(Vapaa Ajattelija 2/2007)
Ayaan Hirsi Alin helmikuussa englanniksi ilmestynyt omaelämäkerta Infidel (Free Press 2007) on erittäin ajankohtainen ja tärkeä teos. Tekijä kuvaa henkisen tiensä somalialaisesta islamistista ateistiksi erittäin koskettavalla tavalla. Infidel täydentää hienolla tavalla Hirsi Alin suomeksikin ilmestynyttä esseekokoelmaa Neitsythäkki (Otava 2005).
Eräänä marraskuisena aamuna 2004 hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh heräsi tavalliseen tapaan ja lähti polkupyörällä työpaikalleen amsterdamilaiseen elokuvayhtiöön. Matka katkesi yllättäen, kun muslimifundamentalisti Muhammed Bouyeri ampui van Goghia useita kertoja. Elokuvaohjaaja aneli: ”Voisimmeko jutella tästä?” Murhaaja ei välittänyt vaan ampui vielä neljä laukausta. Sen jälkeen hän otti esiin teurastajanveitsen ja sahasi van Goghin kurkun auki. Toisella veitsellä hän naulitsi viisisivuisen kirjeen elokuvaohjaajan rintaan. Kirje oli osoitettu Ayaan Hirsi Alille.
Näin rajusti alkaa Hirsi Alin kertomus elämästään. Kaksi kuukautta ennen van Goghin murhaa he olivat tehneet lyhytelokuvan Submission Part 1, jonka Hirsi Ali oli käsikirjoittanut. Bouyerin kirje sisälsi tappouhkauksen. Elokuvassa Hirsi Ali ja van Gogh olivat kyseenalaistaneet islamiin sisältyvän naisen alistamisen. Tämä oli joillekin uskossaan autuaille islamisteille hieman liikaa.
Verisukulaisuus ja perinnäistavat
Todella mielenkiintoinen on pikku Ayaanin lapsuus. Tekijä esittelee länsimaisille lukijoille ikivanhoja somalialaisia tapoja, mm. verisukulaisuuteen perustuvan klaanijärjestelmän. Se, mihin klaaniin kuuluu, määrää ratkaisevalla tavalla avunantovelvollisuuden. Siksi lasten pitää pahan päivän varalta osata ulkoa sukuhistoriansa mahdollisimman pitkälle menneisyyteen.
Hirsi Ali sai oppinsa ankaralta isoäidiltään. Vanhus opetti tekijälle ja hänen sisarelleen Haweyalle esimerkiksi sen, että ”yksinäinen nainen on kuin pala lampaanrasvaa auringossa. Kaikenlaista tulee ja syö tätä rasvaa. Ennen kuin huomaattekaan, muurahaiset ja hyönteiset ryömivät sen päällä, kunnes siitä ei ole jäljellä muuta kuin rasvainen tahra” (s. 9).
Vanhakantaisessa somalialaisessa kulttuurissa naisen täytyy oppia huolehtimaan itsestään. Jos Allahin rukoileminen ei auta siinä vaiheessa, kun mies yrittää raiskata, täytyy turvautua isoäidin opettamaan liikkeeseen nimeltä Qworegoys. Todettakoon tässä vain se, että liike tekee taatusti raiskaajalle kipeää!
Tällaiseen aavikon viisauteen sisältyy runsaasti rohkeutta ja perinnäistapoja, jotka nykyajan vuosikausia kestäneen sodan ja epäjärjestyksen runtelemassa somaliassa varmasti ovat vähitellen katoamassa. Hirsi Ali kertoo, miten diktaattori Siad Barrén kaapattua vallan vanha klaanijärjestelmä sukuineen hävitettiin väkisin ja väestö yhdistettiin somalian ”kansaksi”.
Kirjailijan länsimaissa opiskellut isä vastusti Siad Barrén marxistidiktatuuria ja oli vankilassa Ayaanin ollessa pieni. Pikkutytöllä oli tapana kuvitella isänsä noina aikoina.
