(Skeptikko 4/2006)
Brittitoimittaja-kirjailija Francis Wheen on ottanut harteilleen kunnianhimoisen urakan kirjassaan Kuinka humpuuki valloitti maailman – Nykyajan harhojen lyhyt historia (suom. Seppo Hyrkäs; Ajatus Kirjat 2006). Wheen on lähtenyt tutkimaan nykyajan järjetöntä menoa. Se, minkä hän laskee humpuukiksi, herättänee jatkossa runsaasti keskustelua.
Monen lukijan niskakarvat nousevat taatusti pystyyn, koska teoksessaan kirjailija niputtaa termin ’humpuuki’ alle New Agen, taikauskon, islamilaisfundamentalismin, thatcheriläis-reaganilaisen laissez faire -talouspolitiikan, akateemisen postmodernismin, ”konservatiivisen” kulttuurihistorian, elämäntaitogurut, pörssikeinottelun, IT-kuplan, Enron-yhtiön, angloamerikkalaisen markkina- ja mediakonsultointihybriksen, prinsessa Diana -kultin, Hillary ja Bill Clintonin sekä Nancy ja Ronald Reaganin rajatietoharrastuksen, blairilaisen kaksinaamaisen sosiaalidemokratian, bushilaisen ulkopolitiikan, Al Goren tekopyhyyden ja maineikkaat vasemmistointellektuellit. Toisaalta lukijan niskavilloja voi hieman laskea se, että Wheen tekee kohtuuttomat yleistyksensä äärimmäisen viihdyttävästi.
Yksinkertaistaminen voi silti loppupeleissä kääntyä itseään vastaan, sillä tekijän tyyli on analyyttiseen ja maltilliseen kirjallisuuteen tottuneelle aivan liian populistinen. Oikeistolainen näkee punaista näitä sivuja lukiessaan, vasemmistolainen puolestaan silkkaa kauneutta. Kirja ei ole tieteellinen, vaan pikemminkin poliittinen.
Inhimillistä, aivan liian inhimillistä
Paikoitellen ”hörhöjen” psykologisointi saa freudilaiset mittasuhteet. Wheenin mutkia surutta oikova lehtimiestyyli johtaa siihen, että suuri osa Englannin parlamenttia näyttää lähinnä herkkäuskoisilta pösilöiltä. Eiväthän he voi olla niin typeriä, eiväthän?
Sattumaa ei liene se, että Wheen on kirjoittanut myös Karl Marxin elämäkerran (Otava 2000). Kyseistä teosta en ole lukenut, mutta tässä arvioitavan kirjan kohdalla tekijälle vaikuttaisi olevan pääasia, että lukijalla on hauskaa. Siinä Wheen onnistuu mainiosti.
Kirjoittaja osaa totisesti kärjistää ja yllättää. Heti teoksen alussa hän rinnastaa äärimmäisen provokatiivisesti teokraatti-fasisti ajatollah Khomeinin ja Englannin oikeistolaisen ex-pääministerin Margaret Thatcherin. Samoin vuonna 1984 edesmenneen, yhteiskuntatieteeseen ja yliopistofilosofiaan merkittävästi vaikuttaneen ranskalaisen poststrukturalisti-intellektuelli Michel Foucault’n naiivi usko Khomeiniin saa myöhemmin teoksessa maistaa Wheenin räävitöntä raippaa: ”Michel Foucault vieraili Teheranissa pian šaahin kaatumisen jälkeen ja palasi Pariisiin ajatollah Khomeinin neandertalilaishallinnosta hurmaantuneena” (s. 97). Paljonpuhuvan, postmodernia relativistista sanahelinää ja tyypillistä älykkösaivartelua sisältävän Foucault-sitaatin (jossa tämä vastaa Khomeinista esitettyyn kiperään kysymykseen) jälkeen tekijä toteaa:
”Tämä on suurenmoinen pariisilainen tapa väistää suora kysymys: riittävällä älyllisellä nokkeluudella sananvapauden tukahduttamista ja valheellisuuden edistämistäkin voidaan ihailla ironian harjoittamisena ja tekstuaalisena moniselitteisyytenä” (s. 98).
Mainittu strategia on valitettavasti akatemiassa lähinnä maan tapa – myös tällä hetkellä. Sitä kutsutaan osuvasti poliittiseksi korrektiudeksi. Myös Wheen on imenyt sitä runsain mitoin itseensä.
