Hulluuden hiirenloukussa

(Skeptikko 3/2006)

Hulluus eli mielenhäiriö, mielenvikaisuus, mielisairaus, on kiinnostava ja arvoituksellinen ilmiö. Siihen liittyy romantiikkaa, jännitystä ja kauhua. Hulluus on kautta aikain ollut taiteen vakioaihe. Kun päässä naksahtaa, voi jälki olla karmeaa. Sama pätee hulluuden selittämiseen. Joskus selitykset ovat oudompia kuin selityksen kohde.

Mielisairauksien syyt ovat pitkälti olleet hämärän peitossa aina viime vuosiin asti, jolloin käyttäytymisgenetiikan avulla perimän ja ympäristön vaikutuksia on voitu alkaa kunnolla tutkia (Plomin ym. 2001; Keltikangas-Järvinen 2006). Varsinkin ympäristötekijöiden selvittämisessä tämä tieteenala on osoittautunut todella hedelmälliseksi. Toki moni asia on vieläkin epäselvä, mutta metodiikan jatkuva kehittyminen ja saavutetut tulokset antavat aihetta optimismiin. Samoin aivotutkimus edistyy huimaa vauhtia.

Ennen tieteellisen metodin ja empirian läpilyöntiä mielenhäiriöiden selitykset olivat arvailujen varassa. Moni yritti mielisairauksien syitä löytää, ja yksi, eittämättä tunnetuin, heistä oli Sigmund Freud. Hän epäonnistui yrityksessään surkeasti. Tämä huolimatta siitä, että Freudin alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan hysterian, neuroosien ja psykoosien luonnontieteellinen tutkiminen. Freud ei kuitenkaan epäonnistunut hankkeessaan täysin: tieteellisen psykologian asemesta hän onnistui perustamaan uskonnon, kultin (Gellner 1996; Webster 1996; MacDonald 1996/2002). Uskonto tunnetaan nimellä psykoanalyysi.

Psykoanalyysi rönsyineen täyttää kaikki pseudotieteen tuntomerkit: se on auktoriteettiuskoista ja subjektiivista eli tutkimustulokset riippuvat siitä, kuka ja minkä lahkon analyytikko tutkimukset tekee. Freudilaiset, adlerilaiset, jungilaiset ym. saavat aina oman mestarinsa pyhiin kirjoituksiin perustuvia tuloksia; potilaan näkemät unetkin riippuvat siitä, mitä kuppikuntaa hänen analyytikkonsa edustaa (Grünbaum 1984; Erwin 1996). Psykoanalyysi on ulkopuolelta katsottuna hyvin sisäsiittoista ja sen väitteitä on usein mahdotonta falsifioida. Se on myös kritiikitöntä ja pysähtynyttä. Epäilijöihin suhtaudutaan yleensä vihamielisesti. Skeptistä asennetta ylipäätään selitetään sillä, että kriitikko torjuu tunteenomaisesti psykoanalyysin löydöt tiedostamattomista motiiveista, koska ei halua myöntää ettei olekaan ”herra omassa talossaan”. Tämä ad hominem on sisäänrakennettu freudilaiseen kulttiin (Gellner 1996).

Psykoanalyyttisia teorioita on jonkin verran testattu, mutta tukea niille ei ole löytynyt (Eysenck & Wilson 1973; Scharnberg 1984; Eysenck 1991; Erwin 1996; MacDonald 1996/2002). Tästä huolimatta virheellisistä käsityksistä ei freudilaisten parissa luovuta. Freudin räikeimmät virheet ja hurjimmat spekulaatiot kyllä tunnustetaan, mutta heti sen jälkeen hänen häikäisevää nerokkuuttaan ylistetään. Alkuperäisten teorioiden kanssa näperrellään ja niitä tulkitaan jatkuvasti uudelleen, mutta niitä ei hylätä.

Filosofi Frank Cioffi on kartoittanut freudilaisen psykoanalyysin pseudotieteellisyyttä ansiokkaasti, joskin tapansa mukaan erittäin kärkevästi ja poleemisesti (1998). Cioffi on osoittanut mm. sen, että Freudin olisi pitänyt etukäteen määritellä ne olosuhteet ja kriteerit, joiden perusteella hänen ”hypoteesinsa” voidaan osoittaa vääriksi. Myös vaihtoehtoisia selityksiä olisi pitänyt harkita. Mitään tällaista tieteen standardimenettelyyn kuuluvaa ei psykoanalyysista tavata. Sen sijaan Freud tuotti mitä mielikuvituksellisimpia spekulaatioita liukuhihnalta. Toisinaan hän kyllä kirjoittaa ikään kuin hän ottaisi teorioidensa kanssa ristiriidassa olevat tapaukset huomioon, mutta heti kohta hän osoittaa, että tällainen tapaus itse asiassa tukee psykoanalyysia (Cioffi 1998; ks. myös Esterson 1993).

Esimerkiksi lapsia voidaan toki havainnoida sekä aikuisia analysoida ja oletuksille tältä pohjalta löytää tukea, mutta vastaavasti kaikki mikä ei spekulaatioihin sovi, voidaan kätevästi sivuuttaa ad hoc –selitysten avulla. Toisin sanoen lasketaan osumat ja unohdetaan tai selitetään pois hudit. Osumatkin on etukäteen säädetty. Lisäksi psykoanalyytikot esitettävät epämääräisiä kuvauksia, jotka naamioidaan selityksiksi (Macmillan 1997).

Psykoanalyysi perustuu Freudin keksimiin sääntöihin ja käsitteisiin, joista analyysi aina lähtee. Ei ole kovin uskaliasta väittää, että analyytikko päätyy tulkinnassaan väistämättä oikeisiin tuloksiin, koska hän tietää mitä etsiä. Freudin ja freudilaisen nykyanalyysin mukaan varhaislapsuuden (usein seksuaalisten) toiveiden torjunta on keskeinen selitys mielenhäiriöiden, unien ja ns. freudilaisten lipsahdusten taustalla. Kun tästä oletuksesta lähdetään, siihen tietenkin varmuudella päädytään: psykoanalyyttinen teoria todistaa itse itsensä ja liikkuu pahasti kehässä (Esterson 1993; Gellner 1996).

Analyytikko ohjaa ja suggeroi potilasta, tiedostaen tai tiedostamattaan, kunnes potilas vapaiden mielijohtumien avulla ”muistaa” oireet aiheuttaneen mutta torjutun tapahtuman, ja näin molemmat ovat enemmän tai vähemmän vakuuttuneita siitä, että ongelman syy on löytynyt. Tämän jälkeen potilas teorian mukaan paranee – tai ainakin hänen ”kehitykselliset potentiaalinsa aktivoituvat” (Tähkä 2001, s. 213). Analyytikko ja potilas eivät välitä siitä, että kyseessä on skeptikoille tuttu post hoc ergo propter hoc –virhepäätelmä (Grünbaum 1984).

Analyysi sujuu tietenkin vielä jouhevammin, jos analysoitava on romaanihenkilö, taideteoksen aihe tai elämäkerran päähenkilö, vaikka toisaalta analyytikot korostavat, kuinka tärkeä on transferenssisuhde potilaan ja analyytikon välillä (Tähkä 1979); näin ollen, mikäli asia analyytikosta riippuu, potilaan tulee jatkaa terapiaa vuosikausia, vähintään neljä kertaa viikossa, mikäli hän ei siis satu olemaan fiktiivinen hahmo, patsas, maalaus, piirros tai elämäkerran aihe.

