Arvio Tatu Vanhasen teoksesta "Globaalit ongelmat – Evolutiivisten juurten etsintää" (Terra Cognita 2008).
Humanisti 2/2008
Tatu Vanhanen on Suomen mediassa ja ns. älymystöpiireissä huonossa maineessa. Emeritusprofessorin tutkimukset, joissa osoitetaan keskimääräisen kansallisen ÄÖ:n selittävän kansan bruttokansantuotetta, on julkisuudessa leimattu rasismiksi. Vanhasta on jopa syytetty sosiaalidarwinistiksi. Mutta kuinkahan moni tuomareista on lukenut professorin tutkimukset ja kirjat? Veikkaisin, että tuskin kukaan. Kun Vanhasen kirjat lukee ja hänen tutkimuksiinsa perehtyy, huomaa heti, ettei mies ole rasisti tai sosiaalidarwinisti. Toivottavasti julkinen ilmapiiri olisi jo sen verran muuttunut, että Vanhasen haukkumisen asemesta hänen tutkimustuloksiaan, tulkintojaan ja johtopäätöksiään vähitellen päästäisiin arvioimaan.
Kimmo Pietiläinen Terra Cognita –kustannusyhtiöstä on jälleen kerran osoittanut melkoista siviilirohkeutta julkaistessaan Vanhasen teoksen. Moni kustantaja ei pitkällä tikullakaan uskaltaisi koskea julkisuudessa ryvettyneen tutkijan poliittisesti arkaluonteisiin tutkimustuloksiin. Voin turvallisin mielin todeta, että onneksi Pietiläinen uskaltaa julkaista tällaista kirjallisuutta. Vanhasen kirja, johon hän on koonnut aiempia tutkimuksiaan ja liittänyt mukaan myös uutta aineistoa, on nimittäin lukemisen arvoinen ja täysin asiallinen. Humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille perinteisesti kiusallinen aihe, ihmisen käyttäytymisen evolutiiviset juuret, saa Vanhasen käsissä yleistajuisen, mutta erittäin tieteellisen käsittelyn.
Sosiobiologiaa vasta-alkajille
Tekijä olisi mielestäni voinut lisätä kirjan johdantoon laajemman evoluutioteoreettisen yleisesityksen, koska epäilemättä eräät hänen evolutiivisista hypoteeseistaan eivät avaudu maallikoille. Myös johtopäätökset herättänevät akateemisissa humanistipiireissä aiheetta närää, koska Vanhanen ei väännä asioiden yhteyksiä rautalangasta.
Toisaalta emeritusprofessorin ansioksi on luettava se, että hänen etenemistapansa on äärimmäisen selkeä ja analyyttinen. Kuviot ja selitykset havainnollistavat tutkimustuloksia ja kirjan lopusta löytyy melkoinen pino liitteitä, joiden avulla yksittäiset tutkijat voivat halutessaan vaikka testata vaihtoehtoisia hypoteeseja. Terra Cognitan vanhaan tapaan myös tästä teoksesta löytyy erinomainen ja kätevä aakkosellinen hakemisto. Koskahan muut suomalaiskustantajat oppivat tämän hyödyllisen tavan?
Vanhanen käsittelee kirjansa alussa historiallisesti biologisten selitysmallien saapumista yhteiskuntatieteisiin, mutta kuten todettua, maallikolle näiden selitysmallien taustateorioita olisi pitänyt esitellä yleistajuisesti ja kattavasti. Tämä olisi helpottanut joidenkin asioiden sulattelua ja ymmärtämistä.
Yksi esimerkki on anisogamia, joka tarkoittaa sukupuolisoluissa havaittua kokoeroa. Biologisen määritelmän mukaan naaras on sukupuoleltaan se, jolla on suuremmat sukupuolisolut. Tekijä hyppää tästä melko jouhevasti siihen, että pienemmän sukupuolisolun omaava koiras on lajien joukossa useimmiten se, joka kilpailee enemmän naaraiden suosiosta, mm. resursseja haalimalla. Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta olisi ollut ensiarvoisen tärkeää mainita poikkeuksia tästä säännöstä ja selittää, mistä ne johtuvat.