Foucault’n ohella teos paljastaa eräiden muidenkin johtavien ranskalaisintellektuellien, kuten psykoanalyysista ammentavien Luce Irigarayn ja Jacques Lacanin, verbaaliset silmänkääntötemput. Toisaalta tämä nimenomainen humpuuki ei yllätä, koska postmodernismin tolkuttomuuksista on kirjoitettu aiemmin lukuisia kirjoja ja artikkeleita, jotka ovat paljon perusteellisempia ja analyyttisempia kuin Wheenin tiivis lynkkaus. Hänen nokkava ja kärkevä piikittelynsä on silti paikoitellen varsin herkullista luettavaa. Olen joka tapauksessa kirjailijan kanssa täysin samaa mieltä Irigaraysta, Foucaultista ja Lacanista.
Suomea suomeksi, oopiumia kansalle – vai kuinka?
Seppo Hyrkäs on saanut käännökseen imua, joskin pienet virheet harmittavat. Huolellisella oikolukemisella tästä olisi saanut todella oivallisen tekstin. Joitakin helppoja ratkaisuja, mm. suomettuneita väännöksiä englannin kielen termeistä, esiintyy, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska siihen alkaa käännöskirjallisuudessa jo tottua. Kustannustoimittajat tienaavat rahansa ilmeisesti jonkin muun kuin suomen kielen osaamisen perusteella.
Nykyajan kiireen, säästöjen ja kilpailun riivaamassa kustannusmaailmassa ilmiö on kuitenkin odotettu. Tässä valossa voidaan sanoa, että käännös on suorastaan erinomainen. Lisäksi lievä ”dotcommeilu” ja hutilointi istuvat ikään kuin lisäironiana kirjan talousliberalismikriittiseen teemaan – kiireinen kilpailu massojen suosiosta köyhdyttää väistämättä myös kielen ja kustannustoiminnan. Apurahat ja tuet skeptisen kirjallisuuden kääntämiseen ja julkaisemiseen lienevät joka tapauksessa kortilla.
Hyrkäksen esipuheessa sivaltama talousguru Jari Sarasvuo ei apurahoja edes tarvitse, hän on rikas jo valmiiksi – sitä paitsi hänen kirjansakin myyvät. Wheen on kuitenkin rohkeasti lähtenyt vastarannalta samoille populistisille ”gurutokratian” apajille. Tässä on hyvätkin puolensa. Ehkä nykymaailmassa pitää vain kylmästi tarttua hetkeen ja kirjoittaa sekä kääntää helppoja kirjoja, joita hektisessä työelämässä loppuun rääkätyt ihmiset jaksavat vapaa-ajallaan lukea. Wheenin teos on tähän tarkoitukseen omiaan. Tosin se sopii erinomaisesti myös syrjäytetyille ja työttömille.
Lukijan työllisyystilanteesta riippumatta kirjasta irtoaa tuiki tarpeellista työväenhenkistä lohtua, kun suuret ja pöhöttyneet pölvästit saavat kuulla kunniansa. Eli poliitikot, riistoporvarit ja pörssianalyytikot varokoot!
Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa
Johtajien, virkamiesten ja päättäjien herkkäuskoisuus on Wheenin mukaan saavuttanut käsittämättömät mitat. Kun on tarve kaventaa työntekijöiden oikeuksia ja ammattiliittojen sananvaltaa, tai edistää yrityksen ja kansallisvaltion uusliberalisointia, jos jonkin sortin talousgurua ja positiivisuusprofeettaa riittää. Ja totta kai heidän konsultointipalveluilleen löytyy kysyntää.
Taloussaarnaajien ohjeista voidaan mainita seuraavat (s. 64): ”Meidän on opittava elämään omaan tahtiimme”; ”Rikkaus ei takaa onnea”; ”Epäluottamus jokaista kohtaan on yhtä vaarallista kuin luottamus jokaiseen”; ”Me pystymme oppimaan epäonnistumisistamme”; ”Kukaan ei ole koko ajan onnellinen”. Itsestäänselvyydet ja muka-älylliset pohjanoteeraukset uppoavat myös työväenpuolueen henkilöstöön kuin Titanic aikoinaan Atlantin hyisiin aaltoihin. Siellä lepää – ja jälki on hirveää.
