oikeamielisiksi pesemistä nurkista. Länsi, vapaus, sananvapaus, satiiri, on aina pahempi kuin sankarillinen, sorrettu, kolmannen maailman terroristitotalitaristi, epäonnistunut, sääliä ja melkein ihailua herättävä leiskuvasilmäinen Rousseaun jalo villi, arkkityyppinen vapaustaistelija, islamistinen Che Guevara, kollektivistisen paratiisialkumyytin ikuinen paluu ja symboli.

Kun niin sanottu edistysmielinen asettuu aina ensimmäisenä ymmärtämään, tukemaan ja säälimään huonosti kotoutunutta, silmittömään väkivaltaan ja terroriin syyllistyvää tummaihoista ihmistä, hän ei edes ymmärrä olevansa itse se kolonialisti, imperialisti ja rasisti, jota vastaan kuvittelee taistelevansa koko elämäntunnollaan, vaikka nimenomaan juuri se hän on. Jos nimittäin maahanmuuttajilta ja pakolaisilta ei voi eikä sovi vaatia samanlaisia moraalisia standardeja ja käytöstapoja kuin länsimaalaisilta, heitä pitää jotenkin lähtökohtaisesti erilaisina ihmisinä, jotenkin surkuteltavina, säälittävinä, suvaittavina – jotenkin huonompina, kyvyttöminä elämään säällisesti kuten me länsimaalaiset.

Jos vain kapitalistinen länsi ei olisi paha, vapaa ja monimuotoinen niin kansalaisten tulotasolta kuin kulttuurisesti, ja ennen muuta taloudellisesti ja sotilaallisesti voimakas, jalo villi olisi varmasti kotoutunut onnistuneesti eikä ampunut konepistoolilla vasemmistolaisia pilapiirtäjiä ja muuta toimituksen väkeä. Jotka sitä paitsi olivat rasisteja, toisin kuin sankarillinen jihadisti, jonka viha juutalaisia ja länttä kohtaan on aivan oikeutettua, ovathan juutalaiset ja länsi pahoja imperialistisortajia, ja jalossa villissä näin ollen herooisuuden leima.

Muslimipakolaisista ensimmäiset, somalit, tulivat Suomeen nimenomaan Neuvostoliiton kautta. Tarkka mainitsee (s. 30), miten naapurin tuolloin hyvin epävakaa tilanne yritettiin ennakoida Suomessa:

”Näyttöä ongelmista saatiin, kun somaleja alkoi marraskuusta 1990 lähtien tulla Neuvostoliiton kautta Suomeen. Huoli hallitsemattomasta maahanmuutosta käynnisti varautumistoimet. Rajavartiolaitos piti uhkaa vähäisenä, mikä osoittautui oikeaksi arvioksi, mutta tehosti toimintaansa kaiken varalta. Poliisin ja tullin kanssa se laati valmiussuunnitelmat eritasoisiin uhkatilanteisiin, muutamasta tuhannesta pakolaisesta 250 000 hengen hallitsemattomaan väestönryntäykseen. Varovaisimpien mielestä tällainen varautuminen oli Kaukasukselta ja Afrikasta Venäjälle ajautuneille pakolaisille kuin kutsu tulla Suomeen.”

Tässä näkyy idullaan koko se keskustelu, jota maassamme pakolaisuudesta on viime vuosina käyty ja käydään kiivaasti tälläkin hetkellä. On huomioitava, että kaikki todellakin liittyy kaikkeen. Isossa kuvassa on paljon pieniä osia, mutta jos ja kun niistä rakentuu selkeä palapeli, tietyt toistuvat hahmot ja kaavat erottuvat joukosta.

Venäjä nakertamassa lännen perustuksia

Heikko ja epävakaa länsi on Putinin etu. Äärivasemmisto, nationalistiset populistit, islamistit, turvallisuuspolitiikka, haparoiva sisäpolitiikka, taloudellinen epävakaus ja taantumat, kaikki ovat mannaa Putinille. Ennen muuta EU- ja länsivastaisuus on juuri sitä, mitä itänaapurin valtias hakee.

Valtavat turvapaikanhakijavirrat taloudellisesti äärimmäisen huonossa tilanteessa luovat tietenkin kovaa lisäpainetta Suomelle. Syyrian kriisi tuli Putinille kuin lahjana, ilmankos Venäjä on estänyt YK:ssa alusta kaikki liittolaisensa al-Assadin hallintoa vastaan ehdotetut toimet.

Putinin Venäjä tukee myös Iranin shiiahallintoa, jolle heikko länsi jo valmistautuu tekemään huomattavia myönnytyksiä maan ydinohjelmassa. Samaan aikaan Suomessa Venäjän ote meidän ydinvoimastamme lujittuu. Hallitus ei tiedä, mitä se tekee, ei edellinen, ei nykyinen. 
Putinin Venäjä muistuttaa Neuvostoliittoa, mutta vielä enemmän se noudattelee vanhan pyhän Venäjän kaavaa. Geopoliittista painoarvoa se hakee Lähi-idästä, shiiamuslimeilta, kun länsi on öljytaloudessa joutunut saudien sunniwahhabiittien nöyryyttävään talutusnuoraan.

Öljymiljardeillaan saudit ja heidän lähinaapurinsa rahoittavat lännessä massiivista propagandaa, jonka tarkoitus on levittää länsi- ja juutalaisvastaista vanhoillista islamia. Saudit tukevat niin moskeijoita kuin yliopistoja ja painattavat antisemiittistä materiaalia sekä lännessä että islamilaisessa maailmassa.

Samaan aikaan Venäjä on yhdessä saudien ja muiden islamilaisten valtioiden kanssa YK:ssa osa laajaa lännenvastaista blokkia, joka jatkuvasti pyrkii rapauttamaan avoimien yhteiskuntien perustaa ja keskeisiä instituutioita.

Länsi on pahassa välikädessä, kun taas Putin voi hieroa käsiään. Shiioista hän on saanut kelpo liittolaisen sunnijihadisteja vastaan, jotka muutenkin vihaavat länttä huomattavasti Putinin Venäjää enemmän. Sotaisa, epävakaa Lähi-itä on Putinin etu. Hajota ja hallitse -taktiikan kannalta tilanne on Venäjälle ihanteellinen.

Kansallismielisten populistipuolueiden suosio kasvaa mitä enemmän pakolaisia muslimimaista länteen tulee. Samalla lännen jo valmiiksi länsivihamieliset äärivasemmistopiirit niin akatemiassa kuin politiikassa asettuvat tukemaan islamisteja ja usein myös Putinia näitä Venäjän avoimesti tukemia populistipuolueita vastaan. He eivät todellakaan tajua, kenen joukoissa seisovat, kenen lippua kantavat.

Hyödylliset idiootit pelaavat aina ja kaikkialla länsivihassaan lännen vihollisten pussiin. Näihin vihollisiin voidaan laskea myös ahtaasti kansallismieliset populistit, joille idea vapaasta lännestä edustaa rappiota. Konservatiivinationalisteilla on oma haaveensa vahvasta vanhahegeliläisestä kansallisvaltiosta, joka perustuu puhtaalle kansalle ja kristilliselle kulttuurille. Siis juuri sellaiselle, jollainen Putinin Venäjä jo on. Ortodoksisuudella ja luterilaisuudella ei tässä mielessä ole väliä, muista kulttuurieroista puhumattakaan. Suunta on sama. Perinteiset arvot ovat näillä osapuolilla kunniassa, ja länsivihamielinen äärivasemmisto avaa heille latua.

Kaikki mikä heikentää avointa länsimaista yhteiskuntaa on näiden poliittisten hurmahenkien etu. Rousseausta on tavattoman lyhyt matka Leniniin, Staliniin, Mussoliniin ja Hitleriin. Nuorhegeliläiset ja vanhahegeliläiset eroavat toisistaan paljon vähemmän kuin liberaaleista, joiden ansiota vapauteen perustuva länsimainen yhteiskuntamalli on. Siksi nuor- ja vanhahegeliläinen romantiikka yhdistyneenä rousseaulaiseen jakobiinimentaliteettiin on niin läpeensä liberalismi- eli länsivastaista.

