Miehen tie: Perttu Häkkinen (10.6.1979–12.8.2018)

Kuolemaa on minkä valveilla näemme; minkä nukkuessamme, unta. -Herakleitos (suom. Pentti Saarikoski)

Perttu ja urbaani pastellitaivas. Kuva: Vesa Iitti

Keskiviikko, elokuun ensimmäinen. Päivä korkeimmillaan, pilvetön taivas.

Sillanpääläinen elokuu. Ei pelkästään elokuu: painostavaa hellettä on riittänyt alkukeväästä saakka. Pätsi jämähti näille lakeuksille jo ennen kuin puut puhkesivat lehteen. Vain juhannuksen perinteinen sadekausi viilensi ilmaa hetkeksi.

Tulen pyörällä Laajasalosta, puserran pitkän paahtavan reissun kirnuamilla piimähapoilla loivaan ylämäkeen. Yleensä ajelen Kulosaaren eteläpuolen ja Mustikkamaan kautta kohti Isoisän siltaa, mutta lyhin reitti Merihakaan on Kalasataman päässä suljettu Flow-festivaalin vuoksi. Poikkeusjärjestelyyn on alistuminen: poljen pitkin Kulosaaren puistotietä. Matka on tuttu ajalta ennen Isoisänsiltaa, vanha vakioreitti. Nyt se on kiertotie, jolle kohtalottaret kehräävät juonenkäänteitään.

Ohitan Leposaarentien risteyksen. Mietin hetken, kääntyisinkö oikealle ja kävisin Leposaaressa sijaitsevalla Kulosaaren hautausmaalla ottamassa valokuvia. Ei, olen liian uupunut, kaunis hautausmaa saa odottaa seuraavia reissuja. Jatkan suoraan Kulosaaren puistotietä.

Perttu tulee minua vastaan juuri ennen siltaa. Hän ajaa ensin ohi, vauhdilla pitkään alamäkeen, mutta tunnistaa minut nopeasti kevyestä maastovarustuksestani huolimatta. Kätemme nousevat samanaikaiseen tervehdykseen.

Huudan morjens, viiton ja pysähdyn. Myös Perttu pysähtyy. Palaan muutaman metrin tulosuuntaan. Hän tulee luokseni tien toiselle puolelle, kättelemme ja asetumme pyörinemme jalkakäytävälle.

Näin uuden vuosituhannen ensimmäisenä kesänä samassa paikassa kuolleen oravan. Sen suusta tuli verta, joka oli muodostanut punaisen tyynyn pienen pään alle. Se vain makasi siinä, tiellä, silmät kiinni. Kuin syvässä unessa. Mutta se ei nukkunut.

Pertulla on aurinkolasit ja tumma verryttelytakki. Mies näyttää kestävän kuumaa. Hän on tyylikäs mustissa laseissaan. Alhaalla vaalean aidan takana kohiseva Itäväylä hohkaa lämpöä; liikenne helvetin turuilla on tunnetusti vilkasta. Sen sijaan ylempänä raukeasti viheriöivällä Kulosaaren puistotiellä on hiljaista. Se sopii meille. Kuivuus ei vielä ole kulottanut kaikkia puita ja nurmia. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä.

Kerron tulevani Pertun kotikonnuilta. Olen käynyt monena kesänä pyörällä Laajasalossa. Viihdyn saaren rannoilla, puistoissa ja metsiköissä. Kotipaikkani Lauttasaari on käynyt läpeensä tutuksi kahdenkymmenen Helsingissä asutun vuoden myötä, mutta Laajasalossa on jäljellä hieman oudompia kohteita, joissa yritän vierailla muutaman kerran joka kesä.

Perttu toteaa: ”Olet näköjään alkanut pyöriä meikäläisen huudeilla.” Vastaan: ”Vanha suola janottaa.” Olen piipahtanut Yliskylässä hammashoitajalla heinäkuun alussa ja käynyt samalla vähän koluamassa rantoja. Maisema Reposalmentien itäpäästä Vartiosaareen on aamuauringossa henkeäsalpaava. Hammashoidon tiimoilta on hyvä jatkaa vanhoja tutkimusmatkoja ja kierrellä rakkaita seutuja. Taukoa on tullut kolhujen ja harhapolkujen vuoksi, mutta nyt hyvät tavat ovat taas kunniassa. Kerron kaiken tämän Pertulle, joka on nähnyt kuvia pyöräreissuiltani Facebookissa.

Olen reilua viikkoa aikaisemmin Laajasalossa seikkaillessani ottanut kuvan Neste-huoltoasemasta, josta Perttu on muutaman kerran Facebookissa laskenut rakastavasti leikkiä. Se on hänen lähihuoltoasemansa, monen harmin ja huvin tyyssija. Kun merkkasin Pertun kuvaan ja siihen laatimaani häntä koskevaan humoristiseen reunahuomautukseen, Perttu reagoi tapansa mukaan sydämellä. Hän kertoi kommentissa menneensä samana päivänä siitä kahdesti huoltoaseman ohi. Lupasin, että juomme seuraavalla kerralla kahvit Nesteen legendaarisella yhden pöydän terassilla. Perttu on tehnyt sen kuuluisaksi Facebookissa.

Kulosaaren sillanpielessä nappaamme neljä kuvaa. Saan heti idean: otamme kuviin mukaan matkalukemiseni, Friedrich Nietzschen valistuskauden teoksen Morgenröte, englanniksi Daybreak: Thoughts on the Prejudices of Morality. Suomeksi nimi tarkoittaa aamuruskoa. Valoisaan tulevaisuuteen tähyävän moton kirjalleen tekijä on löytänyt Rigvedasta: On niin monia päiviä, jotka vielä eivät ole nousseet. Luen Nietzschen aforismeja rannoilla eväitä napostellessani ja kahvia juodessani. Mietelmien herättämät ajatukset ovat mukavaa matkaseuraa. 

Kotiin päästyäni valitsen neljästä kuvasta jykevimmän ja laitan sen Facebookiin. Saatteeksi siteeraan Nietzschen esipuheen alkua: "In this book you will discover a 'subterranean man' at work, one who tunnels and mines and undermines." Lisään oman huomautukseni: ”Investigation on the prejudices of morality in Kulosaari.”

