Hiljattainen Sudanissa nähty Muhammad-nalle-tragikomedia on jälleen uusi esimerkki siitä, että kiihkoislamilaiset arvot ja käsitykset eivät ole yhteen sovitettavissa länsimaisen avoimen yhteiskunnan kanssa.
Helsingin vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Juha Kukkonen käsitteli brittiopettaja Gillian Gibbonsin tapausta erinomaisessa kirjoituksessaan ja analysoi siihen liittyviä epäkohtia. Otan tässä hieman laajemman perspektiivin asiaan.
Millaisen viestin Sudanin islamistihallinto ja kadulla Gibbonsille kuolemantuomiota vaatineet fanaattiset muslimit lähettävät länsimaiden asukkaille? Toivovatko he toimillaan esimerkiksi helpottavansa länsimaissa asuvien muslimimaahanmuuttajien asemaa?
On selvää, että asiasta hyötyvät vain ja ainoastaan maahanmuuttoa vastustavat tahot; he saavat juuri tällaisista esimerkeistä lisää vettä muukalaisvihamieliseen myllyynsä – aiheesta.
Islamistien herkkänahkaisuus uskontoaan kohtaan on mielestäni hyvin kaksinaismoralistista. Yhtäältä voimakkaasti paheksutaan länsimaiden vapautta – jopa länsimaista käsin – ja vaikkapa profeetta Muhammadista piirrettyjä pilakuvia ja toisaalta länsimaisiin ihmisiin suhtaudutaan korostetun vihamielisesti heti, jos he islamilaisissa maissa asuessaan poikkeavat vähänkään islamismin polulta. Suvaitsevaisuus on siis yksisuuntaista; meidän pitäisi kunnioittaa islamistien arvoja ja hyvinkin brutaaleja tapoja, mutta heidän puolestaan ei näköjään tarvitse vähääkään välittää meidän perinteistämme, kuten demokratiasta, tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, oikeudenmukaisuudesta, rationaalisuudesta, moniarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja sananvapaudesta.
Kun uuteen hallitusohjelmaan on kirjattu tarve lisätä maahanmuuttoa Suomeen, ja ylipäätään kun huomioidaan muslimimaista länsimaihin kohdistuva maahanmuutto, luulisi olevan selvää, että islamistien tulisi pääasiassa olla meille kiitollisia avoimuudestamme ja avuliaisuudestamme. Näin ei kuitenkaan näytä olevan – päinvastoin.
Tästä pääsemme ongelman ytimeen. Nykyisin vallassa olevat poliitikot, yliopistoväki ja niin sanotut intellektuellit sekä ihmisoikeusaktivistit lähinnä puolustelevat islamia, selittäen sen olevan rakkauden ja suvaitsevaisuuden uskonto. Kuitenkin toistuvasti näemme uutisista jotain aivan muuta. Tämä on johtanut melko orwellilaiseen tilanteeseen: ihmisoikeusaktivistit ja poliitikot vaikenevat islamin nimissä tehdyistä räikeistä ihmisoikeusrikkomuksista, muutamaa rohkeaa muslimitaustaista intellektuellia ja länsimaista ateistia lukuun ottamatta. Heistä mainittakoon Ayaan Hirsi Ali, Irshad Manji, Deeyah, Nazanin Afshin-Jam, Afshin Ellian, Ehsan Jami, Sam Harris, Christopher Hitchens ja Richard Dawkins.
Kun muslimien määrä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa jatkuvasti kasvaa, sekä maahanmuuton että muslimien länsimaisia korkeamman syntyvyyden siivittämänä, olisi ensiarvoisen tärkeää korostaa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Näin ollen länsimaiset poliitikot, ns. intellektuellit sekä ihmisoikeusaktivistit ovat avainasemassa aidon suvaitsevaisuuden ja toiseuden kunnioittamisen edistämisessä. Sen sijaan he toimivat täysin päinvastaisella tavalla. He eivät uskalla ottaa kantaa islamin nimissä tehtyjä ihmisoikeusrikkomuksia vastaan, ilmeisesti siinä pelossa, että heidät leimattaisiin ”islamofobeiksi”, rasisteiksi tai äärioikeistolaisiksi. Vaietessaan näistä tapauksista ja näyttäessään siis muslimifundamentalismille käytännössä vihreää valoa, he itse asiassa pelaavat sekä äärioikeiston että islamilaisen radikalismin pussiin.
