Murtuvatko myytit?

Kirja-arvio, Skeptikko 3/2008

Viime vuosina on alkanut ilmestyä ilahduttavalla tavalla median valtavirrasta poikkeavia tietokirjoja, joissa kumotaan lehdissä, radiossa ja televisiossa usein kuultuja väitteitä. Myös akateemisessa maailmassa erilaiset pseudotieteelliset ja keittiöpsykologiaan perustuvat myytit ovat arkipäivää. Olisikin toivottavaa, että muodikkaasti spekulatiivisen näennäistieteen haastavat tietokirjat vaikuttaisivat suoraan myös yliopisto-opetukseen. On näet todella huolestuttavaa, että akateemisen maailman ylilyöntejä joudutaan toistuvasti arvostelemaan pääasiassa yliopiston ulkopuolelta. On taas kerran valittaen todettava, ettei tieteen itseäänkorjaavus näytä kaikilla aloilla toimivan.

Viime vuonna ilmestyi kaksi tärkeää kirjaa, jotka pitäisi löytyä jokaisen skeptikon kirjahyllystä tai ainakin lukulistalta. Teoksissa kumotaan valtava määrä myyttejä, joita kiertää baareissa, kahvipöytäkeskusteluissa ja mediassa.

Osa näistä saduista on suorastaan vahingollisia ja eräiden avulla voi jopa saada tohtorin paperit yliopistolta. Olisi siis hyvinkin suotavaa, että nyt arvioitavat uraauurtavat teokset saisivat sankan joukon seuraajia muilta kuvia kumartamattomilta kustantajilta, koska huolimatta kirjojen laajasta aihepiiristä, niissä vasta raapaistaan huuhaaoppien ja täysin virheelliselle ihmiskäsitykselle perustuvien ideologioiden pintaa. Todellisuus on tarua karmeampi ja sen nämä teokset kyllä kiistatta osoittavat.

Käsittelen seuraavassa vain niitä osa-alueita, jotka jotenkin liittyvät Skepsis ry:n toimialaan, joten anteeksipyyntöni niille kirjoittajille, joita en arviossani mainitse.

Skeptikon sydäntä lämmittää myös se, että leijonanosa teosten kirjoittajista on Skepsis ry:n jäseniä – osa jopa aktiiveja. Yhdistyksessämme on siis runsaasti rohkeita henkilöitä, jotka uskaltavat haastaa poliittisesti korrektin yleisen mielipiteen hegemonian. Esimerkillistä toimintaa!

Psykokulttuurin kriitikot

Marko Hamilon toimittama kirja ”Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa eli Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki” (Ajatus Kirjat 2007) on erittäin tervetullut lisä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjaan valitut kirjoittajat osaavat asiansa ja esittävät ilahduttavan ikonoklastisia näkemyksiä.

Se, että näin rohkea kirja tulee suuren Gummeruksen toimituksellisesti itsenäiseltä Ajatus Kirjat -kustannusyhtiöltä, lupaa hyvää myös jatkossa.

Hamilo korostaa, että kirja ei ole hyökkäys psykologiaa vastaan, vaan tarkoitus on ainoastaan kritisoida pseudotiedettä ja suoranaista epätieteellistä hömpötystä, jota meille psykologiana ja tieteenä on markkinoitu.

Kyse on lähinnä aiemmin papistolle kuuluneesta vallankäytöstä, joka viimeisten vuosikymmenien aikana sekularisoitumisen myötä on siirtynyt psykoterapiasektorille. Kun kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ongelmat on psykologisoitu, on syntynyt jatkuvasti uusia psykologisia kuppikuntia teorioineen näitä ongelmia ”parantamaan”. On narsisteja, huonoa itsetuntoa, tunneälyvajetta ja sitten tietysti lapsuuden traumoja, joita yhdistää se, että niiden avulla on yritetty selittää erilaisia ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen muotoja tai syyllistää syyttömiä. Mutta onko teorioille ja selityksille tieteellisiä perusteita?

Psykoanalyysi ja totuusrelativismi

Suomi on jostain syystä Argentiinan ja Ranskan kanssa siinä mielessä samanlaisessa asemassa, että täälläkin freudilaisuus vielä kukoistaa – tai oikeastaan rehottaa. Ranska on postmodernin totuusrelativismin kehto, kiitos sellaisten luonnontiedettä systemaattisesti solvanneiden ja väärinkäyttäneiden ”intellektuellien” kuin Jacques Derrida, Michel Foucault, Gilles Deleuze, Felix Guattari, Julia Kristeva, Luce Irigaray ja Jacques Lacan. Näistä neljä viimeksi mainittua ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammentaneet psykoanalyysista ja eräät jopa de facto psykoanalyytikkoja. Lacan on heistä eittämättä pahamaineisin – ja aiheesta onkin (ks. esim. Raymond Tallisin paljastava murska-arvio ‘The Shrink from Hell’; The Times Higher Education Supplement, 31 October 1997, s. 20, joka löytyy myös verkosta: http://www.psychiatrie-und-ethik.de/infc/1_gesamt_en.html)

Akateemiselle tutkimukselle aiheuttamansa haitan ohella psykoanalyysi on terrorisoinut myös yhteiskuntaa. Janne Kivivuori käsittelee tätä puolta esseessään ”Psykokulttuuri ja freudilaisuus Suomessa”. Tämän jälkeen kirjoittaja pohtii syitä freudilaisuuden suosiolle otsikolla ”Psykokulttuuri Ranskassa ja Argentiinassa”.

Edellä mainittuun luetteloon voidaan tämän myötä lisätä Raymond Tallisin oivallisesti lyttäämän Lacanin hagiografiankin kirjoittanut fanaattinen psykoanalyytikko Elizabeth Roudinescu, jonka pamfletti ”Miksi psykoanalyysia vielä tarvitaan?” ilmestyi suomeksi vuonna 2000. Kustantaja oli Gaudeamus, joka on muutenkin kunnostautunut totuusrelativismia kannattavien teosten suomeksi saattamisessa.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, näistä kummajaisista on syytä mainita Judith Butlerin sekavia spekulaatioita sisältävä naistutkimusraamattu ”Hankala sukupuoli”, jonka arvioin Skeptikon numerossa 2/2007 (ks. http://www.skepsis.fi/lehti/2007/2007-2-niemela.html). Myös Butler on nykyään innostunut psykoanalyysista, mikä ei ole yllätys. Mikä tahansa kelpaa, kunhan se ei ole tiedettä.

Janne Kivivuori osoittaa käsillä olevaan teokseen sisältyvissä esseissään, että psykoanalyysi on eräänlainen kansanuskonto, ideologia, jonka avulla erinäiset tahot yrittävät ajaa omaa agendaansa – yleensä kammottavin tai surkuhupaisin seurauksin. Lacan, Roudinescu ja Butler eivät tee poikkeusta.

Muiden uskomushoitojen tavoin psykoanalyysi nojaa nykyään vahvasti postmoderniin totuusrelativismiin. Tämä on ymmärrettävää, koska luonnontiede (empiria) ja tietoteoreettinen kritiikki ovat kumonneet kaikki psykoanalyytikkojen spekulaatiot kerta toisensa jälkeen. Näin ollen psykoanalyysia suosivat tutkijat ovat hakeneet tukea kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa muodikkaasta totuusrelativismista, jolloin mikä tahansa – paitsi tieteellinen metodi – käy. Kaikki on pelkkää tekstiä ja sen tulkintaa, tai performanssia sekä ”toistotekoja”.

Uskoo, ken haluaa. Minä en halua. Ennen muuta edellä mainittuihin spekulaatioihin hurahtaminen edellyttää epäkriittistä auktoriteettiuskoa ja moraaliposeeraajan mentaliteettia. Tieteen kanssa kummallakaan ominaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä.

Psykoterapian ongelmat

Marko Hamilo ottaa melkoisen riskin lähtiessään kritisoimaan psykoterapioiden tehoa. On selvää, että hän saa niskaansa koko terapeuttien ammattikunnan. Joka tapauksessa tekijä osoittaa, että terapioiden teho perustuu johonkin aivan muuhun kuin niiden taustalla oleviin teorioihin.

Monelle asiaa tuntemattomalle saattaa tulla yllätyksenä, että vain kognitiivisen käyttäytymisterapian toimivuudesta on tieteellistä näyttöä. Muiden terapioiden teho perustuu plasebovaikutukseen ja vaikkapa terapeutin sekä potilaan hyvään suhteeseen. Hamilo kysyykin aiheesta, pitääkö terapeuttien koulutukseen ja vastaanotolla ravaamiseen haaskata aikaa ja rahaa, kun hyvä ystävä tai empaattinen ihminen ajaa saman asian.

Kirjoittaja ei siis kiistä keskusteluhoidon mahdollisia ja osin havaittuja hyötyjä, mutta miksi opettaa ihmisille psykologisia teorioita, joiden toimivuudesta ei ole minkäänlaista näyttöä? Psykoanalyysi on tietenkin huuhaa-teorioiden joukossa omassa luokassaan ja julkisuudessa esitetyn kritiikin jälkeen psykoanalyytikot ovat jo pitkälti lakanneet väittämästä, että heidän oppinsa olisi tiedettä.

Vain jotkut itsepintaiset yliopistopostmodernistit – kuten eräs Freudiakin suomentanut performanssitaiteen nimiin vannova musiikkitieteilijä – jaksavat vuodesta toiseen sitkeästi puolustella näitä pseudotieteellisiä kakka- ja pippelispekulaatioita ja hankkivat sillä jopa filosofian tohtorin paperit. Tästä voimme päätellä jotakin yliopistolla tänäkin päivänä harjoitettavasta musiikkitieteestä ja naistutkimuksesta.

Rauhaa, rakkautta ja pseudotieteellistä utopismia

Petteri Pietikäisen osuus ”Vapaa seksi ja utopia uudesta ihmisestä” on herkullista ja hauskaa luettavaa. Psykoanalyyttisesta huuhaasta versoneet hurjat seksiteoriat ovat johtaneet suoranaisiin kultteihin, joissa vapaata seksiä on palvottu kuin hippiliikkeessä konsanaan.

Freudin spekulaatioista ponnistaneet ”terveen seksuaalisuuden” ylipapit, kuten enemmän taiteilijaboheemia kuin psykiatria muistuttanut Otto Gross, laativat kattavia yhteiskuntapoliittisia parannusohjelmia oppi-isänsä ideologisten huuhaateorioiden hengessä. Grossin ”dionyysinen eros” oli lisäksi hyvin feministinen ja sen tarkoitus oli tietenkin murtaa julmat patriarkaaliset ja kapitalistiset yhteiskuntarakenteet.

