(Esseearvio
Riku Keski-Rauskan teoksesta Yksinäinen Ehrnrooth –Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa.
Otava 2015.)
Muistan hämärästi 1980-luvun alkupuolelta erään television vaaliväittelyn, joissa mielenkiintoni herätti yksi mies, Georg C. Ehrnrooth. Hänen tiukka argumentaationsa kommunisteja vastaan oli hyvin poikkeuksellista vielä tuolloinkin, vaikka Kekkonen oli jo syrjässä ja Koivisto presidenttinä. Kyse oli melko varmasti vuoden 1983 eduskuntavaaleista. Olin silloin 16-vuotias.
Ehrnrooth kritisoi kommunismia ideologiana ja osoitti, että sen tavoitteet ovat ristiriidassa länsimaisen parlamentarismin ja demokratian kanssa. Vaaliväittelyssä hän oli omaa luokkaansa, aivan lyömätön.
Ehrnrooth muodostui minulle 16-18-vuotiaana jonkinlaiseksi poliittiseksi esikuvaksi, vaikken konservatiivi ollutkaan, päinvastoin. Kommunismin vastustaminen ja vapaan, avoimen länsimaisen yhteiskuntamuodon puolustaminen riitti sytyttämään nuoressa kapinallisessa taistelun liekin, samoin se, että yksi mies uskalsi ajatella toisin ja asettua suurta yhdenmukaista laumaa vastaan, välittämättä seurauksista. Näin jälkikäteen arvioiden Ehrnroothin vaaliväittelyssä ilmentämä jyrkkä ja häpeämätön individualismi – rohkeus olla yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa – oli siis nimenomaan se piirre, joka nuorta anarkismiin ja auktoriteetin vastustamiseen taipuvaista vihaista miestä kiehtoi.
Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli monessa suhteessa kuin itäblokin maa eikä se vapautta rakastavalle porvariperheen lapselle oikein maistunut. Myös niissä pienissä räyhähenkisissä rockpiireissä, joissa tuohon aikaan vaikutin, Neuvostoliitto ja kommunismi koettiin laajasti vapauden vihollisina, toisin kuin laajemmissa vasemmistopiireissä, joita kotikaupungissani Porissa kyllä riitti ja riittää.
Lisäksi opiskelin kauppaoppilaitoksessa, jossa luokkatovereinani oli pari muutakin oikeistolaisemmin ajattelevaa, kommunismikriittisiä henkilöä. Heidän kanssaan ihailimme Georg C. Ehrnroothin retorista osaamista mainitussa television vaalidebatissa. Mies oli meille sankari.
Nyt aikamiehenä olen aiemmin lukenut Ehrnroothin mainion omaelämäkerran Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä (Schildts 1999). Vasta ilmestynyt Riku Keski-Rauskan Ehrnrooth-elämäkerta täydentää minulle aiemmin muodostunutta kuvaa Kekkosen ajan toisinajattelijasta.
On tavallaan ironista, joskin luonnollista, että vielä nykyäänkin ideologista yhdenmukaisuutta, Neuvostoliittoa, kommunismia, suomettumista ja ylipäätään kumartelua idän suuntaan vastustamalla ja arvostelemalla sekä vastaavasti länsimaita ja avointa yhteiskuntaa puolustamalla päätyy nopeasti niin sanottujen edistysmielisten sorsimaksi ja demonisoimaksi. Onkin syytä kysyä, onko mikään Georg C. Ehrnroothin ajoista muuttunut.
Noblesse oblige
Ehrnrooth syntyi sekä äidin että isän puolelta maineikkaisiin aatelissukuihin, joiden tunnetuin edustaja on eittämättä Georgin äidinisän veli marsalkka Mannerheimin, joka oli myös Georgin kummisetä. Suvussa oli muitakin tunnettuja sotilaita ja lisäksi talousvaikuttajia sekä poliitikkoja.
Georg C. joutui jo nuorena Ruotsiin sotaa pakoon. Äidin ja isän avioero sekä isän uusi avioliitto vaikuttivat nuorukaiseen jonkin verran, joskin hänellä oli taipumuksia syrjään vetäytymiseen jo perusluonteessaan.
Mielenkiintoinen tieto Keski-Rauskan teoksessa on se, miten Ehrnrooth vastusti auktoriteettia ja sotilaskuria armeija-aikoinaan, eikä sopeutunut sotilaselämään, kuten ei myöskään myöhempi kohtalotoveri Tuure Junnila. Tutkijan urakaan ei oikeustieteitä opiskellutta Ehrnroothia kiinnostanut, ei edes perhetaustan mahdollistama ura teollisuuden parissa. Tästä selviää melko vaivattomasti se henkinen sukulaisuus, johon edellä viittasin.
Varmasti auktoriteetinvastaisuus luonteenpiirteenä selittää osittain myös Ehrnroothin poliittiselle uralle keskeistä Kekkos- ja kommunisminvastaisuutta. Individualismi ajoi hänet luonnostaan länsimieliseksi, angloamerikkalaisuuden kannattajaksi. Neuvostoliitto ei ollut vaihtoehto, saati kollektivismille rakentuva kommunismi, puhumattakaan demokratiaa ja parlamentarismia pilkkanaan pitäneestä Kekkosen hallintotavasta ja K-linjasta.
Georg C. Ehrnrooth oli imenyt kommunisminvastaisuuden jo äidinmaidosta. Hänen poliittinen uransa oli kohtalo, jonka sinetöivät länsimaiselle demokratialle keskeisen laillisuusperiaatteen roskakoriin heittänyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Kekkosen petturuus.
Mitä tulee hänen yleisempään länsimyönteisyyteensä, Keski-Rauska tiivistää olennaisen (s. 54):”Ehrnrooth katsoi, että Yhdysvalloilla oli ratkaiseva rooli antikommunismin vahvimpana linnakkeena. Yhdysvallat oli se taho, joka viime kädessä turvaisi koko läntisen maailman ja siten myös Suomen aseman. Vain sotilaallisesti, taloudellisesti ja moraalisesti vahva Yhdysvallat pystyisi tarjoamaan vastavoiman Neuvostoliitolle sekä estämään kommunismin etenemisen.”