Tunnetaan useita lajeja, joissa naarat kilpailevat koiraiden suosiosta aggressiivisesti ja joissa nimenomaan koiras hoivaa jälkeläisiä. Nämä lajit vahvistavat biologi Robert Triversin teorian vanhemman investoinnista, jonka Vanhanen kyllä kirjassaan mainitsee, mutta jota hän ei esittele lukijalle sen enempää. Vaikkapa naistutkijoille ja humanistisille tieteilijöille kiehtovat poikkeukset olisivat voineet parhaassa tapauksessa toimia johdatuksena evolutiiviseen ihmistutkimukseen. Feministeille ja filosofeille olisi suurta hyötyä näiden tosiasioiden tuntemisesta.
Toisaalta Vanhanen ei turhia omia tutkimusasetelmiaan mainosta, mutta mielestäni tilaisuuden olisi voinut käyttää hyödyksi. Jos joku naistutkija tai perushumanisti kirjan lukee, oletettavasti irvistellen ja väristen, eloisa ja perusteellinen asioiden selittäminen hauskojen esimerkkien ja vastaesimerkkien avulla olisi varmasti vähentänyt vastahankaisuutta. Jassanat, keräkurmitsat ja merihevoset ovat lajeina varsin kaukana ihmisestä, mutta siitä huolimatta ne osoittavat biologian keskeisyyden myös oman lajimme käyttäytymiselle. Osoittamalla lukijalle, miksi näillä lajeilla naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta, Vanhanen olisi eittämättä alustanut naisten poliittista aliedustusta koskevan lukunsa naistutkijoille ja humanisteille vähemmän ennakkoluuloja aiheuttavalla tavalla.
Demokratian evolutiivinen tausta
Tekijän perushypoteesi demokratisoitumisen evolutiivista juurista on seuraava (s. 57): ”Demokratisoituminen tapahtuu olosuhteissa, joissa valtaresurssit ovat niin laajalle jakautuneita, ettei mikään ryhmä kykene enää tukahduttamaan kilpailijoitaan tai ylläpitämään hegemoniaansa.”
Valitettavan monelle evolutiivista yhteiskuntatutkimusta tuntemattomalle tällainen hypoteesi todennäköisesti näyttäytyy pahimman lajin sosiaalidarwinismina. Vanhanen kuitenkin perustelee melko hyvin, mistä hänen tutkimusasetelmansa juontuu. Tutkija testaa hypoteesiaan demokratian ja valtaresurssien jakautumisen välisestä riippuvuudesta korvaamalla hypoteettiset käsitteet erinäisillä demokratian mittareilla ja selittävillä tekijöillä (s. 66-67). Asetelma on hyvin selkeä ja Vanhanen testaa hypoteesejaan korrelaatio- regressioanalyysin avulla.
Hypoteesit saavat vahvaa tukea analyyseista ja lisäksi tekijä käsittelee mielenkiintoisella ja pohdiskelevalla otteella sekä positiivisia että negatiivisia poikkeuksia. Vanhasen ajatukset ovat tärkeitä ja niistä soisi keskusteltavan yhteiskunnassa laajemminkin. Mielestäni tutkija tavoittaa oivalluksissaan useita ongelmia, jotka paikantamalla niihin on helpompaa etsiä rakentavia ratkaisuja.
Verrattuna muiden tutkijoiden kilpaileviin selityksiin Vanhasen tutkimustulokset mielestäni osoittavat, että hänen perushypoteesinsa on vähintään oikeansuuntainen. Tutkimuksella on selkeästi poliittista painoarvoa, mutta ensiksi poliitikkojen pitäisi tietenkin perehtyä Vanhasen teoksiin ja pohdiskeluihin.
Naisten poliittinen aliedustus
Nähdäkseni tekijän hypoteesi naisen poliittisesta aliedustuksesta on hänen omien tulostensa valossa varsin heikoilla. On todennäköistä, että miehet ovat evolutiivista syistä keskimäärin kilpailevampia kuin naiset, mutta tästä erosta huolimatta yhteiskunnallinen edistys tasa-arvopyrkimyksineen on onnistunut tasoittamaan poliittisen edustuksen muutamissa valtioissa lähes kokonaan.
Vanhasen omat pohdiskelut osoittavat nähdäkseni kiistatta, miten evolutiivisesti kehittyneet erot ovat vähitellen menettäneet merkitystään politiikassa. Tämä on tapahtunut erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden ja säädösten avulla, mm. yleisen liberalisoitumisen sekä joissain maissa käyttöön otettujen sukupuolikiintiöiden myötä.