”Grossille psykoanalyysin tehtävänä on toimia vallankumouksen hiivana tai käyteaineena, joka yksilöllisen psyyken tasolla nostaa tietoisuutta kollektiivisen seksuaalipoliittisen vapautuksen mahdollisuudesta”, kirjoittaa Pietikäinen (s. 63). Myös filosofi Friedrich Nietzschen ”vallantahto” –käsite kummittelee näiden hurjien seksiutopioiden taustalla eli kyse on romantiikasta ja dekadenssista. Koko psykoanalyysikultin voidaankin sanoa olevan väärinymmärrettyä nietzscheläistä aristokraattista radikalismia. On toki jännittävää kuulua valaistuneeseen eliittiin, joka salaoppien avulla tavoittaa todellisuuden perimmäisen luonteen.

Suomessa Grossia tunnetumpi on Freudin oppilas Wilhelm Reich, jonka teoriat ovat niin järjettömiä, että skeptikko ei voi kuin ihmetellä, miten joku on voinut ottaa ne vakavasti. Ilmeisesti joku ottaa ne vieläkin vakavasti, koska Jouko Turkan perintö vaikuttaa edelleen teatterikorkeakoulussa. Turkan ohella entinen mestarikirjailija Hannu Salama oli taiteellisesti korkeatasoisessa varhaistuotannossaan läpeensä reichiläinen. Tämäkin osoittaa, että pseudotieteelliset hurjastelut ovat huomattavasti lähempänä taidetta kuin tiedettä. Tiedettä muistuttava okkultistinen jargon tosin harhauttaa epäkriittisiä lukijoita, mutta tämä ei ole mikään puolustus yliopistoille ja tutkijoille – päinvastoin.

Yliopistolla psykoanalyysista juontuvat hömppäopit kuuluisivat aatehistorian ja uskontotieteen tutkimuskohteisiin. Missään nimessä niitä ei saisi opiskelijoille tieteenä opettaa, kuten on laita kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa. Teatterikorkeakoulu ei siis ole ainoa opinahjo, jossa kaikkien rikkaruohojen annetaan villinä ja vapaana rehottaa.

Pietikäinen ei Reich-osiossaan jätä mitään epäselväksi. Kuten todettua, Reichin psykoanalyyttiseen sekoiluun liittyy voimakas moralistinen paatos ja kapitalistisen patriarkaatin vastustus. Ilmankos hän vetoaa tänäkin päivänä vallanhimoisiin, älyllisesti laiskoihin romantikkokaunosieluihin sekä akatemiassa että sen ulkopuolella. Samaa voidaan sanoa Sigmund Freudista.

1960-luvun nuoren älymystön guru Herbert Marcuse on myös jokseenkin tuttu suomalaisille. Tämä ”sivilisaation vaistorakenteen” väsymätön analysoija ei pitänyt amerikkalaisesta vauraasta yhteiskunnasta eikä nuorison vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä. Näistä epäkohdista Marcuse sitten kehitteli houreisia teorioitaan, jotka Pietikäinen ansiokkaasti esittelee.

Suomalaisia oikeusmurhia ja oppikirjojen ihmeellinen maailma

Anu Suomelan essee ”Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa” on todella karua luettavaa. Avioerotapauksissa isiä on syytetty insestistä ja oikeudessa on käytetty todistajina psykoanalyyttisesti orientoituneita ”asiantuntijoita”, joiden lausuntojen taustateoriat ovat täyttä humpuukia. ”Torjuttuja” muistoja on härskisti upotettu pienten lasten päähän ja heitä on johdateltu ja painostettu erilaisin keinoin. Isiä on tuomittu todella löyhin – suorastaan naurettavin, tai oikeastaan järkyttävin – perustein.

Suomelan kirjoitus on yhteiskunnallisesti erityisen tärkeä, koska se osoittaa, kuinka vakavia oikeudellisia vääryyksiä psykoanalyyttinen hömppä on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen. Kirjoittajan esittelemät karmivat esimerkkitapaukset puhuvat puolestaan.

Susanne Björkholm taas havainnollistaa kirjan päättävässä loistokkaassa esseessään, miten jo lukion psykologian oppikirjat ovat täynnä kaikenlaista psykohömppää. Nuorille opetetaan täysin vailla pohjaa olevia spekulaatioita tai itsestäänselvyyksiä.

Kirjoittajan johtopäätös ei mairittele oppikirjojen tekijöitä (s. 201):

”Lukiopsykologia on maalannut itsensä nurkkaan vetäytymällä syrjään luonnontieteistä. Mitään muuta kuin aikaa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Nyt, kun myös psykologiasta piittaamattomat nuoret pakotetaan tutustumaan aineeseen yhden lukiokurssin verran, olisi hyvä tilaisuus luoda uusin alku tieteellisen psykologian opetukselle.”

Toivon mukaan oppikirjojen kirjoittajat ja opetussuunnitelmien laatijat ottavat vaarin Björkholmin ehdotuksesta. Tässäkin nähdään, miten paras tieteen puolustus tulee usein akatemian ulkopuolelta; tässä tapauksessa suoraan kentältä, lukion kriittiseltä, itsenäiseen ajatteluun kykenevältä fiksulta opettajalta.

Björkholmin kaltaisia suoraselkäisiä tieteen puolustajia pitäisi vain olla kymmen- tai satakertainen määrä, jotta kaikki nuorten ja vähän vanhempienkin opetuksen epäkohdat saataisiin korjattua.

Ja on tietenkin selvää, että myös lukion oppikirjojen sisältämän roskan taustalta löytyy hyvin usein vanha tuttumme Sigmund Freud. Björkholm kirjoittaa (s. 200):

”Kyyninen tarkkailija voi löytää yhteisen nimittäjän kahdelle viimeksi mainitulle lukiopsykologian kuolemansynnille. Käsitesekamelska, yksinkertaisten asioiden monimutkaistaminen ja Freudin jatkuva kummitteleminen psykologian oppikirjoissa tuottavat psykologiabisnekselle yhä uusia asiakkaita. Lukiopolvi toisensa jälkeen lähtee koulunpenkiltä uskoen, että ihmismielen ymmärtäminen on suotu vain psykologeille ja että heidän luokseen on käännyttävä heti kun tuntuu pahalta.”

Psykoanalyytikot tienaavat erittäin hyvin, koska heidän tarjoamansa uskomushoito on erittäin pitkäkestoista ja vastaanotolla käydään useita kertoja viikossa. On siis psykoanalyytikoiden etujen mukaista, että ihmisten indoktrinoiminen freudilaisuudesta juontuviin seksi-, pissa- ja kakkaspekulaatioihin aloitetaan jo koulunpenkillä.

Toiminnan eettisyydestä pitäisi kuitenkin keskustella – ja vakavasti pitäisikin. Psykoanalyysi on humpuukia siinä missä antroposofia, korteista ennustaminen, pahojen henkien manaaminen, astrologia, homeopatia tai aromaterapia. Näitä se hyvin paljon muistuttaakin.

Tunneälyä vai yleisälykkyyttä?

Mikael Nederström kumoaa kirjoituksessaan monia myyttejä psykologisesta testaamisesta. Harvemmin Suomessa näin suoria sanoja saa lukea. Kirjoittaja on riemastuttavalla tavalla poliittisesti epäkorrekti ja erityisen mieluisaa tämä on sen tähden, että Nederströmin esittelemä psykologinen testaaminen perustuu tieteelliselle metodille ja on hyväksi havaittu, luotettava tapa arvioida ihmisten kykyjä. Itse asiassa älykkyystestit toimivat vertailukohtana kaikille muille psykometrisille mittareille, niin hyviä ja luotettavia ne jo pitkään ovat olleet.

Suomi oli pitkään Neuvostoliiton naapuri ja poliittisesti oikeaoppinen lysenkolaisuuden henki heijastuu edelleen ikävällä tavalla maamme differentiaalipsykologiaan ja aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Älykkyystutkimusta ei maassamme ole juuri arvostettu eikä edes tietokirjatasolla esitelty. Sitä on lähinnä kritisoitu ja totta kai väärin sekä epätieteellisin perustein.

Vain Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan jäsen, professori J.P. Roos on uskaltanut julkisuudessa älykkyystutkimusta puolustaa – Tatu Vanhasen ja Yrjö Ahmavaaran ohella. Nederström on nyt liittynyt tähän harvalukuisten uskalikkojen joukkoon.

Älykkyystutkimus ei jostain syystä sovi poliittiseen suvaitsevaisuutta korostavaan ilmapiiriin, koska se kartoittaa yksilöiden sekä ihmisryhmien välisiä osin geneettisperäisiä eroja ja niiden yhteiskunnallisia seurauksia. Ei siis ihme, että ala on saanut osakseen lähinnä ideologisesti motivoitua kritiikkiä niiltä, joiden mielestä vain keskenään henkisiltä ominaisuuksiltaan geneettisesti täysin samanlaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä pitää suvaita.

Kansainvälisesti arvostettuun emeritusprofessori Tatu Vanhaseen muutama vuosi sitten kohdistunut hysteerinen medianoitavaino on tästä henkilöön ikävästi käyvästä arvostelusta ääriesimerkkinä. Vanhanen leimattiin julkisuudessa kylmänviileästi rasistiksi vain sen vuoksi, että hän mainitsi jo pitkään tunnetun tosiasian ja etsi sille tieteellistä selitystä.

Jotkut ovat vieneet vääränlaista suvaitsevaisuutta korostavan massauskonnon todella pitkälle väittäen, ettei ihmisrotuja ole olemassakaan. Samaan aikaan he kuitenkin esittävät arvostavansa ihmis- sekä kulttuuridiversiteettiä ja tanssivat iloisesti monikulttuurisilla festivaaleilla. Kulttuurierot ovat kivoja ja ihania, mutta geneettiset erot itse saatanasta. Tällainen ajattelu on mielestäni hyvin omituista, mutta valitettavan yleistä. Miksi ihmeessä afrikkalaisten tai aasialaisten pitäisi olla geneettisesti samanlaisia kuin me? Mitä pahaa on ihmisroduissa ja niiden välisissä osin geneettisperäisissä eroissa?

Biologiaa hallitsevalle on itsestään selvää, että vain identtiset kaksoset ovat geneettisesti samanlaisia. Kaikki muut ihmiset eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Itse asiassa juuri kulttuuri usein pakottaa erilaisia ihmisiä massamuottiin jonkun totalitaristisen tai muuten järjettömän sortoideologian tahi muotivillityksen nimissä.

Tähän liittyen Nederström olisi voinut kirjoituksessaan aivan perustellusti mainita, että älykkyystestaus on ollut kiellettyä mm. Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Khomeinin Iranissa ja Kalifornian osavaltiossa (viimeksi mainitussa siksi, että testeissä mustat lapset pärjäävät keskimäärin valkoisia huonommin – tämä luonnollinen asiantila tulkittiin oikeudessa tietenkin rasismiksi).

