Humanisti 4/2011
Helsingissä toimi viime vuosisadan alussa terroristijärjestö nimeltä Verikoirat. Isänmaallisten nuorukaisten joukko teki murhia ja terrori-iskuja Helsingissä ja muualla. Eugen Schauman on tietenkin tuttu suomalaisille, koska ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin, mutta Verikoirat harjoittivat paljon pahempaa terroria.
Kirjan tärkeintä antia
Useinkaan jonkun tietyn asian puolesta taisteleminen ei historiallisesti osoittaudu kunniakkaaksi tai edes tarpeelliseksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana keisarillisen Saksan puolesta terroritekoja Venäjällä tehneet suomalaiset oikeistoradikaalit luulivat sotivansa itäistä barbariaa vastaan ja puolustavansa eurooppalaista sivistystä. Saksahan oli joskus sivistysvaltio, mutta natsit – nuo myöhempien aikojen oikeistoradikaalit – lähes tuhosivat historiallisesti arvokkaan saksalaisen perinteen reilussa kymmenessä vuodessa. Onneksi parikymmentä vuotta aiemmin oikeistoradikaalimme eivät saaneet Suomeen saksalaista kuningasta.
Nykyiset äärioikeistolaiset ovat yleensä pettyneitä parlamentaarisen demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään, vaikka ovat lähteneet siihen mukaan kyvyttöminä suoraan radikaaliin toimintaan. Jussi Jalonen kuvaa esseessään näitä nykyajan kansallismielisiä netissä uhoavia ”sankareita”. Jalosen kirjoitus on Perussuomalaisten suosion vuoksi kirjan tärkeintä antia. Hän paljastaa Halla-ahon yhteydet kansainväliseen islaminvastaiseen liikkeeseen ja osoittaa Anders Behring Breivikin ammentaneen samoista lähteistä. Breivikin manifesti voisi koostua suomalaisista teksteistä.
Neuvosto-Venäjän alkuaikoina Pietarissa inkeriläisten kanssa toimineet suomalaiset harjoittivat vakavaa terroria, joskin suurimmat suunnitelmat epäonnistuivat. Tarkoituksena oli aiheuttaa kaaosta miljoonan asukkaan kaupungissa tuhoamalla vesilaitokset ja katkaisemalla sähköt. Tavoitteena oli estää kaupungin joutuminen valkoisten vastavallankumouksellisten haltuun ja Neuvosto-Venäjän pääkaupungin siirtäminen Moskovaan tai Kiovaan, kauemmas Suomen rajoilta. Tämä oli oikeiston intresseissä.
Siirtymiä selitysmallista toiseen
Juha Siltala valottaa sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia kertaamalla Suomen historiasta tuttuja veritekoja ja kyydityksiä. Hienoa Siltalan tarkastelussa on se, että entisenä freudilaisuuteen vahvasti nojaavana psykohistorioitsijana tekijä näyttää osittain siirtyneen darwinistiseen selitysmalliin, joka tuottaa vahvan hypoteesin ja uskottavan selityksen yhteiskunnallisen epävakauden jakautumiselle: nuorisopullistuman.
Kun väestöstä noin 1/5 on nuoria, 15–24-vuotiaita nuoria miehiä, kaikille ei riitä töitä, perintöä tai puolisoa. Nuorukaisille tulee tarve statuspöyhistelyyn ja mikä tahansa sankariaate kelpaa. Siltala esittelee vertailevaa aineistoa Suomesta hypoteesinsa tueksi: kun nuoria miehiä on eniten väestöön suhteutettuna, ovat ajat levottomat.
Kirjoittaja palaa psykologisoivaan lähestymistapaan hakiessaan yksilöllisiä syitä terrorille, mutta kaiken kaikkiaan teoriat ovat joko uskottavia tai tieteelliseksi diskurssiksi muokattuja itsestäänselvyyksiä. Siltalan mukaan tuloerojen tasaaminen ja yksilön mahdollisuus tienata riittävä toimeentulo työstään ovat parhaat keinot ennaltaehkäistä poliittista tai uskonnollista väkivaltaa. Mielenkiintoinen on myös tekijän pohdinta internetin ja nimettömänä kirjoittamisen vaikutuksesta yksilön ryhmäidentiteettiin.
Kylmän sodan tarkasteluja
Seuraava osio käsittelee kylmää sotaa, alkaen kuitenkin jo Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta. Kimmo Rentola tarkastelee kommunistista terrorismia, jonka Trotski oikeutti teoksessaan Terrorismi ja kommunismi. Lenin kannatti vain valtioterroria ja kuten tiedetään, hän harjoitti sitä erityisesti sisäpolitiikassa ”kansanvihollisia” vastaan.