Hirsi Alin isä onnistui kuitenkin pakenemaan vankilasta Saudi-Arabiaan, jonne muu perhe seurasi häntä myöhemmin. Tekijä havaitsi tuolloin, miten naisen asema tässä islamistisessa valtiossa on selvästi miestä alempi. Jo somaliassa tästä oli merkkejä, erityisesti julma tapa, jossa tytön sukuelimet silvotaan – oikeastaan leikataan kokonaan pois – ja jäljelle jäänyt haava ommellaan umpeen siten, että vain pieni aukko jää virtsaamista ja kuukautisverta varten. Kirjaan sisältyvät kuvaukset näistä kauheuksista eivät jätä mitään epäselväksi – kyseessä on mitä räikein ihmisoikeusrikos ja brutaali tapa, jota ei voi puolustella mitenkään.
Samoin perinteiseen islamiin sisältyvä muiden uskontojen ja kansojen ylimielinen halveksiminen osoittaa, että sitä on todella vaikea sovittaa liberaaleihin eurooppalaisiin arvoihin ilman samankaltaista maallistumista, mikä kristinuskossa on tapahtunut.
Kouluaika
Vuonna 1980 perhe lensi maanpakoon Nairobiin, Keniaan. Ayaanin syvästi islaminuskoinen äiti ei tästä pitänyt, koska kenialaiset olivat hänen mielestään hädin tuskin ihmisiä, koska olivat epäuskoisia kuten etiopialaiset ja vieläpä erinäköisiä kuin somalit. Äiti suorastaan halveksi näitä ”epäihmisiä”. Hän käytti näistä mm. termiä abid, joka merkitsee orjaa. Ja vanhan isoäidin mielestä kenialaiset suorastaan löyhkäsivät. Saudi-Arabiassa perhettä oli kuitenkin kohdeltu samoin paikallisten toimesta, joten minkäänlaista humaania empatiaa ei kova kohtelu näille musliminaisille näytä opettaneen.
Kristityssä Keniassa Ayaan pääsi joka tapauksessa länsimaiseen oppiin ja englanninkielen myötä hän kykeni syventymään koulunsa kirjaston antimiin. Tekijä kertoo muistavansa erityisesti Grimmin veljesten ja H.C. Andersen sadut, sekä hieman myöhemmältä ajalta mm. Enid Blytonin Viisikko- ja Salaisuus-kirjat. Viimeksi mainituissa teoksissa tytöt ja pojat olivat vapaita ja tasa-arvoisia, ja niissä esiintyi luottamusta sekä ystävyyttä, mikä hieman hämmensi isoäidin karmiviin, vaaraa ja epäilystä tulviviin klaanitarinoihin tottunutta Ayaania. Länsimaisen vapaa-ajattelun siemenet tulivat kuitenkin väistämättä kylvetyksi hedelmälliseen maaperään. Naisilla oli mahdollisuus valita.
Kuukautistensa alettua ja erinäisen tyttömäisen kujeilun vuoksi Ayaan ja Haweya-sisar lopettivat äitinsä määräämänä siihen asti käymänsä koraanikoulun. Tilalle äiti palkkasi kiertävän, ankaran ja vanhakantaisen opettajan opettamaan tytöille Koraania joka lauantai. Tähän sisältyi runsaasti helvetillä pelottelua ynnä muuta mukavaa.
Kun Ayaan täytti 16, uusi opettaja sisar Aziza saapui kouluun antamaan islamilaista oppia. Uskonto oli pakollinen aine muslimitytöille ja sen myötä ajatukset vapaudesta painuivat vähitellen taustalle. Sisar Aziza ei silti ollut aivan yhtä vanhoillinen kuin äidin palkkaama kiertävä opettaja, mutta kyllä hänenkin oppinsa varsin fundamentalistista oli. Vähitellen Ayaan kääntyi muslimiksi. Pikkusisko Haweya ei Ayaanin uudesta mustasta kaavusta pitänyt, vaan kutsui sitä teltaksi. Hirsi Alin sisaren myöhempi kohtalo on varsin surullinen, mutta en halua paljastaa liikaa, vaan kehotan lukemaan kirjan.