Nederström joka tapauksessa kumoaa älykkyystutkimuksesta esitetyt poliittisesti motivoidut huuhaaväitteet asiallisesti ja tiukasti sekä esittelee asioiden todellisen laidan. Sen ohella hän toisessa kirjaan sisältyvässä esseessään arvostelee muodikkaita pehmoteorioita, kuten tunneälyä, jotka on luotu lähinnä lohduttamaan ihmisten tasapäisyyteen uskovia ”suvaitsevaisia” relativisti-idealisteja.

Tunneäly on Nederstörmin referoimien pätevien tutkimusten mukaan sarja persoonallisuuspiirteitä, eikä ominaisuuden itsenäisestä olemassaolosta ole juuri ollenkaan validia tieteellistä näyttöä. Tosin jonkinasteisesta sosiaalisesta älykkyydestä on kenties mielekästä puhua, mutta tämäkin on todennäköisesti yhdistelmä testien mittamaa yleisälykkyyttä ja persoonallisuuspiirteitä. Nähtäväksi jää, saako tunneäly joskus taakseen pätevää empiiristä näyttöä. Älykkyystutkimuksella näyttöä on yli sadan vuoden ajalta ja lisää tulee koko ajan.

Narsisteja, itsetuntovammaisia, koulukiusaamista, kriisiterapiaa ja yritysastrologiaa

Marko Hamilo puolestaan torppaa kahdessa erinomaisessa esseessään myytit koulukiusaamisen aiheuttamista elinikäisistä vaurioista ja narsisteista. Näihin liittyy runsaasti keittiö- ja kahvipöytäpsykologiaa, jolta kukaan ei ole voinut välttyä.

Jokainen tuntee narsistin, narsistin uhrin, huonosta itsetunnosta kärsivän koulukiusatun ihmisen ja jokainen osaa neuvoa, miten näihin pitäisi suhtautua sekä miten huonoa itsetuntoa voi nostaa. Erilaisia pseudotieteellisiä itsehoito-oppaita ilmestyy kuin sieniä sateella ja ihmisiä leimataan jatkuvasti äärimmäisen kyseenalaisin perustein.

Narsistia – termi, joka on peräisin freudilaisista opeista – käytetään nykyään jopa synonyymina psykopaatille. Jokainen epämiellyttäväksi koettu työtoveri, entinen puoliso, vaikea lapsi, määräilevä johtaja tai vastaava saa helposti niskaansa narsistin eli ”narskun” leiman. Tosiasiassa psykopatian diagnosoimiseen tarvitaan asiansa osaavaa psykiatria ja oireyhtymää varten kehitettyä erityistä testipatteria sekä mahdollisesti vielä sarja tieteellisiä kokeita.

Mitä tulee narsismiin, siitäkin on tullut kaiken kattava termi, jolla selitetään lähes mitä tahansa arkikäyttäytymistä. Jos termiä käytetään synonyymina itserakkaudelle, jokainen terve ihminen on narsisti. On tietenkin itserakkaampia ja vähemmän itserakkaita ihmisiä, mutta aivan eri asia on sitten se, pitääkö heitä psykologisoida tai alkaa hoitaa. Ammattinsa osaava psykiatri kyllä tunnistaa esimerkiksi vakavan masennuksen ja määrää siihen sopivan hoidon. Oikealla lääkityksellä itsetuntokin yleensä kummasti kohenee.

On myös otettava huomioon se yksinkertainen, jo mainittu tosiasia, että ihmiset ovat synnynnäisesti erilaisia, koska he identtisiä kaksosia lukuun ottamatta eroavat genotyypiltään. Lapsuuden kokemukset sekä myöhemmät elämänkohtalot vaikuttavat vielä tämän päälle. Me olemme erilaisia, eikä erilaisuus tietenkään ole psykopatologiaa. Tai sitten kaikki ovat sairaita. Näin moni tuntuu tosiaan ajattelevan.

Itsetuntokin on käsite, jota käytetään arkikielessä päivittäin. Silläkin selitetään lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä ja näin ollen se ei selitä yhtään mitään. Tämä on hyvin tyypillistä kulttuurimme ylipsykologisoitumiselle, jonka puitteissa kaikki hiukankin poikkeava käytös ja ihmisten väliset luonnolliset, osin myötäsyntyiset älykkyys-, temperamentti- ja persoonallisuuserot selitetään huonosta tai hyvästä itsetunnosta sekä väärästä kasvatuksesta ja/tai kapitalismista sekä sorrosta (tai rasismista) aiheutuviksi.

Tämäkään ei vielä riitä. Hamilo kertoo, että kokonaisia osavaltioita ja kansoja on diagnosoitu huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Ohjelmia väestön itsetunnon kohottamiseksi on laadittu ja tämän on oletettu automaattisesti johtavan yhteisön kukoistukseen. Missäs muualla tällaiseen ollaan turvauduttu kuin Yhdysvalloissa, laumaindividualismin ihmemaassa.

Koulukiusaajia ja kiusattuja on turha psykologisoida huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Sen sijaan kiusaamiseen pitäisi tiukasti puuttua. Itsetuntoa koskevista lukemattomista hömppäteorioista ei ole ihmisoikeusnäkökulmasta kuin haittaa.

Myös mediasta tutusta kriisiterapiasta on tullut muotivillitys ja sitä kritisoi aiheellisesti Pasi Jaakkonen. Näyttöä kriisiavun hyödyistä ei ole, mutta alustavaa näyttöä haitoista sen sijaan on. Moni onnettomuuden uhri tai uhrin läheinen ei edes halua kriisiapua ja eräät kokevat sen jopa loukkaavaksi.

Kirjoittaja esittelee paljonpuhuvia esimerkkejä kriisiterapeuttien ylilyönneistä ja jopa toimittajien sananvapauden estämisyrityksistä. Jos valta luisuu hataralla tai olemattomalla pohjalla olevia teorioita suosivalle kriisiterapeuttipapistolle, on asiallinen tiedonvälitys onnettomuuksista ja katastrofeista vakavasti uhattuna.

Taru Taipale kartoittaa esseessään psykotestausbisnestä, joka on kuulemma kasvussa. Tämä ei välttämättä ole hyvä asia. Työpaikkatestaamisessa käytetään näet mm. astroanalyysia ja kasvatustieteilijä Maarit Laurennon yritys Equinox Consulting laatii firmoille astrologisia karttoja. ”Kartan perusteella yritys sitten päättää esimerkiksi siitä, milloin jokin tuotelanseeraus kannattaa tehdä”, kirjoittaa Taipale (s. 170).

Henkilöarviointeja tehdään myös pätevämmin perustein ja näitä testejä Taipaleen ohella esittelee Nederström. Taipale on Nederströmiä kriittisempi henkilöstöarviointeja kohtaan, mutta molemmat peräänkuuluttavat testaajien pätevyyttä ja testien tieteellisyyttä. Erityisesti Skepsis ry:n jäsen Nederström antaa erinomaisen yleiskuvan alasta ja osoittaa hömppätestien sekä tieteellisten testien eron.

Feminismi, miehen paras ystävä?

Arno Kotron ja Hannu Sepposen kokoama esseeteos ”Mies vailla tasa-arvoa” (Tammi 2007) synnytti ilmestyessään julkisuudessa odotettua militanttia loanheittoa. Huvittavaa asiassa on se, että teokseen sisältyvässä mainiossa esseessään Esa Sariola ennakoi hienosti tämän lynkkausmentaliteetin ja mainitsee esimerkkinä Anne Moilasen Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen naistutkimusta arvostellutta teosta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” (Terra Cognita 2006) kohtaan esittämän törkeän ad hominem –hyökkäyksen Helsingin Sanomissa eli Pravdassa.

Myöhemmin, feministisen Tulva-lehden päätoimittajaksi ryhdyttyään, Moilanen vielä rankensi tyyliään pari pykälää ja nyt hän jo ampuu lehdessään miehiä munille. Kovaa peliä Naisasialiitto Unionissa, etten sanoisi. Tämä osoittaa sen, kuinka heppoisin eväin kiihkofeministit ovat pseudouskontonsa kanssa liikkeellä. Heillä ei ole ensimmäistäkään asia-argumenttia, jolla he voisivat vastata esitettyyn kritiikkiin. Jäljelle jää vain primitiivireaktio, jonka ampuu itseään nilkkaan. Tuli ei siis suinkaan osu miessikojen munille, vaan polttaa siskokultien uskottavuuden viimeisetkin rippeet karrelle. Otan osaa.

Eli kuten tavallista, ”Mies vailla tasa-arvoa” -kirjaa ja sen toimittajia sekä kirjoittajia arvioitiin vain henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella ja heitä syytettiin ties mistä. Näin käy kaikille, jotka pyhää lehmää uskaltautuvat kritisoimaan. Pyhä lehmä on tietenkin feminismi ja erityisesti akateeminen naistutkimus, feminismin yliopistolle pesiytynyt ideologinen haara.

Typerintä tässä ajojahdissa oli se, että feministit syyttivät kirjoittajia jonkinlaisesta ”miesasia-aktivismista” ja heidän jopa väitettiin olevan yhtenäinen naisasiaa vastustava liike. Tämä osoittaa jälleen kerran sen, että kirjaa ei edes luettu ennen suun avaamista; hutkittiin, eikä edes tutkittu. Lisäksi Arno Kotro nimenomaan korosti jo kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa tämän kirjoittaja Anne Moilasen tavoin oli läsnä, ettei ”Mies vailla tasa-arvoa” ole mikään miesasialiikkeen lähtölaukaus vaan kokoelma yksittäisiä kirjoituksia.

Tosiasiassa Kotron ja Sepposen toimittaja kirja oikeastaan kärsii hajanaisuudesta ja liiallisesta kirjoittajamäärästä. Pienemmällä tekijäjoukolla ja laadukkaammilla, laajemmilla esseillä teos olisi ollut huomattavasti parempi. Nyt mukana on täysiä huteja ja onpa mukaan valittu naistutkimuksen ylilyöntien puolustajiakin.

Heidän osuutensa kirjasta on paikoitellen käsittämätöntä pseudotieteellistä tasa-arvojargonia ja täynnä alkeellisia argumentaatiovirheitä sekä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Feministit eivät puolustajiensa puheenvuoroja kirjassa ole havainneet, mutta se ole yllätys. Kaikki äijänköriläät ovat heille lähtökohtaisesti pahoja ”miesasia-aktivistiluolamiehiä”, joten tulta munille ja piste.

