Credo

Viime päivien, viime vuosien, poliittinen keskustelu on valitettavan kärjistynyttä. Otin siihen viimeksi kantaa eilen ja olen ottanut jo yli kymmenen vuoden ajan.

Riippuen siitä, ketä tai mitä kritisoi, saa vastapuolelta nopeasti inhokin paperit. Jos kritisoin persuja, saan heitä ns. suvakin paperit. Jos taas kritisoin ns. suvakkeja, saan heiltä persun paperit. Ja niin edelleen. Siteeraan Eppu Normaalia kappaleesta Rääväsuita ei haluta Suomeen:

"Pioneereille olen fascisti,

ja fascisteille pioneeri.

Kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan:

'Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!'"

Kyllä. Olen rääväsuu. Noblesse oblige. Kappaleen sanoittaja Mikko Saarela naulasi teesinsä vakuuttavasti kohdalleen. Olen törmännyt ilmiöön toistuvasti.

Koska nykyään ihminen leimataan välittömästi ties miksi, on syytä kirjoittaa yksiselitteisesti auki oma poliittinen kantani ja elämänkatsomukseni. Jos siis lukija epäilee minun kirjoitusteni, puheideni, kirjojeni tai haastatteluideni perusteella olevan se tai tuo, pyydän tarkistamaan asioiden oikean laidan tästä kirjoituksesta.

Olen vapaa henki. En kuulu mihinkään järjestäytyneeseen liittoumaan, en puolueeseen, en yhdistykseen (olen ollut sananvapauden kannattajana Suomen PENin jäsen, mutten enää maksa jäsenmaksua, syistä, joihin viittaan eilisessä kirjoituksessani). Toki olen asioista vaihtelevasti samaa mieltä monen ihmisen kanssa, olenhan sosiaalinen eläin siinä missä lajitoverini, mutta en sitoudu varauksetta mihinkään aatteeseen, katsomukseen tai ideologiaan, vallankäyttäjistä puhumattakaan. Olen aina hieman varuillani. Joistakin periaatteista ja arvoista en tietenkään tingi. Ne mainitaan tässä tekstissä.

Maailmankatsomukseni on sekulaari humanismi. En kannata minkäänlaista vihanlietsontaa, uhkailemista, väkivaltaa tai syrjintää ketään vastaan, en yksilöä, en ryhmää. Kaikkia ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti. Olen universalisti eli kannatan yleismaailmallisia ihmisoikeuksia.

Mitään ideologiaa, uskontoa tai aatetta ei tule nostaa ihmisen, yksilön, persoonan, yläpuolelle. Mikään ideologia, uskonto tai aate ei oikeuta sortamaan, vihaamaan tai tappamaan ihmistä. Tästä säännöstä en tingi, joten se on poikkeus edellä mainittuun sitoutumattomuuteen. 

On kuitenkin kyseenalaista, onko tässä kyse aatteesta tai ideologiasta. Katsomuksesta kylläkin. Tämä katsomus ei kuitenkaan ole ihmisen yläpuolella, päinvastoin. En näe edes teoriassa mahdolliseksi muuttaa mieltäni tässä kysymyksessä. Humanismi edellyttää tätä: ihmisyyden pitämistä kaiken keskiössä, kaiken muun yläpuolella.

Väljemmin elämänkatsomukseni on siis humanistinen, vonwrightiläisittäin. Kannatan jatkuvaa sivistystä, kasvatusta, opiskelua, pohdiskelua. Toisaalta olen myös Lauri Viljasen samannimisestä teoksesta tuttu taisteleva humanisti eli pidän itsestään selvänä, että ihmisyyden ja vapauden puolesta pitää kamppailla niin kynän kuin miekan avulla.

Moraalikysymyksissä olen hyve-etiikan kannalla eli uusaristoteelikko. Yksilön on voitava elää hyvää elämää parhaaksi katsomallaan tavalla. Ihminen voi muokata käyttäytymistään, opetella kohteliaammaksi, paremmaksi ihmiseksi, mutta joskus myös rohkeutta, sinnikkyyttä, itsepäisyyttä ja voimakasta taisteluakin tarvitaan. 

Moraalisäädökset eivät ole absoluuttisia vaan tilannekohtaisia ja edellyttävät viisasta harkintaa sekä pragmatismia. Tunteet ovat moraalin taustalla, mutta tunteet voivat johtaa ja usein johtavatkin silkkaan moraalittomuuteen. Ihmisellä on järki sitä varten, että hän harkitsisi asioita eikä suin päin ryntäilisi tuulten mukana.

Tästä kaikesta seuraa myös se, että kannatan hyvän käytöksen ulottamista eläimiin ja luontoon niin pitkälle kuin se on realistisesti mahdollista. Monitahoiseen asiaan ei ole helppoja vastauksia, mutta kaikenlaisen turhan kärsimyksen aiheuttaminen tunteville olennoille on mielestäni äärimmäisen tuomittavaa. En ole vegaani enkä edes vegetaristi, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että tuotantoeläimiä tulee kohdella hyvin. Olen lapsesta asti ollut eläinrakas ihminen.

Turkistarhausta olen aina vastustanut ja tulen aina vastustamaan, mainitusta syystä. Turkikset ovat nykyään ylellisyystarvikkeita, turhamaisuutta, eikä sellaisten valmistaminen tuntevien olentojen hyvinvoinnin kustannuksella ole moraalisesti perusteltavissa. Kaupallisin näkökohdin toki, mutta niillä voi perustella myös orjuuden ja riiston.

Poliittinen kantani on tällä hetkellä pragmaattinen liberalismi, tarkemmin maltillinen oikeistoliberalismi. Olen ollut liberaali lähes koko ikäni, niin kauan kuin muistan, mutta viime vuosina talousnäkemykseni ovat entisestään liberalisoituneet. 

Länsimaisessa, liberaalissa parlamentaarisessa demokratiassa yksilön mahdollisuudet hyvään elämään (viittaan jälleen Aristoteleen hyve-etiikkaan) on parhaiten toteutettu. Avoin länsimainen yhteiskunta on täydellisessä sopusoinnussa uusaristotelismin kanssa.

Tätä kutsutaan mahdollisuuksien tasa-arvoksi. Se on myös liberalismin ydin: ihmisen vapaus toteuttaa, kehittää ja kasvattaa itseään, muiden vastaavaa vapautta loukkaamatta. Tämä on vapaan hengen ainoa johdonmukainen kanta, joskin on myös todettava, että yhteiskunnassa tarvitaan turvaverkkoja niille, jotka eivät syystä tai toisesta pärjää tai jaksa omin voimin. Olen siis myös maltillinen sosiaaliliberaali, kannatan perustuloa tai vastaavaa järjestelmää, joka ehkäisee kannustinloukut, mutta turvaa yksilön arjen hätätilanteessa tai vaikkapa kroonisen sairauden kohdalla.

Olen avoimesti länsimielinen, edellä mainituista syistä. Kannatan Nato-jäsenyyttä ja vahvaa, itsenäistä maanpuolustusta. Olen erittäin kriittinen nyky-Venäjää ja Putinin militaristista hallintoa kohtaan. Tämä on johtanut minut suoraan Nato-jäsenyyden kannattamiseen. Kannatan myös EU-jäsenyyttä. Hyvä eurooppalaisuus on termi, joka mielestäni kuvaa tätä asennetta parhaiten. Siihen sisältyvät kaikki tässä kirjoituksessa mainitut keskeiset arvot ja periaatteet.

Liberaali demokratia, länsimainen, perustuslaillinen parlamentarismi, jota kannatan, tarvitsee jatkuvaa itsepuolustusta erilaisia äärisuuntauksia ja vihamielisiä valtioita vastaan. Tämä edellyttää sotilaallista voimaa, uskottavaa puolustusta, vahvaa itseluottamusta omaan valtiomuotoon. Kutsun tätä liberaaliksi militarismiksi. Sitä voi aivan yhtä hyvin kutsua talvisodan hengeksi. En ole koskaan ollut minkään sortin nationalisti, mutta mainituista syistä olen hyvin isänmaallinen mies.

Olen myös kosmopoliitti, kannatan kansainvälisyyttä, liittoutumista muiden avointen yhteiskuntien kanssa. Jaamme samat arvot ja periaatteet, yhdessä olemme voimakkaampia.

En pidä nykyisestä monikulttuurisuuskeskustelusta, koska ihmiset käsittävät termin eri tavoilla, ja keskustelu ylipäätään on tavattoman polarisoitunutta. Monikulttuurisuus ja maahanmuutto ovat monimutkaisia kysymyksiä ja oma kantani niihin seuraa suoraan edellä mainituista sekulaarihumanistisista periaatteista

Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti, hädänalaisille on tarjottava turvapaikka. Toisaalta pakolaispolitiikassa vastaan tulee väistämättä myös taloudellisia ja muita rajoituksia, kuten kaikessa muussakin inhimillisessä toiminnassa. Tähän liittyvistä asioista pitää keskustella faktojen ja arvojen pohjalta, ei lietsoa vihaa eikä pelkoja. Maahanmuuttoon liittyy myös lukuisia epäkohtia ja ongelmia, joista vaikeneminen ja joiden vähätteleminen lisää polarisaatiota. Ongelmat on huomioitava, niihin on löydettävä ratkaisut.

Maailmankuvani on tieteellinen, täsmällisemmin, olen tieteellinen realisti. En usko mihinkään yliluonnolliseen, olen ateisti. Koska tiede ja tieteellinen realismi ovat sen verran laajoja kokonaisuuksia, en mene niihin ja niiden perusteisiin tässä tämän syvemmin. Lukija voi halutessaan ammentaa alkulähteiltä. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiede

http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:tieteellinen_realismi

Vaikken usko mihinkään yliluonnolliseen, olen viimeinen ihminen maailmassa vähättelemään yksilöllistä henkistä kokemusta, joka liittyy kaikkeen korkeamman ihmisyyden tavoitteluun, elämän merkityksen ja mielen etsintään. Tämä on hyvän elämän keskeinen edellytys ja se tulee turvata niin laajasti kuin mahdollista. Kutsun tätä nussbaumilais-sihvolalaiseksi omantunnonvapauskäsitykseksi yhdysvaltalaisfilosofi Martha C. Nussbaumin ja edesmenneen filosofituttavani Juha Sihvolan mukaan. Heidän ajattelustaan olen saanut merkittäviä vaikutteita omiin näkemyksiini.

Jos lopuksi sallitaan henkilökohtainen paljastus, tunnustaudun syvähenkiseksi boheemiksi. Elän taiteesta ja taiteelle, filosofiasta filosofialle, tieteestä tieteelle. Syvähenkinen elämä on filosofi Eino Kailan aikoinaan lanseeraama käsite, johon voi tutustua hänen samannimisessä teoksessaan.

Minulle syvähenkinen boheemielämä on juuri edellä mainittua olemassaolon korkeimman mahdollisen henkisen tason tavoittelua, toisinaan jopa sen lähelle pääsemistä. Boheemielämääni eivät kuitenkaan kuulu kahvia lukuun ottamatta minkäänlaiset päihteet: elämä, sen rikkaus ja sen loputtomat ihmeet itsessään ovat minulle tarpeeksi päihdyttävä kokemus.

Summa summarum: Yksilö, ihminen, ihmisyys, vapaus, arvokkuus, itsenäisyys, rohkeus. Rakkaus, lähimmäisyys, kohteliaisuus, ystävällisyys, dialogi – yhteisten asioiden hoitaminen ilman leimaamista, vihaa ja väkivaltaa. Syvähenkinen elämä. Näitä kannatan. Varauksetta.

Islamilaisen terrorismin rahoituksesta

Suomalainen Ylen aalloilta tuttu mediapersoona ja keskustapoliitikko Abdirahim ”Husu” Hussein avasi eilen Facebook-profiilissaan mielenkiintoisen keskustelun Isis-terroristijärjestöä koskevasta uutisoinnista. 

Keskustelu on avoin, sen voi lukea Husun seinältä. Itsekin hieman osallistuin siihen.