Freud tiedosti eräät psykoanalyysiin sisältyvät vaikeudet itsekin, mutta hänen ratkaisuyrityksensä olivat kelvottomia (Grünbaum 1984 & 1993; Eysenck 1991; Esterson 1993; Cioffi 1998). Asiaa tutkinut tieteenfilosofi Adolf Grünbaum kutsuukin Freudin keskeisiä oppeja tietoteoreettiseksi fiaskoksi (1984 & 1993). Professori Grünbaumin kritiikkiin on yritetty vastata – huonolla menestyksellä (Grünbaum 1993; Erwin 1996). Grünbaumin argumentit pätevät toki myös Freudin seuraajiin (Eagle 1984; Erwin 1996). Myöskään kontrolloitujen kokeiden avulla saatua riippumatonta näyttöä siitä, että nimenomaan psykoanalyysin vaikutuksesta paranemista tapahtuu, pitkällä tai lyhyellä tähtäyksellä, ei ole (Rachman & Wilson 1980; Eysenck 1991; Erwin 1996; Macmillan 1997). Todettakoon vielä se, että erilaiset hermeneuttiset yritykset pelastaa Freudin oppi ovat tietoteoreettisesti täysin toivottomia (Eagle 1984; Grünbaum 1984 & 1993; Erwin 1996).

Koska taustalla olevat käsitykset ovat mitä ovat, psykoanalyysin voidaan sanoa olevan uskomushoitoa, jolloin sen mahdollinen hyöty perustuu mitä ilmeisimmin plasebovaikutukseen. Pelkkä kuuntelevan, ”hoitavan” ja ymmärtävän ihmisen läsnäolo tuo lohtua ja auttaa potilasta. Psykoanalyyttisilla teorioilla ei parantumisessa ole välttämättä mitään osuutta (Rachman & Wilson 1980; Grünbaum 1993; Erwin 1996). Psykoanalyytikoille on myös eduksi, mikäli analyysi jatkuu mahdollisimman pitkään. Pankkitili kasvaa samalla kun saa ohjailla potilasta henkisen kasvun kiemurtelevilla, loppumattomilla poluilla. Raha, puoskarointi ja valta ovat aina viihtyneet toistensa seurassa.

Siitä mistä ei voida vaieta, pitää puhua

Skeptikko Martin Gardner (1957) on kirjoittanut, että "jos joku ilmoittaa, että kuu on tehty vihreästä juustosta, ei voida olettaa, että astronomin olisi jätettävä kaukoputkensa ja kirjoitettava perusteellinen selvitys, jossa väite osoitetaan perättömäksi." Tilanne on analoginen psykoanalyysin kanssa. Nykyaikaisen luonnontieteen näkökulmasta Freudin sekä nykyanalyytikoiden kirjoitusten ja virheiden analysointi ei ole vaivan arvoista. Psykoanalyysilla ei koskaan ole ollut mitään virkaa empiiristen tieteiden joukossa.

Kritiikki on kuitenkin perusteltua skeptisistä, aatehistoriallista ja uskontotieteellisistä syistä. Keskeinen kysymys on: Miten normaalijärjellä varustettu ihminen voi uskoa psykoanalyysin väitteisiin? Esim. lääketieteen Nobel-palkinnon aikoinaan saanut Sir Peter Medawar on eräässä kirja-arviossaan osuvasti todennut, että ”doktrinääri psykoanalyyttinen teoria on 1900-luvun suurin älyllinen huijaus” (1975) [1]. Miten tällainen huijaus saattoi onnistua? Kuinka voi olla mahdollista, että tieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset hurahtavat Freudin spekulatiivisiin oppeihin?

Freudista annettu kuva on aina viime vuosikymmeniin asti ollut pitkälti hänen virallisten hagiografiensa varassa. Ernest Jonesista (1953-1957) lähtien asiaan vihkiytyneet uskolliset ovat saaneet etuoikeuden kuvata Mestarin sankarillista elämää. Kuva on ollut juuri sellainen kuin uskonnon perustajasta, messiaasta, opetuslasten tekemänä sopii odottaakin: siloteltu, retusoitu ja vääristelty. Totuus Freudista ja psykoanalyysista on täysin toisenlainen. Kriittinen Freud-tutkimus paljastaa kaiken, vähitellen, armotta.

Ranskalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin emeritusprofessorin Robert Wilcocksin (Albertan yliopisto, Kanada) teos Mousetraps and the Moon: The Strange Ride of Sigmund Freud and the Early Years of Psychoanalysis (Lexington Books 2000) käsittelee pääasiassa Freudin ja Wilhelm Fliessin kirjeenvaihtoa vuosina 1887-1904 (Freud 1985), ja niitä psykoanalyysin kannalta erittäin ikäviä tosiasioita, joita siitä käy ilmi. Ei ihme, että Freudin tytär Anna avustajineen jätti alunperin suurimman osan kirjeistä julkaisematta (Masson 1985).

Raskauttavien todisteiden pimittäminen ja tärkeiden seikkojen sopiva ”unohtaminen” ovatkin keskeisessä roolissa psykoanalyysin suosion taustalla. Muita syitä ovat karismaattinen johtajahahmo, initiaatioriitit valittujen joukkoon pääsemiseksi, valta ihmisten elämän yli, manipulaatio, suggestio, itsesuggestio, retoriikka, taloudellinen menestys, naturalistinen viettiromantiikka, salaperäisyys, mystiikka, seksuaalinen – jopa rivo – pohjavire, älyllinen briljeeraaminen, moraaliposeeraaminen, maine ja kunnia, sekä viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, loputon spekulaatio, juoruilu, vääristely ja valehtelu.

Joitain näistä tekijöistä on markkinoinnissa korostettu, toisia pimitetty. Kysyntää on riittänyt ja tarjonta on vastannut. Sosiologi Ernest Gellner lienee kuitenkin oikeassa esittäessään, että mikäli psykoanalyysi oikeasti tehoaisi, kuten mikä tahansa vakiintunut lääketieteellinen hoito, japanilaiset olisivat jo aikaa sitten tehneet siitä laajalle kuluttajakunnalle tarkoitetut sovelluksensa: totuutta ei voida patentoida eikä jättää yhden liikkeen monopolin varaan. Sen sijaan juuri tietyntyyppiset uskomuksiin perustuvat hoidot ovat omiaan aiheuttamaan kuumeista intoa, kulttikäyttäytymistä ja eliittiajattelua (Gellner 1996, s. 205).

Lisäksi voidaan todeta, että myös humanistiset tieteet ovat pahimmillaan, muodikkaimmillaan, edellä mainittujen ilmiöiden riivaamia. Tästä syystä varsinkin mannermainen postmodernismi relativistisine totuusteorioineen rakastaa edelleen Freudia ja psykoanalyysia. Credo quia absurdum. Tässä meillä on loputonta hermeneuttista eksegetiikkaa edellyttävä humanistinen ”tiede”. Tässä meillä on saippuaooppera, menestystarina, ikiliikkuja ja kultti par excellence.