Demarkaatio-ongelma ja rintamalinjojen asettaminen

Käsittelen tässä arviossani siis vain teoksen niitä kirjoituksia, jotka jollakin tavalla liittyvät Skepsis ry:n toimialaan. Valtaosa esseistä jää näin ollen kokonaan käsittelemättä, mm. kaikki yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet. Näiden poisjättäminen ei todellakaan tarkoita, ettenkö kokisi esseitä yhtä tärkeiksi kuin niitä, jotka liittyvät yhdistyksemme alaan.

Hannu Sepposen esittämät tosiasiat perheväkivallan uutisointiin liittyvästä vääristelystä on kuitenkin tässä syytä erikseen mainita. Jo tilastojen laadinnassa on suoranaista tarkoitushakuisuutta, joka tähtää vain ja ainoastaan miesten syyllistämiseen.

Sepponen esittää vastaansanomattomia todisteita väitteidensä tueksi ja ne olisi kyllä syytä yhteiskunnallisessa keskustelussa huomioida. Näin ei ole käynyt, vaan Sepponenkin on leimattu miesasiaöykkäriksi. Totuus tekee kipeää ja valitettavasti ankarimmat hyökkäykset ovat kohdistuneen nimenomaan Sepposen henkilöön.

Myös Arno Kotroa on ymmärretty niin väärin kuin vain voi. Vaikuttaa siltä, että kukaan feministi ja moni heitä sympatisoiva mies ei kirjan toimittajia edes halua ymmärtää. Juuri tämän takia on vielä syytä antaa erityiskunniamaininta Erkki Lampénin riemastuttavalle ja äärimmäisen selitysvoimaiselle esseelle ”Nainen miehen päässä – feministinen yliminä”. Suosittelen lämpimästi.

Vaikka kirjan toimittamisessa ollaan pääosin varsin poliittisesti epäkorrektilla linjalla, teoksen uskottavuuden kannalta biologian poissaolo on ilmeinen virhe, paria myönteistä poikkeusta lukuun ottamatta. Lähes kaikelle etsitään ja esitetään sosiaalis-kulttuurisia syitä, jotka useimmiten menevät metsään.

Esimerkiksi palkkaerojen ja työelämässä menestymisen sekä tieteellisille ja muille aloille suuntautumisen taustalla on useita biologisia tekijöitä, joista kirjassa ei anneta yhtään esimerkkiä. Sukupuolten välillä on eroja niin aivoissa, ruumiissa kuin käyttäytymisessä ja näillä on tietenkin osin biologinen perusta.

Usein ero on suurimmaksi osaksi juuri perimästä johtuva ja siihen perustuvia evolutiivisperäisiä selityksiä yhteiskunnallisille käytännöille sekä instituutioille kirjaan olisi pitänyt sisällyttää. Vain muutama essee sisältää biologiaan liittyviä tärkeitä tietoja, jotka aidosti selittävät sukupuolieroja monessa havaitussa ilmiössä.

Kirjan uskottavuutta heikentää lisäksi se, että mukana ovat Jussi Vähämäki ja Jouni Varanka. Molemmat edustavat moralistista, feminismistä lähtevää ”miestutkimusta” tai sille rinnasteista ideologiaa, jossa muka naisia eli feministejä mielistelemällä ja auttamalla autetaan myös miehiä. Miten tämä esimerkiksi pätee alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin laitakaupungin miehiin, joista hyvin tienaavat yliopistofeministit ja heidän akateemiset siipeilijänsä eivät ole pätkääkään kiinnostuneita?

Ideologisen painolastin ohella Vähämäen essee ei sisällä juuri ainuttakaan virkettä, jossa olisi tolkkua. Kirjoitus on postmodernin yliopistodiskurssin läpäisemä eli siinä soimataan miehiä ja kapitalismia. Kuten jokainen asiaan perehtynyt tietää, postmoderni jargon on pääosin käsittämätöntä akateemista sanahelinää eikä kirjoittajan virkkeistä kovinkaan usein löydy reaalisisältöä.

Miten ihmeessä muuten asiansa osaavat toimittajat Kotro ja Sepponen valitsivat tällaisia hömppäkirjoittajia näin tärkeään teokseen? Eikä tässä vielä kaikki.

Pasi Malmin oudot väitteet

Kahdella esseellä kirjassa huseeraava Pasi Malmi kysyy avausesseessään, mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää. Oireellista kirjoitukselle on kuitenkin se, että Malmikin sitoutuu melko vahvasti akateemisen feminismin ideologiseen lähtökohtaan, vaikkakin vain sen postmoderniin, relativistiseen muotoon.

Kirjoittaja jopa suoraan kehottaa miehiä lyöttäytymään yksiin postmodernistifeministien kanssa, koska näillä ei ole lopullisia, kiinnilyötyjä käsityksiä sukupuolirooleista. Malmi ohittaa tietoteoreettiset ongelmat kuten postmodernin totuusrelativismin sisäisen ristiriitaisuuden ja itsensä kumoamisen kokonaan. Miksi ihmeessä rationaalisen ihmisen tulisi kannattaa akateemista huuhaata tasa-arvopoliittisista syistä?

Toisaalta Malmi osoittaa nautittavalla tavalla akateemisen feminismin pöyristyttäviä ylilyöntejä, mutta ehkä hän osin hienotunteisuudesta tai tilanpuutteen takia jättää karmivimmat esimerkit mainitsematta. Satun näet tietämään, että Malmi on saanut kiivaimmilta feministeiltä runsaasti äärimmäisen ilkeää, henkilöön käyvää satikutia Naistutkimus-sähköpostilistalla, joten tästä olisi pari nasevaa näytettä ollut paikallaan. Vain nimet olisi pitänyt muuttaa, jotta syylliset eivät joutuisi kärsimään.

Tekijä kritisoi aiheesta täysin järjetöntä stand-point- eli suomeksi näkökulmaepistemologiaa, jossa naisen subjektiivinen käsitys asiasta kuin asiasta automaattisesti oletetaan moraalisesti ja tieto-opillisesti paremmaksi kuin pahan miehisen luonnontieteen objektiivisuuteen pyrkivä sortava, heteronormatiivisfallisnarsistisrasistinen metodiikka. Malmi ei kuitenkaan havaitse ristiriitaa myöhemmän yhteistyöehdotuksensa kanssa, koska postmoderni epistemologia on yhtä kestämättömällä pohjalla kuin näkökulmaepistemologia. Molemmat ovat relativismia ja subjektivismia pahimmillaan. Kummankin puitteissa luonnontieteellistä objektiivisuutta suorastaan solvataan.

Malmin esseensä lopussa ehdottama yhteistyö tasa-arvofeministien kanssa olisi järkevä ratkaisu, mutta toisaalta aitoa tasa-arvoa kannattavia akateemisia feministejä ei ole kovin helppo löytää. Onneksi heitä kuitenkin on. Tunnen jokusen henkilökohtaisesti ja yhteistyö sujuu mainiosti.

Aivoissa on eroja, vaan ei putkia

Kuten tavallista, Skepsis-aktiivi Hannu Lauerman teksti on antoisaa luettavaa. Kirjoittaja kumoaa naistenlehdistä ja naistutkimuksen laitoksilta tutun myytin miehistä putkiaivoisina luolamiesöykkäreinä.

Lauerma kartoittaa syitä, jotka nykytilanteeseen ovat johtaneet (s. 131-132):

”Jotain syitä sille, että näin on päässyt käymään, voitaneen alustavasti hahmotella. Niitä ovat New Age –henkinen aivopuoliskomytologia, yksinkertaisen näennäisselityksen houkuttelevuus, luonnontieteellisen ajattelun kehittymättömyys suurella osalla tiedonvälityksessä työskentelevistä vaikutusvaltaisista ihmisistä, tiedemaailman haluttomuus sotkeutua populaarikeskustelun loputtomaan suohon, joidenkin popularisoijien julkisuudenkipeys, postmoderni totuusrelativismi sekä naisnäkökulmainen mediailmapiiri.”

Aivoissa on eroja, mutta ei niin merkittäviä, että niistä voisi vetää mediassa yleisiä kohuotsikoita. Kirjoittaja esittelee eroja valitettavan suppeasti. Olisin kaivannut mm. laajempaa evoluutiopsykologian ja aivotutkimuksen löytöihin perustuvaa esitystä joistakin sukupuolten käyttäytymiseen vaikuttavista eroista. Toisaalta suppeassa esseessä tähän ei ole mahdollisuutta.

Lauerma päättää osuutensa seuraavasti (s. 134):

”Miehen ja naisen aivot eroavat toisistaan, myös puolierojen suhteen. Tarina aivokurkiaisesta ja naisaivojen paremmuudesta on kuitenkin pelkästään nykyiseen keskusteluilmapiiriin mukavasti istuva satu. Anatomiset ja toiminnalliset tutkimukset eivät ole kyenneet selittämään sukupuolten käyttäytymisen ja kokemisen eroja kuin hyvin pienin osin, jotka eivät tosiasiassa oikeuta yleistävää popularisointia. Se, että tuhansien joukosta poimitun yksittäisen ja hyvin vaatimattoman, tilastolliselta todistusvoimaltaan kehnon tutkimusraportin nojalla on luotu kokonainen mytologia naisen erityiskyvyistä, on kulttuurinen ilmiö. Käytännössä kuka tahansa tutkija, joka olisi luonut vastaavan sadun miehen aivojen paremmuudesta viittaamalla sopiviin tutkimuksiin, olisi joutunut loppuiäksi syrjään tieteenteosta. Häntä pidettäisiin hassahtaneena sovinistina, hänestä puhuttaisiin säälien tai kauhistellen ja hänen väitteidensä siteeraamista pidettäisiin moukkamaisena. Valitettavasti sama hömppä naisen aivoista ei vastaavaa kritiikkiä juuri tunnu osakseen saavan.”

Toisin sanoen, kuten George Orwellin psykologisesti hyvin opettavaisessa romaanissa ”Eläinten vallankumous”, yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista.

Mieheltä riistetty oikeus biologiseen vanhemmuuteen

Kirjan ylivoimaisesti paras essee on Heikki Sariolan ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäysten kohteena”. Jokaisen isän ja jokaisen miehen tulisi lukea tämä kirjoitus tarkkaan ja kerrata opittu säännöllisin väliajoin.

Sariola ei kuvia kumarra ja juuri siksi hän antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kirjoittaja tykittää raskaalla kädellä osoittaen armotta, millaisin perustein eduskunnassa ajettiin läpi hedelmöityshoitolaki, joka piireissä tunnetaan myös osuvalla nimellä ”keinosiemennyslaki”.

Erityisen merkittävä on Sariolan paljastama Kirsi Erärannan Naistutkimus-lehdessä Vuoden naistutkimusartikkelina taannoin palkitun kirjoituksen ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” yhteys eduskunnassa säädettyyn lakiin. On aivan kauhistuttavaa, että moinen läpeensä pseudotieteellinen roska on voinut vaikuttaa lainsäädäntöön, riistäen isiltä oikeuden vanhemmuuteen.