Pääministeri Tony Blair kyseisestä puolueesta on Wheenin kritiikin ykköskohde.
Kirjassa Blair saa sellaista kyytiä että oksat pois. Blair harrastaa vasemmistolaisuudeksi naamioidun uusliberalismin ohella myös New Agea. Tässä hänen tukenaan on vaimo Cherie. Suorastaan selkäpiitä karmiva on Wheenin kirjaan sisältyvä kuvaus avioparin uudelleensyntymisrituaalista Meksikon Rivieralla. Nyt tiedämme yhden mahdollisen syyn sille, miksi Blair on George W. Bushin säyseä sylikoira. Isoveli valvoo aina, taivaalla, sielussa tai suuren meren takana.
Parivaljakko BB onkin niittänyt kyseenalaista mainetta mm. vääristelemällä Irakin joukkotuhoaseohjelmaa koskevaa tiedustelutietoa. Voidaan jopa puhua valehtelusta, tai ainakin aito-orwellilaisesta uuskielestä. Uudelleensyntyminen antaa ilmeisesti moraalisesti ylivertaisen aseman, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Kosmiset voimat ja itse Jumala näyttävät siunaavan iso- ja pikkuveljen harkitsemattoman maailmanvalloituspolitiikan. Ja palataksemme maan päälle, taustalla lienevät osittain myös öljy- ja aseteollisuus. Huomionarvoista on, että tässä puhutaan miehistä, jotka ovat länsimaiden johtavien talous- ja sotilasmahtien peräsimessä 2000-luvulla. Veikko Vennamo -vainaata lainatakseni: Kyllä kansa tietää! Mitä tulee rouva Blairiin, on hänelläkin ollut sanansa sanottavana mm. Englannin terveydenhuollossa. Wheen on Cherie Blairin suhteen varsin epäritarillinen:
”Vaikka Englannin kansallinen terveydenhuolto ei vielä järjestäkään mayojen uudelleensyntymisrituaaleja, jotkut Cherie Blairin muut merkilliset pakkomielteet on jo otettu virallisesti käyttöön. Hallitus palkkasi tammikuussa 1999 feng shui -konsultti Renuka Wickmaratnen neuvomaan, miten köyhimpien kaupunginosien kunnallisia asuinkortteleita voitaisiin parantaa. ’Punaiset ja oranssit kukat vähentäisivät rikollisuutta’, hän sanoi, ’ja vettä sisältävät rakennelmat vähentäisivät köyhyyttä. Minä pääsin osalliseksi tästä ikivanhasta tiedosta jo kasvuiässä.’ Kaksi vuotta myöhemmin hallitus ilmoitti ensi kertaa kansallisen terveydenhuollon perustamisen jälkeen, että akupunktuurin ja ayurveda-lääketieteen kaltaisille parannusmenetelmille annettaisiin sama asema kuin perinteisille hoitomuodoille” (s. 144).
Termivalintaan ”muut merkilliset pakkomielteet” minulla ei ole huomauttamista ja tällaisen järjettömyyden kohdalla pieni epäritarillisuuskin voidaan helposti antaa anteeksi.
Marxismus macht frei
Syyskuun 11. 2001 tapahtuneiden WTC-terrori-iskujen jälkeen voidaan puhua eräiden merkittävien amerikkalaisten vasemmistointellektuellien älyllisestä itsepetoksesta – tai jopa itsemurhasta. Marxismi näyttää vapauttavan ihmisen tyystin järjen ikeestä. Wheen kohdistaa sanan säilänsä erityisesti Noam Chomskyyn ja Michael Mooreen. Osansa saavat siis arvostettu tiedemies ja kuuluisa elokuvaohjaaja. Molemmat myyvät Voima-lehteä lukevissa teinivasemmistolaispiireissä hyvin – niin hyvin, ettei heidän teoksiaan juuri liiku antikvariaateissa. Wheenin räväkkä ruttaus osuu siis napakymppiin ja niistää kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kaupallisuuden ja kaksinaamaisuuden.