Kommentoin Husun sensuurivaatimusta näin:

”Pitää uutisoida, totta kai. Kaikki fiksut suomalaiset ymmärtävät, ettei Isis edusta suurinta osaa maailman muslimeista vaan että se on hörhölahko, jota ylivoimaisesti suurin osa maailman muslimeista vastustaa. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää olla tietoinen siitä, että Isis pyrkii terrori-iskuihin myös lännessä ja lähettää tänne väkeä, sekä värvää jo valmiiksi lännessä asuvia muslimeja näitä iskuja suorittamaan.”

Olen kuulemma kriittisine mielipiteineni juutalaisten ja Yhdysvaltain salaliiton uhri. Näin eräs muslimilta nimensä perusteella vaikuttava henkilö minulle totesi tuon kirjoitettuani.

Ilkka Partanen bloggasi jo oivallisesti suomalaisen median kaksinaismoralismista siinä, kuka saa natsihenkisiä tai sellaiseksi tulkittavia näkemyksiä esittää. Husun seinällä äärivasemmistolaiset ja muslimit saavat sellaisia aivan vapaasti, juuri kenenkään protestoimatta esittää, kun taas Olli Immosen ja muiden perussuomalaisten kirjoittelusta nousee viikkojen mediamekkala. 

Husu on saanut Suomen PENin sananvapauspalkinnon ja nyt voidaankin kysyä, pitäisikö PENin kenties myöntää se seuraavan kerran Kärkkäisen mediakonsernille ja erityisesti antisemitistisestä propagandasta tunnetulle Magneettimedialle.

Mitä tulee Ilkka Partasen mainitsemaan Iltalehden noloon uutisointiin Husun sensuuritoiveesta (koskeehan Isis suoraan islamia, joten se on kieltämättä muslimeille kiusallisempi uutisaihe kuin vaikkapa Husullekin rakas Israel ja sen toimet terroristijärjestö Hamasia vastaan), Isisin rahoituslähteet saa helposti selville vaikka googlaamalla. 

Kun Husu siis toivoi medialta näiden taustojen selvittämistä, selvitin ne hänelle kymmenessä minuutissa. Tuskin nämä tosiasiat kuitenkaan Husulle tai ainakaan hänen Facebook-sivullaan meuhkaaville antisemiiteille kelpaavat, onhan media heidän mukaansa juutalaisten omistama ja manipuloima, kuten jo Hitlerin oikea käsi Göbbels aikoinaan totesi. Muslimifundamentalistit ovat saudirahoituksella levittäneet näitä samaisia salaliittoteorioita vuosikymmeniä, kuten olen aiemmin osoittanut.

Nyt on kuitenkin yritettävä saada viesti läpi Husulle, joka haluaa tietää, mistä Isis saa rahaa aseisiin ja toimintaansa. Aiheesta löytyi kaksi varsin hyvää artikkelia, joista rahoituslähteet selviävät. Artikkeleista selviää nopeasti, että öljy on yksi rahoituksen päälähteistä.

Juttulinkit tässä:

http://www.newsweek.com/2014/11/14/how-does-isis-fund-its-reign-terror-282607.html

http://uk.businessinsider.com/tafrikinomics-how-isis-funds-its-caliphate-2015-3?r=US&IR=T

Puutun tässä yhteydessä lähinnä siihen ironiseen seikkaan, että vaikka Husun äärivasemmistolaiset ja muslimitaustaiset Facebook-kaverit väittävät terrorijärjestön rahoituksen tulevan ties mistä juutalais-yhdysvaltalaisesta lähteestä, antisemiiteille tyypillisten salaliittoteorioiden tapaan, oikeasti Isis saa rahoitusta myös suoraan islamin oppien mukaisista veroista, jizyasta ja zakatista.

Zakat:

"ISIS also makes millions from zakat (different forms of Islamic alms payable to the state). Zakat is extracted from annual savings or capital assets (2.5 percent), gold (on values exceeding $4,500), livestock (two heads out of 100 heads owned by a farmer), dates, crops (10 percent if irrigated by rain or a nearby stream or river, and 5 percent if irrigation costs money), and profits (2.5 percent)."

Lähde

Jizya:

"ISIS also imposes annual taxes on non-Muslims living in its territories, especially Christians (4.25 grams of gold for the rich and half of that for moderate-income individuals). It makes money by stealing dressed up as civil penalties: it confiscates the properties of displaced or wanted individuals or as punishment for fighting ISIS."

Lähde 

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, Isis myös varastaa ja myy taideaarteita rahoittaakseen toimintaansa.

"Artifacts are also lucrative for ISIS—one man interviewed in Turkey said trade in artifacts grew during ISIS rule,with one of his cousins smuggling into Turkey golden statues and coins found in Mari ancient ruins, eleven kilometers away from Albu Kamal."

Lähde

Eli Iltalehdelle ja Husulle tiedoksi, Isisin rahoitus perustuu myös osittain Koraanin oppeihin. Pitäiskö tästä kenties vaieta?

Edit: Husun mielestä ilmeisesti pitää. Hän ei ainakaan hyväksy esittämääni vastinetta, koska poisti sen viidessä sekunnissa Facebook-profiilistaan postattuani sen hänen linkittämänsä Iltalehden uutisen alle. Kaukaa viisaana otin tietenkin kuvakaappauksen heti vastineeni linkin postattuani. Husu: PENin sananvapauspalkinnon arvoinen mies.

Darwin ja ihmisen evoluutio

Skeptikko 2/2015

Charles Darwin: Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suom. Anto Leikola. Terra Cognita 2015.

Emeritusprofessori, kirjailija ja kääntäjä Anto Leikola kertoi 2000-luvun alkupuolella esitelmöidessään Darwin-seuran seminaarissa, että hän haluaisi suomentaa elämänsä aikana tärkeimmät Charles Darwinin teokset. Osa niistä oli vielä silloin kääntämättä eikä Leikola enää mikään nuori mies: sentään vähän alle 70-vuotias.

Paleoantropologi Richard E. Leakeyn lyhentämän ja toimittaman laitoksen Lajien synnystä Leikola oli jo kääntänyt: upeasti kuvitettu teos ilmestyi suomeksi vuonna 1980. Samoin hän oli suomentanut vuonna 1987 eli täsmälleen sata vuotta alkuperäisteoksen jälkeen ilmestyneen Darwinin omaelämäkerran Elämäni. Teoksen toimitti aikoinaan tekijän poika Francis, ja koska isäpappa oli vainaa, poika saattoi poistaa tekstistä kiusalliset eli skeptiset kohdat Jumalan olemassaolosta ja kristinuskosta. Darwinin lapsenlapsi Nora Barlow palautti ne ja suomennos on tehty tämän alkuperäisen version pohjalta.

Myöhemmin Leikola käänsi 1872 ilmestyneen tutkielman Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä, joka on sekin tieteen tienraivaaja ja erittäin tärkeä teos vaikkapa nykyiselle evoluutiopsykologialle. Suomennos ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2009.

Darwinin vuonna 1871 ilmestyneellä suurtyöllä Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta, jonka käännöksen Leikola on viimein saanut valmiiksi, oli kauaskantoisia historiallisia seurauksia. Friedrich Nietzschen filosofian keskiössä on oikeastaan eräänlainen kapina Darwinia ja evoluutioteoriaa kohtaan. Jos ihminen on pelkkä eläin, apina, eikä Jumalaa ole, mitä tästä seuraa arvojen ja kulttuurin alueella? Ihminen ei voi tyytyä eläimen asemaan, hänen pitää nousta luontonsa yläpuolelle ja luoda arvonsa itse.

Osa Nietzschen Darwinilta vaikutteita saaneista opeista päätyi natsifilosofiaan, pitkälti vääristeltyinä. Oppi ihmisrotujen taistelusta olemassaolosta ja elintilasta juontuu Herbert Spencerin sosiaalidarwinismista. Eugeniikka liittyy Darwiniin löyhästi hänen serkkupuolensa Francis Galtonin kautta.

Nietzschen yli-ihmiskäsite ei tarkoita kehitysopillista vaan kulttuurista ihmisen ylittämistä: ihmisen pitää itse valita ja muovata kohtalonsa, nousta itsensä yläpuolelle. Darwinilta filosofi nappasi myös idean moraalin kehityshistoriasta, jossa moraalikin on vähitellen, eri olosuhteissa valikoitunut ja muuttuva ihmisen ominaispiirre. Darwin vaikutti siis Nietzschen kautta merkittävästi myös arvofilosofian ja etiikan kehitykseen. Suomalainen Edvard Westermarck jalosti näitä ideoita omissa moraalia koskevissa tutkimuksissaan.

Darwinin teesi naaraiden ja aktiivisesta partnerinvalinnasta herätti aikansa konservatiivisessa ilmapiirissä suurta kohua ja vastustusta. Naista pidettiin tuohon aikaan passiivisena ja siveänä, joten ajatusta siitä, että myös nainen valitsee aktiivisesti parinsa, pidettiin suorastaan kerettiläisenä. Teoria sukupuolivalinnasta on osaltaan ollut tärkeä tekijä länsimaisen naisen emansipaatiossa.

Ihmisen polveutuminen aiemmista muodoista

Vuonna 1859 ilmestynyt Darwinin pääteos Lajien synty on tunnelmaltaan odottava, mutta tekijä ei vielä siinä uskalla puuttua varsinaiseen pihviin, ihmiseen. Lopussa vain vihjataan, että ”valoa lankeaisi ihmisen alkuperään ja hänen historiaansa”. Vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin Darwin tarttui oman lajimme evoluutioon ja teki sen vakuuttavalla tavalla. Todisteita näkemysten puolesta on vaikka kuinka ja argumentaatio johdonmukaista. Joissakin osioissa tekijä spekuloi hieman liiankin vapaasti, mutta ilman rohkeita hypoteeseja tiede ei edisty. Toisaalta historia on osoittanut Darwinin olleen teoriansa pääkohdissa oikeassa. Sukupuolivalinta on ollut ja on myös ihmislajin evoluutiossa keskeisessä roolissa.

Teos alkaa pohdinnoilla tarpeettomien elinten surkastumisesta ja vertailuilla lähisukulaisiimme, kuten simpansseihin ja orankeihin. Heti kättelyssä Leikolan suomennos paljastuu rohkeaksi: hän on säilyttänyt vanhentuneet ja nykyään varmasti loukkaavaksi koetut termit Darwinin vertaillessa eri ihmisryhmiä.

Tuohon aikaan pidettiin itsestään selvänä, että sivistynyt valkoinen on kehittyneempi kuin primitiivinen villi ja näkemykset ovat sen mukaisia. Mielestäni kääntäjän ratkaisu on aivan oikea: poliittinen korrektius ei kuulu klassikkojen suomentamiseen eikä edes kaunokirjallisuuteen. Termistö on aikansa kuva, kuten koko teos ja siinä esitetyt näkemykset. Niitä on turha lähteä silottelemaan saati sensuroimaan, koska valistunut lukija varmasti ymmärtää, että maailma muuttuu eikä menneisyyttä niin ollen tarvitse nykystandardien mukaan valkopestä.

Darwin marssittaa vakuuttavan määrän todisteita ihmisen kehityshistoriasta vertailevan metodin avulla. Hän nojaa tietenkin myös muiden aikalaistensa työhön ja viittaa lähteisiinsä asianmukaisesti. Luettelo on perusteellinen, umpisuolesta luihin, hampaista häntäluuhun. Luonnontutkijan kohteliaisuudella tekijä piikittelee toistuvasti todisteiden vyöryttämisen lomassa niitä kollegojaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat erilliseen luomiseen jokaisen lajin kohdalla (s. 38): ”Mutta ennen pitkää tulee aika, jolloin pidetään merkillisenä, että luonnontutkijat, jotka tunsivat hyvin ihmisen ja muiden nisäkkäiden toisiinsa verrattavat rakenteet ja yksilönkehityksen, uskoivat jokaisen lajin syntyneen erillisen luomistyön tuloksena.”

Nykyään tällaisia tutkijoita kutsutaan kreationisteiksi. He tutkivat mieluummin pyhiä kirjojaan kuin luontoa ja uskovat pronssi- ja rautakaudella keksittyjä luomistarinoita tieteellisen evidenssin asemesta.