Erärannan Suomen Naistutkimuksen Seuran julkaisemassa lehdessä palkittu humpuukiartikkeli nojaa Judith Butlerin järjettömistä spekulaatioista syntyneeseen queer-teoriaan, joka on postmodernin relativismin ja sosiaalikonstruktivismin paraatiesimerkki. Sen avulla on Suomessakin väitelty tohtoriksi ja Butler on itse retoriikan professori. Valitettavasti tämä moralistinen, miehiä törkeästi syrjivä pseudotieteellinen retoriikka on uponnut myös lainsäätäjiin. Tämä antaa aihetta harkita seuraavissa eduskuntavaaleissa tarkkaan, ketä äänestää.

Luonnontiede ja erityisesti biologia pitäisi olla myös kansanedustajilla hallussa, jotta moista ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Myös oikeustaju on koetuksella, koska kiihkofeministinen ideologia on onnistunut nostamaan äidin oikeuden biologiseen jälkeläiseen mitätöimällä samaan aikaan isän oikeuden. Isästä on tullut pelkkä spermanluovuttaja, kasvoton ja persoonaton esine.

Sariola kirjoittaa (s. 48-49):

”Hedelmöityshoitolakikeskustelu johti eräänlaiseen sperman esineellistämiseen. Karkeimmillaan jotkut lakiesityksen puolustajat esittivät sperman aineena, jota on perjantai-iltaisin helppo saada kaupungilta ilmaiseksi. Lapselle kyse on kuitenkin hänen perimästään. Hänen temperamenttinsa, taipumuksensa, lahjakkuutensa, ruumiinrakenteensa, hiustensa ja silmiensä väri määräytyvät yhtä paljon tuon perimän mukaan kuin äidin perimän. Biologinen perimä merkitsee samalla myös vankan kiintymyssuhteen mahdollisuutta. Kun isän osuus oli määritelty spermatilkaksi, voitiin muut ulottuvuudet unohtaa. Biologisen lisäksi sosiaalinen ja kulttuurinen yhteys isään ja isän sukuun jäi keskustelussa vaille merkitystä.”

Tekijän mainitsema kiintymyssuhde on teoksessa erikseen esillä Miika Lehtosen äärimmäisen tärkeässä ja mielenkiintoisessa esseessä ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?”. Kirjoittaja osoittaa viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen avulla, että isä on ihmislapsen kehitykselle yhtä tärkeä kuin äiti. Tämä asettaa lesbopareille myönnetyt hedelmöityshoidot ongelmalliseen asemaan. Tehtiinköhän laki vajavaisiin tietoihin perustuen ja kiireessä? Lehtosen ja Sariolan kirjoitusten perusteella on ilmeistä, että vastaus on kyllä.

Molemmat esseistit kumoavat lukuisia freudilaisuudesta juontuvia huuhaauskomuksia, jotka edelleen vaikuttavat yhteiskunnassa, niin tieteessä, naistutkimuksen tapaisessa akateemisessa pseudotieteessä kuin politiikassa. Tällaiseen hömppään uskominen voi johtaa vakaviin seurauksiin, koska lapsen oikeus isään ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on miesten oikeuksien ohella kylmästi äärifeministisen ideologian nimissä ignoroitu.

Hieman yllättäen myös psykoanalyyttisesti orientoitunut Jari Sinkkonen on omaksunut evoluutiopsykologista ja sosiobiologista tietoa, koska hän kumoaa näiden alojen tutkimuksen pohjalta monia poikalasten kasvatusta koskevia myyttejä esseessään ”Sotaretki lapsuutta vastaan”.

On hienoa ja toiveita herättävää, että jopa vanhan liiton freudilaiset osoittavat tieto-opillista uudistumiskykyä ja aitoa tieteellisen fallibilismin kunnioitusta. Selitysvoimaiset empiiriseen testaamiseen perustuvat sosiobiologiset teoriat, eri lajien käyttäytymisestä tehdyt systemaattiset havainnot sekä lajien välinen vertailu ovat korvanneet sata vuotta vanhat psykoanalyyttiset spekulaatiot osoittamalla ne vääriksi yksi toisensa jälkeen.

Toivottavasti Sinkkonen pääsee lähivuosina lopullisesti eroon aiemmasta pseudotieteellisestä uskomusjärjestelmästään oidipuskomplekseineen ja omaksuu tilalle aitoon luonnontieteeseen perustuvat validit selitysmallit. Viitteitä tästä kirjaan sisältyvässä esseessä tosiaan on. Se ratkaiseva askel on enää ottamatta.

Sosiobiologisen käyttäytymisdatan esittelyn ohella Sinkkosen sosiaalikonstruktivismin kumoaminen on skeptikolle mieluisaa luettavaa. Tekijä päättää esseensä aiheelliseen varoitukseen (s. 159):

”Ideologiaan perustuva kiittäminen ja paheksunta muuttavat lapsen silmänpalvojaksi, joka joutuu kieltämään todellisen itsensä ja mukautumaan ympäristön paineisiin. Sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painostus.”

Lainsuojaton esinahka

Biologista ja nimenomaan lääketieteellistä lähestymistapaa edustaa myös Esko Länsimiehen erittäin keskeinen kirjoitus ”Lainsuojaton esinahka”, joka tällä hetkellä on hyvinkin ajankohtainen. Jälleen kerran on nimittäin lainsäädännöllisessä harkinnassa valtion varoilla korvattava, julkisen terveydenhuollon piirissä tehtävä poikalasten ympärileikkaaminen ja perusteet ovat edelleen samat eli uskonnolliset.

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on mainiolla Kummitusjuna-internetblogillaan aiheellisesti nimittänyt uskonnollisten ympärileikkausten kohteeksi joutuvia poikia lapsiuhreiksi (ks. http://henrydeal.blogspot.com/2008/08/lapsiuhrit.html). Myös Skepsis ry:n puheenjohtaja Pertti Laine on jyrkästi tuominnut poikalasten fyysisen pahoinpitelyn omalla blogillaan (ks. http://pera-laine.blogspot.com/2008/07/poikien-sukuelinten-silpomiselle.html).

Esko Länsimies kertoo esseessään yksityiskohtaisesti, kuinka merkittävässä roolissa esinahka on miehen seksuaalisen nautinnon kannalta. Sillä on muitakin tärkeitä tehtäviä. Kirjoittaja kumoaa myös yleisimmät ympärileikkausten puolesta esitetyt argumentit. Vain lääketieteellisistä syistä tai täysivaltaisen aikuisen miehen omasta päätöksestä esinahka voidaan poistaa.

Tyttöjen ympärileikkaus on jo kiellettyä, joten on aivan käsittämätöntä, että puolustuskyvyttömien lasten törkeä pahoinpitely sallitaan poikien kohdalla ja sitä vielä kehdataan ehdottaa valtion säätämien lakien erityissuojelukseen.

Ja kun toimintaa vielä puolustellaan rautakautiseen taikauskoon perustuvalla kulttuurisella perinteellä, voimme vain surullisina todeta, että paljon on vielä tieteen, rationaalisen ajattelun ja ihmisoikeuksien puolustajilla työsarkaa jäljellä.

Yliopiston häpeä

”Olen kirjallinen kokeilija, haluan laajentaa tieteellisen ilmaisun kenttää sinne, missä uuden tieteellisen tiedon esittäminen on vielä mahdollista - mielipidekirjallisuuteen.” -Johan Bäckman

Julkisuudessa on viime viikolla keskusteltu aivan liian vähän dosentti Johan Bäckmanin tapauksesta ja siihen liittyvästä avoimesta kirjeestä, jonka myös itse allekirjoitin. Tekisin sen välittömästi uudestaan, jos joku minulta sitä kysyisi. Itse asiassa tarjouduin vapaaehtoisesti allekirjoittajaksi, kun kirjeestä kuulin. Allekirjoittajat ovat saaneet jonkin verran kritiikkiä ja heitä on syytetty muun muassa akateemiseen vapauteen ja sananvapauteen puuttumisesta. Perustelen seuraavassa lyhyesti, miksi kirjeessämme ei ole kyse kummastakaan.

Otettakoon alkuun lainaus avoimesta kirjeestämme:

Helsingin yliopiston dosentti Johan Bäckman julkaisi 22.9. Virossa kirjan “Pronssisoturi: Viron patsaskiistan tausta ja sisältö”, jossa hän muun muassa kieltää Viron neuvostomiehityksen tapahtuneen ja kutsuu puheita miehityksestä “natsimyytiksi”.

Kirjassaan, blogissaan ja julkisissa lausunnoissaan Johan Bäckman julistaa pikaista loppua Viron tasavallan itsenäisyydelle, puoltaa Viron liittämistä Venäjään ja väittää Viron olevan “apartheid-valtio”. Bäckman leimaa puheillaan kansanryhmiä kuten virolaisia, venäläisiä, juutalaisia sekä vironvenäläisiä, ja väärentää Viron historiaa.

Kirjan julkaisutilaisuudessa Bäckman ilmoitti virolaisten historiallista väkivallan kokemusta vähätellen: “virolaisten olisi jo aika ymmärtää, ettei mitään neuvostomiehitystä ollut”. Bäckman kutsuu tietoa Viron neuvostomiehityksestä mm. natsipropagandan valheelliseksi keksinnöksi. Hän perustaa väitteensä mm. natsien juutalaisvastaiseen propagandaan, jota levitettiin Hitlerin Saksan toisen maailmansodan aikana miehittämissä maissa, esittäen sitä virolaisten ja Viron valtion ideologiana. Näin hän leimaa Viron historiasta ja virolaisten kokemuksesta kertovat ihmiset natsipropagandan levittäjiksi.

Dosentti Johan Bäckman opettaa Helsingin yliopiston opinto-oppaan mukaan lukuvuonna 2008-2009 Helsingin yliopiston oikeussosiologian oppiaineen puitteissa oikeussosiologiaa ja “Venäjän ja Viron oikeuspolitiikan erityispiirteitä”.

Bäckmanin julkiset lausunnot eivät ole vain mielipiteitä. Viron valtion olemassaolon oikeuden kyseenalaistamisen ja Viron julistamisen Venäjän osaksi voi luokitella valtioon ja kansaan kohdistuvaksi vihamieliseksi propagandaksi. Bäckmanin totuuden vastaiset väitteet Viron menneisyydestä, kuten myös nyky-Virosta, ovat avoimessa ristiriidassa tieteellisen totuuden tavoittelun kanssa. Bäckmania Viron ja Venäjän oikeuskäytäntöjen opettajana voi hänen lausuntojensa perusteella vertailla holokaustin kieltäjään, joka opettaa yliopistolla juutalaisten historiaa. Olisiko sekin mahdollista Helsingin yliopistolla?

