Kuolemaa on minkä valveilla näemme; minkä nukkuessamme, unta. -Herakleitos (suom. Pentti Saarikoski)
 |
| Perttu ja urbaani pastellitaivas. Kuva: Vesa Iitti |
Keskiviikko, elokuun ensimmäinen. Päivä korkeimmillaan, pilvetön taivas.
Sillanpääläinen elokuu. Ei pelkästään elokuu: painostavaa hellettä on riittänyt alkukeväästä saakka. Pätsi jämähti näille lakeuksille jo ennen kuin puut puhkesivat lehteen. Vain juhannuksen perinteinen sadekausi viilensi ilmaa hetkeksi.
Tulen pyörällä Laajasalosta, puserran pitkän paahtavan reissun kirnuamilla piimähapoilla loivaan ylämäkeen. Yleensä ajelen Kulosaaren eteläpuolen ja Mustikkamaan kautta kohti Isoisän siltaa, mutta lyhin reitti Merihakaan on Kalasataman päässä suljettu Flow-festivaalin vuoksi. Poikkeusjärjestelyyn on alistuminen: poljen pitkin Kulosaaren puistotietä. Matka on tuttu ajalta ennen Isoisänsiltaa, vanha vakioreitti. Nyt se on kiertotie, jolle kohtalottaret kehräävät juonenkäänteitään.
Ohitan Leposaarentien risteyksen. Mietin hetken, kääntyisinkö oikealle ja kävisin Leposaaressa sijaitsevalla Kulosaaren hautausmaalla ottamassa valokuvia. Ei, olen liian uupunut, kaunis hautausmaa saa odottaa seuraavia reissuja. Jatkan suoraan Kulosaaren puistotietä.
Perttu tulee minua vastaan juuri ennen siltaa. Hän ajaa ensin ohi, vauhdilla pitkään alamäkeen, mutta tunnistaa minut nopeasti kevyestä maastovarustuksestani huolimatta. Kätemme nousevat samanaikaiseen tervehdykseen.
Huudan morjens, viiton ja pysähdyn. Myös Perttu pysähtyy. Palaan muutaman metrin tulosuuntaan. Hän tulee luokseni tien toiselle puolelle, kättelemme ja asetumme pyörinemme jalkakäytävälle.
Näin uuden vuosituhannen ensimmäisenä kesänä samassa paikassa kuolleen oravan. Sen suusta tuli verta, joka oli muodostanut punaisen tyynyn pienen pään alle. Se vain makasi siinä, tiellä, silmät kiinni. Kuin syvässä unessa. Mutta se ei nukkunut.
Pertulla on aurinkolasit ja tumma verryttelytakki. Mies näyttää kestävän kuumaa. Hän on tyylikäs mustissa laseissaan. Alhaalla vaalean aidan takana kohiseva Itäväylä hohkaa lämpöä; liikenne helvetin turuilla on tunnetusti vilkasta. Sen sijaan ylempänä raukeasti viheriöivällä Kulosaaren puistotiellä on hiljaista. Se sopii meille. Kuivuus ei vielä ole kulottanut kaikkia puita ja nurmia. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä.
Kerron tulevani Pertun kotikonnuilta. Olen käynyt monena kesänä pyörällä Laajasalossa. Viihdyn saaren rannoilla, puistoissa ja metsiköissä. Kotipaikkani Lauttasaari on käynyt läpeensä tutuksi kahdenkymmenen Helsingissä asutun vuoden myötä, mutta Laajasalossa on jäljellä hieman oudompia kohteita, joissa yritän vierailla muutaman kerran joka kesä.
Perttu toteaa: ”Olet näköjään alkanut pyöriä meikäläisen huudeilla.” Vastaan: ”Vanha suola janottaa.” Olen piipahtanut Yliskylässä hammashoitajalla heinäkuun alussa ja käynyt samalla vähän koluamassa rantoja. Maisema Reposalmentien itäpäästä Vartiosaareen on aamuauringossa henkeäsalpaava. Hammashoidon tiimoilta on hyvä jatkaa vanhoja tutkimusmatkoja ja kierrellä rakkaita seutuja. Taukoa on tullut kolhujen ja harhapolkujen vuoksi, mutta nyt hyvät tavat ovat taas kunniassa. Kerron kaiken tämän Pertulle, joka on nähnyt kuvia pyöräreissuiltani Facebookissa.