Karl Popper on sanonut kaiken oleellisen klassikossaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Tarkka käsittelee avointa länsimaista yhteiskuntaa liputtavaa Etykin henkeä kirjansa alkupuolella, luvussa Kylmä rauha (s. 76):

”Pariisin peruskirja oli historialliselta kantavuudeltaan Helsingin 1975 päätösasiakirjan veroinen. Se vahvisti, että vain moniarvoinen demokratia voi toteuttaa Etykin periaatteet, ja määritteli markkinatalouden koko maanosan yhteiskunta- ja yrityselämän perustaksi. Allekirjoittajat sitoutuivat kehittämään demokratiaa, alistamaan vaalit kansainväliseen valvontaan ja turvaamaan kansallisten vähemmistöjen aseman. Uuden Euroopan pääperiaatteiksi tulivat ihmisoikeuksien kunnioittaminen, demokratia, oikeusvaltio sekä taloudellinen vapaus ja vastuu, siis moniarvoinen demokratia ja markkinatalous. Helsingin päätösasiakirja vuodelta 1975 sääteli valtioiden käyttäytymistä, mutta vuoden 1990 Pariisin peruskirja koski kansalaisen oikeuksia ja velvollisuuksia.”

Samassa yhteydessä käy ilmi, miten Nato vuonna 1991 muokkasi strategista konseptiaan Etykin hengen ja Uuden Euroopan peruskirjan mukaiseksi (s. 81). ”Tärkeintä oli sodan välttäminen eikä sen käyminen tai voittaminen.”

Tekijä kuvailee hieman aiemmin lyhyesti kiihkokansallismielisen Aleksandr Duginin suurvenäläistä ideologiaa, joka melko suoraan on Putinin Venäjän taustalla. Vanhahegeliläisen kansallisvaltion puitteet eivät tässä projektissa suinkaan riitä, koska tavoite on huomattavasti suurempi Venäjän imperiumi ja euraasialainen liitto. Osana tätä projektia Dugin haluaa Saksan Venäjän imperiumin liittolaiseksi, Natoa ja Yhdysvaltoja vastaan. Etupiiriajattelussa Suomi on aina ollut ja tulee aina olemaan osa tätä euraasialaista imperiumia, ei avointa, vapaata länttä.

Tarkka kirjoittaa (s. 39):

”Duginin vuonna 1997 hahmottelema Venäjän imperiumi ulottuu Itä-Karjalasta Rostoviin, Pohjois-Kazakstaniin ja Vladivostokiin. Lopullisena tavoitteena on Venäjän johtama euraasialainen liitto. Siihen kuuluisivat lähes koko Itä-Eurooppa, Kaukasia, Keski-Aasian tasavallat, Afganistan, Mongolia ja osia Kiinasta. Tämän suuren suunnitelman ensimmäisenä vaiheena on Putininkin omaksuma idea euraasialaisesta talousyhteistyöstä.”

Tästäkin tarkkasilmäiset ja Tarkka huomaavat, että Putinin etu sekä tavoite on demokraattisten ja avoimien EU-maiden sisäinen epävakaus. Erityisesti Saksa, Suomi ja Baltia ovat jatkuvan toiminnan kohteena. Baltia on hengeltään nykyään lujasti ja ylpeästi lännessä, siksi sitä pitää yrittää horjuttaa toistuvasti. Saksassa sisäistä epävakautta lietsoo erityisesti pakolaiskriisi ja äärivasemmiston sekä uusnatsien maahanmuuttokysymyksen ympärillä alati voimistuva vastakkainasettelu. Politiikan kärjistyminen ja kasvava talousahdinko on juuri sitä, mitä Venäjä haluaa.

Saksan pitkäaikaiset ongelmat ovat vahvasti idullaan myös Suomessa ja esiintyvät huomattavasti vakavammassa muodossa muissakin EU-maissa. Ranskassa Putinin tavoitteita ajaa erityisesti Le Penien populistirintama, jota Venäjä on rahallisesti tukenut jo pitkään. Ranskan jihadismiongelma ja sen myötä nouseva antisemitismi sopii tietenkin mainiosti Putinille.

Iso-Britannia noudattaa täysin samaa kaavaa: Jeremy Corbynin valinta Labourin johtoon oli lahja niin Putinille, äärivasemmistolle, populisteille kuin islamisteille. Hän on jo ajat sitten oikean karvansa näyttänyt. Ison-Britannian vuoden 2017 EU-jäsenyyskansanäänestys on varmasti monen Venäjän psykologisen ja geopoliittisen operaation tähtäimessä. Corbyn on osa tätä kuviota.

Yhteiset viholliset – vapaa länsi, EU, Israel ja Nato – yhdistävät. Tosin Marine Le Pen on pyrkinyt eroon isänsä Jean-Marien avoimesta antisemitismistä ja jopa osoittanut ymmärrystä ja yhteistyöhalua Israelille. Tyttären ja isän välit ovat rikkoutuneet.

Lopulta Corbynin valinta on tietenkin oikeistolle pelkästään hyvä asia, koska avoimen länsivastainen ja tekopyhä vasemmistopuolue ei nykymaailmassa voi menestyä. Moni fiksusti ajatteleva vasemmistolainen siirtyy tämän myötä kartalla oikealle. Aina niin ihailtavan terävästi ajatteleva ja kynäilevä Nick Cohen kertoikin jo jättävänsä hyvästit Corbynin Labourille.

Putinin yksipuoluejärjestelmä

Venäjän kehitys Putinin presidentti- ja pääministerikausilla ei jätä mitään arvelujen varaan. Vanha KGB-mies on nopeasti palauttanut maahansa ikävöimänsä Neuvostoliiton kaltaisen järjestelmän eikä ole sitä missään vaiheessa salaillut. Päinvastoin.

Tarkka tiivistää (s. 52):

”Putinin hallinnosta ja toimintatavasta syntyi 2000-luvun alkuvuosina vaikutelma, jonka näkyvimpiä piirteitä ovat suurliikemiesten vaino, Tšetšenian vaiettu kansanmurha, oikeuslaitoksen poliittinen ohjailu, median keskusjohtoinen uutismanipulaatio, toimittajien ja oppositiojohtajien selvittämättömät murhat, yksipuoluejärjestelmä, presidentin lähipiirin valtaperhe, kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen alistaminen, liittoneuvoston vallan siirto Kremliin, muukalaisvihamielisyyden suosiminen, neuvostosymbolien palauttaminen, sähköpostin ja puhelinten valvonta, oppikirjojen sensuuri, aids-tiedon salaaminen ja asevoimien rappio.”

Venäjä toimii täysin häikäilemättömästi myös toisten valtioiden alueilla, kuten vaikkapa entisen FSB-agentti Aleksandr Litvinenkon kylmäverinen murha osoittaa. Hän tiesi liikaa ja sai mennä. Jäljet johtavat suoraan Kremliin.

Putinin Venäjä häiriköi toisia valtioita myös nykyteknologiaa hyödyntäen. Tarkka kertoo teoksessaan muun muassa Viron pronssisoturikiistasta, jossa FSB ja Kreml harjoittivat melko tavanomaista psykologista usean rintaman sotaa länsinaapuriaan vastaan. Suomessakin koettiin ikäviä heijastumia tästä itäisen tiedusteluyhteisön perinteisestä taktiikasta.

Putin pitää vallasta kiinni kynsin ja hampain, hän haluaa ilmeisesti historiaan Pyhän Venäjän uutena suurmiehenä, hallitsijana, joka palautti imperiumin kunnian ja laajensi sen vaikutusaluetta. Se, että hän myös jatkuvasti rikastuu vallankäytöllään, ei tietenkään ole haitaksi, päinvastoin. Mammona ja valta ovat aina viihtyneet toistensa seurassa: kenellä on mittaamattomasti rahaa, on myös valtaa. Pääsemällä Putinin lähipiirin pääsee kiinni miljardiomaisuuksiin.

Liittoutumattomuuden seuraukset

Vaikka Venäjän tila on täysin selkeä, Suomessa jaksetaan hyssytellä ja työntää päätä pensaaseen. Putinin palautettua Neuvostoliiton Suomi palautti nopeasti suomettuneisuuden hengen. Tilanne on kuitenkin monessa suhteessa paljon vakavampi kuin YYA-sopimuksen aikaan. Valtiojohdon ja kansan haaveilu liittoutumattomuuden eduista on täysin epärealistista.

Tekijä antaa liittoutumattomuuden seurauksista konkreettisen esimerkin vuodelta 2008 (s. 49):

”Georgian sodan tärkein, mutta pimentoon jäänyt oppisisältö oli kuitenkin se, kuinka avuttomassa asemassa sotilaallisessa liittoutumattomuudessa sinnittelevä maa on silloin kun kriisi kypsyy sotilaalliseksi, eikä se koske vain hyökkäyksen uhria. Georgian hyökkäystä seuraavana aamuna Brysselissä toimineilla Nato-maiden edustajilla oli hallitustensa tiedusteluyksikköjen ja diplomaattien raportit yön aikana kertyneestä tilannetiedosta ja Euroopan keskeisten valtioiden poliittisista analyyseista. He tiesivät reaaliajassa, missä mennään ja voivat keskittyä pohtimaan ratkaisuvaihtoehtoja.”