Näin siis yhdessä kirjoitimme. Tarkastellaanpa asiaa hieman perusteellisemmin.

Pseudohistoriaa, todellista historiaa ja popularisointia

Lehdistötiedotteessaan Helsingin ylipiston dosentti, valtiotieteiden tohtori Johan Bäckman kertoo, että hän on ”ilmoittanut ryhtyvänsä oikeudellisiin toimiin häntä vastaan suunnatun avoimen kirjeen vuoksi. Bäckmanin mukaan kirjeen kirjoittajat ovat syyllistyneet törkeään kunnianloukkausrikokseen levittäessään julkisuuteen ja Bäckmanin työnantajalle väitteitä, joiden mukaan hän kirjoittaisi vihapropagandaa jotakin kansanryhmää vastaan.”

Ahaa, olemme siis loukanneet dosentin kunniaa. Mielenkiintoista. Dosentti Bäckman jatkaa:

”Bäckman julkisti Tallinnassa maanantaina kirjan "Pronssisoturi – Viron patsaskiistan tausta ja sisältö". Kirjassa kritisoidaan Viron rasistista apartheid-politiikkaa ja sekä virolaista miehitysmyyttiä, jonka mukaan Neuvostoliitto miehitti Viron. Kirja on ollut Virossa kuuman keskustelun aiheena jo yli kaksi viikkoa.”

Hmm, Bäckmanin sanavalinnat ovat mielenkiintoisia; ”rasistista apartheid-politiikkaa”, ”virolaista miehitysmyyttiä”. Bäckman tarkoittaa rasistisella apartheid-politiikalla ilmeisesti Etelä-Afrikassa aikoinaan harjoitettua rotusortoa, mutta mikäli tällainen kansanryhmään kohdistettu systemaattinen, julma vaino ja diskriminaatio olisi Virossa todellisuudessa käytössä, ei maa olisi tietenkään päässyt EU:n jäseneksi. Sen sijaan Viro olisi joutunut kansainvälisten talouspakotteiden sekä boikottien kohteeksi, kuten Etelä-Afrikka aikoinaan – aiheesta.

Mutta kuten Tuure Junnila kirjassaan ”Etelä-Afrikka – Ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka” (Alea-Kirja 1988) jo osoitti, samoin perustein myös Neuvostoliiton olisi pitänyt joutua vastaavien pakotteiden ja boikottien kohteeksi. En mene tässä historiallisiin detaljeihin Neuvostoliiton aikoinaan ja Venäjän edelleen harjoittamista lukuisista ihmisoikeusloukkauksista. Niitä löytyy kosolti kaikista ajan tasalla olevista tietosana- ja tietokirjoista.

Bäckman vyöryttää:

”Bäckmanin mukaan hänen kirjansa on poliittinen mielipidekirja, joka sekoittaa mm. historiantutkimusta, mielipiteitä ja kaunokirjallisuutta. Hän on myös kuvannut sitä dokumenttiromaaniksi. Kirja ei edes yritä olla tutkimus eikä sitä ole tarkoitettu oppikirjaksi. Kirja ei myöskään liity millään tavoin hänen yliopistollisiin opetustehtäviinsä.”

Tässä ollaankin jo asian ytimessä. Dosentti Bäckman vetää sanojaan takaisin ja jopa itse tunnustaa, että hän sekoittaa niin sanotulla postmodernilla, tyypillisesti äärimmäisen totuusrelativistisella tavalla, iloisesti ”historiantutkimusta”, mielipiteitä ja kaunokirjallisuutta. Näinhän kuka tahansa saa julkisuudessa vapaasti tehdä ja juuri näin dosentti Bäckman on tehnyt. Mutta mitä tällä kaikella on merkitystä Bäckmanin dosentuurille ja yliopiston maineelle?

Bäckman kertoo pitävänsä erikoisena avoimen kirjeen kirjoittajien ”vaatimusta siitä, että Viron apartheid-politiikasta pitäisi vaieta”. Olisi tietenkin ensin osoitettava, että kirjeessä vaaditaan jotain tällaista. Itse en kirjettä allekirjoittaessani moista vaatimusta tekstissä huomannut, enkä huomaa vieläkään.

Jos Bäckman haluaa kirjoittaa dokumentaarisia historiallisia satuja, kuten hän itse lehdistötiedotteessaan avoimesti myöntää, hänen tulisi osata tehdä selkeä ero faktan ja fiktion välillä. Viro näet ei ole valtio, jossa olisi käytössä apartheid-järjestelmä. On myös kiistaton historiallinen fakta, että Neuvostoliitto miehitti Viron. Virossa vielä asuva venäläisvähemmistö on osa neuvostomiehittäjän aikoinaan suorittamaa väestönsiirtoa, jonka tarkoituksena oli korvata alkuperäisväestö uudella kansalla, venäläisillä. Stalin harrasti tätä aivan yleisesti myös muiden alkuperäiskansojen kustannuksella. Bäckman, Helsingin yliopiston dosentti, ilmeisesti kiistää tämän.

Vähemmistöretoriikka on keskeinen osa postmodernia ”näkökulmadiskurssia”, jolloin ”sorretun” äänestä tulee automaattisesti totuuden ääni. Tällaista akateemista sanahelinää, pseudoälyllistä linssinviilausta, olen kritisoinut lukuisissa kirja-arvioissani, kirjoissani, mielipidekirjoituksissani ja artikkeleissani. Bäckman asettuukin väistämättä samaan kategoriaan kuin totuusrelativistinen naistutkimus, psykoanalyyttisperäinen fenomenologinen hermeneutiikka ja mannermainen kirjallisuuden tutkimus derridalaisine dekonstruktioineen. Aivan, juuri näiden alojen tutkijat usein ovatkin nöyristelleet hirmuhallitsijoita ja todellisia sortajia.

Filosofi Jean-Paul Sartre – eksistentialisti-marxisti – piti kovasti Fidel Castron sosialistihallinnosta Kuubassa 1960-luvulla. Michel Foucault, postmodernin, sisällyksellisesti tyhjän yliopistojargonin ylipappi, suorastaan palvoi ajatollah Khomeinin shiialaista teokratiatotalitarismia. Hermeneuttisen eksistenssifilosofian guru ja merkittävästi postmoderniin filosofiaan vaikuttanut Martin Heidegger oli natsipuolueen jäsen. Muitakin esimerkkejä akateemisten idioottien hyödyttömyydestä ja suoranaisesta vahingollisuudesta on, mutta niitä on turha tässä luetella.

Mielestäni dosentti Bäckman asettuu saumattomasti tähän perinteeseen. Hän haluaa vaikuttaa kirjallaan poliittisesti ja lietsoa valheellisin perustein vihaa virolaisia kohtaan. Outoa on se, että Bäckmanille vähemmistö ovat venäläiset, eivät virolaiset. Onhan aivan kiistaton fakta, että Neuvostoliitto oli suurvalta, joka Viron ohella miehitti monia muitakin itäblokin maita. Muistaakseni Stalin yritti miehittää Suomenkin, muttei siinä onnistunut.

Eli tiedettä vapaasti politisoivan dosentti Bäckmanin Viroa koskevista ”tutkimuksista”, tai siis kaunokirjallis-historiallis-poliittisista mielipiteistä, voimme vetää turvallisin mielin sen johtopäätöksen, että mikäli Stalin Suomen olisi aikoinaan saanut valloitettua ja vasta vuoden 1989 paikkeilla olisimme saaneet itsenäisyytemme takaisin, olisimme Bäckmanin mielestä tällä hetkellä rasistinen apartheid-valtio ja isänmaamme miehitys olisi vain natsi- tahi lahtarimyytti; jos siis maahamme olisi jäänyt venäläismiehittäjistä koostuva muka rasistisin perustein nyky-Suomessa ”sorrettu” vähemmistö, jota Bäckman syystä tai toisesta haluaisi historiaa, poliittisia mielipiteitä ja kaunokirjallisuutta sekoittamalla puolustaa ja Suomea solvata.

Tieteen ja yliopiston tehtävä

Tieteen tehtävä on tieteellisen metodin avulla tavoitella totuutta ja yliopiston tehtävä on kasvattaa sekä työllistää oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Bäckmanin työ yliopistolla on - tai sen pitäisi olla - edistää näitä tavoitteita. Miksi siis hänelle maksetaan verorahoista palkkaa siitä, että hän julkisuudessa tekee yliopistolaitoksesta parodiaa?

On selvää, että akateeminen status antaa kirjailijalle, joka vieläpä historiaa surutta vääristelevässä postmodernissa teoksessaan sivuaa yliopistolla opettamaansa alaa, aivan erilaista uskottavuutta ja painoarvoa kuin vaikkapa työskenteleminen Venäjän salaisessa palvelussa. Mikäli Bäckman kirjoittaisi virolaisesta rasistisesta apartheid-politiikasta ja neuvostomiehityksestä ”natsimyyttinä” FSB:n agenttina, hänen sanomansa saisi aivan eri merkityksen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Dosentti Bäckman pyrkiikin ilmiselvästi vaikuttamaan poliittiseen ilmapiiriin tutkijanstatuksensa avulla.

Asia ei siis ole niin yksinkertainen kuin moni olettaa. Tutkijan, vieläpä dosentin, asema asettaa vapauksien ohella tiettyjä velvoitteita, vastuuta. Tieteen autonomia ja tieteen eettiset pelisäännöt eivät suinkaan tarkoita sitä, että totuutta voisi vapaasti vääristellä. Totuuden vääristeleminen on propagandaa, eikä avoimessa kirjeessämme suinkaan kielletä propagandaa, kuin ei myöskään akateemista vapautta tai sananvapautta. Mutta kun akateeminen ja sananvapaus muuttuu vihamieliseksi propagandaksi ja pseudohistorialliseksi totuusrelativismiksi, on toden totta syytä huolestua.

Eli vielä kerran: Miten Bäckman voi toimia Helsingin yliopistolla dosenttina?

On totisesti syytä ihmetellä, edellyttääkö yliopisto opettajiltaan tosiasioiden tunnustamista ja onko yliopiston tehtävänä enää lainkaan totuuden tavoittelu. Vai onko kenties yliopiston tehtävänä nykyisin lähinnä akateemisen statuksen antamalla painokkuudella historiaa surutta vääristelevän roskakirjallisuuden ja nettiblogipropagandan kirjoittajan tieteen maineelle aiheuttaman vahingon puolustelu ja kaupan päälle hänen taloudellisen asemansa tukeminen palkan muodossa? Kas, kun Bäckmanin kirja ei ole Yliopistopainon kustantama. Ehkä jo ensi kerralla.