Tekijän kuvaus kouluajoistaan on hyvin mielenkiintoinen ja osoittaa selkeästi, että islamilainen oppi on syvässä ristiriidassa länsimaissa tapahtuneen naisen emansipaation kanssa.
Kirjaan sisältyvä Somalian tapahtumien esittely on myös suomalaiselle lukijalle erityisesti mieleen, koska maasta on tullut runsaasti pakolaisia tänne. Infidelin luettuaan ymmärtää, millaisista oloista nämä ihmiset ovat joutuneet pakenemaan. Maa oli vuonna 1990 täyden kaaoksen vallassa ja sattuu olemaan tätä kirjoittaessanikin.
Pakkoavioliitto ja pako
Islamilaiseen tapaan Ayaanin isä ilmoitti eräänä perjantai-iltapäivänä vuonna 1992, että oli löytänyt hyvän aviomiehen tyttärelleen. Tytön mielipidettä ei kysytty. Länsimaisista kirjoista omaksuttu naisen vapaus valita ei sittenkään ollut totta islamilaisessa arjessa.
Ayaan oli tosin aiemmin mennyt salaa – ”epävirallisesti” – naimisiin serkkunsa kanssa ja menettänyt neitsyytensä varsin ikävällä tavalla. Ei siis ihme, että hän katui ratkaisuaan ja serkkupoikakin katosi pian omille teilleen, Venäjälle.
Huvittava yksityiskohta on se, että eräänä aamuna Ayaan sai englanninkielisen kirjeen suomalaisnaiselta, joka oli rakastunut kyseiseen serkkuun Suomessa! Nainen kyseli, oliko Ayaan todella miehen serkku, kuten tämä oli väittänyt naisen nähtyä valokuvan Ayaanista ja miehestä. Nainen halusi mennä serkun kanssa naimisiin. Tekijä kertoo, että tämä kirje oli kuin lahja – hän kun oli jo melkein unohtanut koko miehen!
Isän valitsema aviomies ei myöskään ollut Ayaanille mieleen. Miekkonen ei vaikuttanut kovin älykkäältä eikä tuntenut vanhoja somalialaisia tarinoita. Pahinta oli, että mies ei tunnustanut tietämättömyyttään eikä lukeneisuuden puutettaan. Lisäksi hän valitteli, että nykyisessä asuinmaassaan Kanadassa somalinaiset olivat käytännössä huoria, joivat alkoholia, kävivät diskoissa, eivät peittäneet itseään ja makasivat miesten kanssa. Mies halusi siveän muslimitytön lastensa äidiksi. Suurenmoisen Hirsi Maganin tytär oli tähän tarkoitukseen omiaan. Sääli vain, että Ayaanin, hänen sisarensa ja veljensä mielestä mies oli idiootti. Isä oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Tästä huolimatta tytär osoitti jälleen kerran kykynsä toisinajatteluun ja itsenäiseen päätöksentekoon. Nämä ominaisuudet luonnehtivatkin Ayaan Hirsi Alia mainiosti. Hän nimittäin uskaltaa olla eri mieltä ja heittää haasteita.
Tässä ei ole mahdollista mennä tekijän paon yksityiskohtiin, mutta lyhyesti sanoen hän livahti uudelta aviomieheltään Frankfurtin, Düsseldorfin ja Bonnin kautta Hollantiin ja sai siellä pakolaisstatuksen. Kuten tunnettua, Hirsi Ali päätyi lopulta aina Hollannin parlamenttiin asti, kiistellyksi kansanedustajaksi.
Vapauden tuulet vievät vankeuteen
Hirsi Ali joutui Hollannissa myöhemmin vaikeuksiin, koska turvapaikkaa anoessaan antoi vääriä tietoja. Hän korostaa omaelämäkerrassaan toistuvasti, että harhautus oli viranomaisten ja hänen puoluetovereidensa tiedossa jo kauan ennen siitä äkkiä erään TV-dokumentin jälkeen noussutta kohua. Nykyään tekijä asuukin Yhdysvalloissa.
