Sananvapaus ja uskonrauha

Päivitetty versio Suomen PENin vuoden 2012 Vapaasankirjassa ilmestyneestä esseestä.

”Jos mies, joka on nainut alaikäisen tytön, omistaa hänet ennen kuin hän on täyttänyt yhdeksän vuotta ja tyttö traumautuu siitä, mies ei saa toistaa tekoansa.” -Ajatollah Khomeini: Ajatollahin ajatuksia - poliittisia, filosofisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia kannanottoja (Karisto 1980).

Julkaisen muutaman vuoden takaisen esseeni hieman lyhennettynä ja muokattuna, koska se on jälleen ajankohtainen. Luin tänään uutisen, joka liittyy suoraan asiaan. Ministeri Paula Risikon ja viranomaisten yhteistyö on johtamassa lisääntyvään valvontaan ja ilmiantoyhteiskunnan laajenemiseen. Suomi on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Jytky, Brexit, Trump, jatkoa on tämänkin uutisen valossa luvassa. Vallanpitäjät ja viranomaiset eivät ole ottaneet opikseen, päinvastoin.

Kun ihmisoikeuksia kirjataan lakiin, oikeudet ovat toisinaan ristiriidassa. Sananvapaus on demokratian edellytys. Ilman vapautta ilmaista mielipiteitä ja ajatuksia elämä moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi mahdotonta; moniarvoista yhteiskuntaa ei olisi.

Lyhyesti sanoen sananvapaus on nykyajan keskustelevalle demokratialle ja ihmisoikeuksille rakennetun hyvinvointivaltion tärkein peruskivi. En lähde tässä määrittelemään termiä enkä lukemaan lakia, koska oletan lukijan ymmärtävän sananvapauden periaatteen ja sen, miksi se on nykyaikaisissa demokraattisissa valtioissa perustuslakiin tai vastaavaan asiakirjaan kirjattu.

Demokratiaan kuuluu olennaisena osana vähemmistöjen suojeleminen enemmistön ja toisten vähemmistöjen tyrannialta sekä vihanlietsonnalta. Tähän sisältyy uskonnonvapaus eli vapaus tunnustaa ja harjoittaa tai olla tunnustamatta uskontoa. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy Suomen rikoslain mukaan, jos

"julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta".

Vähemmistöjen suojelun ohella demokratia on tietenkin todellista kansanvaltaa, koska äänestäjien valtuuttama eduskunta säätää lait. Enemmistö voi haluta lakeja, jotka suojelevat juuri heidän pyhinä pitämiään asioita toisin ajattelevien arvostelulta. Tästä aiheutuu väistämättä konflikti sananvapauden ja uskonrauhan välillä.

Uskonrauha ja jumalanpilkan kielto ovat esimerkki kristityn enemmistön aikoinaan säätämästä laista, jota vähemmistöt ja niiden suojelijat nyttemmin käyttävät usein hyväkseen kieltääkseen uskontonsa arvostelun ja jopa taiteen, jossa uskontoa käsitellään vähänkin ironisella, satiirisella, loukkaavalla tai ylipäätään negatiivisella tavalla.

Myös elinvoimaiselle kulttuurille sananvapaus on välttämätöntä. Ilman rohkeaa, uusia latuja avaavaa taidetta, tiedettä, kulttuurikritiikkiä sekä dynaamista mielipideilmastoa kulttuuri näivettyy ja pysähtyy. Älymystön roolille sananvapaus on luonnollisesti tärkein tekijä, koska ilman sananvapautta ajattelija ei saisi mielipiteitään julkisuuteen. Tässä internet on edistänyt asioita huomattavasti. 

Jokainen voi pitää ilmaista internetpäiväkirjaa ja esittää siellä nimellään tai nimimerkillä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Internetin tuomaan nopeaan muutokseen aletaan vasta nyt herätä ja kirjoittajien nauttima täydellinen vapaus sekä erityisesti räväkkä poliittissävytteinen keskustelu näyttävät huolestuttavan erityisesti vallanpitäjiä, viranomaisia ja virkamiehiä. Lakeja halutaan tiukentaa yleisen mielipiteen ohjaamiseksi suvaitsevaiseen suuntaan.

Laajalle levinnyt taipumus itsesensuuriin ja sensuuriin vaikuttaa myös yliopistoihin ja kirjakustantamoihin. Eräitä arkaluonteisia teoksia ei haluta julkaista ja jos julkaisemiseen on päädytty, teoksiin olennaisesti kuuluvia osia on jätetty pois vähemmistöjen loukkaamisen pelossa. Näin kävi esimerkiksi Yalen yliopistopainossa, joka ei uskaltanut sisällyttää Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvia niistä kertovaan tieteelliseen teokseen. Taidettakin on siistitty, jopa sensuroitu. Yhdysvalloissa Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa sana 'neekeri' on korvattu sanalla 'orja'.

