(Vapaa Ajattelija 6/06)
Amerikkalainen ateisti-taikuri Penn Jillette sanoi hiljattain eräässä radiohaastattelussa, että jos ateismilla olisi paavi, se olisi eittämättä Richard Dawkins. Jos näin on, on Dawkinsin uusi kirja The God Delusion (Bantam Press 2006) ateistin Raamattu. Kirjailija tuskin tästä vertauksesta ilahtuisi, sen verran raskaalla kädellä hän Raamattua teoksessaan suomii. Vanhan Testamentin jumala on Dawkinsin mielestä kaunokirjallisuuden vastenmielisin hahmo.
”Kateellinen ja ylpeä siitä; pikkumainen, epäoikeudenmukainen, anteeksiantamaton kontrollifriikki; kostonhimoinen, verenhimoinen etninen puhdistaja; naisia vihaava, homofobinen, rasistinen, lapsi-, kansan- ja veljesmurhanhimoinen, ruttoa levittävä, suuruudenhullu, sadomasokistinen, oikukkaalla tavalla pahantahtoinen koulukiusaaja” – näin tylysti Dawkins luonnehtii Vanhan Testamentin Jumalaa.
Eräät kirjoittajat ovat juuri tällaisten esimerkkien tiimoilta esittäneet, että kuuluisan evoluutiobiologin hyökkäävyydestä olisi ateismille pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Kirjailija itse ei teesiä kuitenkaan niele. Uskonto on liian pitkään saanut nauttia ansaitsematonta kunnioitusta ja erivapauksia kriittisyyden suhteen, joten nyt on aika ylpeästi ja voitonvarmasti julistaa ateismin puolesta. Toisin sanoen, nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Syy Dawkinsin kirjaan on ilmeinen: Yhdysvalloissa tilanne on huolestuttava. ID-kreationismi ja uskonnollinen fundamentalismi ovat saaneet jalansijaa, mm. Bushin hallinnon ansiosta. Tässä pätee vanha viisaus: hyökkäys on paras puolustus. Demokraatit voittivat jo kongressivaalit, mutta voittaako järki taikauskon?
Jumala-hypoteesi
Paljon on peistä taitettu siitä, kuuluuko kysymys jumalan olemassaolosta tieteen alueelle. Edesmennyt paleontologi Stephen Jay Gould esimerkiksi oli sitä mieltä, että uskonto ja tiede eivät ole ristiriidassa vaan kuuluvat yksinkertaisesti eri kategorioihin (NOMA eli non-overlapping magisteria). Dawkins ei väitettä allekirjoita. Hän tekee jyrkän eron ns. einsteinilaisen ja taikauskoisen jumalakäsityksen välille.
Einsteinin on usein sanottu olleen uskovainen, koska hän esitti panteistissävyisiä lausuntoja tyyliin ”jumala ei heitä noppaa”. Tosiasiassa kuuluisa fyysikko ei jumaliin uskonut ja tämän hän mainitsi kirjoituksissaan ja haastatteluissaan monta kertaa. Einstein oli ei-uskonnollisesti uskonnollinen, kuten niin moni muu maailmankaikkeuden rakennetta ja lakeja syväluodannut tutkija (mm. Stephen Hawking), mutta teisti hän ei ollut. Ehkä termi ’spiritualisti’ kuvaa mainitun kaltaisia ihmisiä paremmin.
Dawkins määrittelee uskonnon siten, että uskovainen teisti olettaa jonkinlaisen yliluonnollisen olennon, joka on maailmankaikkeuden ja kaiken siellä olevan taustalla, sen luoja, ja joka yhä vaikuttaa tapahtumien kulkuun (s. 18). Tämä olento myös kuulee rukouksia ja vastaa niihin. Deisti taas uskoo, että jumala loi maailmankaikkeuden ja sen lait, mutta sen jälkeen vetäytyi kulisseihin ja antaa tapahtumien edetä omalla painollaan. Turha rukoilla!