Perttu kommentoi kuvaa ensimmäisenä: ”Dwellers of the deep – we never sleep.” Ilmankos: Perttu on ihmishengen pimeimpiä syövereitä pelottomasti koluava myyrä, oikea työmyyrä. Hän tuntee Nietzschensä. Perttu on pari kertaa huipentanut Facebook-viestinsä minulle seuraavasti: ”Palaamisiin. Jos Nietzscheä on uskominen, ikuisiin sellaisiin.”

Sovimme kirjaan nuorempana 90-luvulla tekemieni lukuisten alleviivausten, reunahuomautusten ja huutomerkkien tutkimisen ohessa, että menen lähiaikoina Pertun luokse Laajasaloon kahville. Perttu kertoo, että hän on usein lasten kanssa päivällä kotona varsinkin viikonloppuisin ja että mitä aikaisemmin asiasta sovitaan, sen parempi. Lupaan pistää viestiä parin viikon sisällä. Pertun ajatuksena on, että juomme kahvia, puhumme asiaa ja kuuntelemme musiikkia. Suunnitelma kuulostaa täydelliseltä.

Täydellinen suunnitelma ei koskaan toteutunut. Sunnuntaina 12. elokuuta saan puolen päivän jälkeen Facebookissa muutamalta ystävältäni samanaikaisesti suruviestin: Perttu Häkkinen on kuollut. Luen Ylen uutisen, jossa kerrotaan, että Perttu on yöllä menehtynyt Hakaniemessä tapaturmaisesti. Olen järkyttynyt, istun sohvalla ja tuijotan ulos ikkunasta. Silmäni kostuvat.

Sinä yönä näen hänestä unta. Perttu lukee unessa kirjaa ja hymyilee. Hän istuu pöydän ääressä, sanoo minulle jotain. Muuta en muista. Kun herään aamulla, hymyilen Pertulle takaisin ja viritän kahvin tulille.

Pertun kanssa menimme kahvikupin ääressä aina suoraan asiaan; tieteeseen, taiteeseen, politiikkaan, historiaan, filosofiaan. Nyt nämä ajan henkeä ja ilmiöitä kriittisesti lähestyvät keskustelut on keskusteltu. Mietin, kuinka pienestä se on kiinni: miehen tie.

Pertun onnettomuus suisti monen ihmisen elämän raiteiltaan. Olen yksi heistä. Perttu oli mies, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ajattelen häntä päivittäin, tunneittain. On vaikea keskittyä mihinkään. Uni ei tule helpolla. Tiedän, että me kaikki toivumme tästä, mutta surutyö ottaa aikansa. On ajateltava kaikki ajatukset, päästettävä ne sinne minne ne haluavat mennä. On kirjoitettava, kunnes sanat eivät enää pakota.

Pertun tapaturmainen kuolema ravistelee yhteisöä vielä pitkään. Onneksemme hänen musiikkinsa, ohjelmansa ja tekstinsä jäivät. Lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana Perttu sai aikaan paljon. Lisää oli luvassa. Perttu oli korvaamaton, miesten aatelia.

Hän oli esimerkillinen ihminen erityisesti siinä, ettei tuominnut niitä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä. Perttu oli luonteeltaan avoin, ennakkoluuloton ja utelias, häntä kiinnosti kaikki omituinen ja varsinkin sellainen, joka menee tabujen alueelle. Perttu halusi ymmärtää.

Juuri tabuja ja ennakkoluuloja Perttu mielellään tökki ja ravisteli, tonki suorastaan. Siksikin viimeisessä yhteiskuvassamme oleva Nietzschen keskikauden valistushenkinen teos on sopiva muistomerkki Pertulle.

Surun ja hämmennyksen keskellä mieleen hiipii ilkikurinen aavistus, että moirat leikkivät taas leikkejään. Miten sattuikin, että moraalin ennakkoluuloja ruotivan teoksen selailu jäi Pertun ja minun viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi.

Mitä tulee Nietzscheen, häneltä painavia vaikutteita saanut mestarikirjailija Thomas Mann, joka kuoli vuonna 1955, lukeutui Pertun suosikkeihin. Mann on yksi niistä hahmoista, jotka yhdistivät Perttua ja minua. Erityisesti Taikavuorta olemme jaksaneet toisillemme ylistää. Perttu – tai kohtalo – osasi valita saman kuolinpäivän kuin Thomas Mannilla.

Perttu edusti minulle humaania ihmistä, humanistia, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli syvähenkinen, huumorintajuinen, intohimoinen, kriittinen ja aidosti suvaitsevainen, mutta piti samaan aikaan ironista etäisyyttä ideologioihin ja erityisesti puoluepolitiikkaan. Hän kirjoitti minulle olleensa viimeiset kymmenen vuotta ”liberaali, joka suhtautuu penseästi liberaaleihin”.

Pertun kanssa oli aina helppo puhua aiheesta kuin aiheesta, olimme välittömästi samalla aaltopituudella. Meillä oli paljon yhteisiä rakkaudenkohteita kirjallisuudessa, filosofiassa ja musiikissa. Heti kun tuli puhe klustereista, kentistä, ontologiasta tai kertojateknisistä ratkaisuista, hänen silmiinsä syttyi nerouden palo. Perttu rakasti kaikkea tärähtänyttä, hullua ja erilaista. Hän oli humanistin ohella aito individualisti.

Tiemme kohtasivat, kun Perttu kutsui Panu Hietanevan kanssa minut radio-ohjelmaansa 29.4.2015. Päänavaus oli sillä kertaa poliittisesti niin epäkorrekti kuin olla voi. Olimme toimittaja Marko Hamilon kanssa puhumassa luonnon- ja ihmistieteiden tabuista. Keskustelussa tulikuumaa perunaa lähestyttiin rempseähenkisesti, kuten tavallista. Perttu piti paketin kasassa rennolla otteella.

Tiesin kyllä jotain Pertun taustoista jo ennen kuin menin Pasilan Ison Pajan ruokalan aulaan, jonne olimme sopineet tapaamisen puhelimessa tai sähköpostissa. Olin lukenut jostain, että hän oli myös muusikko, mutten ollut kuunnellut ohjelmaa koskaan, koska en radiota kuuntele. Muusikkopiireistä löytyi paljon yhteisiä tuttaviamme.