Kaikki tämä kristallisoitui Ehrnroothille vuonna 1953 hänen vietettyään puoli vuotta Yhdysvaltoja kierrellen, tavaten poliitikkoja sekä perehtyen parlamentarismin käytäntöihin. Hän tutustui samalla myös Joseph McCarthyyn ja seurasi tämän kommunismikuulusteluja, mutta suhtautui mieheen ja hänen toimintaansa varauksella, joskin pragmaattisesti. Kommunismi oli sen luokan vihollinen, että kovatkin otteet sen vastustamisessa olivat joskus tarpeen. McCarthyn otteita nuori Ehrnrooth ei pitänyt kovin ylimitoitettuina, joskaan hän ei niitä aivan mukisematta niellyt.
Konservatiivinen liberaali
Poliittisten ja ideologisten luokittelujen ongelma käy mainiosti ilmi Keski-Rauskan teoksesta. Vaikka Ehrnrooth asemoi itsensä konservatiiviksi, muun muassa vanhusten ja vähäosaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Tämä johtui pitkälti Ehrnroothin henkilöhistoriasta, perhetaustasta ja elämänkokemuksesta.
Ehrnrooth ajoi ensimmäisissä kunta- ja eduskuntavaaleissaan monia sosiaaliliberaaleja tavoitteita, kuten sosiaalista asuntorakentamista ja lapsilisiä vain niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Julkisen sektorin eli verovaroin tuotetut palvelut piti hänen mielestään tuottaa säästäväisesti. Aidon liberaalin tapaan hän siis vastusti valtion tuhlailevaa rahankäyttöä (s. 68). Toisaalta hänen vähäosaisten puolustamisensa aiheutti jopa kommunistisyytöksiä ja laitavasemmisto koki Ehrnroothin tulevan omille apajilleen vanhusten ja asunnottomien asialla.
Ulkopoliittisesti Ehrnrooth oli kuitenkin selkeästi alusta asti länsileirissä ja näiltä osin konservatiivi, joskin johdonmukainen liberaali on myös väistämättä länsimyönteinen. Jos Ehrnrooth vastustikin Kekkosta jo tämän oikeus- ja pääministeriaikojen perusteella, periaatteesta, Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi Ehrnrooth sai Kekkos-vastaisuudelleen entistä painavampia syitä.
Laillisuusperiaatteen, demokratian, parlamentarismin ja oikeusvaltion kannattajana hän on myös selkeästi yhdenmukainen liberalismin kanssa, kun taas Kekkonen ja Maalaisliiton K-linja edustivat jyrkästi liberalismin vastaista totalitarismin myötäilyä, usein häpeämättömän totalitaarisin keinoin. Ilmankos moinen poliittinen opportunismi ja takinkääntely raivostutti oikeustieteen lisensiaattia ja periaatteen miestä, joka ennen kansanedustajan uraansa myös opetti alaa Helsingin yliopistossa.
Varsinkin 1980-luvulla, Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä, Ehrnrooth edusti talousnäkemyksissään klassista liberalismia, joka Suomessa ei koskaan ole ollut suosittua, perustuuhan se vapauteen, yhdenvertaisuuteen, perustuslaillisuuteen ja kapitalismiin eli nimenomaan länsimaisiin arvoihin (s. 385).
Kekkoslovakian Don Quijote
Keski-Rauska käy teoksessaan läpi Kekkosen ajan tunnetuimmat tapahtumat, joista erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat yöpakkaset ja noottikriisi. Ehrnrooth sai jatkuvasti lisänäyttöä Kekkos-vastaisuutensa tueksi. Samalla hänen tinkimättömyytensä ajoi häntä entistä syvemmälle poliittiseen marginaaliin, niin RKP:ssä kuin eduskunnassa.
Koko 60- ja 70-luku ovat Ehrnroothin osalta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Suomi ei ollut avoin länsimainen demokratia vaan hallitusta muodostettaessa itänaapuri sanoi aina viimeisen sanan, Kekkosen tuella. Silti Ehrnrooth ja muutama muu jaksoivat hakata päätään Karjalan mäntyyn. Periaatteista ei voinut tinkiä, missään asiassa.
Keski-Rauskan kuvaus 70-luvun alun itsesensuurista sekä lehdistön- ja sananvapausrajoituksista on hyytävää luettavaa. Ehrnrooth joutui lopulta perustamaan Tuure Junnilan ja muiden kanssa oman lehden saadakseen toteuttaa sananvapauttaan. Vastaavasti Yleisradio oli tuohon aikoihin neuvostomielinen ja taistolainen Reporadio, jonka kanssa Ehrnrooth oli toistuvasti tukkanuottasilla.
Aivan kuten nykyään, isänmaan, länsimaisen yhteiskuntamuodon ja parlamentarismin puolustamisesta Ehrnrooth aateveljineen sai äärioikeistolaisen ja fasistin leiman. Törkeimmillään fasistijahti näkyi Ehrnroothin yksityiskirjeiden avaamisena, kopioimisena, ja julkaisemisena lokajuttujen yhteydessä. Kirjeet Yhdysvaltoihin olivat törkyartikkelien mukaan osoitus Ehrnroothin äärioikeistolaisuudesta, mikä siis tarkoitti yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa kommunismia ja muuta totalitarismia vastaan.
Tänään YYA-henkisten kommunistien ja muun sekalaisen länsivastaisen seurakunnan loanheitto on yhtä voimakasta varsinkin niitä kohtaan, jotka arvostelevat jyrkästi Vladimir Putinia ja Venäjää erilaisista kansainvälisten lakien ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Mikään ei siis tässäkään suhteessa ole muuttunut. Fasistin ja äärioikeistolaisen paperit saa jokainen, joka puolustaa avointa yhteiskuntaa ja länsimaita putinismilta. KGB:n tilalle on tullut FSB ja paperikirjeiden tilalle sähköposti, muuta eroa ei ole.
Sen sijaan valtiovallan hyssyttely ja nöyristely Ehrnroothin kansalaisoikeuksien loukkaamisessa oli ajalle tyypillistä. Nykyään sentään on niin paljon julkaisukanavia ja Suomi sen verran vankasti osana länsimaita, ettei moinen enää onnistuisi. Yksittäisten virkamiesten ja poliitikkojen selvästä Venäjä-myönteisyydestä huolimatta asiat ovat jonkun verran paremmin kuin 70-luvulla. On kuitenkin todennäköistä, että ilman omaa riippumatonta julkaisukanavaa – Express-lehteä – Albert Akulovin eli KGB:n osuutta Ehrnroothin yksityiskirjeiden julkaisemisessa ei olisi koskaan noteerattu laajemmin eikä Akulovia kenties olisi karkotettu.