Yhteinen vihollinen yhdistää sekä islamilaisia fundamentalisteja että vasemmistolaisia. ”Siitä lähtien, kun ajatollah Khomeini palasi Teheraniin, vasemmisto on pitänyt parhaana turvautua periaatteeseen, jonka mukaan viholliseni vihollinen on ystäväni” (s. 291-292). Kyse on Yhdysvaltain ”imperialismista”, lähinnä Bushin hallinnon kytköksistä ns. sotateolliseen kompleksiin. Sota on hyvä bisnes ja ulkopolitiikka seuraa perässä: jos vihollista ei ole, sellainen keksitään. Viholliseksi kelpaa vaikka entinen kumppani; omat koirat purevatkin varsin helposti. Näin kävi esim. Afganistanin ”vapaustaistelijoiden” kohdalla.
Vaaleissa tulee taloudellista tukea myös sen mukaan, miten sotabisnekset kannattavat. Ja kuten on saatu huomata, sota myy nykyään erittäin hyvin. Toisaalta on selvää, että länsimaisesta vapaudesta ja demokratiasta täytyy jonkun pitää kiinni, tarpeen tullen vaikka voimakeinoin. Fundamentalisteillakin on eroa. Vai onko?
Vasemmistointellektuellit inhoavat Bushin uskonnollista retoriikkaa ja elehtimistä sekä hänen hallintonsa korruptiota niin paljon, että se on johtanut räikeään kaksinaismoralismiin: kaikki maailman ongelmat johtuvat Yhdysvalloista. Islamistiterroristien hirmuteotkin ovat poliittisesti korrektin tulkinnan mukaan seurausta imperialismin aiheuttamasta köyhyydestä. Irvokasta tässä on se, että ajatollah Khomeini käytti aikoinaan samaa retoriikkaa totalitaristisissa palopuheissaan – retoriikkaa, jonka hän Ranskassa maanpaossa ollessaan oli oppinut vasemmistolaisia ranskalaisfilosofeja lukiessaan.
Wheen murjoo säälimättä Chomskya ja Moorea siitä, että nämä hyödylliset idiootit vähättelevät Amerikan vihollisten tekemiä kauheuksia. Chomsky katsoo läpi sormien Puna-khmerien Kambodzhassa aikoinaan tekemiä hirmutekoja ja Moore vähättelee syyskuun 11. lentokoneen kaapanneiden islamilaisfundamentalistien terrori-iskuja (tosin Chomsky on kunnostautunut myös syyskuun 11. vähättelyssä). Wheen kirjoittaa:
”... silloinkin, kun ruumiita korjattiin raunioista, vasemmiston vaistomainen reaktio henki viileää pinnallista relativismia. New Statesmanin kahden sivun pääkirjoitukseen sisältyi vain yksi ainoa lyhyt sympatian osoitus: ’Näin suuren mittaluokan verilöyly ei ole oikeutettu’, se myönsi, ’koska silloin ei ikinä pystytä erottamaan viattomia syyllisistä.’
”Tätä teemaa hyödynsi heti Yhdysvaltojen vasemmistoa edustava filmintekijä Michael Moore. ’Jos jotkut tekivät tämän kostaakseen Bushille’, hän valitti, ’niin silloin he tekivät sen tappamalla tuhansia ihmisiä, jotka EIVÄT ÄÄNESTÄNEET häntä! Boston, New York ja Washington sekä Kalifornia koneiden määränpäänä – ne olivat paikkoja, joissa äänestettiin Bushia VASTAAN!’ John O’Sullivan kommentoi tätä National Reviewissä seuraavasti: ’On hyvä tietää, että jos terroristit sieppaavat joskus risteilyohjuksen ja laukaisevat sen Yhdysvaltoihin, niin Mr Moore on Berkeleyssa tai Manhattanin Upper West Sidessa ja kääntää sen vähemmän ansiokkaiden äänestäjien – kuten Länsi-Virginian hiilityöläisten niskaan’. Tai Michael Mooren oman kotikaupungin, Michiganin Flintin asukkaiden niskaan” (s. 298-299).
Olisin laadukkaan elokuvataiteen ystävänä toivonut Wheeniltä myös kriittisiä, tarkovskilaisia kommentteja Mooren vuonna 2004 voittamasta Cannesin filmijuhlien Kultaisesta palmusta, mutta ehkä tämä G.W. Bushin vastaisen propagandaviihteen julkea triumfi ei aivan ennättänyt Wheenin silmien eteen kun hän kirjaansa kirjoitti. Kerrassaan harmillista.
