(Vapaa Ajattelija 4/2007)
Amerikkalaisen Sam Harrisin valtauskontoja ja perusteettoman uskon luonnetta terävästi arvostelevat kirjat Uskon loppu – Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2007) ja Letter to a Christian Nation (Alfred A. Knopf 2006) ovat lukijan kannalta siitä ongelmallisia, että lähes jokainen virke on alleviivaamisen arvoinen. Harrisin teksti on rationaaliselle ateistille silkkaa hunajaa, lievittävää voidetta vuosituhantisen järjettömyyden ja pimeyden kauhujen aiheuttamiin haavoihin. Nämä hulppeat teokset kuuluvat paraatipaikalle jokaisen itseään kunnioittavan vapaa-ajattelijan kirjahyllyyn.
Suomentaja-kustantaja Kimmo Pietiläinen on tänä vuonna ansiokkaasti julkaissut peräjälkeen kolme erittäin tärkeää uskontokriittistä teosta. Nämä ovat ilmestymisjärjestyksessä Daniel C. Dennettin Lumous murtuu – Uskonto luonnonilmiönä, Richard Dawkinsin Jumalharha sekä em. Sam Harrisin alkukielellä elokuussa vuonna 2004 ilmestynyt esikoisteos. Letter to a Christian Nation on kirjoitettu vastaukseksi ja täydennykseksi aiemman teoksen herättämään kritiikkiin, mutta sitä ei ole ainakaan vielä käännetty suomeksi. Uudemmassa kirjassaan Harris oikeastaan tiivistää Uskon lopun sanoman.
Tekijä ei säästele paukkuja uskonnollista järjettömyyttä roimiessaan. Erityisesti mieltä lämmittää se, että Harrisilla on runsain mitoin pokeria nostaa islamin kissa kunnolla pöydälle. Haluaisin totisesti nähdä professori Jaakko Hämeen-Anttilan – Suomen johtavan islam-hymistelijän - ilmeen, kun hän täysillä tykittävää Uskon loppua tai hieman tiiviimpää, mutta sitäkin räväkämpää Letter to a Christian Nationia lukee.
Poliittisen korrektiuden aika on ohi
Harris on Vapaa Ajattelijan lukijoille tuttu Jaakko Walleniuksen erinomaisesta artikkelista numerossa 1/2007 (s. 18-19). Pyrin tässä arviossani täydentämään Walleniuksen Harrisin ajattelusta antamaa kuvaa ja välttämään toistoa.
Lyhyesti sanottuna kirjailijan viesti molemmissa teoksissaan on se, että uskonnollisia uskomuksia kohtaan perinteisesti osoitetun kohteliaan hiljaisuuden aika on ohi. Poliittinen korrektius ei saa estää meitä kutsumasta asioita niiden oikeilla nimillä. Uskonnollisiin dogmeihin alistuminen on yksinkertaisesti järjetöntä. Ja joukkotuhoaseiden aikakaudella myös äärimmäisen vaarallista.
Samoin rautakaudelta periytyvään taikauskoon perustuvat käsitykset voivat estää niinkin lupaavan lääketieteellisen edistysaskeleen kuin kantasolututkimuksen käyttöönoton. Ja tämän päälle tulevat vielä jyrkät kiellot sekä rahoituksen vähentäminen koskien ehkäisyvälineiden käyttöä ja aborttia kehitysmaissa – nämä AIDSin ja liikakansoituksen riivaamalla vuosisadalla.
Usko jumalan luomaan ihmissieluun istuu lujassa myös paavin näkymättömän sädekehän ympäröimässä harmaahapsisessa päässä. Sama pätee G.W. Bushiin ja hänen oikeamieliseen hallintoonsa. Uskonnollinen suhtautuminen asioihin estää ylimääräisen järjenkäytön karmivalla tavalla. Ihmishenkiä menetetään.