Kekkosen kautta marginaaliin
Keski-Rauska kertoo viihdyttävästi Ehrnroothin väistämättömän ajautumisen ratkaisemattomiin riitoihin puolueensa liberaalisiiven (tarkoittaa Kekkos-myönteisiä) kanssa. Viihtymisen ohella lukijaa hirvittää, niin umpisuomettunutta on meno tuohon aikaan maamme politiikassa ollut.
Ehrnrooth ei tingi periaatteistaan eikä Kekkos-vastaisuudestaan, jolloin on vain ajan kysymys, koska hän joutuu perustamaan oman puolueen. Neuvotteluja käydään, mutta henki on sellainen, ettei Ehrnroothilla käytännössä ole mahdollisuuksia. Hänen jyrkkä individualisminsa ja periaatteellisuutensa eivät sovi yhdenmukaisuutta edellyttävään puoluepolitiikkaan saati alati tiukentuvaan puoluekuriin. Vain oma puolue voi ratkaista nämä ongelmat.
Monessa mielessä vuoden 1973 poikkeuslaki Kekkosen jatkokaudelle oli käännekohta, Rubicon, jonka jälkeen Ehrnroothin kohtalo poliittisena toisinajattelijana ja marginaalihahmona oli lopullisesti sinetöity. Kun hänet oli vielä laajalti, myös kokoomuksessa, leimattu äärioikeistolaiseksi ja fasistiksi, häntä oli helppo syrjiä eikä muuta vaihtoehtoa kuin oma pienpuolue ollut. Toki RKP:kin on pienpuolue, mutta sillä sentään oli ja on useampi kansanedustaja ja aina mahdollisuus hallitusvastuuseen. Suomen perustuslaillisella kansanpuolueella ja myöhemmin Perustuslaillisella oikeistopuolueella ei ollut kumpaakaan.
Muistan hämärästi 1980-luvun alkupuolelta erään television vaaliväittelyn, joissa mielenkiintoni herätti yksi mies, Georg C. Ehrnrooth. Hänen tiukka argumentaationsa kommunisteja vastaan oli hyvin poikkeuksellista vielä tuolloinkin, vaikka Kekkonen oli jo syrjässä ja Koivisto presidenttinä. Kyse oli melko varmasti vuoden 1983 eduskuntavaaleista. Olin silloin 16-vuotias.
Ehrnrooth kritisoi kommunismia ideologiana ja osoitti, että sen tavoitteet ovat ristiriidassa länsimaisen parlamentarismin ja demokratian kanssa. Vaaliväittelyssä hän oli omaa luokkaansa, aivan lyömätön.
Ehrnrooth muodostui minulle 16-18-vuotiaana jonkinlaiseksi poliittiseksi esikuvaksi, vaikken konservatiivi ollutkaan, päinvastoin. Kommunismin vastustaminen ja vapaan, avoimen länsimaisen yhteiskuntamuodon puolustaminen riitti sytyttämään nuoressa kapinallisessa taistelun liekin, samoin se, että yksi mies uskalsi ajatella toisin ja asettua suurta yhdenmukaista laumaa vastaan, välittämättä seurauksista. Näin jälkikäteen arvioiden Ehrnroothin vaaliväittelyssä ilmentämä jyrkkä ja häpeämätön individualismi – rohkeus olla yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa – oli siis nimenomaan se piirre, joka nuorta anarkismiin ja auktoriteetin vastustamiseen taipuvaista vihaista miestä kiehtoi.
Vielä 1980-luvun alussa Suomi oli monessa suhteessa kuin itäblokin maa eikä se vapautta rakastavalle porvariperheen lapselle oikein maistunut. Myös niissä pienissä räyhähenkisissä rockpiireissä, joissa tuohon aikaan vaikutin, Neuvostoliitto ja kommunismi koettiin laajasti vapauden vihollisina, toisin kuin laajemmissa vasemmistopiireissä, joita kotikaupungissani Porissa kyllä riitti ja riittää.
Lisäksi opiskelin kauppaoppilaitoksessa, jossa luokkatovereinani oli pari muutakin oikeistolaisemmin ajattelevaa, kommunismikriittisiä henkilöä. Heidän kanssaan ihailimme Georg C. Ehrnroothin retorista osaamista mainitussa television vaalidebatissa. Mies oli meille sankari.
Nyt aikamiehenä olen aiemmin lukenut Ehrnroothin mainion omaelämäkerran Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä (Schildts 1999). Vasta ilmestynyt Riku Keski-Rauskan Ehrnrooth-elämäkerta täydentää minulle aiemmin muodostunutta kuvaa Kekkosen ajan toisinajattelijasta.
On tavallaan ironista, joskin luonnollista, että vielä nykyäänkin ideologista yhdenmukaisuutta, Neuvostoliittoa, kommunismia, suomettumista ja ylipäätään kumartelua idän suuntaan vastustamalla ja arvostelemalla sekä vastaavasti länsimaita ja avointa yhteiskuntaa puolustamalla päätyy nopeasti niin sanottujen edistysmielisten sorsimaksi ja demonisoimaksi. Onkin syytä kysyä, onko mikään Georg C. Ehrnroothin ajoista muuttunut.
Noblesse oblige
Ehrnrooth syntyi sekä äidin että isän puolelta maineikkaisiin aatelissukuihin, joiden tunnetuin edustaja on eittämättä Georgin äidinisän veli marsalkka Mannerheimin, joka oli myös Georgin kummisetä. Suvussa oli muitakin tunnettuja sotilaita ja lisäksi talousvaikuttajia sekä poliitikkoja.
Georg C. joutui jo nuorena Ruotsiin sotaa pakoon. Äidin ja isän avioero sekä isän uusi avioliitto vaikuttivat nuorukaiseen jonkin verran, joskin hänellä oli taipumuksia syrjään vetäytymiseen jo perusluonteessaan.
Mielenkiintoinen tieto Keski-Rauskan teoksessa on se, miten Ehrnrooth vastusti auktoriteettia ja sotilaskuria armeija-aikoinaan, eikä sopeutunut sotilaselämään, kuten ei myöskään myöhempi kohtalotoveri Tuure Junnila. Tutkijan urakaan ei oikeustieteitä opiskellutta Ehrnroothia kiinnostanut, ei edes perhetaustan mahdollistama ura teollisuuden parissa. Tästä selviää melko vaivattomasti se henkinen sukulaisuus, johon edellä viittasin.