Pertun yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoittama Valonkantajat oli juuri silloin ilmestynyt ja se tietenkin kiinnosti minua. Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut aiheesta. Kun juttelin Pertun kanssa Hamiloa odotellessa, meillä synkkasi heti ja löysimme paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Ohjelma ja sen jälkeinen lyhyt juttutuokio vielä vahvistivat vaikutelmaa.

Vähän ennen juhannusta menimme kahville Esplanadin puistoon ja vaihdoimme samalla kirjoja. Perttu sai isomman nivaskan ja hän tviittasi siitä ottamansa kuvan, neljän kirjan suoran. Olin varsin otettu.

Perttu kirjoitti minulle Valonkantajiin upean omisteen: "Timanttinen kädenpuristus Jussille! 7.6.15." Väinö Kuismalta napattu sitaatti, Pertulle ominaista lämminhenkistä ironiaa.

Istuimme Esplanadin puukioskin pienellä terassilla, Pertun esikoispoika Toivo oli mukana työntörattaissa. Kahvin jälkeen valuimme Esplanadia kauppatorille päin ja kuljimme Senaatintorin ja Porthanian kautta hissukseen kohti Helsingin yliopiston metroasemaa. Sieltä Perttu ja Toivo jatkoivat kotiin Laajasaloon. Keskustelimme matkalla skeptikoista ja puoluepolitiikasta, skeptisesti.

Kävin Pertun kanssa kahvilla myös vuoden 2017 lokakuussa. Istuimme aamulla Kampin keskuksessa. Silloin sain häneltä uunituoreen Hukkuminen-teoksen omisteella. Annoin vaihdossa Osmo Tammisalon kanssa vuonna 2006 kirjoittamani naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet, jonka Perttu oli joskus lukenut ja jota hän oli minulta jo pari kertaa aiemmin kysellyt. Kaivelin kaappeja ja yksi tekijänkappale vielä löytyi. Hän kertoi nauttineensa teoksen ikonoklasmista ja oli tyytyväinen saadessaan sen kotikirjastoonsa.

Kuten todettua, Perttu piti poliittisesti epäkorrekteista asioista ja ilmiöistä, hän halusi tutkia ja ymmärtää niitä. Keskustelimme akateemisen feminismin ohella kirjallisuudesta, kerroin hänelle uusimmista kirjallisista projekteistani, joista tuoreinta parhaillaan ideoin ja luonnostelin. Perttu kuunteli, kommentoi, inspiroi.

Hän kirjoitti Hukkumiseen popperilaisen omisteen ”9.10.17, Terveisiä kolminkertaisesta vankilasta!”. Popperilaisuus tuli kuvioon, kun Perttu julkaisi kolumninsa ”Jumala on yhtä todellinen kuin S-ryhmä” Keskisuomalaisessa. Siinä hän tulee esittäneeksi popperilaisen argumentin jumalan olemassaolon puolesta. Muistan, kun Perttua kritisoitiin kolumnista Twitterissä tai Facebookissa ja vastasin louskuttajille, että Perttu on oikeassa, jos sovelletaan Sir Karl Popperin kolmen maailman ontologiaa.

15.8. klo 20 Pertun ystävät ja kollegat järjestivät spontaanin muistotilaisuuden onnettomuuspaikalla. Menin kiertelemään Merihakaa jo tuntia ennen ja otin valokuvia. Yritin hahmotella päässäni Pertun reittiä ja viimeisiä hetkiä. Lähestyessäni paikkaa, jossa Perttu menehtyi, tajusin, että halusin kulkea hänen viimeisen matkansa yhdessä hänen kanssaan. Halusin nähdä sen, minkä hän näki ennen silmien lopullista sulkeutumista.

Miehen tie. Viettävä alamäki, tiilenpunaista, luonnonvalkoista ja likaisenharmaata, kivetty keskelle urbaania maisemaa. Massiivisten kerrostalojen välinpitämättömät julkisivut reunustavat tietä, joka on kävelijöitä ja pyöräilijöitä varten. Alamäen päässä pönöttää punavalkoinen turvapuomi, jota ei näe ennen kuin on viimeisellä lyhyellä luiskalla. Oikealla on lasten leikkipuisto.

Tie on sen verran pitkä ja jyrkkä, että vauhtia siinä kertyy pyörällä ilman polkemistakin. Jos ja kun vauhtia on ollut paljon eikä Perttu ole välttämättä huomannut turvapuomia ennen kuin on ollut liian myöhäistä, hän on joko yrittänyt kaatua hallitusti ennen osumaa tai ajanut kovalla vauhdilla päin puomia.

Yhden huhun mukaan Pertun pyörän jarrut eivät toimineet kunnolla. Yritin miettiä, näinkö siitä merkkejä Kulosaaressa. En osaa sanoa. Hän sai kyllä pyöränsä pysähtymään varsin nopeasti loivassa alamäessä, vaikka kohtaamishetkellä hänellä oli vauhtia aika reippaasti.

Pertun viimeisestä matkasta esitettiin ennen muistotilaisuutta pienessä seurueessamme erilaisia teorioita. Se on varmaa, että hän on aamuyöllä lähtenyt Merihaassa sijaitsevasta Sir Oliverista pyörällä. Perttu osasi nauttia, hän otti elämän avosylin vastaan. Oletettavasti myös viimeinen elokuinen aamuyö oli dionyysinen.

Kuolemansyyntutkinta selvittänee lopulta tapahtumat, joskin elämän mentäviä aukkoja raporttiin varmasti jää. Kaikki on ollut pienestä kiinni. Pertun reittivalinta ei ollut itsestäänselvyys. 

Miksen ollut siellä ja kulkenut hänen kanssaan toista kautta? Olisimme keskustelleet György Ligetistä, tietoisuuden synnystä, petoihmisistä ja ihmispedoista, moraalikäsitysten taustalla olevista ennakkoluuloista sekä tietenkin ikuisen valon kvaliteeteista. Olisimme kironneet taivaan ja helvetin, nauraneet kaikelle, juoneet jossain kahvia auringonnousuun ja sen ylikin. Mieluiten Laajasalon Nesteen yhden pöydän terassilla.

En voinut, nukuin kotona. En tiedä, säpsähdinkö aamuyöllä hereille. En muista.