Myös järkevän huumepolitiikan kannalta uskonnollisuus osoittaa välittömästi pahimmat puolensa; toisten yksityisasioihin – ”synteihin” – jatkuvasti puuttuva moralismi on johtanut kieltolakimentaliteettiin, jonka epäonnistumista mm. Yhdysvalloissa ei voi olla havaitsematta. Harris on huumeita koskevissa kannanotoissaan huomattavan liberaali eli poliittisesti niin epäkorrekti kuin olla voi. Samalla hän kuitenkin osoittaa, että Yhdysvaltain ”sota huumeita vastaan” on lähinnä osoitus kristillisen järjettömyyden täydellisestä umpikujasta. Se on sekä taloudellinen että moraalinen katastrofi.
Teoksista käy ilmi myös se, että suurin osa sodista ja konflikteista johtuu uskonnoista; kun eri dogmit asetetaan vastakkain ilman toivoa niitä puoltavista todisteista, ei niiden ”paremmuutta” voi ratkaista kuin kättä pitempään tarttumalla.
Itsemurhapommittajan käyttäytymistä on mahdoton selittää niin kauan kuin mukaan kuvioon otetaan Koraani ja hadíthit, profeetta Muhammadiin ja hänen aikalaisiinsa liittyvä islamilaisen perimätiedon kokoelma. Kun näiden vaikutus huomioidaan, voidaan ymmärtää Osama Bin Ladenin ja hänen käskyläistensä sekopäinen toiminta.
Harris argumentoi vakuuttavasti, että taloudellis-poliittiset selitykset islamistiterrorismille eivät päde; Yhdysvallat on itse asiassa auttanut muslimimaita ja muslimeita paljon enemmän kuin häirinnyt ja nöyryyttänyt. Mutta tämäkin vain lisää länsimaita kohtaan tunnettua raivoa. Jos länsimaalaiset sitten yhtäkkiä kääntyisivät muslimeiksi, ei vihanpidolle enää olisi perusteita. Shiiat ja sunnit tietysti tappaisivat yhä toisiaan, mutta muilta osin maailmantilanne rauhoittuisi merkittävästi. Kaikeksi onneksi muslimilahkojen keskinäinen vihanpito ohjaa osan väkivaltaisesta energiasta pois maailmanvalloituksesta ja terrorismista, toteaa Harris kyynisesti Uskon lopussa.
Lahkolaisten keskinäistä vihanpitoakaan ei tietenkään voi selittää muuten kuin uskonnollisen uskon irrationaalisella luonteella: eri lahkot vihaavat toisiaan, koska niiden jäsenet uskovat eri dogmeihin. Järjellä ei asian kanssa ole mitään tekemistä. Jo on aikakin, että joku huimapää sano tästä touhusta suorat sanat. Harris tekee sen mitä nautittavimmalla, mutta joskin myös herkempiä lukijoita järkyttävällä, tavalla.
Ripaus mystiikkaa, roppakaupalla luonnontiedettä
Neurotieteen tohtoriksi piakkoin valmistuva, täyslaidallisen toisensa perään ampuva uskontokriitikko ei suinkaan kiellä ihmisen taipumusta hengellisyyteen ja pyhiksi luokiteltaviin kokemuksiin. Päinvastoin. Tekijä on syvällisesti perehtynyt itämaiseen meditaatioperinteeseen ja tältä pohjalta hän luonnostelee empiiristä asennoitumista näihin hämäriin, mystisluontoisiin kokemuksiin. Harris suomii Uskon lopussa melkoisella ylenkatseella länsimaista filosofiaa; mm. vapaa tahto saa isän kädestä.
Kirjailija ei myöskään kiellä paranormaalin ja vaikkapa reinkarnaation mahdollisuutta. Hän peräänkuuluttaa avointa suhtautumista näihinkin ilmiöihin. Tämän ohella tekijä puolustaa intuitiota, miettii onko kidutus joissakin tilanteissa moraalisesti hyväksyttävää ja kritisoi voimakkaasti pasifismia.