Varmasti auktoriteetinvastaisuus luonteenpiirteenä selittää osittain myös Ehrnroothin poliittiselle uralle keskeistä Kekkos- ja kommunisminvastaisuutta. Individualismi ajoi hänet luonnostaan länsimieliseksi, angloamerikkalaisuuden kannattajaksi. Neuvostoliitto ei ollut vaihtoehto, saati kollektivismille rakentuva kommunismi, puhumattakaan demokratiaa ja parlamentarismia pilkkanaan pitäneestä Kekkosen hallintotavasta ja K-linjasta.
Georg C. Ehrnrooth oli imenyt kommunisminvastaisuuden jo äidinmaidosta. Hänen poliittinen uransa oli kohtalo, jonka sinetöivät länsimaiselle demokratialle keskeisen laillisuusperiaatteen roskakoriin heittänyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja Kekkosen petturuus.
Mitä tulee hänen yleisempään länsimyönteisyyteensä, Keski-Rauska tiivistää olennaisen (s. 54):”Ehrnrooth katsoi, että Yhdysvalloilla oli ratkaiseva rooli antikommunismin vahvimpana linnakkeena. Yhdysvallat oli se taho, joka viime kädessä turvaisi koko läntisen maailman ja siten myös Suomen aseman. Vain sotilaallisesti, taloudellisesti ja moraalisesti vahva Yhdysvallat pystyisi tarjoamaan vastavoiman Neuvostoliitolle sekä estämään kommunismin etenemisen.”
Kaikki tämä kristallisoitui Ehrnroothille vuonna 1953 hänen vietettyään puoli vuotta Yhdysvaltoja kierrellen, tavaten poliitikkoja sekä perehtyen parlamentarismin käytäntöihin. Hän tutustui samalla myös Joseph McCarthyyn ja seurasi tämän kommunismikuulusteluja, mutta suhtautui mieheen ja hänen toimintaansa varauksella, joskin pragmaattisesti. Kommunismi oli sen luokan vihollinen, että kovatkin otteet sen vastustamisessa olivat joskus tarpeen. McCarthyn otteita nuori Ehrnrooth ei pitänyt kovin ylimitoitettuina, joskaan hän ei niitä aivan mukisematta niellyt.
Konservatiivinen liberaali
Poliittisten ja ideologisten luokittelujen ongelma käy mainiosti ilmi Keski-Rauskan teoksesta. Vaikka Ehrnrooth asemoi itsensä konservatiiviksi, muun muassa vanhusten ja vähäosaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Tämä johtui pitkälti Ehrnroothin henkilöhistoriasta, perhetaustasta ja elämänkokemuksesta.
Ehrnrooth ajoi ensimmäisissä kunta- ja eduskuntavaaleissaan monia sosiaaliliberaaleja tavoitteita, kuten sosiaalista asuntorakentamista ja lapsilisiä vain niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Julkisen sektorin eli verovaroin tuotetut palvelut piti hänen mielestään tuottaa säästäväisesti. Aidon liberaalin tapaan hän siis vastusti valtion tuhlailevaa rahankäyttöä (s. 68). Toisaalta hänen vähäosaisten puolustamisensa aiheutti jopa kommunistisyytöksiä ja laitavasemmisto koki Ehrnroothin tulevan omille apajilleen vanhusten ja asunnottomien asialla.
Ulkopoliittisesti Ehrnrooth oli kuitenkin selkeästi alusta asti länsileirissä ja näiltä osin konservatiivi, joskin johdonmukainen liberaali on myös väistämättä länsimyönteinen. Jos Ehrnrooth vastustikin Kekkosta jo tämän oikeus- ja pääministeriaikojen perusteella, periaatteesta, Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi Ehrnrooth sai Kekkos-vastaisuudelleen entistä painavampia syitä.
Laillisuusperiaatteen, demokratian, parlamentarismin ja oikeusvaltion kannattajana hän on myös selkeästi yhdenmukainen liberalismin kanssa, kun taas Kekkonen ja Maalaisliiton K-linja edustivat jyrkästi liberalismin vastaista totalitarismin myötäilyä, usein häpeämättömän totalitaarisin keinoin. Ilmankos moinen poliittinen opportunismi ja takinkääntely raivostutti oikeustieteen lisensiaattia ja periaatteen miestä, joka ennen kansanedustajan uraansa myös opetti alaa Helsingin yliopistossa.
Varsinkin 1980-luvulla, Perustuslaillisen oikeistopuolueen riveissä, Ehrnrooth edusti talousnäkemyksissään klassista liberalismia, joka Suomessa ei koskaan ole ollut suosittua, perustuuhan se vapauteen, yhdenvertaisuuteen, perustuslaillisuuteen ja kapitalismiin eli nimenomaan länsimaisiin arvoihin (s. 385).
Kekkoslovakian Don Quijote
Keski-Rauska käy teoksessaan läpi Kekkosen ajan tunnetuimmat tapahtumat, joista erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat yöpakkaset ja noottikriisi. Ehrnrooth sai jatkuvasti lisänäyttöä Kekkos-vastaisuutensa tueksi. Samalla hänen tinkimättömyytensä ajoi häntä entistä syvemmälle poliittiseen marginaaliin, niin RKP:ssä kuin eduskunnassa.
Koko 60- ja 70-luku ovat Ehrnroothin osalta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Suomi ei ollut avoin länsimainen demokratia vaan hallitusta muodostettaessa itänaapuri sanoi aina viimeisen sanan, Kekkosen tuella. Silti Ehrnrooth ja muutama muu jaksoivat hakata päätään Karjalan mäntyyn. Periaatteista ei voinut tinkiä, missään asiassa.
Keski-Rauskan kuvaus 70-luvun alun itsesensuurista sekä lehdistön- ja sananvapausrajoituksista on hyytävää luettavaa. Ehrnrooth joutui lopulta perustamaan Tuure Junnilan ja muiden kanssa oman lehden saadakseen toteuttaa sananvapauttaan. Vastaavasti Yleisradio oli tuohon aikoihin neuvostomielinen ja taistolainen Reporadio, jonka kanssa Ehrnrooth oli toistuvasti tukkanuottasilla.
Aivan kuten nykyään, isänmaan, länsimaisen yhteiskuntamuodon ja parlamentarismin puolustamisesta Ehrnrooth aateveljineen sai äärioikeistolaisen ja fasistin leiman. Törkeimmillään fasistijahti näkyi Ehrnroothin yksityiskirjeiden avaamisena, kopioimisena, ja julkaisemisena lokajuttujen yhteydessä. Kirjeet Yhdysvaltoihin olivat törkyartikkelien mukaan osoitus Ehrnroothin äärioikeistolaisuudesta, mikä siis tarkoitti yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa kommunismia ja muuta totalitarismia vastaan.