Veljekset kuin ilvekset

Wilcocksin kirjasta paljastuu, että Freudin ystävä Wilhelm Fliess oli melkoinen originelli. Fliessin äärimmäisen omituinen nenärefleksikompleksiteoria meni Freudiin täydestä, samoin kuin päähänpisto, jonka mukaan naisen nenällä on salaperäinen yhteys naisen sukupuolielimiin. Freud otti todesta myös Fliessin spekulaatiot miehisestä 23 päivän jaksosta ja naisellisesta 28 päivän jaksosta, asiaankuuluvine ennusteineen syntymä- ja kuolinpäivistä. Fliessin teoria on puhdasta maagista biorytmiikkaa ja numerologiaa. Kirjeenvaihto sisältää huvittavia esimerkkejä Freudin kyhäelmistä, jotka ”todistavat” Fliessin teorian. Näitä laskelmiaan Freud lähetteli innoissaan Fliessille. On syytä ottaa huomioon se, että ystävänsä spekulaatiot niellessään Freud oli jo 40-vuotias, tieteellisen koulutuksen saanut neuropatologi. Tämä kertoo jotakin psykoanalyysin keksijästä ja taustasta. Ja juuri tämä oli psykoanalyysin syntyaikaa.

Samoihin aikoihin Freud oli syvästi riippuvainen kokaiinista, kuten myös Fliess. Molemmat luulivat kokaiinia ihmelääkkeeksi ja suosittelivat sitä muillekin, lähes vaivaan kuin vaivaan. Fliess mm. mainosti sitä synnyttäville naisille kivunlievitykseen. Freudin tuon ajan kokaiininhuuruinen elämä selittänee osaltaan niitä mielikuvituksellisia ideoita, joiden varaan psykoanalyyttinen oppi rakentui. The Beatles –yhtyeen vuoden 1967 psykedeliahelmi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ei sekään syntynyt pelkällä teellä, tupakalla ja transsendenttisella meditaatiolla.

Fliess oli monen Freudin spekulaation taustavaikuttajana, esim. tarunhohtoisen oidipuskompleksin (ks. Sulloway 1979, s. 190-191). Oidipus- tai oidipaalikompleksi on lyhyesti sanoen ”lapsen kilpailu eri sukupuolta olevasta vanhemmasta samaa sukupuolta olevan vanhemman kanssa” (Schalin 1993, s. 81). Freudin alkuperäisversiossa poikavauva haluaa suorittaa sukupuoliyhdynnän äitinsä kanssa ja raivata tieltä kilpailijan eli isän. Tästä kilpakosinnasta seuraa pojalle kuitenkin myös välitön kastraatiouhka, fyysisesti ylivoimaisen isän taholta (”minulla on isompi kuin sinulla” [2]). Poika voi myös huomata että äiti tai sisko on jo kastroitu, mikä lisää hänen pelkoaan. Tämän uhan ymmärrettyään poika alkaa ihailla isäänsä ja oidipaalivaihe päättyy (Erwin 1996, s. 5).

Wilcocksin oidipuskompleksin syntyä käsittelevä luku on kirjan parasta antia. Miten tuollainen sepitelmä, joka syntyi Fliessin poikavauvallaan havaitsemien spontaanien erektioiden (eräässä tapauksessa vauva oli alastoman äidin kanssa samassa huoneessa ja sai spontaanin erektion, mistä Fliess päätteli, että vauva kiihottui seksuaalisesti) ja Freudin ylipääsemättömiin ongelmiin ajautuneen viettelyteorian pohjalta (ks. Sulloway 1979; Freud 1985; Esterson 1993; Scharnberg 1993a; Cioffi 1998), on voinut jäädä elämään? Miten voi olla mahdollista eräät nykyajan johtavat psykoanalyytikot (mm. Schalin 1993 ja Tähkä 2001) ja jokunen humanisti siihen edelleen uskoo? Lars-Johan Schalin jopa kirjoittaa, että ”Freudin nerokas keksintö oidipaalisen konfliktin merkityksestä ihmisen psyyken ymmärtämiselle on psykoanalyyttisen ajattelun kulmakivi” (1993).

Tämä huolimatta siitä, että todisteet oidipuskompleksin synnystä ovat kaikkien luettavissa Freudin ja Fliessin sensuroimattomassa kirjeenvaihdossa; tämä huolimatta siitä, että oidipuskompleksille ei ole löytynyt minkäänlaista empiiristä tukea (Eysenck & Wilson 1973; Eysenck 1991; Erwin 1996). Tässä pähkinässä on tulevilla uskontotieteilijöillä pureskeltavaa [3]. Oidipuskompleksin hämärän syntyhistorian ohella Wilcocks paljastaa toki paljon muutakin.

Kuinka tullaan psykoanalyytikoksi?

Emma Eckstein –niminen potilas sai karmivalla tavalla tuta, mitä on kokaiinia nuuskaavien puoskarien käsiin päätyminen. Wilcocksin esitys saa paikoitellen jopa raivokkaan sävyn, kun hän kuvaa mitä kaikkea Freud ja Fliess saivat Emma Ecksteinia ”hoitaessaan” aikaan. Ymmärrän Wilcocksin närkästyksen täysin.

Eckstein kärsi alavatsakivuista ja -krampeista sekä kivuliaista, epäsäännöllisistä kuukautisista. Näiden ohella hänellä esiintyi masennusta ja hysteerisiä oireita. Freud epäili että syy vaivoihin oli masturboinnissa: alavatsakivut = masturbointi. Jotta Eckstein lopettaisi masturboinnin, kaksikon pitäisi poistaa hänen vasen keskimmäinen nenäkuorikkonsa. Tämä johtopäätös syntyi tietenkin Fliessin teorian perusteella: naisen nenällähän on yhteys naisen sukupuolielimiin.

Fliess suoritti Ecksteinille leikkauksen. Eckstein alkoi nyt kärsiä myös ankarista nenäkivuista sekä haisevista, verisistä nenäeritteistä. Freudin tulkitsi oireiden pahenemisen psykologisista syistä johtuvaksi. Apuun täytyi lopulta kutsua spesialisti Ignaz Rosanes, joka poisti aukosta verihyytymiä ja löysi Ecksteinin sieraimesta puolisen metriä mädäntynyttä sideharsoa. Samalla potilaan nenästä syöksyi verivirta ja hän muuttui vitivalkoiseksi. Eckstein menetti tajuntansa.

Fliess oli leikkausta suorittaessaan unohtanut sideharson Ecksteinin nenään. Potilas säilyi psykoanalyyttisesta täsmähoidosta huolimatta kuin ihmeen kaupalla hengissä. Freud selitteli asiaa jälkeenpäin ja yritti puolustella Fliessiä. Omaa syyllisyyttään hän ei näytä täysin tajunneen – tai ehkä kyseessä oli aitofreudilainen torjunta.

Lopulta Eckstein saatiin hoitolassa oikeiden lääkäreiden avulla kuntoon, mutta Freud kävi koko hoidon ajan analysoimassa eli indoktrinoimassa potilasta. Freud vakuutti Ecksteinin siitä, että hänen nenäverenvuotonsa olivat symbolinen keino hankkia kiintymystä ja myötätuntoa, joita vaille Eckstein lapsena oli jäänyt.

Freudin analyysi onnistui täydellisesti: Emma Ecksteinista tuli ensimmäinen naispsykoanalyytikko ja hän kirjoitti nuorille tytöille pari kasvattavaa pamflettia masturbaation vaaroista.

Katsojan silmässä

Mousetraps and the Moon on vetävästi kirjoitettu ja jaettu juuri sopivan mittaisiin lukuihin (n. 30 sivua per luku). Lukuisat alaviitteet lukujen lopussa tosin hieman lisäävät pituutta. Dramaturginen kaari säilyy läpi teoksen ja psykoanalyysiarvostelun välillä Wilcocks kritisoi myös kollegojaan eli muita Freudin ”lyttääjiä” [4]. Nämä herkulliset välipalat kuvaavat hyvin sitä kirjoa, mikä psykoanalyysikriitikoiden joukossa vallitsee: on leppoisia, ääriskeptisiä, kuumeisia, huolimattomia, analyyttisia, kilttejä ja tuhmia lyttääjiä. Wilcocks itse lukeutuu eittämättä skeptisimpien ja tuhmimpien joukkoon.