Perttu ajoi varhain sunnuntaina 12.8.2018 Merihaan betonikolossien keskellä kulkevaan pohjattomaan kuiluun. Sen päässä hän näki meren, kenties myös mustavalkoisen tai keltavihreän laivan, tai molemmat. Hän saattoi panna merkille kaukana vasemmalla sinisiä työmaaparakkeja ja matalan valkoisen rakennuksen niiden edessä. Oikealla, leikkipuiston vieressä, kasvaa korkeita lehtipuita. Niitä Perttu ei voinut olla huomaamatta.

En tiedä, näkikö hän suoraan edessään auringonnousun. Olisiko hän pysähtynyt ajoissa, jos aamurusko olisi tullut häntä vastaan toisen kerran reilun viikon sisällä? En osaa sanoa. Viimeisen horisontin väri on arvoitus.

Teiden erkanemiseen vaaditaan vain lopuilleen kallistuva yö, alamäki ja turvapuomi. Jokainen tapaaminen voi olla viimeinen. Tästä voi johtaa moraalisäännön. On perusteltua postuloida, että lähimmäinen on kohdattava ystävällisesti, koska maanpäällinen eksistenssimme on äärimmäisen haperaa laatua.

Perttu kohteli ihmisiä postulaatin edellyttämällä tavalla. Hänen läsnäolonsa oli empaattista; hän oli todella läsnä, lähellä. Se teki Pertusta rakastetun henkilön, jonka menettäminen järkyttää niin monia. Pertun kanssa oli hyvä olla.

Perttu elää syvähenkistä elämää Popperin kakkosessa ja kolmosessa vähintään niin kauan kuin on ihmisiä. Me ykkösessä vielä jurnuttavat ainemöykyt emme koskaan unohda häntä. Kulttuurisiin artefakteihin sitoutuneena Perttu voi teoriassa elää kauemmin kuin ihmiskunta. Ainakin tässä mielessä Perttu on kuolematon.

Pölyisiltä kovalevyiltä esiin houkuteltu virtuaali-Perttu olisi varmasti erinomaisen mielenkiintoinen tuttavuus maapallolle tuhansien vuosien kuluttua eksyville älykkäille olennoille, jotka ihmettelisivät planeetalla muinoin kukoistanutta elämää. Vieraat avaruudesta, kaukaa tähtien takaa, saisivat nopeasti selville, millainen mies Perttu Häkkinen oli. Alan mies.

Että kaikkea tämmöistä täällä aikoinaan touhuttiin. Kun muut rähisivät, sotivat ja riitelivät mitättömien pikkuasioiden vuoksi, Perttu sovitteli, syväluotasi ja loihti ilmoille roppakaupalla väkevää kulttuuria. Kas, maapallolla oli edes jonkin verran älyllistä elämää, tuumaavat kosmiset muukalaiset. Pulchrum est paucorum hominum.

Voimme myös kuvitella Pertun vapaan hengen korkealle elokuiselle sinitaivaalle. Siellä se kantaa valoa.

Korkeus on syvyyttä par excellence, traaginen viilto olemassaolon hehkuvalla iholla; kuin ihmiselo, miehen tie tai kointähti, aamuruskon poika.

Jos Nietzscheä on uskominen, Perttu palaa vielä. Ikuisesti.

Dwellers of the deep – we never sleep.

”Kaikki on lopulta vain kulissia"

Esseearvio Elina Lepomäen teoksesta Vapauden voitto (Otava, 2018) 

Esseearvioni tyly otsikko on suora lainaus Elina Lepomäeltä. Siksi se on lainausmerkeissä. Sitaatti liittyy Suomen hallituspolitiikkaan, sen käytäntöihin, kabinetteihin, lehmänkauppoihin ja yleisiin valtakuvioihin. Se, mikä näkyy ulospäin, on jotain aivan muuta kuin de facto vallankäyttö. 

     

Vapauden voitosta käy ilmi, että kansanedustaja Lepomäki on varsin kyllästynyt politiikan teatteriin. Hän ei ole yksin. Mielestäni otsikko sopii kuitenkin vielä paremmin Euroopan unionissa pitkään harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan, johon alati kasvava joukko EU-maiden kansalaisia on tavattoman pettynyt, ja jonka aiheuttamien epäkohtien ruotiminen muodostaa esseearvioni painavimman annin. Tämä puolestaan johtuu Lepomäen teoksen luonteesta. Filosofi Ludwig Wittgensteinia mukaillakseni: siitä, mistä ei voida vaieta, pitää puhua. On siis tuotava näyttämölle se, minkä tekijä haluaisi jättää kulisseihin.
     

Koko arvio: PDF (29 sivua).

Ars longa, vita brevis

Arvio Senecan teoksesta Elämän lyhyydestä (suomentanut Juhana Torkki; Otava, 2018).

Onko omahyväisyys pahe? Jos on, ovat Seneca ja muut stoalaiset eittämättä jonkin verran paheellisia. He korostavat jatkuvasti hyveellisyyttään vertaamalla itseään paheellisiin ja näin ollen syyllistyvät omahyväisyyteen. Erityisesti Seneca.

Kirjailija, teologian tohtori ja puhekouluttaja Juhana Torkki on suomentanut roomalaisfilosofi Lucius Annaeus Senecan (n. 4 eKr – 65 jKr.) kolme lyhyttä tutkielmaa, joista aiemmin vain yksi on ollut saatavilla suomeksi, nimittäin teoksen päättävä Johdatuksesta, jonka K.P. Kalliovaara käänsi vuonna 1928 Karistolle. Ohut kirjanen on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus. Nyt tekstin saa taas suomeksi ja käännös on vieläpä erinomainen.

Senecalta on aiemmin käännetty myös lyhyt valikoima kirjeitä (suom. Hemminki Karjalainen; A.W. Leinosen kirjapaino, 1910) sekä kaikki kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen; Basam Books, 2011). Oikarisen Kirjeet Luciliukselle -järkäle on kulttuuriteko.

Keskeisiä tekstejä löytyy myös J.A. Hollon kääntämästä oivallisesta valikoimasta Tutkielmia ja kirjeitä (WSOY, 1964). Myös tämä kirja on keräilyharvinaisuus.

Näiden teosten ohella filosofilta on suomennettu tutkielma Suuttumuksesta, joka löytyy Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan toimittamasta artikkeli- ja tekstikokoelmasta Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus, 2004). Suuttumuksesta -tutkielman on kääntänyt mainittu Kaukua. 