Emeritusprofessori itsekin tunnustautuu sukupuolikiintiöiden kannattajaksi, koska hänen mielestään demokratia ei toteudu, mikäli sukupuolilla ei ole tasapuolista 50-50 –edustusta parlamentissa. Kiintiöiden yksilöiden väliselle tasa-arvolle aiheuttamia merkittäviä ongelmia Vanhanen ei tässä yhteydessä pohdi, mikä on katsottavatta muuten ansiokkaalle esitykselle suureksi haitaksi.
Selvää on, ettei tekijän hypoteesi ole täysin virheellinen, mutta toisaalta teoksessa esitellyn aineiston perusteella on varsin ilmeistä, että yhteiskunnallispoliittisin toimin naisten poliittiseen aliedustukseen kyetään huomattavasti vaikuttamaan – jopa ilman ongelmallisia sukupuolikiintiöitä. Näin ollen Vanhasen evolutiivinen selitys ilmiölle on suhteellisen irrelevantti, joskin historiallisesti valaiseva.
Etniset konfliktit
Vaikka tekijän kehittämä etnisen heterogeenisyyden indeksi selittää puolet etnisen väkivallan asteikon vaihtelusta, selitys ei täysin vakuuta. Vanhasen indeksiin sisältyy tietenkin ongelma: Miten etnistä väkivaltaa voisi olla ilman etnistä heterogeenisyyttä? (Kiitän professori J.P. Roosia tästä huomiosta.) Mukaan olisi pitänyt ottaa myös laajempi pohdiskelu ihmisten taipumuksesta muodostaa sisä-ulko-ryhmäjako ja tämän pohjalta nousevista konflikteista. Vanhanen sen sijaan tyytyy melko kyseenalaiseen teoriaan geneettisen samankaltaisuuden vaikutuksesta ryhmäjakoon. Tästä on olemassa lukemattomia poikkeuksia; myös tekijän oma aineisto osoittaa sen.
Usein etniseksi laskettujen ryhmäkonfliktien taustalla on jotain aivan muuta kuin geneettinen erilaisuus. Tietenkin erilaiset sukuriidat ja laajemmin ajateltuna heimokonfliktit voidaan selittää etnisiksi, ja usein uskonnollisista tai muista syistä eristäytyvä ryhmä alkaa myös geneettisesti eriytyä muista ryhmistä, mutta kyse on määritelmästä ja vieläpä erittäin problemaattisesta sellaisesta. Vanhanen näyttäisi määrittelevän etnisyyden melkein ad hoc –tyyliin eli jopa saman kansan sisäinen uskonnollinen konflikti on hänellä etninen. Shiia- ja sunnimuslimien konflikti ei kuitenkaan seuraa ryhmien geneettisestä erilaisuudesta vaan teologisesta erimielisyydestä. Sama pätee Pohjois-Irlannissa pitkään jatkuneeseen katolilaisten ja protestanttien nahisteluun.
On tietenkin itsestään selvää, että ihminen herkästi samastuu omaan ryhmäänsä, kansaansa tai rotuunsa, mutta on runsaasti tieteellistä näyttöä myös siitä, että yksilön taipumus valita viiteryhmänsä on erittäin joustava ja riippuu asiayhteydestä. Vanhasen etniselle väkivallalle analyysissaan saama selitys johtuu nähdäkseni siitä, että hän tulkitsee etnisyyttä aivan liian väljästi.
Emeritusprofessorin aineisto kuitenkin osoittaa, että demokratia ei kykene estämään etnistä nahinointia. Tämä on monikulttuurisen yhteiskunnan kannalta tärkeä havainto. Maahanmuuton volyymi länsimaissa vaikuttaa vuosi vuodelta kasvavan ja etnis-uskonnollisia konflikteja alkaa esiintyä enenevissä määrin myös Euroopassa. Vanhasella ei ole tarjota lääkettä näihin ongelmiin, paitsi pitkän tähtäyksen lääke, etnisten ryhmien geneettinen sekoittuminen. Tällaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä, koska ihminen valitsee sukupuolikumppaninsa yleisimmin samankaltaisuuden perusteella. Lisäksi voidaan todeta, että Yhdysvallat ja Brasilia, joissa geneettistä sekoittumista on tapahtunut jo runsaasti, eivät suinkaan ole väkivaltarikollisuuden suhteen tilastojen häntäpäässä – päinvastoin.