Tarkka päättää kohdan kuvaamalla, miten suomalaisdiplomaatit joutuivat samana aamuna keräilemään tiedonmuruja Brysselin käytäviltä, kabineteista ja kahviloista muodostaakseen tilanteesta kokonaiskuvan (s. 49-50):

”Kesti melkein viikon ennen kuin suomalaisten käytettävissä oleva tieto oli samaa tasoa kuin Nato-mailla oli sotatoimien alkamisen jälkeisenä aamuna. Liittoutumattomuus pakotti päätöksentekoon muita huonomman tiedon varassa.”

Naton ulkopuolella olemista on Suomelle pelkkää haittaa. Siitä ei ole mitään etua. Tarkan kirja kuvaa oivallisesti sitä nöyryyttävää venkoilua, mitä poliittinen johtomme on vuosikausien ajan oikeamielisen kansan enemmistön tuella harrastanut. Putin on pelannut korttinsa erittäin taitavasti.

Venäjän vieressä osoittaa, miten Suomi vielä 1990-luvulla oli Venäjälle kaukoulkomaa, jota ei selvästi luettu sen vaikutuspiiriin. Maamme oli Turkin, Romanian ja Kiinan rinnalla Venäjän politiikassa. Tarkan mukaan tämä johtui siitä, että Suomen antama kova vastus kahdessa sodassa muistettiin Kremlissä. 1990-luvulla Venäjä näyttää siis hetkeksi mukautuneen mahdollisuuteen, että Suomi liittyisi Natoon.

Tekijä toteaa tässä yhteydessä ilmaston muuttuneen merkittävästi (s. 43):

”Seuraavalla vuosikymmenellä Suomi oli Venäjän KGB-taustaisen hallinnon kuvioissa taas lähiulkomaa, ja ilmeisesti myös sotilassuunnittelussa, mihin viittaa Venäjän entisen varapuolustusministeri Nikolai Makarovin Helsingissä 2012 esittämä suuren kohun aiheuttanut kartta. Aseman muutos ei perustu kansallisen mytologian uuteen tulkintaan vaan maantieteeseen. Sotilasdoktriinissa Suomi on rajamaa tai vihollisen sillanpääasema, ja nämä nimikkeet samaistuvat lähiulkomaa-käsitteen kanssa. Kolmen päällekkäisen nimikkeen syväpohdinta ei aukaise uusia näköaloja. Niiden yhteisvaikutuksena on olosuhde, jota ennen sanottiin etupiiriksi.”

Viimeisimpiä tapahtumia ei Tarkan kirjassa tietenkään ole. Puolustusministeriön kansliapäällikön nimityksestä noussut kohu on yksin niistä. Se herätti minussa tuntemuksia paluusta Kekkosen aikaan. Askel kohti vanhaa oli merkittävä.

Uusi perussuomalainen puolustusministeri Jussi Niinistö on länsivastaisuudessaan ja perinteisen maanpuolustuksen ihailussaan edeltäjänsä Carl Haglundin vastakohta. Länsiliittoutumisen ja yhteisen arvomaailman edut täysin ymmärtänyt Haglund oli itse asiassa puolustusministerinä niin mies paikallaan, että mikään Elias Simojokea avoimesti ihailevan Niinistön toimi ei tullut yllätyksenä. Koko hallitus näyttää samalla ottavaan askeleen taakse, vaikka tunnettu Nato-optio kirjattiinkin mitä ilmeisimmin kokoomuksen tahdosta hallitusohjelmaan. Jussi Niinistön uhkaus poistua Yleisradion A-Studion suorasta lähetyksestä kansliapäällikön nimityksestä kysyttäessä tiivisti olennaisen: vaikka Niinistö kovasti ihailee talvisodan henkeä, tosipaikan tullen hän on käpykaartin mies.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistökin on antanut huolestuttavia lausuntoja ja antoi niitä jo ennen hallituksen vaihtumista. Jo hallitusneuvotteluissa paljastui jälleen kerran länsimielisen Alex Stubbin ja leppoisampaa idänpolitiikkaa kannattavan Sauli Niinistön linjaerimielisyys: Stubbia ei haluttu ulkoministeriksi, paikan sai Timo Soini. Yleensä toiseksi suuremmalle puolueelle tulee valtiovarainministeriö, mutta nyt sen sai kokoomus. Presidentti Niinistö on toki nokitellut Nato-myönteistä Stubbia jo tämän ollessa viime kaudella pääministeri.

Presidentti Niinistön ulostulot saavat ansaitsemansa reaktion aidosti länsimielisissä EU-maissa.

Niinistön-Niinistön linja on käytännössä Halosen-Tuomiojan linja, pienin painotuseroin. Valitettavasti. Nykyhallitus teettää perinteiseen tapaan uuden Nato-selvityksen, jostain syystä, vaikka entisissäkään ei ole mitään vikaa. Kaikki tämä viittaa suomettumisajan jatkumiseen, transatlanttisista korulauseista huolimatta.

Selvityksien ja turvallisuusselontekojen jatkuva teettäminen on oikeastaan tunnetun faktan eli Nato-jäsenyyden kaikinpuolisen järkevyyden kiertämistä. Turvallisuusselonteoista Tarkalla on varsin korutonta kertomaa (s. 127):

”Nato-keskustelun peruskysymys koski sitä, millä perusteilla rauhankumppanuus ja liittoutumattomuus voivat joskus muuttua Nato-jäsenyydeksi. Useimpien mielestä vasta sitten jos ilmenee uhka, jolta suojautumiseen tarvitaan ulkopuoliset turvatakuut. Nato-keskusteluun pesiytyi tarkoitushakuinen pakkomielle, jonka mukaan valittavana olisi joko puolustusvastuun pitäminen omissa käsissä tai sen luovuttaminen Natolle. Luultavasti tällainen pelkistys osoittaa pelkkää asiantuntemattomuutta, mutta joskus se tuntuu tietoiselta disinformaatiolta, ja se olisi yhteiskuntamoraalin kannalta äärimmäisen vakava asia. Olipa Suomi liittoutumaton tai liittoutunut, se vastaa alueensa puolustuksesta. Jos se on Naton jäsen, Nato voi auttaa. Jos se ei ole jäsen, Nato ei auta.” 

Tekijä jatkaa (s. 127-128):

”Selontekojen tekemisen ja lukemisen tapa alkaa muistuttaa suomettumisajan kommunikeatekstien luomaa käytösmallia. Niihin kirjoitetaan ja teksteistä haetaan vakiintuneen totuuden mukaisia liturgisia juoksutuksia, ja huoli on suuri jos vanha asia sanotaan toisin kuin ennen, puhumattakaan siitä, että ilmoille pääsisi edellisissä selonteoissa ilmaisematta jäänyt ajatus.”

Tällaista lukiessa hävettää olla suomalainen.

Suomi kuuluu länteen

Tarkan teos selvittää oivallisesti sen, että Suomi on kaikesta ikävästä suomettumisesta ja länsivastaisesta turvallisuus- ja mielipideilmastosta huolimatta aina kuulunut länteen. Myös Neuvostoliiton aikoina, kommunistidiktatuurin poliittisen johdon osittaisella siunauksella, Suomi on ollut perinteinen länsimainen parlamentaarinen demokratia, joskin Kekkosen aikaan aiheestakin paljon kritisoitu autoritaarisista piirteistään. Kriitikoiden parhaimmistoa olivat edellä mainitut George C. Ehrnrooth ja Tuure Junnila, joiden perintö onneksi elää.

Paavo Väyrynen puolestaan on aina edustanut ja edustaa vieläkin juuri sitä ilmastoa, joka kritiikkiä kaipaa. Hänestäkin löytyy sentään edes jotain hyvää sanottavaa (s. 167):

”[Pääministeri Esko] Ahon asema helpottui, kun Väyrynen alkoi helmikuussa puhua jäsenhakemuksen puolesta. Laajalla puoluekentän kierroksellaan he pystyivät taivuttamaan useimmat puolueväen maakuntakokoukset kannattamaan EY-hakemusta. Ilman Väyrysen vetoapua Ahon hallitus ei todennäköisesti olisi pystynyt käynnistämään EY-projektia, ei ainakaan talvella 1992.”Tähän säännön vahvistavaan poikkeukseen liittyen, osiossa ”Väyrysen huti”, Tarkan esitys silloisen ulkoministerin opportunistisista manöveereistä ja niiden täydellisestä mahalaskusta on todella herkullista luettavaa.