Muuntelu, henkiset kyvyt, rodut ja moraalisuus

Darwin tarkastelee seuraavaksi lajin sisäistä muuntelua eli yksilöiden välisiä eroja. Jo osion alussa keskusteluun nousee teemoja, joita tekijä myöhemmin kehittelee. Nykyajan lukija joutuu koville, koska teoksen ilmestymisen aikaan rotujen ja yksilöiden välinen vertailu oli aivan normaalia. Tänään ideologisten intohimojen ja politisoituneen tieteen vuoksi vastaavista tarkasteluista saa välittömästi rasistin ja natsin maineen, ja onhan Darwinkin saanut jälkikäteen osansa näistä syytöksistä.

On tietenkin ymmärrettävää, että nykyään monen mielestä Darwinin lähtökohdat ovat rasistisia, koska 1800-luvulla erilaiset rotuteoriat ja oletus länsimaisen ihmisen rodullisesta paremmuudesta olivat tieteen vallitseva näkemys. Myöskään Darwin ei ollut vapaa näistä käsityksistä. Hän kuitenkin kannatti orjuuden lopettamista, joten sekin auttaa suhteuttamaan Darwinin moraaliset asenteet hänen tieteellisiin teorioihinsa.

Teosta lukiessa on syytä koko ajan muistaa, että tekijä spekuloi aikansa viitekehyksessä, eikä tuohon aikaan ollut vielä kunnollista metodiikkaa kognitiivisten kykyjen ja ryhmien välisten erojen tilastolliseen tutkimiseen. Eugeniikan isäksi kutsuttu Francis Galton oli tosin henkisten kykyjen periytyvyyteen liittyviä tutkimuksia jo suorittanut ja näihin Darwin teoksessa viittaa, mutta niistä ei voi päätellä mitään kansojen välisistä eroista. Minkäänlaista vertailevaa aineistoa näistä kyvyistä eri maissa ja maanosissa Darwinilla ei ollut käytettävissään. Siksi hänen aihetta käsittelevät pohdintansa ovat pääosin puhtaita arvauksia. Ja pieleenhän ne usein menevät, näin on helppo jälkiviisaasti sanoa.

Nykykatsannossa ronski terminologia sekä henkisten kykyjen ja kallojen vertailu voivat vieraannuttaa herkemmän lukijan teoksen kiistanalaisimmissa kohdissa, mutta oikeastaan koko kirjaa kannattaa ajatella aate- ja kulttuurihistoriallisena tutkimusmatkana ihmisen evoluution tieteellisen tarkastelun alkuponnistuksiin, ja siten myös poliittisesti epäkorrektit nimitykset ottaa hypoteesien ohella cum grano salis. Darwinin aikaan ne joka tapauksessa olivat aivan hyväksyttyjä ja viittasivat niihin kohteisiin, joita teoksessa käsitellään. Oletuksissa on paljon väärää, mutta monta kertaa tekijä osuu myös oikeaan.

Teoksesta käy toistuvasti ilmi myös se, että Darwin uskoi hankittujen ominaisuuksien periytymiseen eli niin sanottuun lamarckismiin (teorian keksijän Jean-Baptiste Lamarckin mukaan). Teoria hylättiin perinnöllisyystieteen edistyessä nopeasti, mutta nykyinen epigenetiikka on mutkistanut asioita tässä suhteessa.

Tarkastelujen päämääränä on osoittaa, että ihmisen ja muiden eläinten henkisten kykyjen eroista huolimatta kyse on lajeille yhteisistä piirteistä. Tämä on tietenkin vahva todiste evoluution puolesta. Kantamuodosta eriytyneet lajit säilyttävät hyödylliset ominaisuudet ja valintapaineista riippuen ne vähitellen kehittyvät lajeilla erilaisiksi. Darwin listaa esimerkkejä eläinten leikkimisestä, kostonhimosta, äidinvastoista, jäljittelykyvystä, unista, mielikuvituksesta ja vastaavista piirteistä, joita kaikkia luonnollisesti tavataan myös ihmisellä.

Darwin lähtee moraalitarkastelussaan eläinten sosiaalisuudesta ja sympatiantunteesta. Hän luettelee tapauksia, joissa eläimet ovat auttaneet toisiaan tai lohduttaneet ihmistä. Oletukset ja päätelmät tulevat toisinaan hyvin lähelle altruismin ja moraalin evoluution nykyisiä selityksiä, joista tunnetuin on Robert Triversin vastavuoroisen altruismin teoria vuodelta 1971. Sen popularisoi Richard Dawkins vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys, 1993).

Evoluutioteorian isä on siis tässäkin suhteessa ollut edelläkävijä. Monet hänen havainnoistaan on sittemmin vahvistettu: Ihmisen polveutumisessa on idullaan valtava joukko hyönteistutkija Edward O. Wilsonin 1970-luvulla lanseeraaman, ihmisen käyttäytymisen biologisen perustan tutkimiseen keskittyneen sosiobiologian hypoteeseista. Kunnolla tutkimus sai vauhtia 1990-luvulla käynnistyneen evoluutiopsykologiabuumin myötä.

Ala on kohdannut samoja syytöksiä kuin Darwin aikoinaan, lähinnä marxistien, feministien ja luonnontieteitä väheksyvien filosofien taholta. Geenin itsekkyyden ja osin synnynnäisten käyttäytymispiirteiden on pelätty johtavan seksismin, rasismin, kapitalismin, imperialismin ja riiston oikeuttamiseen. Tämä, kuten Darwiniin aiemmin kohdistettu kritiikki, on ollut aiheetonta. Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla. Dawkins keskittyy Geenin itsekkyydessä nimenomaan epäitsekkyyden evoluution tieteelliseen selittämiseen.

Darwin valottaa samaa ilmiötä anekdooteilla sekä pohdiskeluilla eläinten ja ihmisen sosiaalisuudesta, koska ei tietenkään voinut aikanaan tuntea William D. Hamiltonin vuonna 1964 esittelemää vallankumouksellista teoriaa sukulaisvalinnasta. Tämäkin teoria on Dawkinsin Geenin itsekkyyden ytimessä.

Darwinin 1800-luvun loppupuolen oletukset ovat siis ennakoineet eräitä nykyajan tärkeimpiä luonnontieteen edistysaskelia. Myös jatkuva kiista ryhmävalinnan merkityksestä ja suhteesta ihmispopulaatioiden menestykseen olemassaolon taistelussa on näiden tarkastelujen keskiössä.

Todettakoon vielä se, että teoksen viides luku ”Älyllisten ja moraalisten kykyjen kehitys muinaisina ja sivilisoituneina aikoina” on edelleen todella mielenkiintoista ja hedelmällistä luettavaa. Aikanaan se on varmasti ollut kova pala purtavaksi niille, jotka ovat uskoneet moraaliin jumalallisena ilmoituksena. Sama pätee edelleen.

Sukupuolivalinnan rooli evoluutiossa

Se, kuinka paljon yksilöiden partnerinvalinta on evoluutiossa vaikuttanut lajin kehitykseen, on kirjan toisen osan aiheena. Kolmas osa puolestaan keskittyy ihmisen sukupuolivalintaan.

Darwinin mukaan rotujen erot vaikkapa ihonvärissä selittää parhaiten sukupuolivalinta.

Tekijä kuitenkin aloittaa tarkastelunsa muista lajeista ja esittää runsaasti vakuuttavia esimerkkejä sukupuolivalinnan merkityksestä. Koiraat taistelevat naaraista yleisesti ja tämä pätee moneen lajiin, myös ihmiseen. Vastaavasti naaraalle on evoluutiossa kehittynyt sukupuolisia tuntomerkkejä ja ominaisuuksia, jotka houkuttelevat koiraita puoleensa.

Linnuilla koiras on tavallisesti värikkäämpi, kun taas naaras on harmaa ja varsin mitäänsanomattoman värinen. Koiraan tehtävä on houkutella naaras parittelemaan ja siinä se tarvitsee laulutaidon lisäksi kirjavaa ulkoasua. Jo tässä siis näkyy aikoinaan kiistanalainen ilmiö, jossa naaras on aktiivinen valitsija. Tämäkin pätee myös ihmiseen.

Sukupuolivalinta tuottaa lajeihin ominaisuuksia, joilla ei ole muuta tehtävää kuin houkutella vastakkaisen sukupuolen edustajia. Näillä ominaisuuksilla ei siis ole merkitystä eloonjäämisen vaan lisääntymisen kannalta. Usein niistä on suorastaan haittaa, kuten vaikkapa riikinkukon pyrstöstä.

Uroshirvien sarvet ovat raskaat ja hankalat, mutta välttämättömät taistelussa naarashirvistä. Siksi ne uroshirvet, joille on alunperin koitunut etua sarvista, ovat saaneet suhteessa enemmän jälkeläisiä, ja suuremmat sarvet ovat näin vähitellen periytyneet koko lajille.

Moniavioisilla lajeilla koiras on yleensä naarasta suurempi. Tämäkin johtuu taistelusta naaraista. Ihminen on evoluutiohistoriansa perusteella lievästi polygyyninen, ja edelleen esimerkiksi muslimit ja mormonit sallivat tavan.

Sukupuolivalinta selittää siis myös ihmisen kohdalla muun muassa sen, miksi koiras on keskimäärin suurikokoisempi, voimakkaampi ja lihaksikkaampi kuin naaras: koiraat ovat taistelleet ja taistelevat edelleen naaraista ja monia naaraita miellyttää väkevä, uljas koiras. Harva nainen sietää heikkoa, sairasta tai saamatonta nahjusta. Miehellä pitää olla statusta ja kyky tienata. Koiraan on näet pitänyt huolehtia naaraista ja jälkeläisistä.

Vielä nykyäänkin naiset pitävät keskimäärin enemmän miehistä, jotka investoivat heihin ja heidän yhteisiin lapsiinsa, tai jopa lapsiin naisen edellisestä tai salaisesta suhteesta, mikä taas on ihmiskoiraan kannalta geneettisessä mielessä hukkasijoitus. Tästä syystä ihmiskoiraalle on kehittynyt taipumus mustasukkaisuuteen, naaraan ollessa enemmän mustasukkainen koiraan toisiin naaraisiin mahdollisesti uhraamista resursseista. Ihmisnaaraan hieman koiraasta poikkeavan mustasukkaisuuden taustallakin lienee evoluutiohistoriamme polygynia, josta Darwin kertoo esimerkkejä. Sukupuolivalinta on vuosituhansien myötä kovakoodannut ihmisen aivoihin nämä mieltymykset.

Nykyaikainen biologia ja evoluutiopsykologia antavat tukea useille Darwinin teorioille sekä hypoteeseille ja ovat tietenkin kehittäneet paljon uusiakin. Empiiristä näyttöäkin niiden taakse löytyy. Moni Darwinin oletus ja hypoteesi on sittemmin osoittautunut vääräksi, mikä sekin on todistus tieteellisen metodin toimivuudesta. Teoksen päätössanoissa Darwin ennakoi erheitään ja onnistumisiaan aitotieteellisellä tavalla. Lopetusta voi jopa kutsua tieteellisen metodin kaunopuheiseksi tiivistelmäksi.

Lopuksi

Käännös on erinomainen, kuten Anto Leikolalta sopii odottaa. Itse asiassa rohkenen väittää, ettei kukaan Suomessa olisi suomentanut teosta paremmin. Leikola on onnistunut säilyttämään tekstin vanhahtavan sävyn, termistön ja Darwinin tyylin oivallisesti. Tällaisen luonnontieteen klassikon tuominen vihdoin suomalaisten lukijoiden saataville heidän omalla äidinkielellään voidaan huoletta lukea 2000-luvun merkittävimpien kulttuuritekojen joukkoon.

Finnish Media Published the Cover of Charlie Hebdo

Every major Finnish media published the cartoon of Prophet Muhammad depicted on today’s cover of Charlie Hebdo on their web pages. The cartoon was published along with news on the publication of the first issue since the Paris terrorist attack. 

The only exception is Ilta-Sanomat that published only a photo of the demonstrators holding ”Je suis Charlie” signs.  (Update, 23.40 pm: Also Ilta-Sanomat has now published the cover cartoon, see the screen shot and link below.)