Mielestäni Vanhasen olisi pitänyt tarkastella kilpailevia hypoteeseja, esimerkiksi tuloerojen suhdetta kansakunnan väkivaltarikollisuuteen. Kun ihmiset jakautuvat tuloerojen mukaan kaukana toisistaan oleviin ryhmiin, on seurauksena vastaava sisä-ulkoryhmäjako. Tämän pohjalta voidaan ennustaa, että alhaisemman tuloluokan ryhmä alkaa vähitellen kokea asemansa epäoikeutetuksi ja ryhtyy kapinoimaan korkeamman tuloluokan ryhmää vastaan.
Toisaalta ainakin Suomessa väkivaltaa esiintyy eniten juuri syrjäytyneiden miesten keskuudessa ja sen taustalla on yleensä päihdeongelma. Tässäkään ei yksilöiden geneettisellä samankaltaisuudella näytä olevan ehkäisevää vaikutusta.
Älykkyys ja kansojen varallisuus
Vanhasen huono maine yleisön, toimittajien ja tiettyjen tutkijoiden keskuudessa johtuu hänen Richard Lynnin kanssa julkaisemistaan tutkimuksista, jotka osoittavat, että kansakunnan keskimääräinen älykkyysosamäärä selittää kansakunnan BKT:stä n. 40%. Käsillä olevassa teoksessaan tekijä kuitenkin menee tätäkin pitemmälle, sillä ns. yhdistetty elämänolojen laadun indeksi, jonka yksi osatekijä BKT on, on vahvemmassa korrelaatiossa kansallisen ÄO:n kanssa kuin mikään sen viidestä osakomponentista. Tämän indeksin selitysaste nousee 70 prosenttiin.
Vanhanen kirjoittaa (s. 203):
”Korrelaatioanalyysin tulokset tukevat vahvasti tutkimushypoteesia. Kansallinen älykkyysosamäärä selittää maaryhmästä riippuen 52-70 prosenttia elämänolojen laadun vaihtelua mittavaan QHC-indeksin vaihtelusta. Tätä voidaan pitää hyvin korkeana selitysasteena. Selvästi enemmän kuin puolet elämänolojen maailmanlaajuisesta vaihtelusta selittyy kansakunnan keskimääräisellä älykkyysosamäärällä.”
Tässä on tietenkin kuuman perunan ydin. Kun Lynn ja Vanhanen lisäksi esittävät, että kyse on nimenomaan kansojen ja rotujen valtaosin perinnöllisestä erosta älykkyydessä, on ymmärrettävää, että reaktio on ollut tyrmistynyt. Mutta sen sijaan, että tutkijat leimataan rasisteiksi, heidän teoriaansa ja aineistoaan pitäisi tarkastella kriittisesti. Heidän tutkimuksessaan saama korkea selitysprosentti on kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että se ansaitsee vakavan käsittelyn.
Nähdäkseni Vanhasen teoria on oikeansuuntainen, mutta sitä rasittaa Richard Lynnin Saharan eteläpuolisen Afrikan datan laatu. Osa tutkimuksista on tehty lapsilla, osa 1900-luvun alkupuolella. Usein kyseessä on hyvin pieni populaatio, josta yleistäminen koko kansakuntaan on ongelmallista. On kuitenkin huomioitava, että vaikka kaikkien Afrikan maiden mitattu ÄO merkittäisiin arvolla 85, tulokset eivät ratkaisevasti muuttuisi.
Tekijä ei esityksessään pohdi riittävästi kausaliteetin suuntaa ja erilaisia vuorovaikutuksia. Tämä saattaa haitata erityisesti sellaista lukijaa, joka ei tunne älykkyystutkimusta laajemmin. Mistä voidaan tietää, että kausaliteetti toimii nimenomaan ÄO:sta elämänolojen laatuun? Korrelaatiosta kausaliteettia ei voi suoraan päätellä. Afrikasta ei ole tietääkseni ainuttakaan kaksos- tai adoptiotutkimusta, joten älykkyyden heritabiliteetti on maanosan suhteen pitkälti avoin kysymys.