Myöhemmin (s. 50-51) Dawkins osoittaa agnostisismin kestämättömyyden ja esittää seitsemän kohdan spektrin, jolle teismi contra ateismi todennäköisyyksineen asettuvat. Keskellä, kohdassa neljä, on tietenkin täydellinen 50-50 –agnostisismi. Nämä erottelut lienevät vapaa-ajattelijoille tuiki tuttuja, mutta The God Delusionin oletetulle kohderyhmälle, amerikkalaisille, asiat pitää vääntää rautalangasta.
Tekijä on järkähtämätön teesissään, että jumala on tieteellinen hypoteesi. Jos tällainen ”yliluonnollinen agentti” olisi olemassa, olisi maailmankaikkeus erilainen kuin se nyt on. Vaikka hypoteesia onkin nykytietämyksen vallitessa mahdoton testata, on se Dawkinsin mielestä selkeästi tieteen alaan kuuluva kysymys. Tähän on helppo yhtyä. Miten sellaista kannattaa ylipäätään olettaa, josta edes periaatteessa ei voi saada tietoa?
Dawkinsin keskeinen argumentti jumalaa vastaan on tuttu jo skottifilosofi David Humelta. Jos monimutkaisten eliöiden ja maailmankaikkeuden suunnitteluun tarvitaan monimutkaista älykästä olentoa, niin kuinka monimutkaisen ja älykkään tällaisen olennon sitten tarvitseekaan olla! Ja koska Darwinin evoluutioteoria selittää monimutkaisten eliöiden synnyn ja kehityksen ilman oletusta suunnittelijasta, kuten fysiikka selittää maailmankaikkeuden, on jumalan olemassaolo äärimmäisen epätodennäköistä.
Olivatko Yhdysvaltain perustajat teistejä?
Kirjailijan mukaan yleinen luulo, että Yhdysvaltain perustajaisät olivat teistejä, ei pidä paikkaansa. Moni heistä oli mitä luultavimmin ateisti. Dawkins esittää lainauksia mm. Thomas Jeffersonilta, jotka osoittavat, ettei tämä ollut ainakaan teisti.
Nykyään Yhdysvaltain uskonnollinen oikeisto vaalii myyttiä, jonka mukaan valtio perustettiin kristilliselle pohjalle. Dawkins viittaa tässä yhteydessä Tripolin sopimukseen, joka luonnosteltiin George Washingtonin johdolla vuonna 1796 ja jonka John Adams allekirjoitti vuonna 1797. Sopimuksen avauslauseessa sanotaan suoraan, että Yhdysvaltain hallinto ei missään mielessä perustu kristinuskoon eikä se halua vihamielisyyksiä muslimien kanssa.
Kirjoittaja toteaa tähän liittyen, että ”tämän päivän Amerikassa on valloillaan uskonnollisen fanaattisuuden henki ja perustajaisät olisivat olleet kauhuissaan” (s. 41). Toisaalta hän pohtii sitä, onko Yhdysvaltain perustuslakiin kirjattu valtion ja kirkon erillisyys syy maassa rehottavaan fundamentalismiin, koska Euroopassa meno on maallistuneempaa.
Poliittisesti epäkorrekteja päätelmiä
Harvoin Dawkins on kirjoituksissaan ollut poliittisesti niin epäkorrekti kuin osiossa, jossa hän kartoittaa tiedeyhteisöä löytääkseen uskovaisia. Tieteen huippunimet ovat näet pääsääntöisesti ateisteja, mm. suurin osa nobelisteista. Kirjailija ei tässä suhteessa salaile elitismiään.
Hän menee lopulta niin pitkälle, että mainitsee erään Mensa Magazinessa julkaistun tutkimuksen, jonka mukaan mitä korkeampi älykkyysosamäärä ihmisellä on, sitä epätodennäköisempää on, että hänellä on uskonnollisia tai muunlaisiakaan maagisia uskomuksia.
