(Vapaa Ajattelija 1/2007)
Tuftsin yliopiston filosofian professorin Daniel C. Dennettin vasta suomeksi ilmestynyt Lumous murtuu – Uskonto luonnonilmiönä (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2007) on erittäin tärkeä teos monessakin mielessä. Uskonnot ovat toistaiseksi saaneet erivapauden skeptisen asennoitumisen suhteen, pitkälti liiallisen hienotunteisuuden ja saavuttamansa yhteiskunnallisen vallan vuoksi. Uskontoja on myös pidetty ”korkeampina” ilmiöinä kuin silkkaa taikauskoa, vaikka ne sitä itseään ovatkin. Kuitenkin on selvää, että joukkotuhoaseiden aikakaudella primitiiviseen taikauskoon perustuvien näkemysten aiheuttamat konfliktit voivat johtaa silmittömään tuhoon. Dennettin kirja on siis enemmän kuin tervetullut – se on suorastaan välttämätön.
Haluan aluksi kiittää kustantaja-suomentaja Kimmo Pietiläistä nopeasta toiminnasta. Dennettin vaativa suomennos saatiin meillä luettavaksi vuoden sisällä alkuperäisteoksen ilmestymisestä. Nopea suomennostyö ei ole pahemmin vaikuttanut tekstin luettavuuteen, joskin eräät termivalinnat hieman häiritsevät. Luonnontieteellisesti suuntautunut Pietiläinen kääntää filosofiassa vakiintuneet termit omalla tavallaan, kuten sanan ’thing’ asiaksi tai esineeksi (vakiintunut suomalainen muoto on ’olio’) ja sanan ’object’ esineeksi (filosofiassa termiä ei kuitenkaan käännetä).
Toisinaan teksti vaikuttaakin perin oudolta, kuten luvussa ”Jumala tavoitteellisena esineenä”. Sen sijaan ’Jumala intentionaalisena objektina’ kuulostaa filosofisesti luontevalta.
Samoin Pietiläinen kääntää vaihtelevasti Dennettin ja mielen filosofian kenties tärkeimmän käsitteen ’intentionality’, joka esiintyy muodoissa ’tarkoituksellisuus’, ’tavoitteellisuus’ ja vihdoin Liite D:ssä suomeen vakiintuneessa muodossaan ’intentionaalisuus’.
Tietysti hankalasti suomeksi taipuvia kirjoja julkaisevalta kääntäjältä on kohtuutonta vaatia joka alan terminologian suvereenia hallintaa, mutta tällaiset peruskäsitteet pitäisi kyllä saada kohdalleen. Kaikki keskeiset suomenkieliset termit löytyvät mm. WSOY:n oivallisesta Filosofian sanakirjasta (1999).
Muilta osin Pietiläinen on jälleen tehnyt erinomaista työtä, koska Dennett on nimenomaan luonnontieteellisesti suuntautunut ajattelija. Tämä onkin Dennettin kiistaton vahvuus.
Kuka vastustaa?
Jotenkin surkuhupaisa on Dennettin nautittavan pisteliäästi tarkastelema asiain tila, jonka myötä uskontojen luonnontieteellistä selittämistä vastustetaan myös tiedeyhteisön sisältä. Tekijä onkin joutunut sijoittamaan teoksensa loppuun oman liitteen humanisteille ja sosiaalitieteilijöille, ns. postmodernisteille. Tosin aihetta sivutaan toistuvasti myös varsinaisessa tekstissä.
On äärimmäisen outoa, että yliopistolle pesiytynyt ylimielinen relativistiklikki vastustaa henkeen ja vereen minkä tahansa ”korkeamman” ilmiön täsmällistä ja kurinalaista tutkimista. Näin tämä muodikkaaseen ”hermeneuttis-kirjalliseen” traditioon nojaava lahko tahtomattaan tai tahtoen tulee liittoutuneeksi teologien, imaamien ja pappien kanssa, jolloin taikauskoon perustuvat valheet ja myytit pysyvät sitkeästi pystyssä. Niitä itse asiassa jatkuvasti vahvistetaan yliopiston sisältä käsin tapahtuvalla nuorison indoktrinaatiolla ja uusiakin huuhaa-teorioita syntyy kuin sieniä sateella.
