Suomen suhde kansainväliseen terrorismiin ja ääriliikkeisiin

Suomi-terrorismi-Supo – Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? Toim. Anssi Kullberg. WSOY 2011.

Humanisti 4/2011

Helsingissä toimi viime vuosisadan alussa terroristijärjestö nimeltä Verikoirat. Isänmaallisten nuorukaisten joukko teki murhia ja terrori-iskuja Helsingissä ja muualla. Eugen Schauman on tietenkin tuttu suomalaisille, koska ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin, mutta Verikoirat harjoittivat paljon pahempaa terroria.

Kirjan tärkeintä antia

Useinkaan jonkun tietyn asian puolesta taisteleminen ei historiallisesti osoittaudu kunniakkaaksi tai edes tarpeelliseksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana keisarillisen Saksan puolesta terroritekoja Venäjällä tehneet suomalaiset oikeistoradikaalit luulivat sotivansa itäistä barbariaa vastaan ja puolustavansa eurooppalaista sivistystä. Saksahan oli joskus sivistysvaltio, mutta natsit – nuo myöhempien aikojen oikeistoradikaalit – lähes tuhosivat historiallisesti arvokkaan saksalaisen perinteen reilussa kymmenessä vuodessa. Onneksi parikymmentä vuotta aiemmin oikeistoradikaalimme eivät saaneet Suomeen saksalaista kuningasta.

Nykyiset äärioikeistolaiset ovat yleensä pettyneitä parlamentaarisen demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään, vaikka ovat lähteneet siihen mukaan kyvyttöminä suoraan radikaaliin toimintaan. Jussi Jalonen kuvaa esseessään näitä nykyajan kansallismielisiä netissä uhoavia ”sankareita”. Jalosen kirjoitus on Perussuomalaisten suosion vuoksi kirjan tärkeintä antia. Hän paljastaa Halla-ahon yhteydet kansainväliseen islaminvastaiseen liikkeeseen ja osoittaa Anders Behring Breivikin ammentaneen samoista lähteistä. Breivikin manifesti voisi koostua suomalaisista teksteistä.

Neuvosto-Venäjän alkuaikoina Pietarissa inkeriläisten kanssa toimineet suomalaiset harjoittivat vakavaa terroria, joskin suurimmat suunnitelmat epäonnistuivat. Tarkoituksena oli aiheuttaa kaaosta miljoonan asukkaan kaupungissa tuhoamalla vesilaitokset ja katkaisemalla sähköt. Tavoitteena oli estää kaupungin joutuminen valkoisten vastavallankumouksellisten haltuun ja Neuvosto-Venäjän pääkaupungin siirtäminen Moskovaan tai Kiovaan, kauemmas Suomen rajoilta. Tämä oli oikeiston intresseissä.

Siirtymiä selitysmallista toiseen

 Juha Siltala valottaa sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia kertaamalla Suomen historiasta tuttuja veritekoja ja kyydityksiä. Hienoa Siltalan tarkastelussa on se, että entisenä freudilaisuuteen vahvasti nojaavana psykohistorioitsijana tekijä näyttää osittain siirtyneen darwinistiseen selitysmalliin, joka tuottaa vahvan hypoteesin ja uskottavan selityksen yhteiskunnallisen epävakauden jakautumiselle: nuorisopullistuman.

Kun väestöstä noin 1/5 on nuoria, 15–24-vuotiaita nuoria miehiä, kaikille ei riitä töitä, perintöä tai puolisoa. Nuorukaisille tulee tarve statuspöyhistelyyn ja mikä tahansa sankariaate kelpaa. Siltala esittelee  vertailevaa aineistoa Suomesta hypoteesinsa tueksi: kun nuoria miehiä on eniten väestöön suhteutettuna, ovat ajat levottomat.

Kirjoittaja palaa psykologisoivaan lähestymistapaan hakiessaan yksilöllisiä syitä terrorille, mutta kaiken kaikkiaan teoriat ovat joko uskottavia tai tieteelliseksi diskurssiksi muokattuja itsestäänselvyyksiä. Siltalan mukaan tuloerojen tasaaminen ja yksilön mahdollisuus tienata riittävä toimeentulo työstään ovat parhaat keinot ennaltaehkäistä poliittista tai uskonnollista väkivaltaa. Mielenkiintoinen on myös tekijän pohdinta internetin ja nimettömänä kirjoittamisen vaikutuksesta yksilön ryhmäidentiteettiin.