Vastaavasti laitavasemmiston historiallinen ykkösvihollinen sosiaalidemokraatit on ollut monessa suhteessa keskeisessä roolissa Suomen länsimaistumisessa vuoden 1990 jälkeen, joskin se on tietenkin rämpinyt kaulaansa myöden myös Halosen-Tuomiojan linjan idänsuossa. Yksittäisillä poliitikoilla on eroa, yksi on tehnyt myyräntyötä, toinen liehutellut vapauden lippua.

Mauno Koiviston roolia Suomen avautumisessa länteen ei voi vähätellä, ei myöskään Martti Ahtisaaren. Erityisesti Viron uusi itsenäisyystaistelu Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä on maamme historiassa todella mielenkiintoinen jakso. Koivisto teki kulisseissa aivan eri asioita kuin julkisuudessa, mikä osoittaa hänet taitavaksi peluriksi ja diplomaatiksi, jolle kaikesta huolimatta rakkaan etelänaapurimme vapauttaminen totalitarismin ikeestä oli sydämen asia.

Ahtisaari puolestaan on selkeästi EU- ja Nato-mies, varsinkin presidenttikautensa jälkeen hän on osoittanut länsimielisyytensä ja valtioviisautensa monta kertaa. Myös Erkki Liikanen toimi aktiivisesti Suomen lännettämisen puolesta EU-jäsenyysprosessin yhteydessä ja sen jälkeen. Tarkan kirja keskittyy loppupuolella erityisesti Ahtisaaren kansainväliseen toimintaan diplomatian saralla.

Myöhemmin teoksessa Ahtisaari saa ansaitsemaansa kritiikkiä sisäpoliittisesta, herkkähipiäisestä arvovaltataistelumentaliteetistaan, joka herätti EU:ssakin ihmetystä ja huvittuneisuutta. Tekijä toteaa, että jos Elizabeth Rehnistä olisi vuonna 1994 tullut presidentti, moiselta oltaisiin vältytty. Olen samaa mieltä ja jälkiviisaasti tyytyväinen, että äänestin tuolloin Rehniä presidentiksi.

Tuomiojan soutaminen ja huopaaminen EU-jäsenyydessä ei yllätä eikä Tarkka sen kuvaamiseen monta lausetta tarvitse. Toisaalta myös Tuomioja oli demokratian kannalta tärkeässä roolissa EU-jäsenyyden jälkeen eduskunnan suuressa valiokunnassa, kuten tekijä osoittaa yksityisten pankkisijoitusten talletussuojaa koskevan direktiiviesityksen käsittelyä koskevassa osiossa (s. 192-193).

Tarja Halosesta tekijä ei maalaa mairittelevaa kuvaa eikä pidäkään. Halosen kahdella peräkkäisellä kaudella Suomi etääntyi merkittävällä ja osittain jopa ratkaisevalla tavalla euroatlanttisen yhteistyön peruslinjasta eli käytännössä lähentyi Putinin Venäjään. Halosen ollessa presidenttinä ja Tuomiojan ulkoministerinä voidaan sanoa suomettumisen olleen taas maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä. Vanhojen aatteellisten intohimojen ja lämpöisten idänsuhteiden pohjalta tätä turvallisuusilmastoa oli hyvä rakentaa eikä tunnetusti kaukaa viisas kansan enemmistökään sille kauheasti kulmiaan ole kurtistellut. Maa on rähmällään eikä siitä yli pääse.

Paljon parempaa arvosanaa ei voi antaa maamme nykyjohdolle. Tosin hallituksen kausi on vasta alussa ja petraamisen mahdollisuuksia siis on. Alku ei kuitenkaan näytä lupaavalta.

Vuosikausien venkoilu Nato-jäsenyyden kanssa ei ylipäätään anna suomalaisesta politiikasta hyvää kuvaa. Ulospäin asia näyttää eittämättä juuri siltä, miltä Putinin Venäjä sen haluaa näyttävän: Suomi pelkää itänaapuria niin paljon, ettei uskalla tehdä itsenäisesti puolustusratkaisujaan. Putin vie maamme poliittista johtoa kuin pässiä narussa. Energiapolitiikaksi julkisuudessa asemoitu Rosatom-yhteistyö on tämän kehityksen väistämätön, looginen, surkuhupaisia seuraus. Se sitoo Suomen entistä lujemmin vuosikausiksi Putinin geopoliittiseen talutusnuoraan, toisin sanoen, liittää Suomen vahvasti Venäjän etupiiriin.

Tekijä kiteyttää kirjan lopussa käsillä olevan esseeni ytimessä olevan aatehistoriallisen mentaliteetin yhteyden Suomen valtiojohdon, rivipoliitikkojen ja niin sanotun älymystön Venäjä- ja Nato-asenteisiin (s. 325):

”Panrussistinen Venäjä on toimintatavaltaan monin tavoin samantapainen kuin oli Neuvostoliito, mutta sen voimanlähde on toinen. Neuvostoliiton toimien ennakointiin tarvittiin marxismi-leninismin pyhien kirjoitusten tuntemusta ja aavistus siitä, kuka Kremlin käytävillä niitä eri tilanteissa tulkitsi. Uuden Venäjän elämää ohjaa viidakon laki ja kansallinen ylpeys, jotka ovat vanhempaa perua kuin neuvostoideologia. Ne ovat peräisin keskiajan ruhtinaiden ja 1800-luvun sotaherrojen logiikasta. Tämän historianfilosofisen murroksen olemus jäi huomaamatta Suomea vielä 2000-luvulla johtaneilta poliitikoilta, joiden yhteiskunnallinen näkemys ja kansainvälinen tietoisuus olivat peräisin 1970-luvulta.”

Ministerit ja tasavallan presidentti toistelevat julkisessa sanassa vanhaa liturgiaa, että Suomi tekee kaikki ulko-, turvallisuus- ja energiapoliittiset ratkaisunsa itse, mutta tosiasiassa 1970-luvun ilmastosta ammentava valtiojohtomme on edelleen niin umpisuomettunutta, että mistään muusta kuin teoreettisesta itsenäisyydestä ei voida puhua. Tältä asia nimittäin näyttää myös sisältä katsoen, yhä suuremmalle joukolle suomalaisia, jotka kannattavat Nato-jäsenyyttä välttämättömänä osana Suomen uskottavaa puolustusta. Muu on näet itsepetosta. Venäjän vieressä ei tässä suhteessa jätä mitään epäselväksi. Naton ulkopuolella olemme yksin.

Credo

Viime päivien, viime vuosien, poliittinen keskustelu on valitettavan kärjistynyttä. Otin siihen viimeksi kantaa eilen ja olen ottanut jo yli kymmenen vuoden ajan.

Riippuen siitä, ketä tai mitä kritisoi, saa vastapuolelta nopeasti inhokin paperit. Jos kritisoin persuja, saan heitä ns. suvakin paperit. Jos taas kritisoin ns. suvakkeja, saan heiltä persun paperit. Ja niin edelleen. Siteeraan Eppu Normaalia kappaleesta Rääväsuita ei haluta Suomeen:

"Pioneereille olen fascisti,

ja fascisteille pioneeri.

Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan:

'Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!'"

Kyllä. Olen rääväsuu. Noblesse oblige. Kappaleen sanoittaja Mikko Saarela naulasi teesinsä vakuuttavasti kohdalleen. Olen törmännyt ilmiöön toistuvasti.

Koska nykyään ihminen leimataan välittömästi ties miksi, on syytä kirjoittaa yksiselitteisesti auki oma poliittinen kantani ja elämänkatsomukseni. Jos siis lukija epäilee minun kirjoitusteni, puheideni, kirjojeni tai haastatteluideni perusteella olevan se tai tuo, pyydän tarkistamaan asioiden oikean laidan tästä kirjoituksesta.

Olen vapaa henki. En kuulu mihinkään järjestäytyneeseen liittoumaan, en puolueeseen, en yhdistykseen (olen ollut sananvapauden kannattajana Suomen PENin jäsen, mutten enää maksa jäsenmaksua, syistä, joihin viittaan eilisessä kirjoituksessani). Toki olen asioista vaihtelevasti samaa mieltä monen ihmisen kanssa, olenhan sosiaalinen eläin siinä missä lajitoverini, mutta en sitoudu varauksetta mihinkään aatteeseen, katsomukseen tai ideologiaan, vallankäyttäjistä puhumattakaan. Olen aina hieman varuillani. Joistakin periaatteista ja arvoista en tietenkään tingi. Ne mainitaan tässä tekstissä.

Maailmankatsomukseni on sekulaari humanismi. En kannata minkäänlaista vihanlietsontaa, uhkailemista, väkivaltaa tai syrjintää ketään vastaan, en yksilöä, en ryhmää. Kaikkia ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti. Olen universalisti eli kannatan yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.

