Älymystö ja poliitikot ovat kiusaantuneita ja kieltävät tosiasiat. Äärilaitojen näkemykset vaietaan kuoliaaksi. Ranskan ja Ruotsin nuorisomellakoita ei nähdä maahanmuutosta aiheutuvina ongelmina, puhumattakaan siitä, että ne nähtäisiin islamin aiheuttamina ongelmina. Mutta monikulttuurisuus, kuten mikä tahansa inhimillinen, erilaisia ja usein toisilleen vastakkaisia arvointressejä koskeva ilmiö, ei suju kuin tanssi. On pelkästään realistista todeta tämä asia. Olisi hyvä, jos se tiedostettaisiin myös älymystön ja poliitikkojen keskuudessa.
Historiassa on esimerkkejä sekä siitä, että erilaiset uskontokunnat voivat elää rauhanomaista rinnakkaiseloa sekä siitä, että ne sotivat keskenään. Ihmiset taistelevat mielellään vallasta, niin rauhanomaisemmin kuin sotaisammin keinoin. Myös länsimaisessa pluralistisessa maailmassa löytyy tällä hetkellä esimerkkejä molemmista.
Uskontojen ja uskonnollisten ihmisryhmien välisissä konflikteissa on eittämättä mukana useita tekijöitä, jotka eivät suoranaisesti liity uskontoon. Sosiaaliset tekijät kuten työttömyys, syrjäytyminen ja slummiutuminen ovat varmasti sellaisia, jotka ajavat nuoret miehet kaduille riehumaan ja tuhoamaan valtaväestön liikehuoneistoja ja omaisuutta. Mutta ne, jotka äänekkäimmin puhuvat maahanmuuton ja monikulttuurisen yhteiskunnan puolesta, kieltäytyvät itsepintaisesti näkemästä näitä ilmiöitä monikulttuurisuuden itsensä ongelmana. Sitä ne kuitenkin ovat.
Kansainvälisessä katsannossa liberaali demokratia ja sekulaari humanismi ovat sellaisia arvoja, jotka parhaiten mahdollistavat yksilön oikeuksien ja yhteiskunnallisen tasa-arvon toteutumisen. Samoin länsimaisissa demokraattisissa yhteiskunnissa vähemmistöjen oikeudet on turvattu.
Sen sijaan maissa, joissa vanhoillinen islamilainen sharia-laki on voimassa, mitään edellä mainituista oikeuksista ja arvoista ei tavata. Päinvastoin. Vanhoillisislamilaiset valtiot ovat totalitaristisia valtioita, joissa oikeus on vahvimman oikeutta. Se perustellaan uskonnon kirjaimellisella noudattamisella ja rangaistukset ovat epäinhimillisiä.
*****
Miten vanhoillisislamilaisten valtioiden surkea ihmisoikeustilanne suhteutuu länsimaihin ja miten asiaan reagoivat länsimaissa asuvat maltilliset muslimit?
Kun vaikkapa Saudi-Arabiassa nuori nainen tuomitaan 200 raipaniskuun ja vankilaan siitä, että hänet on raiskattu, luulisi länsimaissa asuvien, liberaaliin ja tasa-arvoiseen oikeusvaltioon tottuneiden muslimien ryntäävän kaduille osoittamaan mieltään heidän omaa uskontoaan räikeästi väärinkäyttävien vanhoillisten mielivaltaista menettelyä kohtaan. Mitään tällaista emme ole havainneet.
Samoin, kun brittiopettaja tuomitaan Sudanissa vankilaan siitä, että hän antaa oppilaidensa nimittää nallekarhua Muhammadiksi, odottaisi maltillisten muslimien sankoin joukoin nousevan länsimaissa välittömästi barrikadeille ja vaativan kotimaidensa hallitusten ja YK:n puuttumista asiaan. Mutta tässäkään tapauksessa maltilliset muslimit eivät nousseet puolustamaan ihmisoikeuksia ja rationaalisuutta. Vain reformimielinen ja rohkea Irshad Manji älähti. Vastaavasti hän älähti Torontossa sattuneesta ikävästä tapauksesta ja aihetta kieltämättä olikin.
Esimerkkejä voisi esittää enemmänkin, mutta nämä kolme viimeisintä riittäkööt.
Mutta mitä me sitten näemme, mellakoiden ja riehumisen ohella? Näemme useimmiten raivostuneita muslimeita osoittamassa mieltään länsimaista avointa demokratiaa vastaan. Sananvapaus on yksisuuntaista. Jos länsimaalaiset lehdet julkaisevat Muhammad-pilakuvia, kuten mm. Tanskassa ja Ruotsissa, uhataan piirtäjät tappaa ja heidän kotimaansa lähetystöjä vastaan hyökätään. Länsimaissa muslimimielenosoittajat avoimesti kannattavat itsemurhaiskuja ja vaativat islamin loukkaajia mestattavaksi.
Missä ovat maltillisten muslimien vastamielenosoitukset? Turkissa oli Muhammad-pilakuvajupakan aikaan yksi, mutta Turkkia ei lasketa länsimaalaiseksi, sekulaariksi valtioksi – sehän on sekulaari muslimivaltio. Turkki ei myöskään ole EU:n jäsen. Länsimaissa maltilliset muslimit eivät halunneet puolustaa kotimaidensa lehdistön- ja sananvapautta. Sen sijaan he vaativat uskonnolleen erikoiskohtelua.