Käsillä olevan Torkin suomentaman valikoiman nimitutkielma Elämän lyhyydestä ja katkelma Joutilaisuudesta poikkeavat Johdatuksesta-tutkielmasta aiheensa puolesta, mikä on monipuolisuuden kannalta hyvä asia. Käännöksen kieliasu on nykyaikainen ja selkeä. Lukeminen on silkkaa nautintoa, mitä Seneca saattaisi hieman paheksua. 

Kirja on pienikokoinen ja kulkee mukavasti mukana vaikka taskussa (tämän kirjoittaja on niin sanotun vanhan liiton edustaja eikä harrasta e-kirjoja). Lyhyttä elämäänsä kannattaa käyttää hyödyllisesti Elämän lyhyydestä -teoksen lukemiseen vaikkapa bussi- tai junamatkoilla. Jokaisella sivulla on niin paljon viisautta, että kirja kannattaa välillä laittaa takaisin taskuun ja sulatella lukemaansa ohikiitäviä maisemia katsellen.

Kun maisemaa vertaa aikaan, ymmärtää helposti, kuinka nopeasti se karkaa ulottuviltamme. Juuri äsken tuossa oli niitty, metsikkö, pelto tai punainen mökki tien vieressä, nyt niistä ei näy jälkeäkään.

Muitakin stoalaisia klassikoita on saatavilla suomeksi, joten jos matka on pitkä, taskuun tai laukkuun voi saman tien pakata vaikkapa Marcus Aureliusta (121–180) ja Epiktetosta (55 – n. 135). Epiktetos ei tosin mahdu taskuun, ei erillisenä eikä mainitussa Gaudeamuksen Stoalaisuus-kokoelmassa.

Myös Marcus Aurelius on suomennettu kahdesti, jälkimmäinen, vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt Marke Ahosen käännös on ylittämätön. Taskun on oltava tilava ja kestävä: kirja on paksu, asia painavaa.

Antikvariaatista saattaa hyvällä onnella löytyä Epiktetoksen Käsikirja ja keskusteluja (valikoinut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila; Otava, 1978). Näistä Käsikirja siis löytyy myös Stoalaisuus-teoksesta uutena käännöksenä.

Jos stoalaisuus ei ole entuudestaan tuttua, Seneca on kenties paras tapa tutustua siihen. Seneca harvemmin menee teksteissään käytännöllisen elämäntaidon tuolle puolen, monimutkaiseen teoriaan. Juuri helppo sovellettavuus arkeen tekee hänen teksteistään ajattomia. Käsillä oleva valikoima Elämän lyhyydestä on mainio tapa ottaa selvää näistä opetuksista.

Siinä missä Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät viisasta ajankäyttöä, Johdatuksesta menee syvemmälle elämän perustuksiin. Seneca tutkii teoksessa kohtalon meille asettamia koettelemuksia.

Miksi nimenomaan hyvät ihmiset joutuvat kärsimään? Kyse on karaisemisesta: jos sinua ei ole testattu, et voi tietää, oletko jalosta puusta veistetty. Jumala koettelee suosikkejaan, on Senecan viesti. Tämä voi lohduttaa ihmistä, jos hän uskoo jumaliin tai kohtaloon. Muiden kohdalla se saattaa johtaa tarpeettomaan itsekorostukseen ja kärsimyksen romantisoimiseen. Karaistumisen voi kuitenkin saada aikaan ilman omahyväisyyttäkin. Taistelijaksi ei synnytä vaan kasvetaan.

Elämän lyhyydestä on tutkielmana erityisen ajankohtainen, koska aikaamme leimaa viihteellisyys, turhamaisuus ja loputon kiire. Senacan mielestä lyhyt elämä olisi järkevää käyttää hyveiden opiskeluun, siis filosofiseen pohdiskeluun ja nimenomaan stoalaisuuteen. Hän paheksuu voimakkaasti julkisia huveja, rikkautta, juopottelua, irstailua ja mässäilyä.

Joku voisi ajatella, että Seneca on vanha nalkuttava moralisti, jonka muista tiukkapipoista erottaa vain se, että hän osaa kirjoittaa. Moni on historian saatossa näin ajatellutkin: Senecaa pidetään usein tekopyhänä moraalisaarnaajana, joka ei edes itse elänyt kuten opetti. Hän oli jo omana aikanaan huonossa maineessa. Torkki mainitsee tämän tosiasian esipuheessaan, joka on aiheita selventävien ja kommentoivien alaviitteiden tapaan oivallinen.

Stoalaisessa hyve-etiikassa on kieltämättä paljon sitä, mitä filosofi David Hume (1711–1776) sattuvasti kutsui munkillisiksi hyveiksi. Näillä hyveillä ei ole muuta tarkoitusta kuin se, että niiden omistaja voi kehuskella niillä itselleen ja muille, rypeä omassa erinomaisuudessaan. Tällaiset hyveet ovat edelleen suosittuja.

Seneca kuvailee usein teksteissään sitä, miten viisas on jumalaa lähellä tai melkein jumala itsekin. Tämä ei edellytä suvaitsevaisuutta, empatiaa eikä sääliä. Päinvastoin: stoalainen viisas ei tunne sääliä tai jos tuntee, tukahduttaa sen, koska kaikki riippuu kohtalosta ja siihen viisaan on tyydyttävä.

Tämä kuulostaa varmasti monen nykylukijan korvissa kolkolta ja kolkkoa se onkin. Moraali perustuu empatiaan eli kykyyn samastua kärsivään olentoon. Stoalaiset taas periaatteessa kieltävät kärsimyksen; heille onnellisuus on yksilön tahdosta kiinni.

Mikään ei voi onnellisuutta horjuttaa, ei edes kärsimys, jos ja kun viisas oivaltaa maailmankaikkeuden järjestyksen ja oppii elämään sen mukaan. Hyveellisesti eläminen tekee ihmisen onnelliseksi. Senecan mielestä onneton on se, joka ei ole onnettomuutta koskaan kokenut. Onnettomuudet pitää voittaa ja ymmärtää, että ne ovat hyödyllisiä. Kärsimys jalostaa.

Johdatuksesta-tutkielmassa Seneca ylistää varhaisempaa stoalaista, Cato nuorempaa (n. 95–46 eKr.), jonka elämä on muodostunut suorastaan tarunhohtoiseksi esikuvaksi koulukunnan myöhemmille edustajille. Cato taisteli viimeiseen saakka Julius Caesaria vastaan ja kaatui lopulta saappaat jalassa, oman käden kautta.