1960-luvun loppupuolella Vanhan valtaus ja eräs toinen tapahtuma ajoivat eduskuntavaaleista tutun Nils Torvaldsin melkoisen radikaaliin toimintaan, mistä Rentola antaa herkullisen kuvauksen. Loppupäätelmäksi kuitenkin jää, että taistolaisuus oli rauhanomaista ja vähensi kommunistisen terrorin uhkaa Suomessa.
Christian Jokisen kylmän sodan aikaan keskittyvä tarkastelu paljastaa muun muassa sen, että Suomessa vieraili 1970-luvulla kansainvälisesti merkittäviä japanilaisterroristeja. Nämä harjoittivat kommunistisesti perusteltua terroritoimintaa ympäri maailmaa, mutta ei sentään Suomessa. Muissa Pohjoismaissa tehtiin iskuja, esimerkiksi Tukholmassa piti kaapata lähetystö. Kommunistinen terrori on vielä 1970-luvulla ollut samanlainen vitsaus kuin islamilainen terrori 2000-luvulla. RAF on tietenkin kuuluisin kommunistisista terrorijärjestöistä, mutta Suomea on sivunnut moni muukin vastaava radikaaliorganisaatio.
1960-luvun lopulla Suomessa nousi esille Palestiinan kysymys ja sen ympärille kerääntyi vasemmistolaista aktivistiainesta, jota Supo tarkkaili palestiinalaisterrorismiyhteyksien varalta. Jokinen käsittelee myös tapausta, jossa epäiltiin pahamaineisen Šakaalin eli Carlosin käyneen Suomessa. Huhulle ei saatu vahvistusta. Samoin Lockerbien pommi-isku PanAmin lentokoneeseen sisältää mielenkiintoisen, joskin lopulta vääräksi osoittautuneen yhteyden Suomeen.
Abu Nidalin ANO:n jäsen Samir Khadar vaikutti myös Suomessa, koska yksi hänen pohjoismaisista vaimoistaan omasi suomalaiset sukujuuret. Khadar on yksi kaikkien aikojen vaarallisimmista terroristeista eikä hänen kuolemansa ole vieläkään varmistunut, joskin sitä epäillään.
Kirjoittaja tarkastelee myös Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden aiheuttamia tapahtumia, ajatollah Khomeinin brittikirjailijalle langettamaa kuolemantuomiota, ja reaktioita Suomeen asettuneiden muslimien keskuudessa. Suomen pakistanilaisperäisissä piireissä oltiin valmiit surmaamaan Rushdie, mutta kääntäjä ja kustantaja jätettiin rauhaan. Iranilaiset Suomessa olisivat osoittaneet mieltään, mikäli kirjaa ei oltaisi täällä julkaistu.
Jokinen nostaa lopuksi esiin tekijät, jotka ovat olleet ratkaisevia sille, ettei Suomessa ole viime aikoina harjoitettu terroria. Suomen puolueettomuuspolitiikka vähensi vasemmistoterrorismin uhkaa, samoin laitavasemmiston pysyminen puoluepolitiikassa. Vastaavasti Suomen verrattain tiukka maahanmuuttopolitiikka on vähentänyt islamilaisen terrorismin uhkaa. Tässä suhteessa on mielenkiintoista pohtia eduskuntavaalikampanjoissa ja äärioikeistolaisessa populismissa esitettyjä näkemyksiä Suomen ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Sellaista ei näet Suomessa ole koskaan esiintynytkään. Sen sijaan äärioikeistolaista terroria on esiintynyt, viimeksi Pride-kulkueeseen tehty kaasuisku. Tästä ei kuitenkaan pelästytty, vaan seuraavana vuonna kulkue oli entistä paljon suurempi. Terroristeille ei pidäkään antaa milliäkään periksi.
Jokinen nostaa lopuksi esiin tekijät, jotka ovat olleet ratkaisevia sille, ettei Suomessa ole viime aikoina harjoitettu terroria. Suomen puolueettomuuspolitiikka vähensi vasemmistoterrorismin uhkaa, samoin laitavasemmiston pysyminen puoluepolitiikassa. Vastaavasti Suomen verrattain tiukka maahanmuuttopolitiikka on vähentänyt islamilaisen terrorismin uhkaa. Tässä suhteessa on mielenkiintoista pohtia eduskuntavaalikampanjoissa ja äärioikeistolaisessa populismissa esitettyjä näkemyksiä Suomen ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Sellaista ei näet Suomessa ole koskaan esiintynytkään. Sen sijaan äärioikeistolaista terroria on esiintynyt, viimeksi Pride-kulkueeseen tehty kaasuisku. Tästä ei kuitenkaan pelästytty, vaan seuraavana vuonna kulkue oli entistä paljon suurempi. Terroristeille ei pidäkään antaa milliäkään periksi.