Tietenkin Yhdysvalloista vuosikymmenien aikana kertynyt tutkimusaineisto antaa olettaa, että älykkyys on vahvasti perinnöllinen ominaisuus, mutta toisaalta tiedetään, että siihen vaikuttaa moni asia, joka köyhissä maissa on kohtalaisen huonolla tolalla. Vanhasen olisi joka tapauksessa pitänyt perusteellisemmin havainnollistaa, miksi älykkyystutkimuksen perusteella oletus siitä, että ÄO selittää taloudellista menestymistä eikä päinvastoin, on empiirisen datan ja vuosikymmenten tutkimusten valossa perusteltu.
Paljon kritiikkiä on saanut myös Lynnin ja Vanhasen tapa käyttää analyysissaan naapurimaiden aineistoa niiden valtioiden kohdalla, joista ÄO-dataa ei ole saatavilla. Kuten todettua, tämä ei kuitenkaan ole kovin merkittävä ongelma. Professori Pertti Töttö osoitti Tieteessä tapahtuu –lehdessä muutama vuosi sitten, että PISA-tutkimus, joka mittaa koulumenestystä, tukee Lynnin ja Vanhasen ÄO-aineistolla tekemää tutkimusta varsin kiistattomalla tavalla. Ja ÄO:n tiedetään indikoivan juuri koulumenestystä erittäin hyvin.
Keskeinen kysymys on siis se, kuinka paljon ympäristöoloja parantamalla kyetään kansakunnan keksimääräistä älykkyysosamäärää nostamaan. Mielestäni köyhimpien maiden kohdalla järkevintä on suhtautua Vanhasen johtopäätöksiin jokseenkin skeptisesti, koska kausaliteetin suuntaa emme korrelaatioiden perusteella kykene arvioimaan. Kyseessä on todennäköisesti vuorovaikutussuhde, jolloin ympäristöoloja parantamalla kansakunnan keskimääräinen älykkyyskin ainakin jonkin verran nousee. Tämä puolestaan mahdollistaa ympäristöolojen edelleen parantamisen, kunnes jossain vaiheessa kansakunnan geneettisen potentiaalin katto tulee vastaan. Missä tämä katto vaikkapa Lähi-Idän ja Saharan eteläpuoleisen Afrikan osalta sijaitsee on pitkälti avoin kysymys.
Esimerkiksi vanhoillisten islamilaisten valtioiden alhainen keski-ÄO voi pitkälti selittyä sillä, että naiset on suljettu koulu- ja työelämän ulkopuolelle eikä miestenkään koulutus ole lähelläkään länsimaista tasoa. Afrikassa on lisäksi omat ongelmansa, jotka tietenkin osaltaan johtuvat myös mantereen alhaisesta älykkyystasosta. Meidän pitäisi vain tietää, kuinka paljon tätä älykkyystasoa kykenemme nostamaan ja miten se pitäisi tehdä. Kysymys on erittäin vaikea, eikä asialle ole lyhyellä tähtäyksellä paljoakaan tehtävissä. Tässä mielessä Vanhasen analyysi on relevantti, sillä hänen tutkimuksissaan saama selitysprosentti on ja pysyy. Näin ollen ei ihme, että professori on melko pessimistinen asian suhteen.
Vanhanen ei kuitenkaan näytä merkkejä täydelliseen epätoivoon vaipumisesta. Teoksen lopussa hän esittää useita ehdotuksia siitä, miten asioiden tilaa voitaisiin parantaa. Nyt olisikin tärkeää, että emeritusprofessorin tutkimuksiin alettaisiin suhtautua vakavasti ja niiden puutteita ryhdyttäisiin korjaamaan. Globaalien ongelmien taustalla on kieltämättä usein ihmisten erilaisuus, mutta juuri tässä voi piillä myös joidenkin ongelmien ratkaisu.
Kun maailmaa ryhdytään parantamaan, on tärkeää parantaa oikeaa maailmaa. Parantamalla mielikuvitusmaailma, jossa kaikki erot johtuvat ympäristöstä ja jossa kaikki ihmiset ovat periaatteessa samanlaisia henkisiltä kyvyiltään, ei mikään todellisuudessa parane. Tässä mielessä Vanhanen pitäisi ottaa vakavasti poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen keskuudessa, mikä lienee kuitenkin tällä hetkellä varsin rohkea vaatimus. Tuskin edes Vanhasen oma poika, Suomen pääministeri, uskaltaa isänsä kirjoja lukea tai hänen tutkimustuloksiaan julkisuudessa paheksumatta kommentoida. Harmin paikka.