Below is a screen shot from each web page taken on the 13th of January 2015, 4 pm, with a link to the page.

Aamulehti

Iltalehti

MTV3

Satakunnan Kansa

Yle/The National Broadcasting Company

Helsingin Sanomat

Ilta-Sanomat

Huomioita julkisessa sanassa käydystä tieteellisestä keskustelusta

Skeptikko 4/2014

Tuntuu siltä, että nykyisessä mediailmapiirissä ja sosiaalisessa mediassa keskustelu mistä tahansa aiheesta käy vähän turhankin lämpimänä. Maailman meno taitaa olla liian kiihkeää asioiden rauhalliseen ja järkiperäiseen tarkasteluun. Tieteellisessä ja tieteeseen liittyvässä keskustelussa on kuitenkin periaatteellisia seikkoja, jotka keskusteluun osallistuvien ja sitä seuraavien olisi hyvä tuntea. Kun sosiaalisessa mediassa, televisiossa, radiossa ja sanomalehtien yleisönosastoilla sekä uutisten internetkommenteissa keskustellaan tieteellisistä kysymyksistä, skeptikolle syntyy helposti vaikutelma, että keskustelijat eivät yleisesti ottaen tunne tieteen tuntomerkkejä eivätkä tieteellisen keskustelun pelisääntöjä. Tämä koskee valitettavasti myös joitakin tutkijoita ja opiskelijoita, joille tieteellinen realismi on todellisuuskäsityksenä ilmeisesti liian raskas kantaa. He turvautuvat mieluummin muodikkaaseen luonnontiedevastaisuuteen ja relativistisiin tietoteorioihin. Mukana keskustelussa on tietenkin aina myös suoranaisia tiedevihaajia ja muita irrationalisteja, joihin järkiperäinen argumentaatio ei vaikuta eikä sellaista heiltä voi edes edellyttää. Tällaisten henkilöiden perusteettomat syytökset, salaliittoteoriat ja äärinäkemykset on keskustelussa järkevintä vähin äänin ohittaa. Kuten nettietiketissä aiheellisesti todetaan: trollia ei pidä ruokkia.

En käsittele tässä artikkelissa erilaisia virhepäätelmiä, argumentointivirheitä tai yleistä keskusteluetikettiä, koska näistä asioista löytyy erinomaista aineistoa internetistä ja vanhoista Skeptikon numeroista (ks. esim. http://www.skepsis.fi/jutut/virhelista.html). Joitakin usein esiintyviä argumentaatiosääntöjen rikkeitä toki sivuan puheena olevien asioiden käsittelyn yhteydessä.

Kynttilä ei välttämättä syty pimeimmässä pimeydessä

Sosiaalinen media – erityisesti Facebook – ja sanomalehtien uutisten vapaana rehottava internetkommentointi ovat oivallinen tapa tarkastella ihmisten, toisin sanoen kansan, tieteellistä oppineisuutta ja keskusteluosaamista. Valitettavasti molemmat osoittavat jo lyhyen tutustumisen jälkeen, että kansan sivistystasossa edelleen on kosolti petraamisen varaa. Tiedebarometri tukee pessimististä näkemystäni vuosi toisensa jälkeen. Skeptikkojen, tieteen popularisoijien ja muiden valistajien kovasta yrityksestä huolimatta kansa ei juuri sivisty. Se osa, joka on valmiiksi sivistynyttä, sivistyy lisää, kun taas harmillisen suuri joukko suorastaan kammoaa kaikenlaista rationaaliseen ja tieteelliseen ajatteluun liittyvääkin. He käytännössä kieltäytyvät sivistymästä ja elävät mieluummin keskiaikaisessa pimeydessä, Carl Sagan -vainaan sanoin demonien asuttamassa maailmassa. Usko on usein, aivan liian usein, järkeä vahvempi. 

Lisäksi eräät vallitsevat poliittiset virtaukset populistisesti suorastaan glorifioivat ”kansaa”, ”kansanmiestä” ja kaikenlaista pelkistettyä kansanomaisuutta, toisin sanoen rahvaanomaisuutta, jonka äärimuodossa kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia ja paremmin tietäminen sekä oppineisuus elitismiä, tavallisen tallaajan sortamista. Tällainen tasapäistävä jakobinismi on mannaa ignorantille laumalle.

Keskiverto luonnontiedevihaaja ei välttämättä koskaan ole ajatellut, miksi lääkkeet ja tekniset vempaimet toimivat, miksi eläimet lisääntyvät, miksi eläinkunnassa esiintyy naaraita ja koiraita tai miksi maapallolla tavataan vuodenaikoja. Jokaisella voi toki olla näistä asioista henkilökohtainen mielipide, mutta se ei riitä: mielipiteet on myös pystyttävä perustelemaan rationaalisesti. Kaikki eivät voi mainittujen asioiden suhteen olla yhtä oikeassa tai väärässä. Uskolla ja tiedolla on eroa.

Tiede on ylivoimaisesti paras tapa saavuttaa mahdollisimman tosi kuva maailmasta, koska sen metodiikkaan kuuluu olennaisesti objektiivisuus. Tutkija ei saa teoriaansa, tulostaan tai omaa näkemystään läpi ilman tiedeyhteisön hyväksyntää. Usko omaan asiaan ei riitä. 

Teorioista johdetaan hypoteeseja, joita voidaan kokeellisesti testata. Mikäli testit osoittavat hypoteesin vääräksi, siitä luovutaan. Mikäli testit osoittavat hypoteesin oikeaksi, koe toistetaan vielä useita kertoja, toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta. Tätä kutsutaan empiriaksi, kokemukseen perustuvaksi tiedoksi. Metodi ei ole täydellinen, kuten ei ole mikään ihmisen keksintö, mutta se on paras olemassa olevista. Uutta tietoa kertyy ja vanha tieto täsmentyy.

Lukemattomat käytännön sovellukset kertovat tieteen selitysvoimasta. Autot, junat, lentokoneet, televisiot, tietokoneet ja GPS-paikannus toimivat, lääkkeet ja hoidot parantavat sairauksia ja lievittävät oireita, lannoitteet ja jalostus parantavat satoja ja ruokkivat miljardeja nälkäisiä. Mikään näistä käytännön sovelluksista ei olisi mahdollinen ilman tieteellistä ajattelutapaa ja tieteellisen metodin avulla hankittua perusteltua ja koeteltua tietoa. 

Kasvinjalostuksessa ja viljelyssä käytössä oli pitkään yrityksen ja erehdyksen metodi, joka vähitellen on tieteen edistymisen myötä muuttunut täsmällisemmäksi, geneettisen muokkauksen ja kemian mahdollistaman teholannoituksen yhdistelmäksi, jolla lajikkeita ja satoja on saatu parannettua ennennäkemättömällä tavalla. On kuitenkin syytä huomioida, että myös perinteinen yrityksen ja erehdyksen metodi on jo lähtökohdiltaan tieteellinen, empiirinen. Se, mikä toimii, pääsee jatkoon. Muu hylätään. Aivan kuten tieteessä. Jalostusta niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. 

Tieteellinen metodi ja sen vastustajat

Tieteellistä metodia voi verrata salapoliisin tai rikospoliisin työhön. Erilaisista johtolangoista, tapahtumista, todistajanlausunnoista ja vihjeistä päätellään, kuka on tekoon syyllinen. Tämän jälkeen asia pitää vielä käsitellä perusteellisesti oikeusistuimessa, joka tässä tapauksessa ajaa tieteellisen kokeen asian. Tuomiosta voi lisäksi valittaa ylempiin oikeusasteisiin. Syyllistä ei siis koskaan tuomita kevyin perustein. Tieteellistä tietoa ei myöskään koskaan hyväksytä kevyesti – kriittisyys on tieteeseen sisäänrakennettuna. 

Jos keskusteluun osallistuva henkilö trendikkäästi väittää, että tieteellistä totuutta ei ole olemassakaan, hän väittää myös käytännössä, ettei yksikään vankilassa istuva rikoksesta tuomittu ole oikeasti tehnyt tekoaan. Jos taas samainen henkilö on valmis myöntämään, että rikoksella voi olla yksi tai useampi tekijä, hänen on johdonmukaisuuden nimissä myönnettävä, että myös ilmiölle voi olla yksi tai useampi selitys, ilmiöstä ja ongelmasta riippuen. Kuten todettua, tiede on salapoliisityötä ja se hakee ilmiöille päteviä selityksiä.

On tietenkin selvää, että joskus syyttömiäkin tuomitaan ja että tiedekin voi erehtyä: errare humanum est. On kuitenkin huomattava, että jo käsitys erehtymisestä edellyttää totuuden olemassaoloa.

Niin rikosoikeudessa kuin tieteessä puhutaan todennäköisyydestä ja usein todennäköisyys on niin suuri, että asia on käytännössä varma. Tieteessä on lukuisia teorioita, joiden epäileminen tekee epäilijästä epäilyttävän, koska teoriat ovat järkevän epäilyn ulkopuolella. Ne on vahvistettu niin monesta riippumattomasta lähteestä, ettei niiden totuudellisuudesta tarvitse tai edes voi käytännöstä kiistellä.

Silti täysin vahvistettujakin teorioita ja tieteellisiä faktoja kiistetään ja epäillään tuon tuosta. Jos vaikkapa tieteellisesti koulutettu ihminen sattuu riittävän lujasti uskomaan johonkin aatteeseen tai henkiolentoon, mainittu usko pääsääntöisesti kumoaa kaiken, mitä henkilö yliopistolla tieteellisestä metodiikasta on oppinut. Toisin sanoen professori voi olla kreationisti, joka kiistää Darwinin evoluutioteorian ja väittää Jumalan luoneen maailman ja lajit.

Suomessakin on professoreita ja tohtoreita, jotka uskovat Jumalan luoneen maailman tieteellisestä oppineisuudestaan huolimatta. He saattavat jopa naureskella kummituksille, mutta silti uskoa sieluun, joka jatkaa elämäänsä ruumiin kuoltua. Lisäksi on runsaasti oppineita humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, joiden mielestä koko todellisuus on sosiaalisesti rakentunut ja jota kieli uusintaa. He kuvittelevat (maagisesti), että muuttamalla kieltä todellisuus muuttuu. Tämä käsitys äärimuodossaan ei käytännössä eroa uskonnollisesta kreationismista.

Useimmiten tiedevihassa tai vakiintuneiden tieteellisten teorioiden ja tutkimustulosten kieltämisessä on kyse puhtaasta tieto-opillisesta relativismista. On kerrassaan harmillista, että tällaista löysää ajattelua opetetaan tai on ainakin opetettu vielä aivan viime vuosina myös yliopistolla. Arno Kotro kertoi Skeptikon viime numerossa omista opiskeluajoistaan ja saman henkisen – tai oikeammin hengellisen – ilmapiirin on havainnut jokainen, joka on lukenut yliopiston humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen pääsykoekirjoja sekä tutkintojen edellyttämää kirjallisuutta tai väitellyt näiden alojen opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa. Laajempaan länsivastaisuuteen haksahtaneet humanistit ja sosiologit tulevat luonnontiedevastaisuudellaan tukeneeksi kaikenlaista eksoottiseksi miellettyä huuhaata, joka rehottaa yliopiston ulkopuolella, ja kuten Kotro kirjoituksessaan vihjasi, onpahan monella tohtorilla tohtorinhatun ohella päässään vanha kunnon foliohattu: yliopistolta taikapillerikauppiaaksi.

Sinänsähän on tragikoomista, että länsimaisilla yliopistoilla opetetaan tieteen ohella myös suoranaista luonnontiedevihaa. Näkemykset juontuvat tietenkin suurilta osin marxismileninismin pitkään ja ummehtuneeseen perinteeseen. Imperialismiksi voidaan näemmä luokitella lähes mikä tahansa ilmiö tai instituutio, myös tiede, erityisesti eksakti luonnontiede.