Edistyksen myytti: itä-länsirintamalta ei mitään uutta
Kirjan loppuun liitetyssä esseessä Wheen käsittelee mm. ”edistyksellisten ja taantumuksellisten merkillistä liittoa”:
”Vasemmisto uskoi aikoinaan, että vapaus, demokratia ja ihmisoikeudet kuuluvat luonnostaan jokaiselle ihmiselle. Se ei ilmeisesti enää pidä paikkaansa tai Paul Bermania siteerataksemme: ’Nykyään ihmiset sanovat tasa-arvoisen suvaitsevaisuuden hengessä: ’Sosiaalidemokratia ruotsalaisille! Tyrannia arabeille!’ Ja tämäkö on muka vasemmistolainen asenne?’ Vain harvoin on tarvittu enemmän kunnon annosta rationaalista ajattelua ja vain harvoin sitä ollut vaikeampi löytää” (s. 345).
Ja kuitenkin tätä pöyristyttäviä järjettömyyksiä listaavaa teosta lukiessa tulee mieleen, onko yltiöpäinen rationalismi sittenkin pohjimmiltaan irrationaalista. Mitään toivoa valistuksen projektin onnistumisesta ei näytä olevan, humpuuki on todellakin valloittanut maailman. Kenties tämä tapahtui samoihin aikoihin, kun ihmislaji näki päivänvalon. Valistus vaikuttaakin Wheenin kohdalla olevan pitkälti menneisyyden onnela, romanttinen utopia: joskus asiat olivat muka hyvin. Voisivatko ne olla niin joskus tulevaisuudessa? Miten ihmeessä?
Oi jospa ihminen olisikin Homo sapiens –nimensä veroinen! Ei ihme, että tässä itse annetussa nimessä tuoksahtaa pahasti inhimillinen tekopyhyys ja omahyväisyys. Huuhaan ja hurlumhei-politiikan ohella tekijä olisi voinut kritisoida valistuksen liiallista edistysoptimismia, mutta ymmärrettävistä syistä hän ei tätä tee. Wheen nimittäin uskoo sitkeästi valistukseen ja edistykseen.
Tältä pohjalta kirjailija hyökkää voimakkaasti historiaa ”konservatiivisesta” näkökulmasta tarkastelleiden Francis Fukuyaman (Historian loppu ja viimeinen ihminen; WSOY 1992) ja Samuel Huntingtonin (Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys; Terra Cognita 2003) kimppuun. Näitä herroja kritisoidessaan Wheen sortuu tarkoitushakuiseen moraalisaarnaamiseen, vastakkainasetteluun ja olkiukkojen mätkimiseen. Historian unholaan matkalla olevan perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaon asemesta mieleen tulee väistämättä perustavampi pessimisti-optimisti -jako, tai jopa realisti-idealisti -jako. Wheen itse paljastuu kulttuurien konfliktin suhteen melkoiseksi idealistiksi. Varsinkaan islamin ja länsimaisen kulttuurin törmäystä ennustanutta Huntingtonia ei tulisi kuitata näin kevyesti.
Jyllands-Postenissa julkaistuista Muhammad-pilakuvista alkanut muslimimellakointi osoitti, että kulttuurien välinen kuilu on kiistatta olemassa. Havaitsemme sen tänä päivänä keskellä Eurooppaa – vieläpä keskellä pohjoismaista hyvinvointionnelaa. Mullah Krekar julisti turvapaikkamaastaan Norjasta sodan Tanskalle viime helmikuussa. Aftonposten-lehden haastattelussa (http://www.aftenposten.no/english/local/article1247400.ece) hän tulee myös koskettaneeksi maahanmuuttokysymystä. Krekar kertoo, että Euroopassa muslimit lisääntyvät kuin hyttyset. ”Länsimainen nainen EU:ssa tuottaa keskimäärin 1.4 lasta. Musliminaiset samoissa maissa tuottavat 3.5 lasta.” Jos nämä muslimit ovat mullah Krekarin kaltaisia ajatusmaailmaltaan, Euroopasta voi tulla suuri Osama bin Laden -fanikerho. Tämä uskonoppinut nimittäin sanoo haastattelussa, että bin Laden on hyvä ihminen. Krekar uhoaa, että ”vuoteen 2050 mennessä 30% eurooppalaisista tulee olemaan muslimeja”. Todettakoon tässä yhteydessä, että ruotsalaiset imaamit vaativat hiljattain omia, islamiin perustuvia lakeja Ruotsin muslimeille.