Wilcocksin akateemiset, kyyniset ja koomiset sivukommentit ovat erityisen antoisia. Laaja oppineisuus antaa tekstille syvyyttä, joskin eräät kärjistykset jäävät pelkiksi pintaraapaisuiksi. Nykyajan freudilaisten, mm. Lisa Appignanesin ja John Forresterin, hagiografista silmänkääntötemppuilua Wilcocks olisi voinut käsitellä perusteellisemminkin. Nyt myrkylliset heitot näiden Freud-uskovaisten akatemiasta karkottamisesta aiheuttavat lukijassa vain epämukavaa uteliaisuutta. Appignanesin ja Forresterin tosiasioiden vääristelyt ovat Wilcocksin antamien esimerkkien perusteella sen verran vakavia, että niistä olisi mieluusti lukenut enemmänkin.

Kirjailija Rudyard Kiplingiä käsittelevässä osiossa laajemman kritiikin saavat osakseen mm. Martin Seymour-Smithin freudilaiset Kipling-tulkinnat, jotka Wilcocksin mukaan ovat sen verran irstaita ja vulgaareja, että itse Mestarikin olisi kovana Kipling-fanina voinut kurtistella kulmiaan. Lopuksi Wilcocks esittää, että psykoanalyyttisesti asennoituneiden elämäkertakirjailijoiden taipumus löytää kaiken takaa himoa, masturbaatiota ja homoseksuaalisuutta kertoo enemmän psykoanalyysista ja psykoanalyytikoista kuin kohteistaan.

Suo siellä, vetelä täällä

Satusetä Topeliuksen, Grimmin veljesten ja Hans Christian Andersenin sadut on jo aikaa sitten suomennettu ja vihdoin, kiitos kustannusyhtiö Teoksen, merkittävä länsimainen satukirjallisuus on nyt kokonaisuudessaan saatavilla suomeksi: Freudin legendaariset Tapauskertomukset (Teos 2006) on nimittäin käännetty. Tämä on kulttuurihistoriallisesti äärimmäisen merkittävä teko. Dora, Pikku Hans, Rottamies, Susimies – tuttuja nimiä kaikille poskettoman tarinaniskennän ystäville. Ja nyt Freudin uskomattomimmat sepitelmät – aiemmin luettavissa vain muilla kielillä, toisen käden lähteistä tai yksittäisinä käännöksinä – on koottu yksiin kansiin, armottomaksi, melkein 600-sivuiseksi tiiliskiveksi. Paketti on lukuelämyksenä kiehtova ja nautittava. Kansikin on sekavuudestaan ja synkkyydestään huolimatta komea kuin mikä. Ja kuvaahan se sisältöä äärimmäisen hienosti: sekavaa, synkkää ja komeaa. Kustantaja oli myös todella ystävällinen, sillä jo viikkoa ennen varsinaista julkaisupäivää sain postitse sidotun, kannettoman kappaleen. Myöhemmin tuli vielä kaupasta saatavilla oleva kannellinen versio.

Tapauskertomusten ainoa puute on aakkosellisen asia- ja nimihakemiston puuttuminen. Näin polveilevassa ja rönsyilevässä kaunokirjallisessa tekstissä oikean kohdan löytäminen nopeasti on äärimmäisen vaikeaa ilman perusteellista hakemistoa. Seppo Hyrkäksen käännös on kuitenkin luettavuudessaan erinomainen. Pikkuvirheitä ja kömpelyyttä on toki jonkin verran, mutta ne ovat nykyajan kiireisessä kustannustoimittamisessa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kiitos-osiossa Hyrkäs mainitsee, että oli itsekin käännöstyön päätyttyä psykiatrin tarpeessa. Tietääkseni Hyrkäs suhtautuu epäilevästi Freudin näkemyksiin, joten ei ihme, että hän tällaista materiaalia kääntäessään pelkäsi joutuvansa suljetulle osastolle. Onneksi Hyrkäs sai kuitenkin asiantuntevaa apua. Onkin tavallaan ironista lukea Hyrkäksen kiittämän kustantajan edustajan, Elia Lenneksen, postmoderniin relativismiin kallellaan olevat filosofiset saatesanat teoksen alussa: ”Onko psykoanalyysi sitten filosofiaa vai tiedettä vai kumpaakin – tai ei kumpaakaan? Tämä tietysti riippuu siitä, mitä näillä sanoilla tarkoitetaan” (s. 8).

Lenneksen mukaan tieteellis-filosofisilla mullistuksilla ja sillä, miten ne kauaskantoisesti heijastuvat ihmisten arkielämään, on loppujen lopuksi enemmän merkitystä kuin sillä, kuinka hyvin ns. freudilaiset lipsahdukset ja puolisoiden lapsuuden traumojen vatvominen kotona ”käyvät teknisesti yksiin psykoanalyysin teorian kanssa” (s. 7). Tämä on linjassa ajan hermeneuttisen hengen kanssa: jokaisella on oma totuus. Tärkeintä on kaunis aate.

Freud-eksegetiikalle ei siis näy loppua. Tämän Lenneskin implisiittisesti toteaa, kun hän tuliterän käännöksen saatesanoissa suosittaa akateemisille piireille alkukielisiin teksteihin perehtymistä. Syy tähän on se, että Freudin avainkäsitteitä on vaikea kääntää, eikä niitä Suomessa vielä(kään) ole lyöty lukkoon. Tämä kertoo kuitenkin lähinnä siitä, ettei niistä koskaan päästäkään yksimielisyyteen. Skeptisestä näkökulmasta psykoanalyysin ongelmia ei siis suinkaan vähennä se, että mitä laajemmalle lukijakunnalle ”teorioita” tarjotaan, sitä tärkeämpää on Mestarin alkuperäisten hieroglyfien suurennuslasilla tiirailu. Päinvastoin: niitähän on psykoanalyysipiireissä nuuskittu iät ja ajat, ilman minkäänasteista selvyyden saavuttamista. Tämä ei yllätä, tietäen kyseisten oletusten perustavanlaatuisen virheellisyyden (ks. Grünbaum 1984 & 1993; Erwin 1996; Macmillan 1997).

Eli Tapauskertomukset on erinomainen teos loputtomaan tulkintaan – sekä filosofian laitoksella että työpaikan kahvipöydässä. Humanisteille leipää, kansalle sirkushuveja. Äärimmäisen huvittavaa on toistuvasti huomata, millainen kaaos freudilaisen lukeneiston keskuudessa vallitsee: yhtäällä Mestaria vähätellään, toisaalla hänen alkuteksteihinsä suhtaudutaan pyhällä hartaudella. Jotkut onnistuvat jopa tekemään molempia samaan aikaan.

Kansien välistä löytyy salaperäisiä ylä- ja alapään vaivoja, mystistä symboliikkaa, numerologiaa, unia, fantasiaa, makuuhuoneita, himoa, yhdyntöjä a tergo eli more ferarum (takaapäin, eläinten tapaan), yli-inhimillistä seksuaalista suorituskykyä, yliluonnollisia kykyjä omaavia pikkuvauvoja, peräruiskeita, verta, kannibalismia, masturbaatiota, insestiä, kastraatiota, genitaaleja, sadismia, ulosteita, anaalierotiikkaa, valkoisia susia ja pelottavia perhosia, toukkia, rottia sekä hevosia. Lisäksi kirjaa voisi mainostaa Hollywood-tyyliin: Perustuu väljästi tositapahtumiin. Näin ollen Tapauskertomukset sisältää yllin kyllin kaikkea mitä hyvän fantasiakirjallisuuden ystävä kaipaa.