On mielenkiintoista kerta toisensa jälkeen havaita, miten humanistis-yhteiskuntatieteellisesti koulutettu henkilö tosissaan väittää humanistisen ”tieteen” kumoavan jonkin luonnontieteellisen faktan. Hänelle tiede tarkoittaa harmillisen usein jonkun muodissa olevan auktoriteetin – vaikkapa Butlerin, Feyerabendin, Derridan, Heideggerin, Marxin tai Freudin – näkemyksiä, jotka ovat sanallisia, siis tyystin testaamattomia. Näkemysten perustelutkin ovat yleensä heppoiset tai luonnontieteellisestä näkökulmasta suorastaan järjettömät. 

Tällaisessa luonnontiedevastaisuudessa näkee alastomimmillaan kaiken sen ylimielisyyden ja pöyhkeyden, jonka kaiken järjen mukaan nimenomaan ei pitäisi kuulua tieteellisesti asennoituneen henkilön metodiseen työkalupakkiin. Uteliaisuus, ihmettely, avoimuus, nöyryys, varovaisuus, maltillisuus, kohteliaisuus ja muut vastaavat ominaisuudet luonnehtivat tieteellistä asennoitumista, eivät suinkaan karkeus, dogmaattisuus, fanaattisuus, aggressiivisuus ja ylimielisyys (ks. Sagan 1997).

Lisäksi henkilö, joka väittää, ettei tieteessä ole yhtä totuutta, tai että kaikki näkemykset ovat samanarvoisia, ”diskursseja”, syyllistyy totuusrelativismiin, joka on sisäisesti ristiriitainen kanta. Relativisti kumoaa itsensä. Jos objektiivisuus ja tiede ovat pelkkää harhaa tai pahan länsimaisen heteromiehen vallankäyttöä, yksi kertomus muiden joukossa, kukaan ei voi olla oikeassa. Onkin huvittavaa kerta toisensa jälkeen keskusteluissa havaita, kuinka absoluuttisen varmoja relativistit ovat omasta oikeassa olemisestaan. He siis samaan hengenvetoon väittävät, ettei totuutta ole ja kuitenkin edellyttävät väitteensä totuutta. Molemmat eivät kuitenkaan voi olla totta.

Olen myös lukuisissa väittelyissä joutunut huomaamaan, ettei relativisti itse ymmärrä tätä ristiriitaa jos ja kun hänelle siitä huomautetaan. Tämäkin kertoo osaltaan relativistin ajattelukapasiteetista ja argumentaatiotaidoista. On siis peräti ymmärrettävää, että tällainen henkilö suhtautuu nuivasti oppineisuuteen, luonnontieteeseen ja järkiperäisyyteen – vaikka olisi yliopistolla väitellyt tohtori.

Valitettavan usein näkee myös humanistis-yhteiskunnallisten tieteenalojen edustajien lyttäävän ja kieltävän eksaktimpien tieteenalojen tutkijoiden työn ja tutkimustulokset. Ei ole lainkaan mahdotonta, että vaikkapa historioitsija, sosiologi tai kirjallisuudentutkija leimaa kvantitatiivisen älykkyystutkimuksen pseudotieteeksi ja älykkyystutkijat rasisteiksi tai eriarvoistavan, uusliberalistis-fasistisen hegemonian edustajiksi, koska yksilöiden välisistä lahjakkuuseroista kertovat tutkimustulokset ovat ristiriidassa hänen poliittismoraalisten intohimojensa eli käytännössä Freudin ja Marxin pyhien dogmien kanssa. Tällainen tutkija päättelee, että siitä, miten asioiden tulisi olla, seuraa, miten ne todellisuudessa ovat. Kyseessä on moralistinen virhepäätelmä.

Tutkijoiden leimaaminen tieteenalan tutkimustulosten vuoksi on moralistisen virhepäätelmän ohella puhdas ad hominem, joka perustuu ideologiaan ja edellä mainittuun epätieteelliseen ylimielisyyteen. Harvemmin – jos koskaan – näkee psykometriikan edustajaa, joka leimaa historian pseudotieteeksi ja historioitsijat rasisteiksi siksi, että alan tutkimuksessa kerrotaan orjakaupasta ja rotusorrosta. 

Kuitenkin on valitettavan yleistä, että tutkijoita syytetään rasisteiksi vaikkapa apurahoittajatahon perusteella, ikään kuin tutkimuksen arviointi ja julkaisu vertaisarvioidussa tiedelehdessä ei olisi takeena tutkimuksen asianmukaisuudesta. Ja vaikka tutkija olisi rasisti, uusliberaali tai vastaavasti marxisti ja ankara kommunisti, hänen tutkimustuloksensa eivät läpäise vertaisarviointia ellei tutkimus ole asiallisesti tehty. Tieteessä ratkaisevat metodit, näyttö ja argumentit, eivät ad hominem ja moralistinen virhepäätelmä. On maagista ajattelua kuvitella, että tieteenalan vakiintuneet tutkimustulokset kumoutuvat leimaamalla ala ja sen tutkijat tai osa heistä pahuuden symboleiksi.

Totuus ei useinkaan ole miellyttävä, mutta se ei ole koskaan peruste hylätä totuutta. Silti usko on pääsääntöisesti tietoa väkevämpi ja vain ani harva tutkija tai opiskelija omaa riittävästi älyllistä rehellisyyttä ja selkärankaa kyetäkseen hyväksymään aatteensa kanssa ristiriidassa olevat tieteelliset tutkimustulokset. Lauman mukana on turvallista ulvoa.

Tieteen tuntomerkit

Mikä erottaa tieteen pseudotieteestä, perusteettomista uskomuksista ja muista makuasioista?

Aiemmin mainittu objektiivisuus on selkeä tuntomerkki. Muita ovat testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus. 

Testattavuus tarkoittaa sitä, että esitettyjen hypoteesien ja väitteiden tulee olla verifioitavissa (tai falsifioitavissa) toisistaan riippumattomin tutkimuksin. Julkisuus on sitä, että tutkimusten kriittisen tarkastelun ja testien toistamisen on oltava julkista, samoin kuin asiaan liittyvien väitteiden, tulosten ja menetelmien. Kriittisyys on välttämätöntä, jotta tiede korjaisi itseään ja näin ollen edistyisi: tutkimustuloksia ei voida hyväksyä ilman perinpohjaista arviointia ja keskustelua. Ja jotta tiede edistyisi, tulee virheellisistä käsityksistä luopua. Tilalle pitää kehittää parempia teorioita ja hypoteeseja, joita todistusaineisto tukee. Tieteessä noudatetaankin yleisesti fallibilismia, jonka mukaan tieto tarkentuu vähitellen, kun virheellisistä teorioista ja harhakäsityksistä luovutaan. 

Autonomisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että tulosten ja esitettyjen väitteiden pätevyys riippuu vain ja ainoastaan tiedollisista perusteista. Tieteeseen ei tule sotkea henkilökohtaisia toiveita, uskontoa, politiikkaa, ideologiaa, moraalia tai taloudellisia seikkoja.

Fallibilismiin liittyy olennaisesti tieteen keskeinen tuntomerkki, kriittisyyden yhteydessä mainittu itseäänkorjaavuus, joka tarkoittaa nimenomaan sitä, että tieteessä virheelliset käsitykset korvataan paremmilla, oikeammilla käsityksillä. Pseudotieteessä puolestaan lähes poikkeuksetta nojataan jo ajat sitten hylättyihin tai perusteettomiin auktoriteetteihin ja teorioihin.

On myös syytä todeta, että aidosti tieteelliset näkemykset tunnistaa johdonmukaisuudesta. Toisin sanoen tieteissä vallitsee hierarkia, jossa eksaktien tieteiden tutkimustulokset ja teoriat ovat parhaiten vahvistettuja ja vakiintuneita. Jos siis jonkun vähemmän eksaktin tieteen edustajan väite on vahvasti ristiriidassa esimerkiksi evoluutioteorian tai suhteellisuusteorian kanssa, se on epätieteellinen. 

Kristinuskon tosissaan ottava kasvatustieteen professori voi toki väittää seurakunnalleen, että Jumala loi maailmankaikkeuden, elämän ja lajit maapallolle, mutta väite on jyrkässä ristiriidassa fysiikan ja biologian kanssa, siis täysin epäjohdonmukainen. Vain kasvatustieteen professori itse ja hänen seurakuntansa voivat kirkkain silmin pitää professorin luomisoppia tieteellisenä. 

Tiedeviha, tieteenvastaisuus ja totuusrelativismi liittyvät uskonnon ohella usein muunkinlaiseen fundamentalismiin, varsinkin poliittiseen kiivailuun. Hitlerin noustua valtaan natsit polttivat julkisesti Einsteinin ja muiden vastaavien tieteilijöiden töitä, koska nämä olivat muka matemaattisesti hutiloituja ja edustivat aasialaista henkeä tieteessä (Sagan 1980, s. 32-33).

Natsit ajattelivat, että Einsteinin teorioiden muodossa heitä uhkasi juutalaismarxilainen bolševikkifysiikka. Huvittava yksityiskohta on, että samaan aikaan samainen suhteellisuusteoria oli neuvostoliittolaisille stalinisti-intellektuelleille pahimman lajin porvarillista fysiikkaa. Itsestään selvää on se, ettei tässäkään tapauksessa teorian sisältöä, sen mahdollista oikeellisuutta tai virheellisyyttä, ajateltu missään vaiheessa. 

Tästä esimerkistä, joka ei suinkaan ole ainoa, huomaa myös sen, ettei natsismilla jo kommunismilla ole käytännössä mitään eroa. Ne ovat saman kolikon kääntöpuolet. Tämä pätee myös molempien sosialismin muotojen – kansallisen ja kansainvälisen – harjoittamaan pseudotieteilyyn. Stalinismin räikein esimerkki poliittisesta humpuukitieteestä lienee lysenkolaisuus. Vaikka Lysenkon periytymisoppi oli virheellinen, sitä ei saanut Neuvostoliitossa epäillä vuosikausiin. 

Totalitaarinen ideologia tai uskomusjärjestelmä ei voi sietää avointa, maltillista, objektiivista, kriittistä, harkitsevaa ja kyseenalaistavaa ilmapiiriä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että totalitarismi itsessään perustuu kyräilyyn, valheeseen ja vääryyteen. Ajatuksen vapaus ei viihdy pakkovallan seurassa ja päinvastoin.

Hitler oli pesunkestävä taikauskoa suosiva totuusrelativisti: “Maailman maagisen selittämisen uusi aikakausi on nousemassa, ja tämä selittäminen perustuu pikemminkin tahtoon kuin tietoon. Totuutta ei ole, ei moraalisessa eikä tieteellisessä mielessä.“ (Lainattu teoksessa Sagan 1997, s. 249.) 

Nämä ääriesimerkit riittänevät osoittamaan, ettei myöskään politiikka kuulu tieteeseen. Tutkimusta ei saa pyrkiä estämään moraalisista tai poliittisista syistä, vaikkakin tutkijoita ja tutkimusta on kriittisesti seurattava, kuten tähänkin asti. Tiedeyhteisön tulee valvoa itse itseään.

Vastaavasti tieteen ei pidä vaatia itselleen poliittista auktoriteettia. Tieteen nimissä esitettyihin poliittisiin väitteisiin tulee aina suhtautua erittäin suurella skeptisyydellä.

Uskonto ja tiede

Julkinen sana tuntuu rakastavan varsinkin uskontojen ja muiden perusteettomien uskomusjärjestelmien esittämistä tasa-arvoisina tieteellisen maailmankuvan kanssa. Toimittajien päähän iskostettu audiatur et altera pars -periaate tarkoittaa valitettavasti juuri sitä, että television keskusteluohjelmissa vastakkain laitetaan ikään kuin yhtä merkittävinä uskomushoitoja edustava homeopaatti ja lääketieteen ammattilainen tai vastaavasti piispa ja avaruustähtitieteen professori.
On tietenkin aina paikallaan, että asioista keskustellaan, mutta usein media eli väline ei mahdollista tosiasiaväitteiden perusteellista arviointia tieteellisen tapaan ja näin ollen katsoja tai kuuntelija vakuuttuu yleensä valmiiden käsitystensä eli ennakkoluulojensa pohjalta. 