Dennett piikittelee näiden akateemisten kummajaisten ja muiden uskonnollisten auktoriteettien tekopyhyyttä herkullisesti:
”... lisäksi kaikki tietävät paremmin – riippumatta siitä mitä ihmiset sanovat akateemisen taistelun pyörteissä. He paljastavat tämän yhä uudelleen arkielämässään. En ole vielä tavannut postmodernia luonnontieteen kriitikkoa, joka pelkää lentokoneessa matkustamista, koska hän ei luota tuhansien ilmailuinsinöörien ja fyysikoiden laskelmiin, jotka ovat vahvistaneet ja hyödyntäneet lentämisen periaatteita, enkä myöskään ole kuullut hurskaasta wahhabista, joka mieluummin konsultoi suosikki-imaamiaan kuin geologien laskelmia Saudi-Arabian todennetuista öljyvaroista. Jos ostat ja asennat uuden akun matkapuhelimeesi, odotat sen toimivan ja olet melko yllättynyt ja vihainen, jos niin ei käy. Olet täysin valmis panemaan pääsi pantiksi ympärilläsi olevan teknologian hämmästyttävästä luotettavuudesta etkä edes ajattele asiaa sen enempää. Jokainen kirkko luottaa aritmetiikkaan kolehtitulojensa tarkassa seurannassa, ja syömme tyynesti aspiriinista Zoraxiin ulottuvia lääkkeitä luottaen siihen, että niiden turvallisuutta ja tehokkuutta koskevalla hypoteesilla on riittävät luonnontieteelliset todisteet” (s. 355).
Tekijä ei tietenkään tyydy pelkkään naljailuun – vaikka sitä olisi kyllä mielellään lukenut enemmänkin – vaan esittelee kirjassa myös luonnontieteellisen metodin ylivoimaisuuden teologis-litterääriin yliopistosaivarteluun verrattuna. Teosta voidaan siis mainiosti käyttää myös tieteenfilosofian opetuksessa.
Rohkeasti eteenpäin!
Dennett on tarkoittanut teoksensa luonnokseksi ja tätä hän myös usein korostaa. Filosofi on kuitenkin vaatimuksessaan tiukka ja niin pitääkin:
”Me voimme oppia tietämään paremmin, jos yritämme parhaamme mukaan selvittää asiat, eikä meillä ole tekosyytä jättää sitä tekemättä. Vai onko? Ovatko jotkin asiat kiellettyjä seurauksista riippumatta?” (S. 29.)
Tekijä tarkastelee tämän jälkeen sitä, olisiko paras tie maailmanrauhaan jossain tietyssä uskonnossa, vai kenties uskonnon luonnontieteellisessä tutkimisessa. Samalla paljastuu eräs mielenkiintoinen epäsymmetria:
”Kuka on oikeassa? En tiedä. Eivät tiedä myöskään miljardit ihmiset, joilla on intohimoisia uskonnollisia vakaumuksia. Eivät tiedä ateistitkaan, jotka ovat varmoja että maailma olisi parempi paikka, jos uskonnot kuolisivat sukupuuttoon. On eräänlainen epäsymmetria: ateistit yleisesti suhtautuvat myönteisesti näkemystensä, käytäntöjensä ja syidensä intensiivisimpään ja objektiivisimpaan tutkimukseen. (Itse asiassa heidän lakkaamaton itsetutkistelun vaatimuksensa voi käydä varsin rasittavaksi.) Sen sijaan uskonnolliset usein ärtyvät nenäkkyydestä, kunnioituksen puutteesta, pyhäinhäväistyksestä, johon halu tutkia heidän näkemyksiään viittaa. Olen kunnioittavasti eri mieltä: he todellakin vetoavat tässä muinaiseen perinteeseen, mutta se on virheellinen eikä sen jatkumista tule sallia. Tämä lumous on murrettava ja se on murrettava nyt” (s. 29-30).
Dennett pohtii syvällisesti myös sitä, ansaitseeko uskonto vaatimansa korkean moraalisen aseman. Ei ansaitse.
Tabuja ja riskejä
Kirjailija toteaa, että lumous, jonka murtamista hän vaatii, ”on tabu, joka vastustaa uskonnon suoraa, tieteellistä, kattavaa tutkimusta yhtenä luonnontieteellisenä ilmiönä muiden joukossa” (s. 30). On selvää, että tällainen kielenkäyttö voi tuntua sekä kirkollisesta että akateemisesta humanistipapistosta äärimmäisen loukkaavalta. Erinomaista! Dennett näet paljastaa, miten
”[j]oskus ’yleisessä tiedossa olevat’ virheet ja myytit voivat elää loputtomiin yksinkertaisesti, koska niiden paljastamisesta on tehty pelottavaa tai hankalaa tai tabu. Perusteeton yhteinen oletus voi elää vuosia tai jopa vuosisatoja, koska jokainen olettaa, että jollakin muulla on hyvät syyt pitää sitä yllä eikä kukaan uskalla haastaa sitä” (s. 31).