Dawkins ei silti vie ajatusta loppuun saakka. ÄO muodostaa populaatiossa normaalijakauman, joten vain ani harva missään yhteiskunnassa yltää nobelistien ja huippututkijoiden lukuihin. Eikö tästä seuraa suoraan, että vähemmän älykkäiden on turha odottaa ryhtyvän ateistiksi, jos ateismin edellytyksenä on korkea ÄO? Kirjailija ei tosiaankaan huomaa tähän sisältyvää utopismiaan.
Tai kenties Dawkins tällä vedolla yrittää vain vedota lukijan älyyn, kykyyn ajatella omakohtaisesti. Hän tietenkin uskoo koulutuksen ja kasvatuksen voimaan. On kuitenkin syytä huomioida, että varsinaisen uskonnollisuuden ohella huippuälykäs ihminen voi hurahtaa myös korvikeuskontoihin, kuten marxismiin, nationalismiin, postmodernismiin, sovinismiin tai feminismiin. Käytännössä nämä ajatuskontrollijärjestelmät johtavat äärimmilleen vietynä skeptisyyden, kriittisyyden ja johdonmukaisuuden mustaan aukkoon siinä missä aidot uskonnotkin. Tällä ei ole mitä ilmeisimmin mitään tekemistä yksilön älykkyyden kanssa; kyse on pikemminkin juuri koulutuksesta ja kasvatuksesta sekä ryhmä- ja moraali-identiteetistä – ja varsinkin oman kilven kiillotuksesta. Aiemmin mainittu Hume on vakuuttavasti argumentoinut, että järki on tunteiden orja. Tämä pätee erityisesti moraalitunteisiin – ihminen on läpeensä sosiaalinen laji. Tekopyhyys kuuluu ihmisluontoon.
Rationaalisuus on nykymaailmassa ideologioiden ja uskontojen ylitarjonnan vuoksi valitettavan ahtaalla, joten oli Dawkinsin ÄO-provokaation laita miten tahansa, pieni elitismi ei kriittisen ajattelun lisäämisessä ole pahasta. Toisaalta elitismikin liittyy ihmislajin sosiaalisuuteen, joten olemme tässä ns. puun ja kuoren välissä. On vaikeaa olla eettinen ihminen tekemättä siitä liian suurta numeroa.
Moraalin ja uskonnon evoluutio
Ihmiselle on kehittynyt evoluution kuluessa useita psykologisia mekanismeja, jotka mahdollistavat laajamittaisen sosiaalisen vaihdon. Näiden mekanismien avulla ihminen säätelee sosiaalista käyttäytymistään. Vaikka vastavuoroisuuden, sosiaalisuuden ja yhteistyön antama hyöty koituukin viime kädessä yksilön kantamien geenien eduksi, käyttäytyy yksilö silti myös epäitsekkäästi yhteisönsä jäseniä kohtaan. Ja koska organismit elävät proksimaattisella eli välittömällä tasolla, tunteidensa maailmassa, on evoluutio palkinnut kokonaiskelpoisuutta lisäävän käyttäytymisen positiivisin tuntein. Näin selittyy auttamisesta koituva mielihyvä. Kaupan päälle tulee vielä hyvä maine.
Kun ihminen pelastaa ventovieraan tai eläimen, lahjoittaa verta tai antaa rahaa Afrikan lapsille, toimivat hänessä pleistoseenikauden metsästäjä-keräilijäyhteisöissä kehittyneet psykologiset mekanismit. Vaikka geenit ovatkin itsekkäitä, niin yksilöt eivät sellaisia välttämättä ole. Uskontoa ei moraalisuus tuekseen tarvitse. Sille täytyy keksiä jokin muu evolutiivinen selitys. Dawkins esittää kirjassa omansa, joka tietenkin liittyy meemeihin, mutta siihen ei tämän arvion puitteissa ole mahdollista mennä.