Tämä on ongelma. Islamilaisista maista tulevaa maahanmuuttoa kannattavat ja sitä vastustavat tahot reagoivat ongelmaan eri tavalla. Vastustajat saavat maltillisten muslimien hiljaisuudesta yhden lisäsyyn suhtautua heihin kasvavalla epäluulolla. Kannattajat liittyvät muslimirintamaan ja vaikenevat. Tai pahimmassa tapauksessa he jopa nöyristelevät islamin suuntaan, syyttäen kotimaidensa vapaata lehdistöä muukalaisvihasta tai niin sanotusta islamofobiasta. Mutta esimerkiksi Jyllands-Postenissa julkaistujen Muhammad-pilakuvien tarkoitus oli nimenomaan testata länsimaista sananvapautta suhteessa islamiin. Tuloksen me tiedämme. Kuvia käytettiin islamilaisissa maissa vihanlietsontaan länttä kohtaan ja myös länsimaissa asuvat muslimit osoittivat tässä yhteydessä, että he eivät pidä lehdistön- ja sananvapautta tärkeämpinä kuin profeettaansa pyhyyttä. Tässä on selkeä ja tulevaisuuden kannalta keskeinen arvoristiriita, josta toivoisi keskusteltavan enemmänkin.
*****
Ayaan Hirsi Ali kirjoitti ongelmasta hiljattain The New York Timesissa. Hänen viestinsä maltillisille muslimeille oli selkeä: ”Kun ’maltillisen’ muslimin käsitys myötätunnosta ja omatunnosta törmää Allahin määräämiin sääntöihin, hänen pitäisi valita myötätunto. Mikäli näin ei tapahdu laajemmassa mittakaavassa, maltillinen islam tulee jäämään toiveajatteluksi.” Hirsi Ali siis problematisoi koko maltillisen islamin ja näkee asian pessimistisesti, joskin realistisesti.
Ennen Hirsi Alia ongelmaa on käsitellyt Patrick Sookhdeo. Kirjoituksessaan “Myytti maltillisesta islamista” Sookhdeo päätyy mielestäni varsin realistiseen näkemykseen, jonka mukaan ”… reformia – tiettyjen varsin keskeisten teologisten periaatteiden muuttamista – ei ole helppoa saavuttaa. Islamin talon saattaminen sellaiseen järjestykseen, että se voi elää rauhanomaista rinnakkaiseloa muun yhteiskunnan kanssa 2000-luvulla, tulee olemaan pitkä ja vaikea tie.”
Asiaa ei auta länsimaisen kantaväestön, poliitikkojen, älymystön ja viranomaisten hiljaisuus tai suoranainen islamismin tukeminen. Brittein saarilla nähtiin tästä hiljattain melko hyytävä esimerkki. Channel Fourin esittämä dokumenttiohjelma ”Dispatches – Undercover Mosque”, joka paljastaa brittimoskeijoissa harjoitetun radikaalin länsimaiden ja niiden edustamien humanistis-liberaalien arvojen vastaisen toiminnan, joutui poliisitutkinnan kohteeksi. Asiaa valvova viranomainen tuli kaikeksi onneksi siihen tulokseen, että ohjelma ei syyllistynyt ”islamofobiaan”, kiihotukseen tai vastaavaan. Mutta jo se, että poliisi tällaiseen tutkintaan lähti, kertoo varsin karulla tavalla vaaroista, joita monikulttuurisuuden nimissä harjoitettu ”suvaitsevaisuuskilpailu” aiheuttaa; kuten tutkinnan kohteeksi joutunut televisiodokumentti osoittaa, kiihotusta ja fobiaa esiintyy lähinnä länsimaista avointa yhteiskuntaa kohtaan. Jos tästä vaietaan tai sen paljastamisesta joutuu epäilyksenalaiseksi, olemme vaarallisella tiellä. Sookhdeon mainitsema pitkä ja vaikea tie voi siis länsimaista itsestään johtuen muuttua entistä pitemmäksi, vaikeammaksi ja jopa vaaralliseksi.
Kuka länsimaissa nykyään nähtävästä suvaitsevaisuuskilpailusta – kulttuuri- ja moraalirelativismista – hyötyy? Vastaus on selvä: sekä maahanmuuton vastustajat että islamistiradikaalit. Kenelle siitä on haittaa? Tietenkin maltillisille muslimeille, länsimaiden uskottavuudelle ja viime kädessä, mikä on kaikkein huolestuttavinta, sekulaarille humanismille ja kaikelle mitä se edustaa eli eurooppalaisen valistuksen perinnölle. Kun molempien äärilaitojen voima kasvaa ilman keskikentän tiivistä joukkuepuolustusta, keskikenttä tulee ennen pitkää murtumaan. Siinä vaiheessa rakentava dialogi on jo mahdotonta, koska äärilaidat eivät halua rauhanomaista rinnakkaiseloa vaan toistensa tuhoa.
Suvaitsevaisuuskilpailussa voi voittajaksi selvitä myös suvaitsemattomuus ja tätä eivät suvaitsevaisuuskilpailun osanottajat vielä ole ymmärtäneet. Mikäli länsimainen avoin, moniarvoinen ja –kulttuurinen yhteiskunta halutaan säilyttää, on sekä älymystön ja poliitikkojen että maltillisten muslimien yhtenä rintamana tunnustettava islamin ongelmat ja puututtava niihin niin islamistivaltioissa kuin länsimaissa. Jos näin ei tapahdu, kavala maailma ei ole enää kaukana vaan tässä ja nyt.