Itse paavi Benedictus XVI sai tuta, mitä on islamin kritisoiminen. Hän erehtyi siteeraamaan Saksassa syyskuussa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria, jonka mukaan profeetta Muhammad toi maailmaan pahoja ja julmia asioita, esim. määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa ja Vatikaania. Lisäksi Somaliassa muuan uskonoppinut kehotti avoimesti tappamaan paavin.
Hieman myöhemmin Saksassa nousi valtava kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa mm. Jeesus ja Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Kritiikin jälkeen päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvitaan poliisivartio.
Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle (EU:n puheenjohtajamaa). Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen. Eli toisin sanoen länsimaisessa mediassa ja puolueiden kesäjuhlissa olisi Iranin johdon mielestä noudatettavia shariaa.
Islamistien kiihkoilu antaa yllykettä myös kristilliselle fundamentalismille: eräät skeptikoiden hyvin tuntemat nuhteettomat vapaa-ajattelijat ovat tiettyjen ”jumalattomien pilakuvien” takia olleet poliisikuulusteluissa heinäkuun alussa 2006. Vapaa-ajattelijat puolestaan tekivät vastavetona rikosilmoituksen siitä, että evankelis-luterilainen kirkko kiihottaa nettisivuillaan kansanryhmää eli ateisteja vastaan. Tässä tapauksessa poliisi kuitenkin päätti parissa päivässä jättää asian kokonaan tutkimatta. Hannu Salaman juhannustanssit tanssitaan siis taas, neljäkymmentä vuotta myöhemmin (lisätietoa pilakuvajupakasta, ks. Vapaa Ajattelija 4/2006).
Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät repivät muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten pidäkkeetön riehuminenhan lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja taatusti lisää sitä kautta maahanmuuttokriittisyyttä. Kansallismielisiä vastassa ovat länsimaisen ”älymystön” poliittisesti korrektit suvaitsevaisuususkovaiset, jotka härkäpäisesti sulkevat silmänsä islamin lukuisilta epäkohdilta ja kuulevat kriittisissä äänenpainoissa vain ”islamofobian” soraääniä. Vuorovaikutus näiden leirien välillä tuntuu kärjistävän näkemyksiä entisestään.
Polarisaatiosta hyötynee lopulta vain islamin kaikinpuolista ihanuutta korostava professori Jaakko Hämeen-Anttila, jonka kirjat menevät itsepetoksessa rypevälle punavihreälle yliopistoväelle kuin kuumille kiville. Kiivaimmille tasapäisyyden puolustajille tämäkään löyly ei vielä riitä: heidän esimerkiksi täytyy kiljupäissään sytyttää nuotioita purettaville VR:n makasiineille ja tapella poliisin sekä palomiesten kanssa. Rähinöinnistään nämä sankariprekaarit haluavat korvaukseksi kansalaispalkkaa.
Länsimaissa havaitun kulttuurien välisen ja kulttuurin sisäisen kuilun ohella Lähi-idän ruutitynnyri osoittaa toistuvasti räjähtämisen merkkejä ja usein se jo pahaenteisesti tussahteleekin. Kaksinaismoralismille, rasismille, ksenofobialle ja eskatologiselle äärimmäisyysvyörytykselle puolin ja toisin ei näy loppua. Jokaisella kuppikunnalla on oma käsityksensä siitä, ketkä ovat hyvät, pahat ja rumat. Kukaan ei suostu katsomaan peiliin.
Joissakin asioissa aitoa edistystä on kuitenkin tapahtunut. Aiemmin ihmisiä surutta teurastaneesta kristinuskosta on jo pahin terä poissa, kiitos valistuksen kauneimpien arvojen eli demokratian, epäilyn, suvaitsevaisuuden ja sananvapauden. Mutta näistäkin näköjään joudutaan taas tappelemaan kynsin hampain, kiitos demokratian, epäilyn, suvaitsevaisuuden ja sananvapauden. Wheenin, vasemmiston ja räyhäprekariaatin parjaamalla kapitalismillakin on ollut edistyksessä tärkeä osansa.