Tänään YYA-henkisten kommunistien ja muun sekalaisen länsivastaisen seurakunnan loanheitto on yhtä voimakasta varsinkin niitä kohtaan, jotka arvostelevat jyrkästi Vladimir Putinia ja Venäjää erilaisista kansainvälisten lakien ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Mikään ei siis tässäkään suhteessa ole muuttunut. Fasistin ja äärioikeistolaisen paperit saa jokainen, joka puolustaa avointa yhteiskuntaa ja länsimaita putinismilta. KGB:n tilalle on tullut FSB ja paperikirjeiden tilalle sähköposti, muuta eroa ei ole.
Sen sijaan valtiovallan hyssyttely ja nöyristely Ehrnroothin kansalaisoikeuksien loukkaamisessa oli ajalle tyypillistä. Nykyään sentään on niin paljon julkaisukanavia ja Suomi sen verran vankasti osana länsimaita, ettei moinen enää onnistuisi. Yksittäisten virkamiesten ja poliitikkojen selvästä Venäjä-myönteisyydestä huolimatta asiat ovat jonkun verran paremmin kuin 70-luvulla. On kuitenkin todennäköistä, että ilman omaa riippumatonta julkaisukanavaa – Express-lehteä – Albert Akulovin eli KGB:n osuutta Ehrnroothin yksityiskirjeiden julkaisemisessa ei olisi koskaan noteerattu laajemmin eikä Akulovia kenties olisi karkotettu.
Kekkosen kautta marginaaliin
Keski-Rauska kertoo viihdyttävästi Ehrnroothin väistämättömän ajautumisen ratkaisemattomiin riitoihin puolueensa liberaalisiiven (tarkoittaa Kekkos-myönteisiä) kanssa. Viihtymisen ohella lukijaa hirvittää, niin umpisuomettunutta on meno tuohon aikaan maamme politiikassa ollut.
Ehrnrooth ei tingi periaatteistaan eikä Kekkos-vastaisuudestaan, jolloin on vain ajan kysymys, koska hän joutuu perustamaan oman puolueen. Neuvotteluja käydään, mutta henki on sellainen, ettei Ehrnroothilla käytännössä ole mahdollisuuksia. Hänen jyrkkä individualisminsa ja periaatteellisuutensa eivät sovi yhdenmukaisuutta edellyttävään puoluepolitiikkaan saati alati tiukentuvaan puoluekuriin. Vain oma puolue voi ratkaista nämä ongelmat.
Monessa mielessä vuoden 1973 poikkeuslaki Kekkosen jatkokaudelle oli käännekohta, Rubicon, jonka jälkeen Ehrnroothin kohtalo poliittisena toisinajattelijana ja marginaalihahmona oli lopullisesti sinetöity. Kun hänet oli vielä laajalti, myös kokoomuksessa, leimattu äärioikeistolaiseksi ja fasistiksi, häntä oli helppo syrjiä eikä muuta vaihtoehtoa kuin oma pienpuolue ollut. Toki RKP:kin on pienpuolue, mutta sillä sentään oli ja on useampi kansanedustaja ja aina mahdollisuus hallitusvastuuseen. Suomen perustuslaillisella kansanpuolueella ja myöhemmin Perustuslaillisella oikeistopuolueella ei ollut kumpaakaan.
”Luonne on kohtalo”
Teoksessaan Keski-Rauska pohtii Ehrnroothin luonteenpiirteiden vaikutusta hänen politiikkaansa ja arvomaailmaansa. Silti tekijä ohittaa kokonaan Ehrnroothin sukutaustan mukana tulleen aatelismiehen eetoksen ja siihen sopivan luonteen aristokratian. Räjähtävä temperamentti ja ajoittainen despoottimaisuus, joista Keski-Rauska antaa näytteitä teoksessaan, istuvat kuvioon.
Kun samoja luonteenpiirteitä löytyy Ehrnroothin nemesiksestä, Kekkosesta, voi vain todeta, että kuten niin usein, Ehrnroothin Kekkos-vastaisuudessa oli kieltämättä periaatteellisuuden ohella jotain hyvin henkilökohtaista, kuten tekijä aivan aiheellisesti toteaakin. Useinhan ihminen ei voi sietää omia luonteenpiirteitään pahimmissa kilpailijoissaan ja vastustajissaan.
Mielestäni Ehrnroothin taipumus askeesiin, sosiaalinen omatunto, oikeudenmukaisuus, auktoriteetinvastaisuus, uhrautumishalu, sankariromantiikka, toisinajattelijuus, kapinahenki, tinkimättömyys, kunniantunto, rehellisyys, riippumattomuus ja periaatteellisuus ovat kaikki osaltaan merkkinä hänen henkisestä aateluudestaan, joka toisaalta jo Kekkoslovakiassa ja erityisesti nykyisessä massakulttuurissa on lähinnä kirosana. Mutta, kuten Herakleitos Pentti Saarikosken suomeksi tulkitsemana on todennut: ”Luonne on kohtalo.”
Mitä tulee päähenkilön persoonallisuuteen, jota Keski-Rauska lähinnä epätieteellisen psykoanalyysin pohjalta hahmottelee, nykyaikainen käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että yksilön persoonasta puolet tulee perimästä, mutta toinen puoli on arvoitus. Kotikasvatuksesta tai ylipäätään perheympäristöstä se ei tule, se tiedetään kaksos-, adoptio- ja sisarustutkimusten perusteella. On siis hyviä perusteita olettaa, kuten tekijä, että Ehrnroothin luonteessa oli paljon samaa kuin hänen kummisetänsä, marsalkka Mannerheimin luonteessa. Samoin Ehrnroothin isän erakkomaisuus ja kilpailevuus (dominanssi) näyttäisivät periytyneen pojalle. Molemmat vaikuttavat tapojensa ja taipumustensa perusteella tyypillisiltä introverteilta, jotka viihtyvät parhaiten omissa oloissaan.
Se, millainen persoonallisuus on, vaikuttaa olennaisesti siihen, millaiseksi yksilön arvomaailma, tavat ja käytös muodostuvat. Ihminen ei vain passiivisesti omaksu asioita ympäristöstään vaan aktiivisesti hakee persoonaansa sopivia asioita, rakentaa ympäristöään itselleen optimaaliseksi. Näin ollen perhetausta antoi avaimet Ehrnroothin persoonasta nouseville aristokraattisille taipumuksille ja vahvisti niitä, sekä esikuvien (erityisesti marsalkka Mannerheim) että kotoa perittyjen arvojen muodossa. Ehrnrooth omaksui ne luonteelleen ominaisella tavalla, mutta kuten teoksesta käy ilmi, muovasi niitä itselleen sopivaksi ja omaksui toki muitakin arvoja sekä tapoja.