Julkisuudessa on kaikesta huolimatta noin kymmenen viime vuoden aikana noussut esiin yhtäältä kärkevä uskontokritiikki pilakuvien, sarjakuvien, kirjojen, näytelmien, oopperoiden, elokuvien ja erilaisten tempausten muodossa, sekä toisaalta uskonnollisten ryhmien enemmän tai vähemmän vihamieliset reaktiot harjoitettuun uskontokritiikkiin. Viime kädessä näissä tapauksissa kyse on ollut nimenomaan uskontokritiikistä tai vähintään uskonnollisen vallankäytön sekä arveluttavan perinteen kyseenalaistamisesta, ei loukkaamisesta loukkaamisen vuoksi. On selvää, että eriävä mielipide loukkaa väistämättä sellaisia, jotka ovat asiasta toista mieltä, ja mitä tunteenomaisemmin yksilö vakaumukseensa tai kantaansa suhtautuu, sitä herkemmin hän sen kyseenalaistamisesta närkästyy.

Tarkastelen seuraavassa muutamia esimerkkitapauksia sekä Suomesta että ulkomailta, jotka kaikki ovat saaneet runsaasti huomiota mediassa. Tapaukset ovat aiheeni kannalta keskeisiä ja osoittavat mielestäni kiistatta huolestuttavan trendin, jota edellä jo sivusin. Esitän tarkastelun ohessa joitakin henkilökohtaisia huomioita ja ajatuksia liittyen näkökohtiin, joita suomalainen media ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan. Etenen aikajärjestyksessä, vanhimmasta tapauksesta tuoreimpaan.

Saatanalliset säkeet ja älymystön pelkuruus

Vuonna 1989 Iranin uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Khomeini julisti kuolemantuomion brittikirjailija Salman Rushdielle teoksesta Saatanalliset säkeet. Kirjassaan Rushdie esittää islamissa pyhänä pidetyn profeetta Muhammadin humoristisella tavalla ja kyseenalaistaa ironisesti islamin syntyä koskevia kertomuksia. Teos on fantasiapainotteinen veijaritarina, satiiri, jonka sivuteemana tekijä tarkastelee islamin syntyä ja uskonnon alkuaikojen tapahtumia. Tämä oli liikaa joillekin muslimeille, jotka kirjan julkaisun jälkeen mellakoivat murhasivat Rushdien teoksen japanilaisen kääntäjän. Muitakin kääntäjiä eri puolella maailmaa yritettiin tappaa, mutta he selvisivät nipin napin. Rushdie on joutunut piileskelemään kuolemantuomionsa julistamisesta saakka.

Eräs kristitty tuttavani puolestaan on sitä mieltä, että Saatanallisissa säkeissä Rushdie oikeastaan markkinoi islamia länsimaisille lukijoilleen hauskalla, viattomalla ja kepeällä tavalla. Tuttavani pitää tästä syystä teosta hieman kyseenalaisena. Tässä näkyy, miten eri tavalla yksilö suhtautuu uskonnolliseen satiiriin, riippuen siitä, onko kyse omasta vai vieraasta uskonnosta. Pilailun kohteen ollessa etäinen satiiri saatetaan kokea jopa uskonnon mainoksena.

Mediassa Saatanallisten säkeiden aiheuttama kohu on noussut toistuvasti esiin, viimeksi vuonna 2007, kun Englannin kuningatar aateloi Rushdien. Muslimivaltiot paheksuivat tätä yleisesti ja useassa islamilaisenemmistöisessä maassa mellakoitiin jälleen kerran.

Mitä tulee Khomeinin kuuluisaan fatwaan, meillä länsimaissa julkisuudessa Rushdieta paheksuttiin kirjan noustua otsikoihin tavalla, joka oli lähes myöntymistä uhkailijoiden vaatimuksiin. Rushdien uskontokritiikki satiirin ja ironian keinoin muuttui siis tavallaan tosielämän satiiriksi, koska valitettavan moni länsimainen uskonnollinen auktoriteetti ja niin sanottu intellektuelli oli valmis tuomitsemaan kirjailijan Khomeinin tapaan. Heidän mielestään Rushdie vain sai mitä ansaitsi. 

Myöhemmin samanlainen suhtautuminen on leimannut länsimaisia julkisia reaktioita huumorin ja ironian keinoin harjoitettavaan uskontokritiikkiin. Onneksi vainottujen kriitikkojen puolustajiakin on noussut esiin, yleensä itsekin vainon kohteeksi joutuneita.