Näihin kysymyksiin keskittyvät esikoisteoksen luvut ”Uskon luonne”, ”Hyvän ja pahan tiede” ja ”Kokeita tietoisuudella”. Harris esittää käsitystensä tueksi sekä neurotieteellistä tutkimusta että filosofista spekulaatiota (vaikka hän toisaalta kieltää spekuloivansa!) aivotoiminnan, uskomusten, tietoisuuden ja moraalin luonteesta. Kirjan loppuviitteisiin sijoitetuista tieteellisistä ja filosofisista artikkeleista sekä teoksista riittäisi luettavaa muutamaksi vuodeksi. Harris mitä ilmeisimmin tietää mistä puhuu.
Tekijän viesti on harvinaisen selväjärkinen: kun hengellisten ja pyhien kokemusten neurologinen perusta ja niiden täsmällinen luonne on selvillä, ei niitä tarvitse enää selittää henkisesti köyhällä, primitiivisellä heimotaikauskolla. Moraalia koskeva eksakti luonnontiede on Harrisin mielestä mahdollinen – ja väistämätön.
Huolestuttavia tilastoja
Tekijä esittää varsin ikäviä tilastoja molemmissa kirjoissaan: ”Useiden tuoreiden kyselytutkimusten mukaan 22 prosenttia amerikkalaista on varmoja, että Jeesus palaa maan päälle seuraavien 50 vuoden kuluessa. Toiset 22 prosenttia uskoo, että näin käy todennäköisesti” (Uskon loppu, s. 207-208).
Harris kommentoi, että ”nämä ovat samat 44 prosenttia, jotka käyvät kirkossa kerran tai useammin viikossa, jotka uskovat kirjaimellisesti että Jumala lupasi Israelin maan juutalaisille ja jotka haluavat lopettaa evoluution biologisen faktan opettamisen lapsille” (ib.).
Tämän ohella kirjailijaa huolestuttaa aiheellisesti se, että ”yli 50 prosentilla amerikkalaisista on ’negatiivinen’ tai ’erittäin negatiivinen’ käsitys ihmisistä, jotka eivät usko Jumalaan ja 70 prosenttia ajattelee, että on tärkeää että presidenttiehdokkaat ovat ’erittäin uskonnollisia’” (ib.). Samoin vain 28 % amerikkalaisista uskoo evoluutioon, mutta jopa 72% uskoo enkeleihin. Harris toteaa, että ”tällainen tietämättömyys keskittyneenä kömpelön suurvallan päähän ja vatsaan on nyt koko maailman ongelma” (ib.). Todettakoon vielä se, että 65 % amerikkalaisista on ”täysin varmoja, että Saatana on olemassa” (mt., s. 142) ja 74% kannattaa kuolemantuomiota (s. 144).
Euroopankaan tilanne ei näytä hyvältä. Ranskassa on nykyisellä syntyvyydellä muslimienemmistö 25 vuoden kuluttua, vaikka maahanmuutto loppuisi huomenna (Letter to a Christian Nation, s. 83-84). Tuntien muslimien suhtautumisen naisiin, juutalaisiin, homoseksuaaleihin, vääräuskoisiin ja ateisteihin, ei kehitys todellakaan vaikuta kovinkaan ruusuiselta.
Samoin muhamettilaiset harrastavat edelleen pakkoavioliittoja, kunniamurhia sekä rankaisevia joukkoraiskauksia (ib.). Länsi-Euroopan rikostilastotkaan eivät mairittele islaminuskoisia; Harrisin mukaan 70% Ranskan vankiloiden asukeista on muslimeja (Letter to a Christian Nation, s. 44).
Järkähtämätön usko ja suvaitsevaisuus
Siitä ei ole kauaa, kun Eurooppa oli vielä pimeyden vallassa. Kun kristinusko sai vapaasti mellastaa, paloivat noidat, oppineet ja kerettiläiset roviolla. Myöhemmin roihusivat juutalaiset natsien uuneissa ja tälläkin kauheudella on juurensa kristinuskossa. Harris osoittaa molemmissa kirjoissaan asioiden välisen yhteyden. Katolinen ja protestanttinen kirkko olivat osallisia natsien hirmutekoihin.