Olen reilua viikkoa aikaisemmin Laajasalossa seikkaillessani ottanut kuvan Neste-huoltoasemasta, josta Perttu on muutaman kerran Facebookissa laskenut rakastavasti leikkiä. Se on hänen lähihuoltoasemansa, monen harmin ja huvin tyyssija. Kun merkkasin Pertun kuvaan ja siihen laatimaani häntä koskevaan humoristiseen reunahuomautukseen, Perttu reagoi tapansa mukaan sydämellä. Hän kertoi kommentissa menneensä samana päivänä siitä kahdesti huoltoaseman ohi. Lupasin, että juomme seuraavalla kerralla kahvit Nesteen legendaarisella yhden pöydän terassilla. Perttu on tehnyt sen kuuluisaksi Facebookissa.
Tulen pyörällä Laajasalosta, puserran pitkän paahtavan reissun kirnuamilla piimähapoilla loivaan ylämäkeen. Yleensä ajelen Kulosaaren eteläpuolen ja Mustikkamaan kautta kohti Isoisän siltaa, mutta lyhin reitti Merihakaan on Kalasataman päässä suljettu Flow-festivaalin vuoksi. Poikkeusjärjestelyyn on alistuminen: poljen pitkin Kulosaaren puistotietä. Matka on tuttu ajalta ennen Isoisänsiltaa, vanha vakioreitti. Nyt se on kiertotie, jolle kohtalottaret kehräävät juonenkäänteitään.
Ohitan Leposaarentien risteyksen. Mietin hetken, kääntyisinkö oikealle ja kävisin Leposaaressa sijaitsevalla Kulosaaren hautausmaalla ottamassa valokuvia. Ei, olen liian uupunut, kaunis hautausmaa saa odottaa seuraavia reissuja. Jatkan suoraan Kulosaaren puistotietä.
Perttu tulee minua vastaan juuri ennen siltaa. Hän ajaa ensin ohi, vauhdilla pitkään alamäkeen, mutta tunnistaa minut nopeasti kevyestä maastovarustuksestani huolimatta. Kätemme nousevat samanaikaiseen tervehdykseen.
Huudan morjens, viiton ja pysähdyn. Myös Perttu pysähtyy. Palaan muutaman metrin tulosuuntaan. Hän tulee luokseni tien toiselle puolelle, kättelemme ja asetumme pyörinemme jalkakäytävälle.
Näin uuden vuosituhannen ensimmäisenä kesänä samassa paikassa kuolleen oravan. Sen suusta tuli verta, joka oli muodostanut punaisen tyynyn pienen pään alle. Se vain makasi siinä, tiellä, silmät kiinni. Kuin syvässä unessa. Mutta se ei nukkunut.
Pertulla on aurinkolasit ja tumma verryttelytakki. Mies näyttää kestävän kuumaa. Hän on tyylikäs mustissa laseissaan. Alhaalla vaalean aidan takana kohiseva Itäväylä hohkaa lämpöä; liikenne helvetin turuilla on tunnetusti vilkasta. Sen sijaan ylempänä raukeasti viheriöivällä Kulosaaren puistotiellä on hiljaista. Se sopii meille. Kuivuus ei vielä ole kulottanut kaikkia puita ja nurmia. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä.
Kerron tulevani Pertun kotikonnuilta. Olen käynyt monena kesänä pyörällä Laajasalossa. Viihdyn saaren rannoilla, puistoissa ja metsiköissä. Kotipaikkani Lauttasaari on käynyt läpeensä tutuksi kahdenkymmenen Helsingissä asutun vuoden myötä, mutta Laajasalossa on jäljellä hieman oudompia kohteita, joissa yritän vierailla muutaman kerran joka kesä.
Perttu toteaa: ”Olet näköjään alkanut pyöriä meikäläisen huudeilla.” Vastaan: ”Vanha suola janottaa.” Olen piipahtanut Yliskylässä hammashoitajalla heinäkuun alussa ja käynyt samalla vähän koluamassa rantoja. Maisema Reposalmentien itäpäästä Vartiosaareen on aamuauringossa henkeäsalpaava. Hammashoidon tiimoilta on hyvä jatkaa vanhoja tutkimusmatkoja ja kierrellä rakkaita seutuja. Taukoa on tullut kolhujen ja harhapolkujen vuoksi, mutta nyt hyvät tavat ovat taas kunniassa. Kerron kaiken tämän Pertulle, joka on nähnyt kuvia pyöräreissuiltani Facebookissa.