Kylmän sodan tarkasteluja

Seuraava osio käsittelee kylmää sotaa, alkaen kuitenkin jo Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta. Kimmo Rentola tarkastelee kommunistista terrorismia, jonka Trotski oikeutti teoksessaan Terrorismi ja kommunismi. Lenin kannatti vain valtioterroria ja kuten tiedetään, hän harjoitti sitä erityisesti sisäpolitiikassa ”kansanvihollisia” vastaan.

1960-luvun loppupuolella Vanhan valtaus ja eräs toinen tapahtuma ajoivat eduskuntavaaleista tutun Nils Torvaldsin melkoisen radikaaliin toimintaan, mistä Rentola antaa herkullisen kuvauksen. Loppupäätelmäksi kuitenkin jää, että taistolaisuus oli rauhanomaista ja vähensi kommunistisen terrorin uhkaa Suomessa.

Christian Jokisen kylmän sodan aikaan keskittyvä tarkastelu paljastaa muun muassa sen, että Suomessa vieraili 1970-luvulla kansainvälisesti merkittäviä japanilaisterroristeja. Nämä harjoittivat kommunistisesti perusteltua terroritoimintaa ympäri maailmaa, mutta ei sentään Suomessa. Muissa Pohjoismaissa tehtiin iskuja, esimerkiksi Tukholmassa piti kaapata lähetystö. Kommunistinen terrori on vielä 1970-luvulla ollut samanlainen vitsaus kuin islamilainen terrori 2000-luvulla. RAF on tietenkin kuuluisin kommunistisista terrorijärjestöistä, mutta Suomea on sivunnut moni muukin vastaava radikaaliorganisaatio.

1960-luvun lopulla Suomessa nousi esille Palestiinan kysymys ja sen ympärille kerääntyi vasemmistolaista aktivistiainesta, jota Supo tarkkaili palestiinalaisterrorismiyhteyksien varalta. Jokinen käsittelee myös tapausta, jossa epäiltiin pahamaineisen Šakaalin eli Carlosin käyneen Suomessa. Huhulle ei saatu vahvistusta. Samoin Lockerbien pommi-isku PanAmin lentokoneeseen sisältää mielenkiintoisen, joskin lopulta vääräksi osoittautuneen yhteyden Suomeen.

Abu Nidalin ANO:n jäsen Samir Khadar vaikutti myös Suomessa, koska yksi hänen pohjoismaisista vaimoistaan omasi suomalaiset sukujuuret. Khadar on yksi kaikkien aikojen vaarallisimmista terroristeista eikä hänen kuolemansa ole vieläkään varmistunut, joskin sitä epäillään.

Kirjoittaja tarkastelee myös Salman Rushdien Saatanallisten säkeiden aiheuttamia tapahtumia, ajatollah Khomeinin brittikirjailijalle langettamaa kuolemantuomiota, ja reaktioita Suomeen asettuneiden muslimien keskuudessa. Suomen pakistanilaisperäisissä piireissä oltiin valmiit surmaamaan Rushdie, mutta kääntäjä ja kustantaja jätettiin rauhaan. Iranilaiset Suomessa olisivat osoittaneet mieltään, mikäli kirjaa ei oltaisi täällä julkaistu.


Jokinen nostaa lopuksi esiin tekijät, jotka ovat olleet ratkaisevia sille, ettei Suomessa ole viime aikoina harjoitettu terroria. Suomen puolueettomuuspolitiikka vähensi vasemmistoterrorismin uhkaa, samoin laitavasemmiston pysyminen puoluepolitiikassa. Vastaavasti Suomen verrattain tiukka maahanmuuttopolitiikka on vähentänyt islamilaisen terrorismin uhkaa. Tässä suhteessa on mielenkiintoista pohtia eduskuntavaalikampanjoissa ja äärioikeistolaisessa populismissa esitettyjä näkemyksiä Suomen ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Sellaista ei näet Suomessa ole koskaan esiintynytkään. Sen sijaan äärioikeistolaista terroria on esiintynyt, viimeksi Pride-kulkueeseen tehty kaasuisku. Tästä ei kuitenkaan pelästytty, vaan seuraavana vuonna kulkue oli entistä paljon suurempi. Terroristeille ei pidäkään antaa milliäkään periksi.