Mitään ideologiaa, uskontoa tai aatetta ei tule nostaa ihmisen, yksilön, persoonan, yläpuolelle. Mikään ideologia, uskonto tai aate ei oikeuta sortamaan, vihaamaan tai tappamaan ihmistä. Tästä säännöstä en tingi, joten se on poikkeus edellä mainittuun sitoutumattomuuteen. 

On kuitenkin kyseenalaista, onko tässä kyse aatteesta tai ideologiasta. Katsomuksesta kylläkin. Tämä katsomus ei kuitenkaan ole ihmisen yläpuolella, päinvastoin. En näe edes teoriassa mahdolliseksi muuttaa mieltäni tässä kysymyksessä. Humanismi edellyttää tätä: ihmisyyden pitämistä kaiken keskiössä, kaiken muun yläpuolella.

Väljemmin elämänkatsomukseni on siis humanistinen, vonwrightiläisittäin. Kannatan jatkuvaa sivistystä, kasvatusta, opiskelua, pohdiskelua. Toisaalta olen myös Lauri Viljasen samannimisestä teoksesta tuttu taisteleva humanisti eli pidän itsestään selvänä, että ihmisyyden ja vapauden puolesta pitää kamppailla niin kynän kuin miekan avulla.

Moraalikysymyksissä olen hyve-etiikan kannalla eli uusaristoteelikko. Yksilön on voitava elää hyvää elämää parhaaksi katsomallaan tavalla. Ihminen voi muokata käyttäytymistään, opetella kohteliaammaksi, paremmaksi ihmiseksi, mutta joskus myös rohkeutta, sinnikkyyttä, itsepäisyyttä ja voimakasta taisteluakin tarvitaan. 

Moraalisäädökset eivät ole absoluuttisia vaan tilannekohtaisia ja edellyttävät viisasta harkintaa sekä pragmatismia. Tunteet ovat moraalin taustalla, mutta tunteet voivat johtaa ja usein johtavatkin silkkaan moraalittomuuteen. Ihmisellä on järki sitä varten, että hän harkitsisi asioita eikä suin päin ryntäilisi tuulten mukana.

Tästä kaikesta seuraa myös se, että kannatan hyvän käytöksen ulottamista eläimiin ja luontoon niin pitkälle kuin se on realistisesti mahdollista. Monitahoiseen asiaan ei ole helppoja vastauksia, mutta kaikenlaisen turhan kärsimyksen aiheuttaminen tunteville olennoille on mielestäni äärimmäisen tuomittavaa. En ole vegaani enkä edes vegetaristi, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että tuotantoeläimiä tulee kohdella hyvin. Olen lapsesta asti ollut eläinrakas ihminen.

Turkistarhausta olen aina vastustanut ja tulen aina vastustamaan, mainitusta syystä. Turkikset ovat nykyään ylellisyystarvikkeita, turhamaisuutta, eikä sellaisten valmistaminen tuntevien olentojen hyvinvoinnin kustannuksella ole moraalisesti perusteltavissa. Kaupallisin näkökohdin toki, mutta niillä voi perustella myös orjuuden ja riiston.

Poliittinen kantani on tällä hetkellä pragmaattinen liberalismi, tarkemmin maltillinen oikeistoliberalismi. Olen ollut liberaali lähes koko ikäni, niin kauan kuin muistan, mutta viime vuosina talousnäkemykseni ovat entisestään liberalisoituneet. 

Länsimaisessa, liberaalissa parlamentaarisessa demokratiassa yksilön mahdollisuudet hyvään elämään (viittaan jälleen Aristoteleen hyve-etiikkaan) on parhaiten toteutettu. Avoin länsimainen yhteiskunta on täydellisessä sopusoinnussa uusaristotelismin kanssa.

Tätä kutsutaan mahdollisuuksien tasa-arvoksi. Se on myös liberalismin ydin: ihmisen vapaus toteuttaa, kehittää ja kasvattaa itseään, muiden vastaavaa vapautta loukkaamatta. Tämä on vapaan hengen ainoa johdonmukainen kanta, joskin on myös todettava, että yhteiskunnassa tarvitaan turvaverkkoja niille, jotka eivät syystä tai toisesta pärjää tai jaksa omin voimin. Olen siis myös maltillinen sosiaaliliberaali, kannatan perustuloa tai vastaavaa järjestelmää, joka ehkäisee kannustinloukut, mutta turvaa yksilön arjen hätätilanteessa tai vaikkapa kroonisen sairauden kohdalla.

Olen avoimesti länsimielinen, edellä mainituista syistä. Kannatan Nato-jäsenyyttä ja vahvaa, itsenäistä maanpuolustusta. Olen erittäin kriittinen nyky-Venäjää ja Putinin militaristista hallintoa kohtaan. Tämä on johtanut minut suoraan Nato-jäsenyyden kannattamiseen. Kannatan myös EU-jäsenyyttä. Hyvä eurooppalaisuus on termi, joka mielestäni kuvaa tätä asennetta parhaiten. Siihen sisältyvät kaikki tässä kirjoituksessa mainitut keskeiset arvot ja periaatteet.

Liberaali demokratia, länsimainen, perustuslaillinen parlamentarismi, jota kannatan, tarvitsee jatkuvaa itsepuolustusta erilaisia äärisuuntauksia ja vihamielisiä valtioita vastaan. Tämä edellyttää sotilaallista voimaa, uskottavaa puolustusta, vahvaa itseluottamusta omaan valtiomuotoon. Kutsun tätä liberaaliksi militarismiksi. Sitä voi aivan yhtä hyvin kutsua talvisodan hengeksi. En ole koskaan ollut minkään sortin nationalisti, mutta mainituista syistä olen hyvin isänmaallinen mies.

Olen myös kosmopoliitti, kannatan kansainvälisyyttä, liittoutumista muiden avointen yhteiskuntien kanssa. Jaamme samat arvot ja periaatteet, yhdessä olemme voimakkaampia.

En pidä nykyisestä monikulttuurisuuskeskustelusta, koska ihmiset käsittävät termin eri tavoilla, ja keskustelu ylipäätään on tavattoman polarisoitunutta. Monikulttuurisuus ja maahanmuutto ovat monimutkaisia kysymyksiä ja oma kantani niihin seuraa suoraan edellä mainituista sekulaarihumanistisista periaatteista

Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti, hädänalaisille on tarjottava turvapaikka. Toisaalta pakolaispolitiikassa vastaan tulee väistämättä myös taloudellisia ja muita rajoituksia, kuten kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Tähän liittyvistä asioista pitää keskustella faktojen ja arvojen pohjalta, ei lietsoa vihaa eikä pelkoja. Maahanmuuttoon liittyy myös lukuisia epäkohtia ja ongelmia, joista vaikeneminen ja joiden vähätteleminen lisää polarisaatiota. Ongelmat on huomioitava, niihin on löydettävä ratkaisut.

Maailmankuvani on tieteellinen, täsmällisemmin, olen tieteellinen realisti. En usko mihinkään yliluonnolliseen, olen ateisti. Koska tiede ja tieteellinen realismi ovat sen verran laajoja kokonaisuuksia, en mene niihin ja niiden perusteisiin tässä tämän syvemmin. Lukija voi halutessaan ammentaa alkulähteiltä. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiede

http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:tieteellinen_realismi

Vaikken usko mihinkään yliluonnolliseen, olen viimeinen ihminen maailmassa vähättelemään yksilöllistä henkistä kokemusta, joka liittyy kaikkeen korkeamman ihmisyyden tavoitteluun, elämän merkityksen ja mielen etsintään. Tämä on hyvän elämän keskeinen edellytys ja se tulee turvata niin laajasti kuin mahdollista. Kutsun tätä nussbaumilais-sihvolalaiseksi omantunnonvapauskäsitykseksi yhdysvaltalaisfilosofi Martha C. Nussbaumin ja edesmenneen filosofituttavani Juha Sihvolan mukaan. Heidän ajattelustaan olen saanut merkittäviä vaikutteita omiin näkemyksiini.

Jos lopuksi sallitaan henkilökohtainen paljastus, tunnustaudun syvähenkiseksi boheemiksi. Elän taiteesta ja taiteelle, filosofiasta filosofialle, tieteestä tieteelle. Syvähenkinen elämä on filosofi Eino Kailan aikoinaan lanseeraama käsite, johon voi tutustua hänen samannimisessä teoksessaan.