Toki on selvää, ettei minkäänlainen rationaalinen todisteiden tai argumenttien esittely saa uskovaa kääntymään ateistiksi tai homeopaattia skeptikoksi, mutta ohjelmia saattaa katsoa sankka joukko kannastaan epävarmoja, jotka puolen tunnin tai tunnin väittelyn perusteella voivat haksahtaa retorisesti tai tunteenomaisesti vetoavan osapuolen kannalle, vaikka tämän näkemykset eivät kestäisikään kriittistä, tieteellistä tarkastelua. Homeopaatti voi heittää väittelyssä tieteelliseltä kalskahtavaa kvanttihöttöjargonia, jota lääketieteen edustaja ei nopeassa tilanteessa osaa kumota.
Tästä syystä moni tieteilijä ei suostu julkisiin väittelyihin kreationistien kanssa ja se on erinomaisen järkevä päätös. Huuhaalle ei pidä antaa asemaa rinnakkaisena selitysmallina tieteelle. Huuhaa on huuhaata.

Muistelen seuraavassa esimerkin omaisesti noin kymmenen vuoden takaista televisiokeskustelua, jossa tiedemies Esko Valtaoja ja piispa Juha Pihkala keskustelivat syvällisistä asioista. Aiheesta löytyy myös samaisten herrasmiesten kirja Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta (Kirjapaja, 2004) ja sille jatko-osakin Tiedän uskovani, uskon tietäväni: Keskustelukirjeitä (Minerva, 2010). Onnekseni tein tuolloin muistiinpanoja ohjelman aikana ja sen jälkeen, joten voin hyödyntää niitä tässä. Todettakoon vielä se, että Pihkalan ja Valtaojan väittely oli huomattavasti rakentavampi ja laadukkaampi kuin homeopaattien ja lääketieteen edustajien vastaavat debatit, koska osapuolet sattuivat kunnioittamaan toisiaan ja ovat mitä ilmeisimmin hyviä ystäviä keskenään.

Kun piispa Pihkala televisiokeskustelussa väitti, ettei hän kannata aukkojen Jumalaa eli sellaista henkiolentoa, joka livahtaa aina sinne minne tiede ei vielä ole yltänyt, ei hän mielestäni ollut aivan vilpitön. Joka kerta kun Valtaoja faktojen pohjalta argumentoi Pihkalan nurkkaan, ryhtyi Pihkala spekuloimaan ja itse asiassa kannattamaan juuri aiemmin kieltämäänsä aukkojen Jumalaa. Keskustelukumppaneiden ensimmäistä teosta ei suotta piireissä kutsuta leikkisästi nimellä ”Nurkkaan ajettu Pihkala”.

Oli oikeastaan surullista katsella aikuista ihmistä, joka yhtäältä kertoo hyväksyvänsä tieteelliset faktat, mutta toisaalta, tosipaikan tullen, osoittaa mieluummin takertuvansa uskontoonsa.

Tämä kaava toistuu aina kun niin sanottu maltillinen teisti joutuu perustelemaan jumaluskoaan tiukassa paikassa. Teisti ajautuu puolustamaan epämääräistä 'jumala'-käsitettä, joka ei missään muodossa vastaa hänen henkilökohtaista uskoaan kristilliseen Jumalaan. Paljon rehellisempää olisi vain nostaa kädet ylös ja tunnustaa: ”Uskoni on järkeäni väkevämpi enkä sille mitään voi!” 

Ohuen, abstraktin 'jumala'-käsitteen puolustaminen on sitä paitsi Raamatussa ilmoitetun Jumalan kieltämistä eli käytännössä lähes ateismia. Joku Timo Eskolan kaltainen teologi onkin valmis sanomaan suoraan, että kaikesta merkityssisällöstä siivottua, teologisesti korrektia käsite-Jumalaa puolustava uskova oikeastaan on ateisti. Eskolan teos Ateistit alttarilla: Miksi papit kiistävät uskonoppeja? (PerusSanoma, 2005) ja sen 14.luku ”Usko persoonalliseen Jumalaan on kuollut” on tässä mielessä tutustumisen arvoinen myös uskonnottomalle. Uskovalle se voi jopa olla ikävämpää luettavaa kuin ateistille.

Teologien keskinäisistä nahisteluista ei tämän enempää. Mitä tulee Pihkalan ja Valtaojan debattiin, en suoraan sanoen ymmärrä, miten joku voi ottaa jumalahypoteesit ja niiden tyhjät perustelut vakavasti, rinnakkaisina tai vaihtoehtoisina tieteellisille hypoteeseille ja perusteluille. Koko tieteen olemassaolon ajan ja jo paljon ennen sitä jumalista on kiistelty, mutta ainuttakaan todistetta mainituista henkiolennoista ei ole eikä yksikään uskova ole esittänyt vakuuttavia argumentteja Jumalansa olemassaolon puolesta. Tästä älyllisesti rehellinen, tieteellisen maailmankuvan omaava ihminen voi vetää vain yhden johtopäätöksen: Jumala on turha hypoteesi.

Usein kuulee mantrana hoetun diplomaattisen väitteen, että uskonto ja tiede eivät ole keskenään ristiriidassa. Väite ei kestä lähempää tarkastelua. Itse asiassa usko asettuu jokaisessa tieteellisessä kysymyksessä perustellun ja koetellun tiedon vastakohdaksi. Uskontojen nimissä tieteellisiä teorioita ja tutkimusta edelleen eniten vastustetaan. Se ei ole sattumaa.

Myös puhdas taikausko johtaa säännönmukaisesti tieteen ja sen sovellusten vastustamiseen. Erityisesti tämä näkyy lääketieteen vihaamisena ja vaikkapa rokotusten sekä lääkityksen fanaattisena vastustamisena. Kaikenlainen luomukiivailu ja länsimaisuuden katkera inhoaminen näyttävät säännöllisesti esiintyvän lääketieteen, rokotusten ja esimerkiksi masennuslääkityksen turmiollisuuden saarnaamisen yhteydessä. Näiden testattujen ja valvottujen edistysaskelien vastapainoksi tarjotaan sitten meditaatiota, vegaaniruokavaliota, kamomillateetä, pasifismia ja homeopatiaa.

Lopuksi 

Julkisessa sanassa tapahtuva tieteellinen väittely on ongelmallista. Aina kun vastakkain laitetaan usko ja tieto, on vaarana, että keskustelun seuraaja tai osapuoli kokee uskon ja tiedon rinnakkaisina, samanarvoisina. Debatin tuoksinassa tiedevastainen, ”musta tuntuu” -pohjalta kommentoiva osapuoli kuvittelee herkästi olevansa vakiintuneiden tieteellisten teorioiden ja tutkijoiden tasalla tai jopa yläpuolella. Tämä näyttäisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Toki myös uskosta seuraa epäilyä, mutta useimmiten epäily kohdistuu valitettavasti juuri punnittuun tietoon ja tieteeseen, varsinkin kun usko on väkevää ja kokonaisvaltaista. Uskovan mielessä perusteeton usko on lähes aina perusteltua tietoa voimakkaampi. Jos usko ja tieto joutuvat ristiriitaan, usko menee tiedon edelle. Tämä pätee myös tieteellisen koulutuksen saaneisiin.

Tieteellinen metodi on ylivoimainen, koeteltu ja testattu tapa tuottaa mahdollisimman tarkkaa tietoa ja edistää maailman järkiperäistä ymmärtämistä. Havainto, empiria, on lopullinen ja ankara tuomari. Tieteellinen metodi ei ole täydellinen, kuten ei mikään ihmisen aikaansaannos, mutta paras olemassa olevista. Vain sen avulla voidaan saavuttaa punnittua ja perusteltua tietoa maailmasta. Tieteellinen tieto on perusteettoman uskon vastakohta. Totuus ei ole mielipidekysymys.

Kirjallisuusviitteet

Sagan, Carl (1980): Broca’s Brain – The Romance of Science. Hodder and Stoughton, Coronet edition, Kent.

Sagan, Carl (1997): The Demon-Haunted World – Science as a Candle in the Dark. Headline Book Publishing, Berks.Kirjoittaja on Skeptikon toimitusneuvoston jäsen.

Skeptikot ja media

Skeptikko 3/2014

Miten hankkia punnittua tietoa ja muodostaa perusteltuja, tieteeseen ja järkiperäiseen ajatteluun pohjautuvia näkemyksiä eri asioista? Internetin aikakaudella tietona markkinoituja mielipiteitä on saatavilla rajattomasti. Tietoverkon päälle tulevat vielä perinteiset mediat kuten kirjat, sanomalehdet, radio ja televisio. Tilannetta monimutkaistaa entisestään internetsanakirja Wikipedia, jota kuka tahansa voi vapaasti ja nimettömänä muokata. Harva jaksaa, osaa tai viitsii lukea tieteellisiä artikkeleita saati paksuja, vaikeita tietokirjoja, joita niitäkin löytyy laaja kirjo, heppoisesta luotettavaan. Kuinka skeptikon tulisi luovia tiedon valtamerellä ja kuinka muodostaa kanta kiistanalaisiin kysymyksiin?

Televisiodokumentit ovat aina olleet suosittuja. Moni ei kuitenkaan tule ajatelleeksi, kuinka puutteellinen väline dokumenttiohjelma on. Oli kyseessä mikä tahansa asia, kysymys tai henkilö, dokumentti on aina tekijänsä näköinen. Se ei edusta mitään objektiivista totuutta, vaikka melkoinen osa kansasta näyttää niin olettavan.

Esimerkiksi haastateltavien valinta pitkälti ratkaisee, millaisen viestin käsiteltävästä asiasta dokumentti ja sen tekijät katsojalle välittävät. Sama pätee tietenkin lehti- ja radiojuttuihin.
Toimittaja ei koskaan ole puolueeton, kuten ei yksittäinen tutkijakaan. Kun toimittaja tai ohjaaja päättää tehdä dokumenttiohjelman tai -elokuvan, hänellä täytyy tietenkin olla valmiina idea, jonka pohjalta hän dokumentin käsikirjoittaa. Käsitteli ohjelma tai elokuva mitä tahansa, jo lähtöasetelma on väistämättä puolueellinen. Hyvät, pahat ja rumat varmasti ohjelman mittaan löytyvät, mutta mikään ei takaa, että tiedemaailmassa vallitsee vastaava näkemys.

Mitä kiistanalaisempi kysymys, sitä ratkaisevampaa haastateltavien ja painotusten valinta. Yksi puolen tai puolentoista tunnin dokumentti voi missä tahansa asiassa vain raapaista pintaa, ei missään nimessä tarjota maallikolle edes välttävästi tapapainoista kuvaa käsiteltävästä kysymyksestä.

Sama pätee sitä paremmalla syyllä uutislähetysten ja ajankohtaisohjelmien lyhyisiin raportteihin, keskusteluihin sekä haastatteluihin. Toimittaja, kuvaaja ja jälkieditointi ajavat halutun viestin läpi. Valitettavan moni nielee sen sellaisenaan.

Vastaavasti internetissä viihtyy valtaisa joukko kirjoittajia, jotka tietävät asiat omasta mielestään vielä paremmin kuin asenteelliset ja ennakkoluuloiset toimittajat. Nettilehtien ja -blogien privaattisenttarit painavat vartissa mustan valkoiseksi vielä uutis- ja ajankohtaistoimittajia tehokkaammin, jos toimittajan ideologia ei satu älykköaktivisteja miellyttämään. Tilanne on kaoottinen.

Klikkauskulttuuri ja somehysteriat

Nykyään ihmiset seurustelevat läpi vuorokauden sosiaalisessa mediassa (some), joista suurimmat ovat Facebook ja Twitter. Molemmissa jaellaan jatkuvasti linkkejä uutisiin, dokumenttivideoihin, radio-ohjelmiin, blogeihin ja kolumneihin.
Pääsääntöisesti jakaja liittää linkin tai kuvan sivulleen kannattaakseen sen takana olevaa mielipidekirjoitusta, uutista tai ohjelmaa. Jotkut jakavat tietenkin myös vastustamiensa asioiden puolesta olevia linkkejä, mutta selkeästi parodia- ja mustamaalausmielessä. Tästä saa seinälleen heti samanmielisten tykkäyksiä ja erimielisten kritiikkiä.