Ehrnroothin kilpailuhenkiseen ja autonomiseen persoonallisuuteen sopii se, että myös oman puolueen perustamisessa oli ongelmia, koska muuan Ilpo Järvinen kärkkyi myös johtopaikoille, eikä samaan porukkaan mahtunut kahta äkkijyrkkää, voimakastahtoista miestä. Lisäksi poliittisia näkemyseroja oli niin paljon, ettei Järvisellä ollut mitään mahdollisuuksia paikkaan auringossa – ei, vaikka nimenomaan hän perusti puolueen, Perustuslaillista oikeistopuoluetta edeltäneen Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen.
Puoleen toiminta muuttui melko tragikoomiseksi varsikin vuoden 1980-luvun alussa, kun Kekkosen sairauden yllyttyä liian pahaksi Ehrnrooth halusi asettua vuoden 1982 ennenaikaisissa presidentinvaaleissa Mauno Koiviston taakse, ja sen Perustuslaillinen oikeistopuolue tekikin. Rivit rakoilevat pahasti, kuten jo aiemmin, puolueen valittua vuoden 1978 vaaleissa sosiaalidemokraatti Ahti M. Salosen omaksi ehdokkaakseen jo ennalta ylivoimaista Kekkosta vastaan. Koivisto-episodin jälkeenkin selkäänpuukottaminen jatkui, ovet paukkuivat ja puolueen puheenjohtaja oli entistä yksinäisempi.
Puoliso Maryn menehtyminen äkilliseen sairauteen vuonna 1987 oli käytännössä puolueelle ja Ehrnroothin kansanedustajan uralle viimeinen niitti. Hän vetäytyi eduskuntavaaliehdokkuudesta eikä puolue ilman tunnettua keulakuvaansa saanut läpi yhtään ehdokasta. Puolue sinnitteli vuoteen 1992, osallistuttuaan viimeisen kerran eduskuntavaaleihin edeltävänä vuonna, mutta poistettiin puoluerekisteristä jäätyään toisen kerran ilman eduskuntapaikkaa. Toiminta jatkui vielä vähän aikaa yhdistyksenä, mutta Ehrnroothin poliittinen ura alkoi olla ohi ja yhdistyskin kuihtui nopeasti pois. Ehrnrooth jatkoi vielä kaupunginvaltuutettuna vuoteen 1996, jolloin 70 vuoden iässä päätti yhtäjaksoisen 40-vuotisen uransa Helsingin asioiden parissa.
”Maailman
voimakkain mies on se, joka on yksinäisin”
Keski-Rauskan erinomaiseen teokseen on jäänyt joitakin valitettavia toimituksellisia kauneusvihreitä, etenkin taivutusvirheitä, jotka huolellinen oikoluku olisi estänyt. Sisältö sen sijaan puhuu puolestaan ja täydentää oivallisella tavalla Georg C. Ehrnroothin henkilökuvaa, ja mikä tärkeintä, osoittaa sen, kuinka tärkeitä vastarannankiisket ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan missä kulttuuripiirissä tahansa.
Ehrnroothin kaltainen periaatteen mies vaikuttaa ja tässä tapauksessa on selvästi vaikuttanut osaltaan paljon laajemmin valtakunnan asioihin kuin päältä katsoen voi havaita. Historia muodostuu erilaisten persoonien ja voimien yhteisvaikutuksesta, dynamiikasta, eikä itsepäisen toisenajattelijan panosta kokonaisuudelle sovi aliarvioida. Ehrnroothin perintö elää tänäkin päivänä ja on aivan yhtä tarpeellinen kuin Kekkosen aikaan.
Kuten tekijä toteaa, Kekkonen itse asiassa tarvitsi Ehrnroothin ja Tuure Junnilan kaltaisia vastustajia ulko- ja sisäpoliittisessa pelissään. Heidän avullaan presidentti maalasi itsestään ja omasta linjastaan kuvaa maltillisena keskitien kulkijana, välttämättömyytenä erilaisten ääripäiden joukossa.
Näin rähmällään olo ja K-linja saivat ikään kuin korkeimman siunauksen, jossa tietenkin auttoi Ehrnroothin, Junnilan ja Veikko Vennamon toistuva leimaaminen fasisteiksi ja äärioikeistolaisiksi. Kun kokoomuskin muun muassa Harri Holkerin, Ilkka Kanervan ja Jarmo Virmavirran myötä lähti leimaamiseen mukaan, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat juuri mitä halusivat.
On kuitenkin tärkeää huomioida, että Ehrnrooth edusti ”miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä” -koulukuntaa, jolloin hän ei yksinkertaisesti voinut valita toisin. Miten hänen kaltaisensa persoona olisi voinut säilyttää itsekunnioituksensa alentumalla Kekkosen ja hänen saappaannuolijoidensa tavoille? Ei mitenkään.
Keski-Rauskan teos on ajassamme erittäin tärkeä muotokuva ja muistutus siitä, että myös periaatteen ihmisiä tarvitaan, aina. Idealismi ja järkähtämättömyys niinkin keskeisissä kysymyksissä kuin länsimainen yhteiskuntamuoto, parlamentarismi, demokratia ja perustuslaillisuus eivät voi eikä niiden pitäisi tehdä ihmisestä marttyyria, mutta niin vain tapahtuu, uudestaan ja uudestaan.
Silti miehelle ei suurempaa kunniaa voi suoda kuin sen, ettei hän koko elämänsä aikana luopunut mainittujen arvojen puolustamisesta ja ennen muuta toimimisesta niiden hyväksi. Jos hän elämänsä aikana olikin yksin, jälkipolvet ymmärtävät hänen toimintaansa ja näkemyksiään huomattavasti aikalaisia paremmin, eikä asiassa ole kyse pelkästä jälkiviisaudesta.
On selvää, että ilman Ehrnroothia ja muutamaa muuta rohkeaa toisinajattelijaa Suomen rähmällään olon ajat olisivat vielä häpeällisempiä kuin ne ovat. On erinomaisen tärkeää tiedostaa ja muistaa, että Kekkoslovakiassa oli edes joku, joka halusi ja uskalsi pistää johtajan perässä sokeana ryntäävälle laumalle vastaan. Sellainen yksilö ansaitsee kunnioituksemme.