Minulle syvähenkinen boheemielämä on juuri edellä mainittua olemassaolon korkeimman mahdollisen henkisen tason tavoittelua, toisinaan jopa sen lähelle pääsemistä. Boheemielämääni eivät kuitenkaan kuulu kahvia lukuun ottamatta minkäänlaiset päihteet: elämä, sen rikkaus ja sen loputtomat ihmeet itsessään ovat minulle tarpeeksi päihdyttävä kokemus.

Summa summarum: Yksilö, ihminen, ihmisyys, vapaus, arvokkuus, itsenäisyys, rohkeus. Rakkaus, lähimmäisyys, kohteliaisuus, ystävällisyys, dialogi – yhteisten asioiden hoitaminen ilman leimaamista, vihaa ja väkivaltaa. Syvähenkinen elämä. Näitä kannatan. Varauksetta.

Islamilaisen terrorismin rahoituksesta

Suomalainen Ylen aalloilta tuttu mediapersoona ja keskustapoliitikko Abdirahim ”Husu” Hussein avasi eilen Facebook-profiilissaan mielenkiintoisen keskustelun Isis-terroristijärjestöä koskevasta uutisoinnista. 

Keskustelu on avoin, sen voi lukea Husun seinältä. Itsekin hieman osallistuin siihen.

Kommentoin Husun sensuurivaatimusta näin:

”Pitää uutisoida, totta kai. Kaikki fiksut suomalaiset ymmärtävät, ettei Isis edusta suurinta osaa maailman muslimeista vaan että se on hörhölahko, jota ylivoimaisesti suurin osa maailman muslimeista vastustaa. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää olla tietoinen siitä, että Isis pyrkii terrori-iskuihin myös lännessä ja lähettää tänne väkeä, sekä värvää jo valmiiksi lännessä asuvia muslimeja näitä iskuja suorittamaan.”

Olen kuulemma kriittisine mielipiteineni juutalaisten ja Yhdysvaltain salaliiton uhri. Näin eräs muslimilta nimensä perusteella vaikuttava henkilö minulle totesi tuon kirjoitettuani.

Ilkka Partanen bloggasi jo oivallisesti suomalaisen median kaksinaismoralismista siinä, kuka saa natsihenkisiä tai sellaiseksi tulkittavia näkemyksiä esittää. Husun seinällä äärivasemmistolaiset ja muslimit saavat sellaisia aivan vapaasti, juuri kenenkään protestoimatta esittää, kun taas Olli Immosen ja muiden perussuomalaisten kirjoittelusta nousee viikkojen mediamekkala. 

Husu on saanut Suomen PENin sananvapauspalkinnon ja nyt voidaankin kysyä, pitäisikö PENin kenties myöntää se seuraavan kerran Kärkkäisen mediakonsernille ja erityisesti antisemitistisestä propagandasta tunnetulle Magneettimedialle.

Mitä tulee Ilkka Partasen mainitsemaan Iltalehden noloon uutisointiin Husun sensuuritoiveesta (koskeehan Isis suoraan islamia, joten se on kieltämättä muslimeille kiusallisempi uutisaihe kuin vaikkapa Husullekin rakas Israel ja sen toimet terroristijärjestö Hamasia vastaan), Isisin rahoituslähteet saa helposti selville vaikka googlaamalla. 

Kun Husu siis toivoi medialta näiden taustojen selvittämistä, selvitin ne hänelle kymmenessä minuutissa. Tuskin nämä tosiasiat kuitenkaan Husulle tai ainakaan hänen Facebook-sivullaan meuhkaaville antisemiiteille kelpaavat, onhan media heidän mukaansa juutalaisten omistama ja manipuloima, kuten jo Hitlerin oikea käsi Göbbels aikoinaan totesi. Muslimifundamentalistit ovat saudirahoituksella levittäneet näitä samaisia salaliittoteorioita vuosikymmeniä, kuten olen aiemmin osoittanut.

Nyt on kuitenkin yritettävä saada viesti läpi Husulle, joka haluaa tietää, mistä Isis saa rahaa aseisiin ja toimintaansa. Aiheesta löytyi kaksi varsin hyvää artikkelia, joista rahoituslähteet selviävät. Artikkeleista selviää nopeasti, että öljy on yksi rahoituksen päälähteistä.

Juttulinkit tässä:

http://www.newsweek.com/2014/11/14/how-does-isis-fund-its-reign-terror-282607.html

http://uk.businessinsider.com/tafrikinomics-how-isis-funds-its-caliphate-2015-3?r=US&IR=T

Puutun tässä yhteydessä lähinnä siihen ironiseen seikkaan, että vaikka Husun äärivasemmistolaiset ja muslimitaustaiset Facebook-kaverit väittävät terrorijärjestön rahoituksen tulevan ties mistä juutalais-yhdysvaltalaisesta lähteestä, antisemiiteille tyypillisten salaliittoteorioiden tapaan, oikeasti Isis saa rahoitusta myös suoraan islamin oppien mukaisista veroista, jizyasta ja zakatista.

Zakat:

"ISIS also makes millions from zakat (different forms of Islamic alms payable to the state). Zakat is extracted from annual savings or capital assets (2.5 percent), gold (on values exceeding $4,500), livestock (two heads out of 100 heads owned by a farmer), dates, crops (10 percent if irrigated by rain or a nearby stream or river, and 5 percent if irrigation costs money), and profits (2.5 percent)."

Lähde

Jizya:

"ISIS also imposes annual taxes on non-Muslims living in its territories, especially Christians (4.25 grams of gold for the rich and half of that for moderate-income individuals). It makes money by stealing dressed up as civil penalties: it confiscates the properties of displaced or wanted individuals or as punishment for fighting ISIS."

Lähde 

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, Isis myös varastaa ja myy taideaarteita rahoittaakseen toimintaansa.

"Artifacts are also lucrative for ISIS—one man interviewed in Turkey said trade in artifacts grew during ISIS rule,with one of his cousins smuggling into Turkey golden statues and coins found in Mari ancient ruins, eleven kilometers away from Albu Kamal."

Lähde

Eli Iltalehdelle ja Husulle tiedoksi, Isisin rahoitus perustuu myös osittain Koraanin oppeihin. Pitäiskö tästä kenties vaieta?

Edit: Husun mielestä ilmeisesti pitää. Hän ei ainakaan hyväksy esittämääni vastinetta, koska poisti sen viidessä sekunnissa Facebook-profiilistaan postattuani sen hänen linkittämänsä Iltalehden uutisen alle. Kaukaa viisaana otin tietenkin kuvakaappauksen heti vastineeni linkin postattuani. Husu: PENin sananvapauspalkinnon arvoinen mies.

Darwin ja ihmisen evoluutio

Skeptikko 2/2015

Charles Darwin: Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suom. Anto Leikola. Terra Cognita 2015.

Emeritusprofessori, kirjailija ja kääntäjä Anto Leikola kertoi 2000-luvun alkupuolella esitelmöidessään Darwin-seuran seminaarissa, että hän haluaisi suomentaa elämänsä aikana tärkeimmät Charles Darwinin teokset. Osa niistä oli vielä silloin kääntämättä eikä Leikola enää mikään nuori mies: sentään vähän alle 70-vuotias.

Paleoantropologi Richard E. Leakeyn lyhentämän ja toimittaman laitoksen Lajien synnystä Leikola oli jo kääntänyt: upeasti kuvitettu teos ilmestyi suomeksi vuonna 1980. Samoin hän oli suomentanut vuonna 1987 eli täsmälleen sata vuotta alkuperäisteoksen jälkeen ilmestyneen Darwinin omaelämäkerran Elämäni. Teoksen toimitti aikoinaan tekijän poika Francis, ja koska isäpappa oli vainaa, poika saattoi poistaa tekstistä kiusalliset eli skeptiset kohdat Jumalan olemassaolosta ja kristinuskosta. Darwinin lapsenlapsi Nora Barlow palautti ne ja suomennos on tehty tämän alkuperäisen version pohjalta.

Myöhemmin Leikola käänsi 1872 ilmestyneen tutkielman Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä, joka on sekin tieteen tienraivaaja ja erittäin tärkeä teos vaikkapa nykyiselle evoluutiopsykologialle. Suomennos ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2009.

Darwinin vuonna 1871 ilmestyneellä suurtyöllä Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta, jonka käännöksen Leikola on viimein saanut valmiiksi, oli kauaskantoisia historiallisia seurauksia. Friedrich Nietzschen filosofian keskiössä on oikeastaan eräänlainen kapina Darwinia ja evoluutioteoriaa kohtaan. Jos ihminen on pelkkä eläin, apina, eikä Jumalaa ole, mitä tästä seuraa arvojen ja kulttuurin alueella? Ihminen ei voi tyytyä eläimen asemaan, hänen pitää nousta luontonsa yläpuolelle ja luoda arvonsa itse.