Mutta kuten Robert Wilcocks teoksessaan osoittaa, tärkein kaikista on Freudin Rudyard Kiplingin kertomuksista omaksuma ”minä”, kaikkitietävä kertoja Sigmund Freud, joka ohjaa tarinaa [5]. Freud maalaa tapauskertomuksissaan itsestään kuvan mielen arkeologina, piilotajunnan Sherlock Holmesina, sankarillisena ja heltymättömänä totuudentavoittelijana, suurena mutta vaatimattomana tiedemiehenä. Totuus on kuitenkin taas kerran täysin päinvastainen.

Susimies anaalierotiikan lähteillä

Susimiehen eli Sergei Pankejevin tapaus käy esimerkistä. Freudilta meni oman väitteensä mukaan neljä vuotta Susimiehen unen tulkinnan kehittelemiseen (Scharnberg 1996 II, s. 33). Tulkinta on seuraavanlainen:

18 kuukauden ikäinen pikku Sergei kärsi malariasta ja eräänä yönä hän heräsi. Hän näki vanhempansa yhdynnässä a tergo. Sergei katseli tarkkaan miten hänen isänsä vei loppuun kolme aktia puolessa tunnissa. Tähän saakka Sergei oli uskonut ettei miesten ja naisten välillä ole anatomista eroa ja että normaalisti coitus suoritetaan peräaukkoon. Mutta nyt hänelle paljastui kauhea totuus ensimmäistä kertaa. Sergei halusi että hänen isänsä käyttäisi häntä itseään naisena. Hän tajusi, että ennen kuin tämä olisi mahdollista, hänet pitäisi kastroida. Näin ollen toive saada orgasmi täytti hänet samaan aikaan voimakkaalla kastraationpelolla. Sergein piti siis torjua halu. Tästä johtuu hänen neuroosinsa, joka on riivannut Sergeitä koko elämän.


Freudin satu on jännittävä, levottomuutta herättävä. Siihen liittyy myös kosolti verevää, uskonnollisesti ladattua anaalierotiikkaa (s. 491-492):

”’Jumala – sonta’ oli oletettavasti lyhennys tarjouksesta, jonka saattaa kuulla arkielämässä lyhentämättömässä muodossa. ’Paskantaa Jumalan päälle’ (auf Gott scheissen) ja ’paskantaa jotakin Jumalalle’ (Gott etwas scheissen) voivat merkitä myös lapsen lahjoittamista Hänelle tai lapsen saamista Häneltä lahjaksi. Lahjan vanha vähättelevä merkitys ja siitä myöhemmin kehitetty lapsimerkitys yhdistyvät näissä potilaan pakkoilmaukissa. Viimeksi mainittu ilmaisee feminiinistä hellyyttä, valmiutta luopua miehisyydestään, jos tulee vastineeksi rakastetuksi naisen tavoin...

”Ulostepylvään kiihottaessa suolen erogeenista limakalvoa sillä on suolen kannalta aktiivisen elimen rooli, se käyttäytyy kuin penis vaginan limakalvolla ja siitä tulee samalla peniksen edelläkävijä kloaakkivaiheessa. Ulosteiden luovuttaminen (rakkaudesta) toisen henkilön hyväksi muuttuu vuorostaan kastraation esikuvaksi, sillä kyseessähän on ensimmäinen kerta, kun oman ruumiin osasta... luovutaan rakastetun toisen suosion voittamiseksi. Muutoin narsistiseen rakkauteen omaa penistä kohtaan liittyy siis hitunen anaalierotiikkaa. Uloste, lapsi ja penis muodostavat siis kokonaisuuden, tiedostamattoman käsitteen – sit venia verbo (’jos sana sallitaan’) – jostakin pienestä, joka voidaan irrottaa ruumiista.”

Lopulta Freud siis päätyy siihen, että pikku Sergei haluaa isänsä kanssa lapsen, ja olla itse tämä lapsi, siten että isä synnyttää Sergein (s. 507-508). Tai oikeastaan Sergei haluaa itse synnyttää itsensä. Samalla Sergei myös samastuu omaan penikseensä, ulosteeseensa sekä äitiinsä, ja kenellekään ei liene yllätys, että hän paljastuu analyysissa homoseksuaaliksi. Sergei haluaa palata takaisin äitinsä sukupuolielimeen ja tulla siellä isänsä peniksen intiimisti koskettelemaksi. Hän haluaa myös ottaa isänsä paikan ja edustaa itseään käyttämällä penistään eli itseään. ”Tällöin fantasiat paljastuvat toistensa vastinkappaleiksi ja ilmentävät toivetta sukupuoliyhteydestä äidin tai isän kanssa riippuen siitä, onko kyseinen yksilö omaksunut maskuliinisen vai feminiinisen asenteen” (s. 508). Ja kuten Max Scharnberg edellä toteaa, kaiken tämän kuorruttaa Sergein isän taholta tuntema suunnaton kastraation pelko.

Freudin kannalta on kovin ikävää, että Pankejevin oma kertomus eroaa näistä perversseistä kakkatarinoista ja seksifantasioista (Obholzer 1982; Esterson 1993). Tulkinnassa vahvassa roolissa olleet Pankejevin suolisto-oireet nimittäin jatkuivat analyysin päätyttyä, vaikka Freud toisin väitti. Todistusaineisto tukee Pankejevin versiota tapahtumista (Esterson 1993; Sulloway 1998).

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Freudin mukaan pikku Sergein unen valkoiset sudet symboloivat hänen vanhempiensa valkoisia alusvaatteita ja vuodevaatteita. Mutta kuten todettua, koko tulkinta on Freudin sepittämää satua. Patrick Mahony (1984) luettelee viisi todistetta, miksi kyseinen tapahtuma ei ole ollut mahdollinen (lainattu Scharnbergin em. teoksessa, s. 33; olen paikoitellen huomattavasti muokannut alkuperäisiä argumentteja):

1. Tapahtuma on ajoitettu Sergein malarian avulla. Freud kirjoittaa Sergein olleen tapahtumahetkellä 18 kk ikäinen ja unen nähdessään 4 vuoden ikäinen (jolloin muisto ”elpyy” lapsen mielessä unen muodossa: ”olin unen nähdessäni kolme, neljä tai korkeintaan viisi vuotta vanha”). Ihmislapsella ei kuitenkaan esiinny näin pikkutarkkoja muistoja alle kahden vuoden iältä. Pikkuvauvan aivot eivät ole tarpeeksi kehittyneet, jotta vaikutelmat jäisivät selkeinä pitkäaikaiseen, autobiografiseen muistiin (Pillemer 1998) [6]. Tämän ohella voidaan perustellusti kysyä, onko unessa ilmenevä tapahtuma muisto ollenkaan.

2. Normaali mies ei voi suorittaa kolmea yhdyntää puolessa tunnissa.

3. Sen perusteella mitä malariasta tiedämme, korkeassa kuumeessa kehdossa lepäävä pikkuvauva ei itkemättä kykene tarkkailemaan puolen tunnin ajan vanhempiensa parittelua.