Olen reilua viikkoa aikaisemmin Laajasalossa seikkaillessani ottanut kuvan Neste-huoltoasemasta, josta Perttu on muutaman kerran Facebookissa laskenut rakastavasti leikkiä. Se on hänen lähihuoltoasemansa, monen harmin ja huvin tyyssija. Kun merkkasin Pertun kuvaan ja siihen laatimaani häntä koskevaan humoristiseen reunahuomautukseen, Perttu reagoi tapansa mukaan sydämellä. Hän kertoi kommentissa menneensä samana päivänä siitä kahdesti huoltoaseman ohi. Lupasin, että juomme seuraavalla kerralla kahvit Nesteen legendaarisella yhden pöydän terassilla. Perttu on tehnyt sen kuuluisaksi Facebookissa.
Kulosaaren sillanpielessä nappaamme neljä kuvaa. Saan heti idean: otamme kuviin mukaan matkalukemiseni, Friedrich Nietzschen valistuskauden teoksen Morgenröte, englanniksi Daybreak: Thoughts on the Prejudices of Morality. Suomeksi nimi tarkoittaa aamuruskoa. Valoisaan tulevaisuuteen tähyävän moton kirjalleen tekijä on löytänyt Rigvedasta: On niin monia päiviä, jotka vielä eivät ole nousseet. Luen Nietzschen aforismeja rannoilla eväitä napostellessani ja kahvia juodessani. Mietelmien herättämät ajatukset ovat mukavaa matkaseuraa.
Kotiin päästyäni valitsen neljästä kuvasta jykevimmän ja laitan sen Facebookiin. Saatteeksi siteeraan Nietzschen esipuheen alkua: "In this book you will discover a 'subterranean man' at work, one who tunnels and mines and undermines." Lisään oman huomautukseni: ”Investigation on the prejudices of morality in Kulosaari.”
Perttu kommentoi kuvaa ensimmäisenä: ”Dwellers of the deep – we never sleep.” Ilmankos: Perttu on ihmishengen pimeimpiä syövereitä pelottomasti koluava myyrä, oikea työmyyrä. Hän tuntee Nietzschensä. Perttu on pari kertaa huipentanut Facebook-viestinsä minulle seuraavasti: ”Palaamisiin. Jos Nietzscheä on uskominen, ikuisiin sellaisiin.”
Sovimme kirjaan nuorempana 90-luvulla tekemieni lukuisten alleviivausten, reunahuomautusten ja huutomerkkien tutkimisen ohessa, että menen lähiaikoina Pertun luokse Laajasaloon kahville. Perttu kertoo, että hän on usein lasten kanssa päivällä kotona varsinkin viikonloppuisin ja että mitä aikaisemmin asiasta sovitaan, sen parempi. Lupaan pistää viestiä parin viikon sisällä. Pertun ajatuksena on, että juomme kahvia, puhumme asiaa ja kuuntelemme musiikkia. Suunnitelma kuulostaa täydelliseltä.
Täydellinen suunnitelma ei koskaan toteutunut. Sunnuntaina 12. elokuuta saan puolen päivän jälkeen Facebookissa muutamalta ystävältäni samanaikaisesti suruviestin: Perttu Häkkinen on kuollut. Luen Ylen uutisen, jossa kerrotaan, että Perttu on yöllä menehtynyt Hakaniemessä tapaturmaisesti. Olen järkyttynyt, istun sohvalla ja tuijotan ulos ikkunasta. Silmäni kostuvat.
Sinä yönä näen hänestä unta. Perttu lukee unessa kirjaa ja hymyilee. Hän istuu pöydän ääressä, sanoo minulle jotain. Muuta en muista. Kun herään aamulla, hymyilen Pertulle takaisin ja viritän kahvin tulille.
Pertun kanssa menimme kahvikupin ääressä aina suoraan asiaan; tieteeseen, taiteeseen, politiikkaan, historiaan, filosofiaan. Nyt nämä ajan henkeä ja ilmiöitä kriittisesti lähestyvät keskustelut on keskusteltu. Mietin, kuinka pienestä se on kiinni: miehen tie.
Pertun onnettomuus suisti monen ihmisen elämän raiteiltaan. Olen yksi heistä. Perttu oli mies, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ajattelen häntä päivittäin, tunneittain. On vaikea keskittyä mihinkään. Uni ei tule helpolla. Tiedän, että me kaikki toivumme tästä, mutta surutyö ottaa aikansa. On ajateltava kaikki ajatukset, päästettävä ne sinne minne ne haluavat mennä. On kirjoitettava, kunnes sanat eivät enää pakota.