Nykyinen leimakirveily
Leena Malkki käsittelee Myyrmannin pommi-iskua ja molempia kouluampumisia mediauutisoinnin pohjalta. Hän pohtii, ovatko teot terrorismia vai yksittäisiä tapauksia, kyseenalaistaen ja osoittaen samalla, miten terrorismisyytöstä voi käyttää myös poliittisena leimakirveenä.
Suomalaisesta äärioikeistosta ja -vasemmistosta teoksessa kerrotaan suhteellisen laajasti Thomas Jokisen osuudessa. Ilahduttavaa on huomata Jussi Halla-ahon ja Johan Bäckmanin päätyneen samaan artikkeliin, koska he totisesti kuuluvat yhteen monessakin suhteessa. Halla-aho on Suomen tunnetuimpia islamvihaajia ja Bäckman taas Putinin Venäjän, erityisesti Putinin itsensä, harras ihailija. Putinin hallinnon aggressiivinen kansallismielisyys on kuin suoraan Suomen Sisun ideologiasta – tai päinvastoin. Ei siis ihme, että Bäckman on SAFKA-blogillaan puolustanut Halla-ahoa tämän jouduttua syytteeseen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan häirinnästä.
Pekka Siitoin oli kuitenkin Suomen ensimmäinen oikea koko kansan sekopää, jonka hörhöilysaavutuksia myöhempien yrittäjien on lähes mahdotonta ylittää. Kirjan viimeisessä esseessä Venäjän masinoima Tallinnan Pronssisoturi-kiista vuonna 2007 saa ansiokkaan, mutta valitettavan lyhyen käsittelyn Heli Tiirmaa-Klaarilta. Bäckman on kirjoittanut siitä kirjan, joka on historiallisesti virheellinen ja Venäjän nykyhallintoa propagoiva. Bäckman toimii Suomessa Venäjän asiamiehenä.
Myös Joensuun skinit käsitellään Jokisen artikkelissa lyhyesti. Samassa yhteydessä paljastuu, että nykyajan vitsaus, muukalaisvihamielinen retoriikka ja maahanmuuttajien syyllistäminen oli arkipäivää jo 1990-luvun alussa. Toiminta on nyt, internetin ansiosta, paljon laajempaa, valtakunnallista, oikeastaan globaalia.
Retoriikan voima?
Vasemmistoanarkistit ja eläinaktivistit muodostavat äärioikeistoa vakavamman uhan. Kansainvälisesti näiden ryhmien tekemissä terrori-iskuissa on kuollut useita ihmisiä ja halua ihmisuhreihin tuntuu retoriikassa esiintyvän vuosi vuodelta enemmän. Suomessa vasemmistoanarkistit ovat tehneet muutamia iskuja, mutta henkilövahingoilta on onneksi vältytty.
Anssi Kullberg tarkastelee artikkelissaan islamilaista ääritoimintaa Suomessa. On tärkeää korostaa, että jopa islamismin eli poliittisen islamin kannattajat ovat yleensä rauhallista väkeä. Vain tämän pienen fraktion pienen pieni siipi, jihadistit, on valmis väkivaltaan ja tekee mediassa näkyvässä roolissa olevia terrori-iskuja.
Kullberg nostaa artikkelissaan ansiokkaasti esiin Perussuomalaisten islaminvastaisen retoriikan. Islamofobia ja suoranainen muslimien demonisointi on tietenkin omiaan lisäämään islamilaista radikalismia Suomessa. Kullberg kiinnittää huomiota myös pakolaisuuden sisältämiin rakenteellisiin ongelmiin, jotka haittaavat tulokkaiden integroitumista.
Vastaavasti Pekka Riipisen osio valottaa internetissä tapahtuvaa islamilaisen radikalismin yhteistyö-, värväys-, rahoitus- ja propagandatoimintaa eli ”jihad.comia”. Tarkastelu on seikkaperäinen ja äärimmäisen tärkeä.
Teos on aihepiiriltään laaja, informatiivinen ja asiantuntevasti kirjoitettu. Sitä voi lämpimästi suositella kaikille terrorismista ja historiasta kiinnostuneille.