4. Erittäin varakkaiden venäläisten aristokraattien lapsi ei koskaan nukkuisi vanhempiensa makuuhuoneessa, vaan lapsenhoitajan huoneessa (Obholzer 1982). Freud selittää poikkeuksen johtuneen malariasta, mutta luulisi että sairas lapsi tarvitsee tavallista enemmän huolenpitoa ja tarkkailua, varsinkin kun tapauskertomuksessa vanhemmat ovat tulleet ulkoa päivänokosille: ”Olettamukseemme sopisi erittäin hyvin, että kyse oli kuumasta kesäpäivästä, ja vanhemmat olivat vetäytyneet puolipukeisina sisälle ottamaan pienet iltapäivätorkut” (Tapauskertomukset, s. 448). Freud ei näe mitään ristiriitaa siinä, että vanhemmat olivat jättäneet vakavasti sairaan lapsensa yksin makuuhuoneeseen ja menneet itse ulos, vaikka hänen mukaansa lapsen makuuhuoneeseen siirtämisen tarkoitus oli nimenomaan se, että vanhemmat voisivat paremmin hoivata häntä.

5. Takaapäin suoritettu yhdyntä on kaikista huonoin tapa nähdä naisen sukupuolielin ja kaikista paras jos haluaa sekoittaa vaginan ja peräaukon toisiinsa. Mikäli Sergei ei aktien aikana maannut vanhempiensa jalkojen välissä, ”susivauvan näkökulma ylittää kirkkaasti kenen tahansa pornoelokuvatuottajan nerokkaimmankin kuvakulmakehitelmän”. (Toisaalta Freud sanoo, että kaikki voi olla Sergein fantasiaa, jolloin tämä vasta myöhemmin liitti vanhempiensa yhdessäoloon havainnon näiden coituksesta a tergo.)


Sergei Pankejev kertoi myöhemmin 1970-luvulla Karin Obholzerille, että hänen mielestään Freudin tulkinta oli äärimmäisen kaukaa haettu. Pankejev paljasti myös, että unen ”sudet” olivat suden näköisiä paimenkoiria (Obholzer 1982; Sulloway 1998; Esterson 1993). Tämä tosiasia käy ilmi myös tapauskertomuksesta, eikä ihme: Freud teki Susimiehen tarinasta jälkikäteen vaihtoehtoisia tulkintoja sekä Grusha-episodiin sopivia lisäyksiä ja muutoksia (s. 465-468 & 502-504; ks. myös Esterson 1993). Valitettavasti Grusha-osiota en tässä tilanpuutteen vuoksi voi käsitellä, joten tyydyn suosittelemaan Allen Estersonin erinomaista teosta. Esterson esittää lukuisia esimerkkejä Freudin tavasta sorvailla tulkintojaan ja upottaa analysoitavien päähän omia mielikuvituksellisia selityksiään.

Susimies ei myöskään parantunut analyysissa, vaikka Freud näin väitti. Tästä on todisteena se, että psykoanalyytikko Ruth Mack Brunswick joutui myöhemmin jatkamaan Pankejevin analyysia (Gardiner 1991). Pankejevin omien sanojen mukaan Freudin psykoanalyysi itse asiassa vahingoitti häntä (Obholzer 1982). Ja vaikka myös Brunswick väitti Pankejevin parantuneen hoitonsa jälkeen, kärsi tämä yhä neuroottisista oireistaan kun Obholzer häntä haastatteli. Pankejevin muistotkaan eivät täsmänneet Freudin tapauskertomuksen kanssa: em. Grusha-osio on selkeä todiste Freudin taipumuksesta keksiä tulkintaansa sopivia ”faktoja” (Esterson 1993).

Lisäksi paljonpuhuva tosiseikka on se, että Kurt Eissler ja muut psykoanalyyttisen liikkeen jäsenet auttoivat Sigmund Freud –arkiston avulla Pankejevia taloudellisesti erään naistuttavan imiessä häntä kuiviin. Apua tuli kuitenkin vain sillä ehdolla, että Pankejev pysyisi Wienissä. Hän olisi halunnut lähteä naista pakoon Yhdysvaltoihin, mutta psykoanalyyttinen liike ymmärsi tähän sisältyvät julkisuusriskit ja halusi pitää Pankejevin lähettyvillä, tuntemattomana. He myös yrittivät estää Pankejevia antamasta haastattelua Obholzerille (Obholzer 1982; Sulloway 1998).

Nenärefleksikompleksianalyysin jalo taito

Freudin Tapauskertomukset sisältää lukuisia muitakin satuja, jotka Freud on syöttänyt lukijoiden ohella myös potilailleen. Esimerkiksi Doran tapaus on oiva osoitus siitä, että tulkinnassa tärkeitä eivät suinkaan ole analysoitavan vaan analyytikon vapaat mielijohtumat. Freud itse muodostaa mielivaltaisia symbolisia yhteyksiä Doran unista ja oireista – yhteyksiä jotka ”todistavat” hänen teoriansa (ks. Macmillan 1997).

Potilaiden elämä ei ole lyhyellä eikä pitkällä tähtäyksellä helpottunut psykoanalyyttisen terapian vaikutuksesta. Luultavaa on, että tilanne on monissa tapauksissa pikemminkin pahentunut. Tästä on jopa todisteita (Eysenck 1991; Dolnick 1998). Emma Eckstein on Robert Wilcocksin mukaan mitä ilmeisimmin keskivertotapaus, joskaan nenäkuorikon poistoja eivät Freud ja Fliess enempää tehtailleet.
Dorakin lopetti analyysinsa kesken, minkä Freud tietenkin omahyväisellä sankariromantiikalla höystettynä tulkitsi osoitukseksi tulkintojensa oikeellisuudesta (s. 107):

”Tiesin, ettei Dora tulisi takaisin. Kyse oli selvästä kostotoimesta, kun hän päätti hoidon niin odottamatta ja tuhosi odotukseni hoidon onnellisesta päättymisestä juuri silloin, kun ne olivat korkeimmillaan. Myös hänen pyrkimyksensä itsensä vahingoittamiseen hyötyi tällaisesta menettelystä. Kun joku minun tapaani herättää häijyimmät demonit, jotka asuvat riittämättömästi suitsittuina ihmisrinnassa, taistellakseen niitä vastaan, hän saa varautua siihen, ettei hän säily itsekään vahingoittumattomana kamppailusta.”

Psykoanalyyttisten tulkintojen oikeellisuus on kuitenkin pelkästään sen varassa, haluaako potilas tai lukija uskoa analyytikkoa vai ei. Mitään tieteellistä tai kliinistä keinoa varmistaa niiden paikkansapitävyys ei ole. Potilas ei voi muistaa varhaislapsuudestaan juuri mitään, joten kaikki se verevä seksuaalisuus, mikä sieltä paljastuu, on erittäin suurella todennäköisyydellä Freudin – tai Freudin spekulaatioon nojaavan nykyanalyytikon – vilkkaan ja usein likaisen mielikuvituksen tuotetta. Lisäksi, kun analyytikkojen tulkinnat eroavat toisistaan, keinoja ”oikean” ratkaisun löytämiseksi ei yksinkertaisesti ole (Erwin 1996).

Freudin Tapauskertomukset sisältää kaikki ainekset niistä taikauskoisista ja pseudotieteellisistä spekulaatioista, jotka hän omaksui Fliessiltä tai keksi itse, ja jotka hän risti psykoanalyysiksi. Robert Wilcocks jopa puoliksi leikillään esittää, että psykoanalyysia tulisi oikeastaan kutsua nenärefleksikompleksianalyysiksi – siksi paljon vaikutteita Freud ystävältään sai. Max Scharnberg on myös hauskalla tavalla osoittanut, että kenties Freud sai idean anaalisesta luonteesta suoraan astrologiasta, neitsyen luonteenpiirteistä (Scharnberg 1993b).