Nykyinen leimakirveily

Leena Malkki käsittelee Myyrmannin pommi-iskua ja molempia kouluampumisia mediauutisoinnin pohjalta. Hän pohtii, ovatko teot terrorismia vai yksittäisiä tapauksia, kyseenalaistaen ja osoittaen samalla, miten terrorismisyytöstä voi käyttää myös poliittisena leimakirveenä.

Suomalaisesta äärioikeistosta ja -vasemmistosta teoksessa kerrotaan suhteellisen laajasti Thomas Jokisen osuudessa. Ilahduttavaa on huomata Jussi Halla-ahon ja Johan Bäckmanin päätyneen samaan artikkeliin, koska he totisesti kuuluvat yhteen monessakin suhteessa. Halla-aho on Suomen tunnetuimpia islamvihaajia ja Bäckman taas Putinin Venäjän, erityisesti Putinin itsensä, harras ihailija. Putinin hallinnon aggressiivinen kansallismielisyys on kuin suoraan Suomen Sisun ideologiasta – tai päinvastoin. Ei siis ihme, että Bäckman on SAFKA-blogillaan puolustanut Halla-ahoa tämän jouduttua syytteeseen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan häirinnästä. 

Pekka Siitoin oli kuitenkin Suomen ensimmäinen oikea koko kansan sekopää, jonka hörhöilysaavutuksia myöhempien yrittäjien on lähes mahdotonta ylittää. Kirjan viimeisessä esseessä Venäjän masinoima Tallinnan Pronssisoturi-kiista vuonna 2007 saa ansiokkaan, mutta valitettavan lyhyen käsittelyn Heli Tiirmaa-Klaarilta. Bäckman on kirjoittanut siitä kirjan, joka on historiallisesti virheellinen ja Venäjän nykyhallintoa propagoiva. Bäckman toimii Suomessa Venäjän asiamiehenä.

Myös Joensuun skinit käsitellään Jokisen artikkelissa lyhyesti. Samassa yhteydessä paljastuu, että nykyajan vitsaus, muukalaisvihamielinen retoriikka ja maahanmuuttajien syyllistäminen oli arkipäivää jo 1990-luvun alussa. Toiminta on nyt, internetin ansiosta, paljon laajempaa, valtakunnallista, oikeastaan globaalia. 

Retoriikan voima?

Vasemmistoanarkistit ja eläinaktivistit muodostavat äärioikeistoa vakavamman uhan. Kansainvälisesti näiden ryhmien tekemissä terrori-iskuissa on kuollut useita ihmisiä ja halua ihmisuhreihin tuntuu retoriikassa esiintyvän vuosi vuodelta enemmän. Suomessa vasemmistoanarkistit ovat tehneet muutamia iskuja, mutta henkilövahingoilta on onneksi vältytty.

Anssi Kullberg tarkastelee artikkelissaan islamilaista ääritoimintaa Suomessa. On tärkeää korostaa, että jopa islamismin eli poliittisen islamin kannattajat ovat yleensä rauhallista väkeä. Vain tämän pienen fraktion pienen pieni siipi, jihadistit, on valmis väkivaltaan ja tekee mediassa näkyvässä roolissa olevia terrori-iskuja. 

Kullberg nostaa artikkelissaan ansiokkaasti esiin Perussuomalaisten islaminvastaisen retoriikan. Islamofobia ja suoranainen muslimien demonisointi on tietenkin omiaan lisäämään islamilaista radikalismia Suomessa. Kullberg kiinnittää huomiota myös pakolaisuuden sisältämiin rakenteellisiin ongelmiin, jotka haittaavat tulokkaiden integroitumista.

Vastaavasti Pekka Riipisen osio valottaa internetissä tapahtuvaa islamilaisen radikalismin yhteistyö-, värväys-, rahoitus- ja propagandatoimintaa eli ”jihad.comia”. Tarkastelu on seikkaperäinen ja äärimmäisen tärkeä. 

Teos on aihepiiriltään laaja, informatiivinen ja asiantuntevasti kirjoitettu. Sitä voi lämpimästi suositella kaikille terrorismista ja historiasta kiinnostuneille.

Viimeisiä viedään – vai viedäänkö?

Jussi K. Niemelä

Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).

Kirja-arvio, Humanisti 1/2010

Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.

Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.

Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.

Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.

Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.

Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.

Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.

Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.

Humanismi ja politiikka

Pääkirjoitus/Humanisti 1/2010

Jussi K. Niemelä

Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.

Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.

Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.

Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.

Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.

Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.

Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.

Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.

Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.

Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.

Mytologialla myyttejä vastaan

Jussi K. Niemelä (Humanisti 4/2009)

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho (Otava 2009)

Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut omituisen kirjan. Nuorempana hän kritisoi ansiokkaasti suomettumista ja suomalaispoliitikkojen, -tutkijoiden sekä -toimittajien rähmällään oloa, mutta nyt tekijä on itse rähmällään samaan suuntaan, itään. Kansakunta rähmällään – Suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991) näyttää kirjailijalta jo unohtuneen. Joka ei muista historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, laukoi George Santayana aikoinaan. Näin on päässyt käymään myös professori Vihavaiselle. On huolestuttavaa tai oireellista, että tekijä unohtaa kokonaan oman varhaisemman teoksensa varoitukset.

Kirjailija pyrkii osoittamaan, että länsimaat ovat tuhon partaalla barbaarisen viihde- ja nuorisokulttuurin sekä maahanmuuton takia. Vihavaisen teesit ovat synkkiä. Ne perustuvat pitkälti Oswald Spenglerin kulttuuripessimismiin ja muistuttavat varsin läheisesti maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-ahon ajatuksia.

Vihavainen haluaa maahanmuuttokriitikkojen tavoin olla poliittisesti epäkorrekti. Hän myös kritisoi postmodernismia huomaamatta olevansa itsekin postmodernisti. Tekijä arvostelee tolkienilaista mustavalkoajattelua ja harrastaa sitä siinä sivussa. Tolkien on yksi Halla-ahon lempikirjailijoista. Sitä Vihavainen ei mainitse.

Oudointa Vihavaisen näkemyksissä on nyky-Venäjän epäkriittinen ihailu, joka menee slavofilian puolelle. Primitiivinen kyläkollektivismi, venäläisen sielun syvyys, on professorin ratkaisu länsimaiden tuhoon. Hän esittää, että meidän tulisi liittyä Venäjään. En saanut selkoa, tarkoittaako hän valtioliittoa vai pelkkää kulttuurista liittoa. Ilmeisesti molempia. Ilmeisesti ortodoksinen bysanttilaisuus on professorin mielestä ainoa turva rappiota vastaan.

Poroporvarillisuus kunniaan

Erityisesti Vihavaista korpeaa nuorten harrastama ruumiinosien lävistäminen ja goottilaiset vaatteet. Tuska -festivaali ei nauti professorin suosiota. Nuoriso on turmeltunutta ja ipso facto todistaa Vihavaisen spengleriläisen teesin länsimaiden tuhosta. Vihavainen suhtautuu nuorisoon hyvin poroporvarillisesti. Näin vanhat viisaat miehet ja moralistiset vanhatpiiat ovat aina suhtautuneet nuorisoon. Aina. Ei mitään uutta auringon alla.

Mieleen tulee väistämättä Linkolaa ihaillut edesmennyt akateemikkomme Georg Henrik von Wright, joka myös oli Spenglerinsä lukenut. Akateemikkomme ei ymmärtänyt taiteen olemusta eikä dynamiikkaa, jolloin hänen taidekäsityksensä ja -makunsa jämähti renessanssiin sekä Mozartiin. Mutta miksi ihmeessä nykytaiteilijoiden pitäisi maalata kuten Michelangelo tai säveltää kuten Wolfgang Amadeus?

Taiteen olemus on kapina, kumous, vallankumous. Jokainen taiteilija haluaa ylittää edeltäjiensä saavutukset. Taide on dynaamista – se ei toista opittua vaan uudistaa sitä.

Tuhoaako islam lännen?

Kuten Halla-aho, Vihavainen näkee islamin ja muslimien korkean syntyvyyden länsimaisen kulttuurin suurimpana uhkana. Maahanmuuttoa professori ei siis näytä kannattavan. Sen sijaan hän kuvittelee, että liittoutuminen Venäjän kanssa – dekadentin lännen, Euroopan ja Yhdysvaltain asemesta – pelastaa länsimaisesta kulttuurista sen mitä pelastamisen arvoista on.