Mihin tällainen kehitys pitkässä juoksussa johtaa? Vaihtoehtoja ei ole montakaan. Länsimaissa jo asuvien muslimien tulisi ennen kaikkea reagoida nopeasti ja sanoutua irti barbaaristen islamistihallitusten ja fundamentalistien toimista. Toistaiseksi merkkejä tästä ei juurikaan ole näkynyt. Tämä johtaa väistämättä kotoperäisten länsimaalaisten kasvavaan islamkriittisyyteen ja ääriliikkeiden suosion kasvamiseen. Islamistihallitusten ja fundamentalistien ajatuksissa eivät siis näytä olevan ne miljoonat länsimaissa asuvat tavalliset muslimit, jotka joutuvat sopeutumaan liberaaliin avoimeen länsimaiseen yhteiskuntaan. Onnistuneen kotoutumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi saada muslimimaahanmuuttajat ymmärtämään, että täällä me emme hyväksy sen kaltaisia toimia, mitä hiljattain Sudanissa nähtiin. Sama pätee tietenkin muihinkin vastaaviin islamin nimissä tehtyihin ihmisoikeusrikoksiin.
Myös länsimaisten hallitusten ja median pitäisi jyrkästi tuomita islamilaisissa maissa nähdyt räikeät ihmisoikeusloukkaukset yhtenä rintamana. Tämä olisi selkeä signaali islamisteille kaikkialla. Kun vastakkain ovat taantumus ja edistys, ei länsimaisten valtioiden asukkaille liene epäselvää, kumpaa kannattaa lähteä ajamaan.
Mutta mikä olisi paras taho kertomaan islamilaisten valtioiden hallinnoille, papistolle ja kansalaisille nämä asiat, jotta viesti menisi tehokkaimmin perille? Vastaus on yksiselitteinen: länsimaissa asuvat muslimit. Toistaiseksi vain rohkeudessaan ylivertainen Irshad Manji ja muutama muu - tosin entinen muslimi - on tähän leikkiin uskaltautunut, mutta oli miten oli, mikäli suoraselkäinen ja periksi antamaton vastarinta brutaalia islamismia vastaan ei nouse länsimaista, se ei nouse ollenkaan. Islamistivaltioiden hirmuhallinnot ja vanhoilliset islamoppineet pitävät kyllä kansan ikeen alla, sen olemme jo havainneet. Näissä maissa toisinajattelua ei suvaita, johtuen juuri islamin nykytulkinnasta. Kyseinen paimentolaisheimouskonto on äärimmäisen helppo tulkita patriarkaalisesti ja kaapata vallanhimoisten fanaatikkojen käsikassaraksi. Tästä johtuen länsimaiden – erityisesti länsimaissa asuvien muslimien – tulisi olla asiassa tiukkoja ja määrätietoisia.
Nähdäkseni 2000-luvun tärkein maailmanrauhaa ja yhteiskuntien koheesiota koskeva kysymys on radikaali islam-reformi, jota pontevimmin ajaa Irshad Manjin Projekti Ijtihad -liike. Länsimaisten poliitikkojen, yliopistoväen ja niin sanottujen intellektuellien sekä ihmisoikeusaktivistien on siis viimeistään nyt herättävä orwellilaisesta päiväunestaan ja tajuttava, että heidän päiväunensa on itse asiassa painajainen. Herätäkseen siitä, heidän täytyy heittää poliittinen korrektius historian roskatynnyriin, nähdä radikaalin islam-reformin välttämättömyys ja liittyä täysin rinnoin Projekti Ijtihadiin.