Koska eräät muslimit vaikuttavat olevan hyvin herkkänahkaisia uskontonsa suhteen, länsimaissa on syntynyt varovaisuuden, pelon ja nöyristelyn kulttuuri, jossa niin sanottu älymystö, uskonnolliset johtajat sekä poliitikot ministereitä ja presidenttejä myöten liehittelevät väkivallalla uhkailevia uskonnollisia fanaatikkoja suvaitsevaisuuden ja uskontojen rauhanomaisen vuoropuhelun nimissä. Uskontokriitikot ja aidosti kriittiset älyköt ovat siis tällä hetkellä selkeästi vaaranalaisin vähemmistö ja heidän rohkeuttaan jatkaa kritiikkiään täytyy vain ihaillen kunnioittaa.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että lähes kaikki, elleivät jopa kaikki, menneisyyden uskontokriitikot ja uskonnollisten dogmien kyseenalaistajat ovat nyttemmin historian arvostamia henkilöitä. Myös vaikkapa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perustajahahmojen voidaan katsoa kyseenalaistaneen useita oman aikansa uskonnollisia dogmeja, perinteitä ja tapoja – usein vieläpä satiirin ja ironian keinoin. Ilman menneisyyden uskontojen arvostelua ja suoranaista ivaa nykyajan uskovilla ei olisi uskontojaan, joiden nimissä loukkaantua.

Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat

Tanskalaisessa Jyllands-Posten lehdessä syksyllä 2005 julkaistujen Muhammad-pilakuvien tapaus valottaa erinomaisesti edellä luonnostelemaani tilannetta.

Kuvat tilattiin alunperin, koska Tanskassa oli käynyt ilmi, etteivät taiteilijat uskaltaneet lähteä kuvittamaan profeetta Muhammadin elämästä kertovaa lastenkirjaa. Jyllands-Posten päätti testata, onko islam todella näin merkittävä uhka länsimaiselle sananvapaudelle. Testi onnistui – islam on erittäin suuri uhka sananvapaudelle kaikkialla.

Länsimaissa reaktio pilakuvamellakoihin oli odotettu. Poliitikot, kantaaottava ”älymystö” ja uskonnolliset johtajat nöyristelivät islamia ja paheksuivat voimakkaasti pilakuvia. Pelättiin iskuja Suomessakin. Pilakuvia ei julkaistu lehdissä, vaikka ainoa keino lopettaa raivostuneiden muslimien uhkailu tuossa tilanteessa olisi ollut julkaista pilakuvat kaikkien länsimaisten lehtien etusivulla samana päivänä. Joukkovoimaa voi käyttää rauhanomaisestikin, kuten mahatma Gandhi opetti. Kuvien julkaisu kaikissa lehdissä olisi ollut selkeä ja ryhdikäs viesti rähiseville fanaatikoille ja tuohtuneille muslimijohtajille sekä -poliitikoille (usein nämä ovat sama asia): Me emme taivu uhkailun edessä.

Mitään tällaista ei nähty – vain muutama rohkea lehti julkaisi pilakuvat ja sai palkinnoksi uhkailua sekä paheksuntaa.

Suomessa pilakuvat julkaisi jokunen internetkirjoittaja ja Suomen Sisu -niminen kansallismielinen järjestö. Sisun julkaistua pilakuvat internetsivuillaan pääministeri Matti Vanhanen pyysi sitä anteeksi muslimimailta Torinon talviolympialaisissa. Vähän tämän jälkeen Ville Ranta piirsi aiheesta sarjakuvan, jossa profeetta Muhammad esiintyy naamari päässä ja pelottelee sarjakuvapiirtäjää. Lopussa käy ilmi, että sarjakuvapiirtäjä ei suinkaan vihaa ja halveksi islamia, vaan arvostelee purevasti Matti Vanhasta, Erkki Tuomiojaa ja presidentti Tarja Halosta, jotka kukin tahollaan nöyristelivät islamin edessä sananvapauden kustannuksella. Tuomioja, joka tuolloin toimi ulkoministerinä, on sittemmin Skepsis ry:n 20-vuotisjuhlassa ateistiksi tunnustautuessaan julkisesti kertonut häpeävänsä pilakuvajupakan aikaista sananvapauden vastaista käytöstään.

Rannan sarjakuva piti julkaista pienessä Kaltio-kulttuurilehdessä. Lehden internetsivuilta se vedettiin nopeasti pois ja painetussa lehdessä sitä ei julkaistu suunnitelmien mukaan. Ranta erosi lehden palveluksesta ja häntä alusta saakka tukenut päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin.