Vihavainen ei analysoi islamia, hänelle uskonto on yksi möhkäle ilman nyansseja. Hän vain leimaa, aivan kuten Halla-aho seuraajineen. Professori ei tunne islamilaista perinnettä eikä näytä tietävän, että on myös maltillisia, maallistuneita muslimeja. Nämä vastustavat islamilaista fundamentalismia siinä missä kaikki muutkin demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat ihmiset. Tällaisia muslimeja on paljon enemmän kuin fanaattisia islamisteja. Vihavainen ei mainitse tätä tosiasiaa teoksessaan. Hän ei myöskään tunne Euroopan moniarvoista, pluralistista historiaa. Se on Euroopan voima, sekä sen että Yhdysvaltain menestyksen salaisuus.

Tekijä on erikoistunut Venäjän historiaan eikä ole selvillä maan tulevaisuudesta. Siksi hänen ratkaisuehdotuksensa on varsin outo. Itänaapuri on puolustusministeriömme julkaisemassa Russia of Challenges -raportissa (2008) referoidun ennusteen mukaan muslimienemmistöinen lähitulevaisuudessa, englanninkielisen Pravdan mukaan itse asiassa jo vuonna 2050 (Pravda 21.7.2008): ”Muslimitasavaltojen korkean syntyvyyden vuoksi islamista tulee todennäköisesti Venäjän pääuskonto vuoteen 2050 mennessä”. Maan presidentti Dmitri Medvedev sanoi kesäkuussa Kairossa, että ”Venäjä ei etsi ystävyyttä muslimimaailman kanssa: maamme on orgaaninen osa sitä maailmaa” (Georgian Daily, 24.6.2009).

Skenaario on todennäköinen, mutta Vihavainen ei näytä tietävän siitä mitään. Mitään realistisia ratkaisuja professori ei tuomiopäivän profetioihinsa tarjoile eikä edes halua pohtia sellaisia. Niiden sijaan hän takertuu turvalliseen mytologiaan.

Länsimaiden tuho on Sergio Leonen syytä

Myönnän, etten ole koskaan saanut luettua Spengleriä, koska G.H. von Wright on pelotellut minut siinä suhteessa erinomaisesti. Muistelen tässä kohdin Yrjö Ahmavaaran purevaa von Wright -kritiikkiä teoksessa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987). Siihen ei ole mitään lisättävää.

Kuten todettua, nuorisokulttuuria Vihavainen ei halua edes yrittää ymmärtää. Sekin on professorille barbariaa ja henkisesti tyhjää hapatusta. Vihavaisen mielestä italowesternit ovat aiheuttaneet länsimaissa väkivaltakulttuurin nousun. Rikollisia ei pitäisi ymmärtää ollenkaan.

Pahinta on, että italowesternissä tappajasta on tehty sankari. Vihavainen ei tunne näiltä osin maailmanhistoriaa. Vanhimmat sankarit ovat olleet varsin miehisiä miehiä, heitä tapaa jo vanhimmassa säilyneessä dokumentissa, Gilgamesh-eepoksessa. Myös Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä vaikkapa Vanha Testamentti sisältävät runsaasti väkivallan ja sodan ihailua. Vihavainen ei noteeraa tätä.

Erityisesti amerikkalaisuus ja Yhdysvallat ovat professorin hampaissa. Kulttuurisesti Vihavainen on nostalgikko, joka kaipaa menneisyyteen. Myyttiin. Omaan mielikuvitukseensa.

Lisäksi professori on tavattoman epäjohdonmukainen. Ratkaisuna ongelmiin hän tarjoilee venäläisyyttä, nykyvenäläisyyttä, putinilaista ”suvereenia demokratiaa”. Se on militaristista ja väkivaltaista. Tosin tätä tosiasiaa tekijä ei mainitse, mutta tiedotusvälineitä seuraavalle seikka on ilmeinen.

Olkaamme bysanttilaisia!

Vihavainen muistaa ohimennen mainita, että venäläiset ovat geneettisesti suomalaisten lähisukulaisia. Ruotsalaisia professori ei mainitse. Ilmeisesti, koska Ruotsi on turmeltunut länsimaa. Niin, siellä on vieläpä Vihavaisen kammoamia maahanmuuttajia ja pakolaisia.

Suomeen professori ei muslimeja tai mustaihoisia ”neekereitä” halua, koska pitää ”multikulturalismia” länsimaiden tuhon keskeisenä aiheuttajana. Venäläisten maahanmuutosta ja vaikkapa inkeriläisten paluumuuttajanuorten huumeongelmista Vihavainen ei kanna huolta.