Osa Nietzschen Darwinilta vaikutteita saaneista opeista päätyi natsifilosofiaan, pitkälti vääristeltyinä. Oppi ihmisrotujen taistelusta olemassaolosta ja elintilasta juontuu Herbert Spencerin sosiaalidarwinismista. Eugeniikka liittyy Darwiniin löyhästi hänen serkkupuolensa Francis Galtonin kautta.

Nietzschen yli-ihmiskäsite ei tarkoita kehitysopillista vaan kulttuurista ihmisen ylittämistä: ihmisen pitää itse valita ja muovata kohtalonsa, nousta itsensä yläpuolelle. Darwinilta filosofi nappasi myös idean moraalin kehityshistoriasta, jossa moraalikin on vähitellen, eri olosuhteissa valikoitunut ja muuttuva ihmisen ominaispiirre. Darwin vaikutti siis Nietzschen kautta merkittävästi myös arvofilosofian ja etiikan kehitykseen. Suomalainen Edvard Westermarck jalosti näitä ideoita omissa moraalia koskevissa tutkimuksissaan.

Darwinin teesi naaraiden ja aktiivisesta partnerinvalinnasta herätti aikansa konservatiivisessa ilmapiirissä suurta kohua ja vastustusta. Naista pidettiin tuohon aikaan passiivisena ja siveänä, joten ajatusta siitä, että myös nainen valitsee aktiivisesti parinsa, pidettiin suorastaan kerettiläisenä. Teoria sukupuolivalinnasta on osaltaan ollut tärkeä tekijä länsimaisen naisen emansipaatiossa.

Ihmisen polveutuminen aiemmista muodoista

Vuonna 1859 ilmestynyt Darwinin pääteos Lajien synty on tunnelmaltaan odottava, mutta tekijä ei vielä siinä uskalla puuttua varsinaiseen pihviin, ihmiseen. Lopussa vain vihjataan, että ”valoa lankeaisi ihmisen alkuperään ja hänen historiaansa”. Vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin Darwin tarttui oman lajimme evoluutioon ja teki sen vakuuttavalla tavalla. Todisteita näkemysten puolesta on vaikka kuinka ja argumentaatio johdonmukaista. Joissakin osioissa tekijä spekuloi hieman liiankin vapaasti, mutta ilman rohkeita hypoteeseja tiede ei edisty. Toisaalta historia on osoittanut Darwinin olleen teoriansa pääkohdissa oikeassa. Sukupuolivalinta on ollut ja on myös ihmislajin evoluutiossa keskeisessä roolissa.

Teos alkaa pohdinnoilla tarpeettomien elinten surkastumisesta ja vertailuilla lähisukulaisiimme, kuten simpansseihin ja orankeihin. Heti kättelyssä Leikolan suomennos paljastuu rohkeaksi: hän on säilyttänyt vanhentuneet ja nykyään varmasti loukkaavaksi koetut termit Darwinin vertaillessa eri ihmisryhmiä.

Tuohon aikaan pidettiin itsestään selvänä, että sivistynyt valkoinen on kehittyneempi kuin primitiivinen villi ja näkemykset ovat sen mukaisia. Mielestäni kääntäjän ratkaisu on aivan oikea: poliittinen korrektius ei kuulu klassikkojen suomentamiseen eikä edes kaunokirjallisuuteen. Termistö on aikansa kuva, kuten koko teos ja siinä esitetyt näkemykset. Niitä on turha lähteä silottelemaan saati sensuroimaan, koska valistunut lukija varmasti ymmärtää, että maailma muuttuu eikä menneisyyttä niin ollen tarvitse nykystandardien mukaan valkopestä.

Darwin marssittaa vakuuttavan määrän todisteita ihmisen kehityshistoriasta vertailevan metodin avulla. Hän nojaa tietenkin myös muiden aikalaistensa työhön ja viittaa lähteisiinsä asianmukaisesti. Luettelo on perusteellinen, umpisuolesta luihin, hampaista häntäluuhun. Luonnontutkijan kohteliaisuudella tekijä piikittelee toistuvasti todisteiden vyöryttämisen lomassa niitä kollegojaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat erilliseen luomiseen jokaisen lajin kohdalla (s. 38): ”Mutta ennen pitkää tulee aika, jolloin pidetään merkillisenä, että luonnontutkijat, jotka tunsivat hyvin ihmisen ja muiden nisäkkäiden toisiinsa verrattavat rakenteet ja yksilönkehityksen, uskoivat jokaisen lajin syntyneen erillisen luomistyön tuloksena.”

Nykyään tällaisia tutkijoita kutsutaan kreationisteiksi. He tutkivat mieluummin pyhiä kirjojaan kuin luontoa ja uskovat pronssi- ja rautakaudella keksittyjä luomistarinoita tieteellisen evidenssin asemesta.

Muuntelu, henkiset kyvyt, rodut ja moraalisuus

Darwin tarkastelee seuraavaksi lajin sisäistä muuntelua eli yksilöiden välisiä eroja. Jo osion alussa keskusteluun nousee teemoja, joita tekijä myöhemmin kehittelee. Nykyajan lukija joutuu koville, koska teoksen ilmestymisen aikaan rotujen ja yksilöiden välinen vertailu oli aivan normaalia. Tänään ideologisten intohimojen ja politisoituneen tieteen vuoksi vastaavista tarkasteluista saa välittömästi rasistin ja natsin maineen, ja onhan Darwinkin saanut jälkikäteen osansa näistä syytöksistä.

On tietenkin ymmärrettävää, että nykyään monen mielestä Darwinin lähtökohdat ovat rasistisia, koska 1800-luvulla erilaiset rotuteoriat ja oletus länsimaisen ihmisen rodullisesta paremmuudesta olivat tieteen vallitseva näkemys. Myöskään Darwin ei ollut vapaa näistä käsityksistä. Hän kuitenkin kannatti orjuuden lopettamista, joten sekin auttaa suhteuttamaan Darwinin moraaliset asenteet hänen tieteellisiin teorioihinsa.

Teosta lukiessa on syytä koko ajan muistaa, että tekijä spekuloi aikansa viitekehyksessä, eikä tuohon aikaan ollut vielä kunnollista metodiikkaa kognitiivisten kykyjen ja ryhmien välisten erojen tilastolliseen tutkimiseen. Eugeniikan isäksi kutsuttu Francis Galton oli tosin henkisten kykyjen periytyvyyteen liittyviä tutkimuksia jo suorittanut ja näihin Darwin teoksessa viittaa, mutta niistä ei voi päätellä mitään kansojen välisistä eroista. Minkäänlaista vertailevaa aineistoa näistä kyvyistä eri maissa ja maanosissa Darwinilla ei ollut käytettävissään. Siksi hänen aihetta käsittelevät pohdintansa ovat pääosin puhtaita arvauksia. Ja pieleenhän ne usein menevät, näin on helppo jälkiviisaasti sanoa.

Nykykatsannossa ronski terminologia sekä henkisten kykyjen ja kallojen vertailu voivat vieraannuttaa herkemmän lukijan teoksen kiistanalaisimmissa kohdissa, mutta oikeastaan koko kirjaa kannattaa ajatella aate- ja kulttuurihistoriallisena tutkimusmatkana ihmisen evoluution tieteellisen tarkastelun alkuponnistuksiin, ja siten myös poliittisesti epäkorrektit nimitykset ottaa hypoteesien ohella cum grano salis. Darwinin aikaan ne joka tapauksessa olivat aivan hyväksyttyjä ja viittasivat niihin kohteisiin, joita teoksessa käsitellään. Oletuksissa on paljon väärää, mutta monta kertaa tekijä osuu myös oikeaan.

Teoksesta käy toistuvasti ilmi myös se, että Darwin uskoi hankittujen ominaisuuksien periytymiseen eli niin sanottuun lamarckismiin (teorian keksijän Jean-Baptiste Lamarckin mukaan). Teoria hylättiin perinnöllisyystieteen edistyessä nopeasti, mutta nykyinen epigenetiikka on mutkistanut asioita tässä suhteessa.

Tarkastelujen päämääränä on osoittaa, että ihmisen ja muiden eläinten henkisten kykyjen eroista huolimatta kyse on lajeille yhteisistä piirteistä. Tämä on tietenkin vahva todiste evoluution puolesta. Kantamuodosta eriytyneet lajit säilyttävät hyödylliset ominaisuudet ja valintapaineista riippuen ne vähitellen kehittyvät lajeilla erilaisiksi. Darwin listaa esimerkkejä eläinten leikkimisestä, kostonhimosta, äidinvastoista, jäljittelykyvystä, unista, mielikuvituksesta ja vastaavista piirteistä, joita kaikkia luonnollisesti tavataan myös ihmisellä.