Keski-Rauska kirjoittaa (s. 349):
”Ehrnroothin joutuminen poliittisen ajojahdin kohteeksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin taholta paljastaa räikeän ristiriidan siinä kulttuuriradikalismin hengessä, joka korosti yksilönvapautta, yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ehrnroothin kohdalla 60-lukulainen yksilönvapauden manifestaatio ei konkretisoitunut mitenkään. Päinvastoin Ehrnrooth sai täysimääräisesti kokea, miten kulttuuriradikalismi muuttui taistolaiseksi yhdenmukaisuuden vaatimukseksi. Vapauden ja yksilöllisyyden sijaan ulkopoliittisessa ajattelussa oli siirrytty yhden totuuden aikakauteen, jossa ei ollut tilaa yksilölliselle ajattelulle ja poikkeamille Paasikiven-Kekkosen linjan normilta.”
Mutatis mutandis, kuten esseeni alussa totesin, onko siis juuri mikään niin sanottujen edistysmielisten parissa noista ajoista muuttunut, jos katsotaan yleviä ihanteita kuten suvaitsevaisuutta, yksilöllisyyttä, yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja niiden toteuttamista käytännössä? Yhdenmukaisuuden vaatimus ideologioiden ja näkemysten suhteen on toki vaihtanut muotoaan, mutta dynamiikka ja diskriminaatiomekanismi – eri mieltä olevien ja hiekkalaatikon ulkopuolella ajattelevien eristäminen – on tismalleen sama.
Yksilöllisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lausutaan kauniita sanoja, mutta käytännössä ne ovat yhdenmukaisuuden paineeseen alistuville myrkkyä. Vain samaa mieltä olevia suvaitaan ja heidän yhdenvertaisuuttaan kunnioitetaan. Yksilöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja suvaitsemisen kanssa sillä ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä, mutta ei ole tarkoituskaan. Riittää, että samanmieliset voivat taputella toisiaan selkään ja pitää itseään hyvinä sekä oikeamielisinä.
Suomessa on hieman kärjistäen sanottuna yhden ainoan oikean totuuden perinne, sekä kuppikuntien sisällä että niiden välillä. Kuppikunnilla on omat totuutensa ja jäseniltä edellytetään melko vahvaa sitoutumista siihen: eri mieltä olevia ei katsota hyvällä. Jos yhteen kuppikuntaan kuuluva puolestaan kannattaa toisen pyhiksi katsomia asioita, hän saa synninpäästön ja hyvän ihmisen sädekehän. Jos taas vaikkapa sosiaalidemokraatti mainitsee, että verotus on pohjimmiltaan varastamista, hänet julistetaan omien ja samanmielisten (laitavasemmisto ja vihreät) keskuudessa välittömästi pannaan ja äänekkäimmät vaativat jopa hänen erottamistaan puolueesta. Hän on syyllistynyt perisyntiin, ajattelemiseen omilla aivoillaan, johdonmukaisesti liberaalien näkemysten esittämiseen. Sellaista ei maassamme ole koskaan suvaittu.
Lisäksi suomettuminen on jälleen vahvassa nousussa, vastustavathan itseään edistysmielisinä pitävät vanhasta muistista länsimaita ja Natoa, vaikka samaan aikaan Putinin Venäjää arvostelevatkin. Jos yksilö vaikkapa kannattaa länsimaita ja Suomen Nato-jäsenyyttä, hän saa huomata välittömästi, ettei Ehrnroothista niin pitkä aika ole eikä hänen kohtalonsa – marginalisoituminen eristämisen ja kuoliaaksi vaikenemisen kautta – mitenkään yllättävä.
Myöskään niin sanotussa oikeistossa Nato-jäsenyydestä ei uskalleta puhua avoimesti, aivan kuin Neuvostoliitto olisi vielä voimissaan. Kenties se onkin? Keski-Rauskan teoksen epilogi on tässä suhteessa tärkeääkin tärkeämpi: historian virheitä ei kannattaisi toistaa. Yhdyn varauksetta tekijän näkemyksiin.
Yksinäinen Ehrnrooth on aina ajankohtainen teos ja erinomainen monumentti miehelle, joka uskalsi olla vapaa ja yksilöllinen kaiken massapaineen ja nöyristelyn keskellä. Historia on osoittanut, että hän oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä aikaansa edellä ja oikeassa. Ehrnrooth piti selkänsä suorana kun suurin osa maamme poliitikoista kumarteli itään ja nuoli totalitaristien saappaita. Suoraselkäisiä ihmisiä tarvitaan aina ja kaikkialla.
Keski-Rauskan erinomaiseen teokseen on jäänyt joitakin valitettavia toimituksellisia kauneusvihreitä, etenkin taivutusvirheitä, jotka huolellinen oikoluku olisi estänyt. Sisältö sen sijaan puhuu puolestaan ja täydentää oivallisella tavalla Georg C. Ehrnroothin henkilökuvaa, ja mikä tärkeintä, osoittaa sen, kuinka tärkeitä vastarannankiisket ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan missä kulttuuripiirissä tahansa.
Ehrnroothin kaltainen periaatteen mies vaikuttaa ja tässä tapauksessa on selvästi vaikuttanut osaltaan paljon laajemmin valtakunnan asioihin kuin päältä katsoen voi havaita. Historia muodostuu erilaisten persoonien ja voimien yhteisvaikutuksesta, dynamiikasta, eikä itsepäisen toisenajattelijan panosta kokonaisuudelle sovi aliarvioida. Ehrnroothin perintö elää tänäkin päivänä ja on aivan yhtä tarpeellinen kuin Kekkosen aikaan.
Kuten tekijä toteaa, Kekkonen itse asiassa tarvitsi Ehrnroothin ja Tuure Junnilan kaltaisia vastustajia ulko- ja sisäpoliittisessa pelissään. Heidän avullaan presidentti maalasi itsestään ja omasta linjastaan kuvaa maltillisena keskitien kulkijana, välttämättömyytenä erilaisten ääripäiden joukossa.
Näin rähmällään olo ja K-linja saivat ikään kuin korkeimman siunauksen, jossa tietenkin auttoi Ehrnroothin, Junnilan ja Veikko Vennamon toistuva leimaaminen fasisteiksi ja äärioikeistolaisiksi. Kun kokoomuskin muun muassa Harri Holkerin, Ilkka Kanervan ja Jarmo Virmavirran myötä lähti leimaamiseen mukaan, Kekkonen ja Neuvostoliitto saivat juuri mitä halusivat.