Someväittelyt ovat verisempiä kuin kasvotusten tapahtuvat debatit. Moni blokkaa ja tulee blokatuksi, jos aihe vain on tarpeeksi herkkä väittelyn osapuolille. Blokkaaminen Facebookissa poistaa toisen osapuolen kokonaan näkyvistä eikä tämä puolestaan pysty enää seuraamaan blokkaajan toimintaa tai ottamaan häneen yhteyttä.

Harva huomaa linkittämisen lomassa, miten puolueellisia kaikki linkitykset lähtökohtaisesti ovat. Kun samanmieliset jakavat uutisia tai ohjelmia toisilleen, heidän laumayhtenäisyytensä vain vahvistuu, ja kääntäen, poterot syvenevät erimielisten välillä. Tätä tapahtuu maailmankatsomuksellisissa, poliittisissa ja tieteellisissä kysymyksissä.

Erityisen runsaasti somessa esiintyy kuvalinkityksiä ja -julkaisuja, joiden propagandatarkoitus tulee skeptisemmälle yksilölle heti selvästi esiin. Näitäkin kuvilla ja sitaateilla ryyditettyjä yleisen mielipiteen manipuloijia jaellaan asiaa sen enempää miettimättä saati lähteitä tarkistamatta.

Hieman epäluuloisempaa ihmistä hirvittää somessa päivästä toiseen vellova tiedettä ja politiikkaa surutta sekoittava kouhotus. Jos vaikka itse toisinaan yrittää kirjoittaa joistain tärkeistä aiheista ja pyrkii asiallisuuteen, on vihamieliseen linkitysympäristöön joutuessaan välittömästi samaa hörhösakkia kuin muutkin kyseisen viiteryhmän inhokit. Riittää, että linkittäjä ja hänen kuppikuntansa ovat eri mieltä. Jos olet eri mieltä kommunistien kanssa, olet fasisti, ja jos fasistien kanssa, olet kommunisti. Vastaavasti samanmielisten linkittämänä kammotuksen kammotukseksi muodostuu vastustajien joukko, eikä pattitilanteeseen löydy helppoa ratkaisua.

Erityisen kiistellyissä kysymyksissä tiede sivuaa linkittäjien poliittisia ja ideologisia katsomuksia. Näitä kysymyksiä ovat muun muassa samaa sukupuolta olevien avio- ja adoptio-oikeus, ruokavalio, kolesteroli, terveys ja kauneus, uskonnonopetus kouluissa, älykkyystutkimus, evoluutiopsykologia, sukupuolentutkimus, talouspolitiikka ja lasten ei-lääketieteellinen ympärileikkaaminen. Aiheet nostattavat välittömästi tunteet pintaan ja kirjoituksia, kuvia sekä ohjelmia jaellaan kilvan, hirmuisen vouhotuksen säestämänä.

Samat asiat aiheuttavat kiihkeitä debatteja niin somessa kuin tiedemaailmassa. Kuitenkin Facebookissa ja Twitterissä äänessä ovat lähes poikkeuksetta maallikot, jotka eivät tunne ollenkaan käsiteltyjen kysymysten monitahoisia tieteellisiä taustoja saati polemiikkien historiaa. Historiaa myös vääristellään häikäilemättä oman agendan nimissä.

Yksilö, jonka kanta on varovainen tai epäilevä, ei kovin helposti saa tolkkua riitelevien diletanttien toistensa ohi huutamisesta. Kenties jonkinlainen totuus löytyy jostain ääripäiden väliltä melkein kaikissa kiistakapuloissa. Faktat on kuitenkin syytä aina itse tarkistaa, meni syteen tai saveen. Ihminen voi ainakin teoriassa olla rationaalinen eläin ja siihen skeptikon pitäisi myös pyrkiä.

Toimittajat huuhaata edistämässä

Somessa tapahtuvaan linkittämiseen liittyy olennaisesti niin sanottu klikkausuutisointi. Uutisotsikot muotoillaan lehtien nettitoimituksissa nykyään siten, että ne aiheuttavat somessa mahdollisimman paljon klikkauksia eli uutisten jakamista kavereille. Näin uutiset laaditaan otsikkojen tapaan raflaavasti ja kohuhakuisesti. Kiivailu ruokkii kiivailua ja tieto vääristyy.

Kun toimittaja on valmiiksi asenteellinen ja tekee jutun vaikkapa luomuravinnolla ja meditoimalla paksusuolensyövästä muka parantuneesta Hunks-tanssijasta, erittäin positiiviseen sävyyn, eikä haastattele lääketieteen edustajaa ollenkaan jutun ensimmäiseen versioon, moni tietämätön lukija menee halpaan.

Yleensä some reagoi asenteellisiin huuhaajuttuihin nopeasti ja jälkikäteen Hunks-ihmeparantumiseenkin saadaan syöpälääkärin pessimistisrealistinen lausunto. Jutun toimittajalta tuskin voi odottaa jatkojuttua Hunks-tanssijan kunnon romahtamisesta kasvaimen ja sen etäpesäkkeiden nopean kasvun myötä. ”Hän kuoli huuhaasaappaat jalassa” -tyylistä sankarillista jatkojuttuakaan ei kannata odottaa.

Valitettavan moni toimittaja unohtaa tasapuolisuuden periaatteen tällaisissa tapauksissa, mutta vastaavasti noudattaa sitä niissä kysymyksissä, joissa vastakkain ovat selvästi tiede ja huuhaa. Rokotusaiheiseen juttuunsa toimittaja voi haastatella luomufilosofiaa noudattavaa homeopaattiäitiä ja lisäksi jotain asiantuntijahomeopaattia, ikään kuin tällaista uskomushoitoa voisi edes verrata näyttöön perustuvaan lääketieteeseen.

BBC ilmoitti hiljattain kieltäytyvänsä jatkossa ottamasta ohjelmiinsa uskomushoitojen edustajia. Kyseessä on julkinen yhtiö, jolloin moinen temppu onnistuu, paitsi Suomessa. Täällä erityisesti veroilla rahoitettu Yle suoltaa huuhaata ja puolueellisia ohjelmia lähes tauotta. Televisiosta ja radiosta löytyy keskusteluohjelmia, joissa vastakkain, muka samalla viivalla, ovat huuhaan ja lääketieteen edustajat. Tätä perustellaan journalistisella tasapuolisuudella.

Politiikassa samaa agendaa ajaa oppositiopoliitikko Timo Soini (ps), jonka mielestä kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. Tämä on täydellistä tieto- ja arvorelativismia, mitä katolisen Soinin kaltaiselta vanhoilliselta moraaliabsolutistilta sopii odottaakin. Soinilla ei ole filosofiasta mitään hajua eikä hän näin ollen huomaa kumoavansa itsensä jo lähtöoletuksellaan.

Kohu-uutisoinnissa on myös muita vakavia ongelmia, joista karmivana esimerkkinä voidaan mainita taannoinen D-vitamiinivalmistekohu. Yhden tutkimuksen perusteella moni meni miinaan ja lääkevalmistajien vastalauseista huolimatta lähes kaikki vitamiinipillerit leimattiin petkutukseksi, kunnes selvisi, että tutkimus olikin tehty päin prinkkalaa. Kun iltapäivälehdet otsikoivat ja lööpit kirkuvat, moni skeptikkokin menee halpaan.

Blogit ja kolumnit

Helpointa epäkriittisen lukijan linssiin viilaaminen on blogien ja kolumnien avulla. Näissä yleensä riittää määrätietoinen, provokatiivinen ote ja itsevarma esitystapa. Parin kolmen tuhannen merkin rajoissa kolumnisti pommittaa jykevää settiä vaikkapa kolesterolista ja vallitsevasta tieteellisestä näkemyksestä aggressiivisen itsetietoisesti ja kumoaa parilla lauseella huolelliseen lääketieteelliseen tutkimukseen, kriittisiin teorioihin ja vankkaan näyttöön perustuvan virallisen version.

Lääkäri ja kirjailijakolumnisti Antti Heikkilä on eittämättä tunnetuimpia niistä tapauksista, jotka väittävät olevansa oikeassa asiassa kuin asiassa. Kärjistäen voidaan jopa sanoa, että Heikkilän mielestä virallinen versio, siis tieteeseen perustuva, on aina väärä ja jonkinlaisen salaliiton tulos. Hänen nettisivuiltaan asia on helppo tarkistaa. Samaa näkee toistuvasti eräillä besserwisserkolumnisteilla, jotka yleensä väittävät tietävänsä lähes joka asiasta kaiken.

Blogeilla tilanne on vielä pahempi. Niillä mikä tahansa käy, koska jokainen voi vapaasti leikkiä asiantuntijaa missä tahansa kysymyksessä. Ilmankos salaliittoteoriat rehottavat ja erilaiset fanaattiset kuppikunnat kukoistavat.

Joillakin besserwisserkolumnisteilla on viheliäinen tapa asettua muun luomakunnan yläpuolelle ja yrittää vaikkapa olla olematta mitään mieltä olemalla jyrkästi jotain mieltä. Moraalisäteilijöitä riittää.

Tiedebloggaajienkin maailmassa kirjoittaja voi esimerkiksi toistuvasti kirjoittaa nopeasti lähestyvän maailmanlopun tunnelmissa ilmaston lämpenemisestä ja hiilidioksidipäästöistä, mutta samaan hengenvetoon Facebookissa kehua kavereillensa matkustelevansa iloisesti lomaillen ympäri maailmaa lentäen ja omalla autolla. Jos näin on, kovin vakavasti kyseinen kirjoittaja ei ilmeisesti hiilidioksidipäästöistä johtuvia maailmanlopunskenaarioitaan ota.

Homo sapiens on tekopyhä eläin, mikä kannattaa muistaa myös maailman tilasta ja yhteiskuntamoraalista huolestuneiden poliitikkojen, bloggaajien ja tiedekolumnistien kohdalla. Ihminen ei aina elä kuten opettaa vaan haluaa päinvastoin pakottaa muut elämään omien poliittisten intohimojensa mukaan.

Tietokirjoilla suosituksi

Kun ihminen kirjoittaa tietokirjan, se ei takaa, että kirja – sen kirjoittajasta puhumattakaan – olisi tieteellinen, tai että kirjalla olisi jotain tekemistä tiedon määritelmät täyttävän teoksen kanssa. Nykyään vaikkapa iskelmäsuosikki Katri-Helenan kootut paranormaalit kokemukset luokitellaan tietokirjallisuudeksi.

Tietokirjoja pyritään kustannuspoliittisista syistä muokkaamaan mahdollisimman luettaviksi ja raflaaviksi. Parhaita tietokirjoja ovat kuitenkin tieteellistä viittauskäytäntöä ja alkuperäistä, vaikeaa terminologiaa noudattavat teokset, eivät helppolukuiset, viihdyttävät yleistykset. Oikeassa tiedekirjassa on alaviitteitä, kaavioita, kaavoja, kuvioita ja tilastoja.

Kansantajuisten tietokirjojen ja tiedeartikkelien yleistävästä tyylistä tehdään lähes poikkeuksetta entistä yleistävämpiä lehtijuttuja, nettiuutisia, blogeja, kolumneja ja ohjelmia, joissa tekijän kenties varovaisesti esittämät tieteelliset johtopäätökset toitotetaankin varmoina totuuksina, koska media rakastaa kohua ja konflikteja.

Samoin kuin bloggaaja, kolumnisti ja toimittaja, jokainen tietokirjailija edustaa omaa agendaansa ja pyrkii teoksellaan ajamaan oman näkemyksensä käsiteltävästä aiheesta läpi. Tämä pitää aina muistaa mitä tahansa tiede- tai tietokirjaa lukiessaan. Myös kirjoittajan olisi aina syytä tiedostaa oma puolueellisuutensa – varsinkin silloin, kun hän puhuu kirjastaan radiossa, televisiossa tai lehtihaastattelussa.

Yleensä tietokirjailijaakin ajaa maineen- ja kunnianhimo. Kirjan kirjoittaminen on sen verran raskas ja vaativa urakka, ettei siihen kukaan ryhdy ilman toivetta tärkeän sanoman läpi menemisestä. Rahaa tietokirjallisuudella tekee vain ani harva, joten sekään ei normaalisti ole ensisijainen syy kirjoittaa tietoteos.