Freudin taipumusta plagiointiin kuvastaa parhaiten se, että juuri jatkuvan ideoiden varastamisen takia Fliess laittoi Freudin kanssa välit poikki. Freudin tuotannossa Fliessin sekavat oletukset jäivät kuitenkin elämään, joten plagioinnista oli Fliessin maineelle hyötyä. Tai sitten ei – maine ei nimittäin ole kovin hyvä. Muutaman vuoden tai vuosikymmenen kuluttua, kunhan sana leviää asialle vihkiytyneiden lyttääjien piiriä laajemmalle, Freud toivon mukaan tulee olemaan yhtä huonossa maineessa. Toki Freud varasti ideoita monelta muultakin kuin Fliessiltä. Lopuksi onkin syytä esitellä Hans J. Eysenckin (1991) nyrkkisääntö: Se mikä Freudilla on uutta, ei pidä paikkaansa, ja se mikä pitää paikkansa, ei ole uutta.

Ehkä – toivon mukaan – Robert Wilcocksilta tulee vielä lisää kirjoja, joissa hän dekonstruoi myös nykyajan freudilaisten sepitelmät. Skeptistä laatukirjallisuutta tarvitaan, jotta totuus Freudista ja psykoanalyysista leviäisi mahdollisimman laajalle, mahdollisimman nopeasti. Jo olemassa olevia kirjoja kannattaisi myös suomentaa. Wilcocksista voisi aloittaa, koska hänen pureva tekstinsä sisältää myös nykylukijalle tärkeitä viihdearvoja – Wilcocksin tyyli on kaikkea muuta kuin kuivaa [7]. Kärkevyydestään huolimatta Robert Wilcocks on oppineiden Freud-lyttääjien aatelia.

Mousetraps and the Moon: The Strange Ride of Sigmund Freud and the Early Years of Psychoanalysis on huolellisen ja perusteellisen tutkimustyön tulos. Sitä on ilo lukea – paitsi tietenkin Freud-uskovaisten. Heidän kannattaakin tyytyä satukirjoihin, joista Freudin Tapauskertomukset ei ole huonoimmasta päästä.

Viitteet

[1] Medawar on käsitellyt psykoanalyysia kriittisesti myös monessa esseessään (esim. 1972). Medawarin ohella psykoanalyysia ovat eri näkökulmista arvostelleet mm. Frederick C. Crews (1995 & 1998 [toim.] ), Edward Dolnick (1998), Edward Erwin (1996), Allen Esterson (1993), Hans J. Eysenck (1991), Eysenck ja Glenn D. Wilson (1973), Ernest Gellner (1996), Adolf Grünbaum (1984 & 1993), Malcolm Macmillan (1997), Max Scharnberg (1984; 1993a & b; 1996), Richard Webster (1996) ja Robert Wilcocks. Voidaan sanoa, että näiden tutkielmien jäljiltä ei ruohokaan kasva, siksi musertavaa on kirjoittajien psykoanalyysia ja Freudia vastaan esittelemä todistusaineisto.

Merkillepantavaa on, ettei yhtäkään näistä kriitikoista mainita psykoanalyytikko Veikko Tähkän teoksessa Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen (2001). Sen sijaan Tähkä kulkee horjumatta Mestarin jalanjäljissä, ikään kuin murskakritiikkiä ei olisi olemassakaan (kiitän fil. toht. Markus Långia emeritusprofessori Tähkän teoksen sitkeästä suosittelemisesta).

[2] Veikko Tähkä (2001, s. 518) muotoilee kilpakosinnan seuraavasti: ”Vaikka isän suuri sukupuolielin jo on sisältynyt pojan dyadiseen isän idealisointiin, vasta keksintö isän asemasta kilpailijana äidin rakkaudesta näyttää motivoivan kumpaakin sukupuolta olevat lapset tulemaan akuutisti tietoisiksi omien fyysisten varusteittensa määrällisistä ja laadullisista eroista ja riittämättömyydestä kilpailijaisään verrattuna. Tämä pyrkii johtamaan isän suuren peniksen (tai sellaisena kuin se on suurimmillaan: falloksen) ambivalenttiin idealisointiin, joka vaikuttaa merkitsevästi sen oidipaalisen triadin alkuvaiheen psykologisiin sisältöihin ja ilmiöihin, jota perinteisesti kutsutaan falliseksi vaiheeksi.”

[3] Osaselitys oidipuskompleksin suosioon humanistien parissa lienee se, että postmoderniin relativismiin haksahtaneet tutkijat uskovat mieluusti lähes kaiken mikä ei ole empiiristä luonnontiedettä. Wilcocks valittelee tätä akateemista epäkohtaa muutamassa äärimmäisen mehukkaassa alaviitteessä. Psykoanalyytikkojen kohdalla kyse on mitä ilmeisimmin auktoriteettiuskosta.

[4] ’Lyttääjä’ eli ’basher’ on psykoanalyytikoiden Freud-kriitikoille antama halventava termi – tyypillinen osoitus psykoanalyytikoiden ja psykoanalyysiin uskovien taipumuksesta vastustajiensa karkeaan psykologisointiin (ks. Crews 1995, jälkisanat Confessions of a Freud Basher; Gellner 1996).

[5] Doran tapauksessa Freud sai mitä ilmeisimmin kirjallisia vaikutteita myös Charles Dickensin Nicholas Nicklebystä (Scharnberg 1993a, s. 52-54).

[6] Pikkuvauvojen muistia on tutkittu viime aikoina paljon, ja on jonkin verran näyttöä siitä, että myös imeväisikäisillä on kyky muodostaa pitkäaikaisia muistoja. Kuitenkin tällaisten muistijälkien syntyminen edellyttää niiden taustalla olleen tapahtuman toistumista moneen kertaan (Schneider 2001). Ns. infantiiliamnesian selitys lienee juuri se, että pikkuvauvan aivot ja minuus eivät vielä ole riittävän kehittyneet; myöskään traumaattiset kokemukset eivät jää muistiin siten, että ne myöhemmin voitaisiin verbaalisesti palauttaa mieleen (Cordón ym. 2004). (Kiitän tietokirjailija Osmo Tammisaloa tässä mainittujen muistiartikkelien suosittelemisesta.)

Freud-hagiografi David Stafford-Clark (1980) tuntee ilmeisesti sen verran neurotieteitä, että on varmuuden vuoksi jälkiviisaasti sijoittanut varsinaisen tapahtuman eli kantanäyn Sergein kahdeksannelle ikävuodelle (mt., s. 129). Käytössäni on kyseisen teoksen kolmas painos, joten jos kyse olisi Erkki Purasen käännösvirheestä, se olisi melko varmasti korjattu. Freud itse, myöhemmissä lisäyksissään tapauskertomukseen, sattumoisin vieläpä kiistää koko tapahtuman, spekuloiden sen olevan ”fylogeneettinen fantasia”, mutta heti kohta väittää sitä taas todelliseksi (s. 502-504; ks. myös Esterson 1993).