Sen sijaan suuremmalta edistykseltä välttynyt islam on monissa maissa huolestuttavan takapajuinen, fundamentalistinen ja politisoitunut uskonto. Vanhoillisessa islamissa länsimaisia ”moraalittomia” arvoja ei sallita lainkaan. Ja satelliittiaikakaudella muun huuhaan ohella myös uskonnollinen typeryys leviää kulovalkean tavoin ympäri maailman: Suomen tapaan Yhdysvalloissa kristillinen fundamentalismi on viime vuosina nostanut päätään. Kreationistit pyrkivät saamaan luomishumpuukinsa koulujen opetusohjelmaan. Presidentti Bush on antanut hankkeelle tukensa. Muutenkin Bushin hallinto suhtautuu nihkeästi eräisiin merkittäviin tieteellisiin edistysaskeleisiin, kuten kantasolututkimukseen.
Myös harras kristitty Tony Blair on ”kulttuuridiversiteetin” nimissä hoitanut valtion rahoituksen Emmanuel Collegelle Englannissa – koululle jossa opetetaan kreationismia (ks. Richard Dawkins: The God Delusion; Bantam Press 2006, s. 331-337). Taikauskoon perustuva uusinkvisitionismi, rationaalisen ajattelun viha, näyttäisi siis olevan nousussa meillä länsimaissa.
Eli historiaa ja nykymenoa katsellessa on katteetonta optimismia olettaa, että ihmiskunta joskus tulisi kunnolla järkiinsä. Sama peli näyttää jatkuvan vuodesta toiseen, pienin muutoksin. Edistys on vuoristorataa, mutta onneksi rata näyttää pitkällä tähtäyksellä olevan aavistuksen verran nousujohteinen. Typeryyttä vastaan kannattaa siis kaikesta huolimatta taistella, vaikka välillä se toivottomalta tuntuisikin. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Pessimistin elämänviisaus
Julistaessaan edistyksen mahtia ja arvostellessaan sellaisia taloustieteilijöitä kuin Friedrich von Hayekia sekä Milton Friedmania Wheen menettää paikoitellen todellisuudentajunsa lähes täysin. Tämä ei maailman menoa katsellessa ole ihme: naiivi usko yhteiskunnallisten muutosten ja sosialismin taikavoimaan tuntuu viimeiseltä oljenkorrelta ja toki se pitää miehelle suoda. Tunnen näiltä osin voimakasta sympatiaa brittiläistä skeptikkokollegaa kohtaan, joskin olen häntä kyynisempi.
Television talousuutiset kertovat kuitenkin karua kieltään siitä, että tekijän moralistisen tykityksen taustalla on kosolti aitoja epäkohtia. Tyhjänpäiväiset pörssikurssit, analyytikkogurut, pääjohtajat ja massalomautusuutiset hallitsevat mediaa. Talouskasvu on itsetarkoitus, ihmisuhreista ja ympäristöstä välittämättä. Valtion roolia vapailla markkinoilla kammotaan, mutta toisaalta säätelyä huudetaan avuksi heti, kun oma talous ei pärjääkään. Ja koko ajan rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Turbokapitalismi menee sinne, missä työvoimakustannukset ovat kaikkein matalimmat. Osakemarkkinat palkitsevat lomautukset ja pörssikurssit veisaavat dollariduurissa globalisaation riemuvirttä.
Ironisinta tässä kaikessa on se, että globaalista taloudesta on tullut juuri sellainen itsenäisten kansakuntien merkitystä vähentävä voima, jota marxistit ovat proletariaatin diktatuurin muodossa aina kaivanneet. Diktaattori on nyt globalisaatio, joka laukkaa raivopäisenä. Tämä aave kummittelee nykyään jopa Kiinassa. Kaikkien maiden porvarit yhdistykää!
Jos jokin nakertaa kansallisvaltiota ja paikallisdemokratiaa, on se juuri maailmanlaajuinen taloudellinen integroituminen. Pääomalla ei ole isänmaata eikä pieni ole sen silmissä kaunista. Suurta ja mahtavaa yhtenäisyyttä haikailevan vasemmiston tulisi tässä suhteessa ottaa oppia kapitalismista.