Pertun tapaturmainen kuolema ravistelee yhteisöä vielä pitkään. Onneksemme hänen musiikkinsa, ohjelmansa ja tekstinsä jäivät. Lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana Perttu sai aikaan paljon. Lisää oli luvassa. Perttu oli korvaamaton, miesten aatelia.
Hän oli esimerkillinen ihminen erityisesti siinä, ettei tuominnut niitä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä. Perttu oli luonteeltaan avoin, ennakkoluuloton ja utelias, häntä kiinnosti kaikki omituinen ja varsinkin sellainen, joka menee tabujen alueelle. Perttu halusi ymmärtää.
Sovimme kirjaan nuorempana 90-luvulla tekemieni lukuisten alleviivausten, reunahuomautusten ja huutomerkkien tutkimisen ohessa, että menen lähiaikoina Pertun luokse Laajasaloon kahville. Perttu kertoo, että hän on usein lasten kanssa päivällä kotona varsinkin viikonloppuisin ja että mitä aikaisemmin asiasta sovitaan, sen parempi. Lupaan pistää viestiä parin viikon sisällä. Pertun ajatuksena on, että juomme kahvia, puhumme asiaa ja kuuntelemme musiikkia. Suunnitelma kuulostaa täydelliseltä.
Täydellinen suunnitelma ei koskaan toteutunut. Sunnuntaina 12. elokuuta saan puolen päivän jälkeen Facebookissa muutamalta ystävältäni samanaikaisesti suruviestin: Perttu Häkkinen on kuollut. Luen Ylen uutisen, jossa kerrotaan, että Perttu on yöllä menehtynyt Hakaniemessä tapaturmaisesti. Olen järkyttynyt, istun sohvalla ja tuijotan ulos ikkunasta. Silmäni kostuvat.
Sinä yönä näen hänestä unta. Perttu lukee unessa kirjaa ja hymyilee. Hän istuu pöydän ääressä, sanoo minulle jotain. Muuta en muista. Kun herään aamulla, hymyilen Pertulle takaisin ja viritän kahvin tulille.
Pertun kanssa menimme kahvikupin ääressä aina suoraan asiaan; tieteeseen, taiteeseen, politiikkaan, historiaan, filosofiaan. Nyt nämä ajan henkeä ja ilmiöitä kriittisesti lähestyvät keskustelut on keskusteltu. Mietin, kuinka pienestä se on kiinni: miehen tie.
Pertun onnettomuus suisti monen ihmisen elämän raiteiltaan. Olen yksi heistä. Perttu oli mies, joka tuli toimeen kaikkien kanssa. Ajattelen häntä päivittäin, tunneittain. On vaikea keskittyä mihinkään. Uni ei tule helpolla. Tiedän, että me kaikki toivumme tästä, mutta surutyö ottaa aikansa. On ajateltava kaikki ajatukset, päästettävä ne sinne minne ne haluavat mennä. On kirjoitettava, kunnes sanat eivät enää pakota.
Pertun tapaturmainen kuolema ravistelee yhteisöä vielä pitkään. Onneksemme hänen musiikkinsa, ohjelmansa ja tekstinsä jäivät. Lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana Perttu sai aikaan paljon. Lisää oli luvassa. Perttu oli korvaamaton, miesten aatelia.
Hän oli esimerkillinen ihminen erityisesti siinä, ettei tuominnut niitä, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä. Perttu oli luonteeltaan avoin, ennakkoluuloton ja utelias, häntä kiinnosti kaikki omituinen ja varsinkin sellainen, joka menee tabujen alueelle. Perttu halusi ymmärtää.
Juuri tabuja ja ennakkoluuloja Perttu mielellään tökki ja ravisteli, tonki suorastaan. Siksikin viimeisessä yhteiskuvassamme oleva Nietzschen keskikauden valistushenkinen teos on sopiva muistomerkki Pertulle.
Surun ja hämmennyksen keskellä mieleen hiipii ilkikurinen aavistus, että moirat leikkivät taas leikkejään. Miten sattuikin, että moraalin ennakkoluuloja ruotivan teoksen selailu jäi Pertun ja minun viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi.