On kuitenkin tärkeää huomioida, että Ehrnrooth edusti ”miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä” -koulukuntaa, jolloin hän ei yksinkertaisesti voinut valita toisin. Miten hänen kaltaisensa persoona olisi voinut säilyttää itsekunnioituksensa alentumalla Kekkosen ja hänen saappaannuolijoidensa tavoille? Ei mitenkään.
Keski-Rauskan teos on ajassamme erittäin tärkeä muotokuva ja muistutus siitä, että myös periaatteen ihmisiä tarvitaan, aina. Idealismi ja järkähtämättömyys niinkin keskeisissä kysymyksissä kuin länsimainen yhteiskuntamuoto, parlamentarismi, demokratia ja perustuslaillisuus eivät voi eikä niiden pitäisi tehdä ihmisestä marttyyria, mutta niin vain tapahtuu, uudestaan ja uudestaan.
Silti miehelle ei suurempaa kunniaa voi suoda kuin sen, ettei hän koko elämänsä aikana luopunut mainittujen arvojen puolustamisesta ja ennen muuta toimimisesta niiden hyväksi. Jos hän elämänsä aikana olikin yksin, jälkipolvet ymmärtävät hänen toimintaansa ja näkemyksiään huomattavasti aikalaisia paremmin, eikä asiassa ole kyse pelkästä jälkiviisaudesta.
On selvää, että ilman Ehrnroothia ja muutamaa muuta rohkeaa toisinajattelijaa Suomen rähmällään olon ajat olisivat vielä häpeällisempiä kuin ne ovat. On erinomaisen tärkeää tiedostaa ja muistaa, että Kekkoslovakiassa oli edes joku, joka halusi ja uskalsi pistää johtajan perässä sokeana ryntäävälle laumalle vastaan. Sellainen yksilö ansaitsee kunnioituksemme.
Keski-Rauska kirjoittaa (s. 349):
”Ehrnroothin joutuminen poliittisen ajojahdin kohteeksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin taholta paljastaa räikeän ristiriidan siinä kulttuuriradikalismin hengessä, joka korosti yksilönvapautta, yksilöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ehrnroothin kohdalla 60-lukulainen yksilönvapauden manifestaatio ei konkretisoitunut mitenkään. Päinvastoin Ehrnrooth sai täysimääräisesti kokea, miten kulttuuriradikalismi muuttui taistolaiseksi yhdenmukaisuuden vaatimukseksi. Vapauden ja yksilöllisyyden sijaan ulkopoliittisessa ajattelussa oli siirrytty yhden totuuden aikakauteen, jossa ei ollut tilaa yksilölliselle ajattelulle ja poikkeamille Paasikiven-Kekkosen linjan normilta.”
Mutatis mutandis, kuten esseeni alussa totesin, onko siis juuri mikään niin sanottujen edistysmielisten parissa noista ajoista muuttunut, jos katsotaan yleviä ihanteita kuten suvaitsevaisuutta, yksilöllisyyttä, yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja niiden toteuttamista käytännössä? Yhdenmukaisuuden vaatimus ideologioiden ja näkemysten suhteen on toki vaihtanut muotoaan, mutta dynamiikka ja diskriminaatiomekanismi – eri mieltä olevien ja hiekkalaatikon ulkopuolella ajattelevien eristäminen – on tismalleen sama.
Yksilöllisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta lausutaan kauniita sanoja, mutta käytännössä ne ovat yhdenmukaisuuden paineeseen alistuville myrkkyä. Vain samaa mieltä olevia suvaitaan ja heidän yhdenvertaisuuttaan kunnioitetaan. Yksilöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja suvaitsemisen kanssa sillä ei tietenkään oikeasti ole mitään tekemistä, mutta ei ole tarkoituskaan. Riittää, että samanmieliset voivat taputella toisiaan selkään ja pitää itseään hyvinä sekä oikeamielisinä.
Suomessa on hieman kärjistäen sanottuna yhden ainoan oikean totuuden perinne, sekä kuppikuntien sisällä että niiden välillä. Kuppikunnilla on omat totuutensa ja jäseniltä edellytetään melko vahvaa sitoutumista siihen: eri mieltä olevia ei katsota hyvällä. Jos yhteen kuppikuntaan kuuluva puolestaan kannattaa toisen pyhiksi katsomia asioita, hän saa synninpäästön ja hyvän ihmisen sädekehän. Jos taas vaikkapa sosiaalidemokraatti mainitsee, että verotus on pohjimmiltaan varastamista, hänet julistetaan omien ja samanmielisten (laitavasemmisto ja vihreät) keskuudessa välittömästi pannaan ja äänekkäimmät vaativat jopa hänen erottamistaan puolueesta. Hän on syyllistynyt perisyntiin, ajattelemiseen omilla aivoillaan, johdonmukaisesti liberaalien näkemysten esittämiseen. Sellaista ei maassamme ole koskaan suvaittu.
Lisäksi suomettuminen on jälleen vahvassa nousussa, vastustavathan itseään edistysmielisinä pitävät vanhasta muistista länsimaita ja Natoa, vaikka samaan aikaan Putinin Venäjää arvostelevatkin. Jos yksilö vaikkapa kannattaa länsimaita ja Suomen Nato-jäsenyyttä, hän saa huomata välittömästi, ettei Ehrnroothista niin pitkä aika ole eikä hänen kohtalonsa – marginalisoituminen eristämisen ja kuoliaaksi vaikenemisen kautta – mitenkään yllättävä.
Myöskään niin sanotussa oikeistossa Nato-jäsenyydestä ei uskalleta puhua avoimesti, aivan kuin Neuvostoliitto olisi vielä voimissaan. Kenties se onkin? Keski-Rauskan teoksen epilogi on tässä suhteessa tärkeääkin tärkeämpi: historian virheitä ei kannattaisi toistaa. Yhdyn varauksetta tekijän näkemyksiin.
Yksinäinen Ehrnrooth on aina ajankohtainen teos ja erinomainen monumentti miehelle, joka uskalsi olla vapaa ja yksilöllinen kaiken massapaineen ja nöyristelyn keskellä. Historia on osoittanut, että hän oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä aikaansa edellä ja oikeassa. Ehrnrooth piti selkänsä suorana kun suurin osa maamme poliitikoista kumarteli itään ja nuoli totalitaristien saappaita. Suoraselkäisiä ihmisiä tarvitaan aina ja kaikkialla.