Muita vastaavia tapauksia

Itse paavi Benedictus XVI sai vähän pilakuvajupakan jälkeen kokea, kuinka vaarallista islamin kritisoiminen voi olla. Paavi erehtyi siteeraamaan Saksassa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria. Keisari oli sanonut profeetta Muhammadin tuoneen maailmaan pahoja ja julmia asioita, muun muassa määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa sekä Vatikaania. Lisäksi Somaliassa eräs muslimioppinut kehotti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi melkoinen kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa sekä Jeesus että profeetta Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen Harmsin päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen.

Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät sekä poliittiset populistit ottavat muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten matala loukkaantumiskynnys ja siitä usein seuraava pidäkkeetön riehuminen lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja lisää maahanmuuttokriittisyyttä.

Euroopassa on nähty useita tapauksia, joiden kyseenalaisen hyödyn korjaavat maahanmuuttokritiikillä ratsastavat nationalistipoliitikot. Esimerkiksi ruotsalaistaiteilija Lars Vilks on toistuvasti joutunut uhkailun, hyökkäysten ja tappoyritysten kohteeksi piirrettyään pilakuvan profeetta Muhammadista ja tämä osaltaan on lisännyt maan poliittisen ilmapiirin luisumista kansallismieliseen suuntaan. 

Tanskassa pommipäisen profeetan piirtänyt Kurt Westergaard sai kotiinsa vieraaksi kirveellä aseistautuneen muslimin ja hiljattain muslimifanaatikkoryhmä yritti räjäyttää Jyllands-Postenin toimituksen. 

Tukholmassa Vilksin piirtämää pilakuvaakin oikeutuksen käyttänyt muslimiterroristi yritti räjäyttää itsensä keskellä jouluruuhkaa, mutta onneksi pommi laukesi ennen aikojaan. 

Hollannissa elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskelle katua vuonna 2004. Ohjaaja oli tehnyt yhdessä Ayaan Hirsi Alin kanssa naisten asemaa islamissa kriittisesti tarkastelleen elokuvan Submission. Tästä muslimifundamentalistit suuttuivat ja lopulta marokkolaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja Mohammed Bouyeri tappoi van Goghin. Ohjaajan rintaan murhaaja löi veitsen, jossa oli tappouhkaus Ayaan Hirsi Alille. 

Hirsi Ali on joutunut piileskelemään siitä asti. Hänet tunnetaan nykyään laajasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana sekä teräväkielisenä islamkriitikkona. Hirsi Ali on julkaissut kolme islamia räväkästi arvostelevaa kirjaa, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri läntistä maailmaa. Teoksista kaksi ensimmäistä, Neitsythäkki ja Pakomatkalla, on käännetty suomeksi. Hirsi Alin feministinen kritiikki on saanut useat muslimit raivon valtaan, koska islam pitää naista miestä alempana olentona. Kirjailija on myös rohkeasti puolustanut muiden vainottujen islamkriitikkojen sananvapautta länsimaisen ”älymystön” paheksunnalta ja islamistien uhkailulta.

Hiljattain yhdysvaltalainen Southern Poverty Law Center lisäsi Hirsi Alin ja brittiläisen reformistimuslimi Maajid Nawazin muslimivastaisten ekstermistien listalleen. Tämä tarkoittaa sitä, että järjestön mielestä naisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia puolustavat entiset tai nykyisetkin muslimit voivat syyllistyä muslimivastaiseen kiihotukseen. En mene tässä tarkemmin tämän käsityksen ongelmiin vaan linkitän Douglas Murrayn kirjoitukseen, jossa on sanottu kaikki olennainen.

Mitä tulee populismiin, erityisesti Hirsi Alin jalanjäljissä islamkritiikissään kulkeva, mutta omien sanojensa mukaan juutalaiskristillistä sivistystä puolustava hollantilaispoliitikko Geert Wilders on korjannut potin ja vielä entisestään lisännyt suosiotaan elokuvansa Fitna aiheuttamien oikeustoimien avulla. Wilders voi nyt oikeudessa esiintyä sananvapauden sankarimarttyyrina, aiheellisesti, koska syyttäjät vaativat hänelle vankeutta islamia varsin maltillisesti kritisoineesta elokuvasta.

Vielä muslimeja enemmän Wildersin provokaatiosta loukkaantuivat länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ja eräät poliitikot. Sen myötä Wilders sai mitä halusi, äänivyöryn kesän 2009 eurovaaleissa.

Wilders on jälleen vuonna 2016 joutumassa Hollannissa oikeuteen islamvastaisten näkemystensä vuoksi ja hänen puolueensa nauttii tällä hetkellä gallupeissa ennätyssuosiota.