Milan Kunderan romaanissa Tietämättömyys (WSOY 2002, s. 122) eläinlääkäri Josef sanoo:
”Neuvostoimperiumi romahti koska se ei pystynyt alistamaan kansakuntia, jotka halusivat itsenäisiksi. Mutta nythän nämä kansakunnat ovat alistetumpia kuin koskaan. Ne eivät voi valita talouselämäänsä eivätkä ulkopolitiikkaansa, eivät edes mainoslauseitaan.”
Usein globalisaatiokritiikkiä kuunnellessa tuleekin mieleen, että pata kattilaa soimaa. Jos yleismaailmallista tasa-arvoa ja esim. pidäkkeetöntä työvoiman liikkumista halutaan, on kuitenkin varauduttava myös siihen, että eturistiriidat pahenevat. Kaukana eivät liene ne ajat, kun Suomessakin tarvitaan kolme työpaikkaa jokapäiväisen leivän tienaamiseen. Jos tähän lisätään se, ettei ihminen valitettavasti ole rationaalinen eläin, ei nykyinen kehitystrendi näytä kovin hyvältä.
Suomessa lomautettua työläistä ei paljon lohduta se, että toveri Intiassa, Kiinassa tai Uruguayssa saa vähäpalkkaisemman työpaikan saman yhtiön uljaasta uudesta tehtaasta. Osakkeenomistajat ja johtoporras korjaavat rahat taskuunsa – kansa maksaa viulut. Itsenäisten kansallisvaltioiden murentuessa ylikansalliset liittoumat, kuten tolkuttomia direktiivejä liukuhihnalta suoltava pöhöttynyt byrokraattiparatiisi EU, vahvistuvat. Tämä ”isot syövät pienet” -suuntaus on jo nähty talouselämässä, jossa kaikki on kaupan, myös moraali.
Politiikka on menossa samaan suuntaan. Sosiaaliturvaverkon repeillessä myös etniset ristiriidat kansallisvaltioiden sisällä näyttäisivät kärjistyvän, aivan kuten Wheenin hartaudella huiskima Huntington on aavistellut. Ja kuten todettua, yhteiskunnan sisäinen epäjärjestys johtaa nationalismin suosion kasvuun ja sitä myötä yhä syveneviin konflikteihin.
Samoin harmaa talous on korkean verotuksen ja pohjattoman ahneuden takia arkipäivää. Eli pessimismiin on kosolti aihetta. Maailmaa on parannettu iät ajat, puolin ja toisin, eivätkä tulokset oikein vakuuta. Jossain mättää – ja pahasti.
Luulisin, että vika on viime kädessä ihmisluonnon ja yksilöiden välisten synnynnäisten erojen itsepintaisessa kieltämisessä, joka pätee niin oikeistoon, keskustaan kuin vasemmistoon. Tietokirjailija Eero Paloheimo onkin sattuvasti sanonut, että ”uusia yhteiskuntamalleja ei kannata suunnitella olennolle, jota ei ole. Malleja suunnitellessa pitäisi muistaa, että ihminen on itsekäs, ahne, epärehellinen ja pelkuri. Yhteiskunta pitää saada toimimaan tuosta huolimatta. Pitää olla pakkoa ja määräyksiä” (Elonkehä 16-17/05, s. 12). Toisaalta ihminen on myös epäitsekäs ja ystävällinen, ja silloin tällöin – joskin harvoin – jopa rehellinen ja rohkea, mutta yleisesti ottaen Paloheimo on oikeassa. Myös Wheenin kirja tukee tätä näkemystä.
Kuinka humpuuki valloitti maailman -teoksen poliittisuudesta, moralismista, ristiriitaisuuksista, yleistyksistä, yksinkertaistuksista ja katteettomasta optimismista huolimatta – tai kenties jopa niistä johtuen – voidaan huoletta todeta, että nykyajan pidäkkeetön huuhaa-vyörytys, talouskasvu-uskonto ja helppoihin ratkaisuihin sekä älyllisiin kuperkeikkoihin turvautuva vasemmistolaisuus ovat saaneet Francis Wheenistä ansaitsemansa kriitikon. Hullu markkinahumu ja poliittinen korrektius tarvitsevat teräväsanaiset, kyyniset hovinarrinsa.
Haluaisin vielä lopuksi mainita, mitä kansleri Oxenstierna vuonna 1641 virkkoi Westfalenin rauhanneuvotteluihin lähtevälle pojalleen: ”Tietäisitpä poikani, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.” Ei mitään uutta auringon alla.