Juutalaiset ovat historiallisesti olleet niin kristityille kuin muhamettilaisille vihollisia ja itse asiassa islamiin sisältyvä antisemitismi on paljosta velkaa kristinuskolle. Ateistin näkökulmasta kristityn on tietysti täysin järjetöntä syyttää juutalaisia Jeesuksen murhaamisesta, jos ja kun tämä kristinuskon mukaan oli jumalan tahto. Tällaisen itsestäänselvyyden tajuaminen on tietysti rautakautiseen heimotaikauskoon tukeutuvilta liikaa vaadittu.
Nykyään juutalaisviha on sentään yleistä vain lähinnä islaminuskoisten keskuudessa – mm. äärijärjestö Hamasin perustamissopimuksessa mainitaan Siionin vanhempien päiväkirjat, joka on venäläinen väärennös ja juutalaisvastaisten salaliittoteorioiden vakiokauraa. Islamilaisessa maailmassa tällaisiin typeriin satuihin nojaaminen on edelleen arkipäivää.
Eipä silti, etteivätkö juutalaiset itse osaisi olla Pekkaa pahempia: ”Juutalaisuus on luontojaan yhtä jakavaa, yhtä naurettavaa kirjaimellisuudessaan ja yhtä ristiriidassa nykyajan sivistävien vaikutusten kanssa kuin mikä tahansa muu uskonto. Käyttämällä ’uskonvapauttaan’ kiistanalaisella maalla juutalaiset siirtolaiset ovat nyt yksi tärkeimpiä esteitä rauhan tiellä Lähi-idässä. Heistä tulee suora islamin ja lännen välisen sodan syy, jos sellainen joskus syttyy Israelin ja Palestiinan konfliktista” (Uskon loppu, s. 86).
Kun pohtii ihmiskunnan uskontojen ja niihin verrattavien totalitarististen uskomusjärjestelmien nimissä tekemiä hirveyksiä, voi ottaa avuksi Harrisin siteeraaman Will Durantin osuvan lohkaisun: ”Suvaitsemattomuus on vahvan uskon luonnollinen seuralainen; suvaitsevaisuus kasvaa vain, kun usko menettää varmuuden; varmuus on murhaavaa” (mt., s. 79).
Onneksi Sam Harrisin viesti on kaikesta uskontoihin liittyvästä viheliäisyydestä huolimatta positiivinen; rationaalisuus, tiede ja länsimainen liberalismi voivat estää islamin ja lännen konfliktiin liittyvien apokalyptisten uhkakuvien toteutumisen. Tähän tarvittaisiin jonkinlainen maailmanhallitus ja ennen muuta ikävien tosiasioiden hyväksyminen.
Uskonnollista uskoa pitää voida kritisoida siinä missä uskoa astrologiaan, ufoihin, tonttuihin ja menninkäisiin. Raamattu ja Koraani eivät ole erehtymättömän jumalan aikaansaannoksia, vaan taikauskoisten, tietämättömien, vallanhimoisten ja julmien paimentolaisten primitiivisiä sepitteitä.
Loppukaneettina Harrisin loistaviin teoksiin en voi muuta kuin täydestä sydämestäni yhtyä Vapaa Ajattelijan edellisestä numerosta tutun amerikkalaisen ateistikaverini Larryn MySpace-blogillani taannoin esittämään luonnehdintaan: islam, judaismi ja kristinusko; hevonpaskan akselivallat.
PS. Ks. myös Jaakko Walleniuksen arviot Sam Harrisin teoksista:
http://uskoitseesi.blogs.fi/2007/09/06/title~2936847
http://uskoitseesi.blogs.fi/2007/09/09/mika_saa_uskonnot_tikittamaan~2950832
http://uskoitseesi.blogs.fi/2007/06/03/uskon_loppu_tuli~2387484