Mitä tulee Nietzscheen, häneltä painavia vaikutteita saanut mestarikirjailija Thomas Mann, joka kuoli vuonna 1955, lukeutui Pertun suosikkeihin. Mann on yksi niistä hahmoista, jotka yhdistivät Perttua ja minua. Erityisesti Taikavuorta olemme jaksaneet toisillemme ylistää. Perttu – tai kohtalo – osasi valita saman kuolinpäivän kuin Thomas Mannilla.
Surun ja hämmennyksen keskellä mieleen hiipii ilkikurinen aavistus, että moirat leikkivät taas leikkejään. Miten sattuikin, että moraalin ennakkoluuloja ruotivan teoksen selailu jäi Pertun ja minun viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi.
Mitä tulee Nietzscheen, häneltä painavia vaikutteita saanut mestarikirjailija Thomas Mann, joka kuoli vuonna 1955, lukeutui Pertun suosikkeihin. Mann on yksi niistä hahmoista, jotka yhdistivät Perttua ja minua. Erityisesti Taikavuorta olemme jaksaneet toisillemme ylistää. Perttu – tai kohtalo – osasi valita saman kuolinpäivän kuin Thomas Mannilla.
Perttu edusti minulle humaania ihmistä, humanistia, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli syvähenkinen, huumorintajuinen, intohimoinen, kriittinen ja aidosti suvaitsevainen, mutta piti samaan aikaan ironista etäisyyttä ideologioihin ja erityisesti puoluepolitiikkaan. Hän kirjoitti minulle olleensa viimeiset kymmenen vuotta ”liberaali, joka suhtautuu penseästi liberaaleihin”.
Pertun kanssa oli aina helppo puhua aiheesta kuin aiheesta, olimme välittömästi samalla aaltopituudella. Meillä oli paljon yhteisiä rakkaudenkohteita kirjallisuudessa, filosofiassa ja musiikissa. Heti kun tuli puhe klustereista, kentistä, ontologiasta tai kertojateknisistä ratkaisuista, hänen silmiinsä syttyi nerouden palo. Perttu rakasti kaikkea tärähtänyttä, hullua ja erilaista. Hän oli humanistin ohella aito individualisti.
Tiemme kohtasivat, kun Perttu kutsui Panu Hietanevan kanssa minut radio-ohjelmaansa 29.4.2015. Päänavaus oli sillä kertaa poliittisesti niin epäkorrekti kuin olla voi. Olimme toimittaja Marko Hamilon kanssa puhumassa luonnon- ja ihmistieteiden tabuista. Keskustelussa tulikuumaa perunaa lähestyttiin rempseähenkisesti, kuten tavallista. Perttu piti paketin kasassa rennolla otteella.
Tiesin kyllä jotain Pertun taustoista jo ennen kuin menin Pasilan Ison Pajan ruokalan aulaan, jonne olimme sopineet tapaamisen puhelimessa tai sähköpostissa. Olin lukenut jostain, että hän oli myös muusikko, mutten ollut kuunnellut ohjelmaa koskaan, koska en radiota kuuntele. Muusikkopiireistä löytyi paljon yhteisiä tuttaviamme.
Pertun yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoittama Valonkantajat oli juuri silloin ilmestynyt ja se tietenkin kiinnosti minua. Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut aiheesta. Kun juttelin Pertun kanssa Hamiloa odotellessa, meillä synkkasi heti ja löysimme paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Ohjelma ja sen jälkeinen lyhyt juttutuokio vielä vahvistivat vaikutelmaa.
Vähän ennen juhannusta menimme kahville Esplanadin puistoon ja vaihdoimme samalla kirjoja. Perttu sai isomman nivaskan ja hän tviittasi siitä ottamansa kuvan, neljän kirjan suoran. Olin varsin otettu.
Pertun yhdessä Vesa Iitin kanssa kirjoittama Valonkantajat oli juuri silloin ilmestynyt ja se tietenkin kiinnosti minua. Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut aiheesta. Kun juttelin Pertun kanssa Hamiloa odotellessa, meillä synkkasi heti ja löysimme paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Ohjelma ja sen jälkeinen lyhyt juttutuokio vielä vahvistivat vaikutelmaa.
Vähän ennen juhannusta menimme kahville Esplanadin puistoon ja vaihdoimme samalla kirjoja. Perttu sai isomman nivaskan ja hän tviittasi siitä ottamansa kuvan, neljän kirjan suoran. Olin varsin otettu.