Jussi Halla-ahon syyte, tuomio ja moraalirelativismin hylkääminen

Suomessa on nähty vastaava ilmiö. Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho sai 25.8.2009 Helsingin käräjäoikeudessa sakkotuomion internetkirjoituksestaan ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Halla-ahon tuomio tuli siitä, että hän kutsui kirjoituksessaan profeetta Muhammadia pedofiiliksi ja islamia pedofiiliuskonnoksi. Tuomio vahvistettiin hovioikeudessa, jonka jälkeen sekä tuomittu että syyttäjä halusivat viedä jutun korkeimpaan oikeuteen. Tätä kirjoittaessani asian käsittely on vielä kesken.

On tietenkin ilmeistä, että islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Joka tapauksessa ihmisoikeuksien vastaisia käytäntöjä pitää toki voida arvostella – myös kärkevästi, satiirin keinoin. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan rikos. Lisäksi se on moraalisesti tuomittavaa ainakin kaikkialla länsimaissa.

Profeetta Muhammad ei uskonnon perustajana voi olla inhimillisen arvostelun yläpuolella, koska yleismaailmallisen ihmisoikeuskäsityksen ja etiikan mukaan kulttuurirelativismiin nojaava moraalirelativismi on virhepäätelmään perustuva oppi. Lyhyesti sanoen relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, koska jos relativismi olisi totta, se ei olisi relativismia vaan absolutismia. Näin ollen kaikkia inhimillisiä moraalikysymyksiä voidaan tarkastella nykyajasta ja -moraalista käsin, toki aikaan ja paikkaan liittyviä vieraita perinteitä sekä tapoja ymmärtämällä, mutta niitä hyväksymättä, mikäli ne mittapuumme mukaan ovat moraalisesti tuomittavia.

Vastaavasti jos relativismi olisi totta, kukaan ei voisi arvostella ketään. Jos emme saa pilkata tai arvostella profeetta Muhammadia, eivät islaminuskoiset saa pilkata tai arvostella lehdistön- ja sananvapauttamme sekä taipumustamme uskonnollisten auktoriteettien kyseenalaistamiseen. Samoin länsimainen islaminystävä ei voisi arvostella Geert Wildersiä, koska Wildersin harjoittama politiikka ja provosointi kuuluu hänen alakulttuurinsa tapoihin. Koska relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, jonka soveltaminen käytännön tapauksiin vieläpä johtaa absurdeihin tuloksiin, se on virhepäätelmä. Relativismi pitää siis hylätä.

Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli islamilaisen perimätiedon mukaan kuusivuotias kun profeetta nai hänet ja yhdeksänvuotias, kun Muhammad vei avioliiton loppuun saakka eli otti tytön seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka kuitenkaan eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad yhtyi heihin.

On siis kiistanalaista, voidaanko ja pitääkö profeetta Muhammad luokitella pedofiiliksi. Profeetan seksuaalipatologinen diagnosointi on joka tapauksessa mahdotonta jälkikäteen. Selvää on kuitenkin se, että ottaessaan Aishan seksuaalisesti Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti. Yleismaailmallinen ihmisoikeuksille perustuva nykymoraali pitää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä yksiselitteisesti rangaistavana ja nykymaailmassa, ainakin ihmisoikeuksia kunnioittavassa oikeusvaltiossa, profeetta Muhammad varsin todennäköisesti tuomittaisiin oikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdottomaan vankeuteen.

Vastaavia tapauksia on Suomessa oikeudessa tälläkin hetkellä. Tätä kirjoittaessani syytettynä ovat muuan lestadiolaisvaikuttaja ja tämän sukulaismies. Myös katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä on paljastunut törkeitä lasten hyväksikäyttötapauksia, joita kaikkialla paitsi katolisen kirkon piirissä Vatikaanissa yleisesti paheksutaan.

Kaikissa näissä tapauksissa tuomion pitäisi käsittääkseni olla ehdoton vankeusrangaistus ja kohtalaisen pitkä. Ja mikäli profeetta Muhammad olisi syyllistynyt tekoon toistuvasti, kuten olettaa saattaa, kyseessä olisi jo törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Oli asian laita miten tahansa, Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin islamista kokonaisuutena ajattele. On mielestäni epäoikeudenmukaista, jos ihminen ei saa ajatella asioista eri tavalla kuin minä, ja vielä epäoikeudenmukaisempaa, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Kuten otsikosta ilmenee, Halla-aho on kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille. Illman tunnetaan siitä, että hän puuttuu herkästi internetkirjoittajien sananvapauteen. Hän sai vuonna 2008 kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland -EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden sekä yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

"Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista, syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä."