On syytä huomioida, että ratkaisevaa asiassa ei ole se, onko 18 kk -ikäisen, malariakuumeessa vanhempiensa a tergo –yhdyntään tuskaisena heränneen pikkulapsen muisto mahdollinen, vaan se, onko analyysissa rekonstruoitu versio todennäköinen tai edes uskottava. Lisäksi, vaikka muisto olisi aito, analyysissa muodostettu rekonstruktio ei tietenkään kelpaa todisteeksi siitä, että kantanäky on potilaan oireiden syy. Muiston aitouttakaan on mahdotonta psykoanalyyttisen metodin eli vapaiden mielijohteiden avulla vahvistaa (Grünbaum 1984 & 1993).

[7] Wilcoksin aiempi Freud-kirja on nimeltään Maelzel's Chess Player: Sigmund Freud and the Rhetoric of Deceit (1994).

Kirjallisuus

Cioffi, Frank (1998): Freud and the Question of Pseudoscience. Open Court, Chicago.

Cordón, Ingrid M.; Margaret-Ellen Pipe; Liat Sayfan; Annika Melinder & Gail S. Goodman (2004): Memory for traumatic experiences in early childhood. Developmental Review 24:2004, s. 101–132

Crews, Frederick (and his critics) (1995): The Memory Wars - Freud's Legacy in Dispute. A New York Review Book, USA.

Dolnick, Edward (1998): Madness on the Couch : Blaming the Victim in the Heyday of Psychoanalysis. Simon & Schuster, USA.

Eagle, Morris N. (1984): Recent Developments in Psychoanalysis: A Critical Evaluation. McGraw-Hill, New York.

Erwin, Edward (1996): A Final Accounting: Philosophical and Empirical Issues in Freudian Psychology. The MIT Press, USA.

Esterson, Allen (1993): Seductive Mirage: An Exploration of the Work of Sigmund Freud. Open Court, Chicago.

Eysenck, Hans J. (1991): Decline and Fall of the Freudian Empire. Penguin, St Ives plc.

Eysenck, Hans J. & Glenn D. Wilson (toim.) (1973): The Experimental Study of Freudian Theories. Methuen & Co. Ltd., Great Britain.

Freud, Sigmund (1985): The Complete Letters of Sigmund Freud to Wilhelm Fliess, 1887-1904. Translated and Edited by Jeffrey Moussaieff Masson. Harvard University Press, Cambridge.

Gardiner, Muriel (toim.) (1991): The Wolf-Man by the Wolf-Man with The Case of the Wolf-Man, by Sigmund Freud and A Supplement by Ruth Mack Brunswick; Foreword by Anna Freud. The Noonday Press Edition. Hill and Wang, The Noonday Press, New York.

Gardner, Martin (1957): Fads and Foibles in the Name of Science. Dover, New York.

Gellner, Ernest (1996): The Psychoanalytic Movement – The Cunning of Unreason. Northwestern University Press, USA.

Grünbaum, Adolf (1984): The Foundations of Psychoanalysis – A Philosophical Critique. University of California Press, USA.

Grünbaum, Adolf (1993): Validation in the Clinical Theory of Psychoanalysis – A Study in the Philosophy of Psychoanalysis. With an Introduction by Professor Philip S. Holzman. International Universities Press Inc., USA.

Jones, Ernest (1953-1957): The Life and Work of Sigmund Freud. 3 Volumes. Basic Books, New York.

Keltikangas-Järvinen, Liisa (2006): Ympäristö vai perimä – psykologian pitkä tie tasapainoiseen ihmiskäsitykseen. Tieteessä tapahtuu 2/2006, s. 5-9.

MacDonald, Kevin B. (1996/2002): Freud’s Follies: Psychoanalysis as Religion, Cult, and Political Movement. Skeptic 4(3), 94-99. Reprinted in The Skeptic Encyclopedia of Pseudoscience; Michael Shermer (ed.). ABC-CLIO 2002, USA. http://www.csulb.edu/~kmacd/paper-CrewsFreud.html

Macmillan, Malcolm (1997): Freud Evaluated: The Completed Arc. Second Edition. The MIT Press, USA.

Mahony, Patrick (1984): Cries of the Wolf Man. International Universities Press, New York.

Masson, Jeffrey Moussaief (1985): Freud ja totuus – Taistelu viettelyteoriasta. Suom. Matti Kannosto. Kirjayhtymä, Juva.

Medawar, Peter B. (1972): The Hope of Progress. Methuen Young Books, Great Britain.

Medawar, Peter B. (1975): Victims of Psychiatry. Arvio I.S. Cooperin teoksesta The Victim is Always the Same (Harper & Row). The NY Review of Books, Vol. 21, Number 21 & 22, January 23, 1975.

Obholzer, Karin (1982): The Wolf-Man Sixty Years Later – Conversations with Freud’s Controversial Patient. Translated by Michael Shaw. Continuum, New York.

Pillemer, David B. (1998): What is remembered about early childhood events? Clinical Psychology Review, Vol. 18, No. 8, s. 895–913.

Plomin, Robert; John C. DeFries; Gerald E. McClearn & Peter McGuffin (2001): Behavioral Genetics. Fourth Edition. Worth Publishers, USA.

Rachman, Stanley J. & Godfrey T. Wilson (1980): The Effects of Psychological Therapy. Second Enlarged Edition. International Series in Experimental Psychology. General Editor: H.J. Eysenck. Pergamon Press, Great Britain.

Schalin, Lars-Johan (1993): Narsismin kohtaloita - Psykoanalyyttisiä tulkintoja kateudesta, isättömyydestä ja vanhenemisesta. Kolmas painos. Yliopistopaino, Jyväskylä.

Scharnberg, Max (1984): The Myth of Paradigm Shift, or How to Lie with Methodology. Acta Universitatis Upsalensis. Uppsala Studies in Education 20, Uppsala.

Scharnberg, Max (1993a): The Non-Authentic Nature of Freud’s Observations. Vol. I: The Seduction Theory. Uppsala Studies in Education 47, Uppsala.

Scharnberg, Max (1993b): The Non-Authentic Nature of Freud’s Observations. Vol II: Felix Gattel’s Early Freudian Cases, and the Astrological Origin of the Anal Theory. Uppsala Studies in Education 48, Uppsala.

Scharnberg, Max (1996): Textual Analysis: A Scientific Approach For Assessing Cases of Sexual Abuse. Vol. I-II. Uppsala Studies in Education 64-65, Uppsala.

Schneider, Wolfgang (2001): Memory development in children. Teoksessa: N.J. Smelser & P.B. Baltes (päätoim.), W.Kintsch (sarjan toim.): International Encyclopedia of the Social and Behavioral Sciences. Pergamon, New York, s. 9572-9576.

Stafford-Clark, David (1980): Mitä Freud todella sanoi. Suom. Erkki Puranen. Kolmas painos. WSOY, Juva.

Sulloway, Frank (1979): Freud: Biologist of the Mind – Beyond the Psychoanalytic Legend. Basic Books, USA.

Sulloway, Frank J. (1998): Exemplary Botches. In Crews, Frederick C. (ed.): Unauthorised Freud – Doubters Confront a Legend. Viking, USA, pp. 174-185.

Tähkä, Veikko (1979): Potilas-lääkärisuhde. Toinen painos. Suomen lääkäriliitto, Helsinki.

Tähkä, Veikko (2001): Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Kolmas painos. WSOY, Juva.

Webster, Richard (1996): Why Freud Was Wrong – Sin, Science and Psychoanalysis. Paperback Edition. Basic Books, USA.

Wilcocks, Robert (1994): Maelzel's Chess Player: Sigmund Freud and the Rhetoric of Deceit. Rowman & Littlefield, Lanham MD.