Sharia Helsingissä 2

Kunnallisvaaliehdokas Iivi Anna Masson Uusi Suomi – verkkolehden vaaliblogikirjoitus musliminaisten ja -tyttöjen uimahallivuorosta Jakomäessä on herättänyt julkisuudessa runsaasti keskustelua. Kokoomuksen listalta ehdolla olevaa Massoa on jopa erään hänen puoluetoverinsa taholta syytetty oikeistopopulismista. Islamilaisen sharia-lain aiheuttaman tasa-arvo-ongelman kritisoiminen tulkitaan siis helposti ”äärioikeistolaisuudeksi” myös oikeistopuolue Kokoomuksessa. Mistä ihmeestä tässä on kyse?

Kohu sai alkunsa Helsingin Sanomien viattoman tuntuisesta verkkouutisesta, jossa kerrottiin vain musliminaisille ja –tytöille Jakomäen uimahallissa kerran viikossa järjestettävästä vuorosta.

Masson vedottua kritiikissään tasa-arvoon, yhdenvertaiseen kohteluun ja ihmisoikeuksiin, keskustelu tavanmukaisesti karkasi käsistä ja kohta ehdokkaaseen lyötiin jo ahkerasti äärioikeistolais- ja oikeistopopulistileimoja.

Muslimien uimataito ihmisoikeusongelmana

Musliminaisten erillistä uimahallivuoroa on puolusteltu pääasiassa uimataidolla ja kotoutumisella. Voidaan vaikkapa väittää, etteivät HS:n uutisessa mainitut somalitytöt opi uimaan ilman muslimien erillisvuoroja.

Tähän on helppo vastata. Kukaan ei kiellä somalityttöjä oppimasta uimaan. Jos heidän uskontonsa kieltää sen, tuleeko meidän noin vain suvaita sitä? Moni luulee tai toivoo, että uskonnollisin perustein tapahtuva syrjintä – sukupuoliapartheid – vähitellen katoaa, jos muslimien perinnäistavoille annettaan periksi.

Argumentti on hyvin outo eikä kestä kriittistä tarkastelua. Pikemminkin vanhoillisille islamilaisille tavoille, jotka ovat osa shariaa, islamin lakia, myöntyminen hidastaa muslimimaahanmuuttajien kotoutumista ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Lisäksi islamilaisissa maissa tavallinen sukupuoliapartheid syrjii kaikkia muita kuin muslimeja. Suomessa on laissa säädetty uskonnonvapaus eikä ketään saisi syrjiä uskonnollisin perustein. Jos siis Jakomäen uimahalliin yrittäisi ateisti, kristitty tai juutalainen nainen, eikä häntä päästettäisi uimaan, kyse olisi uskontoon perustuvasta syrjinnästä.

Myös lasten oikeuksista on syytä olla huolissaan. Kun pikkutytöt jo lapsesta saakka indoktrinoidaan sukupuoliapartheidiin "suvaitsevaisten" päättäjien ja sosiaaliviranomaisten nyökytellessä hyväksyvästi päätään, he eivät koskaan kotoudu länsimaiseen yhteiskuntaan eivätkä varmasti opi suvaitsemaan toisuskoisia tai uskonnottomia, jotka sekasukupuoliuintia vähissä vaatteissa toistuvasti harrastavat.

Erivapaus uskonnollisin perustein

Onko oikeudenmukaista, että muslimit käytännössä pakottavat muut ihmiset olemaan käyttämättä uimahallia muslimeille varattuna aikana? Voidaan kysyä, miksi tätä uskonnolliseen syrjintään perustuvaa erivapautta ei suoda kaikille, jotka sitä haluavat.

Jos sukupuoliapartheidiin perustuvia järjestelyjä halutaan suosia, suomalaismuslimien kannattaisi ehkä kääntyä Saudi-Arabian puoleen. Kuningasperhe rahoittaa valtionuskontoonsa wahhabismiin perustuvan äärivanhoillisen islamin levittämistä ympäri maailman, joten saudirahoituksella Suomessa asuvat muslimit saisivat nopeasti betonibunkkeriin sijoitetun yksityisen uimahallin vanhoillisille muslimeille.

Siellä musliminaiset voisivat sitten rauhassa opetella uimaan, vaikka tämä ei tietenkään poistaisi sitä laajempaa ihmisoikeusongelmaa, että näitä tyttöjä ja naisia edelleen sorrettaisiin islamin nimissä.

Tärkeää on myös huomioida, että uimahallivuorojen jälkeen muslimit saattavat vaatia shariaa sovellettavan vaikkapa Suomen perheoikeudessa. Iranissa naisille on jo omia puistoja, joissa he joutuvat lenkkeilemään. Niihin ei miehillä eikä vääräuskoisilla ei-muslimeilla ole asiaa. Saudi-Arabiassa naiset ovat vielä pahemmin alistettuja.

Länsimaissa muslimit ovat vaatineet shariaa perheoikeuteen mm. Kanadassa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa. Erillisiä uimahallivuoroja muslimeille on Suomen ohella järjestetty ainakin Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Mihin väärä suvaitsevaisuus voi johtaa?

Musliminaisille ja –tytöille varatuissa uimahallivuoroissa ei tietenkään ole kyse pelkästään sukupuoliapartheidista. Myös Yrjönkadun uimahallissa on jo pitkään ollut erillisvuorot naisille ja miehille.

Olisikin mielenkiintoista seurata reaktioita, mikäli kristityt fundamentalistit vaatisivat, etteivät kristityt naiset ja tytöt saisi uida yhdessä vääräuskoisten ja ateistien kanssa. Rahoittaisikohan kunta tässä tapauksessa naisten ja tyttöjen vanhoilliseen uskontulkintaan perustuvaa eristämistä? Tästä – ja vain tästä – on Jakomäen uimahallivuoroissa kyse.

On myös aiheellista kysyä, onko sukupuolisyrjintä työpaikoillakin "suvaitsevaisuuden" nimissä hyväksyttävä, koska muuten vanhoilliset muslimimiehet eivät päästä musliminaisia ollenkaan töihin. Onhan tehtaan, toimiston tai yliopiston naisosastolle burqa päällä pääsykin parempi vaihtoehto kuin kotona istuminen. Vai onko?

Miten käy sille työlle, jota feministit länsimaissa ovat yli sata vuotta tehneet ja mitä sisaret islamilaisissa maissa tälläkin hetkellä henkensä kaupalla tekevät?

Yhdenvertainen kohtelu ja outo uutisointi

Musliminaisten ja –tyttöjen uimahallivuoroissa rikotaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, johon sisältyy vaatimus, ettei julkinen valta saa syrjiä ainakaan yhtään enempää kuin mikä on sallittua yksityiselle.

Ihmisiin kohdistettua ryhmäperusteista pakkosyrjintää ei pitäisi missään nimessä lisätä nykyisestä tai tukea kunnallisesti sosiaalisin perustein, vaikka tällaiset tavat ovatkin edelleen arkipäivää vanhoillisessa islamissa.

Asiassa on jäänyt ilmeisesti huomaamatta se, että musliminainen, joka ei voi uida samaan aikaan muiden kanssa ja estää tytöiltä saman, ei todellakaan ole maltillinen vaan vanhoillinen. Tai jos naisten puolisot estävät heitä ja tyttäriään uimasta samaan aikaan muiden naisten ja erityisesti miesten kanssa, on kyse puhtaasta patriarkaalisesta sharia-tulkinnasta eli syrjimisestä uskonnollisin perustein. Erillisvuorot muslimeille ovat näin ollen väistämättä poliittista islamia, islamismia.

Oudointa tapauksessa on se, että julkisen kohun jatkuttua noin viikon Uuden Suomen toimitukselle kerrottiin, että ”Jakomäen uimahallin musliminaisten uintivuoro onkin kaikkien naisten uintivuoro”. Verkkouutisessa lähiöliikuttaja Toni Lempiäinen kertoo, että ”uintivuoro kulkee nimikkeellä ’musliminaisten vapaauinti’, koska miehille halutaan korostaa, että he eivät ole silloin uimahalliin tervetulleita. Aiemmin vuoro on kulkenut nimellä ’maahanmuuttajien uintivuoro.’” Iivi Anna Masso on maahanmuuttaja, joten olisikohan hän tervetullut vaikkapa bikineissä Jakomäen uimahallin maahanmuuttajien uintivuorolle?

Lempiäinen ei tietenkään tiedä, mitä hallissa näiden vuorojen aikana tapahtuu, koska hän ei niiden aikana pääse halliin sisään.

Kirkkoon kuuluvissa on myös ateisteja

Helsingin Sanomat 28.8.2008

Osoittaakseen kristinuskon olevan kulttuurisessa hegemonia-asemassa, dosentti Pekka Särkiö esitti mielipidesivulla (HS 26.8.2008) tilastoja uskonnollisuudesta ja uskonnottomuudesta. Tilastot kuitenkin riippuvat kysymyksenasetteluista ja eri tutkimuksissa on saatu erilaisia prosentteja ateistien määrästä.

Kirkkoon kuuluvien joukossakin on ateisteja. Myös moni teologi on käytännössä hyvin lähellä ateismia, koska tieteellinen maailmankuva on länsimaissa nopeasti korvannut varhaisemman uskonnollisen todellisuuskäsityksen. Tiede, kriittisyys ja valistus ovat onneksemme purreet ja edelleen purevat rautakaudelta perityviin yliluonnollisiin uskomuksiin.

Toivottavasti yksikään nykyteologi ei usko kirjaimellisesti evankelisluterilaisen tai ortodoksisen kirkon uskontunnustukseen, vaikka papin pitääkin virkansa puolesta allekirjoittaa niiden sisältämät hurjat väitteet vielä tänäkin päivänä.

Särkiö kirjoitti lapsen oikeudesta uskonnolliseen elämään. Hän ei problematisoinut yksilön uskonnonvapautta, vaan otti annettuna vanhempien oikeuden siirtää omat yliluonnolliset uskomuksensa herkässä iässä olevalle lapselle.

Miksi tällainen erivapaus annetaan vailla rationaalisia perusteita olevien uskonnollisten väitteiden esittämiselle, mutta samaan aikaan kouluopetus pyrkii kasvattamaan lapsesta tosiasioita ja asianmukaisesti perusteltuja arvostuksia kunnioittavan kansalaisen?

Jokainen lapsi on syntyjään ateisti, kunnes vanhemmat tai muut auktoriteetit siirtävät hänelle omat uskonnolliset käsityksensä. Kasvuiässä oleva ihminen ei vielä osaa kyseenalaistaa hänelle esitettyjä yliluonnollisia väitteitä. Toimiva demokratia kuitenkin edellyttää itsenäiseen ajatteluun ja auktoriteettien haastamiseen kykeneviä yksilöitä.