Illman pyrkii kitkemään internetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on utopistinen ja keinot, joilla kansaa yritetään pakkosivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.

Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön Halla-ahon provokatiivisesta kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat käsittääkseni syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän ilmeisesti takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka poliittisella vastapuolella oleva voi helposti omien käsitystensä pohjalta luokitella rasismiksi, vääristelyksi, panetteluksi ja vihanlietsomiseksi.

Halla-aho kuitenkin päättyi syytteeseen humoristisesta provokaatiostaan Mika Illmanille. Mutta myöskään kärjistämisen, provokaation, rasismin, vääristelyn, panettelun, rankkojen yleistysten tai leimaamisen käyttäminen keinoina hankkia poliittista kannatusta eivät mielestäni kuulu oikeussaliin. 

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on pykälänä lisäksi täysin mielivaltainen, niin kauan kuin vaikkapa perussuomalaisia, kokoomuslaisia tai oikeistoliberaaleja saa vapaasti leimata rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi tai natseiksi.

Sananvapaus mahdollistaa esitettyjen retoristen keinojen arvostelemisen ja se riittää. Rikoslaissa on aivan muita kohtia, joita voi tarvittaessa käyttää, kuten rikokseen yllyttäminen tai kunnianloukkaus. Näihin Jussi Halla-aho ei tietääkseni ole syyllistynyt.

Onko ikävän tosiasian mainitseminen uskonrauhan rikkomista?

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen, uskonrauhaan liittyvä, siis koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

"Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto."

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti ja ilmeisen satiirisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan”.

Kuten todettua, Muhammad yhtyi Aishaan tämän ollessa vain yhdeksänvuotias. Halla-ahon tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapaa, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa. Tämän Halla-aho onnistuu mielestäni loogisesti osoittamaan ja parodia on onnistunut.

Mitä Halla-ahon syytteestä ja tuomiosta seurasi? Hän pääsi vuonna 2011 äänivyöryllä eduskuntaan ja hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän joutui eroamaan puheenjohtajan paikalta vasta kun arvosteli jyrkästi KO:n ratkaisua omassa asiassaan. Sen jälkeen Halla-aho pääsi melkoisella äänimäärällä europarlamenttiin, jossa vaikuttaa tälläkin hetkellä. 

Tätä kirjoittaessani kolme perussuomalaista, joista yksi on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, on joutumassa oikeuteen samantyyppisestä kirjoittelusta kuin Halla-aho aikoinaan. Kaikille kolmelle – Hakkaraisen ohella kyseessä ovat Terhi Kiemunki ja Sebastian Tynkkynen – voimme siis ennustaa poliittista menestystä ja laajenevaa kansansuosiota jatkossakin.

Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Halla-aholla, kuten kenellä tahansa, on oltava oikeus esittää satiirisia sekä kärjistettyjä huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut tämän teemansa kirjoituksessaan ”Täkyjä Illmanin Mikalle” oivallisesti. Kaksoisstandardi on lisäksi Halla-ahon empiirisessä testissä kiistatta paljastunut, joten on todettava Halla-ahon olleen ja edelleen olevan oikeassa.

Räikeänä esimerkkinä kaksoisstandardista voidaan lisäksi mainita, että kun kirjailija Jari Tervo Ajankohtaisen kakkosen syksyn 2010 homoiltaan ja erityisesti kristillisdemokraatti Päivi Räsäseen vihastuneena heitti Raamatun lattialle televisiossa, poliisi ei käynnistänyt edes ennakkotutkintaa. Sen sijaan tosiasian mainitseminen profeetta Muhammadin seksuaalisista mieltymyksistä ja niiden pohjalta satiirisesti tehty looginen yleistys johti lopulta sakkotuomioon. Yhdet ovat siis tasa-arvoisempia kuin toiset.

Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, vääristellä, rienata, provosoida ja loukata.

Uskontokritiikki ja logiikka

Halla-ahon tuomio jäi korkeimmassa oikeudessa voimaan ja lisäksi siellä tuli käräjä- ja hovioikeuden päätösten vastaisesti tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Profeetta Muhammadia ja islamia koskevasta osasta tuli samalla ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Nyt ei edes ole Kekkosta armahtamassa kirjailijaa, joka teoksessaan rohkeni pilkata Jumalaa. Tilanne on huolestuttava.

Lisäksi islamilaisten maiden järjestö OIC lobbaa YK:ssa ja EU:ssa vuosi toisensa jälkeen uskonnon halventamisen estävää lainsäädäntöä. Näyttää siltä, ettei heidän tarvitse lobata Irlannissa, Iso-Britanniassa eikä Suomessa.