Teos löytää eittämättä tiensä perussuomalaisten ja hommafoorumilaisten kirjahyllyyn eiralaisprofeetta Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä -omakustanteen viereen.

Ihmisen muisti on hämmästyttävän lyhyt. Vuonna 1991 Vihavainen näet kirjoitti (s. 13):

”... historia on ikuinen veijari, joka tekee kaikille temppujaan, pettäen ennusteet ja odotukset. Jokaista aikakautta on tarkasteltava sen omien edellytysten pohjalta, emmekä me itsekään voine edeltäjiämme paremmin tietää, millaista tulevaisuutta olemme loppujen lopuksi valitsemassa. Odotuksemme ja käsityksemme nykyajasta saattavat olla yhtä epärealistisia kuin ne milteipä säännönmukaisesti ovat olleet kaikilla tämän vuosisadan ihmisillä. Siitä huolimatta meidän tulee olla kriittisiä menneisyyteen nähden ja tutkia esimerkiksi sitä, missä määrin älyllistä miljöötämme hallitsi kritiikitön toiveajattelu, tai sitä missä määrin meillä suhteessa Neuvostoliittoon syntyi ja esiintyi lieveilmiöitä, jotka eivät palvelleet maan etua vaan vahingoittivat sitä tai jotka eivät olleet pyrkimystä maan edun vaan oman edun tai oman kuppikunnan intressien palvelemiseksi.”

Vihavaisen näkemykset ovat venäläistä tuontitavaraa. Putinin ”suvereenin demokratian” rasismi ja muukalaisviha aiheuttavat näköjään uussuomettuneisuutta akateemisissa piireissämme. Professorit, dosentit ja tohtorit lankeavat toinen toisensa perään slavofiiliseen mytologiaan ja ryhtyvät suurvenäläisen nationalismin asianajajiksi. He ovat nykyajan stalinisteja.

Muutama herkullinen luu sananvapauden vahtikoirille

Perussuomalaisten sitoutumaton kaupunginvaltuutettu, humanitaarista maahanmuuttoa fanaattisesti vastustava moraaliltaan kyseenalainen tilastovääristelijä ja törkybloggaaja Jussi Halla-aho on tänään ollut Helsingissä käräjäoikeudessa blogikirjoituksestaan Muutama täky Illmanin Mikalle. Syyttäjä vaati oikeudenkäynnissä Halla-aholle ehdollista vankeutta tai tuntuvaa sakkoa Halla-ahon satiirisesta kirjoituksesta.

Siteeraan tässä ohimennen Halla-ahon mainittua kirjoitusta, josko minutkin joku haastaisi oikeuteen. Olen tosin jo aiemmin Vapaa-ajattelija -lehdessä ja tällä blogilla uudelleen julkaistussa arviossani Robert Spencerin profeetta Muhammadia käsittelevästä teoksesta kutsunut islamin profeettaa pedofiiliksi. Mainittu teksti löytyy myös uskomaton.fi -nettisivulta. Kutsua kuulusteluihin ei ole kuulunut. Vielä.

Eroan Halla-ahosta siinä, että mielestäni islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Mielestäni käytäntöä pitää arvostella ja sitä sopii arvostella hyvinkin kärkevästi. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan sairasta. Lisäksi se on yleisesti tuomittua. Hyvä niin. Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli perimätiedon mukaan 9-vuotias kun Muhammad otti hänet seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad heidät otti. Hyvä niin. En osaa sanoa, voiko ja pitääkö profeetta Muhammad tämän perusteella luokitella pedofiiksi. Se on joka tapauksessa mahdotonta näin jälkikäteen. Selvää on vain se, että ottaessaan Aishan Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin ajattele. Mielestäni on vastenmielistä, jos ihminen ei saa ajatella eri tavalla kuin minä ja vielä vastenmielisempää, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Eroan Halla-ahosta myös siinä, etten edes satiirisessa asiayhteydessä sanoisi, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Halla-aho on näin humoristisesti sanonut ja on tänään ollut siitä syytteessä. Tämä on käsittääkseni Suomen oikeuslaitokselle häpeäksi. Halla-aholla on ollut paljon kärjekkäämpiä ja törkyisempiä kirjoituksia, joista tutkintapyyntöjä tai syytteitä ei ole tullut. Miksi siis mainitusta täkyblogista, joka on ilmiselvää parodiaa?