Hollantiin asetuttuaan Hirsi Ali nopeasti omaksui länsimaiset tavat ja opiskeli maan kielen. Hän hämmästyi poliittista historiaa luettuaan, miten erilainen tämä uusi maailma oli. Kaikki oli täällä paremmin, vaikka lapsena hänelle oli nimenomaan kerrottu, että uskottomien parissa vallitsi epäjärjestys, rappio ja synti.
Tekijän kuvaus opiskelunsa alkuvaiheista Leidenin yliopistossa on suoranaista vapaan hengen ilotulitusta. Sitä on kerrassaan riemukasta lukea. Tästä liberaalin, moniarvoisen länsimaisen demokratian ylistämisestä on kulttuurirelativismi kaukana. Aiemmin kylvetyt epäilyn siemenet johtivat tekijän nopeasti täydelliseen ateismiin ja älylliseen rehellisyyteen islamin räikeiden epäkohtien myöntämisessä.
Hirsi Ali joutui kuitenkin uusien näkemystensä vuoksi nopeasti vaikeuksiin. Hänen kärkevät julkiset kannanottonsa maahanmuuttajien tavoista, mm. tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja kunniamurhista, eivät miellyttäneet maahan asettuneita vanhakantaisia islamisteja. Hirsi Alin rohkea vapaa-ajattelu ja länsimaissa itsestäänselvyytenä pidetyn sananvapauden käyttäminen aiheuttivat sen, että hänelle piti varsin pian asettaa henkivartijat.
Alussa mainitun Submission Part 1 –lyhytelokuvan TV-esityksen ja Theo van Goghin murhan jälkeen käsikirjoittaja-kansanedustaja Hirsi Alin elämä oli yhtä pakoa. Hänet piti viedä aina Yhdysvaltoihin saakka, jotta muslimifundamentalistit eivät pääsisi häneen käsiksi. Tekijä koki olevansa kuin vanki.
Yhdysvaltoihin Hirsi Ali siis myöhemmin päätyi asumaan, osittain pakosta, valehdeltuaan turvapaikan haun yhteydessä, mutta viime kädessä kuitenkin omasta halustaan. Juuri Yhdysvalloissa Hirsi Ali on Infidelin kirjoittanut ja julkaissut.
Hirsi Alin omaelämäkerta on erittäin tärkeä valistushenkinen teos ja sitä voi lämpimästi suositella varsinkin niille, jotka ovat kiinnostuneita Somalian kulttuurista ja tilanteesta, ihmisoikeuksista, feminismistä, maahanmuutosta, muhamettilaisuudesta ja ylipäätään islamilaisesta arjesta. Erityisesti toivoisin, että Hirsi Alin esiin nostamat lukuisat maahanmuuton epäkohdat otettaisiin meillä Suomessakin avoimeen keskusteluun, jottei täällä ajauduttaisi samanlaiseen ikävään kehitykseen kuin Hollannissa. Poliittinen korrektius ja kulttuurirelativismi eivät saa estää islamin elintärkeää maallistumista.
Juuri islamin maallistuminen on sen vaikutuspiiristä tulevan maahanmuuton ja muhamettilaisten korkean syntyvyyden vuoksi ainoa realistinen vaihtoehto kyseisen totalitaristisen uskomusjärjestelmän, joka ei suvaitse mm. homoseksuaalisuutta eikä ateismia, ja vapaamielisen länsimaisen kulttuurin syvien ristiriitojen ratkaisemiseksi. Kyse on ennen kaikkea Euroopan, sen tieteen, taiteen ja moniarvoisen yhteiskuntamallin tulevaisuudesta. Näitä puolustamaan tarvitaan näköjään älykkyydessään, rohkeudessaan ja esimerkillisyydessään vertaansa vailla oleva kaunis somalinainen. Niin muuttuu maailma, Eskoni, mutta missä menee hallitun muutoksen raja?