Tekijä on tässä tismalleen oikeassa, sillä me kaikki tiedämme lukuisia esimerkkejä tällaisista yhteiskunnassamme vaalituista tabuista, joille ei ole minkäänlaisia tosiasiallisia perusteita. Nykyisin tässä suhteessa huolestuttava trendi on tosiaan se, että merkittävä osa näistä uskomuksista on lähtöisin yliopistojen humanistis-sosiaalitieteelliseltä sektorilta.
Dennettin kirja onkin oivallinen opas niiden syiden taustoihin, joiden vuoksi luonnontieteellisen metodin voimaa suorastaan pelätään. Kun totuuden armoton valo on kerta toisensa jälkeen paljastanut, ettei keisarilla ole lainkaan vaatteita, on eksaktin metodiikan kammoamiselle kosolti perusteita niissä piireissä, jossa tabujen sekä myyttien vaalimisella saa helpoiten titteleitä, mainetta ja kunniaa, niin maan päällä kuin taivasten valtakunnassa – tai sekä että (joskin ateisti sanoo jälkimmäisestä paikasta haisevan vastalauseensa!).
Tietenkin tabujen tonkimisessa on riskinsä, mutta Dennettin mukaan olisi vastuutonta käyttää niitä tietämättömyyden tekosyynä. Uskontojen luonnontieteellistä tutkimusta näet tarvitaan myös tärkeiden poliittisten päätösten tekemisessä.
Biologia ja meemit avainasemassa
Syy uskonnollisuuden luonnontieteellisen tutkimisen vastustamiseen on tietenkin se, että biologia on siinä väistämättä avainasemassa. Jostain syystä nimenomaan biologiset selitysmallit ovat humanistis-sosiaalitieteellisesti suuntautuneelle väelle kauhistus. Ehkä Caliban ei vain kestä oman kuvansa näkemistä. Dennett on kuitenkin aidosti liikkeellä monitieteisellä ohjelmalla, jolloin humanisteille ja sosiaalitieteilijöillekin riittää työsarkaa uskontojen kaivelemisessa. Oppialojen väliselle kateudelle ja ”luonnontieteellisen imperialismin” pelolle ei siis projektissa tule antaa jalansijaa. Dennett nimittää näitä ilmiöitä osuvasti ”ideologiseksi rautaesiripuksi”.
Tekijä käyttää tässä yhteydessä apuna hypoteettista marsilaista tutkijaa, joka tarkastelee ihmisen uskonnollista toimintaa ikään kuin täysin ulkopuolisena, riittävän etäisyyden päästä. Näin eri teoriat myös saadaan parhaiten erotelluksi toisistaan. Tärkeintä evolutiivisessa tarkastelussa on kysymys ”cui bono?”: kuka hyötyy?
Dennett on innokas meemiteorian kannattaja ja meemeillä onkin keskeinen rooli teoksessa. Meemihän on biologi Richard Dawkinsin vuonna 1976 teoksessaan The Selfish Gene (Geenin itsekkyys, 2. laitos, suom. K. Pietiläinen; Art House 1993) lanseeraama kulttuurinen vastine geenille – itsekäs kopioituja. Siten uskonnon ei välttämättä tarvitse edistää yksilön tai ryhmän biologista kelpoisuutta, kunhan se edistää uskontomeemin leviämistä. Suotta ei Dawkins ole kutsunut uskontomeemiä ”mielen virukseksi”, niin tehokas ja tuhoisa se on herkkäuskoisen kantajansa mielessä.
Dennett kritisoi tässä yhteydessä myös biologi David Sloan Wilsonin ryhmävalintateorioita, jotka ovatkin nykybiologian marginaalissa. Erittäin hieno lisä teokseen on liite A, jossa Dennett kumoaa monia meemiteoriasta esitettyjä vastalauseita ja esittelee alan keskeiset opit ytimekkäästi sekä selkeästi.
Kirjailija ei tietenkään kiellä uskontojen hyviä puolia, vaan päinvastoin korostaa katedraalien, moskeijoiden ja sävellysten kauneutta, joista saamme uskontoa kiitää. Samoin joillekin yksilöille uskonto suo elämän tarkoituksen ja kenties jopa pelastuksen – virus ei siis välttämättä ole aivan niin viheliäinen kuin armoton Dawkins väittää. Kuitenkin on selvää, että vaikka uskonnosta olisi kuinka paljon iloa ja hyötyä, se ei ratkaise niiden sanoman totuutta. Selvää on, että uskonnot ovat myös haitaksi – niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallis-valtiollisella tasolla.
Dennettin teos onkin äärimmäisen hieno tutkimusohjelman luonnos ja toivoa sopii, että hänen ehdotukseensa suhtaudutaan vakavasti ja koko tiedeyhteisö ryhtyy uskontoja innolla dekonstruoimaan. Ideologisen rautaesiripun on näet murruttava siinä missä pilvilinnojen lumouksenkin.