Jos tämä lyhyt blogimerkintäni – joka on sananvapaudesta huolestuneen toimittajan ja kansalaisen julkista pohdiskelua - loukkaa valtion virkamiehiä, otan osaa.

Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske teki tänään päätöksen syyttää Jussi Halla-ahoa ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” sekä ”uskonrauhan rikkomisesta”. Mielestäni Kalskeen valitsemat kohdat Halla-ahon kirjoituksista eivät alkuunkaan riitä perusteluiksi syytteelle, koska ne ovat selkeästi ”täkyjä” ja ilmeisen ironisia tarkoitukseltaan. ”Geeniperuste” on erityisen huono, koska sillä Halla-aho nimenomaan halusi testata, saako somalialaistaustaisista sanoa samaa kuin suomalaisista. Ei näemmä saa, edes retorisesti.

Halla-ahon uskontokritiikki sen sijaan liittyy erittäin elimellisesti hänen poliittiseen tavoitteeseensa, humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen. Halla-ahon uskontokritiikki kohdistuu näet pääsääntöisesti islamiin sekä kristinuskoon sikäli, kuin se islamia myötäilee tai puolustelee.

Itse olen Vihreä enkä vastusta maahanmuuttoa, koska mielestäni Suomi on tässä suhteessa menossa parempaan suuntaan koko ajan, mutta islamia olen vapaa-ajattelijana ja ateistina arvostellut siinä missä Halla-ahokin. Omista kirjoituksistani löytyy kohtia, jotka ovat yhtä kärkeviä kuin ne tarkoitukselliset ”täkypalat”, jotka Halla-aho blogilleen laittoi.

Sananvapauteen kuuluu olennaisena osana vapaus loukata ja erityisesti uskontokritiikki on tunnetusti erittäin herkkä alue. Jopa maltillinen teisti loukkaantuu herkästi, jos hänen uskomuksiaan lähtee kyseenalaistamaan. Tästä syystä sanan- ja uskonnonvapaus – kaksi perustavanlaatuista ihmisoikeutta – joutuvat usein törmäyskurssille.

Itse olen valinnut sananvapauden kannattamisen enkä ole tehnyt elämässäni yhtään tutkintapyyntöä kunnianloukkauksesta tai vastaavasta. Olisin kyllä voinut sellaisia tehdä, mutten ole halunnut, koska sananvapaus ja omantunnonvapaus ovat minulle erittäin tärkeitä.

Yritän nykyisin harjoittaa uskontokritiikkiä tavalla, joka ei tarkoituksella pyri ketään uskonnollista ihmistä loukkaamaan, mutta toisaalta uskonnolliset tahot ovat itse erittäin herkkiä loukkaamaan niitä, jotka heitä uskaltautuvat kritisoimaan. Tästä olen kirjoittanut tällä blogilla paljon ja tulen kirjoittamaan.

Kuten Geert Wildersin Fitna-lyhytelokuvaa käsitelleessä esseessäni kirjoitan, jos vaikkapa islam todella olisi rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, niille, jotka väittävät, että se tosiasiassa tarjoaa tekosyyn väkivaltaan, sortoon ja terroriin, naureskeltaisiin. Sen sijaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Islam on kritiikkinsä ja kriitikkonsa ansainnut.

Samalla haluan korostaa myös itänaapurissamme yleistyvää vaarallista nationalismin ja ortodoksikristillisyyden liittoa. Suomessakin on kiihkovenäläismielisiä tahoja, jotka harjoittavat aggressiivista vihapropagandaa etenkin Baltian maita ja niiden asukkaita sekä niistä Suomeen muuttaneita ihmisiä kohtaan. Tätäkin ikävää toimintaa pitää voida kritisoida ilman pelkoa sananvapauden menettämisestä. Virolaisia haukkuvat tahot ovatkin erittäin hanakoita vetoamaan juuri sananvapauteen, siis omaansa. Muiden sananvapautta he pyrkivät aktiivisesti estämään tai sanoman merkitystä vähättelemään.

Olen Jussi Halla-ahon kanssa poliittisesti täysin eri linjoilla lähes kaikissa asioissa, mutta toivon kaikesta sydämestäni, ettei häntä tuomita Kalskeen ajamista syytteistä. Aivan kuten Geert Wilders Hollannissa, myös Halla-aho osaa jo kerätä poliittiset irtopisteet ja tällainen naurettava näytösoikeudenkäynti tulee eittämättä vain kasvattamaan hänen suosiotaan.