On tärkeää huomata, että myös päinvastainen pitää paikkansa. Joskus tietokirjailija haluaa provosoida, suututtaa ja rikkoa tabuja, jolloin hän tavoittelee kenties pienen piirin suosiota tai valtakunnan pahan poliisin roolia. Jos kirjan kirjoittaa ryhmässä tai parin kanssa, tekijät voivat jopa sopia hyvän ja pahan poliisin roolista, mikäli he ylipäätään aikovat erottua toisistaan teoksessaan.

Toimittajat kirjoittavat joskus parempia tietoteoksia kuin tutkijat ja päinvastoin. Jokainen teos on arvioitava itsenäisesti, esitystavan, järkiperäisyyden, tieteellisyyden ja viitekäytännön pohjalta.

Fundamentalistikristitty Tapio Puolimatka saattaa vaikuttaa tieteelliseltä omassa viiteryhmässään, mutta aitoon tiedekirjallisuuteen ja vertaisarvioiduissa tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin tottunut lukija huomaa nopeasti, että kirjoittajan esitystapa ja järkiperäisyys eivät ole linjassa tieteellisten periaatteiden saati tieteen tuntomerkkien kanssa.

Wikipedia

Wikipedian ongelmaa voi verrata tietokirjallisuuden ongelmaan. Joku artikkeli saattaa olla hyvinkin asiallinen, joku toinen taas pelkkää mustamaalausta tai ylistystä. Koska kuka tahansa voi nimimerkin suojista muokata artikkeleita eikä anonyymi Wiki-yhteisö voi mitenkään olla joka alan asiantuntija, artikkeleihin jää puolueellista tietoa ja suoranaisia virheitä. Poliittiset ja muut katsomukselliset intohimot vaikuttavat selvästi Wiki-artikkelien sisältöön.

Tietoa etsivä joutuu lopulta luottamaan omaan kriittisyyteensä ja peräti asiantuntijuuteensa hylätessään tai hyväksyessään Wikipedian tiedon lähteenä.

Nyrkkisääntönä kannattaa muistaa, että kaikki Wikipedian tiedot pitää varmistaa vielä muista lähteistä. Wikipedia-artikkelien lähdeviitteet olisi syytä kahlata melko tarkkaan läpi, koska toisinaan niissä esitetään asioita, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat varsinaisesta artikkelista unohtuneet.

Myös kritiikkiosio on sudenkuoppa sille, joka hakee vain omaa näkemystään tukevaa tietoa, kuten ihmiset yleensä tekevät. Lukemalla huolimattomasti kritiikkiosion voi kätevästi unohtaa kaiken muun artikkelissa kirjoitetun ja todeta, että tutkijan esittämä tieto ei pidä paikkaansa, ja tutkija on sitä paitsi natsi, kommunisti, hörhö, tai saanut rahoitusta joltain kauhistuttavan pahalta taholta.

Ikään kuin mikään näistä seikoista vaikuttaisi tutkijan vertaisarvioiduissa tiedelehdissä julkaiseman tiedon asiallisuuteen tai paikkansa pitävyyteen. Paha ihminenkin voi olla oikeassa ja hyvä väärässä. Ja yleensä hyvän mielestä paha on pahan ja tämän kannattajien mielestä hyvä.

Wikipedia on toki luotettavampi kuin keskiverto nettiväittely tai lyhyt ja ytimekäs blogijulkaisu, mutta sitä riivaavat samat ongelmat kuin mitä tahansa vapaata foorumia. Skeptinen lukija tarkistaa tietonsa mieluummin muualta eikä ainakaan hyväksy Wikipedia-artikkelien sisältämää tietoa ilman lisätutkimuksia ja varmistuksia.

Artikkeleita voi pitää joissain tapauksissa suuntaa antavina, kuten ihmisen käyttäytymistä koskevia tilastoja kvantitatiivisessa tieteessä. Tilastohan on aina yksilön kannalta epävarma ja jokainen tuntee useita poikkeuksia tilastokeskiarvoon. Suurin osa kansalaisista ei muutenkaan ymmärrä tilastotieteestä ja ihmisen käyttäytymisestä yhtään mitään, joten näitäkin asioita pitäisi jossain jo hyvin varhain opettaa. Ihmisten oppimattomuus tilastotieteessä ja muillakin aloilla paljastuu usein karmivalla tavalla sosiaalisen median noitavainoissa ja sensaatiohakuisissa lehtijutuissa.

Ohjeita kannanmuodostamiseen

Mitä vaikeatajuisempi ja kvantitatiivisempi ala, sen enemmän oppimaton maallikko ja alan diletantti on asiantuntijoiden varassa. Jos lukee nettiväittelyistä tai sanomalehden yleisönosastolta vaikkapa älykkyystutkimuksesta esitettyjä mielipiteitä, ne ovat itsessään lähes poikkeuksetta täyttä huuhaata. Jokainen luulee näköjään olevansa aiheen asiantuntija, vaikkei koskaan olisi yhtään kyseisen vakiintuneen tieteenalan alkeet sisältää oppikirjaa nähnytkään.

Somehysterioissa esiintyy säännönmukaisesti koko se crème de la crème, joka tässä vaikeassa ja monimutkaisessa kysymyksessä on touhottanut niin kauan kuin asiasta on kiistelty. Moni alan kärkevä arvostelija ei mitenkään saata ymmärtää, että mielipidekirjoittelu tai denialismi eivät kumoa empiirisiä, vuosikymmenten kuluessa hiottuihin, testattuihin ja monella riippumattomalla tavalla varmistettuihin ja keskenään sopusoinnussa oleviin teorioihin perustuvia vakiintuneita tieteellisiä faktoja. Poliittiset ja katsomukselliset intohimot syrjäyttävät tässäkin kysymyksessä lähes aina tiedollisen uteliaisuuden ja älyllisen rehellisyyden.

Sama pätee ravitsemus- ja terveyskysymyksiin. Perustutkimuksesta erikoisaloille keskustelua ruokavaliosta ja liikunnasta leimaa internetvaahtoajien, kolumnistien ja bloggaajien tauoton virallisen linjan vastainen protestointi. Mielenosoittaminen on juuri niin kiivasta kuin itse itsensä joka alan asiantuntijoiksi nimittäneiltä sopii odottaakin.

Skeptikolle näissä aiheissa pitäisi riittää yksi neuvo: älä koskaan usko mitään, mitä nettiväittelyssä, blogissa tai kolumnissa esitetään, ellei se perustu suoraan lainaukseen vähintään neljältä, mielellään neljältäkymmeneltä keskenään vaihtelevasti eri mieltä olevalta kyseisen aihepiirin asiantuntijalta, so. alan arvostetulta ja tieteellisissä lehdissä julkaisseelta tutkijalta.

Useimmiten bloggaajat, kolumnistit, toimittajat ja nettiväittelijät esittävät viitteitä tai sitaatteja vain yhdeltä tai kahdelta omaa näkemystään tukevalta tutkijalta. Dokumenteissa haastatellaan varsin valikoidusti tutkijoita puolesta ja vastaan, yleensä paria kolmea, joiden taustoista tai viiteryhmistä ei sen enempää kerrota. Tämä ei pätevää tietoa hakevalle riitä.

Jos Tiede-lehden nettikolumnissa evoluutiopsykologiaa kritisoiva biologi linkittää tekstissään vasemmistoliiton internetlehteen, jonka aihetta tavanomaisesti mustamaalaavassa jutussa on pari lyhyttä sitaattia marginaalisilta äärivasemmistolaisilta tutkijoilta, eikä kerro sen enempää aiheen historiasta eikä marxistibiologien ja -paleontologien sosiobiologiakritiikin läpeensä ideologisista taustamotiiveista, voi juttua pitää huuhaana ja poliittisena puoskarointina. Se ei edes pintapuolisesti muistuta asiallista tieteellistä kritiikkiä. 

[Edit: Mitä tulee tieteeseen ja järkeen, artikkelin kirjoittamisen jälkeen mainittu vasemmistoliiton aviisi on julkaissut myös jokusen vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskuja koskevia salaliittoteorioita ihailevasti esittelevän kolumnin. Toimituksen kriittisyys on siis mitä ilmeisimmin poliittisesti motivoituneesti hyvin valikoivaa. Tällaiseen Janus Putkosen Verkkomedian tasoista materiaalia suosivaan lehteen linkittäminen Tiede-lehden julkaisusta kertoo siis enemmän linkittäjän poliittisista kuin tieteellisistä motiiveista. Tieteessä nimittäin lähdekriittisyys on ensiarvoisen tärkeää.]

On tietenkin useita tieteellisiä kysymyksiä, erityisesti eksakteissa luonnontieteissä, jotka ovat järkevän epäilyn ulkopuolella. Silti näitäkin tutkimukseen ja vankkaan näyttöön perustuvia tieteellisiä tosiasioita näkee toistuvasti kyseenalaistettavan, mutta yleensä asialla on niin selkeä tapaus, ettei häntä usko kuin yhtä selkeä kollegatapaus, eli uskossaan sokea omituinen höpöttäjä.

Kun paavi kirjoittaa kirjan Jeesuksesta, hän voi hyvinkin olla aiheen asiantuntija, mutta ainakin kriittisempi lukija kiinnittää välittömästi huomiota paavin auktoriteettiasemaan ja puolueellisuuteen tarkasteltavana olevassa kysymyksessä. Tietenkin paavi, kuten kuka tahansa, on vapaa kirjoittamaan ja julkaisemaan tietokirjan Jeesuksesta, mutta toivottavasti edes pieni osa lukijoista tajuaa, ettei paavi yksin voi olla oikeassa eikä ainakaan alan johtava auktoriteetti, vaikka paavina istuukin.

Kirjan kannessa kirjoittajan nimenä ei sentään ole pelkkä paavi Benedictus XVI vaan myös Josef Ratzinger. Ainakin englanninkielisessä versiossa paavinimi on kuitenkin siviilinimeä ylempänä, mistä skeptikko voi kenties jo jotain kirjan välittämästä viestistä ja sen tieteellisyydestä päätellä.

Ratzingerin suomennetuista Jeesusta käsittelevistä teoksista Jeesuksen viimeiset päivät laittaa siviilinimen paavinimen yläpuolelle, mutta paavinimi on ainakin puolet isommalla fontilla. (Teoksen nimi on sattumalta sama kuin Matti Myllykosken aikoinaan kohua nostaneella saksankielisestä väitöskirjasta tehdyllä kansantajuisella tiivistelmällä.)

On selvää, että tunnettu nimi myy. Tätä markkinoinnissa hyödynnetään. Samalla kuitenkin tekijän auktoriteettiasema aiheuttaa herkkäuskoisemmissa lukijoissa painetta uskoa kirjan väitteitä, vaikka ne asiantuntevammissa käsissä näyttäisivät kuinka heppoisilta tahansa.

Historiallisissa kysymyksissä pätee sama kuin muissakin tieteellisissä kysymyksissä. Niiden vaikeutta lisää se, että joistain vanhoista asioista ei yksinkertaisesti ole edes teoriassa mahdollista saada varmaa tai epävarmaa tietoa. Silti valitettavan moni esittää näitä horjuvia spekulaatioita faktana.

Yleensä tiedon subjektiivinen varmuusaste nousee poliittisten tai katsomuksellisten intohimojen myötä, ja tietenkin väitteen esittäjän oppineisuuden puutteen myötä. Mitä oppimattomampi väittelijä, sitä varmemmin hän yleensä uskoo asiaansa.

Monet skeptikotkin esittävät mieluummin oikeamieliselle viiteryhmälleen hyvää ihmistä kuin hyväksyvät epämiellyttävät tieteelliset faktat. Moraaliposeeraaminen johtuu tietenkin siitä, että Homo sapiens on sosiaalinen laji, jolla on tarve saada yhteisönsä hyväksyntä. Ne, joita kiinnostaa vain totuus, jäävät yleensä vähemmistöön tai kokonaan yksin.

Kirjoittaja on Skeptikon toimitusneuvoston jäsen.