Stoalaiselle, kuten Japanin samuraille, itsemurha oli kunniallinen ja miehekäs tapa lähteä. Jos toivoa ei ollut, tai jos sairaus oli liian paha, itsemurha oli viisas valinta. Se, mitä nykyään pidetään häpeällisenä ja kiusallisena, ja jonka eduskunnan enemmistö äskettäin kielsi parantumattomasti sairailta, on vanhakantaisessa soturimoraalissa suoranainen velvollisuus. Eutanasia: hyvä kuolema.

Senecan kuvaus Catosta on jykevä: ”Jos ylijumala Jupiter haluaisi luoda katseensa maan päälle, en totisesti keksi, voisiko hänelle löytää mitään tämän kauniimpaa näytettävää: Cato, jonka puolue on pirstottu useammin kuin kertaalleen, seisomassa keskellä tasavallan raunioita, yhä ylväästi ja pystypäin” (90). 

Taisteltuaan loppuun saakka julmaa tyrannia vastaan Cato suoritti velvollisuutensa: hän ei suostunut antautumaan Caesarille. Seneca itse teki samoin, kasvattinsa keisari Neron käskystä (kuvaus Senecan itsemurhasta löytyy Tacituksen teoksesta Keisarillisen Rooman historia, suom. Iiro Kajanto; neljäs painos, WSOY 2001, 453-456).

Cato saa Senecalta suitsutusta myös Tutkielmia ja kirjeitä -teoksen avaavassa Viisaan ihmisen mielenlujuudesta -tekstissä. Siinä filosofi ylistää jylhää miehisyyttä ja karaistuneisuutta. Cato toimii tutkielmassa paradigmaattisena esimerkkinä stoalaisesta viisaasta, tai peräti ”voi muuten ehkä olla meidän esimerkkiämme parempikin” (mt., 12).

Seneca vertaa eräässä kirjeessään Luciliukselle elämää sotapalvelukseen. Stoalaisuus onkin pitkälti ankaraa sankariromantiikkaa, jossa vasta koettelemusten kautta saavutettu äärimmäinen kovuus tekee miehen. Se on aristokraattista par excellence, sitä, mitä Friedrich Nietzsche (1844–1900) keksi nimittää herramoraaliksi.

Tutkielmassaan Viisaan ihmisen mielenlujuudesta Seneca kiteyttää ideaalin: ”Katso sinä siis viisaan kuuluvan niiden miesten luokkaan, jotka ovat pitkäaikaisella ja uskollisella harjoituksella tulleet niin väkeviksi, että he kestävät ja uuvuttavat kaikki vihamieliset hyökkäykset” (Teoksia ja kirjeitä, 16).

Stoalaisuudesta on toki myös käytännön hyötyä, jos sillä malttaa olla retostelematta ja opiskelee perusasiat huolella. Harjoitusta se kylläkin vaatii, kuten mikä tahansa taito.

Vastoinkäymisten ja tuskien kestäminen helpottuu stoalaisin metodein: tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu vaan se, miten siihen suhtautuu. Asenne ratkaisee. Tämä opetus on Elämän lyhyydestä -tutkielman keskeinen anti ja Joutilaisuudesta-katkelma täydentää sitä. Erityisesti se nousee esiin Johdatuksesta-tekstissä. Elä kuin joka päivä olisi viimeisesi, ota siitä kaikki irti: Carpe diem. Älä haaskaa aikaasi joutavuuksiin.

Stoalaisen kohtalouskon sisäistämisestä seuraa se, ettei enää kiukuttele asioille, joille itse ei voi mitään. On opeteltava tunnistamaan sellaiset asiat, joihin voi ja ei voi vaikuttaa. Ne asiat, joihin voi vaikuttaa, kuuluvat moraalin alueelle ja ne pitää tietenkin tehdä mahdollisimman hyvin.

Muilla asioilla ei ole moraalin kannalta merkitystä, niiden nimi on stoalaisessa ajattelussa adiafora. Nämä yhdentekevät asiat vain tapahtuvat, joten niistä on turha kiukutella tai niitä on mieletöntä harmitella. Ne eivät ole hyveellisiä tai paheellisia.

Yhdentekevistä asioista voidaan nostaa esiin terveys, koska stoalaisten mukaan siihen ei voi vaikuttaa. Nykykäsityksen mukaan stoalaiset olivat tässä osittain väärässä, koska terveillä elämäntavoilla on merkitystä. Toki stoalaiset käytännössä tekivät juuri näin, koska he pidättäytyivät nautiskelusta. Myös Seneca mainitsee asian ohimennen: viisas ei turmele itseään tai vahingoita terveyttään vasiten.

Elämän lyhyydestä korostaa hyvin elämisen taitoa, siis valintoja, jotka johtavat viisaaseen ja samalla terveelliseen elämään. Ihmisen ei ole hyvä paeta itseään laumaan, kiireeseen, nahisteluun ja hössöttämiseen. Sen sijaan hänen pitäisi opetella viihtymään yksin ja kasvattaa itseään.

Seneca kirjoittaa (40): ”Helppoa on käyttää omaisuutta, vaikka kuinkakin niukkaa, jos sen määrä tunnetaan tarkasti. Huolellisemmin on varjeltava sellaista, josta et tiedä milloin se loppuu.”

Haaskattua aikaa et saa koskaan takaisin. Käytä aikasi siis niin viisaasti kuin suinkin. Älä lahjoita sitä ilmaiseksi muille. Opiskele: harjoittele päivittäin elämään hyvin.

Koko elämäntapa on mahdollista rakentaa tälle perustalle. Se vaatii itsekuria. Jos jotain haluaa saavuttaa, sen eteen pitää tehdä töitä. Sotilaallisuus ei tee kenellekään pahaa, kunhan muistaa, että maltti on valttia. Kun etenee pienin askelin, ei tule vaadittua itseltään mahdottomia.

Senecalle ja muille stoalaisille viisaan elämä on elämää luonnon mukaan. Järki on koulukunnan oppien mukaan luonnon perimmäinen olemus, logos. Viisaan tahto on sopusoinnussa luonnon, so. järjen kanssa. Kun tämän oppii ja toteuttaa sitä käytännössä, elää hyveellistä elämää.