Tekijä puhuu moraalisesta ajanhengestä, joka osoittaa, että pyhiin kirjoituksiin nojaaminen ei todellakaan ole ihmisen moraalikäyttäytymisen syy tai edellytys. Muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuus oli vielä rikos ja rasismi tavallista; nyt homoseksuaalien ja etnisten vähemmistöjen syrjiminen on yleisen mielipiteen tasollakin tuomittavaa. Itse asiassa ainoat tahot, jotka homoseksuaalisuuteen karsaasti suhtautuvat, löytyvät uskovaisten joukosta. Joillekin heistä jopa naispappeus on syntiä!
Entä naturalistinen virhepäätelmä ja Humen giljotiini? Voidaanko tosiasioista johtaa arvoja? Vastaus löytyy evolutiivisesti kehittyneistä moraalitunteista. Siitä miten asiat ovat, ei tietenkään voida suoraan päätellä miten niiden pitäisi olla, mutta siitä miltä ne tuntuvat, voidaan jo melko pitkälle päätellä, ovatko ne oikein vai väärin.
Lasten uskonnollinen hyväksikäyttö
Tekijä haluaa kasvatuksen suhteen nostattaa ihmisten tietoisuuteen erään aiemmin laiminlyödyn epäkohdan. Mitä pitäisi sanoa sellaisesta käytännöstä, jossa lapsi kasvatetaan keynesiläiseksi, monetaristiksi, marxistiksi tai natsiksi? Ja kuitenkin on täysin hyväksyttyä, että itsenäiseen ajatteluun kykenemättömät piltit indoktrinoidaan vanhempiensa uskoon. Dawkins rinnastaa uskonnollisten näkemysten väkisin tuputtamisen henkiseen pahoinpitelyyn. Hänen mielestään ihmisten pitäisi protestoida, kun he kuulevat jonkun sanovan esimerkiksi ”meidän Liisa on kristitty lapsi”.
Tämä on osa kirjailijan kampanjaa tietoisuuden herättämiseksi. Samoin tekivät feministit ja seksuaalista tasa-arvoa ajavat 1970- ja -80-luvulla. Shokkivaikutus toimii joskus tehokkaasti ja näin ihmiset voivat huomata ajatteluunsa sisältyvät kielelliset lukkiutumat. On mielenkiintoista katsoa, tapahtuuko lasten aivopesun suhteen mitään lähitulevaisuudessa. Syytä olisi.
Oudompaa kuin voimme kuvitella
Kirjan loppuhuipennus on Dawkinsille tyypillistä tieteellisen maailmankuvan ylistystä. Hän esittelee lukijoille vertauskuvan ihmisen arkitodellisuudesta, ”Keski-Maasta”, evolutiivisesti kehittyneiden aivojen suodattamana. Tämä meille luonnollinen maailma on tekijän mukaan ”kaikkien burqien äiti”, jolla hän viittaa islaminuskoisten naisten käyttämään kaapuun, joka jättää vain silmien kohdalle pienen kaistaleen, josta voi katsella todellisuutta. Tiede auttaa ihmistä riisumaan oman burqansa ja vie meidät kvanttien sekä ultraviolettivalon ihmeelliseen maailmaan. Tiede vapauttaa!
”Enemmän kätkevät taivas ja maa, Horatio, kuin sun tieteesi uneksiikaan”, totesi Hamlet (suom. Veijo Meri). J.B.S. Haldane puolestaan on lausahtanut, että ”maailmankaikkeus ei ole vain oudompi kuin kuvittelemme – se on oudompi kuin voimme kuvitellakaan”. Tiede on nimenomaan keino, jolla ihmiskunta tätä outoutta ja taivaan sekä maan salaisuuksia kykenee selittämään.
Dawkinsin kirja on erittäin tervetullut lisä uskontokriittiseen kirjallisuuteen ja sitä on helppo suositella kaikille. Tällaista loogis-rationaalista ilotulitusta on kerrassaan ilo lukea. Kirja pitäisi mitä pikimmin saada myös suomeksi (arvion jälkeen se on ilmestynyt suomeksi nimellä Jumalharha; suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2007).