Valtiovalta on monessa Euroopan maassa kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä ainakin Suomessa tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus ja sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Tästä johtuen on vielä syytä tarkastella lähemmin Halla-ahon tuomion erästä kohtaa. Käräjäoikeus perustelee ratkaisuaan näin:

"Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa."

Perustelu relativoi eli suhteellistaa teologian, paitsi fideismin, joka jo lähtökohtaisesti hylkää rationaalisuuden. Perustelu siis arvatenkin loukkaa rationaalisia uskovaisia enemmän kuin kaikki Halla-ahon provokaatiot yhteensä. Jos tuomarin mielestä uskontojen kaikki väitteet ovat järkiperustelujen ja logiikan tuolla puolen, hänen on käsittääkseni johdonmukaisuuden nimissä oltava sitä mieltä, että valtaosa kristillistä, juutalaista ja islamilaista teologiaa on käytännössä mahdotonta.

Samoin tuomarista tulee tällaisessa oikeuskäytännössä uskonoppinut tai jopa sellaisen yläpuolella oleva absoluuttinen taho, jolla on yksinoikeus määritellä, mikä uskonnossa on loogista ja mikä suhteellista. Tässä tapauksessa tuomari on siis sitä mieltä, että ”uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”.

Kuten aiemmin totesin, relativismi on virhepäätelmä ja sellaisena hylättävä. Tuomarin mielestä relativismi on kuitenkin ainoa tapa suhtautua uskontoon. Näin mikä tahansa uskontoon liittyvä väite on yhtä oikea ja tuomari kumoaa itsensä. Samalla tuomari tietenkin kumoaa Jussi Halla-ahon tuomion perusteet. 

Miten Halla-aho muka voi olla väärässä, jos otetaan kirjaimellisesti tuomioon kirjattu perustelu ”objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista”? Toisin sanoen mikä tahansa suhteellinen totuus käy, mukaan lukien Halla-ahon suhteellinen ja ilmeisen leikkimielinen totuus, jonka mukaan islam on pedofiiliuskonto.

YK, sananvapaus ja uskonrauha

Kansainvälisessä mediassa on viime vuoden aikana keskusteltu kriittisesti uskontojen halventamisen eli jumalanpilkan vastaisesta julkilausumasta, joka hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja myöhemmin yleiskokouksessa.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – vuosia jatkuneesta pyrkimyksestä käytännössä estää islamkritiikki. Järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota, jäsenmaihin lukeutuvat esimerkiksi Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten maiden versio ”ihmisoikeuksista”. Tässä versiossa islam menee aina ihmisoikeuksien edelle.

OIC:n jäsenvaltioiden suhtautuminen islamiin tietenkin vaihtelee, mutta järjestö itse ei näyttäisi kannattavan ainakaan islamin aivan maltillisimpia versioita. Itse asiassa OIC:n ihmisoikeusneuvostossa tekemä aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on islamin oppien tuomisesta kansainväliseen politiikkaan. Järjestö siis pyrkii nyt käytännössä rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa.

OIC:n julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun siellä voimakkaaseen kansallismielisyyteen liittyy läheisesti ortodoksikristillisyys. Ihmisoikeuksien kunnioittamisesta kyseisiä valtioita ei voida kiittää. Yhdistävä tekijä on siis löytynyt.

Huomion arvoista tässä on myös se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti terrorisminvastaista sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan, mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma tai ainakaan islamin halventamista, islamofobiaa.

Uskontojen halventamisen kieltävä päätöslauselma on ristiriidassa monen YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on siis tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten, usein antidemokraattisten, intressiliittoumien kulissi. Sen ohella siitä on tullut instituutio, jossa epädemokraattiset valtiot voivat ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Maailman tunnetuin holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad, käytti huhtikuussa 2009 YK:n rasisminvastaista konferenssia antisemitismin edistämiseen. Ironista asiassa on se, että kyse oli selvästi juutalaisuuden eli uskonnon halventamisesta.

Muiden järjestöjen ohella eri maiden PEN-keskukset ovat ilmaisseet huolensa YK:n toimielimissä esitetyistä vaatimuksista. Suomen PENin puheenjohtaja Lauri Otonkoski mainitsi asian alustuksessaan Guillermo Farinasille myönnetyn Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon jakoon liittyneessä seminaarissa 15.12.2010:

"PEN katsoo, että ihmisoikeudet suojelevat ihmisiä yksilöinä, eivät instituutioita tai uskontoja. Uskontojen halventamisen kriminalisointi estää merkittävällä tavalla kriittistä keskustelua uskontojen varjolla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Se myös tarjoaa ääriliikkeille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa sananvapauden marttyyreina."