Harkinta ja opiskelu johtavat terveelliseen, luonnonmukaiseen elämään. Tämä ei tarkoita nykyajan vihreää elämäntapaa vaan elämää järjen mukaan. Stoalaisuus edellyttää jatkuvaa harjoitusta, askeesia, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Viisaus ja kurinalaisuus vaativat jatkuvaa työtä.

Joskus kuitenkin vakava tai vähemmän vakava sairaus iskee, vaikka eläisi kuinka terveellisesti ja harjoittaisi kuinka ankaraa itsekuria. Silloin kohtalon iskua kannattaa ajatella adiaforana ja opetella suhtautumaan siihen mielentyyneydellä. Kuten nykyään sanotaan, sairauden kanssa pitää oppia elämään.

Nietzschen lentävä lause, joka on levinnyt yleiseen käyttöön, tiivistää asenteen oivallisesti: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Aforismin otsikko on ”Elämän sotakorkeakoulusta”. Nietzsche tunsi stoalaiset kuin omat tuskansa.

Myös kroonisesti sairas voi elää hyvää elämää ja siinä taidossa Seneca – tai Nietzsche – on oiva opettaja.

Arkiset vaivat, hyttysten ininä, ikävät ihmiset ja huono sää eivät vaivaa niin paljon, jos omaksuu stoalaisen asenteen. Kolotukset ja vastoinkäymiset unohtuvat nopeasti, kun opettelee niin sanotun kontrafaktuaalisen metodin. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, joten mikäs tässä on ollessa.

Ei siis kannata jäädä rypemään itsesääliin ja ajatella, että tulipa oltua typerä, vaan pikemminkin olla onnellinen siitä, ettei tullut toimittua vielä harkitsemattomammin. Viisas ei jää oman menneisyytensä tuleen makaamaan vaan katsoo aina eteenpäin, päivän kerrallaan. Tarvittaessa tunnin, minuutin, sekunnin.

Vaikean sairauden yllättäessä voi olla kiitollinen nykyaikaiselle lääketieteelle, jos sairauteen saa olennaista helpotusta, ja pohtia, kuinka huonosti asiat olisivat olleet vielä jokunen vuosikymmen sitten, kun hoitoa ei ollut saatavilla. Kaikista kohtalon iskuista voi toipua, jos tätä ajattelutapaa oppii soveltamaan arjessa. Ainoastaan kuolemalta ei voi pelastua.

Sama metodi löytyy kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Se on ainoa terapiamuoto, jolle on saatu empiiristä vahvistusta. Kaikissa muissa terapioissa varsinainen vaikuttava tekijä on arvoitus: vain se tiedetään, ettei terapian taustalla oleva teoria vaikuta.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia painottaa sellaisten asioiden tekemistä ja sellaiseen toimintaan keskittymistä, joista nauttii, jos nyt vaikkapa vaikeassa depressiossa jostain ylipäätään pystyy nauttimaan. Jos pystyy, kannattaa tehdä sellaisia asioita, joista irtoaa edes mielihyvän rippeitä. Pienikin voitto on voitto, ja elämänlaatu nousee kummasti, kun oppii voittamaan pieniä taisteluja yhden kerrallaan.

Alunperin filosofia onkin ollut myös psykoterapiaa ja nimenomaan elämäntaitojen opiskelua. Vanhaa viisautta kannattaa hyödyntää edelleen.

Stoalaisuudessa kohtuullisuus ei välttämättä ole hyve. Kysymys on usein joko-tai-ajattelusta. Nautinnot ovat pahoja, vaikka oikeassa elämässä maltilla harrastettu nautiskelu eittämättä lisää elämänlaatua.

Aristoteleen eudaimonia, hyvä elämä, on tässä suhteessa hyve-eettisesti realistisempi ja kannatettavampi päämäärä: mieluummin kohtuullisuus nautinnoissa kuin ankara itsensä kieltäminen. Hyvä elämä tarkoittaa elämän kokonaisuutta, johon eri hyveiden viisas soveltaminen johtaa.

Kuolinvuoteella voi itse kukin miettiä, elikö hyvän elämän, tekikö sitä, mitä oikeasti halusi, ja oliko hyvä lähimmäisille ja armelias vihollisilleen. Sitä kannattaa tosin miettiä jo nyt. Juuri nyt.

Järkevästi eläminen nostaa myös sukulaisten ja ystävien elämänlaatua. Miksei myös vihollisten.

Stoalaisuus on kovuudestaan ja miehisyydestään huolimatta tai niiden takia kosmopoliittista: oikeiosis-käsite on koulukunnan opissa keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa asioiden omaksi ottamista vähittäisen tutustumisen kautta, toisin sanoen sen oivaltamista, että elävät olennot ja asiat kuuluvat luonnostaan yhteen. Sitä voisi kutsua myös moraalin sisäpiirin laajentumiseksi sitä mukaa, kun ymmärrys asioista ja maailmankaikkeuden järjestyksestä kasvaa.

Kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus juontuu jo kyynisen koulukunnan opetuksista, joilla on ollut keskeinen vaikutus stoalaisuuden syntyyn. Niiden arvellaan kulkeutuneen myös varhaiskristillisyyteen ja tässä suhteessa kristinusko muistuttaakin stoalaisuutta.

Kristinuskolla ja stoalaisuudella on merkittävä rooli nykyisen ihmisoikeuskäsityksen syntyhistoriassa. Myös stoalaisuuden ja kristinuskon moralismissa on paljon yhtäläisyyksiä. Erot ovat sitten sitäkin suurempia, kuten edellä on käynyt ilmi.

Vaikka stoalaisuuteen sisältyy paljon itsekeskeisyyttä, johtaa se oikein sovellettuna, tietoisuuden kasvun myötä lämminhenkiseen yhteisöllisyyteen ja maailmankansalaisuuteen. Mielentyyneys, maltti ja itsekuri auttavat kummasti sosiaalisessa kanssakäymisessä, myös ja erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Sosiaalisesta mediasta tulee nopeasti mieleen ahdistava lahkolaismentaliteetti ja siihen liittyvä hyvesignalointi: ihmiset esittävät itselleen ja toisilleen parempaa kuin ovat. Stoalaisuuskin on alan klassikoilla valitettavan usein puhdasta moraaliposeeraamista. Senecan kirjeet ystävälleen Luciliukselle ovat täynnä kirjallista briljeeraamista ja julkeaa omakehua.