Darwin lähtee moraalitarkastelussaan eläinten sosiaalisuudesta ja sympatiantunteesta. Hän luettelee tapauksia, joissa eläimet ovat auttaneet toisiaan tai lohduttaneet ihmistä. Oletukset ja päätelmät tulevat toisinaan hyvin lähelle altruismin ja moraalin evoluution nykyisiä selityksiä, joista tunnetuin on Robert Triversin vastavuoroisen altruismin teoria vuodelta 1971. Sen popularisoi Richard Dawkins vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys, 1993).

Evoluutioteorian isä on siis tässäkin suhteessa ollut edelläkävijä. Monet hänen havainnoistaan on sittemmin vahvistettu: Ihmisen polveutumisessa on idullaan valtava joukko hyönteistutkija Edward O. Wilsonin 1970-luvulla lanseeraaman, ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimiseen keskittyneen sosiobiologian hypoteeseista. Kunnolla tutkimus sai vauhtia 1990-luvulla käynnistyneen evoluutiopsykologiabuumin myötä.

Ala on kohdannut samoja syytöksiä kuin Darwin aikoinaan, lähinnä marxistien, feministien ja luonnontieteitä väheksyvien filosofien taholta. Geenin itsekkyyden ja osin synnynnäisten käyttäytymispiirteiden on pelätty johtavan seksismin, rasismin, kapitalismin, imperialismin ja riiston oikeuttamiseen. Tämä, kuten Darwiniin aiemmin kohdistettu kritiikki, on ollut aiheetonta. Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla. Dawkins keskittyy Geenin itsekkyydessä nimenomaan epäitsekkyyden evoluution tieteelliseen selittämiseen.

Darwin valottaa samaa ilmiötä anekdooteilla sekä pohdiskeluilla eläinten ja ihmisen sosiaalisuudesta, koska ei tietenkään voinut aikanaan tuntea William D. Hamiltonin vuonna 1964 esittelemää vallankumouksellista teoriaa sukulaisvalinnasta. Tämäkin teoria on Dawkinsin Geenin itsekkyyden ytimessä.

Darwinin 1800-luvun loppupuolen oletukset ovat siis ennakoineet eräitä nykyajan tärkeimpiä luonnontieteen edistysaskelia. Myös jatkuva kiista ryhmävalinnan merkityksestä ja suhteesta ihmispopulaatioiden menestykseen olemassaolon taistelussa on näiden tarkastelujen keskiössä.

Todettakoon vielä se, että teoksen viides luku ”Älyllisten ja moraalisten kykyjen kehitys muinaisina ja sivilisoituneina aikoina” on edelleen todella mielenkiintoista ja hedelmällistä luettavaa. Aikanaan se on varmasti ollut kova pala purtavaksi niille, jotka ovat uskoneet moraaliin jumalallisena ilmoituksena. Sama pätee edelleen.

Sukupuolivalinnan rooli evoluutiossa

Se, kuinka paljon yksilöiden partnerinvalinta on evoluutiossa vaikuttanut lajin kehitykseen, on kirjan toisen osan aiheena. Kolmas osa puolestaan keskittyy ihmisen sukupuolivalintaan.

Darwinin mukaan rotujen erot vaikkapa ihonvärissä selittää parhaiten sukupuolivalinta.

Tekijä kuitenkin aloittaa tarkastelunsa muista lajeista ja esittää runsaasti vakuuttavia esimerkkejä sukupuolivalinnan merkityksestä. Koiraat taistelevat naaraista yleisesti ja tämä pätee moneen lajiin, myös ihmiseen. Vastaavasti naaraalle on evoluutiossa kehittynyt sukupuolisia tuntomerkkejä ja ominaisuuksia, jotka houkuttelevat koiraita puoleensa.

Linnuilla koiras on tavallisesti värikkäämpi, kun taas naaras on harmaa ja varsin mitäänsanomattoman värinen. Koiraan tehtävä on houkutella naaras parittelemaan ja siinä se tarvitsee laulutaidon lisäksi kirjavaa ulkoasua. Jo tässä siis näkyy aikoinaan kiistanalainen ilmiö, jossa naaras on aktiivinen valitsija. Tämäkin pätee myös ihmiseen.

Sukupuolivalinta tuottaa lajeihin ominaisuuksia, joilla ei ole muuta tehtävää kuin houkutella vastakkaisen sukupuolen edustajia. Näillä ominaisuuksilla ei siis ole merkitystä eloonjäämisen vaan lisääntymisen kannalta. Usein niistä on suorastaan haittaa, kuten vaikkapa riikinkukon pyrstöstä.

Uroshirvien sarvet ovat raskaat ja hankalat, mutta välttämättömät taistelussa naarashirvistä. Siksi ne uroshirvet, joille on alunperin koitunut etua sarvista, ovat saaneet suhteessa enemmän jälkeläisiä, ja suuremmat sarvet ovat näin vähitellen periytyneet koko lajille.

Moniavioisilla lajeilla koiras on yleensä naarasta suurempi. Tämäkin johtuu taistelusta naaraista. Ihminen on evoluutiohistoriansa perusteella lievästi polygyyninen, ja edelleen esimerkiksi muslimit ja mormonit sallivat tavan.

Sukupuolivalinta selittää siis myös ihmisen kohdalla muun muassa sen, miksi koiras on keskimäärin suurikokoisempi, voimakkaampi ja lihaksikkaampi kuin naaras: koiraat ovat taistelleet ja taistelevat edelleen naaraista ja monia naaraita miellyttää väkevä, uljas koiras. Harva nainen sietää heikkoa, sairasta tai saamatonta nahjusta. Miehellä pitää olla statusta ja kyky tienata. Koiraan on näet pitänyt huolehtia naaraista ja jälkeläisistä.

Vielä nykyäänkin naiset pitävät keskimäärin enemmän miehistä, jotka investoivat heihin ja heidän yhteisiin lapsiinsa, tai jopa lapsiin naisen edellisestä tai salaisesta suhteesta, mikä taas on ihmiskoiraan kannalta geneettisessä mielessä hukkasijoitus. Tästä syystä ihmiskoiraalle on kehittynyt taipumus mustasukkaisuuteen, naaraan ollessa enemmän mustasukkainen koiraan toisiin naaraisiin mahdollisesti uhraamista resursseista. Ihmisnaaraan hieman koiraasta poikkeavan mustasukkaisuuden taustallakin lienee evoluutiohistoriamme polygynia, josta Darwin kertoo esimerkkejä. Sukupuolivalinta on vuosituhansien myötä kovakoodannut ihmisen aivoihin nämä mieltymykset.

Nykyaikainen biologia ja evoluutiopsykologia antavat tukea useille Darwinin teorioille sekä hypoteeseille ja ovat tietenkin kehittäneet paljon uusiakin. Empiiristä näyttöäkin niiden taakse löytyy. Moni Darwinin oletus ja hypoteesi on sittemmin osoittautunut vääräksi, mikä sekin on todistus tieteellisen metodin toimivuudesta. Teoksen päätössanoissa Darwin ennakoi erheitään ja onnistumisiaan aitotieteellisellä tavalla. Lopetusta voi jopa kutsua tieteellisen metodin kaunopuheiseksi tiivistelmäksi.

Lopuksi

Käännös on erinomainen, kuten Anto Leikolalta sopii odottaa. Itse asiassa rohkenen väittää, ettei kukaan Suomessa olisi suomentanut teosta paremmin. Leikola on onnistunut säilyttämään tekstin vanhahtavan sävyn, termistön ja Darwinin tyylin oivallisesti. Tällaisen luonnontieteen klassikon tuominen vihdoin suomalaisten lukijoiden saataville heidän omalla äidinkielellään voidaan huoletta lukea 2000-luvun merkittävimpien kulttuuritekojen joukkoon.

Finnish Media Published the Cover of Charlie Hebdo

Every major Finnish media published the cartoon of Prophet Muhammad depicted on today’s cover of Charlie Hebdo on their web pages. The cartoon was published along with news on the publication of the first issue since the Paris terrorist attack. 

The only exception is Ilta-Sanomat that published only a photo of the demonstrators holding ”Je suis Charlie” signs.  (Update, 23.40 pm: Also Ilta-Sanomat has now published the cover cartoon, see the screen shot and link below.)

Below is a screen shot from each web page taken on the 13th of January 2015, 4 pm, with a link to the page.

Aamulehti

Iltalehti

MTV3

Satakunnan Kansa

Yle/The National Broadcasting Company

Helsingin Sanomat

Ilta-Sanomat