Jo esikoulu- ja päiväkotiopetuksessa lapsia pitäisi kasvattaa yleiseen kriittisyyteen ja rationaalisesti perusteltuun suvaitsevaisuuteen. Yksilönvapauteen täytyy sisältyä myös oikeus olla vapaa auktoriteettien perusteettomien uskomusten tuputtamisesta.

Vasta itsenäiseen mielipiteenmuodostukseen kykenevänä aikuisena ihminen voi aidosti valita eri uskomusten välillä ja vasta silloin hänen vakaumustaan voi perustellusti kunnioittaa.

Pakottamalla tai painostamalla hankittu uskonnollisuus ei ole suvaitsemisen arvoista.

Jussi K. Niemelä
Puheenjohtaja,
Vapaa-ajattelijain liitto

Moniarvoisuus ja uskonnonvapaus turvattava

Vapaa-ajattelijain liitto ry:n lausunto 5.8.2008 Helsingin kaupungin johdolle, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan pj:lle ja varapj:lle, eduskuntaryhmien pj:lle, sosiaali- ja terveysministeriöön, sisäasiainministeriöön, tasa-arvovaltuutetulle, ministeri Astrid Thorsille ja ministeri Liisa Hyssälälle.

27.7.2008 Helsingin Sanomat kertoi tapauksesta, jossa perheenäiti oli ottanut aurinkoa uima-altaan vieressä bikineissä helsinkiläisessä asukaspuistossa. Naisen lapset olivat uimassa altaassa. Kaupungin virkailija oli tullut vaatimaan, että perheenäidin pitäisi käyttää peittävämpää vaatetusta. Johtavan leikkipuisto-ohjaajan mukaan osasyy vaatetusmääräyksiin ovat maahanmuuttajat, jotka saattaisivat loukkaantua, jos näkisivät naisen bikineissä.

Ainoa maahanmuuttajaryhmä, jonka kanssa vaatetus nousee toistuvasti esille, ovat vanhoilliset muslimit. Tämä johtuu siitä, että islamin uskonnollinen laki, sharia, vaatii naisia käyttämään peittävää asustusta. Jos muslimien takia muutetaan helsinkiläisiä vaatetussäännöksiä, tarkoittaa se käytännössä uskonnollisen lain säännösten ujuttamista helsinkiläisten ja muiden Suomessa asuvien sekä oleskelevien arkipäivään. Moniarvoisen yhteiskunnan turvaamiseksi Vapaa-ajattelijain liitto vaatii, että kyseinen ohjesääntö ja vastaavat virkamiehistön laatimat säädökset poistetaan henkilöstön ohjeistuksesta.

Vapaa-ajattelijain liiton mielestä uskontoihin perustuvaa suvaitsemattomuutta ei saa näkyä kaupunkien virkamiehistön ohjesäännöissä ja toiminnassa. Liitto katsoo, että tässä nimenomaisessa tapauksessa – ja monessa muussa elämän pienessä yksityiskohdassa, kuten pelkästään musliminaisille ja -lapsille osoitetuissa uimahallivuoroissa julkisissa uimahalleissa – vapaamielistä, sukupuolten tasa-arvoon tottunutta kansalaista syrjitään. Kuka vain estynyt tai paljaaseen ihoon tottumaton yksilö voi viranomaisteitä noin vain estää muiden katsomuksen vapauden, normaalin elämisen ja itseilmaisun.

Vetoamme Helsingin päättäjiin, ministereihin ja kansanedustajiin, jotta he tekisivät kaupungin virkamiehille sekä työntekijöille selväksi, että kaikkien suomalaisten katsomuksen vapautta, ihmisarvoa ja oikeuksia tulee kunnioittaa sekä näin edistää aitoa moniarvoisuutta, eikä kaupunkien julkisiin tiloihin saa siksi ujuttaa mitään sharia-lain tai muun uskonnollisen fundamentalismin osia.

Vapaa-ajattelijain liitto ry
Jussi K. Niemelä, puheenjohtaja
Eino Huotari, pääsihteeri

Sharia Helsingissä

Helsingin Sanomien mukaan uskonnollisena poliisina toimivat puistomartat ovat tuoneet sharian kesäiseen Helsinkiin. Kenen mandaatilla he toimivat?

"Tämä on yhdessä tehty johtavien leikkipuisto-ohjaajien kesken ja perhekeskuspäälliköiden kanssa, jotta kaikissa puistoissa mentäisiin samoilla ohjeilla. Meillä on paljon maahanmuuttajataustaisia, joita liian paljastavat vaatteet saattavat loukata. Ei sääntöä kuitenkaan yksin heidän takiaan ole tehty."

Lyhyestä virsi ruma.

Fitna - Testing the freedom of expression in times of trial

(Journal of Brave Minds # 20-21/July 2008)

One of the most worrisome recent public controversies regarding political Islam centred round the short film by the Dutch politician Geert Wilders. The Arabic word 'fitna' means "disagreement and division among people" or a "test of faith in times of trial." Indeed, the title turned out to be more than appropriate and the public fuss that surrounded the release of the film proves Wilders' case beyond reasonable doubt.

Needless to say, it makes you especially worried when a film is strongly condemned before anyone has seen it. This happened in the case of Fitna. Because Geert Wilders is considered a far-right wing populist politician, due to his anti-immigration views, many people - e.g. those in charge of the content of the Dutch TV broadcasting and Dutch government - wouldn't want him to make this movie at all, not to say anything about releasing it.

Moreover, the censorship only added to the controversy and gave extra publicity and moral victory to Wilders - even though he seems to be quite ignorant of religious sensibilities and certainly doesn't have any as far as provoking Muslims is concerned.

In a modern Western society, whoever gets censored because of her or his critique of religion, is almost automatically a moral winner; except in the minds of those who actively promote censorship. But Wilders probably got what he wanted and as he's already guarded 24-hours a day, he had nothing to lose. But one might ask, why does he need to be guarded in the first place?

After the 17-minute film was posted on the video-sharing website LiveLeak, anyone could see that it contained nothing especially insulting. But it serves some Muslims to get insulted for almost anything critical of Islam or showing how easy it is to use some of it's tenets to justify immoral acts, so it was obvious even before the release of the film that they would be insulted because of Fitna. It was ever so easy, since the Dutch government, among others, had already in advance strongly denounced Fitna and Wilders.

Does Islam have anything to do with violence and terrorism?

The point Wilders wanted to make is that Islam is a religion prone to inciting violent behaviour and terrorism. Did he make this point? I think he did. The opening scenes of Fitna showed the Koran, followed by TV footage of the terrorist attacks on the USA on 11 September 2001.

After this, Wilders presented lots of evidence of Islamist hate-speech against the West, sexual minorities and women, linking these to certain passages from the Koran. There is no doubt that with these barbaric dictates any Muslim can justify her or his immoral acts. No wonder, then, that planned release of Fitna had sparked angry and noisy protests in Muslim countries, as well as in the Netherlands.

What should we think about the fact that showing that the religion of peace and tolerance in fact is a religion of hate and violence almost always sparks hate and violence? If Islam really were a religion of peace and tolerance, you could call it the most awful and dangerous thing on the face of the earth, and everyone - Muslims included - would laugh or at least smile at you. You see, everyone would think you're only joking. Besides, if Islam really were a religion of peace and tolerance, Muslims would peacefully tolerate any criticism towards it.

This is definitely the case with Irshad Manji and her courageous Project Ijtihad, but unfortunately Manji and her peace-loving friends represent only a small fraction of Muslims and indeed are self-proclaimed reformists. Manji's laudatory efforts notwithstanding, everyone who knows about Islamist theology understands that it is practically impossible for a woman to make any difference whatsoever in the theology of Islam. Islam is a patriarchal religion par excellence.

The case proved beyond reasonable doubt

After the release of Fitna on LiveLeak, the website had to pull it, since their staff received so many death threats. At the same time, the so-called democratic Dutch government, hand in hand with the theocratic government of Iran, publicly condemned Fitna. They obviously missed or ignored the end of the film, where Wilders constructively and symbolically suggest to Muslims that they should miss or ignore those parts of their holy book that incite them to violence and terrorism against infidels and other Muslims. After doing this, even Wilders and his party would welcome Muslims to the West.

It goes without saying that showing quite graphic images from the terrorist bombing in London in July 2005 and Madrid in March 2004 would provoke anger and hostility in the Muslim population and their sympathizers and apologists all over the world.

Wilders also presented images of a woman being stoned, scenes from a brutal beheading and material of the Dutch director Theo van Gogh, who was cold-bloodedly murdered by a radical Islamist in 2004. Wilders included pictures showing Muslim demonstrators with placards that say "God bless Hitler" and "Freedom go to hell". Moreover, Fitna shows a very young and pretty girl in a Muslim headscarf making extremely derogatory comments about Jews.

So, let's get back to the evidence. As already mentioned, on the day following the release of Fitna on their website, LiveLeak said that it decided to remove the film "following threats to our staff of a very serious nature." In the light of this fact it is almost funny that at the same time the Dutch Prime Minister Jan Peter Balkanende said the Dutch government was very concerned that Geert Wilders' film could provoke a violent backlash. Why on earth, if Islam has nothing to do with violence and hatred?

Freedom of Expression is continuously attacked

The case of Fitna isn't the first and very likely it isn't the last either. The basic right of freedom of expression is continuously attacked from a certain direction. What direction? Who doesn't like that the violence-inciting passages in their holy book are shown in public? Who can't take almost any criticism of their religion? Who wants to kill or censor those who don't agree with their religious views? Who tries to get clauses making "defamation of religion" a criminal act into authoritative documents of the EU and UN?

Yes, the answer to all my rhetorical questions is the same: radical Muslims and their sympathizers. Islamist fundamentalism seems to be the threat number one to liberal values of the West and we are living in the times of the ultimate trial, testing which side in the end is stronger, the liberal or anti-liberal side. Organisation of the Islamic Conference is most certainly on the anti-liberal side, wanting the "defamation of religion" criminalised all over the world.

Freedom is at stake here, nothing less, nothing more. It includes freedom of and from religion and this makes one worried indeed. You see, in orthodox Islam there are no human rights for freethinkers and atheists. This the Muslim theocracies and average as well as fundamentalist Muslims have proven over and over again.

And what is the most troubling is the fact that now the uncritical Islam sympathizers and apologists in the West have pretty much joined the ranks of the aforementioned enemies of freedom of expression and freedom of religion. At the same time populist nationalism gains support with the help of free and easy Brownie points they get from getting censored, making it all-too-easy for them to invoke freedom of speech and other noble Enlightenment values to support their dubious cause. So we freethinkers need to stay alert as ever.