Kirjeiden tarkoituksena on selvästi välittyä jälkipolville, myös meille 2000-luvun lukijoille. Seneca toteaa myös Joutilaisuudesta-katkelmassa, että viisas kirjoittaa jälkipolville, ja perustelee viisaan joutilaisuutta sen muille tuottamalla hyödyllä. Tällainen kaksinaismoralismi ja esiintyminen historian edessä on itsekeskeistä, mutta toki inhimillistä. Kukapa meistä ei olisi silloin tällöin turhamainen ja haluaisi jäädä historiaan. 

Seneca on joskus kirjeissään sekä tutkielmissaan tekopyhä ja rasittava, kuten siis jo aikalaiskriitikot huomauttivat. Mielestäni on pelkästään hyvä asia, että hän osoittaa teoksissaan inhimillisyytensä. Meillä kaikilla on heikkoutemme. Niistä voi ja kannattaa ottaa opiksi.

Joskus Senecaa lukiessa tuntee melkein raivoa ja halveksuntaa hänen itsekorostustaan kohtaan. Tässä itsehillintä tahtoo pettää. Ehkä Seneca vain tahallaan koettelee meitä, kasvattaakseen mielentyyneyttämme. Näin on mukava ajatella. On myös syytä todeta, että ellei Seneca olisi ollut turhamainen, meillä ei olisi hänen tekstejään eikä tätäkään arviota olisi voinut kirjoittaa.

Elämän lyhyydestä on kaikessa rosoisuudessaan ja inhimillisyydessään erinomaisen suositeltavaa luettavaa kaikille niille, joita nykyajan tyhjänpäiväinen touhotus tuppaa närästämään. Toisinaan on hyvä ottaa tuumaustauko jos toinenkin eikä Senecan seurassa aika totisesti mene hukkaan. Siitä on todisteena se, etteivät hänen ajatuksensa ole vanhentuneet yhtään kahdessa tuhannessa vuodessa. Päinvastoin, ne ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

Sankarit Allahin tiellä

Esseearvio Atte Kalevan teoksesta Jihad ja terrori (Otava, 2018)

Atte Kalevan teos Jihad ja terrori tulee tarpeeseen, sillä aiemmin ei suomeksi ole ollut saatavilla yleistajuista, tiivistä esitystä jihadistisen terrorin perusteista. Kirjan julkistamistilaisuudessa tekijä kertoi, ettei olisi halunnut kirjoittaa yleistajuista kirjaa, mutta kustantaja sai hänet ylipuhuttua. Moni varmasti kiittää kustantajaa mielessään.
     

Niille, jotka ovat englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden kautta perehtyneet aiheeseen, pelkkä sisällysluettelon tutkiminen paljastaa, että Kaleva tuntee alan kuin omat taskunsa. Mukana näyttää olevan islamin perusteita ja salafismin keskeisiä vaikuttajia.
     

Salafismi perustuu muslimien käsitykseen hurskaista esi-isistä (al-salaf al-salih). Kalevan mukaan Muhammadin kerrotaan sanoneen, että ”kaikkein hurskaimpia muslimeja olivat profeetan aikalaiset” (48). Termi salafismi tulee tästä.
     

Jihadismi on väkivaltaista salafismia, joka sekin perustuu profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa jäljittelyyn. Medinaan perustettu tarunhohtoinen muslimivaltio laajeni nopeasti eikä se tapahtunut rauhanomaisesti.
     

Islamin profeetta oli myös valtiomies ja sotapäällikkö. Jihadistit jäljittelevät tätä toimintaa, koska profeetta Muhammadin esimerkki velvoittaa hurskaan muslimin niin tekemään.
     

Islamilaisen teologian mukaan Koraanin uudemmat kohdat korvaavat vanhemmat, jos niiden välillä on tulkinnallista ristiriitaa. Tarinan mukaan enkeli Gabriel saneli profeetta Muhammadille Koraanin varhaisemmat säkeet Mekan lähistöllä vuorilla, jolloin Muhammad oli vielä puolustuskannalla ja korosti rauhanomaisuutta. Vasta Medinan kaudella islamin pyhä kirja sai sotaisan ja julman luonteen. Jihadistit nojaavat vahvasti juuri Medinan kauden islamiin.
     

Suurelle yleisölle al-Qaidan perustaja Osama bin Laden on tietenkin entuudestaan tuttu, mutta hänen ohellaan globaalin jihadismin kehitykseen on ollut vaikuttamassa monta muutakin henkilöä. Heidän nimensä löytyvät Kalevan teoksen sisällysluettelosta kuin apteekin hyllyltä.

     

Kirjassaan tutkija esittelee olennaiset asiat salafistisen jihadismin evoluutiosta ja avaa oppisuunnan taustalla olevat keskeiset teologiset ideat. Salafismin teoreetikoista tärkeimmät ovat Ibn Taimiyya (1263-1328) ja Muhammad ibn Abd al-Wahhabi (1703-1792). Nykyjihadismille heidän vaikutuksensa on ratkaiseva.

Johdannossa tutkija avaa omia taustojaan ja teoksensa tavoitteita. Kuten monelle meistä, Kalevallekin vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskut Yhdysvalloissa olivat se ratkaiseva tekijä, joka sai hänet kiinnostumaan islamista ja sen suhteesta terroriin.
     

Teoksellaan Kaleva kertoo haluavansa herätellä kiihkotonta keskustelua aiheesta. Häntä on jo aiemmin syytetty Homma-forumin ja Jussi Halla-ahon myötäjuoksijaksi, mikä on väistämätöntä kun näistä aiheista puhuu ja kirjoittaa.
     

Kirjan alku olisi mielestäni voinut olla diplomaattisempi, mikäli tekijä tosiaan haluaa herätellä maltillista ja kiihkotonta keskustelua. Eräät varsin rohkeat sanavalinnat ja painotukset saavat todennäköisesti tietyllä ennakkoasenteella varustautuneet lukijat kavahtamaan koko aihepiiriä ja toteamaan, että tässäpä on juuri sellainen Homma-forumin salainen agentti, josta olemme varoitelleet. Toisin sanoen johdannon provokatiivisen sävyn myötä Kalevalle varmasti sataa leimoja jatkossakin. Luultavasti tekijää asia ei haittaa, päinvastoin. 

Koko esseearvio (16 sivua) löytyy täältä.