Perttu kirjoitti minulle Valonkantajiin upean omisteen: "Timanttinen kädenpuristus Jussille! 7.6.15." Väinö Kuismalta napattu sitaatti, Pertulle ominaista lämminhenkistä ironiaa.
Istuimme Esplanadin puukioskin pienellä terassilla, Pertun esikoispoika Toivo oli mukana työntörattaissa. Kahvin jälkeen valuimme Esplanadia kauppatorille päin ja kuljimme Senaatintorin ja Porthanian kautta hissukseen kohti Helsingin yliopiston metroasemaa. Sieltä Perttu ja Toivo jatkoivat kotiin Laajasaloon. Keskustelimme matkalla skeptikoista ja puoluepolitiikasta, skeptisesti.
Kävin Pertun kanssa kahvilla myös vuoden 2017 lokakuussa. Istuimme aamulla Kampin keskuksessa. Silloin sain häneltä uunituoreen Hukkuminen-teoksen omisteella. Annoin vaihdossa Osmo Tammisalon kanssa vuonna 2006 kirjoittamani naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet, jonka Perttu oli joskus lukenut ja jota hän oli minulta jo pari kertaa aiemmin kysellyt. Kaivelin kaappeja ja yksi tekijänkappale vielä löytyi. Hän kertoi nauttineensa teoksen ikonoklasmista ja oli tyytyväinen saadessaan sen kotikirjastoonsa.
Kuten todettua, Perttu piti poliittisesti epäkorrekteista asioista ja ilmiöistä, hän halusi tutkia ja ymmärtää niitä. Keskustelimme akateemisen feminismin ohella kirjallisuudesta, kerroin hänelle uusimmista kirjallisista projekteistani, joista tuoreinta parhaillaan ideoin ja luonnostelin. Perttu kuunteli, kommentoi, inspiroi.
Kuten todettua, Perttu piti poliittisesti epäkorrekteista asioista ja ilmiöistä, hän halusi tutkia ja ymmärtää niitä. Keskustelimme akateemisen feminismin ohella kirjallisuudesta, kerroin hänelle uusimmista kirjallisista projekteistani, joista tuoreinta parhaillaan ideoin ja luonnostelin. Perttu kuunteli, kommentoi, inspiroi.
15.8. klo 20 Pertun ystävät ja kollegat järjestivät spontaanin muistotilaisuuden onnettomuuspaikalla. Menin kiertelemään Merihakaa jo tuntia ennen ja otin valokuvia. Yritin hahmotella päässäni Pertun reittiä ja viimeisiä hetkiä. Lähestyessäni paikkaa, jossa Perttu menehtyi, tajusin, että halusin kulkea hänen viimeisen matkansa yhdessä hänen kanssaan. Halusin nähdä sen, minkä hän näki ennen silmien lopullista sulkeutumista.
Miehen tie. Viettävä alamäki, tiilenpunaista, luonnonvalkoista ja likaisenharmaata, kivetty keskelle urbaania maisemaa. Massiivisten kerrostalojen välinpitämättömät julkisivut reunustavat tietä, joka on kävelijöitä ja pyöräilijöitä varten. Alamäen päässä pönöttää punavalkoinen turvapuomi, jota ei näe ennen kuin on viimeisellä lyhyellä luiskalla. Oikealla on lasten leikkipuisto.
Tie on sen verran pitkä ja jyrkkä, että vauhtia siinä kertyy pyörällä ilman polkemistakin. Jos ja kun vauhtia on ollut paljon eikä Perttu ole välttämättä huomannut turvapuomia ennen kuin on ollut liian myöhäistä, hän on joko yrittänyt kaatua hallitusti ennen osumaa tai ajanut kovalla vauhdilla päin puomia.
Yhden huhun mukaan Pertun pyörän jarrut eivät toimineet kunnolla. Yritin miettiä, näinkö siitä merkkejä Kulosaaressa. En osaa sanoa. Hän sai kyllä pyöränsä pysähtymään varsin nopeasti loivassa alamäessä, vaikka kohtaamishetkellä hänellä oli vauhtia aika reippaasti.
Pertun viimeisestä matkasta esitettiin ennen muistotilaisuutta pienessä seurueessamme erilaisia teorioita. Se on varmaa, että hän on aamuyöllä lähtenyt Merihaassa sijaitsevasta Sir Oliverista pyörällä. Perttu osasi nauttia, hän otti elämän avosylin vastaan. Oletettavasti myös viimeinen elokuinen aamuyö oli dionyysinen.