Pakistan ja vähemmistöjen oikeudet

Pakistania voidaan pitää hyvänä testinä OIC:n pyrkimyksille suojella vähemmistöjä jumalanpilkan kieltävillä säädöksillä. Kristitty 45-vuotias Asia Bibi, viiden lapsen äiti, tuomittiin Pakistanissa kuolemaan jumalanpilkasta. Bibi oli riitaantunut musliminaisten kanssa, koska nämä olivat kieltäytyneet juomasta Bibin kantamaa vettä. Naisten mukaan vesi oli saastunutta, koska Bibi ei-muslimina oli epäpuhdas. He kertoivat paikalliselle uskonnolliselle johtajalle, että Bibi oli lausunut herran nimen turhaan. Tuomari päätti, että Bibi piti teloittaa hirttämällä.

Pakistanilaispoliitikko Salman Taseer asettui julkisesti vastustamaan Pakistanin kansan suosimaa jumalanpilkkalakia ja sai maksaa siitä hengellään. Taseerin ampui konstaapeli Malik Mumtaz Quadri, joka sanoi tehneensä teon, koska Tasheer oli pilkannut profeetta Muhammadia. Quadri kuului eliittipoliisiin, joka toimi Taseerin henkivartiostona. Pidätyksen jälkeen jotkut Quadrin kannattajat heittelivät hänen päälleen ruusunlehtiä. Tekoa juhlittiin ja ylistettiin.

Näyttää siis siltä, että ainakaan kansainvälisesti islam ei ole erityissuojelun tarpeessa. Päinvastoin. Ihmisoikeuksia puolustavat aktivistit tarvitsevat suojelua islamin nimissä toistuvasti harjoitetulta väkivallalta.

Loppupäätelmiä

Islamismin näkyminen mediassa esimerkiksi WTC-iskujen ja Al-Qaidan myötä sekä toisaalta muslimien lisääntynyt muutto länsimaihin ovat saaneet aikaan sen, että uskontokritiikki on noussut pinnalle viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan uudella tavalla. Kritiikin kohteena ei missään nimessä ole ollut pelkkä islam, vaan ylipäätään uskonnolliset käsitykset ja niiden ristiriita rationalistis-humanistisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa. Islam on viime aikoina valikoitunut pääasialliseksi kritiikin kohteeksi juuri siksi, että sen nimissä ihmisoikeuksia on poljettu erityisen räikeästi.

Myös islamilaisessa maailmassa valistuneempi väestö alkaa olla kyllästynyt korruptoituneisiin, itsevaltaisiin ja usein myös teokraattisiin hallituksiin. Kansa on noussut barrikadeille ainakin Iranissa, Tunisiassa, Jemenissä, Jordaniassa, Egyptissä ja Sudanissa. Pitäisikö näissä maissa kapinoivien muslimien sananvapautta rajoittaa, koska heidän kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan valtaapitäviin itsevaltiaisiin, islamisteihin tai toisinaan myös valtaa de facto käyttäviin vanhoillisiin muslimioppineisiin?

Sitä paitsi sananvapauden rajoitukset vakaumusten suojelemiseksi kääntyvät välittömästi juuri muslimeja vastaan. Tästä on useita esimerkkejä Pakistanin ohella myös Iso-Britanniasta. Kenan Malik esittelee niitä erinomaisessa teoksessaan From Fatwa to Jihad – The Rushdie Affair and Its Legacy (Atlantic Books 2009).

Liberaalin käsityksen mukaan mikään pyhänä pidetty kirjoitus tai myyttinen hahmo ei ole arvoasteikossa ylempänä kuin perustavanlaatuiset ihmisoikeudet. Sanoilla saa tehdä mitä vain, ja ainoastaan ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa ja ajatuksiinsa on täysin suojattu asia.

Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole pysyviä, muuttumattomia elementtejä, jotka voitaisiin turvata ainoastaan kirjaamalla ne lakeihin. Näihin vapauksiin ja mahdollisuuksiin toteuttaa niitä vaikuttavat lainsäädännön lisäksi muun muassa viranomaisten tapa tulkita lakia sekä median omaksumat käytännöt.

Julkinen keskustelu ja tämän tarkastelun alussa mainittu kulttuuridynamiikka edellyttävät jatkuvaa hereillä olemista sananvapauden suhteen. Tällä hetkellä ilmassa on selkeitä sanan- ja ilmaisunvapauden uhkia, erityisesti viranomaisten ja hallituksen taholta.

Sananvapauden säilyminen laajana vaatii jatkuvaa aktiivista koettelua. Yhteiskunnassa, jossa näitä vapauksia ei silloin tällöin testata, niitä ei luultavasti juuri olekaan.