Kuolemansyyntutkinta selvittänee lopulta tapahtumat, joskin elämän mentäviä aukkoja raporttiin varmasti jää. Kaikki on ollut pienestä kiinni. Pertun reittivalinta ei ollut itsestäänselvyys.
Tie on sen verran pitkä ja jyrkkä, että vauhtia siinä kertyy pyörällä ilman polkemistakin. Jos ja kun vauhtia on ollut paljon eikä Perttu ole välttämättä huomannut turvapuomia ennen kuin on ollut liian myöhäistä, hän on joko yrittänyt kaatua hallitusti ennen osumaa tai ajanut kovalla vauhdilla päin puomia.
Yhden huhun mukaan Pertun pyörän jarrut eivät toimineet kunnolla. Yritin miettiä, näinkö siitä merkkejä Kulosaaressa. En osaa sanoa. Hän sai kyllä pyöränsä pysähtymään varsin nopeasti loivassa alamäessä, vaikka kohtaamishetkellä hänellä oli vauhtia aika reippaasti.
Pertun viimeisestä matkasta esitettiin ennen muistotilaisuutta pienessä seurueessamme erilaisia teorioita. Se on varmaa, että hän on aamuyöllä lähtenyt Merihaassa sijaitsevasta Sir Oliverista pyörällä. Perttu osasi nauttia, hän otti elämän avosylin vastaan. Oletettavasti myös viimeinen elokuinen aamuyö oli dionyysinen.
Kuolemansyyntutkinta selvittänee lopulta tapahtumat, joskin elämän mentäviä aukkoja raporttiin varmasti jää. Kaikki on ollut pienestä kiinni. Pertun reittivalinta ei ollut itsestäänselvyys.
Miksen ollut siellä ja kulkenut hänen kanssaan toista kautta? Olisimme keskustelleet György Ligetistä, tietoisuuden synnystä, petoihmisistä ja ihmispedoista, moraalikäsitysten taustalla olevista ennakkoluuloista sekä tietenkin ikuisen valon kvaliteeteista. Olisimme kironneet taivaan ja helvetin, nauraneet kaikelle, juoneet jossain kahvia auringonnousuun ja sen ylikin. Mieluiten Laajasalon Nesteen yhden pöydän terassilla.
En voinut, nukuin kotona. En tiedä, säpsähdinkö aamuyöllä hereille. En muista.
Perttu ajoi varhain sunnuntaina 12.8.2018 Merihaan betonikolossien keskellä kulkevaan pohjattomaan kuiluun. Sen päässä hän näki meren, kenties myös mustavalkoisen tai keltavihreän laivan, tai molemmat. Hän saattoi panna merkille kaukana vasemmalla sinisiä työmaaparakkeja ja matalan valkoisen rakennuksen niiden edessä. Oikealla, leikkipuiston vieressä, kasvaa korkeita lehtipuita. Niitä Perttu ei voinut olla huomaamatta.
En voinut, nukuin kotona. En tiedä, säpsähdinkö aamuyöllä hereille. En muista.
Perttu ajoi varhain sunnuntaina 12.8.2018 Merihaan betonikolossien keskellä kulkevaan pohjattomaan kuiluun. Sen päässä hän näki meren, kenties myös mustavalkoisen tai keltavihreän laivan, tai molemmat. Hän saattoi panna merkille kaukana vasemmalla sinisiä työmaaparakkeja ja matalan valkoisen rakennuksen niiden edessä. Oikealla, leikkipuiston vieressä, kasvaa korkeita lehtipuita. Niitä Perttu ei voinut olla huomaamatta.
En tiedä, näkikö hän suoraan edessään auringonnousun. Olisiko hän pysähtynyt ajoissa, jos aamurusko olisi tullut häntä vastaan toisen kerran reilun viikon sisällä? En osaa sanoa. Viimeisen horisontin väri on arvoitus.
Teiden erkanemiseen vaaditaan vain lopuilleen kallistuva yö, alamäki ja turvapuomi. Jokainen tapaaminen voi olla viimeinen. Tästä voi johtaa moraalisäännön. On perusteltua postuloida, että lähimmäinen on kohdattava ystävällisesti, koska maanpäällinen eksistenssimme on äärimmäisen haperaa laatua.
Perttu kohteli ihmisiä postulaatin edellyttämällä tavalla. Hänen läsnäolonsa oli empaattista; hän oli todella läsnä, lähellä. Se teki Pertusta rakastetun henkilön, jonka menettäminen järkyttää niin monia. Pertun kanssa oli hyvä olla.
Perttu elää syvähenkistä elämää Popperin kakkosessa ja kolmosessa vähintään niin kauan kuin on ihmisiä. Me ykkösessä vielä jurnuttavat ainemöykyt emme koskaan unohda häntä. Kulttuurisiin artefakteihin sitoutuneena Perttu voi teoriassa elää kauemmin kuin ihmiskunta. Ainakin tässä mielessä Perttu on kuolematon.
Pölyisiltä kovalevyiltä esiin houkuteltu virtuaali-Perttu olisi varmasti erinomaisen mielenkiintoinen tuttavuus maapallolle tuhansien vuosien kuluttua eksyville älykkäille olennoille, jotka ihmettelisivät planeetalla muinoin kukoistanutta elämää. Vieraat avaruudesta, kaukaa tähtien takaa, saisivat nopeasti selville, millainen mies Perttu Häkkinen oli. Alan mies.
Että kaikkea tämmöistä täällä aikoinaan touhuttiin. Kun muut rähisivät, sotivat ja riitelivät mitättömien pikkuasioiden vuoksi, Perttu sovitteli, syväluotasi ja loihti ilmoille roppakaupalla väkevää kulttuuria. Kas, maapallolla oli edes jonkin verran älyllistä elämää, tuumaavat kosmiset muukalaiset. Pulchrum est paucorum hominum.
Voimme myös kuvitella Pertun vapaan hengen korkealle elokuiselle sinitaivaalle. Siellä se kantaa valoa.
Korkeus on syvyyttä par excellence, traaginen viilto olemassaolon hehkuvalla iholla; kuin ihmiselo, miehen tie tai kointähti, aamuruskon poika.
Jos Nietzscheä on uskominen, Perttu palaa vielä. Ikuisesti.
Dwellers of the deep – we never sleep.
Teiden erkanemiseen vaaditaan vain lopuilleen kallistuva yö, alamäki ja turvapuomi. Jokainen tapaaminen voi olla viimeinen. Tästä voi johtaa moraalisäännön. On perusteltua postuloida, että lähimmäinen on kohdattava ystävällisesti, koska maanpäällinen eksistenssimme on äärimmäisen haperaa laatua.
Perttu kohteli ihmisiä postulaatin edellyttämällä tavalla. Hänen läsnäolonsa oli empaattista; hän oli todella läsnä, lähellä. Se teki Pertusta rakastetun henkilön, jonka menettäminen järkyttää niin monia. Pertun kanssa oli hyvä olla.
Perttu elää syvähenkistä elämää Popperin kakkosessa ja kolmosessa vähintään niin kauan kuin on ihmisiä. Me ykkösessä vielä jurnuttavat ainemöykyt emme koskaan unohda häntä. Kulttuurisiin artefakteihin sitoutuneena Perttu voi teoriassa elää kauemmin kuin ihmiskunta. Ainakin tässä mielessä Perttu on kuolematon.
Pölyisiltä kovalevyiltä esiin houkuteltu virtuaali-Perttu olisi varmasti erinomaisen mielenkiintoinen tuttavuus maapallolle tuhansien vuosien kuluttua eksyville älykkäille olennoille, jotka ihmettelisivät planeetalla muinoin kukoistanutta elämää. Vieraat avaruudesta, kaukaa tähtien takaa, saisivat nopeasti selville, millainen mies Perttu Häkkinen oli. Alan mies.
Että kaikkea tämmöistä täällä aikoinaan touhuttiin. Kun muut rähisivät, sotivat ja riitelivät mitättömien pikkuasioiden vuoksi, Perttu sovitteli, syväluotasi ja loihti ilmoille roppakaupalla väkevää kulttuuria. Kas, maapallolla oli edes jonkin verran älyllistä elämää, tuumaavat kosmiset muukalaiset. Pulchrum est paucorum hominum.
Voimme myös kuvitella Pertun vapaan hengen korkealle elokuiselle sinitaivaalle. Siellä se kantaa valoa.
Korkeus on syvyyttä par excellence, traaginen viilto olemassaolon hehkuvalla iholla; kuin ihmiselo, miehen tie tai kointähti, aamuruskon poika.
Jos Nietzscheä on uskominen, Perttu palaa vielä. Ikuisesti.
Dwellers of the deep – we never sleep.
